ENSIMMÄINEN OSA

SIR OLIVER TRESSILIAN

Ensimmäinen luku.

KAUPPASAKSA.

Sir Oliver Tressilian istui huoletonna ilmavassa ruokasalissaan Penarrow'ssa sijaitsevassa sievässä talossaan, josta hän sai kiittää valitetussa ja valitettavassa muistossa olevan isävainajansa yritteliäisyyttä ja erään Bagnolo-nimisen italialaisen rakennusmestarin taitoa ja kekseliäisyyttä. Viimeksimainittu henkilö oli saapunut Englantiin puoli vuosisataa aikaisemmin mainehikkaan Torrigianin apulaisten joukossa.

Tämä talo, jonka omituinen italialaismallinen viehätys vaikutti kerrassaan hämmästyttävältä kaukaisessa Cornwallin loukossa, ansaitsee ohimennen joitakin sanoja, samoin sen rakennushistoria.

Italialainen Bagnolo, jonka eteviin taiteellisiin luonnonlahjoihin liittyi riitaisa, äkkipikainen mielenlaatu, sattui onnettomuudekseen surmaamaan miehen eräässä Southwarkin kapakassa syntyneessä kahakassa. Seurauksena oli, että hän pakeni kaupungista välttääkseen tuon surmatyön seurauksia pysähtyen vasta ehdittyään melkein Englannin äärimmäisille rajoille. Ei ole tiedossamme, miten hän tutustui vanhempaan Tressilianiin. Mutta varmaa on, että tuo kohtaaminen oli erittäin otollinen heille kummallekin. Ralph Tressilian, joka näyttää piintyneesti harrastaneen kaikenlaisten pahantekijöiden seuraa, soi suojaa pakolaiselle, ja Bagnolo korvasi palveluksen tarjoutumalla rakentamaan uudestaan sir Oliverin rappeutuneen kartanon.

Tehtävään ryhdyttyään hän suoritti sitä niin innokkaasti kuin aito taiteilija ainakin ja rakensi suojelijalleen asumuksen, joka oli miellyttävyyden ihme niinä karuina aikoina ja sellaisessa syrjäisessä seudussa. Lahjakkaan rakennusmestarin, messer Torrigianin kelpo apulaisen valvonnan alaisena kohosi vaaleanpunaisista tiilistä rakennettu hieno kaksikerroksinen herraskartano, johon virtasi valoa ja aurinkoa valtavan korkeista kaksiosaisista ikkunoista. Suuri ulko-ovi sijaitsi ulkonevassa osassa, sen yläpuolella oli jykevä parveke ja kaikkein ylinnä pylväiden kannattama erinomaisen kaunismuotoinen pääty, nyt viheriäin kiipijäkasvien osittain peittämä. Tulipunaisten kattotiilien yli kohosivat kierteiset, jykevät savupiiput valtavan korkealle.

Mutta Penarrow'n, nimittäin uuden, Bagnolon kekseliäiden aivojen luoman Penarrow'n, varsinaisena ylpeytenä oli puutarha. Se oli muovattu Penarrow-niemekkeen kukkuloita vallinneen vanhan rakennuksen tienoilla levinneestä sekasortoisesta metsämaasta. Bagnolon työtä olivat osaltaan jatkaneet aika ja luonto. Bagnolo oli suunnitellut sievät puistikot, oli rakentanut jalopiirteiset kaidepuut niihin kolmeen pengermään, joiden hienot askelmasarjat kohosivat toinen toistaan korkeammalle. Hän itse oli suunnitellut suihkulähteen ja veistänyt omin käsin sen yläpuolella olevan graniittifaunin ja ne kaksitoista muuta nymfiä ja metsäjumalaa, jotka hohtelivat valkoisina tummasta vihreydestä. Mutta aika ja luonto olivat pehmentäneet leikatut nurmipinnat samettisiksi, oli kasvattanut leikatut pyökkirivit tuuheiksi ja kohottanut korkeiksi ne tummat keihäsmäiset poppelit, jotka täydensivät tämän cornwallilaisen kartanon italialaismallista ulkomuotoa.

Sir Oliver istui huoletonna ruokasalissaan katsellen tuota kaikkea sellaisena kuin se levisi hänen näkyviinsä pehmeässä syyskuun auringon paisteessa ja havaitsi kaikki mieluisaksi nähdä ja elämän varsin mieluisaksi elää. Mutta eipä tiedetä milloinkaan olleen ihmistä, jota elämä olisi niin miellyttänyt, ellei hänen optimismiinsa ollut muuta syytä kuin hänen ympäristönsä. Sir Oliverilla oli useitakin syitä. Ensimmäinen niistä, joskin sellainen, ettei hän liene sitä aavistanutkaan, oli hänen nuoruutensa, varallisuutensa ja hyvä ruoansulatuksensa; toinen oli se, että hän oli hankkinut itselleen kunniaa ja mainetta sekä Espanjan aluevesillä että taannoin hävittäessään voittamatonta armadaa, tai kenties oikeammin entistä voittamatonta armadaa, ja oli saanut tänä viidentenäkolmatta elämänsä vuotena ritarinarvon neitsyt-kuningattarelta; kolmas ja viimeinen hänen mieluisan olonsa aiheuttaja, jonka olen säästänyt viimeiseksi, koska arvelen tärkeimmän tekijän siten olevan oikeimmalla sijallaan, oli Don Cupido, lemmenjumala, joka näytti kerrankin olevan pelkkää suopeutta ja oli järjestänyt asiat niin, ettei sir Oliver mistress Rosamund Godolphinia kosiskellessaan kohdannut minkäänlaista vaivaa eikä vastusta.

Sir Oliver siis istui huoletonna korkeassa, kauniisti veistetyssä nojatuolissaan, nuttu avoinna, pitkät sääret ojennettuina ja miettivä hymy lujilla huulilla, joita toistaiseksi varjosti vain hieno viiksiviiva. (Lordi Henryn piirtämä muotokuva on paljoa myöhemmiltä ajoilta). Oli iltapuoli, ja herrasmiehemme oli vastikään aterioinut, kuten hänen edessään pöydällä olevat kulhot, osittain nautitut ruokalajit ja puolillaan oleva pullo todistivat. Hän poltti mietteliäänä pitkää piippua — hän näet oli omaksunut tämän hiljattain Eurooppaan tuodun tavan — uneksi sydämensä valtiattaresta ja oli asianmukaisesti ja kohteliaasti kiitollinen siitä, että sallimuksen sievä kohtelu salli hänen heittää arvonimen ja jonkin verran mainetta Rosamundin syliin.

Sir Oliver oli luonnostaan ovela veikko (»kavala kuin kaksikymmentä perkelettä», sanoo lordi Henry) ja olipa hän melkoisen oppinutkin mies. Mutta hänen luonnollinen älynsä enempää kuin hänen hankkimansa kyvytkään ei näyttänyt hänelle opettaneen, ettei ihmiskohtaloita ohjaavien jumalten joukossa ole ivallisempaa ja ilkeämpää kuin samainen Don Cupido, jonka kunniaksi hän nyt tuntui savuttavan piippunsa polttouhria. Vanhan ajan ihmiset tiesivät, että tuo viattomalta näyttävä poika on julma, peikkomainen veitikka, ja epäilivät häntä. Sir Oliver ei tuntenut muinaista tervettä viisautta tai ei siitä välittänyt. Sen täytyi pakostakin hänelle selvitä tuiman kokemuksen nojalla. Hänen vaaleiden silmiensä hymyillessä siinä päivänpaisteessa, joka virtasi korkean kaksijakoisen ikkunan edustalla olevalle pengermälle, sen ohi häivähti varjo, jonka hän ei ollenkaan arvannut vertauskuvan tavoin edustavan sitä varjoa, joka oli parhaillaan lankeamassa hänen elämänsä auringonpaisteeseen.

Varjon jäljessä saapui sen aiheuttaja, pitkä ja korea-asuinen mies, päässä veripunaisten sulkain kaunistama leveä espanjalainen hattu. Pitkää nauhakoristeista sauvaa heiluttaen hahmo kulki ikkunan ohi, astellen vakaasti kuin itse kohtalo.

Sir Oliverin huulilta katosi hymy. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa muuttuivat mietteliäiksi, mustat kulmat kurtistuivat, kunnes niiden välissä oli yksi ainoa syvä laskos. Sitten hymy hiljalleen palasi, mutta ei enää taannoinen leppeä, miettiväinen hymy. Se oli muuttunut lujaksi ja päättäväiseksi hymyksi, joka jännitti hänen huuliansa kulmien tasoittuessa ja loi hänen silmiinsä ivallisen, viekkaan ja ilkeänkin hohteen.

Hänen palvelijansa Nicholas tuli ilmoittamaan master Peter Godolphinin saapuneen, ja heti lakeijan kintereillä tuli itse master Godolphin, nauhakoristeiseen sauvaansa nojaten ja leveä espanjalainen hattu kädessään. Hän oli pitkä solakka herrasmies, kasvot olivat parrattomiksi ajellut ja sievät, kopeailmeiset. Hänellä, samoinkuin sir Oliverilla, oli rohkea kyömynenä, ja hän oli iältään paria kolmea vuotta nuorempi. Hänen punaisenruskea tukkansa oli melkoista pitempi kuin silloinen muoti edellytti, mutta hänen asunsa ei ollut keikarimaisempi kuin hänen ikäiselleen herrasmiehelle oli soveliasta.

Sir Oliver nousi ja nyökkäsi korkeudestaan tervehdykseksi. Mutta savuaalto sattui hänen arvokkaan vieraansa kurkkuun saaden hänet yskimään ja kasvojansa vääristelemään.

»Minä huomaan», virkkoi hän yskänsä lomitse, »että tekin olette omaksunut tuon likaisen tavan.»

»Likaisempia olen nähnyt», virkkoi sir Oliver tyynesti.

»Sitä en ollenkaan epäile», myönsi master Godolphin, siten heti ilmaisten mielialansa ja käyntinsä tarkoituksen.

Sir Oliver pidätti vastauksen, joka olisi auttanut hänen vierastaan tarkoitustensa perille, mikä ei suinkaan ollut ritarin suunnitelmien mukaista.

»Senvuoksi», virkkoi hän ivallisesti, »toivon teidän kohtelevan kärsivällisesti puutoksiani. Nick, tuo tuoli master Godolphinille ja toinen pikari! Tervetuloa!»

Nuoren miehen vaaleissa kasvoissa väikkyi hymy.

»Lausutte minulle kohteliaisuuden, jota valitettavasti en voine puolestani lausua teille.»

»Ehdimme sittenkin, kun tulen sitä teiltä kysymään», virkkoi sir Oliver pakottoman hyvätuulisesti, joskin teeskennellen.

»Kun tulette sitä kysymään?»

»Talonne vieraanvaraisuutta», selitti sir Oliver.

»Juuri siitä asiasta olen tullut kanssanne keskustelemaan.»

»Ettekö istuudu?» Sir Oliver kehoitti ja ojensi kätensä kohti Nickin tuomaa tuolia. Samalla eleellä hän käski palvelijaa poistumaan.

Master Godolphin ei ollut kehoitusta kuulevinaan. »Olen kuullut», sanoi hän, »että olitte Godolphinin kartanossa eilen.» Hän vaikeni, ja kun sir Oliver ei ollenkaan väittänyt vastaan, lisäsi jäykästi: »Minä, sir, olen tullut teille ilmoittamaan, että olemme iloiset, ellette kunnioita meitä käynneillänne.»

Sir Oliver hillitsi vaivoin itseään niin suoranaisen solvauksen alaiseksi joutuneena, ja hänen tummat kasvonsa hieman kalpenivat. »Ymmärtänette, Peter», vastasi hän hitaasti, »että sanotte liikaa, jos vielä jotakin virkatte.» Hän vaikeni ja silmäili hetkisen vierastaan. »En tiedä, onko Rosamund kertonut teille suostuneensa eilen tulemaan vaimokseni —»

»Hän on lapsi, joka ei tunne omaa mieltänsä», virkkoi toinen.

»Tunnetteko mitään pätevää syytä, jonka vuoksi hän mieltään muuttaisi?» kysyi sir Oliver hieman uhitellen.

Master Godolphin istuutui, laski jalkansa ristiin ja hattunsa polvelleen. »Tiedän niitä tusinan», vastasi hän. »Mutta eipä ole tarvis niitä tässä mainita. Pitäisi riittää, kun huomautan teille, että Rosamund on seitsentoistavuotias ja minun ja sir John Killigrew'n holhouksen alainen. Sir John ei voi suostua kihlaukseenne enempää kuin minäkään.»

»Mitä ihmeitä!» huudahti sir Oliver. »Kuka kysyy teidän suostumustanne tai sir Johnin suostumusta? Jos Jumala suo, niin sisarenne kasvaa aivan pian täydeksi naiseksi ja omaksi määrääjäkseen. Minulla ei ole mitään hurjaa hätää päästä naimisiin, ja luonnostani olen, kuten lienette huomannut, ihmeen kärsivällinen mies. Minä odotan.» Hän veti jälleen haikuja piipustaan.

»Odottamisesta ei voi olla teille apua tässä asiassa, sir Oliver. On parasta, että alatte ymmärtää. Me olemme tehneet päätöksemme, sir John ja minä.»

»Niinkö? Tuhat tulimmaista! Lähettäkää sir John luokseni kertomaan päätöksistään, niin minä kerron hänelle omista päätöksistäni. Sanokaa hänelle terveisinäni, master Godolphin, että jos hän tahtoo vaivautua tulemaan näille main, teen sen, mitä pyövelin olisi pitänyt tehdä hänelle jo aikoja sitten. Minä kiskon korvat hänen päästään, omin käsin!»

»Ettekö», virkkoi master Godolphin uhmaten, »halua koetella, kuinka ryövärin-rohkeutenne suoriutuu minusta?»

»Teistä?» virkkoi sir Oliver silmäillen häntä hyvänluontoisen ylenkatseellisesti. »Enhän ole varpusten tappaja, poikaseni. Sitäpaitsi olette sisarenne veli, ja minä en suinkaan aio lisätä tielläni muutenkin olevia vaikeuksia.» Sitten hänen äänensävynsä muuttui. Hän kumartui pöydän yli. »Kuulkaahan, Peter. Mikä onkaan koko tämän jutun pohjana? Emmekö voi sovittaa niitä ristiriitoja, joita otaksutte olevan välillämme? Sir Johnilla ei ole asiassa mitään tekemistä. Hän on jurottelija, joka ei ansaitse sormennapsahdusta. Teidän laitanne on toisin. Te olette Rosamundin veli. Sanokaa siis, mitä valitatte! Puhutaan vilpittömästi ja kaikessa ystävyydessä.»

»Ystävyydessä?» Toinen hymyili jälleen ivallisesti. »Isämme ovat antaneet siinä suhteessa meille hyvän esimerkin.»

»Huolimmeko siitä, mitä isämme tekivät?. Sitä suurempi häpeä heille, elleivät voineet naapureina pysyä ystävinä. Pitääkö meidän noudattaa niin valitettavaa esimerkkiä?»

»Tahdotteko väittää syyn olleen minun isässäni!» huudahti toinen, ilmeisesti vihanpuuskan valtaan joutuneena.

»En väitä mitään, poikaseni. Moitin heitä molempia.»

»Tuli ja leimaus!» kiljaisi master Peter. »Solvaatteko vainajaa?»

»Jos solvaan, niin molempia. Mutta enhän sitä tee. Moitin vain virhettä, joka heidän kummankin täytyisi tunnustaa, jos voisivat palata elämään.»

»Siinä tapauksessa, sir, neuvon teitä rajoittamaan tuomionne omaan isäänne, jonka kanssa ei yksikään kunniallinen mies olisi voinut elää rauhallisissa suhteissa —»

»Hiljempää, hiljempää, herraseni —»

»Ei ole mitään syytä alentaa ääntänsä. Ralph Tressilian oli maakuntamme häpeä. Tämän paikan ja Truron tai tämän paikan ja Helstonin välillä ei ole yhtäkään kylää, jossa ei vilise teidänlaisianne kyömyneniä, irstaan isänne jälkeläisiä.»

Sir Oliverin silmät supistuivat; hän hymyili. »Ihmettelen vain, mistä te olette nenänne saanut?» virkkoi hän.

Master Godolphin kavahti kiukuissaan seisaalleen, ja hänen tuolinsa keikahti kumoon hänen takanaan. »Te solvaatte äitini muistoa, sir!» huusi hän.

Sir Oliver nauroi. »Käyttäydyn kenties hieman vapaasti siitä hyvästä, että te laskette leikkiä isäni kustannuksella.»

Master Godolphin katseli häntä sanattoman raivon vallassa, antautui sitten vihansa vietäväksi, kumartui pöydän yli, kohotti pitkän sauvansa ja iski tuimasti sir Oliveria olkapäähän.

Sen tehtyään hän lähti ylväästi kulkemaan kohti ovea. Puolitiessä hän pysähtyi.

»Odotan ystäviänne ja säiläänne», sanoi hän.

Sir Oliver nauroi jälleen. »Enpä viitsine heitä lähettää».

Master Godolphin käännähti jälleen häneen päin. »Mitä? Otatteko vastaan iskun?»

»Sir Oliver kohautti hartioitaan. »Kukaan ei ole sitä nähnyt», sanoi hän.

»Mutta minä kerron matkan varrella lyöneeni teitä kepillä.»

»Teette itsestänne valehtelijan, jos kerrotte, sillä kukaan ei teitä usko.» Sitten hän jälleen vaihtoi puheensävyä. »Kuulkaahan, Peter, me käyttäydymme arvottomasti. Mitä iskuun tulee, tunnustan sen ansainneeni. Äiti on isää pyhempi. Sikäli voimme sanoa olevamme kuitit. Emmekö voi muutenkin sopia? Mitä hyötyä meillä voikaan olla siitä, että jatkamme typerää riitaa, joka on syntynyt isiemme välille?»

»Meidän välillämme on enemmän kuin se», vastasi master Godolphin. »En tahdo sisareni menevän merirosvolle.»

»Merirosvolle? Tuhat tulimmaista! Olen iloinen, ettei ole ketään teitä kuulemassa. Hänen majesteettinsa tehtyä minut ritariksi merellä suorittamieni seikkojen vuoksi tuollaiset sanat kuulostavat valtiorikokselta. Varmaa on, poikaseni, että master Peter Godolphin voi hyväksyä sen, mitä kuningatar on hyväksynyt, ja samoin voi menetellä neuvonantajanne sir John Killigrew. Olette kuunnellut häntä. Hän on teidät tänne lähettänyt.»

»En ole kenenkään lakeija», vastasi toinen kiivaasti, vihjauksesta loukkaantuen — ja loukkaantuen sitä enemmän, kun tiesi sen oikeaksi.

»On typerää nimittää minua merirosvoksi. Hawkins, jonka kanssa purjehdin, on hänkin saanut ritarilyönnin, ja ken nimittää meitä merirosvoiksi, solvaa itseään kuningatarta. Mitä kaunaa kannattekaan minua vastaan lukuunottamatta tuota, kuten itsekin huomaatte, varsin olematonta syytöstä? Luulenpa olevani yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa täällä Cornwallissa; Rosamund kunnioittaa minua kiintymyksellään, ja minä olen rikas ja tulen vielä rikkaammaksi, ennenkuin hääkellot soivat.»

»Rikkautenanne ovat merellä varastetut saaliit, upotettujen alusten aarteet, Afrikasta hankittujen ja istutusalueille myytyjen orjien hinta, olette rikas kuin vampyyri, joka on imenyt itsensä täyteen — vainajien verta!»

»Niinkö sir John sanoo?» kysyi sir Oliver kumean leppoisasti.

»Minä sanon niin.»

»Minä kuulin sananne, mutta kysyn teiltä, mistä olette oppinut tuon sievän läksynne. Onko sir John opettajanne? On, on. Sitä ei tarvitse minulle sanoa. Minä keskustelen hänen kanssaan. Mutta salli nyt selittää itsellesi sir Johnin vihankaunan puhdas ja epäitsekäs syy. Saat nähdä, kuinka nuhteeton ja kunniallinen mies on sir John, joka oli isänne ystävä ja on ollut teidän holhoojanne.»

»En kuuntele, mitä hänestä sanotte.»

»Teidän tulee kuunnella, koska olette pakottanut minut kuuntelemaan, mitä hän sanoo minusta. Sir John haluaa saada lupaa rakentaa Fal-joen suulle. Hän toivoo näkevänsä sinne sukeutuvan kaupungin sataman yläpuolelle hänen oman kartanonsa Arwenackin varjoon. Hän esiintyy muka jalosti epäitsekkäänä ja kaikin puolin maan menestystä silmälläpitävänä ja unohtaa mainita, että maa kuuluu hänelle ja että hänen suunnitelmansa tähtäävät hänen oman menestyksensä ja sukunsa menestyksen valvomiseen. Me kohtasimme toisemme sattumalta sir Johnin ollessa ajamassa tätä asiaa hovissa. Sattuu nyt olemaan laita niin, että minullakin on etuja ajettavana Trurossa ja Penrynissä; mutta minä menettelen toisin kuin sir John, tunnustan sen rehellisesti. Jos Smithick alkaisi jollakin tavoin kukoistaa, johtuisi sen edullisemmasta asemasta, että Truron ja Penrynin täytyisi joutua kärsimään, ja se sopii minulle yhtä huonosti kuin vastakkainen seikka sir Johnille. Sanoin hänelle niin, sillä voin esiintyä jyrkästi, ja puhuin asiasta kuningattarelle esittäen vastakkaisen anomuksen.» Hän kohautti hartioitaan. »Hetki oli minulle otollinen. Olin eräs niistä merenkävijöistä, jotka olivat auttaneet kuningas Filipin voittamattoman armadan tuhoamista. Siitä syystä ei pyyntöäni voitu torjua, ja sir John lähetettiin kotiin yhtä tyhjin käsin kuin hän oli hoviin tullut. Onko ihmekään, että hän minua vihaa? Kun hänet tunnette, ihmettelettekö, että hän ristii minut merirosvoksi ja pahemmaksikin? On varsin luonnollista, että hän siten kuvailee väärin toimintaani merellä, koska juuri se toimintani on suonut minulle vallan loukata hänen etujansa. Hän on valinnut panettelun aseet tätä taistelua varten, mutta niitä aseita en käyttele minä, kuten hän tulee vielä tänään näkemään. Ellette usko, mitä sanon, tulkaa kerallani, olkaa läsnä siinä pienessä keskustelussa, jonka toivon syntyvän minun ja sen jäärän välille.»

»Unohdatte», virkkoi master Godolphin, »että minullakin on edunharrastuksia Smithickin tienoilla ja että loukkaatte niitä.»

»Kas niin»! huudahti sir Oliver. »Pahaa Tressilianin-vertani ja merirosvouttani koskevan pyhän närkästyksen pilvi vihdoinkin väistyy, ja totuus alkaa paistaa täydeltä terältä! Tekin olette vain kaupustelija! Millainen houkkio olenkaan ollut pitäessäni teitä vilpittömänä ja puhuessani tässä teille kuten ainakin kunnialliselle miehelle.» Hänen äänensä paisui ja huulet vetäytyivät ylenkatseelliseen kierteeseen, joka kosketti toista kuin isku. »Vannon ja vakuutan, etten olisi huolinut virkkaa mitään, jos olisin tiennyt, että olette niin halpamainen ja mitätön veikko.»

»Sananne —» alotti master Godolphin nousten varsin jäykästi seisomaan.

»Ovat paljoa lievemmät kuin oikeastaan ansaitsette», keskeytti toinen, koroitti sitten ääntänsä ja kutsui: »Nick!»

»Te joudutte niistä vastaamaan», tiuskasi vieras.

»Minä vastaan niistä nyt», kuului jäykkä vastaus. »Tulette tänne jaarittelemaan minulle isävainajani irstaudesta ja hänen ja oman isänne välisestä vanhasta riidasta, määkimään keksitystä merirosvoudestani ja omasta elämäntavastani, ikäänkuin siinä olisi todellinen syy, jonka vuoksi en voi saada sisartanne vaimokseni, vaikka todellisena aiheena mielessänne, todellisena vihamielisyytenne kannustimena, ovatkin vain muutamat vaivaiset vuoden mittaan ansaittavat punnat, joita estän joutumasta taskuunne. Menkää matkaanne, Jumalan nimessä!»

Samassa astui huoneeseen Nick.

»Te saatte vielä minusta kuulla, sir Oliver», virkkoi master Godolphin, vihasta kalpeana. »Saatte vastata minulle noista sanoistanne.»

»Minä en taistele… kauppasaksojen kanssa», leimahti sir Oliver.

»Annatteko minulle sen nimen?»

»Se on tosiaankin kunniallisen ihmisluokan häpäisemistä, sen tunnustan. Nick, avaa ovi master Godolphinille.»

Toinen luku.

ROSAMUND.

Vieraan lähdettyä sir Oliver pian jälleen tyyntyi. Voidessaan siten kaikessa rauhassa miettiä asemaansa hän suuttui uudelleen ajatellessaan raivoa, jonka valtaan oli joutunut, raivoa, joka oli vallinnut häntä siinä määrin, että hän oli lisännyt jo ennestään melkoisia esteitä Rosamundin ja itsensä välille. Hänen kiukkunsa käännähti täydessä liekissään toisaalle valiten esineekseen John Killigrew'n. Sir Oliver tahtoi selvittää suhteensa häneen heti paikalla. Ja hän tulisi tekemään sen, kautta taivaan valkeuden!

Hän huusi luokseen Nickin ja käski tuomaan saappaansa.

»Missä on master Lionel?» kysyi hän, kun saappaat oli tuotu.

»Hän on vastikään saapunut ratsastamasta, sir Oliver!»

»Pyydä hänet tänne.»

Kehoitusta noudattaen saapui aivan kohta sir Oliverin velipuoli, solakka, äitinsä näköinen nuorukainen, riihattoman Ralph Tressilianin toisesta avioliitosta. Hän oli sekä sielultaan että ruumiiltaan aivan toisenlainen kuin sir Oliver. Hänen viehätyksensä oli herkkää, melkeinpä naisellista; hänen hipiänsä oli vaalea ja hieno, hiukset kullanväriset ja silmät tummansiniset. Hänessä oli erittäin viehättävä nuoruusiän sulo — hän näet oli vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyt — ja hänen pukunsa oli huolellinen kuin hovilaisen.

»Oliko tuo Godolphinin penikka sinua tapaamassa?» kysyi hän huoneeseen tullessaan.

»Olipa niinkin», murahti sir Oliver. »Hän tuli sanomaan minulle eräitä asioita ja kuulemaan eräitä minulta.»

»Ahaa! Hän tuli minua vastaan portilla eikä vastannut tervehdykseeni. Kirotun sietämätön pentu!»

»Sinä osaat arvostella ihmisiä, Lal.» Sir Oliver nousi saatuaan saappaat jalkaansa. »Lähden tästä Arwenackiin vaihtamaan muutamia kohteliaisuuksia sir Johnin kanssa.»

Hänen tiukkaan puserretut huulensa ja päättäväinen ilmeensä täydensivät sanoja niin hyvin, että Lionel tarttui hänen käsivarteensa. »Ethän… ethän aio?»

»Aionpa niinkin.» Hän taputti hellästi veljensä olkapäätä, ikäänkuin olisi tahtonut tyynnyttää ilmeisesti säikähtynyttä nuorukaista. »Sir John puhuu liikoja», selitti hän. »Se vika kaipaa korjaamista. Lähden opettamaan hänelle vaiti-olemisen hyvettä.»

»Siitä koituu ikävyyttä, Oliver.»

»Niin koituu — hänelle. Jos mies kerran nimittää minua merirosvoksi, orjakauppiaaksi, murhaajaksi ja taivas tiesi miksi kaikeksi, niin hänen täytyy olla valmis sietämään tekonsa seuraukset. Mutta oletpa viipynyt kauan, Lal. Missä olet ollut?»

»Ratsastin Malpasiin asti.»

»Malpasiin asti?» Sir Oliverin silmät kapenivat, kuten oli hänen tapansa. »Olen kuullut kuiskittavan, mikä magneetti sinua sinne vetää», sanoi hän. »Ole varuillasi, poikani. Sinä käyt liian usein Malpasissa.»

»Miksi niin?» kysyi Lionel hieman kylmästi.

»Tarkoitan, että olet isäsi poika. Muista se, ja yritä välttää hänen jälkiänsä, jotteivät ne johda sinua samaan loppuun. Noita hänen taipumuksiaan muistutti vastikään mieleeni kelpo master Peter. Älä käy kovin usein Malpasissa. En sano enempää.» Mutta nuoremman veljen olalle laskettu käsivarsi ja lämmin syleily teki kerrassaan mahdottomaksi kantaa kaunaa tuon varoituksen vuoksi.

Hänen lähdettyään Lionel istuutui aterioimaan, Nick palvelijanaan. Hän ei syönyt paljoa eikä virkkanut vanhalle palvelijalle sanaakaan koko aterian aikana. Hän oli syvissä mietteissä. Ajatukset seurasivat veljeä kostoretkelle Arwenackiin. Killigrew ei ollut mikään lapsi, vaan luja mies, sotilas ja merimies. Jos onnettomuus kohtaisi Oliveriä… Lionel vapisi tuota ajatellessaan, ja sitten hänen mielensä alkoi melkein hänen tahtomattaan selvitellä, mitä sellaisesta tapahtumasta seuraisi hänelle itselleen. Hänen elämänsä ja onnensa joutuisi aivan toiseen vaiheeseen, ajatteli hän. Eräänlaisen kauhun valtaamana hän koki suistaa tuota inhottavaa mietettä mielestään, mutta se palasi alinomaa. Sitä ei käynyt torjuminen. Se pakotti hänet ajattelemaan omaa olotilaansa.

Kaikesta siitä, mitä hänellä oli, hän sai kiittää veljensä hyvyyttä. Heidän irstaileva isänsä oli kuollut niinkuin sellaiset henkilöt tavallisesti kuolevat jättäen jälkeensä monien kiinnitysten rasittamat tilukset ja paljon velkoja; itse Penarrowkin oli velan panttina, ja saadut rahat olivat kuluneet juopotteluun, peliin tai Ralph Tressilianin lukuisiin rakkausseikkailuihin. Sitten Oliver oli myynyt äidiltään perimänsä, lähellä Helstonea sijaitsevan pienen maatilan ja oli käyttänyt rahat Espanjan aluevesille tehtyyn kaappausretkeen. Hän oli varustanut ja miehittänyt aluksen ja oli lähtenyt Hawkinsin kanssa eräälle niistä retkistä, joita sir John Killigrew täysin oikein nimitti rosvoretkiksi. Hänellä oli palatessaan ollut niin paljon saalista puhtaana rahana ja jalokivinä, että voi niiden avulla vapauttaa rasituksista Tressilianin omaisuuden. Sitten hän oli lähtenyt uudestaan matkaan ja oli palannut vieläkin äveriäämpänä.

Sillävälin Lionel oli viettänyt aikojaan kotona kaikessa rauhassa. Hän piti elämänmukavuudesta. Hän oli luonnostaan huoleton, ja hänessä ilmenivät huolettomaan luonnonlaatuun tavallisesti liittyvät liiat mieliteot. Hän ei ollut syntynyt uurastamaan ja taistelemaan, eikä kukaan ollut pyrkinyt siinä suhteessa korjaamaan hänen luonteensa puutoksia. Toisinaan hän mietti, millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi, jos Oliver menisi naimisiin. Hän pelkäsi, ettei elämä säilyisi yhtä mukavana kuin nyt. Mutta hänen pelkonsa ei ollut vakava. Hän, enempää kuin kukaan hänenlaisensa henkilö, ei ajatellut kovinkaan paljon tulevaisuutta. Jos hänen ajatuksensa hetkellisen levottomuuden vuoksi kääntyivät sille taholle, hän heti torjui ne päätellen, että Oliver sittenkin häntä rakasti ja tulisi varmaan aina pitämään asianmukaisesti huolta kaikista hänen tarpeistaan.

Hänen otaksumansa oli epäilemättä täysin oikeutettu. Oliver oli pikemmin hänen isänsä kuin hänen veljensä. Kun heidän isänsä oli tuotu kotiin, erään loukatun aviomiehen kuolettavasti haavoittamana — syntisen kuolema äkillisine, kauhistuneine katumuksineen oli ollut mieltäjärkyttävä näky — hän oli jättänyt Lionelin vanhemman veljen hoiviin. Oliver oli silloin ollut seitsemäntoista, Lionel kahdentoista vuoden ikäinen. Mutta Oliver oli näyttänyt niin paljoa vanhemmalta, että kaksi kertaa leskeksi jäänyt Ralph Tressilian oli luottanut tähän vakavaan, päättäväiseen ja käskevään poikaan, jonka äiti oli ollut hänen ensimmäinen vaimonsa. Hänen korvaansa oli kuoleva mies kuiskannut eletyn elämänsä aiheuttaman katumuksen ja tiedon asioiden tilasta, joka soi hänen pojilleen ylen niukat käyttövarat.

Oliveria hän ajatteli aivan rauhallisesti. Tuntui kuin hän olisi siinä tilassa olevien ihmisten aavistuskyvyn nojalla oivaltanut Oliverin kuuluvan niihin, joiden täytyy menestyä, ihmisiin, jotka käsittelevät maailmaa, miten mielivät. Hänen huolestumisensa koski yksinomaan Lionelia, jota arvostellessaan hän samoin nojautui viimeisillään olevalle ihmiselle suotuun erinomaiseen oivallukseen. Siitä johtui hänen harras suosittelunsa Oliverille ja Oliverin aulis lupaus olla nuorukaisen isänä, äitinä ja veljenä.

Kaikki tuo liikkui Lionelin mielessä hänen siinä miettiessään, ja hän taisteli jälleen sitä inhottavaa, ahdistavat ajatusta vastaan, että jos hänen veljensä kävisi onnettomasti Arwenackissa, siitä olisi hänelle itselleen suuri hyöty, että se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden nojalla, tulisi siinä tapauksessa oikeudenmukaisesti kuulumaan hänelle. Jokin paholainen tuntui häntä kiusaavan ivallisesti kuiskaten, että jos Oliver kuolisi, hänen surunsa ei olisi pitkäaikainen. Sitten hänen mielensä nousi kapinaan tuota ääntä vastaan, jonka aiheuttajana oleva itsekkyys oli niin inhottava, että se parempina hetkinä täytti hänet itsensäkin kauhulla, ja hän muisteli Oliverin muuttumatonta, järkkymätöntä kiintymystä, harkitsi kaikkea sitä hellää huolenpitoa ja ystävyyttä, jota Oliver oli kuluneina vuosina alinomaa hänelle osoittanut, ja kirosi sitä mädännäisyyttä, joka salli mieleen johtuakaan sellaisia ajatuksia. Tunteiden kuohu, omantunnon ja itsekkyyden välinen taistelu, oli niin kiivas, että hän kavahti äkkiä seisaalleen, huulillaan huuto;

»Pakene, Saatana!»

Vanha Nicholas katsahti häneen ja näki nuorukaisen kasvot vahankarvaisina, otsan hikikarpaloiden peittämänä.

»Master Lionel! Master Lionel!» huudahti hän, ja hänen pienet kirkkaat silmänsä tutkivat huolestuneina nuoren herran kasvoja. »Mikä on haittana?»

Lionel pyyhki otsaansa. »Sir Oliver on lähtenyt Arwenackiin rangaistusretkelle», sanoi hän.

»Entä sitten, sir?» virkkoi Nicholas.

»Hän on mennyt rankaisemaan sir Johnia, joka on häntä solvannut.»

Nickin ahavoituneisiin kasvoihin levisi hymyn irvistys »Niinkö? Olisi aika mennä naimisiin. Sir John on liian kielevä.»

Lionelia hämmästytti tuo vaivaton luottamus ja ehdoton vakuutus, kuinka herran oli meneteltävä.

»Ettekö… ettekö pelkää, Nicholas, että…» Hän ei päättänyt lausettaan. Mutta palvelija ymmärsi, ja hänen irvistyksensä levisi vieläkin laajemmaksi.

»Pelkää? Hyvänen aika! En ole milloinkaan pelännyt sir Oliverin vuoksi enkä vastakaan pelkää. Sir Oliver palaa illalliselle ruokahalu terästyneenä — muullaista vaikutusta ei tappelu ole häneen koskaan tehnyt.»

Tapahtumat osoittivat palvelijan luottamuksen oikeaksi, joskaan sir Oliver pienen virheen vuoksi ei suorittanut ihan kaikkea, mitä oli luvannut ja aikonut. Vihoissaan ja otaksuessaan joutuneensa loukatuksi hän oli — kuten hänen historioitsijansa väsymättä vakuuttaa ja kuten itse voitte päätellä, ennenkuin tarinamme on lopussa — armoton kuin tiikeri. Hän ratsasti Arwenackiin vakavasti aikoen surmata solvaajansa. Mikään vähempi ei tuntunut hänestä riittävältä. Saavuttuaan Killigrew'n komeaan linnaan, joka vallitsi Fal-joen suuta ja jonka sakaratorneista avautui näköala aina Lizard-niemeen saakka, viidentoista peninkulman päähän, hän huomasi Peter Godolphinin ehtineen sinne ennen häntä, ja Peterin läsnäollessa sir Oliver syytti sir Johnia harkitummin ja muodollisemmin kuin oli aikonut. Hän tahtoi sir Johnia syyttäessään samalla puolustautua Rosamundin veljen kuullen ja saada hänet käsittämään, kuinka inhottavia olivat ne parjaukset, joita sir John oli rohjennut lausua, ja kuinka alhaisista vaikuttimista johtuvia.

Sir John auttoi riidan syntymistä. Se vihankauna, jota hän tunsi Penarrow'n merisissiä kohtaan, — kuten hän sir Oliveria nimitti — sai hänet haluamaan taistelua melkein yhtä kiihkeästi kuin hänen haastajansa.

Puistosta löytyi heidän tarkoituksiinsa soveltuva yksinäinen kulmaus, ja siellä sir John, hoikka, kellerväihoinen, suunnilleen kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, hyökkäsi miekoin ja tikarein sir Oliverin kimppuun aivan yhtä tuimasti kuin oli aikaisemmin ahdistanut häntä kielellään. Hänen tuimuutensa ei kumminkaan johtanut mihinkään tulokseen. Sir Oliver oli saapunut määrätyssä tarkoituksessa, ja hänen tapanaan oli aina suorittaa loppuun asti tehtävä, jonka oli ottanut suorittaakseen.

Kolmessa minuutissa oli asia valmis. Sir Oliver pyyhki huolellisesti säiläänsä, sir John makasi yskien nurmella, ja häntä hoitelivat Peter Godolphin ja eräs säikähtynyt palvelija, joka oli kutsuttu paikalle, jotta todistajia oli läsnä laillinen määrä.

Sir Oliver pisti aseensa tuppeen, puki ylleen viitan, astui sitten kaatuneen vastustajansa luo ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Luulenpa vaientaneeni hänet vain vähäksi aikaa», sanoi hän. »Ja tunnustaa täytyy, että aikomukseni oli parempi. Toivon kuitenkin tämän opetuksen riittävän ja estävän häntä enemmistä valheista — ainakin mikäli ne koskevat minua.»

»Pilkkaatteko kaatunutta?» kysyi master Godolphin kiukkuisesti.

»Jumala minua siitä varjelkoon!» virkkoi sir Oliver vakavasti. »Sydämessäni ei ole minkäänlaista pilkkaa. Uskokaa minua, siellä ei ole mitään muuta kuin pahoittelua — etten suorittanut työtä perinpohjaisemmin. Minä lähetän mennessäni apua talosta. Voikaa hyvin, master Peter.»

Arwenackista hän ratsasti kotimatkallaan Penrynin tietä, ei kumminkaan suoraa päätä kotiin. Hän pysähdytti ratsunsa Godolphinin kartanon luona, joka sijaitsi Trefusis-niemen yläpuolella Carrick Roadsin seutua valliten. Hän kääntyi sisään vanhasta portista ja ajoi pihamaalle. Laskeutuen satulasta mukulakiviselle pihalle hän ilmoitti tulleensa tapaamaan mistress Rosamundia.

Rosamund oli omassa huoneessaan — valoisassa tornihuoneessa kartanon itäsivulla, mistä tarjoutui näköala viehättäville vesille ja kauempana sijaitseville metsäisille rinteille. Hän istui kirja sylissään korkean ikkunan komerossa, kun huoneeseen astui sir Oliver, Sally Pentreathin, Rosamundin aikaisemman hoitajan ja nykyisen kamarineidin edeltämänä ja ilmoittamana.

Rosamund nousi seisomaan ja huudahti iloisesti hänen kasvojensa ilmaantuessa näkyviin ovenkamanan alla, joka oli tuskin riittävän korkealla salliakseen sir Oliverin kulkea kumartamatta, ja seisoi siinä katsellen häntä huoneen toiselta seinältä silmät säteilevinä ja posket punottavina.

Mitäpä hyötyä olisikaan hänen kuvailemisesta? Hänen kohta joutuessaan sir Oliver Tressilianin vuoksi aivan yleisesti tunnetuksi Englannissa oli tuskin ainoatakaan runoilijaa, joka ei laulanut Rosamund Godolphinin kauneutta ja suloa, ja niiden ylistyslaulujen katkelmia on totisesti säilynyt riittävän paljon. Hän oli ruskeatukkainen samoinkuin hänen veljensä ja jumalaisen solakka, joskin hänen tyttömäinen vartalonsa näytti vielä melkein liian hoikalta hänen pituuteensa verraten.

»En odottanut sinua näin aikaisin…» aloitti hän havaitessaan tulijan kasvot omituisen vakaviksi. »Minkä tähden… mitä on tapahtunut?» huudahti hän aavistuksen selvästi hänelle ilmoittaessa, että oli tapahtunut jokin onnettomuus.

»Ei mitään, mistä sinun tarvitsee käydä levottomaksi, armaani, joskin se voinee olla sinulle epämieluista.» Sir Oliver laski kätensä hänen norjalle varrellensa laajan vannehameen yläpuolelle ja talutti hänet lempeästi takaisin paikalleen istuutuen sitten itse hänen viereensä ikkunapenkille. »Sir John Killigrew on sinulle jossakin määrin rakas?» virkkoi hän puolittain todeten, puolittain kysyen.

»On kyllä. Hän oli holhoojamme, kunnes veljeni ehti täysi-ikäiseksi.»

Sir Oliver murti suuta. »Siinäpä se. Niin, minä olen melkein surmannut hänet.»

Rosamund vetäytyi taaksepäin tuolissaan, ja sir Oliver huomasi kauhun välähtävän hänen silmissään ja saavan hänen päänsä väistymään äkkiä taaksepäin. Sir Oliver kiirehti selittämään syitä, jotka olivat siihen johtaneet, kertoi hänelle lyhyesti niistä solvauksista, joita sir John oli levittänyt purkaakseen kiukkuansa siitä, että hänen hellimänsä aie päästä rakentamaan Smithickiin oli estetty toteutumasta.

»Se ei suuria merkinnyt», lausui hän lopuksi. »Minä tiesin, että sellaisia juoruja oli liikkeellä, mutta halveksin niitä samoinkuin niiden alkuunpanijaa. Mutta hän uskalsi enemmän, Rose: hän myrkytti nuoren veljesi mielen minua vastaan ja herätti eloon hänessä uinuvan vihankaunan, joka oli isäni eläessä vallinnut sukujemme välillä. Tänään Peter tuli luokseni ilmeisesti tahtoen haastaa riitaa. Hän herjasi minua pahemmin kuin kukaan on koskaan uskaltanut.»

Rosamund huudahti; hänen jo ennestään suuri levottomuutensa kiihtyi kaksinkertaiseksi. Sir Oliver hymyili.

»Älä luule, että voisin tehdä hänelle mitään pahaa. Hän on veljesi ja sellaisena minulle pyhä. Hän tuli sanomaan minulle, ettei kihlauksemme ole mahdollinen, kielsi minua milloinkaan enää käymästä täällä, nimitti minua häikäilemättä merirosvoksi ja verenimijäksi ja häpäisi isäni muistoa. Minä arvasin, että kaiken tämän pahan lähteenä oli Killigrew, ja ratsastin suoraa päätä Arwenackiin tukkiakseni tuon valheiden lähteen ikiajoiksi. En kumminkaan saanut aikaan ihan niin paljon kuin tarkoitin. Näethän, että olen vilpitön, Rose. Sir John voi jäädä elämään; siinä tapauksessa toivon hänen hyötyneen tästä läksystä. Tulin suoraan luoksesi», päätti hän puheensa, »jotta saat kuulla tapauksen minulta, ennenkuin joku toinen tulee solvaamaan minua kertomalla siitä väärin.»

»Tarkoitatko… Peteriä?» huudahti Rosamund.

»Valitan sitä!» huokasi sir Oliver.

Rosamund istui aivan hiljaa ja kalpeana, katsellen suoraan eteensä sir Oliverin ohi. Vihdoin hän alkoi puhua. »En ole mikään etevä ihmistuntija», virkkoi hän alakuloisesti ja hiljaa. »Kuinkapa olisinkaan, nuori tyttö, joka on elänyt maailmasta erotettuna? Minulle on kerrottu, että olet väkivaltainen ja kiihkoisa, katkeran vihamielinen, helposti vihaan syttyvä, julma ja armoton niitä tunteita tyydyttäessäsi.»

»Sinäkin olet kuunnellut sir Johnia», mutisi sir Oliver naurahtaen.

»Kaikki tuo on minulle kerrottu», jatkoi Rosamund ikäänkuin ei olisi huomautusta kuullut, »ja minä olen kieltäytynyt tuota kaikkea uskomasta, koska olin antanut sydämeni sinulle. Mutta… mutta mitä oletkaan tänään osoittanut?»

»Kärsivällisyyttä», vastasi sir Oliver lyhyesti.

»Kärsivällisyyttä», toisti Rosamund, ja hänen huulilleen nousi väsyneen ivan ilme. »Pidät minua varmaan pilkkanasi!»

Sir Oliver ryhtyi välittämään.

»Kerroin jo sinulle, mitä sir John on tehnyt. Kerroin tietäväni sir Johnin tehneen suurimman osan tihutyötänsä, nimenomaisesti kaiken, mikä koskee kunniaani, jo aikoja sitten. Olin kuitenkin sietänyt kaikki hiljaa ja halveksien. Osoittauduinko siis helposti kiihtyväksi ja säälimättömäksi? Mitä se olikaan muuta kuin kärsivällisyyttä? Kun hän siitä huolimatta sallii halpamaisen kauppasaksan-vihansa kehittyä siihen määrään, että tukkii elämäni onnenlähteen ja lähettää veljesi minua solvaamaan, olen yhä niin kärsivällinen, että pidän veljeäsi pelkkänä aseena ja lähden suoraan sitä kättä kohti, joka oli asetta heiluttanut. Tietäen, kuinka olet sir Johniin kiintynyt, sallin hänen käyttäytyä uhittelevammin kuin olisi sallinut yksikään kunniallinen mies koko Englannissa.»

Huomatessaan Rosamundin yhä väistävän hänen katsettaan ja istuvan kauhun hyytämänä kuultuaan rakastamansa miehen tahrineen kätensä toisen rakkaan henkilön verellä, sir Oliver alkoi puolustella itseänsä lämpimämmin. Hän heittäytyi polvilleen hänen tuolinsa viereen ja tarttui suurin jäntevin käsin hentoisiin sormiin, jotka hitaasti antautuivat.

»Rose», huudahti hän, ja hänen syvässä äänessään kuului rukoileva värähtely, »jätä huomioonottamatta kaikki, mitä olet kuullut. Ajattele vain tätä tapahtunutta seikkaa. Otaksu, että luoksesi tulee veljeni Lionel ja että hän jonkinlaisen voiman ja arvovallan tukemana vannoo ja vakuuttaa, ettet mene milloinkaan naimisiin kanssani, vannoo estävänsä tämän liiton, koska ei pidä sinua naisena, joka voi kunniakseni saada minun nimeni, ja otaksu, että hän kaiken tuon lisäksi solvaa isävainajasi muistoa; mitä hänelle silloin vastaisit? Puhu, Rose! Ole rehellinen itsellesi ja minulle. Ajattele itsesi minun sijalleni ja sano vilpittömästi, voitko minua vielä tuomita siitä, mitä olen tehnyt. Sano, olenko menetellyt kovinkaan toisin kuin itse menettelisit sellaisessa tapauksessa.»

Rosamundin katse tutki hänen kohotettuja kasvojansa, joiden jokainen piirre rukoillen kehoitti häntä tuomitsemaan puolueettomasti; sitten hänen omiin kasvoihinsa nousi hämmästynyt, melkein vihainen ilme. Hän laski kätensä polvistuneen olkapäälle ja katsoi syvään hänen silmiinsä.

»Vannotko minulle, Noll, että kaikki on niinkuin olet kertonut, ettet ole mitään lisännyt etkä mitään muuttanut saadaksesi esitystä itsellesi edullisemmaksi?»

»Kaipaatko sellaisia valoja?» kysyi toinen, ja hänen kasvoihinsa näkyi leviävän alakuloinen ilme.

»Jos kaipaisin, en rakastaisi sinua, Noll. Mutta tällaisena hetkenä kaipaan omaa vakuutustasi. Etkö tahdo olla jalomielinen ja kärsivällinen, vahvistaa minua kestämään kaikkea, mitä jälkeenpäin voidaan sanoa?»

»Jumala on todistajani, että olen kertonut sinulle kaikki totuudenmukaisesti», kuului juhlallinen vastaus.

Rosamundin pää painui hänen olkapäänsä varaan. Hän itki hiljaa, ylen liikutettuna nyt, kun kaikki se, mitä hän vaieten ja salaa oli kärsinyt siitä asti, kun sir Oliver oli tullut häntä kosimaan, oli kohonnut huippuunsa.

»Niinpä uskon menetelleesi oikein», sanoi hän. »Uskon samoinkuin sinä, ettei kukaan kunnian mies olisi voinut toimia toisin. Minun täytyy uskoa sinua, Noll, sillä ellen uskoisi, en voisi uskoa mitään enkä toivoa mitään. Sinä olet kuin tuli, joka on sytyttänyt olemukseni paremman osan ja polttanut sen tuhkaksi, jotta voit säilyttää sen sydämessäsi. Olen tyytyväinen, kunhan olet vilpitön.»

»Vilpitön tulen aina olemaan, rakkaani», kuiskasi toinen kiihkeästi. »Kuinka muuten voisikaan olla laita, koska sinä teet minut sellaiseksi?»

Rosamund katseli häntä jälleen hymyillen kyynelissään. »Ja siedätkö Peteriä?» kysyi hän rukoillen.

»Hän ei saa minua mitenkään vihastumaan», vastasi Oliver. »Senkin voin vannoa. Tiedätkö, että hän löi minua tänään?»

»Löi sinua? Sitä et ole minulle kertonut!»

»Minä en kiistellyt hänen kanssaan, vaan sen konnan kanssa, joka oli hänet lähettänyt. Nauroin hänen iskuansa. Olihan hän minulle pyhä!»

»Hän on hyväsydäminen, Noll», jatkoi Rosamund. »Aikaa voittaen hän oppii rakastamaan sinua niinkuin ansaitset, ja sinä tulet huomaamaan, että hänkin ansaitsee rakkautesi.»

»Hän ansaitsee sen jo nyt, koska rakastaa sinua.»

»Ja ajatteletko niin koko sinä lyhyenä odotusaikana, joka kenties pakostakin on edessämme?

En ajattele milloinkaan toisin, rakkaani. Toistaiseksi vältän häntä ja jottei syntyisi mitään ikävyyttä pysyn poissa tästä kartanosta, jos hän kieltää minua käymästä. Ei kulu vuottakaan, kun jo olet täysi-ikäinen eikä kukaan voi estää sinua tulemasta ja menemästä. Mitä merkitseekään vuosi, kun on kärsimättömyyden tyynnyttäjänä sellainen toivo kuin minulla?»

Rosamund silitti hänen kasvojansa. »Sinä olet minulle aina kovin ystävällinen, Noll», kuiskasi hän hellästi. »En voi uskoa, että olet milloinkaan tyly kenellekään, kuten sanovat.»

»Älä heistä huoli», vastasi Oliver. »Minussa on voinut olla jotakin tuosta kaikesta, mutta sinä, Rose, olet minut puhdistanut. Kuka voisikaan sinua rakastaessaan olla muuta kuin lempeä. »Hän suuteli Rosamundia ja nousi. »Minun on nyt paras lähteä», sanoi hän. »Huomenna aamulla lähden kävelemään rannalle kohti Trefusis-nientä. Jos sinullekin sopii…»

Rosamund nauroi ja nousi hänkin seisaalleen. »Minä tulen, rakas Noll.»

»Olisi parasta menetellä niin tästä lähtien», virkkoi sir Oliver hymyillen ja sanoi jäähyväiset.

Rosamund seurasi häntä portaille ja katseli alas astelevaa, katseessa tuon lujan, miehekkään rakastajan hienon suoran ryhdin herättämä ylpeyden ilme.

Kolmas luku.

PAJA.

Sir Oliver oli menetellyt viisaasti tullessaan ensimmäisenä kertomaan Rosamundille päivän tapahtumista; se kävi ilmi aivan pian, master Godolphinin palattua kotiin. Viimeksimainittu lähti heti sisarensa luo, ja sir Johnia koskeva pelon ja murheen painama mieli, se yleinen tunto, että oli joutunut häviölle sir Oliverin luona, ja kaiken tuon aiheuttama kiukku sai hänet käyttäytymään karusti ja taipumaan liioitteluun.

»Sir John on kuoleman kielissä», virkkoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

Hänen saamansa hämmästyttävä vastaus — master Godolphinia hämmästyttävä — ei ollut omansa tyynnyttämään hänen kipeätä kiihtynyttä mieltänsä.

»Minä tiedän sen», vastasi Rosamund. »Ja uskonpa, ettei hän ole vähempää ansainnut. Sen, joka harjoittaa panettelua, tulee olla valmis ottamaan vastaan siitä koituvan palkan.»

Syntyi pitkä, kaamea hiljaisuus, jonka kestäessä master Godolphin silmäili sisartaan puhjeten sitten sadattelemaan, vihdoin soimaten häntä luonnottomuudesta ja väittäen likaisen koiran Tressilianin hänet noituneen.

»Onneksi minulle», vastasi sisar tyynesti, »hän oli täällä ennen sinua ja kertoi minulle koko totuuden.» Sitten hänen teennäinen tyyneytensä ja viha, jolla hän oli vastannut veljensä vihanpuuskaan, häipyi hänestä olemattomiin. »Peter, Peter», huudahti hän pelontuskan vallassa, »minä toivon sir Johnin toipuvan. Tuo tapaus saa mieleni kovin rauhattomaksi. Mutta ole oikeamielinen, minä rukoilen sinua. Sir Oliver on minulle kertonut, kuinka häntä on ahdistettu.»

»Hän joutuu vielä pahemmin ahdistetuksi, niin totta kuin Jumala elää! Jos luulet hänen tekonsa jäävän rankaisematta —»

Sisar heittäytyi hänen povelleen ja rukoili häntä olemaan jatkamatta riitaa. Hän puhui rakkaudestaan sir Oliveriin ja ilmoitti vakaan päätöksensä olevan mennä hänen kanssaan naimisiin huolimatta mistään mahdollisesti ilmaantuvista esteistä. Tuo ei kumminkaan ollut omansa lauhduttamaan veljen mieltä. Sisaruksia aina kiinteästi toisiinsa liittänyt rakkaus sai hänet sentään lopulta lupaamaan, että jos sir John toipuisi, hän itse ei ryhtyisi asiaa jatkamaan. Jos sitävastoin sir John kuolisi, mikä oli varsin luultavaa, niin kunniantunto vaatisi häntä kostamaan tekoa, jonka hän itse oli suuressa määrin aiheuttanut.

»Minä luen sen miehen ajatuksia kuin avointa kirjaa», selitti nuorukainen lapsellisesti kehuskellen. »Hän on ovela kuin saatana, mutta minua hän ei petä. Sir Johnia iskiessään hän iski minua. Hän tahtoo omakseen sinut, Rosamund, ja senvuoksi hän ei voinut — kuten aivan arkailematta minulle sanoi, — käydä taistelemaan kanssani, miten häntä uhmasinkin ja vaikka lopulta löinkin häntä. Hän olisi voinut minut surmata senvuoksi; mutta hän tiesi niin menetellen kohottavansa esteen sinun ja itsensä välille. Hän osaa laskea niinkuin kaikki helvetin paholaiset. Tahtoessaan pyyhkiä pois minun hänelle aiheuttamaani häpeätä hän siirtää syyn Killigrew'n kannettavaksi ja lähtee surmaamaan häntä arvellen sen vielä olevan minulle varoitukseksi. Mutta jos Killigrew kuolee…» Niin hän jaksatti, ja Rosamundin lempeän sydämen täytti pelontuska hänen havaitessaan, että ne kaksi miestä, joita hän eniten maailmassa rakasti, joutuivat yhä kiivaampaan kiistaan. Jos lopputuloksena oli, että jompikumpi surmaisi toisen, Rosamund tiesi, että hänen olisi mahdoton enää milloinkaan nähdä eloonjäänyttä edessään.

Vihdoin hän sentään rohkaisi mielensä ajatellessaan sir Oliverin valallista lupausta olla vahingoittamatta hänen veljeään, tapahtuipa mitä tahansa. Rosamund luotti häneen, uskoi hänen sanaansa ja siihen harvinaiseen voimaan, jonka nojalla sir Oliver kykeni noudattamaan sellaista menettelytapaa, jota yksikään heikompi mies ei olisi uskaltanut omaksua. Nämä mietteet lisäsivät hänen ylpeyttänsä, ja hän kiitti Jumalaa sulhasesta, joka oli kaikissa suhteissa jättiläinen toisten miesten joukossa.

Sir John Killigrew ei kuollut. Hän häilyi tämän ja paremman elämän välillä viikon päivät, mutta alkoi sitten toipua. Lokakuussa hän oli jälleen jalkeilla, laihana ja kalpeana, puoleen kokoonsa kutistuneena, pelkkänä entisensä varjona.

Hänen ensimmäisiä vierailupaikkojaan oli Godolphinin kartano. Hän saapui varoittamaan Rosamundia kihlauksesta ja teki niin Peter Godolphinin kehoituksesta. Mutta hänen varoituksestaan puuttui, kumma kyllä, se voima, jota Rosamund oli edellyttänyt siinä olevan.

Merkillinen seikka oli, että sir John kuoleman läheisyyteen jouduttuaan ja tuntiessaan maallisten harrastustensa häipyvän olemattomiin, oli katsellut asioita suoraan kasvoihin ja johtunut päättelemään — tämä päätelmä olisi ollut mahdoton hänen terveenä ollessaan — ettei ollut saanut enempää kuin oli ansainnut. Hän käsitti menetelleensä arvottomasti, joskaan ei ollut toimiessaan tekonsa arvottomuutta tajunnut, käsitti, etteivät ne aseet, joilla hän oli ahdistanut sir Oliveriä, olleet herrasmiehelle soveliaat, ja ettei niiden avulla ollut mainetta voitettavissa. Hän oivalsi, että Tressilianin sukuun kohdistuva vanha vihamielisyys, jota Smithickin rakennuslupaa koskevassa asiassa kärsitystä tappiosta aiheutunut loukkauksentunto vielä äidytti, oli vääristänyt hänen arvostelmaansa saaden hänet uskomaan, että sir Oliver oli kaikkea sitä, miksi hän oli hänet ristinyt. Hän ymmärsi vielä kateudenkin olleen asiassa osallisena. Merellä suoritetut urotyöt olivat tuottaneet sir Oliverille rikkautta, ja hän oli rikkautensa nojalla kohentamassa Tressilianien valta-asemaa, jota Ralph Tressilian oli inhottavalla tavalla järkyttänyt, uhaten siten saattaa näillä seuduin varjoon Arwenackin herrain merkityksen.

Mieltään muutettuaankaan hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi myöntänyt sir Oliver Tressilianin Rosamund Godolphinille soveltuvaksi puolisoksi. Viimeksimainitun ja hänen veljensä oli heidän isänsä jättänyt sir Johnin hoiviin, ja viimeksimainittu oli holhonnut heitä moitteettomasti aina siihen asti, kun Peter oli ehtinyt täysi-ikäiseksi. Hänen kiintymyksensä Rosamundiin oli hellä kuin rakastajan, mutta sitä hillitsi täysin isällinen tunne. Sir John melkein palvoi häntä ja loppujen lopuksi, vapautettuaan mielensä kaikista vilpillisistä ennakkoluuloista, hän yhä vielä havaitsi Oliver Tressilianissa ylen paljon vastenmielistä, ja se ajatus, että hänestä tulisi Rosamundin puoliso, tuntui mahdottomalta.

Ensinnäkin oli otettava huomioon Tressilianien paha veri, tunnetusti paha ja kaikkein ilmeisimmin sellaiseksi osoittautunut Ralph Tressilian-vainajassa. Oliver ei ollut mitenkään voinut jäädä vaille sen vaikutusta, ja sir John ei kyennyt havaitsemaan mitään merkkejä, jotka olisivat osoittaneet hänen luontuneen toisin. Hänessä ilmeni Tressilianien perinnäinen väkivaltaisuus. Hän oli raju ja karkea, ja merirosvon ammatti, johon hän ei ollut ryhtynyt, oli hänelle parhaiten soveltuva ammatti. Hän oli jyrkkä ja häikäilemätön, ei sietänyt ojennusta, vaan tallasi mielellään toisten ihmisten tunteet jalkoihinsa. Oliko tuo Rosamundille sopiva puoliso? kysyi sir John itseltään ihan vilpittömästi. Voiko hän uskoa nuoren neidon onnen sellaisen miehen haltuun? Eipä suinkaan.

Senvuoksi hän lähti toivuttuaan varoittamaan Rosamundia pitäen tätä velvollisuutenaan ja noudattaen master Peterin harrasta kehoitusta. Hän oli kuitenkin tietoinen entisestä puolueellisuudestaan ja pyrki niinmuodoin pikemmin lieventämään kuin tehostamaan esittämiään perusteita.

»Kuulkaahan, sir John», väitti Rosamund vastaan, »jos kaikkia ihmisiä on tuomittava heidän esivanhempiensa synneistä, niin harvatpa silloin välttävät tuomion, ja mistä luulette löytävänne minulle mielestänne kelvollisen miehen?»

»Hänen isänsä —», aloitti sir John.

»Älkää puhuko minulle hänen isästään, puhukaa hänestä itsestään.»

Sir John kurtisti kärsimättömänä kulmiaan — he istuivat Rosamundin huoneessa, josta avautui näköala virralle. »Aioin kohta puhua hänestä», vastasi hän hieman äreästi, sillä nuo keskeytykset, jotka vaativat häntä pysymään asiassa, riistivät häneltä parhaat todisteet. »Olipa miten tahansa, joka tapauksessa näemme hänen elämäntavastaan, että hän on perinyt useita isänsä kehnoja ominaisuuksia, ja vain tulevaisuus voi meille todistaa, ettei hän ole perinyt toisiakin.»

»Toisin sanoen», virkkoi Rosamund ivallisesti, mutta erittäin vakavasti, »minun tulee odottaa, kunnes hän kuolee vanhuuden heikkouteen, saadakseni ehdottoman varmuuden, ettei hänessä ole sellaisia vikoja, jotka tekevät hänet kelvottomaksi aviomieheksi?»

»Ei, ei!» huudahti sir John. »Siunatkoon, kuinka nurinkurinen olet!»

»Nurinkurisuus on teissä, sir John. Minä vain sitä kuvastelen.»

Sir John siirrähti tuolissaan ja ärähti. »Olkoon menneeksi», tiuskasi hän sitten. »Puhukaamme niistä ominaisuuksista, joita hänessä jo ilmenee.» Ja sir John luetteli ne.

»Mutta tuohan on vain teidän arvostelunne hänestä — ilmaisee vain, mitä te hänestä ajattelette.»

»Samaa ajattelevat hänestä kaikki.»

»Mutta minä en mene naimisiin miehen kanssa sen nojalla, mitä toiset hänestä ajattelevat, vaan omia ajatuksiani noudattaen. Ja minun nähdäkseni te kamalasti solvaatte häntä. En huomaa sir Oliverissa mitään sellaisia ominaisuuksia.»

»Kehoitan sinua hartaasti luopumaan ajatuksestasi mennä hänen kanssaan naimisiin juuri siinä tarkoituksessa, ettei sinun tarvitsisi niitä huomata.»

»Mutta ellen mene hänen kanssaan naimisiin, en milloinkaan voi niitä huomata, ja niin ollen rakastan häntä yhä ja haluan päästä hänen vaimokseen. Tuleeko minun viettää siten koko elämäni?» Hän nauroi arkailematta ja astui sir Johnin luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa niinkuin oli tehnyt, joka päivä kuluneiden kymmenen vuoden aikana — isänsä kaulaan — ja sai sir Johnin siten tuntemaan itsensä ylen vanhaksi. Rosamundin käsi silitti sir Johnin otsaa.

»Kas noita ilkeitä pahantuulen ryppyjä», huudahti Rosamund. »Olette joutunut tappiolle, voittajanne on naisen äly, ja se ei teitä miellytä.»

»Voittajani on naisen oikku, naisen itsepintainen päätös olla mitään näkemättä.»

»Teillä ei ole mitään minulle näytettävää, sir John.»

»Ei mitään? Eikö se, mitä olen sanonut, ole mitään?»

»Sanat eivät ole asioita; arvostelmat eivät ole tosiseikkoja. Te väitätte häntä sellaiseksi ja sellaiseksi. Mutta kun kysyn teiltä, mihin tosiasioihin tuomionne perustuu, vastaatte vain pitävänne häntä sellaisena kuin sanotte. Ajatuksenne voivat olla vilpittömät, sir John, mutta logiikkanne ei kelpaa mihinkään.» Rosamund nauroi jälleen huomatessaan sir Johnin joutuvan hämilleen. »Menetelkää nyt niinkuin menettelee rehellinen tuomari ja mainitkaa minulle jokin hänen tekonsa — jotakin, mitä hän on milloinkaan tehnyt ja mistä teillä on varma tieto — joka todistaa hänen olevan sellainen kuin väitätte. Tehkää niin, sir John!»

Sir John katsahti häneen kärsimättömästi. Vihdoin hänen kasvoihinsa levisi hymy. »Sinä veitikka!» huudahti hän, ja nämä sanat muistuivat hänen mieleensä vielä eräänä myöhäisenä päivänä. »Jos hän milloinkaan joutuu tuomittavaksi, hän ei voi toivoa itselleen parempaa asianajajaa kuin sinä.»

Rosamund lujitti nopeasti saavuttamaansa voittoa suutelemalla häntä. »Minä puolestani en voisi toivoa hänelle vilpittömämpää tuomaria kuin sinä.»

Mitä voikaan mies rukka nyt tehdä? Mitä teki. Noudattaa hänen kehoitustansa ja lähteä sir Oliverin luo sopimaan.

Hän tunnusti virheensä sievästi, ja sir Oliver käyttäytyi yhtä miellyttävästi. Mutta johtuessaan sitten puhumaan mistress Rosamundista sir John oli velvollisuudentuntonsa vuoksi vähemmän jalomielinen. Hän huomautti, että koska ei voinut pitää sir Oliveria soveliaana Rosamundin puolisoksi, mikään hänen lausumansa ei saanut harhauttaa sir Oliveria otaksumaan, että hän puoltaisi sellaista liittoa.

»Tämä ei kumminkaan merkitse, että sitä vastustan», lisäsi hän. »En sitä hyväksy, mutta en tahdo puuttua asiaan puolelta enkä toiselta. Hänen veljensä kieltäytyy antamasta naimislupaa hänen alaikäisyytensä aikana. Myöhemmin asia ei koske häntä enempää kuin minuakaan.»

»Toivon hänen menettelevän viisaasti», virkkoi sir Oliver. »Mutta yhdentekevää, menettelipä hän miten tahansa. Kiitän muuten teitä, sir John, suoruudestanne ja olen iloinen tietäessäni, että ellen voikaan lukea teitä ystäviini, ei ainakaan tarvitse pitää teitä vihollisenani.»

Mutta jos sir John oli siten saatu kääntymään puolueettomalle kannalle, master Peterin viha ei lauhtunut vähääkään; se pikemmin lisääntyi päivä päivältä, ja tulipa sen kiihtäjäksi vielä eräs seikka, jota sir Oliver ei aavistanutkaan.

Hän tiesi veljensä Lionelin ratsastavan melkein joka päivä Malpasiin ja tiesi noiden alinomaisten retkien tarkoituksen. Hän tiesi erään naishenkilön pitävän siellä eräänlaista hovia Truron, Penryn ja Helstonin maalaisteikareille ja tiesi jotakin siitä huonosta maineesta, joka oli kaupungissa häneen liittynyt — maineesta, joka oli ollut hänen maaseudulle-vetäytymisensä syynä. Sir Oliver kertoi veljelleen eräitä naishenkilöä koskevia selviä ja rumia tosiasioita varoittaen häntä, ja tässä tilaisuudessa veljekset olivat ensi kerran erittäin lähellä joutua riitaan.

Sir Oliver ei myöhemmin asiasta enää puhunut. Hän tiesi Lionelissa voivan huolettomuutensa ohella ilmetä itsepintaisuutta ja tunsi ihmisluontoa niin hyvin, että tiesi asiaan puuttumisen varmaan rikkovan hänen ja veljen väliset hyvät suhteet vähimmässäkään määrässä saavuttamatta todellista tarkoitustansa. Niinpä sir Oliver kohautti alistuneesti hartioitaan ja säilytti mielenrauhansa.

Hän jätti asian sille kannalle eikä enää milloinkaan puhunut Malpasista enempää kuin siellä asustavasta sireenistäkään. Sillävälin syksy väistyi talven tieltä, ja sir Oliverilla ja Rosamundilla oli vähemmän tilaisuutta kohdata toisiaan myrskyisen sään vallitessa. Godolphinien kartanoon sir Oliver ei tahtonut lähteä, koska Rosamund oli ilmaissut vastakkaisen toivomuksensa, ja hän piti itsekin parhaana olla siellä käymättä, koska muuten saattoi joutua kiistaan master Peterin kanssa, joka oli häntä kieltänyt talossa käymästä. Näinä aikoina hän näki Peter Godolphinin vain harvoin, ja joskus toisensa kohdatessaan he kulkivat ohi erittäin kuivakiskoisesti tervehtien.

Sir Oliver oli aivan onnellinen, ja ihmiset huomasivat, kuinka lempeä oli hänen puheensa laatu ja kuinka paljon ystävällisemmiksi olivat muuttuneet hänen kasvonsa, jotka he olivat aina tottuneet näkemään kopeina ja juroina. Hän odotti tulevaa onneansa niin luottavaisena kuin kuolematon tulevaisuuttansa. Kohtalo vaati häneltä ainoastaan kärsivällisyyttä, ja hän suostui sellaiseen palvelukseen ilomielin, luottaen siihen, että korvaus tulisi aivan pian hänen omakseen. Vuosi oli tosiaankin kulumassa lopulleen, ja ennenkuin seuraava talvi ehtisi, olisi Penarrow'n kartanossa valtiatar. Tuo tuntui sir Oliverista yhtä välttämättömältä kuin vuodenaikojan vaihtuminen.

Mutta kaikesta ehdottomasta luottamuksesta, kaikesta sen luomasta kärsivällisyydestä ja onnentunteesta huolimatta oli hetkiä, joina hän tunsi jonkin uhkaavan tuhon epämääräistä aavistusta, jonkin kohtalon helmassa piilevän onnettomuuden salaista uumoilua. Jos hän yritti uhmata ahdistavaa tuntoansa, ilmaista sitä järjen kielellä, hän ei löytänyt ajatuksilleen minkäänlaista kiinnekohtaa, vaan johtui päättelemään, että hänen ahdistajanansa oli itse onnen ylenpalttisuus, joka toisinaan varoittaen painoi hänen sydäntänsä ikäänkuin sen iloista kohontaa estääkseen.

Viikko ennen joulua hänellä oli tilaisuus ratsastaa Helstoniin järjestämään jotakin vähäpätöistä asiaa. Rannikolla oli riehunut parina viime päivänä lumimyrsky, ja sir Oliver oli kyyhöttänyt suojissaan seudun sillä välin peittyessä lumiseen vaippaan. Neljäntenä päivänä rajuilma laantui, aurinko tuli näkyviin, taivas kirkastui pilvettömäksi, ja koko tienoo lepäsi aurinkoisen, häikäisevän valkeuden verhoamana. Sir Oliver käski satuloida ratsunsa ja lähti matkaan pitkin narskuvaa lumikenttää. Hän palasi jo varsin varhain iltapuolella, mutta parin peninkulman päähän Helstonista ehdittyään huomasi hevoselta pudonneen kengän. Hän astui satulasta ja asteli suitset käsivarrellaan Pendennis- ja Arwenack-kukkuloiden välisen laakson läpi, laulaen kulkiessaan.

Niin hän saapui Smithickiin ja pajan ovelle. Siinä seisoi joukko kalastajia ja maalaisia, joiden kokouspaikka se oli, kun ei lähistöllä ollut kapakkaa. Paitsi maalaismiehiä ja erästä matkustavaa kauppiasta oli läsnä Penrynin sielunpaimen sir Andrew Flack ja master Gregory Baine, eräs Truron seudun tuomareita. Molemmat olivat sir Oliverin hyviä tuttavia, ja hän jutteli hupaisesti heidän kanssaan odottaessaan hevostaan.

Koko asia oli erittäin ikävä, hevosenkengän putoamisesta tähän kohtaukseen saakka; sillä sir Oliverin siinä seisoessa ratsasti Arwenackin loivaa rinnettä alaspäin master Peter Godolphin.

Sir Andrew ja master Baine kertoivat myöhemmin, että master Peter näytti olleen juopottelemassa, niin punaiset olivat hänen kasvonsa, niin luonnottoman kirkkaat hänen silmänsä, kieli tahmea ja puhe ylen typerää. Varsin varmaan olikin niin laita. Makea Kanarian viini miellytti häntä samoinkuin John Killigrew'ta, ja hän oli ollut päivällisillä sir Johnin luona. Hän kuului niihin, jotka viini saa riitaisiksi — mikä merkitsee vain sitä, että viinin ollessa vaikuttamassa ja itsehillinnän puuttuessa hänen varsinainen luonnonlaatunsa pääsi esteettömästi ilmenemään. Sir Oliverin näkeminen oli omansa saamaan nuorukaisen pahan mielensä valtoihin, ja toisten herrasmiesten läsnäolo saattoi vielä asiaa edistää. Puolipäihtyneessä tilassa hän lienee muistanut, kuinka oli kerran lyönyt sir Oliveria ja kuinka viimeksimainittu oli nauraen sanonut, ettei kukaan sitä uskoisi.

Ehdittyään ryhmän luo hän kiristi ohjaksia niin äkkiä, että hevonen painui melkein istumaan kuin kissa; mutta ratsastaja pysyi silti satulassa. Sitten hän tuli tallaantunutta ja likaista lumitannerta pitkin sir Oliverin luo ja katsoa tuijotti häneen.

»Minä tulen Arwenackista», ilmoitti hän tarpeettomasti »Puhuimme siellä teistä.»

»Parempaa puheenaihetta ette olisi voineet keksiä», virkkoi sir Oliver hymyillen, joskin kiintein ja hieman säikähtynein katsein — vaikka ei suinkaan omasta puolestaan peloissaan.

»Olette oikeassa; teistä puhutaan yhä enemmän — teistä ja irstaasta isästänne.»

»Hyvä herra», vastasi sir Oliver, »olen jo kerran ennen valittanut äitinne ylen suurta varomattomuutta.»

Hän tuli lausuneeksi nuo sanat häntä vastaan singotun karkean solvauksen vuoksi, edessä olevien punoittavien ja ivallisten kasvojen aiheuttaman äkillisen sokean raivon vallassa. Mutta tuskin ne lausuttuaan hän jo niitä katui, sitä katkerammin, kun niitä tervehti maalaismiesten raikuva nauru. Sinä hetkenä hän olisi antanut puolet omaisuudestaan, jos olisi saanut ne peruutetuiksi.

Master Godolphinin kasvot olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamion. Oltuaan punoittavat ne olivat nyt kalmankalpeat, silmät säihkyivät, ja suu värähteli. Niin hän tuijotti hetken vastustajaansa. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan ja heilutti piiskaansa.

»Sinä koira!» huusi hän murahtaen ja nyyhkyttäen. »Sinä koira!» Ja ruoska viuhahti leikaten punaisen vanteen sir Oliverin tummiin kasvoihin.

Toiset — pappi, tuomari ja maalaismiehet — huudahtivat harmistuneina ja vihoissaan ja kiiruhtivat heidän väliinsä, sillä sir Oliver näytti kovin suuttuneelta, ja kaikki tiesivät, että häntä täytyi pelätä.

»Master Godolphin, saatte hävetä!» huusi pappi. »Jos tästä johtuu jotakin pahaa, minä todistan, kuinka karkeasti olette hyökännyt toisen kimppuun. Korjautukaa täältä pois!»

»Menkää hiiteen, sir!» virkkoi master Godolphin tahmeasti. »Tuleeko äitini nimen olla tuon sekasikiön huulilla. Niin totta kuin elän, mies, asia ei pääty tähän. Hänen tulee lähettää ystävänsä luokseni, muuten isken häntä piiskalla joka kerta, kun toisemme kohtaamme. Kuuletteko, sir Oliver?»

Sir Oliver ei vastannut mitään.

»Kuuletteko?» ärjyi hän. »Tällä kertaa ei John Killigrew kelpaa kiukkunne esineeksi. Tulkaa luokseni saamaan rangaistuksen, josta tuo piiskansivallus on pelkkää esimakua.» Sitten hän nauraa hörähti ja painoi kannukset ratsunsa kupeisiin niin tuimasti, että oli heittää kumoon papin ja muut.

»Jää vain hetkiseksi minua varten», huusi sir Oliver hänen jälkeensä. »Et lähde enää ratsastamaan, sinä mieletön juoppo!»

Hän huusi raivostuneena tuomaan hevosta ja sysäsi syrjään papin ja master Bainen, jotka yrittivät pidättää ja tyynnyttää häntä. Kun hevonen oli tuotu, hän heilahdutti itsensä satulaan ja aloitti hurjan takaa-ajon.

Pappi katsahti tuomariin, ja tuomari kohautti hartioitaan, huulet lujasti yhteenpuserrettuina.

»Tuo nuori hurjapää oli humalassa», virkkoi sir Andrew pudistaen harmaata päätänsä. »Hän ei ole siinä tilassa, että voisi astua Luojansa eteen.»

»Hän näytti kuitenkin kovin taisteluhaluiselta», virkkoi master Baine. »Luulenpa, että saamme pian kuulla enemmän asiasta.» Hän kääntyi katsomaan pajaan, missä palkeet nyt olivat joutilaina. Seppä seisoi nokisena ovella, nahkaesiliina vyöllään, ja kuunteli miesten kertomusta tapahtumasta. Master Bainessa tuntui olevan vertauskuvallisuuden vaistoa. »Paikka oli epäilemättä erinomaisen hyvin valittu», sanoi hän. »Takoivat täällä tänään miekan, joka on karkaistava veressä.»

Neljäs luku.

VÄLIKOHTAUS.

Pappi aikoi ratsastaa sir Oliverin jälkeen ja kehoitti master Bainea lähtemään mukaan. Mutta tuomari silmäili pitkin vartevaa nenäänsä ja arveli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, että Tressilianit olivat hurjia ja verenhimoisia miehiä ja että suuttunutta Tressiliania oli paras karttaa. Sir Andrew, joka ei suinkaan ollut mikään sotaurho, arveli tuomarin sanoissa voivan piillä viisautta ja muisti, että oli vaivaa itselläänkin aivan riittävästi omasta äreästä eukostaan, joten ei ollut syytä ottaa toisten taakkoja kannettavakseen. Tuomari huomautti, että master Godolphin ja sir Oliver olivat itse tämän myrskyn aiheuttaneet. Niinpä oli heidän asiansa se Jumalan nimessä saattaa päätökseen, ja jos he niin tehden leikkaisivat toisiltaan kurkut, pääsisi paikkakunta vapaaksi parista hurjapäisestä veikosta. Kauppias piti heitä villittyinä, joiden menettelyä ei tavallinen kuolevainen kykene ymmärtämään. Toiset — kalastajat ja maalaismiehet — eivät voineet lähteä matkaan, vaikka olisivat tahtoneetkin.

He hajautuivat levittämään tietoa tuosta lyhyestä, mutta rajusta kiistasta ennustaen sen sovittamisen vaativan verenvuodatusta. Tämä heidän otaksumansa perustui yksinomaan siihen, että he tunsivat Tressilianien kiivaan luonnonlaadun. He olivat kuitenkin ihan väärässä. Sir Oliver tosin ajoi täyttä laukkaa pitkin sitä tietä, joka noudattelee Penryn-joen vartta, ja syöksyi sillan yli Penrynin kaupunkiin master Godolphinin jäljessä, murhanaie mielessään. Henkilöt, jotka näkivät hänen hurjasti ratsastavan, punainen juova kalpeissa vimmastuneissa kasvoissa, sanoivat hänen näyttävän ilmeiseltä paholaiselta.

Hän kulki Penrynin sillan yli puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, hämärän tihentyessä yöksi, ja tuima kolea ilma lienee osaltaan viilentänyt hänen vertansa. Saavuttuaan joen itärannalle hän joka tapauksessa hiljensi hengenvaarallista vauhtiaan samoinkuin ajatustensa hillitöntä rientoa. Sen valan muisto, jonka hän oli vannonut Rosamundille kolme kuukautta aikaisemmin, kosketti häntä kuin ruumiiseen sattunut isku. Se esti häntä suorittamasta aiettaan, ja hänen asiaa harkitessaan ratsun vauhti hidastui kävelyksi. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut tuhonnut odottavaa onneansa.

Oliko poikasen piiskanisku niin merkitsevä, että sen herättämän vihan piti saattaa vaaranalaiseksi hänen koko elämänsä? Mitäpä merkitsi, vaikka ihmiset nimittäisivät häntä pelkuriksi hänen siihen tyytyessään ja jättäessään solvauksen kostamatta? Voihan hän sitä paitsi iskeä valheen leiman sen henkilön ruumiiseen, joka uskaltaisi niin typerästi häntä syyttää. Sir Oliver kohotti katseensa kohti syvää safiirinhohteista taivaankantta, missä yksinäinen tähti viluisesti värähteli, ja kiitti tulvahtavin sydämin Jumalaa siitä, ettei ollut saavuttanut Peter Godolphinia ollessaan vihansa vallassa.

Suunnilleen peninkulman päähän Penrynistä ehdittyään hän kääntyi tielle, joka johti siellä sijaitsevalle ylimenopaikalle ja ajoi kukkulan harjanteen yli, ohjakset höllinä. Se ei ollut hänen tavallinen tiensä. Hän kulki yleensä Trefusis-niemen tietä nähdäkseen edes vilahdukselta sen kartanon, jossa asusti Rosamund, ja hänen huoneensa ikkunan. Mutta tänä iltana hän ajatteli, että lyhyempi kukkulan yli johtava tie oli turvallisempi. Kulkiessaan Godolphinin kartanon lähitse johtavaa tietä hän olisi voinut kohdata jälleen Peterin, ja hänen äskeinen vihansa varoitti häntä etsimästä sellaista kohtausta, varoitti häntä sitä välttämään, jos mieli karttaa onnettomuutta.

Tapahtuma tuntui hänestä siinä määrin varoittavalta ja hän pelkäsi itseään niin kovin, että päätti poistua Penarrow'sta jo seuraavana päivänä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, minne lähtisi. Hän voi palata Lontooseen ja voi lähteä uudelle retkelle. Viimeksimainitusta ajatuksesta hän oli kuitenkin hiljattain luopunut Rosamundin hartaasti pyytäessä. Joka tapauksessa oli välttämätöntä lähteä pois paikkakunnalta ja Peter Godolphinin läheisyydestä, kunnes tulisi se aika, jolloin hän voi ottaa Rosamundin vaimokseen. Kahdeksan kuukautta oli kenties vietettävä maanpaossa, mutta mitäpä siitä? Parempi niin kuin että joutuisi johonkin tekoon, joka pakottaisi elämään ikänsä kaiken Rosamundista erotettuna. Hän ajatteli kirjoittaa Rosamundille, joka varmaan ymmärtäisi ja hyväksyisi kuullessaan, mitä oli tänä päivänä tapahtunut.

Hänen päätöksensä oli luja hänen ehdittyään kotiin, ja hän tunsi mielensä korkenevan ajatellessaan sitä ja siihen sisältyvää lupausta, että hänen tuleva onnensa olisi siten taattu.

Hän vei itse ratsunsa talliin, sillä toinen tallirengeistä oli edellisenä päivänä päässyt viettämään joulunaikaa vanhempiensa luona Devonissa, toinen taas oli vilustunut, ja sir Oliver, joka piti hyvää huolta palvelijoistaan, oli samana päivänä käskenyt hänen mennä makuulle.

Ruokasalissa oli illallispöytä katettuna, ja valtavan suuressa liedessä paloi ristivalkea levittäen miellyttävää lämpöä avaraan suojaan ja välkkyen punervana seinää koristavissa varuksissa, seinäverhoissa ja edesmenneiden Tressilianien muotokuvissa. Hänen askelensa kuultuaan vanha Nicholas astui huoneeseen kädessään iso kynttilänjalka, jonka sijoitti pöydälle.

»Te tulette myöhään, sir Oliver», virkkoi palvelija, »ja master Lionel ei hänkään ole vielä palannut.»

Sir Oliver murahti ja kurtisti kulmiaan murskaten kannallaan kekäleen, joka sihisi kostean saappaan alla. Hän ajatteli Malpasia ja kirosi Lionelin mielettömyyttä, avasi sitten mitään virkkaamatta viittansa ja heitti sen tammiseen seinäkaappiin, johon oli jo viskannut hattunsa. Sitten hän istuutui, ja Nicholas tuli luo vetääkseen jalasta hänen saappaansa.

Kun se oli tehty ja vanha palvelija jälleen nousi seisaalleen, sir Oliver kehoitti lyhyesti tuomaan iltasta.

»Master Lionel ei voi enää kauan viipyä», sanoi hän. »Ja tuo minulle juotavaa, Nick. Sitä tarvitsen kaikkein kipeimmin.»

»Olen kuumentanut kanariansektiä ja maitoheraa», ilmoitti Nicholas. »Parempaa iltajuomaa ei ihminen voi saada kylmänä talvi-iltana, sir Oliver.»

Hän poistui ja palasi aivan pian tuoden mustan kulhon joka höyrysi ja tuoksui. Hänen herransa oli yhä samassa asennossa, tuijotti tuleen kulmat kurtussa. Sir Oliver ajatteli yhä veljeään ja Malpasia, vieläpä niin kiinteästi, että hetkeksi kerrassaan unohti omat huolensa; hän ajatteli, eikö kaikesta huolimatta ollut hänen velvollisuutensa yrittää veljeä nuhdella ja ojentaa. Vihdoin hän nousi huoaten seisomaan ja lähti pöydän luo. Samassa hänen mieleensä johtui sairas tallirenki, ja hän tiedusteli, kuinka mies voi. Nicholas sanoi hänen olevan jokseenkin entisellään. Sir Oliver otti maljan ja täytti sen reunoja myöten höyryävällä juomalla.

»Vie hänelle tämä», sanoi hän. »Sellaisessa taudissa ei ole parempaa rohtoa.»

Ulkoa kuului kavionkapsetta.

»Master Lionel saapuu vihdoinkin», virkkoi palvelija.

»Epäilemättä», myönsi sir Oliver. »Älä huoli jäädä häntä odottamaan. Täällä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Vie tämä Tomille, ennenkuin ehtii jäähtyä.»

Hän tahtoi saada palvelijan pois ennen Lionelin tuloa, koska oli päättänyt nuhdella veljeään mielettömästä käytöksestä. Hän oli harkittuaan johtunut siihen vakaumukseen, että hänen velvollisuutensa oli niin menetellä, koska hän itse aikoi poistua Penarrow’sta, ja hän oli päättänyt veljensä hyvää silmälläpitäen olla häntä säästämättä.

Hän joi aimo siemauksen ja kuuli maljaa pöydälle laskiessaan Lionelin askelet ulkoa. Sitten ovi temmattiin auki ja hänen veljensä seisoi hetkisen kynnyksellä katse jäykkänä.

Sir Oliver kääntyi häneen päin synkin ilmein, harkittu nuhde valmiina huulillaan.

»Niinkö…» aloitti hän, mutta ei ehtinyt kauemmaksi. Hänen edessään oleva näky poisti valmiit sanat hänen huuliltaan ja mielestään; hän hypähti heti säikähtyneenä seisaalleen. »Lionel!»

Lionel hoippui sisään, sulki oven ja salpasi sen. Sitten hän nojautui oveen ja silmäili jälleen veljeänsä. Hän oli kalmankalpea, ja silmien alla olivat tummat renkaat, paljas oikea käsi oli painettu kupeeseen, ja sormet olivat veressä, jota yhä tihkui ja tippui niiden lomitse. Hänen liiveissään oli oikealla puolen yhä leviävä tumma täplä, jonka merkityksen sir Oliver heti oivalsi.

»Hyvä Jumala!» huudahti hän rientäen veljensä luo. »Mitä on tapahtunut, Lal? Kuka on tämän tehnyt?»

»Peter Godolphin», kuului vastaus huulilta, jotka kiertyivät omituiseen hymyyn.

Sir Oliver ei virkkanut sanaakaan, puri vain hammasta ja puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin. Sitten hän kietoi käsivartensa nuorukaisen ympäri, jota rakasti hellemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, yhtä ainoata lukuunottamatta, ja talutti hänet lieden luo, pelontuska mielessään. Lionel vaipui tuoliin, jossa sir Oliver oli taannoin istunut.

»Millainen on haavasi, poika? Onko se syvä?» kysyi hän melkein kauhuissaan.

»Ei ollenkaan — vain lihahaava, mutta olen menettänyt paljon verta. Luulin sen juoksevan kuiviin, ennenkuin ehdin kotiin.»

Sir Oliver sieppasi peloissaan kiireesti tikarinsa ja leikkasi auki liivit ja paidan paljastaen nuorukaisen valkoisen ihon. Hetkisen tarkasteltuaan hän hengitti helpommin.

»Olet kuin pieni lapsi, Lal», huudahti hän keventynein mielin. »Ratsastat eteenpäin ajattelematta sulkea näin yksinkertaista haavaa ja menetät paljon verta — vaikkapa vain pahaa Tressilianien verta.» Hetkellisestä pelonkauhusta vapautuminen oli niin valtava, että hänen täytyi puhjeta nauruun. »Jää siihen; minä kutsun Nickin auttamaan tuon naarmun sitomisessa.»

»Ei, ei!» Pojan äänessä kuului äkillinen pelko, ja hänen kätensä tarttui veljen liepeeseen. »Nick ei saa sitä tietää. Siitä ei saa kertoa kenellekään, muuten olen mennyt mies.»

Sir Oliver tuijotti hämmentyneenä. Lionel hymyili jälleen omituista vääntynyttä, melkein pelokasta hymyään.

»Minä annoin enemmän kuin sain, Noll», virkkoi hän. »Master Godolphin on nyt yhtä kylmä kuin hanki, johon hänet jätin makaamaan».

Veljen äkillinen säpsähdys ja hänen hitaasti kalpenevien kasvojensa jäykkä ilme hieman säikähdyttivät Lionelia. Hän havaitsi melkein tajuamattaan himmeän punaisen juovan, joka tuli näkyviin sir Oliverin kasvoissa niiden kalvetessa, mutta ei ajatellutkaan kysyä, mistä se oli johtunut. Hänen omat asiansa askarruttivat häntä riittävästi.

»Mitä se merkitsee?» kysyi Oliver vihdoin käheästi.

Lionel painoi silmänsä alas kykenemättä enää kestämään katsetta, joka muuttui peloittavaksi.

»Hän tahtoi niin», virkkoi hän melkein äreästi, vastaten moitteeseen, joka ilmeni veljen jäykän ruumiin jokaisessa piirteessä. »Olin varoittanut häntä tulemasta tielleni. Mutta tänä iltana hän lienee joutunut jonkinlaisen mielettömyyden valtaan. Hän solvasi minua, Noll, sanoi sellaista, mitä ihmisluonto ei voi sietää, ja…» Lauseensa täydennykseksi hän kohautti olkapäitään.

»Hyvä, hyvä», virkkoi Oliver hiljaa. »Me hoidamme nyt ensinnä haavasi.»

»Älä kutsu Nickiä», varoitti toinen vikkelästi. »Ota huomioon, Noll», selitti hän vastaten veljen kysyvään katseeseen, »ota huomioon, että taistelimme melkein pimeässä ja ilman todistajia. Sitä…» hän nielaisi, »sitä nimitetään murhaksi, vaikka se oli kunniallinen taistelu, ja jos saadaan tietää, että minä…» Hän värisi, katse sai hurjan ilmeen ja huulet vavahtelivat.

»Minä ymmärrän», virkkoi Oliver, joka vihdoin käsitti asian, ja lisäsi katkerasti: »Sinä houkkio!»

»Minulla ei ollut valinnan varaa», huomautti Lionel. »Hän tuli minua kohti miekka ojossa. Luulen tosiaankin, että hän oli puolihumalassa. Minä varoitin häntä huomauttaen, miten kävisi, jos jompikumpi meistä kaatuisi, mutta hän kehoitti minua olemaan huolehtimatta sellaisista seikoista, mikäli ne koskivat häntä. Hän puhui rumin sanoin minusta ja sinusta ja kaikista niistä, jotka ovat koskaan kantaneet nimeämme. Hän iski minua miekkansa lappeella ja uhkasi puhkaista minut siihen paikkaan, ellen vetänyt miekkaani ja puolustautunut. Mitä voinkaan tehdä? En aikonut surmata häntä — Jumala on todistajani, etten aikonut sitä tehdä, Noll.»

Sanaakaan virkkaamatta Oliver kääntyi sivupöydän luo, missä oli metallikulho ja vesikannu. Hän kaatoi vettä ja tuli sitten, yhä sanatonna, hoitamaan veljensä haavaa. Se, mitä Lionel oli kertonut, teki moitteen mahdottomaksi, ainakin Oliverille. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä, missä tilassa oli itse ratsastanut Peter Godolphinin jälkeen, hänen tarvitsi vain muistaa, että ainoastaan Rosamundin ajatteleminen, — niin, ainoastaan oman tulevaisuuden ajatteleminen — oli hillinnyt hänen omaa verenhimoansa.

Pestyään haavan hän nouti kaapista liinakangasta ja repi sen liuskoiksi tikarillaan, hajoitti sitten erään liuskan langoiksi ja sijoitti nöyhdän haavalle. Säilä oli lävistänyt rintalihakset hipoen kylkiluuta, ja liinanöyhdän piti edistää veren tyrehtymistä. Seikkailuretkillään hankkimaansa erinomaista taitoa hyväkseen käyttäen hän sitten ryhtyi haavaa sitomaan.

Sen tehtyään hän avasi ikkunan ja heitti ulos veren värjäämän veden. Liinankappaleet, joilla oli pyyhkinyt haavaa, ja kaikki muut todistuskappaleiksi kelpaavat esineet hän heitti tuleen. Hänen täytyi peittää kaikki jäljet liekiltäkin. Hän tosin luotti mitä ehdottomimmin vanhan palvelijan uskollisuuteen, mutta asia oli niin vakava, ettei sopinut suotta uskaltaa mitään. Hän käsitti täysin oikeutetuksi Lionelin pelon: olipa taistelu ollut kuinka moitteeton tahansa, sellaista salassa tapahtunutta asiaa oikeus sittenkin pitäisi murhana.

Sir Oliver pyysi Lionelia kääriytymään viittaansa, avasi oven ja lähti yläkertaan hakemaan veljelleen uutta paitaa ja nuttua. Porrastasanteella hän tapasi alas laskeutuvan Nickin. Sir Oliver pidätti häntä hetken aikaa keskustelemalla hänen kanssaan yläkerrassa makaavasta sairaasta palvelijasta ja oli ainakin ulkonaisesti täysin tyyni. Sitten hän lähetti Nickin takaisin yläkertaan suorittamaan jotakin keksittyä tehtävää, joka viivyttäisi häntä ainakin vähän aikaa, ja lähti itse hakemaan tarvitsemiaan tavaroita.

Alas palattuaan hän auttoi veljeänsä pukeutumaan niin vähin ponnistuksin kuin mahdollista, jottei side liikahtaisi tai haava alkaisi jälleen vuotaa, otti sitten veren tahraaman nutun, liivit ja paidan, jotka oli avatessaan repinyt, ja heitti kaikki takkaan.

Tullessaan vähän myöhemmin suureen huoneeseen Nicholas näki veljesten istuvan kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jos hän olisi Lionelia tarkastellut, hän ei olisi huomannut paljoakaan vikaa, kasvojen ankaraa kalpeutta kenties lukuunottamatta. Mutta hän ei huomannut sitäkään. Lionel istui selin oveen, ja sir Oliver esti palvelijaa astumasta huoneeseen vakuuttamalla, etteivät he häntä tarvinneet. Nicholas poistui, ja veljekset olivat jälleen kahden kesken.

Lionel ei paljoa syönyt. Hän oli janoinen ja olisi mielellään tyhjentänyt koko hehkuviinikulhon, mutta sir Oliver esti häntä juomasta muuta kuin vettä peläten hänen muuten joutuvan kuumeeseen. Kumpikin söi minkä söi — ruokahalua näytti molemmilta puuttuvan — mitään virkkaamatta. Vihdoin sir Oliver nousi ja astui lieden luo hitain, raskain, hänen mielialaansa ilmaisevin askelin. Hän heitti lieteen lisää puuta ja otti korkealta muurinkamanalta piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa. Hitaasti piippunsa täytettyään hän otti lyhyillä rautapihdeillä palan hehkuvaa hiiltä ja sytytti sillä piipun.

Sitten hän palasi pöydän luo, pysähtyi veljensä eteen ja keskeytti vaitiolon, jota nyt oli kestänyt melkoisen kauan.

»Mitä», kysyi hän ärtyisästi, »mikä oli riitanne aiheena?»

Lionel säpsähti ja painui kasaan; etusormen ja peukalon välissä hän vatvoi leivänmurua, katse siihen kiintyneenä. »Tuskin tiedän», vastasi hän.

»Se ei ole totta, Lal.»

»Kuinka niin?»

»Se ei ole totta. Minusta ei suoriuduta «sellaisen vastauksen avulla. Itse sanoit varoittaneesi häntä tulemasta tiellesi. Mitä tietä tarkoitit?»

Lionel nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Verenvuoto oli hänet heikontanut, ja sitäpaitsi teki mielenkuohu ja illan traagillisen tapahtuman syynä olleen jännittävän tilanteen laukeaminen hänelle mahdottomaksi salata sitä, mitä veli oli tiedustellut. Hänestä tuntui päinvastoin, että hän asian sir Oliverille tunnustaessaan saisi häneltä suojaa ja apua.

»Se Malpasissa asuva kelvoton nainen oli kaikkeen syynä», valitti Lionel. Sir Oliverin silmät välähtivät hänen kuullessaan nuo sanat. »Minä pidin häntä aivan toisenlaisena; olin houkkio, houkkio! Minä» — hänen äänensä petti ja nyyhkytys vavahdutti häntä — »luulin hänen itseäni rakastavan. Olisin ottanut hänet vaimokseni, Jumala tietää, että olisin niin tehnyt.»

Sir Oliver sadatteli hiljaa.

»Pidin häntä puhtaana ja hyvänä ja…» Hän vaikeni. »Ja mikä olen vieläkään sanomaan, ettei hän ollut puhdas ja hyvä? Se ei ollut hänen syynsä. Tuo kehno konna Godolphin se hänet johti harhaan. Ennen hänen tuloaan oli kaikki hyvin meidän kesken. Mutta sitten…»

»Ymmärrän», virkkoi sir Oliver tyynesti. »Sinulla on mielestäni syytä olla hänelle kiitollinen, jos hän on saanut sinut käsittämään, millainen tuon nartun todellinen laatu on. Olisin sinua varoittanut, poikani. Mutta… Lienen ollut heikko siinä asiassa.»

»Niin ei ollut laita; syy ei ollut hänen…»

»Minä sanon, että oli niin, ja kun sen sanon, on minua uskottava, Lionel. En tahraisi kenenkään naisen mainetta ilman pätevää syytä. Sen voit varmasti uskoa.»

Lionel tuijotti häneen. »Hyvä Jumala!» huudahti hän sitten. »Enhän tiedä, mitä uskoa. Häilyn suuntaan ja toiseen kuin höyhenpallonen.»

»Usko minua», virkkoi sir Oliver tuimasti. »Ja jätä kaikki epäilyksesi.» Sitten hän hymyili. »Vai siinäkö olikin master Peterin salainen huvi? Kuinka tekopyhä voikaan ihminen olla! Sen asian syvyyksiä on mahdoton mitata!»

Hän nauroi ääneen muistaessaan mitä kaikkea master Peter oli sanonut Ralph Tressilianista puhuen ikäänkuin olisi ollut siveä ja itseäänkieltävä erakko. Sitten hän yhtäkkiä lakkasi nauramasta ja virkkoi pelokkaasti: »Saaneeko hän sen tietää? Saaneeko se portto tietää tai aavistaa, että kätesi on miehen surmannut?»

»Epäilemättä», vastasi toinen. »Sanoin hänelle tänä iltana, kun hän pilkkasi minua puhuen hänestä, lähteväni suoraa päätä hänen luokseen selvittämään laskuamme. Olin matkalla Godolphinien kartanoon, kun hän tuli puistossa minua vastaan.»

»Olet siis jälleen minulle valehdellut, Lionel. Sanoithan hänen hyökänneen kimppuusi?»

»Niin hän tekikin», vastasi Lionel heti. »Hän ei antanut minulle ollenkaan tilaisuutta puhua, vaan hyppäsi satulasta ja tuli minua kohti muristen kuin villipeto. Hän oli yhtä valmis taistelemaan kuin minä — yhtä kiihkeä.»

»Mutta Malpasin nainen tietää asian», virkkoi Oliver synkästi. »Ja jos hän kertoo…»

»Hän ei kerro», huudahti Lionel. »Hän ei uskalla maineensa vuoksi.»

»Luulenpa tosiaankin, että olet oikeassa», myönsi veli helpotusta tuntien. »Toisetkin syyt estävät häntä uskaltamasta, kun asiaa ajattelen. Hänen maineensa on jo niin huono ja hän on niin vihattu, että jos saadaan tietää hänen olleen, vaikkapa välillisestikin syynä tähän, niin paikkakuntalaiset varmaan tyydyttäisivät eräitä häntä koskevia halujaan. Oletko varma siitä, ettei kukaan nähnyt sinua meno- eikä paluumatkalla?»

»Olen.»

Sir Oliver mittaili lattiaa vedellen sauhuja piipustaan. »Niinpä on luullakseni kaikki hyvin», virkkoi hän viimein. »Sinun on paras lähteä makuulle. Minä kannan sinut vuoteeseesi.»

Hän nosti nuoren veljensä voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet yläkertaan kuin pienen lapsen. Nähtyään hänen vaipuvan rauhalliseen uneen hän palasi alas, sulki hallin oven, siirsi suuren tammituolin lieden luo ja istui siinä myöhään yöhön piippua polttaen ja miettien.

Hän oli sanonut Lionelille, että kaikki kääntyisi hyväksi. Kaikki kääntyisikin epäilemättä hyväksi, mikäli oli kysymyksessä Lionel. Mutta miten olisi hänen laitansa tämän salaisuuden rasittaessa hänen sieluansa? Jos uhri olisi ollut joku toinen eikä Rosamundin veli, ei asia olisi häntä paljoakaan vaivannut. Tunnustettava on, ettei Godolphinin kuolema sinänsä kovinkaan häntä rasittanut. Godolphin oli hyvinkin ansainnut loppunsa ja olisi joutunut kuten tiedämme, saman kohtalon alaiseksi jo monta kuukautta sitten, ellei olisi ollut Rosamundin veli. Siinä oli asian vaikeus, katkera ja armoton. Rosamundin oman veljen oli surmannut hänen veljensä käsi. Rosamund rakasti veljeään samoinkuin hän, sir Oliver, omaa veljeään enemmän kuin ketään muuta elävää olentoa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Sir Oliver tiesi, millaiseen tuskaan hänen nyt täytyi joutua: hän koki sitä tavallaan ennakolta, otti siihen osaa, koska se oli rakastetun tuska ja koska kaikkien rakastettua koskevien seikkojen täytyi nyt olla jossakin määrin häntä itseään koskevia.

Vihdoin hän nousi sadatellen tuota kirottua Malpasin naista, joka oli nostanut tämän uuden ja kamalan vaikeuden siihen, missä oli jo ennestään vaikeuksia ylen paljon. Hän seisoi nojaten uuninkamanaan, jalka lieden rautaristikon varassa, ja mietti mitä oli tekeminen. Hänen oli kannettava taakkansa vaieten, siinä kaikki. Hänen täytyi salata asia Rosamundiltakin. Hänen sydäntään vihloi, kun hän ajatteli, että oli siten käytettävä petosta. Mutta mikään muu ei ollut mahdollista, ellei tahtonut häntä jättää, ja siihen hän ei missään tapauksessa kyennyt.

Päätökseen päästyään hän otti vahakynttilän ja lähti makuulle.

Viides luku.

KILPI.

Vanha Nicholas toi veljeksille uutisen seuraavana aamuna heidän ollessaan aamiaisella.

Lionelin olisi pitänyt pysyä vuoteessa koko päivän, mutta hän ei uskaltanut, koska se olisi voinut herättää epäluuloja. Hänessä oli hiukan kuumetta, joka varsin luonnollisesti aiheutui haavasta ja verenvuodosta, ja hän oli siitä pikemmin mielissään kuin pahoillaan, koska muuten liian kalpeat kasvot saivat siitä väriä.

Hän siis tuli veljen käsivarteen nojaten alakertaan nauttimaan eineekseen silliä ja mietoa mallasjuomaa, ennenkuin joulukuun myöhäinen aurinko oli ehtinyt kunnolla nousta.

Nicholas syöksyi heidän luokseen kasvot kalpeina ja vapisevin jäsenin. Hän huohotti kertomuksensa kauhistuneena, ja veljekset olivat hämmentyvinään ja säikähtyvinään eivätkä ottaneet asiaa uskoakseen. Mutta vanhan miehen tuoman uutisen pahin osa, hänen kamalan levottomuutensa varsinainen aihe, oli vielä ilmoittamatta.

»Ja sanovat vielä», huudahti hän äänellä, jossa kaikui pelon alta kumpuava viha, »sanovat, että te olette hänet tappanut, sir Oliver.»

»Minä?» kysyi sir Oliver tuijottaen kertojaan, ja samassa tulvahti hänen mieleensä sata toistaiseksi huomiotta jäänyttä seikkaa, joiden täytyi välttämättä johtaa paikkakuntalaiset tuohon ainoaan päätelmään. »Mistä kuulit tuon halpamaisen valheen?»

Hänen mielensä oli niin kiihdyksissä, ettei hän ollenkaan välittänyt siitä, mitä Nicholas vastasi. Mitäpä merkitsikään, mistä hän oli uutisen saanut; se oli joka tapauksessa nyt syytöksenä kaikkien huulilla. Yksi ainoa menettelytapa oli mahdollinen, ja hänen täytyi toimia siten viipymättä — niinkuin oli toiminut kerran ennen samanlaisessa tapauksessa. Hänen täytyi lähteä Rosamundin luo, ennenkuin toiset ehtivät hänelle asiasta kertomaan. Sir Oliver rukoili Jumalaa, ettei tulisi näinkin liian myöhään.

Hän ei viipynyt pitempää aikaa kuin tarvitsi saadakseen saappaat jalkaansa ja hatun päähänsä, haki sitten tallista hevosensa ja ratsasti niittyjen halki johtavaa polkua Godolphinien kartanoon, jonne ei ollut peninkulmankaan matkaa. Hän ei kohdannut ketään, ennenkuin saapui kartanon pihamaalle. Sieltä kuuluva äänten sorina kaikui hänen korviinsa. Mutta hänen sitten tultuaan näkyviin syntyi yleinen hiljaisuus, onnettomuutta ennustava ja oudoksuva. Sinne oli kerääntynyt suunnilleen kaksitoista miestä, jotka silmäilivät häntä ensin hämmästyneinä ja uteliaina, sitten synkän vihaisesti.

Hän hyppäsi satulasta ja odotti hetken, tulisivatko joukossa seisovat Godolphinin tallirengit ottamaan häneltä ohjaksia. Kun kukaan ei liikahtanut, hän huusi:

»Mitä tämä merkitsee? Eikö täällä ole miestä palvelemaan? Hoi, poika, pidä huoli hevosestani.»

Poika, jolle hän oli huutanut, epäröi hetken, mutta asteli sitten haluttomasti tekemään työtä käskettyä sir Oliverin ankaran, käskevän katseen häneen tuijottaessa. Joukosta kuului mutinaa. Sir Oliver kääntyi päin, ja kaikki kielet vaikenivat säikähtäen.

Tämän hiljaisuuden vallitessa hän astui portaita ylös halliin, jonka lattialle oli sirotettu kaislaa. Poistuessaan hän kuuli takanaan jälleen äänten sorinan, entistä vihaisemman. Mutta hän ei siitä välittänyt.

Hän havaitsi edessään palvelijan, joka säikähti ja tuijotti häneen samoinkuin pihamaalla olleet. Hänen mielensä masentui. Selvää oli, että hän saapui jo hieman liian myöhään, että huhu oli ehtinyt ennen häntä.

»Missä on neiti?» kysyi hän.

»Minä… minä ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir Oliver», vastasi mies vavahtavin äänin ja astui sisään oikealla olevasta ovesta.

Sir Oliver seisoi vähän aikaa takoen saappaitaan piiskallaan, kasvot kalpeina ja syvä uurre otsassa. Sitten mies tuli jälleen näkyviin sulkien oven jäljessään.

»Mistress Rosamund pyytää teitä poistumaan, sir. Hän ei tahdo teitä nähdä.»

Sir Oliver tutki hetkisen palvelijan kasvoja, tai näytti tutkivan, sillä epäiltävää on, näkikö hän miestä ollenkaan. Sitten hän mitään vastaamatta lähti kohti ovea, josta palvelija oli tullut. Palvelija nojasi siihen, päättäväinen ilme kasvoissaan.

»Sir Oliver, neiti ei tahdo teitä nähdä.»

»Pois tieltä!» mutisi sir Oliver kiukuissaan, ylenkatseellisesti, ja kun mies velvollisuuttaan noudattaen pysyi jäykästi paikallaan, sir Oliver tarttui hänen nuttunsa rinnuksiin, siirsi hänet syrjään ja astui sisään.

Rosamund seisoi keskellä huonetta. Oli jonkinlaista kohtalon ivaa, että hän oli valkopukuinen kuin morsian; mutta puku ei sittenkään ollut niin valkea kuin hänen kasvonsa. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa täplää suuntautuessaan juhlallisina ja loihtuisina tulijaan, joka ei välittänyt kiellosta. Hänen huulensa avautuivat, mutta hänellä ei ollut sanaakaan tulijalle. Hän vain tuijotti kauhun vallassa, joka karkoitti sir Oliverin rohkeuden ja ehkäisi hänen uskaliaan etenemisensä. Vihdoin sir Oliver puhui.

»Huomaan sinun kuulleen», virkkoi hän, »että sellainen valhe kiertelee seudulla. Paha jo sekin. Mutta sitäpaitsi huomaan, että olet kallistanut korvasi huhulle; ja se on pahempi.»

Rosamund silmäili häntä yhä inhoten, tuo lapsi, joka vain kaksi päivää sitten oli levännyt hänen povellaan katsellen häntä luottavasti ja ihaillen.

»Rosamund!» huudahti hän lähestyen häntä vielä askelen. »Rosamund, olen tullut tänne sanomaan, että se on valhe.»

»Teidän on paras poistua», sanoi Rosamund, ja hänen äänensä sävy sai sir Oliverin vavahtamaan.

»Poistua?» toisti hän tylsästi. »Käsketkö minua poistumaan? Etkö tahdo minua kuunnella?»

»Olen suostunut kuulemaan teitä useat kerrat; kieltäydyin kuulemasta toisia, joilla oli asioista parempi tieto, ja jätin huomioonottamatta heidän varoituksensa. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa. Rukoilen Jumalaa, että hän toimittaa teidät hirteen.»

Sir Oliverin huulistakin oli väistynyt veri, ja ensimmäisen kerran eläissään hän koki pelkoa ja tunsi lujien jäseniensä vavahtelevan.

»Saavat hyvinkin minut hirttää, koska tuon uskot. Niin tehden eivät loukkaa minua pahemmin kuin sinä, ja hirttäminen ei voisi riistää vähääkään arvostani, koska luottamuksesi minuun raukeaa heti ensimmäisen seutua kiertävän huhun vuoksi.»

Hän näki kalpeiden huulten vetäytyvän kamalaan hymyyn. »Ei ole kysymyksessä pelkkä huhu», virkkoi hän. »Kaikki valheenne eivät riitä peittämään sitä, mikä on tapahtunut.»

»Valheeni?» huusi sir Oliver. »Rosamund, minä vannon sinulle kunniani nimessä, etten ole millään tavoin osallinen Peterin surmaan. Antakoon Jumala minun mädätä tähän paikkaan, ellei tämä ole totta!»

»Näytätte pelkäävän Jumalaa yhtä vähän kuin mitä muuta tahansa», kuului karu ääni hänen takaansa.

Hän käännähti nopeasti ja näki sir John Killigrew'n, joka oli astunut huoneeseen hänen jäljessään. »Tämä on siis teidän työtänne», lausui hän hitaasti, ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kirkkaiksi kuin agaatit. Hän viittasi kädellään Rosamundiin päin. Oli selvää, mitä hän tarkoitti.

»Minun työtäni?» toisti sir John. Hän sulki oven ja astui kauemmas huoneeseen. »Hyvä herra, näyttää siltä, että uskaliaisuutenne ja julkeutenne on rajaton. Teidän…»

»Lopettakaa!» keskeytti hänet sir Oliver iskien ison nyrkkinsä pöytään. Yhtäkkiä hän joutui vihanpuuskan valtaan. »Jättäkää sanat hulluille, sir John, ja arvostelut niille, jotka kykenevät itseään paremmin puolustamaan.»

»Puhuttepa kuin verityön tekijä ainakin. Käyttäydytte julkeasti täällä vainajan kotona, siinä talossa, johon olette tuonut murheen ja murhan.»

»Lopettakaa, sanon, tai tapahtuu murha!»

Hänen puheensa oli karjuntaa, hänen näkönsä peloittava. Ja vaikka sir John olikin rohkea mies, hän sentään väistyi taaksepäin. Sir Oliver hillitsi itsensä samassa. Hän käännähti Rosamundin puoleen.

»Ah, anna minulle anteeksi!» rukoili hän. »Olen mieletön, ihan mieletön minua kohdanneen syytöksen vuoksi. Totta kyllä, etten ole veljeäsi rakastanut. Mutta olen menetellyt niinkuin sinulle vannoin. Olen saanut häneltä iskuja ja olen hymyillyt. Vielä eilen hän solvasi minua julkisessa paikassa, iski minua kasvoihin ratsupiiskallaan, kuten vieläkin näkyy. Henkilö, joka sanoo, ettei minulla olisi ollut oikeutta surmata hänet, on valehtelija ja teeskentelijä. Mutta kun ajattelin sinua, Rosamund, ajattelin, että hän oli veljesi, laantui se raivo, jonka valtaan hän oli minut jättänyt. Ja nyt, kun hän on jonkin julman onnettomuuden nojalla saanut surmansa, on kaiken kärsivällisyyteni, kaiken sinuun kohdistuvan ajatteluni palkkana vain se, että minua syytetään murhaajaksi ja että sinä uskot syytöksen.»

»Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta», virkkoi sir John vihaisesti.

»Sir John», huusi sir Oliver, »pyydän teitä jättämään hänen mahdollisuuksiensa pohtimisen. Se seikka, että itse sen uskotte, osoittaa teidät mielettömäksi, ja mielettömän neuvo on aina laho sauva tueksi. Miksi Jumalan nimessä otaksutte minun tahtoneen kostaa kärsimääni loukkausta; niinkö huonosti tunnette ihmisiä ja erikoisesti minua, että luulette minun käyneen kostamaan salakähmäisesti saadakseni hirttosilmukan kaulaani? Olisipa se hieno kosto, niin totta kuin Jumala elää! Sillä tavallako kohtelin teitä, sir John, kun te sallitte kielenne heilua liian vapaasti, kuten itse minulle tunnustitte?»

»Tuhat tulimmaista, mies», jatkoi hän, »ajatelkaa asiaa oikein! Pidän varmana, että olette peloittavampi vastustaja kuin konsanaan Peter Godolphin rukka, mutta teiltä korvausta vaatiessani vaadin sitä pelkäämättä ja avoimesti, kuten tapani on. Mitellessämme miekkojamme puistossanne Arwenackissa teimme niin asianmukaisten todistajien läsnäollessa, jottei eloonjääneen tarvitsisi joutua tuomarien kanssa tekemisiin. Te tunnette minut hyvin ja tiedätte, kuinka aseitani käyttelen. Enkö olisi tehnyt samoin Peterille, jos olisin tavoitellut hänen henkeänsä? Enkö olisi tavoitellut sitä yhtä avoimesti, surmaten hänet miten mielin, joutumatta vaaraan tai kenenkään moitteiden alaiseksi?»

Sir John painui mietteisiin. Lausuttujen sanojen logiikka oli kova ja kirkas kuin jää, ja Arwenackin herra ei ollut mikään houkkio. Mutta hänen seisoessaan siinä kulmat kurtussa ja hämmästyneenä tuon pitkän lausunnon jälkeen, Rosamund vastasi sir Oliverille.

»Sanotte, ettei kukaan voinut teitä moittia, niinkö?»

Sir Oliver kääntyi ja joutui hämilleen. Hän tiesi Rosamundin mielessä liikkuvan ajatuksen. »Tarkoitatko», kysyi hän vitkaan, lempeästi, äänessä epäilevä moite, »että olen kyllin halpamainen ja valheellinen tehdäkseni siten, mitä en sinun tähtesi uskaltanut tehdä avoimesti? Sitä sinä tarkoitat. Rosamund! Minua polttaa häpeä sinun tähtesi, kun voit ajatella sellaista henkilöstä, jota… jota sanoit rakastavasi.»

Rosamundin kylmyys hävisi. Hänen vihansa nousi sir Oliverin katkerain, puolittain ivallisten sanojen vaikutuksesta, sysäten hetkeksi syrjään veljen kuoleman aiheuttaman tuskankin.

»Väärämielinen petturi!» huusi hän. »On olemassa henkilöitä, jotka ovat kuulleet teidän vannovan hänelle surmaa. Minulle on kerrottu omat sananne. Ja siitä kohdasta, jossa hän makasi, nähtiin verisen juovan johtavan talonne ovelle. Valehteletteko vieläkin?»

Sir Oliverin kasvoista pakeni väri. Hänen kätensä vaipuivat hervottomina riippumaan, ja hänen silmiään suurensi äkkinäinen ilmeinen pelko.

»Ve… verisen juovan?» sopersi hän tylsästi.

»Niin, mitä siihen sanotte!» virkkoi sir John, jonka epäilykset tuo huomautus äkkiä hälvensi.

Sir Oliver kääntyi jälleen sir Johnin puoleen. Ritarin sanat palauttivat häneen rohkeuden, jonka Rosamundin sanat olivat häneltä riistäneet. Miehen kanssa hän voi taistella, siinä ei tarvinnut kaunistella sanojansa.

»En voi sanoa siihen mitään», virkkoi hän, mutta erittäin lujasti, torjuen ennakolta kaikki vastaväitteet. »Jos sanotte, että oli niin laita, täytyy se uskoa. Mutta mitä se todistaakaan loppujen lopuksi? Käykö siitä eittämättömästi ilmi, että minä olen hänet surmannut? Oikeuttaako se naisen, joka on minua rakastanut, pitämään minua murhamiehenä ja pahempanakin?» Hän vaikeni ja silmäili jälleen Rosamundia, katseessa sanomaton moite. Rosamund oli vaipunut istumaan ja väänteli sormiaan, kasvoissa äärettömän tuskan ilme.

»Voitteko sanoa, mitä se muutakaan todistaa, sir?» kysyi sir John. Hänen äänessään tuntui epäily.

Sir Oliver huomasi äänen sävyn, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus.

»Armollinen Jumala!» huudahti hän. »Teidän äänessänne kaikuu epäily, mutta hän on aivan varma. Te olitte aikoinanne viholliseni ja olette siitä lähtien pitänyt yllä ennakkoluulotonta aselepoa kanssani, ja te voitte epäillä, olenko teon tehnyt. Mutta hän… hän, joka minua rakasti, ei voi ollenkaan epäillä!»

»Sir Oliver», vastasi Rosamund, »tekonne on kerrassaan murtanut sydämeni. Mutta koska tiedän kaikki ne ivapuheet, jotka ovat saaneet teidät sellaiseen tekoon ryhtymään, olisin luullakseni voinut antaa sen teille anteeksi, vaikka en olisikaan enää voinut tulla vaimoksenne; olisin voinut antaa sen anteeksi, sanon, ellette olisi sitä nyt halpamaisesti kieltänyt.»

Sir Oliver silmäili häntä hetkisen, kasvot kalpeina, kääntyi sitten ja lähti ovelle. Siinä hän pysähtyi. »Tarkoituksenne on aivan selvä», sanoi hän. »Te tahdotte minun joutuvan vastaamaan tästä teosta,» Hän nauroi. »Kuka esittää tuomareille minuun kohdistuvan syytöksen? Tekö, sir John?»

»Jos mistress Rosamund niin haluaa», vastasi sir John.

»Olkoon menneeksi! Mutta älkää luulko minun suostuvan hirtettäväksi sellaisten kehnojen todisteiden nojalla, jotka ovat tuota naishenkilöä tyydyttäneet. Jos jokin syyttäjä tulee määkimään ovelleni asti johtavasta verijuovasta ja eräistä sanoista, jotka eilen vihoissani lausuin, vastaan asiasta, mutta vastaan siitä käymällä asein syyttäjäni kimppuun. Se on oikeuteni, ja minä tahdon saada sen lyhentämättömänä. Epäilettekö Jumalan tuomiota? Minä kutsun juhlallisesti häntä tuomariksi minun ja sellaisen syyttäjän välisessä asiassa. Jos olen syypää, antakoon Hän käsivarteni kuihtua, kun käyn taisteluun.»

»Minä tulen teitä syyttämään», kuului Rosamundin kumea ääni. »Ja jos tahdotte, voitte vaatia oikeuttanne minua vastaan ja teurastaa minut niinkuin teurastitte veljeni.»

»Jumala sinulle anteeksi antakoon, Rosamund!» sanoi Oliver poistuen huoneesta.

Hän palasi kotiinsa, sydämessä helvetin tuska. Hän ei tietänyt, mitä tulevaisuudella saattoi olla hänen varalleen, mutta tunsi sellaista katkeruutta Rosamundia kohtaan, ettei hänen povessaan ollut mitään sijaa epätoivolle. Ne eivät pääsisi häntä hirttämään. Hän taistelisi heitä vastaan kynsin hampain, ja Lionelin ei kumminkaan pitänyt joutua kärsimään. Siitä hän lupasi pitää huolen. Sitten Lioneliin kohdistuva ajatus hiukan muutti hänen mielialaansa. Kuinka helposti hän olisikaan voinut kumota heidän syytöksensä, kuinka helposti hän olisikaan saanut Rosamundin ylpeät polvet notkistumaan ja hänet itsensä rukoilemaan armoa! Hän olisi voinut tehdä sen vain sanan lausumalla, mutta pelkäsi sen sanan saattavan vaaraan veljen.

Yön hiljaisina hetkinä hänen maatessaan unetonna vuoteessaan ja ajatellessaan asioita kiihkottomasti, hänen sielullisessa asenteessaan tapahtui salaa muutos. Hän mietti kaikkia niitä todisteita, jotka olivat johtaneet Rosamundin päätelmäänsä, ja hänen täytyi myöntää, että Rosamund oli jossakin määrin oikeutettu niin menettelemään. Jos Rosamund oli tehnyt hänelle vääryyttä, hän puolestaan oli tehnyt vielä enemmän vääryyttä Rosamundille. Rosamund oli vuosikausia kuunnellut kaikkia niitä myrkyllisiä puheita, joita sir Oliverin viholliset olivat hänestä lausuneet — ja hänen häikäilemättömyytensä oli hankkinut hänelle koko joukon vihamiehiä. Rosamund oli jättänyt kaikki huomioon ottamatta, koska rakasti häntä; hänen suhteensa veljeen oli siitä syystä jännittynyt, mutta nyt kaikki tuo kääntyi häntä murskaamaan; katumus oli suurelta osalta vaikuttamassa siihen julmaan luuloon, että Peter Godolphin oli saanut surmansa hänen, sir Oliverin, kädestä. Rosamundista täytyi tavallaan tuntua siltä, kuin hän itse olisi ollut murhaan osallisena, koska oli itsepintaisesti tahtonut rakastaa sitä miestä, jota hänen veljensä vihasi.

Hän oivalsi tuon nyt ja arvosteli Rosamundia säälivämmin. Rosamund olisi ollut yli-inhimillinen, ellei olisi ajatellut ja tuntenut niinkuin sir Oliver nyt oivalsi hänen ajattelevan ja tuntevan, ja koska sielullisia vastavaikutuksia on mitattava niiden kiihkeiden tilojen nojalla, joista ne johtuvat, oli varsin luonnollista, että Rosamundin täytyi nyt tuimasti vihata häntä, jota oli rakastanut melkein yhtä kiihkeästi.

Siinä oli raskas risti kannettavaksi. Mutta Lionelin vuoksi hänen täytyi kantaa se niin järkkymättömästi kuin suinkin voi. Lionelin ei pitänyt joutua uhrattavaksi hänen itsekkyydelleen teon tähden, jota hänen, Oliverin, täytyi katsoa oikeutetuksi. Hän olisi pitänyt itseään halpamaisena, jos olisi ajatellutkin sellaista pelastuskeinoa.

Mutta jos hän ei sitä ajatellut, ajatteli Lionel. Viimeksimainittu alkoi noina päivinä pelätä siinä määrin, ettei voinut nukkua, vaan joutui sellaiseen kuumeeseen, että näytti parin päivän kuluttua kerrassaan aavemaiselta: silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, ja koko ruumis oli riutunut laihaksi. Sir Oliver kehoitti häntä rohkaisemaan mielensä. Sitäpaitsi saapui samana päivänä eräs toinenkin uutinen haihduttamaan hänen pelkoansa: Truron tuomareille oli tapahtuma ilmoitettu ja esitetty syytös, mutta he olivat muitta mutkitta kieltäytyneet asiaan kajoamasta. Syynä oli, että toinen heistä oli sama master Anthony Baine, joka oli ollut sir Oliveria kohdanneen solvauksen todistajana. Hän selitti, että olipa master Godolphinille tapahtunut mitä hyvänsä sen johdosta, se ei missään tapauksessa ollut enemmän kuin hän oli ansainnut, ei enemmän kuin hän itse oli aiheuttanut, ja lausui päätöksenään, ettei hän kunniallisena miehenä voinut saada omaatuntoansa suostumaan vangitsemismääräyksen antamiseen.

Sir Oliver kuuli uutisen toiselta todistajalta, papilta, joka itse oli joutunut kokemaan Godolphinin karkeutta ja joka, vaikka olikin evankeliumin ja rauhan mies, kuitenkin täysin yhtyi tuomarin päätökseen — tai sanoi yhtyvänsä.

Sir Oliver kiitti häntä huomauttaen, että hän ja master Baine menettelivät ylen ystävällisesti asettuessaan sille kannalle, mutta selitti samalla, ettei ollut millään tavoin asiassa osallisena, olkoonpa että näennäiset seikat hyvinkin siihen suuntaan viittasivat.

Mutta kun sitten pari päivää myöhemmin tuli hänen tietoonsa, että koko seutu oli kuohuksissa master Bainelle hänen asiaan-suhtautumisensa vuoksi, sir Oliver lähetti sanan papille ja ratsasti hänen kanssaan suoraa päätä tuomarin luo Truroon esittääkseen siellä eräitä todisteita, jotka oli salannut Rosamundilta ja sir John Killigrew'lta,

»Master Baine», virkkoi hän, kun kaikki kolme olivat tämän herrasmiehen suljetussa työhuoneessa, »olen kuullut teidän antamastanne oikeamielisestä ja kohteliaasta lausunnosta ja tulen teitä kiittämään ja ilmaisemaan ihailuani pelottomuutenne johdosta.»

Master Baine kumarsi vakavasti. Hän oli mies, jonka luonto oli vakavaksi luonut.

»Mutta koska en halua menettelystänne koituvan teille mitään ikäviä seurauksia, olen tullut teille todistamaan toimineeni oikeammin kuin arvaattekaan, todistamaan, ettei surmatyö ole minun suorittamani.»

»Eikö se ole teidän suorittamanne?» huudahti master Baine hämmästyneenä.

»Vakuutan teille, etten käyttele mitään konnankoukkuja, ja te tulette itse huomaamaan, että on niin laita. Voin asian teille todistaa, ja olen tullut sen tekemään nyt, ennenkuin aika voi sen mahdollisuuden kumota. En halua sitä vielä saatettavan yleisön tietoon, master Baine, mutta toivon teidän laativan sellaisen asiakirjan, joka voi tyydyttää tuomioistuinta milloin hyvänsä tulevaisuudessa, jos asia, kuten mahdollista, tulee esille tuonnempana.»

Se oli juonikas juttu. Se todiste, joka ei nyt ollut hänestä löydettävissä, oli Lionelissa; mutta aika tulisi sen hälventämään, ja jos tuonnempana saataisiin tietää, mitä hän nyt aikoi osoittaa, olisi liian myöhäistä ryhtyä etsiskelemään muualta.

»Minä vakuutan teille, sir Oliver, että jos olisitte surmannut hänet sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ette olisi tehnyt itseänne vikapääksi muuhun kuin karkean ja julkean solvaajan rankaisemiseen.»

»Niinpä kyllä, sir. Mutta niin ei ollut laita. Eräs minua vastaan käytetty todiste — vieläpä kaikkein tärkeinkin — on siinä, että Godolphinin ruumiin luota taloni ovelle kulki verinen juova,»

Molempien toisten mielenkiinto kasvoi tavattomasti. Pappi silmäili häntä silmää rävähdyttämättä.

»Mikäli ymmärrän, johtuu tuosta loogillisen välttämättömästi, että murhaajan on täytynyt taistelussa haavoittua. Veri ei voi olla kaatuneen verta, joten sen täytyy olla surmaajan. Tiedämme muutenkin, että surmaajan täytyi olla haavoittunut, koska näet Godolphinin miekka oli verissä. Teidän, master Baine, ja teidän, sir Andrew, tulee nyt olla todistajinani, ettei ruumiissani ole hiljattain saatua naarmuakaan. Riisuudun tässä yhtä alastomaksi kuin olin onnettomuudekseni erehtyessäni tulemaan tähän maailmaan, ja te voitte saada asiasta varmuuden. Sitten pyydän teitä, master Baine, sepittämään mainitsemani asiakirjan.» Niin puhuessaan hän riisui nuttunsa. »Mutta koska en tahdo suoda minua syyttäville tomppeleille suurta tyydytystä, kun näet voisi näyttää siltä, kuin heitä pelkäisin, pyydän teitä, hyvät herrat, pitämään asian tarkoin omana tietonanne, kunnes tapahtumat voivat tehdä sen yleiseen tietoon saattamisen välttämättömäksi.»

He oivalsivat hänen ehdotuksensa järkevyyden ja suostuivat asiaan, joskin yhä epäillen. Mutta suoritettuaan tarkastuksensa he olivat kerrassaan ymmällä havaitessaan kaikki otaksumansa kumotuiksi. Master Baine tietenkin sepitti pyydetyn asiakirjan ja allekirjoitti ja sinetöi sen, sir Andrew puolestaan merkitsi nimensä ja sinettinsä asian todistajana.

Taskussaan tämä pergamentti, jonka tuli olla hänen kilpenään tulevaisuudessa, milloin niin vaadittiin, sir Oliver ratsasti kotiin, mieli keventyneenä. Kunhan tulisi aika, jolloin voi huoletta niin menetellä, sir Oliver levittäisi tuon pergamenttinsä sir John Killigrew'n ja Rosamundin eteen, ja kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi.

Kuudes luku.

JASPER LEIGH.

Jos tämä joulu oli murheellinen Godolphinin kartanossa, ei se ollut iloisempi Penarrow'ssakaan.

Sir Oliver oli näinä aikoina alakuloinen ja vaitelias, istui tuntikausia tuijotellen lieden tuleen ja kertaillen yhä uudelleen jokaista sanaa, joka oli lausuttu hänen ja Rosamundin välisessä keskustelussa, milloin tuntien katkeruutta häntä kohtaan, joka oli niin kärkkäästi uskonut hänet syylliseksi, milloin leppoisamman surullisen mielialan vallassa täysin tunnustaen näennäisten todisteiden voimakkuuden.

Hänen velipuolensa liikkui talossa hiljaa, ikäänkuin haluten painua huomaamattomaksi ja milloinkaan uskaltamatta häiritä sir Oliverin mietteitä. Lionel tunsi hyvin asian laadun. Hän tiesi, mitä oli Godolphinin kartanossa tapahtunut, tiesi Rosamundin hylänneen sir Oliverin ikiajoiksi, ja hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että oli jätettävä veli kantamaan tätä taakkaa, joka oikeastaan kuului hänen omille hartioilleen.

Asia rasitti hänen mieltään siinä määrin, että hän eräänä puheliaana illan hetkenä alkoi siitä keskustella.

»Noll», sanoi hän, seisoen veljensä tuolin vieressä liesitulen valaisemassa huoneessa ja käsi veljen olkapäähän nojaten, »eikö olisi parasta ilmoittaa totuus?»

Sir Oliver katsahti häneen nopeasti, kulmiaan kurtistaen. »Oletko mieletön?» kysyi hän. »Totuus veisi sinut hirteen, Lal.»

»Ehkei sentään. Ja joka tapauksessa sinä kärsit pahemmin kuin hirsipuussa. Olen sinua katsellut joka hetki tämän viimeksi kuluneen viikon aikana, ja tiedän, mikä tuska sinussa piilee. Se ei ole oikein.» Ja hän väitti yhä: »Olisi parasta ilmoittaa totuus.»

Sir Oliver hymyili mietteissään. Sitten hän ojensi kätensä ja tarttui veljensä käteen. »Menettelet jalosti, Lal, kun sitä ehdotat.»

»En läheskään niin jalosti kuin sinä kantaessasi kaikki teostani johtuvat kärsimykset,»

»Mitä joutavia!» Sir Oliver kohotti kärsimättömästi olkapäitään; hänen katseensa siirtyi pois Lionelin kasvoista suuntautuen jälleen lieden tuleen. »Voinhan muuten heittää taakkani pois milloin haluan. Sellainen tieto rohkaisee ihmistä kestämään millaista koettelemusta tahansa.»

Hän oli puhunut karuun, ivalliseen sävyyn, ja Lionel tunsi värisevänsä hänen sanojaan kuunnellessaan. Hän seisoi siinä pitkän aikaa vaieten, miettien veljen lausumaa ja yrittäen saada selkoa siinä piilevästä arvoituksesta. Hän ajatteli pyytää veljeltään arkailematta selitystä, tiedustella hänen huomautuksensa todellista merkitystä; mutta hänen rohkeutensa petti. Hän pelkäsi sir Oliverin vakuuttavan oikeaksi hänen itsensä keksimän kaamean selityksen.

Hetken kuluttua hän lähti pois ja meni pian levolle. Päiväkausia kalvoi sitten tuo lause hänen mieltään: »Voinhan heittää taakkani pois milloin haluan.» Hän uskoi yhä varmemmin sir Oliverin tarkoittaneen rohkaisevan seikan olevan siinä tiedossa, että voi asiasta selviytyä ilmoittamalla sen todellisen laidan, jos hyväksi näki. Hän ei voinut ajatella, että sir Oliver sen ilmoittaisi. Päinvastoin: hän uskoi varmaan, ettei sir Oliver ollenkaan aikonut heittää pois taakkaansa. Mutta voihan käydä niinkin, että hän muutti mieltään. Taakka voi käydä liian raskaaksi, Rosamundiin kohdistuva kaipaus liian tuimaksi, tuska siitä, että Rosamund piti häntä veljensä murhaajana, liian valtavaksi.

Lionelin mieltä värisytti, kun hän ajatteli seurauksia, joita asiasta koituisi hänelle itselleen. Hänen pelkonsa perehdytti häntä omaan olemukseen. Hän käsitti, kuinka vähässä määrin vilpitön hän oli ollut ehdottaessaan veljelleen, että oli tunnustettava totuus; hän käsitti, että tuo ehdotus oli ollut vain hetkellinen tunteenomainen purkautuma, ehdotus, jota hän olisi joutunut mitä katkerimmin katumaan, jos se olisi hyväksytty. Ja siihen liittyi ajatus, että jos kerran hän itse voi joutua syypääksi tunteenomaisiin purkauksiin, jotka niin sietämättömällä tavalla esiintyivät hänen omien todellisten toiveittensa pettäjinä, niin eivätkö kaikki ihmiset olleet saman vaaran alaiset? Eikö hänen veljensäkin voinut joutua sellaisen hetkellisen mielenmyrskyn uhriksi kiihkeimmän epätoivon vallassa ollen, havaita taakkansa liian valtavaksi ja heittää se kapinoiden pois?

Lionel koki vakuuttaa itselleen, että veli oli lujasyinen mies eikä milloinkaan menettänyt kykyään vallita itseään. Mutta tuota vastaan sopi huomauttaa, ettei se, mitä oli menneisyydessä tapahtunut, mitenkään taannut, mitä saattoi tulevaisuudessa tapahtua, että kaikkein lujimmankin ihmisen sietämiskyky oli rajoitettu ja ettei suinkaan ollut mahdotonta, että sir Oliver joutuisi tässä asiassa kärsimiskykynsä rajoille. Mihin tilaan joutuisikaan, hän, Lionel, jos niin kävisi? Tuohon kysymykseen vastaava mielikuva oli sellainen, ettei hän kyennyt sitä katselemaan. Vaara joutua tutkittavaksi ja kärsimään lain määräämää ankarinta rangaistusta oli nyt paljoa suurempi kuin jos hän olisi heti tunnustanut. Hänen siinä tapauksessa lausumansa sanat olisivat ehdottomasti vaatineet jonkinlaista huomiota, sillä hän oli puhdasmaineinen mies ja hänen sanoissaan täytyi olla painavuutta. Nyt sitävastoin ei kukaan häntä uskoisi. Sen nojalla, että hän oli ollut vaiti ja sallinut veljen joutua aiheettoman syytöksen esineeksi, tultaisiin päättelemään, että hän oli arkamielinen ja epärehellinen ja että hän oli menetellyt siten, koska ei voinut kunnollisesti tekoaan puolustaa. Hän joutuisi auttamattomasti tuomituksi, vieläpä häpeälliseen rangaistukseen, kaikki kunnon ihmiset halveksivat häntä, ja hänestä tulisi ylenkatseen esine, jonka tähden ei kyyneltäkään vuodatettaisi.

Niin hän johtui siihen kaameaan päätelmään, että oli suojaan pyrkiessään kietoutunut verkkoon sitäkin auttamattomammin. Jos Oliver puhuisi, niin hän olisi hukassa. Ja niin hän johtui jälleen kysymään itseltään: Mitä takeita oli hänellä siitä, ettei Oliver tulisi puhumaan?

Tuo pelko, joka oli aikaisemmin silloin tällöin johtunut hänen mieleensä, alkoi ahdistaa häntä öin päivin, ja vaikka kuume olikin hänet jättänyt ja haava oli ihan terve, hän oli yhä kalpea, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Hänen sielussaan asuva salainen kauhu tuijotteli hänen silmistään joka hetki. Hän muuttui hermostuneeksi, säikähti pienintäkin ääntä ja epäili alinomaa Oliveria, osoittaen tuota tunnettaan aika ajoin purkautuvan omituisen ärtyisyyden muodossa.

Tullessaan erään päivän iltapuolella ruokasaliin, joka oli sir Oliverin mieluisin tyyssija Penarrow'n kartanossa, Lionel havaitsi velipuolensa jälleen istuvan mietteisiin vajonneena, kyynärpää polvea vasten ja leuka kämmenen varassa, tuleen tuijottaen. Tuo oli muuttunut siinä määrin tavanomaiseksi, että se oli alkanut ärsyttää Lionelin jännittyneitä hermoja; hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tuossa äänettömyydessä piili hänen itseensä kohdistuva tarkoituksellinen sanaton syytös.

»Minkätähden istut aina siinä lieden ääressä kuin mikäkin vanha akka?» murahti hän, vihdoinkin ilmaisten ärtyisyyden, joka oli kauan hänessä kasvanut.

Sir Oliver kääntyi katsomaan häntä, silmissä lempeä moite. Sitten hänen katseensa siirtyi Lionelin silmistä korkeihin ikkunoihin. »Sataa», virkkoi hän.

»Ei sade sinua ennen lieden ääreen ajanut. Mutta satoi tai paistoi, samantekevä. Et lähde milloinkaan ulos.»

»Miksi lähtisinkään?» kysyi sir Oliver, yhä yhtä leppoisasti, mutta hämmästyksen kurtun ilmaantuessa vähitellen hänen tummien kulmiensa väliin. »Luuletko olevan minulle mieluista nähdä alasluotuja katseita, päitä, jotka lähenevät toisiaan voidakseen tuttavallisesti mutista minua koskevia kirouksia?»

»Vai niin!» huudahti Lionel lyhyeen ja terävästi, syvällepainuneiden silmien äkkiä välkähtäessä. »On siis jouduttu siihen, että omasta tahdostasi meneteltyäsi näin minua suojataksesi nyt soimaat minua siitä.»

»Minä?» huudahti sir Oliver kauhistuneena.

»Pelkät sanasi ovat soimausta. Luuletko, etten osaa lukea niissä piilevää tarkoitusta?»

Sir Oliver nousi hitaasti, silmäillen veljeänsä. Hän pudisti päätään ja hymyili. »Lal, Lal» virkkoi hän. »Haavasi on jättänyt sinuun pahan jäljen, poika. Millä tavoin olen sinua soimannut? Mikä oli sanojeni salaisena tarkoituksena? Jos tahdot niitä oikein lukea, huomaat varmaan tarkoituksen olleen sen, että ulkosalla liikkuessani joudun uusiin selkkauksiin, koska kärsivällisyyteni ei ole suuri ja koska minun on mahdoton sietää nyreitä katseita ja mutisemista. Siinä kaikki.»

Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä veljen olalle. Pitäen häntä käsivarren mitan päässä hän silmäili häntä tutkivasti. Lionelin pää painui, ja hänen poskiinsa levisi hitaasti puna.

»Rakas hupsu!» virkkoi hän Lionelia ravistellen. »Mikä sinua vaivaa? Olet kalpea ja kuihtunut etkä ollenkaan oma itsesi. Mieleeni on johtunut jotakin. Minä varustan laivan, ja sinä lähdet kanssani vanhoille pyyntivesilleni. Siellä on elämää, joka tekee sinut jälleen voimakkaaksi ja mehukkaaksi, ja kenties samoin minun. Mitä siitä arvelet?»

Lionel katsahti veljeen, katse kirkkaana. Mutta sitten hänen mieleensä johtui ajatus, niin halpamainen, että veri jälleen virtasi hänen poskipäihinsä, koska hän sitä häpesi. Mutta ajatus piti paikkansa. Jos hän lähtisi Oliverin kanssa, niin sanottaisiin hänen olleen osallisena siinä teossa, josta hänen veljeään syytettiin.

Hän tiesi — erinäisten hänelle siellä täällä lausuttujen huomautusten nojalla, joita vastaan hän ei ollut väittänyt — paikkakunnalla uskottavan, että oli syntymässä eräänlainen vihamielisyys hänen ja sir Oliverin välille Godolphinin puiston tapahtuman johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa ja syvään painuneet silmänsä olivat osaltaan luoneet sitä käsitystä, että veljen rikos painoi häntä raskaana. Hänet oli aina tunnettu leppeäksi, ystävälliseksi pojaksi, aivan toisenlaiseksi kuin rajupäinen sir Oliver, ja otaksuttiin, että sir Oliver yhä karummaksi käyden kohteli huonosti veljeänsä, koska poika ei tahtonut antaa hänelle rikosta anteeksi. Niinmuodoin oli syntymässä Lioneliin kohdistuvaa myötätuntoa, jota hänelle ilmaistiin joka taholla. Jos hän nyt suostuisi Oliverin ehdotukseen, hän epäilemättä saattaisi kaiken tuon vaaranalaiseksi.

Hän käsitti täysin ajatuksensa halveksittavan laadun ja vihasi itseään, kun voi niin ajatella. Mutta hän ei kyennyt karistamaan pois sen valtaa. Se oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Hänen veljensä huomasi epäröinnin, käsitti sen väärin, vei hänet lieden luo ja pakotti istuutumaan.

»Kuulehan», virkkoi hän istuutuen vastapäätä olevaan tuoliin. »Smithickin luona on redillä hieno alus. Lienet sen nähnyt. Sen omistaja on hurjapäinen seikkailija nimeltään Jasper Leigh, joka nähdään aina iltapäivällä Penycumwickin olutkapakassa. Minä tunnen hänet vanhastaan, ja hän ja hänen aluksensa ovat saatavissa. Hän on valmis mihin seikkailuun tahansa, espanjalaisten alusten upottamisesta aina orjakauppaan saakka, ja me voimme ostaa hänet ruumiineen ja sieluineen, kunhan maksamme kyllin korkean hinnan. Hän suostuu niihin hyvänsä, kunhan seikkailu lupaa rahaa. Alus ja kapteeni ovat niinmuodoin valmiit; minä pidän huolen kaikesta muusta, miehistöstä, ampumavaroista, asestuksesta, ja maaliskuun lopulla näemme Lizard-niemen jäävän taaksemme. Mitä arvelet, Lal? Niin on varmaan parempi kuin jäädä turtumaan tähän synkkään paikkaan.»

»Minä… minä ajattelen asiaa», virkkoi Lionel, mutta niin välinpitämättömästi, että sir Oliverin herännyt innostus heti hälveni olemattomiin. Aikeesta ei puhuttu sen enempää.

Lionel ei kumminkaan ehdottomasti hylännyt suunnitelmaa. Jos se toisaalta olikin hänelle vastenmielinen, se kuitenkin toisaalta kiehtoi häntä melkein vastoin hänen tahtoansa. Asiat kehittyivät sille kannalle, että hän tottui joka päivä ratsastamaan Penycumwickiin, missä tutustui siihen uskaliaaseen ja arpiseen seikkailijaan, josta sir Oliver oli puhunut, ja kuunteli miehen kertomia ihmeellisiä asioita — monet olivat liian ihmeelliset ollakseen tosia — uhkayrityksistä merellä.

Mutta eräänä päivänä maaliskuun alussa master Jasper Leigh tiesi kertoa hänelle jotakin muuta, uutisen, joka karkoitti Lionelin mielestä kaiken Espanjan aluevesillä tapahtuneisiin seikkailuihin kohdistuneen harrastuksen. Merimies oli seurannut Lionelia pienen kapakan ovelle ja seisoi jalustimen vieressä Lionelin jo noustua satulaan.

»Kuiskaan jotakin korvaanne, kelpo master Tressilian», virkkoi hän. »Tiedättekö, millaisia vehkeitä täällä punotaan veljeänne vastaan?»

»Veljeäni vastaan?»

»Niin, master Peter Godolphinin murhan vuoksi viime jouluna. Havaittuaan, etteivät tuomarit käy itsestään asiaan käsiksi, muutamat henkilöt ovat jättäneet anomuksen Cornwallin kuvernöörille, jotta hän käskisi antaa pidättämismääräyksen murhasyytteen nojalla. Mutta tuomarit eivät ole suostuneet lordin komennettaviksi, vaan ovat vastanneet saaneensa virkansa suoraan kuningattarelta ja ovat huomauttaneet olevansa sellaisessa asiassa vastuuvelvolliset ainoastaan hänen majesteetilleen. Ja nyt olen saanut kuulla, että on lähetetty Lontooseen kuningattarelle itselleen anomuskirja, jossa pyydetään häntä velvoittamaan tuomareita tekemään, mitä heidän virkaansa kuuluu.»

Lionel veti syvään henkeä, mutta ei vastannut mitään.

Jasper nosti sormen nenälleen, ja hänen silmiinsä tuli ovela ilme. »Ajattelin varoittaa teitä, jotta voitte kehoittaa sir Oliveria pitämään huolta itsestään. Hän on hieno merimies, ja sellaisia ei ole kosolta.»

Lionel veti kukkaron taskustaan ja ollenkaan sen sisältöä tarkastamatta pudotti sen merimiehen odottavaan käteen mutisten jonkin sanan kiitokseksi.

Lionel ratsasti kotiin melkein kauhun valtaamana. Oltiin ehditty niin kauas. Isku tulisi kohta iskettäväksi, ja hänen veljensä oli lopultakin pakko puhua. Penarrow'ssa Lionelia odotti uusi järkytys. Vanha Nicholas kertoi hänelle, ettei sir Oliver ollut kotona; hän oli ratsastanut Godolphinin kartanoon.

Lionel johtui kauhuissaan heti päättelemään, että uutinen oli jo tullut sir Oliverin korviin ja että hän oli heti käynyt toimeen; hän ei voinut käsittää veljensä lähteneen sinne missään muissa asioissa.

Hänen pelkonsa olivat kuitenkin aivan joutavat. Sir Oliver, joka ei kyennyt enää sietämään asiain tilaa, oli lähtenyt esittämään Rosamundille todistuskappaletta, jonka oli itselleen hankkinut. Hän voi niin tehdä pelkäämättä vähimmässäkään määrässä tuottavansa vahinkoa Lionelille. Hänen matkansa oli kumminkin aivan tulokseton. Rosamund oli muitta mutkitta kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja sir Oliver oli hänelle aivan vierasta nöyrämielisyyttä osoittaen kehoittanut palvelijaa palaamaan hänen luokseen mitä tärkeintä viestiä vieden, mutta jälleen turhaan. Sir Oliver palasi kuin lyötynä kotiin, missä veli odotti häntä kiihkeän kärsimättömästi.

»Mitä kuuluu?» tervehti Lionel häntä. »Mitä aiot nyt tehdä?»

Sir Oliver katsahti häneen kulmiensa alta, joiden tummat kurtut kuvastelivat hänen ajatuksiaan. »Mitä tehdä? Mistä puhutkaan?» kysyi hän.

»Etkö ole vielä kuullut?» Lionel kertoi hänelle uutisen.

Hänen lopetettuaan kertomuksensa sir Oliver tuijotti häneen pitkän ajan, sitten hänen huulensa vetäytyivät tiukasti yhteen ja hän iski otsaansa. »Vai niin!» huudahti hän. »Siitäkö syystä hän minut torjui? Ajatteliko hän kenties minun tulevan rukoilemaan? Voiko hän niin ajatella? Onko se mahdollista?»

Hän asteli lieden luo ja kohenteli halkoja vihaisesti saappaansa korolla. »Se olisi liian kehnoa. Mutta hän on sittenkin varmaan niin menetellyt.»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Lionel jälleen, kykenemättä estämään mielessään ylinnä olevaa kysymystä. Hänen äänensä vapisi.

»Tehdä?» Sir Oliver silmäili häntä olkapäänsä yli. »Puhkaista tuon kuplan, niin totta kuin elän! Tehdä siitä lopun, tuhota heidät ja peittää heidät häpeällä.»

Hän sanoi tuon karkeasti, kiukkuisesti, ja Lionel väistyi taaksepäin luullen tuon karuuden ja kiukun tarkoittavan itseään. Hän vaipui tuoliin, polvet äkkinäisestä pellosta hervottomiksi valahtaen. Niin ollen näytti siltä, että hänellä oli liiaksikin syytä pelkoonsa. Tuo veli, joka kerskasi kovin häneen kiintyneensä, ei kyennyt viemään tätä asiaa perille. Mutta sittenkin asia oli niin Oliveriin soveltumaton, että Lionelin mielessä viipyi vielä epäilys.

»Aiotko… aiotko kertoa heille totuuden?» kysyi hän heikolla, värisevällä äänellä.

Sir Oliver kääntyi katselemaan häntä tarkkaavammin. »Jumalan nimessä, Lal, mitä onkaan mielessäsi nyt?» kysyi hän melkein jyrkästi. »Kertoa heille totuus? Epäilemättä — mutta ainoastaan, mitä minuun itseeni tulee. Ethän otaksu minun heille sanovan, että sen olet tehnyt sinä? Ethän pidä minua sellaiseen kykenevänä?»

»Mikä muu mahdollisuus siis on vielä olemassa?»

Sir Oliver selitti asian. Selitys kevensi Lionelin mieltä. Mutta se kevennys oli vain hetkellistä. Asiaa enemmän harkitessaan hän huomasi uutta pelonaihetta. Hän johtui päättelemään, että jos sir Oliver asiasta selviytyi, hän itse tulisi välttämättä siihen kietoutumaan. Hänen pelkonsa suurensi vaaran mahdollisuuden, joka sinänsä oli niin vähäpätöinen, että sen olisi voinut jättää kerrassaan huomiotta. Hänen silmissään se ei ollut enää mahdollisuus, vaan varma ja väistämätön vaara. Jos sir Oliver todisti, ettei verijuova ollut hänestä lähtöisin, niin Lionelin mielestä täytyi välttämättä päätellä, että se oli hänen itsensä aiheuttama. Sir Oliver voi yhtä hyvin kertoa heille koko totuuden, jonka he varmaan tulisivat päätelmien nojalla saamaan selville. Niin hän mietti peloissaan ja piti itseään auttamattomasti menneenä miehenä.

Jos hän olisi ilmaissut nuo pelkonsa veljelle tai olisi kyennyt niitä hillitsemään siinä määrin, että järki olisi päässyt vallitsemaan, niin hänen olisi täytynyt käsittää, kuinka kauas kaiken todennäköisyyden ulkopuolelle ne olivat hänet johtaneet. Oliver olisi hänelle sen todistanut, olisi sanonut hänelle, ettei häneen kohdistuvan syytteen rauettua voitu nostaa uutta syytettä ketään vastaan ja ettei milloinkaan oltu vähimmässäkään määrässä epäilty eikä voitu epäillä Lionelia. Mutta Lionel ei uskaltanut käydä puhumaan veljensä kanssa tästä asiasta. Sisimmässään hän häpesi pelkoansa, sisimmässään hän tunsi olevansa pelkuri. Hän käsitti täysin itsekkyytensä inhottavuuden, mutta ei nytkään kyennyt sitä kukistamaan. Sanalla sanoen: hän rakasti itseään enemmän kuin veljeään tai kahtakymmentä veljeä.

Seuraavana aamuna — oli tuulinen maaliskuun päivä — hän oli jälleen Penycumwickin olutkapakassa, Jasper Leigh seuranaan. Lionelin mieleen oli johtunut eräs keino, jota hän nyt piti ainoana mahdollisena. Edellisenä iltana hänen veljensä oli mutissut menevänsä todistuskappaleineen Killigrew’n luo, koska Rosamund kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Killigrew'n avulla hän otaksui pääsevänsä Rosamundin puheille ja toivoi näkevänsä neidon polvillaan edessään pyytämässä anteeksi tekemäänsä vääryyttä ja osoittamaansa säälimättömyyttä.

Lionel tiesi Killigrew'n olevan poissa kotoa; mutta hänen otaksuttiin palaavan pääsiäiseksi, ja pääsiäiseen oli vain viikko. Niinmuodoin Lionelilla oli vain vähän aikaa toimia, vähän aikaa toteuttaa mieleensä johtunutta suunnitelmaa. Hän kirosi itseään siitä, että oli sen keksinyt, mutta säilytti sen heikon luonteen koko kiihkeydellä.

Mutta kun hän sitten istui pienessä kapakkahuoneessa Jasper Leigh'n seurassa, vain honkainen pöytä heidän välillään, hänellä ei ollutkaan rohkeutta esittää suunnitelmaansa. He joivat šerryä, jota oli kovasti tuimennettu paloviinalla, Lionelin ehdotuksesta, eikä lämmitettyä olutta, kuten tavallisesti. Mutta vasta nautittuaan suurimman osan tuoppiaan, Lionel tunsi kykenevänsä puhumaan inhottavasta asiastaan. Hänen päässään surisivat sanat, jotka hänen veljensä oli taannoin lausunut, kun Jasper Leigh'n nimi oli ensimmäisen kerran mainittu — »hurja seikkailija, joka on valmis mihin tahansa, kunhan hinta on kyllin korkea; voit ostaa hänen ruumiinsa ja sielunsa.» Lionelilla oli kyllin rahoja ostaakseen Jasper Leigh'n, mutta rahat olivat sir Oliverin — rahoja, jotka velipuoli anteliaan hyvyytensä vuoksi oli jättänyt hänen käytettäväkseen. Ja nytkö hän käyttäisi näitä rahoja syöstäkseen Oliverin äärimmäisen tuhon omaksi.