TOINEN OSA (continued 2)

Tämän tapahduttua käännytetty ja Ali lähetettiin pois ja samoin janitšaarit, jotka Asadin takaa lähtien asettuivat vartioksi portille. Sitten pašša taputti käsiään, käski luokse saapuneita orjia tuomaan ruokaa ja kehoitti Sakr-el-Bahria viereensä istumaan.

Tuotiin vettä peseytymistä varten. Kun se oli tapahtunut, asettivat orjat heidän eteensä maukkaan lihamuhennoksen, oliiveja, sitruunia ja maustetta.

Asad murti leivän lausuen hartaasti »Bismillah!» ja kastoi sormiaan saviruukkuun. Sakr-el-Bahr ja Marzak noudattivat hänen esimerkkiään, ja aterioitaessa Asad kehoitti sissiä itseään kertomaan seikkailustaan.

Hänen kerrottuaan ja Asadin jälleen lämpimästi häntä kiitettyä Marzak esitti kysymyksen.

»Lähditkö tuolle vaaralliselle retkelle kaukaiseen maahan vain saadaksesi nuo kaksi englantilaista orjaa?»

»Se oli vain osa aikomustani», kuului tyyni vastaus. »Minä lähdin merille ryöstämään profeetan palveluksessa, kuten retkeni tulos todistaa.»

»Sinä et tietänyt, että tuo hollantilainen kauppa-alus oli tuleva tiellesi», sanoi Marzak käyttäen äitinsä hänelle neuvomia sanoja.

»Enkö tietänyt?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen niin varmaa hymyä, että Asadin tuskin tarvitsi kuulla sanoja, jotka ylen ovelasti osoittivat valheeksi toisten salavihjaukset. »Enkö luottanut Allahiin, kaikkiviisaaseen ja kaikkitietävään?»

»Hyvin vastattu, Koraanin nimessä?» Asad myönsi mielellään hänen olevan oikeassa, sitäkin mieluummin, kun lausuma torjui vihjailuja, joiden hän hartaasti halusi tulevan torjutuiksi.

Marzak ei kumminkaan tunnustanut joutuneensa häviölle. Hänen kavala sisilialainen äitinsä oli hänet perusteellisesti kouluttanut.

»Asiassa on kuitenkin jotakin sellaista, mitä en ymmärrä», lausui hän hiljaa, teennäisen ystävällisesti.

»Allahille on kaikki mahdollista!» virkkoi Sakr-el-Bahr epäluuloiseen sävyyn, ikäänkuin tunnustaen — hieman ivallisesti — olevan uskomatonta, että koko maailmassa oli mitään, mikä voi jäädä terävänäköiseltä Marzakilta havaitsematta.

Nuorukainen kumarsi hänelle kiittäen. »Sano minulle, voimallinen Sakr-el-Bahr», kehoitti hän, »mistä johtuikaan, että noille kaukaisille rannikoille saavuttuasi tyydyit ottamaan sieltä vain kaksi vaivaista orjaa, vaikka olisit seuralaisinesi ja Kaikki-näkevän avulla voinut helposti ottaa viisikymmentä kertaa enemmän.» Hän silmäili viattomasti merisissin tummanpuhuvia parrakkaita kasvoja, ja Asad painui mietteisiin kulmiaan kurtistaen — sama ajatus näet oli jo johtunut hänenkin mieleensä.

Sakr-el-Bahrin täytyi valehdella asiasta selviytyäkseen. Tässä ei auttanut mikään korkealentoinen uskon lause. Oli välttämätöntä antaa selitys, ja Sakr-el-Bahr tiesi voivansa antaa vain sellaisen, joka hieman onnahti.

»On huomattava», virkkoi hän, »että tempasimme nuo vangit ensimmäisestä talosta, johon osuimme, ja että siinä syntyi hiukan meteliä. Sitäpaitsi saavuimme rantaan yön aikaan, ja minä en uskaltanut panna seuralaisteni henkeä vaaranalaiseksi viemällä heidät kauemmas aluksesta käydäkseni kylän kimppuun, joka olisi voinut katkaista meiltä paluutien.»

Asadin kulmat olivat yhä kurtussa, kuten viekas Marzak havaitsi.

»Mutta kehoittihan Othmani sinua hyökkäämään nukkuvan kylän kimppuun», huomautti hän, »ja sinä kieltäydyit.»

Asad loi häneen terävän katseen, ja Sakr-el-Bahr tunsi sydäntään kuristavan huomatessaan millaisia salaisia voimia oli toimimassa häntä vastaan ja kuinka erinomaista huolta pidettiin hänen tuhoamisekseen kelpaavien tietojen keräämisestä.

»Onko niin laita?» kysyi Asad siirtäen katseensa pojastaan päällikköön, kasvoissa synkkä ilme, joka teki ne ilkeiksi ja julmiksi.

Sakr-el-Bahr muuttui karskimmaksi. Hänen katseensa kohtasi uhmaten Asadin katseen. »Entä jos olisi niin, herrani?» kysyi hän.

»Minä kysyin sinulta, onko.»

»Ellen tietäisi, kuinka viisas olet, voisin tuskin uskoa kuulemaani», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Merkitseekö jotakin se, mitä Othmani on voinut sanoa? Saanko minä määräykset Othmanilta tai johtaako hän minua? Jos on niin laita, on parasta, että asetat Othmanin minun sijaani, annat käskyvallan hänelle ja teet hänet vastuunalaiseksi niiden oikeauskoisten elämästä ja kuolemasta, jotka taistelevat hänen johdossaan.» Sakr-el-Bahr lopetti puheensa vihaisesti nenäänsä tuhkaisten.

»Olet liian herkkä vihastumaan», nuhteli häntä Asad, yhä vielä synkkäilmeisenä.

»Ja Allahin pään nimessä, kuka tahtoo kieltää oikeuttani? Tuleeko minun ryhtyä sellaiseen yritykseen, josta tuomani saalis riittäisi hyvin vuosikausia kestävien retkien sadoksi, vain sitä varten, että parraton nuorukainen kyselee minulta, olenko totellut Othmania vai en?»

Hän nousi ja seisoi siinä koko pituudessaan ankaran ja kokonaan teennäisen kiihtymyksen vallassa. Hänen oli pakko ylvästellä ja murskata epäilykset kuohahtelevin puhein ja levein, kopein elein.

»Mihin olisikaan Othmani minut johtanut?» kysyi hän ivallisesti. »Olisinko hänen johtamanaan voinut saada enemmän kuin olen tänään laskenut eteesi? Se, mitä olen tehnyt, puhuu kyllin kaunopuheisesti omalla äänellään. Se, mitä hän olisi halunnut minun tekevän, olisi helposti voinut koitua tuhoksemme. Jos olisi niin käynyt, olisiko syy langennut Othmanin kannettavaksi? Ei, niin totta kuin Allah on suuri, vaan minun! Ja minun on niinmuodoin ansiokin, ja älköön kukaan uskaltako tehdä sitä epäiltäväksi ilman parempia syitä.»

Nuo olivat uskaliaita sanoja tyranni Asadille lausuttaviksi, ja sitäkin uskaliaampi oli niiden sävy, vaaleain silmien tuima välke ja lausumaa säestävien eleiden ylenkatseellisuus. Mutta Sakr-el-Bahrilla oli epäilemättä suuri vaikutusvalta paššaan nähden. Ja se tuli nyt todistetuksi.»

Asad melkein kyyristyi hänen tuimuutensa edessä. Hänen kasvoistaan hävisi synkkyys, ja sijaan tuli säikähtynyt ilme. »Ei, ei, Sakr-el-Bahr, ei sillä tavalla!» huudahti hän.

Sakr-el-Bahr, joka oli paukahduttanut sovinnollisuuden oven kiinni paššan kasvojen edessä, avasi sen nyt jälleen. Hän muuttui silmänräpäyksessä alistuvaiseksi.

»Suo anteeksi», virkkoi hän. »Syytä siitä palvelijasi harrasta kiintymystä sinuun ja uskoon, jota hän palvelee paljoakaan hengestään välittämättä. Tällä samalla retkellä minä haavoituin ollen vähällä siihen kuolla. Haavan kiiltävä arpi on vieläkin intoni mykkänä todistajana. Missä ovat sinun arpesi, Marzak?»

Marzak vavahti tuon kysymyksen äkkinäistä iskua, ja Sakr-el-Bahr naurahti ylenkatseellisesti.

»Istuudu», kehoitti Asad, »minä en ole ollut kyllin oikeamielinen.»

»Sinä olet itse oikeamielisyyden lähde, oi herrani, ja tämä tunnustuksesi todistaa sen», huomautti sissi. Hän istuutui jälleen vetäen jalat alleen. »Tunnustan teille, että kun olin tullut retkelläni aivan lähelle Englantia, päätin laskea maihin ja siepata sieltä erään, joka muutamia vuosia sitten solvasi minua ja jonka kanssa minulla oli koko joukko asioita selvittelemättä. Minä tein enemmänkin kuin olin aikonut ottamalla kaksi vankia yhden asemesta. Nämä vangit», jatkoi hän pitäen Asadin mielialan muutosta soveliaana pyyntönsä esittämiseen, »eivät ole bagniossa toisten vankien kanssa. He ovat vielä vangittuina valtaamassani karakissa.»

»Miksi niin?» kysyi Asad, mutta tällä kertaa ilman mitään epäluuloa.

»Siksi, herrani, että minulla on oikeus pyytää korvausta tekemästäni palveluksesta.»

»Pyydä sitä poikani.»

»Salli minun pitää vangit hallussani.»

Asad silmäili häntä jälleen hiukan synkistyen. Hänen tahtomattaan, huolimatta Sakr-el-Bahriin kohdistuvasta kiintymyksestä ja halusta häntä tyynnyttää, vaimon vuodattama jäytävä myrkky alkoi jälleen hänen mielessään vaikuttaa.

»Minä puolestani sen sallin», vastasi hän. »Mutta laki ei siihen suostu. Laki määrää ettei yksikään merisissi saa pidättää ropoakaan saaliista, ennenkuin jako on tapahtunut ja hänen oma osansa on hänelle määrätty», kuului vakava vastaus.

»Laki?» virkkoi Sakr-el-Bahr. »Mutta sinähän olet laki, korkea valtias.»

»Ei niin, poikani. Laki on paššankin yläpuolella; hänen täytyy sitä noudattaa ollakseen oikeamielinen ja korkean toimensa arvoinen. Ja mainitsemani laki koskee merisissiä, vaikka hän olisi pašša itse. Sinun tulee lähettää orjasi vankilaan toisten joukkoon, jotta heidät kaikki voidaan huomenna myydä torilla. Pidä huolta siitä, että niin tapahtuu, Sakr-el-Bahr.»

Merisissi aikoi uudistaa pyyntönsä, mutta havaitsi samassa Marzakin kiihkeät kalpeat kasvot ja kiiltävät, odottavat silmät, jotka näyttivät toivovan hänen tuhoansa. Hän vaikeni ja painoi päänsä alas teeskennellen välinpitämättömyyttä.

»Mainitse siis niiden hinta, ja minä maksan sen heti rahastoosi.»

Mutta Asad pudisti päätänsä. »Hinnan määrääminen ei ole minun asiani, sen tekevät ostajat», vastasi hän. »Minä voisin asettaa hinnan liian korkeaksi, ja se olisi väärin sinua kohtaan, tai liian alhaiseksi, mikä olisi vääryyttä toisia kohtaan, jotka haluavat ne ostaa. Jätä heidät vankilaan.»

»Niin tulee tapahtumaan», virkkoi Sakr-el-Bahr uskaltamatta puhua enempää ja salaten mielipahaansa.

Aivan pian senjälkeen hän lähti asiaa järjestämään antaen kuitenkin määräyksen, että Rosamund ja Lionel olivat pidettävät toisista vangeista erotettuina huomiseen myyntihetkeen asti, jolloin heidän kenties täytyisi siirtyä toisten joukkoon.

Marzak jäi isänsä seuraan Oliverin lähdettyä, ja pian tuli heidän luokseen pihalle Fenzileh — nainen, jonka monet väittivät tuoneen Algieriin eurooppalaiset Saatanan juonet.

Kahdeksas luku.

ÄITI JA POIKA.

Varhain aamulla, niin varhain, että šehad oli tuskin ehditty lukea, tuli Bisken-el-Borak paššan luo. Hän oli vastikään astunut maihin kaleerista, joka oli tavoittanut espanjalaisen kalastajavenheen. Venheessä oli ollut eräs nuori maurilainen, joka oli tuotu Algieriin. Nuorukaisen kertomat uutiset olivat niin tärkeät, että orjat olivat taukoamatta soutaneet kaksikymmentä tuntia Biskenin alusta, hänen laivastonsa komennusalusta, tuodakseen hänet kotiin niin pian kuin suinkin.

Maurilla oli serkku — kristityksi käännytetty kuten hän itsekin ja, kuten näytti, yhä muslim sydämeltään — joka palveli Espanjan kruunun rahastossa Malagassa. Tämä mies tiesi varustettavan matkaan kaleeria, jonka oli määrä kuljettaa Napoliin sikäläisen linnaväen palkan maksuun tarvittavaa kultaa. Säästäväisyyssyistä ei tälle kaleerille annettu mukaan saattelijoita, vaan sen piti kulkea lähellä Euroopan rannikkoa ollakseen siten turvassa merirosvojen hyökkäyksiltä. Pidettiin todennäköisenä, että se lähtisi matkaan viikon kuluessa, ja mauri oli lähtenyt heti tuomaan sanaa algierilaisille veljilleen, jotta he voivat katkaista siltä tien ja vallata sen.

Asad kiitti nuorta mauria hänen tuomistaan tiedoista, käski antaa hänelle suojaa ja hoitoa ja lupasi hänelle sievän osan saaliista, jos aarrekaleeri saataisiin kaapatuksi. Sitten hän kutsutti luokseen Sakr-el-Bahrin, ja Marzak, joka oli ollut keskustelua kuulemassa, lähti kertomaan siitä äidilleen. Fenzileh joutui raivoihinsa, kun poika kertoi, että Sakr-el-Bahria oli kutsuttu ottamaan vastaan tämän uuden retken päällikkyyttä, mikä osoitti, että kaikki hänen ovelat vihjauksensa ja kiihkeät varoituksensa olivat menneet ihan hukkaan.

Marzak kintereillään hän syöksyi kuin raivotar pimennettyyn huoneeseen, jossa Asad oli levollaan.

»Mitä kuulenkaan, herrani?» huusi Fenzileh, ääneltään ja eleiltään pikemmin eurooppalaisen äkäpussin kuin alistuvaisen itämaisen orjattaren kaltaisena. »Lähteekö Sakr-el-Bahr tosiaankin retkelle Espanjan kruununrahaston kaleeria vastaan?»

Sohvaansa nojaten silmäili Asad vaimoaan väsynein katsein. »Tiedätkö jonkun toisen, joka paremmin kelpaa siihen tehtävään?» kysyi hän.

»Tiedän erään, joka sinun, herrani, on ennen muita määrättävä tuota tehtävää suorittamaan. Erään, joka on täysin uskollinen ja johon voit ehdottomasti luottaa. Erään, joka ei yritä anastaa itselleen osaa saaliista, islamin nimessä korjattavasta saaliista.»

»Joutavia!» virkkoi Asad. »Etkö lakkaa koskaan noita kahta orjaa mainitsemasta? Entä kuka onkaan se mallimiehesi?»

»Marzak», vastasi Fenzileh kiukkuisesti ojentaen kätensä ja vetäen esiin poikansa. »Tuleeko hänen tuhlata aikansa täällä hempeydessä ja joutilaisuudessa? Vielä eilen se irstas ivaili häntä arpien puutteesta. Tuleeko hänen hankkia itselleen arpia täällä, Kasbahin yrttitarhassa? Tuleeko hänen tyytyä niihin, joita raapaisee hänen ihoonsa karhunvaarain, vai tuleeko hänen oppia taistelijaksi ja oikean uskon lasten johtajaksi voidakseen itse kulkea sitä polkua, jota on astellut hänen isänsä?»

»Tuleeko hän sitä kulkemaan vai ei», virkkoi Asad, »riippuu Korkean portin, Stambulin sultaanin päätöksestä. Me olemme täällä vain hänen sijaishallitsijoitaan.»

»Mutta hyväksyykö Suur-Sulttaani hänet seuraajaksesi, ellet ole häntä varustanut siihen tehtävään? Minä huudan sinulle häpeätä, oi Marzakin isä, sillä sinä et osaa ylpeillä pojastasi niinkuin sinun tulisi.»

»Allah suokoon minulle kärsivällisyyttä sinun kanssasi! Enkö ole sanonut, että hän on vielä ylen nuori?»

»Sillä iällä olit jo itse merillä palvellen suurta Ochialia.»

»Hänen iällään olin minä, Allahin armosta, kookkaampi, ja voimakkaampi kuin hän. Minä rakastan häntä niin, etten salli hänen lähteä luotani ja kenties joutua tuhon omaksi, ennenkuin on ehtinyt täyteen voimaansa.»

»Katso häntä», käski Fenzileh. »Hän on mies, Asad, ja sellainen poika, josta joku toinen isä voisi ylpeillä. Eikö ole aika hänen vyöttää miekka vyölleen ja astella jonkin kaleerisi peräkannella?»

»Niin tosiaan, isä!» pyysi Marzak itse.

»Mitä?» murahti vanha mauri. »Niinkö arvelet? Haluatko lähteä espanjalaista vastaan? Mitä kokemusta sinulla on voidaksesi ryhtyä sellaiseen yritykseen?»

»Mitäpä kokemusta hänellä voi olla, kun hänen isänsä ei ole milloinkaan huolinut häntä totuttaa?» virkkoi Fenzileh. »Ivailetko puutoksia, jotka ovat omien laiminlyöntiesi luonnolliset hedelmät?»

»Tahdon osoittaa sinulle kärsivällisyyttä», sanoi Asad, joka kaikesta päättäen oli muuttumassa aivan kärsimättömäksi. »Kysyn sinulta vain, luuletko hänen kykenevän saavuttamaan voittoa islamille? Vastaa nyt minulle vilpittömästi.»

»Minä vastaan sinulle vilpittömästi, etten sitä luule. Ja yhtä vilpittömästi sanon sinulle, että hänen olisi jo aika kyetä. Sinun velvollisuutesi on sallia hänen lähteä tälle retkelle, jotta hän voi perehtyä toimeen, joka odottaa häntä.»

Asad mietti hetkisen. »Olkoon niin», vastasi hän sitten hitaasti. »Sinä siis lähdet Sakr-el-Bahrin kanssa, poikani.»

»Sakr-el-Bahrin kanssa?» huudahti Fenzileh kauhistuneena.

»En voisi löytää hänelle parempaa opettajaa.»

»Pitääkö poikasi lähteä toisen palvelijaksi?»

»Oppilaaksi», korjasi Asad. »Kuinka muutenkaan?»

»Jos olisin mies, oi sieluni lähde», sanoi Fenzileh, »ja jos minulla olisi poika, niin hänen opettajanaan olisin minä eikä kukaan muu. Minä muovaisin häntä niin, että hänestä tulisi toinen minä. Se, oi herrani, on sinun velvollisuutesi Marzakiin nähden. Älä jätä hänen totuttamista kenenkään toisen huoleksi, älä kenenkään sellaisen asiaksi, johon en voi luottaa, vaikka sinä häntä rakastat. Lähde itse tälle retkelle ja ota Marzak mukaan upseerinasi.»

Asadin kasvot synkkenivät. »Minä käyn jo liian vanhaksi», sanoi hän. »Viimeksikuluneina kahtena vuotena en ole ollut merillä. Kukapa tietää, enkö ole kadottanut voiton saavuttamisen taitoa. Ei, ei.» Hän pudisti päätään ja hänen piirteitään tummensi ja pehmensi alakuloisuus. »Sakr-el-Bahr on päällikkönä tällä kertaa, ja jos Marzak lähtee, niin hänen kanssaan.»

»Herrani…» aloitti Fenzileh, mutta vaikeni sitten. Nuubialainen palvelija oli tullut ilmoittamaan Sakr-el-Bahrin saapuneen ja odottavan herransa käskyjä pihamaalla. Asad nousi heti, ja vaikka Fenzileh, ylen uskaliaana kuten ainakin, yritti vielä häntä pidättää, hän torjui hänet kärsimättömästi ja lähti ulos.

Fenzileh katseli hänen jälkeensä, vihan ilme tummissa kauniissa silmissä, jotka olivat kiukusta kyyneltyä. Asadin astuttua ovesta ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen viileässä pimenneessä huoneessa vallitsi hiljaisuus — hiljaisuus, jota häiritsi vain paššan huoneen vähäpätöisempien naisten etäinen, hopeatiukujen helinää muistuttava nauru. Tuo ääni ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Hän liikahti kiroten ja taputti käsiään. Kutsua totellen saapui neekerinainen, notkea ja voimakas kuin painija ja vyötärystä myöten alaston; hänen korvassaan riippuva orjan-rengas oli puhdasta kultaa.

»Sano niille, että lakkaavat kirkumasta», tiuskasi hän hieman purkaakseen tuimaa kiukkuansa. »Sano niille, että käsken antaa vitsoja, jos vielä minua häiritsevät.»

Neekerinainen poistui, ja kohta oli kaikki hiljaista, sillä paššan haaremin vähäpätöisemmät naiset tottelivat paššan korkeata puolisoa paremmin kuin häntä itseään.

Sitten Fenzileh veti poikansa pihanpuolisen säleristikon luo, jonka takaa he voivat nähdä ja kuulla kaikki, mitä pihamaalla tapahtui. Asad puhui, kertoi Sakr-el-Bahrille, mitä oli saanut tietää ja mitä piti tehdä.

»Kuinka pian voit jälleen lähteä vesille?» kysyi hän.

»Niin pian kuin Allahin ja sinun palveleminen vaatii», kuului vastaus heti.

»Hyvä niin, poikani.» Asad laski ystävällisesti kätensä merisissin olalle, tuon valmiuden voittamana. »Parasta on lähteä huomenna auringon noustessa. Niin paljon aikaa varmaan tarvitset ollaksesi valmis lähtemään.»

»Sinun luvallasi lähden siis heti antamaan varustautumiskäskyn», vastasi Sakr-el-Bahr, joskin hänen mielensä oli hiukan levoton, kun oli niin pian jälleen lähdettävä.

»Mitkä kaleerit otat mukaasi?»

»Yhtä ainoata espanjalaista kaleeria pyydystääkseni? Oman alukseni, en mitään muuta; se on täysin riittävä sellaiseen tehtävään, ja minä voin siten paremmin väijyä ja piiloutua — mikä olisi mahdotonta, jos minulla olisi kokonainen laivasto mukanani.»

»Aivan oikein — olet viisas, jos olet uskaliaskin», kiitteli Asad. »Suokoon Allah sinulle menestystä matkallesi!»

»Saanko nyt poistua?»

»Vielä hetkinen. Poikani Marzak on mieheksi tulossa, ja hänen on nyt aika astua Allahin ja valtion palvelukseen. Toivomukseni on, että hän lähtee upseerina mukaasi tälle retkelle ja että olet hänen opettajanaan, niinkuin minä olin aikoinani sinun opettajanasi.»

Asiassa oli jotakin, mikä miellytti Sakr-el-Bahria aivan yhtä vähän kuin Marzakia. Hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeästi Fenzilehin poika häntä vihasi, ja hänellä oli niinmuodoin täysi syy pelätä ikävyyksiä, jos Asadin suunnitelma toteutuisi.

»Niinkuin sinä olit aikoinasi minun opettajanani!» vastasi hän ovelan mietteliäästi. »Etkö tahdo lähteä huomenna kanssamme merelle, oi Asad? Sinun vertaistasi ei ole koko islamissa, ja olisipa iloista saada seisoa vieressäsi laivan kannella niinkuin ennen, kun käymme espanjalaisen kimppuun.»

Asad katseli häntä. »Vaaditko sitä sinäkin?» kysyi hän.

»Ovatko toisetkin vaatineet samaa?» Miehen terävä äly, jonka kärsimykset olivat tehneet sitäkin terävämmäksi, leikkasi asiaa nopeasti ja syvälle. »Oikein tekivät, mutta kukaan ei voi kehoittaa sinua siihen kiihkeämmin kuin minä, sillä kukaan ei tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hauskaa on taistella uskottomia vastaan sinun johtamanasi ja kuinka kunniakasta on saavuttaa voitto sinun nähtesi. Lähde siis, herrani, tälle retkelle ja ole oman poikasi opettajana, koska se on suurin kunnia, minkä voit hänelle osoittaa.»

Asad siveli mietteissään partaansa, ja hänen kotkansilmänsä pienenivät. »Sinä houkuttelet minua, Allahin nimessä.»

»Salli minun tehdä enemmänkin —»

»Ei, enempää et voi tehdä. Minä olen vanha ja väsynyt, ja minua tarvitaan täällä. Tuleeko vanhan jalopeuran lähteä pyydystämään nuorta gasellia? Rauhaa, rauhaa! Minun taistelupäiväni aurinko on mennyt mailleen. Säilyttäköön se nuori taistelijapolvi, jonka olen kasvattanut, käsivarteni voittoja ja pitäköön yllä minun nimeäni ja oikean uskomme kunniaa merillä!» Hän nojasi Sakr-el-Bahrin olkaan ja huokasi, silmissä mietteliäs ja uneksiva ilme. »Se olisi tosiaankin oiva seikkailu. Mutta ei… olen tehnyt päätökseni. Mene sinä ja ota Marzak mukaasi ja tuo hänet terveenä takaisin kotiin.»

»Muuten en palaa itsekään», kuului vastaus. »Mutta minä luotan Kaikkitietävään.»

Sitten hän lähti salaten sekä retkeen että seuraan kohdistuvan syvän tyytymättömyytensä, ja käski Othmania varustamaan valmiiksi hänen suuren aluksensa, sijoittamaan siihen tykkejä, kolmesataa orjaa soutajiksi ja kolmesataa sotilasta.

Asad-ed-Din palasi pihan puolella olevaan pimennettyyn huoneeseen, missä viipyivät vielä Fenzileh ja Marzak. Hän sanoi heille suostuvansa heidän molempien toivomukseen ja sallivansa Marzakin lähteä retkelle.

Mutta siinä, missä hänen lähtiessään oli ollut kärsimättömyyttä, oli nyt huonosti salattua kiukkua.

»Oi aurinkoni, sinä, joka minua lämmität», aloitti Fenzileh, ja Asad tiesi pitkäaikaisesta kokemuksestaan, että mitä hellemmät olivat vaimon sanat, sitä myrkyllisempi oli hänen mielensä, »eivätkö siis neuvoni ole mielestäsi minkään arvoiset, ovatko ne vain kuin jalkoihisi lankeavaa tomua?»

»Eivät sitäkään», vastasi Asad kykenemättä tällä kertaa sietämään vaimon puheen hillittömyyttä.

»Lausut totuuden!» virkkoi Fenzileh kumartaen päätään. Hänen takanaan näkyivät hänen poikansa kauniit, nyt synkistyneet kasvot.

»Epäilemättä», vakuutti Asad. »Päivän koittaessa lähdet sinä, Marzak, matkaan Sakr-el-Bahrin aluksessa ja hänen johdossaan ja yrität osoittaa sitä taitoa ja urhoollisuutta, joka on tehnyt hänestä islamin lujimman varustuksen, Allahin totisen peitsen.»

Mutta Marzakista tuntui, että tässä asiassa oli kannatettava äitiä, ja ajatellessaan inhoittavaa seikkailijaa, joka uhkasi anastaa oikeudenmukaisesti hänelle, Marzakille, kuuluvan sijan, hänen uskaliaisuutensa kehittyi mielettömyyteen saakka.

»Jos lähden merille tuon koiransukuisen kristityn kanssa», vastasi hän käheästi, »niin hänen täytyy olla siinä, minne hän kuuluu — soutajien penkissä.»

»Mitä sanot?» karjaisi Asad vimmoissaan. Hän kääntyi poikansa puoleen, ja hänen äkkiä punaisiksi leimahtaneissa kasvoissaan oli niin julma ja ilkeä ilme, että tuo juonitteleva pari siitä kauhistui. »Profeetan parran nimessä! Kuinka uskallat sanoa minulle niin?» Hän astui kohti Marzakia, ja Fenzileh, äkkinäisen kauhun valtaamana, hypähti heidän väliinsä ja miestään vastapäätä, niinkuin pentuansa puolustamaan rientävä naarasjalopeura. Mutta pašša, joka oli nyt raivostunut poikansa tottelemattomuudesta, raivostunut sekä häneen että äitiin, jonka tiesi poikaa yllyttäneen, tarttui vaimoonsa vankoin, jäntereisin käsin ja heitti hänet kiukkuisesti syrjään niin että hän kompastui ja kaatui huohottaen sohvansa pieluksille.

»Allahin kirous sinun osaksesi!» huusi hän, ja Marzak peräytyi. »Onko tuo hävytön noita, joka on sinut synnyttänyt, opettanut sinua seisomaan edessäni ja kertomaan minulle, mitä tahdot tehdä, mitä et? Pyhän Koraanin nimessä! Liian kauan olen jo sietänyt hänen ilkeitä juoniansa, ja nyt näen hänen opettaneen sinua noudattamaan omaa esimerkkiänsä ja vastustelemaan omaa isääsi! Huomenna lähdet merelle Sakr-el-Bahrin kanssa. Minä olen sen sanonut. Jos vielä virkat jotakin, joudut hänen alukseensa siihen työhön, jota hänelle suunnittelit — soutajien penkkiin, orjain päällikön ruoskan alle tottelevaisuutta oppimaan.»

Kauhistunut Marzak seisoi jäykkänä ja vaiti tuskin uskaltaen hengittääkään. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt isäänsä sellaisen kuninkaallisen vihan vallassa. Viha ei kumminkaan näyttänyt herättävän pelkoa paššan puolisossa, synnynnäisessä pahasisuisessa, jonka kieltä ei pahakaan uhkaus voinut saada vaikenemaan.

»Minä rukoilen Allahia saattamaan sielusi jälleen näkeväksi, oi Marzakin isä», valitti hän, »jotta opit erottamaan toisistaan ne, jotka sinua rakastavat, ja ne oman edun etsijät, jotka käyttävät väärin luottamustasi.»

»Mitä?» ärjäisi Asad, »Etkö ole vielä saanut kylliksesi?»

»En, enkä tule saamaan, ennenkuin minut isketään mykäksi ja kuoliaaksi sentähden, että olen suuressa rakkaudessani neuvonut sinua, sinä vaivaisten silmieni valo.»

»Pidä kielesi kurissa», virkkoi Asad vihaansa hilliten, »muuten käy aivan pian niinkuin sanot.»

»En huoli, kunhan tuo sileä naamio temmataan pois sen koiransukulaisen Sakr-el-Bahrin kasvoilta. Allah hänen luunsa rikkokoon! Kuinka onkaan niiden kahden Englannista tuodun orjan laita, Asad? Minulle on kerrottu, että toinen on nainen, pitkä ja sitä valkoista kauneutta edustava, joka on paholaisen noille pohjoismaalaisille suoma lahja. Mitä hän aikoo naiselle tehdä, kun ei tahdo näyttää häntä torilla, niinkuin laki määrää, vaan hiipii tänne ja pyytää sinua kumoamaan lain hänen hyväkseen? Mutta minä puhun tässä aivan suotta. Olenhan osoittanut sinulle pahempia asioita todistaakseni hänen halpamaista petollisuuttaan, mutta sinä imartelet häntä yhä ja uhkaat käydä oman poikasi kimppuun.»

Asad astui häntä kohti, kumartui, tarttui hänen ranteisiinsa ja nosti hänet ylös.

Asadin kasvot näyttivät tummuudestaan huolimatta harmailta. Hänen näkönsä säikähdytti vihdoin hänen vaimoansa ja lopetti hänen häikäilemättömän uskaliaisuutensa.

Asad huusi:

»Ya anta! Ajub!»

Fenzileh huohotti, hän vuorostaan äkkinäisen kauhun kalventamana. »Herrani ja käskijäni!» vikisi hän. »Älä ole vihainen, minun elämäni virta! Mitä aiot tehdä?»

Asad hymyili ilkeästi. »Tehdä?» ärjyi hän. »Mitä olisi pitänyt tehdä jo kymmenen vuotta sitten ja aikaisemminkin. Käsken antaa sinulle raippoja.» Hän huusi jälleen, vieläkin käskevämmin: »Ajub!»

»Herrani ja käskijäni!» valitti Fenzileh kauhusta väristen nyt, kun havaitsi joutuvansa siihen, mihin oli häntä usein ärsyttänyt. »Armahda! Armahda!» Hän ryömi maassa ja syleili Asadin polvia. »Armeliaan ja armahtavaisen nimessä! Ole armollinen, vaikka rakkauteni ajoi kielelleni liikoja sanoja! Rakas herrani! Marzakin isä!»

Hänen hätänsä, kauneutensa ja kenties sitäkin enemmän hänen harvinainen nöyryytensä ja alistuvaisuutensa lienee Asadia liikuttanut. Kun näet samassa Ajub — siloinen ja komea eunukki, vesiiri ja kamaripalvelija — pimensi sisäoven aukon ja tervehti kumartaen, hänet lähetti samassa takaisin paššan käden torjuva liike.

Asad silmäili ivallisesti alaspäin. »Se asento sopii sinulle parhaimmin», sanoi hän. »Jatka samaan suuntaan tuonnempanakin.» Hän irroittautui ylenkatseellisesti naisen syleilystä ja asteli majesteetillisesti ulos verhoutuen vihaansa kuin kuninkaalliseen viittaan ja jättäen taakseen kaksi kauhuniskemää olentoa, joista tuntui kuin olisivat olleet kuoleman kielissä.

Pitkään aikaan he eivät virkkaneet mitään toisilleen. Sitten Fenzileh vihdoin nousi ja asteli säleristikkoisen ikkuna-aukon luo. Sen avattuaan hän otti eräästä hyllystä saviruukun, joka oli sijoitettu siten, että vähinkin ilmanhenki sattui siihen. Siitä hän kaatoi vettä pieneen maljaan ja joi ahnaasti. Se seikka, että hän toimitti nuo tehtävät itse, vaikka pelkkä kättentaputus olisi kutsunut palvelijoita niitä suorittamaan, todisti osaltaan, kuinka hämmentyneessä tilassa hänen mielensä oli.

Hän löi kiinni sisemmän ristikon ja kääntyi Marzakin puoleen. »Entä sitten?» virkkoi hän.

»Sitten?» toisti poika.

»Niin juuri. Mitä nyt teemme? Jäämmekö hänen raivonsa murskaamiksi, kunnes olemme lopullisen tuhon omat? Hän on noiduttu. Se sakaali on noitunut hänet niin, että hänen nyt täytyy pitää hyvänä kaikkea sen konnan tekemää. Allah meitä ohjatkoon, Marzak, muuten sinut polkee maan tomuun tuo Sakr-el-Bahr.»

Marzak seisoi allapäin, sitten hän siirtyi hitaasti sohvan luo ja heittäytyi sen pieluksiin; siellä hän makasi pitkänään, leuka käsien varassa ja jalat ilmoilla.

»Mitä voisinkaan tehdä?» kysyi hän vihdoin.

»Sitä tekee minun eniten mieli tietää. Jotakin on tehtävä, ja pian. Mädätköön hänen luunsa. Jos hän jää elämään, niin sinä olet hukassa.»

»Niin», virkkoi Marzak äkkiä kiihkeästi ja merkitsevästi. »Jos hän jää elämään!» Hän nousi istualleen. »Sen sijaan, että suunnittelemme ja juonittelemme ja että suunnitelmamme ja juonemme johtavat korkeintaan siihen, että isäni vihastuu, olisi ryhdyttävä johonkin tehokkaampaan keinoon,»

Fenzileh seisoi huoneen keskellä katsellen poikaansa synkein silmin. »Minäkin olen sitä ajatellut», sanoi hän. »Voisin palkata miehiä tekemään sen, jos antaisin kahmalollisen kultaa. Mutta asian vaarallisuus…»

»Mitä vaarallisuutta siinä on, kunhan hän on kuollut?»

»Hän voisi vetää meidät kerallaan, ja mitä hyötyä meillä silloin olisi hänen kuolemastaan? Isäsi kostaisi hänet kauheasti.»

»Jos tekisimme sen viekkaasti, niin meitä ei keksittäisi.»

»Ei keksittäisi?» toisti Fenzileh ja naurahti ilottomasti. »Oletpa nuori ja sokea, Marzak! Meitä epäiltäisiin ensimmäisinä. Minä en ole ollenkaan salannut vihaani, ja kansa ei minusta pidä. Se vaatii isääsi menettelemään oikeudenmukaisesti siinäkin tapauksessa, ettei hän itse siihen taipuisi, mitä en pidä ollenkaan luultavana. Tuo Sakr-el-Bahr — Allah hänet tuhotkoon! — on heidän mielestään jumala. Muista, miten hänet otettiin vastaan! Ketä paššaa on hänen riemusaatossa palatessaan siten tervehditty. Nämä sallimuksen hänelle suomat voitot ovat saaneet heidät pitämään häntä Allahin suosimana ja suojelemana. Usko minua, Marzak: jos isäsi huomenna kuolee, niin Sakr-el-Bahr julistetaan Algierin paššaksi hänen jälkeensä, ja silloin me olemme hukassa. Ja Asad-ed-Din alkaa olla vanha. Totta kyllä, ettei hän enää lähde taisteluun. Hän riippuu kiinni elämässä ja voi elää vielä kauankin. Mutta jos sittenkin kävisi toisin ja jos Sakr-el-Bahr vielä vaeltaisi maan päällä isäsi kohtalon täytyttyä, en uskalla ajatella, mikä silloin tulee meidän kohtaloksemme, sinun ja minun. »

»Tulkoon hänen hautansa häväistyksi!» urahti Marzak.

»Hänen hautansa?» virkkoi Fenzileh. »Vaikeus on siinä, miten saamme hänen hautansa kaivetuksi tuottamatta vahinkoa itsellemme. Itse Saatana sitä konnaa suojelee.»

»Tehköön hänelle sijan helvettiin!» virkkoi Marzak.

»Kiroaminen ei meitä auta. Nouse, Marzak, ja ajattele, kuinka asian järjestämme.»

Marzak nousi vikkelästi ja notkeasti kuin vinttikoira. »Kuule siis», sanoi hän. »Koska minun täytyy lähteä retkelle hänen kerallaan, niin ehkäpä sattuu sopiva tilaisuus merellä jonakin pimeänä yönä.»

»Maltahan! Salli minun asiaa harkita. Allah opastakoon minua keksimään jonkin keinon!» Hän taputti käsiään, käski huoneeseen tullutta orjatyttöä kutsumaan vesiiri Ajubin ja antoi määräyksen, että hänen kantotuolinsa oli asetettava valmiiksi häntä varten. »Me lähdemme torille, Marzak, näkemään hänen orjiansa. Kukapa tietää, eikö heidän avullaan käy jotakin tekeminen! Viekkaudella pääsemme pitemmälle kuin pelkän voiman avulla, kun on taisteltava tuota häpeän kehnoa perillistä vastaan.»

»Tulkoon hänen talonsa hävitetyksi!» virkkoi Marzak.

Yhdeksäs luku.

KILPAILIJAT.

Orjatorin edustalla olevan avoimen alueen täytti tungeksiva, meluisa joukko, jota alinomaa lisäsi kapeiden kiveämättömien katujen labyrintistä tuleva ihmisvirta.

Siinä oli ruskeapintaisia berbereitä mustissa vuohenkarvaisissa viitoissa, jotka oli kudottu yhteen päähineen kanssa ja joiden selkäpuolta koristi neliskulmainen punainen tai oranssinvärinen solki; päässä heillä oli kalotti tai vain punottu kameelinkarvainen nuora; oli neekereitä, jotka kulkivat melkein alastomina, ja komeita arabialaisia, jotka näyttivät ylenmäärin vaatetetuilta liehuvissa valkoisissa viitoissaan ja päähineissään, jotka varjostivat heidän mustanpuhuvia, hienopiirteisiä kasvojaan; oli arvokkaita ja vaurailta näyttäviä maureja, jotka heleävärisiin selhameihin puettuina istuivat sileäkarvaisten ja upeasti suitsitettujen muuliensa selässä, oli tagarinejä, Andalusiasta karkoitettuja maureja, joista useimmat harjoittivat orjakauppaa, oli aito-juutalaisia mustissa kauhtanoissaan ja kristittyjä juutalaisia — heitä mainittiin sillä nimellä, koska olivat eläneet ja kasvaneet kristityissä seuduissa, joiden vaatetusta vielä käyttivät, oli Levantin turkkilaisia, upeissa puvuissa ja käytökseltään röyhkeitä, ja oli vaatimattomia cololeja, kabylejä ja biskareja.

Tuossa vedenmyyjä vuohennahka-astioineen kilisteli pientä kelloansa, tuossa kiikutteli oranssikauppias päälaellaan koria, jossa hänellä oli kultaisia hedelmiä, ja tarjosi huutaen niitä kaupaksi. Oli miehiä, jotka kulkivat jalan ja toisia muulien selässä, aaseilla ja hoikilla arabialaisilla hevosillaan ratsastavia, alinomaa muuttuva värien sekamelska, jossa kaikki melusivat, nauroivat ja kiroilivat Afrikan paahtavan auringon paisteessa, sinisen taivaan alla, kyyhkysten kiiriskellessä ilmoilla. Keltaisen muurin vierustalla kyyhötti joukko vikiseviä kerjäläisiä ja raajarikkoja, jotka pyytelivät almuja; lähellä porttia oli raivattu vapaaksi pieni alue, missä nähtiin eräs meddah, kerjäläistrubaduuri, joka kahden oppilaansa säestämänä lauloi haikeata balladia ohuella honottavalla äänellään.

Ne joukkoon kuuluvat, jotka olivat kauppaherroja, kulkivat arvelematta eteenpäin, jättivät ratsunsa portin ulkopuolelle ja kulkivat portista, josta ei päästetty ketään joutilaita eikä vähäpätöistä väkeä. Avarassa neliskulmaisessa paikassa, jonka karua hiekkapintaa rajoittivat pölynkarvaiset muurit, oli enemmän tilaa. Orjien myynti ei ollut vielä alkanut, sen oli määrä alkaa vasta tunnin kuluttua. Sillävälin tekivät pientä kauppaa ne, jotka olivat saaneet halutun oikeuden asettaa tavaroitaan näytteille muurin vierustalle; siinä oli villan, hedelmien ja mausteiden myyjiä, ja lisäksi pari kauppiasta, jotka tarjosivat jalokiviä ja muita koruja oikeauskoisten kaunisteiksi.

Torin keskellä oli kaivo, melkoisen suuri kahdeksankulmio mataline kolmiaskelmaisine kaiteineen. Alimmalla portaalla istui iäkäs parrakas juutalainen, yllään musta kauhtana, pää värikkääseen huiviin kiedottuna. Hänen polvillaan oli leveä matala musta rasia, joka oli jaettu useihin osastoihin, kaikki täynnä halvempia jalokiviä ja harvinaisia kiviä, joita hän tarjosi kaupaksi; hänen ympärillään seisoi ryhmä nuoria maurilaisia ja pari turkkilaista upseeria, joiden kaikkien kanssa juutalainen hieroi kauppaa.

Koko pohjoisen sivustan mittaisesta suojakatoksesta, jonka sisäpuolen peittivät näkyvistä kameelinkarvauutimet, kuului hillittyä ihmisäänten hyrinää. Siellä olivat ne suojat, joihin sijoitetut orjat tulivat tänään myytäviksi. Verhojen edustalla seisoi vartijoina kymmenkunta merisissiä apulaisinaan neekeriorjia.

Seinämuurin takaa, sen yläpuolelle kohoten, hohteli valkoinen kupukatto; sen vieressä näkyi keihäsmäinen minareetti ja muutamien taatelipalmujen ohuet latvat, joiden pitkät lehdet riippuivat liikkumattomina helteisessä ilmassa.

Yhtäkkiä ilmaantui portin ulkopuolella olevaan joukkoon liikettä. Eräältä kadulta saapui kuusi jättiläiskokoista nuubialaista huutaen:

»Oaak! Oaak! Varda! Tietä! Tehkää tietä!»

He pitelivät molemmin käsin pitkiä sauvoja raivaten niillä tietä väentungokseen, heittäen miehiä oikeaan ja vasempaan ja saaden korvaukseksi sadatuskuuroja.

»Balaak! Väistykää! Antakaa tietä herrallemme Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle! Tietä!»

Väkijoukko peräytyi, lankesi polvilleen ja heittihe pitkäkseen Asad-ed-Dinin ratsastaessa eteenpäin maidonvalkoisella muulillaan seuranaan vesiiri Tsamanni ja joukko mustapukuisia janitšaareja välkkyvine miekkoineen.

Kiroukset, jotka olivat vastanneet hänen neekeriensä väkivaltaisuuteen, vaikenivat äkkiä; sensijaan täyttivät ilman yhtä kiihkeät siunaukset.

»Allah sinun valtaasi lisätköön! Allah pidentäköön sinun päiväsi! Herramme Mohammedin siunaus tulkoon osaksesi! Allah lähettäköön sinulle lisää voittoja!» satoi hänelle siunauksia joka taholta. Hän vastasi niihin niinkuin erinomaisen hurskaan miehen sopikin.

»Allahin rauha profeetan huoneen uskollisille», mutisi hän silloin tällöin vastaukseksi, kunnes vihdoin saapui portille. Siellä hän käski Tsamannia heittämään kukkaron maassa ryömiville kerjäläisille — sillä eikö olekin kirjoitettu kaikkein kirkkaimpaan kirjaan, että sinun on annettava almuina se, mitä ilman voit tulla toimeen, koska ne, jotka säästyvät omalta ahneudeltaan, menestyvät, ja koska kaikki se, minkä annat almuina, Allahin armoa etsien, korvataan sinulle kaksinkertaisesti?

Noudattaen lakia, joka velvoitti hänen halvinta alamaistansa, Asad astui ratsunsa selästä ja kulki portista jalkaisin. Kaivon luona hän pysähtyi, silmäili uutimien peittämää suojakatosta, siunasi polvistunutta joukkoa ja käski kaikkien nousta.

Hän viittasi Sakr-el-Bahrin upseerille Alille, jonka huostassa olivat merisissin viime matkalta tuodut orjat, ja ilmoitti haluavansa tarkastaa vangittuja. Alin annettua merkin neekerit siirsivät syrjään kameelinkarvaiset esiriput, joten onnettomat orjat tulivat kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Sakr-el-Bahrin ottamien vankien ohella siinä oli muutamia muitakin, jotka Bisken oli tuonut parilta pienemmältä retkeltä.

Asad näki joukon miehiä ja naisia — naisia vain suhteellisen vähän — kaikkiin ikäkausiin, rotuihin ja säätyihin kuuluvia. Siinä oli kalpeita, vaaleatukkaisia ranskalaisia tai pohjoismaalaisia, oliivipintaisia italialaisia ja mustanpuhuvia espanjalaisia, neekereitä ja sekarotuisia, oli vanhoja ja nuoria miehiä ja lapsiakin, toiset sievästi puettuja, toiset melkein alastomia, toiset pelkissä rievuissa. Ainoastaan heidän asunsa auttamaton hoidottomuus loi heihin yhtenäistä leimaa. Mutta sellainen hoidottomuus ei voinut herättää sääliä Asadin hurskaassa sydämessä. Ne olivat uskottomia, jotka eivät tulisi milloinkaan näkemään Jumalan profeetan kasvoja, kirottuja olentoja, joille ihmisen ei kannattanut osoittaa mitään hellyyttä. Hetkiseksi Asadin katse pysähtyi sievään tummatukkaiseen espanjalaiseen tyttöön, joka istua kyyhötti, kädet polvien välissä, ankaran epätoivon ja tuskan asennossa. Hänen silmiensä loistoa lisäsivät hänen silmiään ympäröivät tummanruskeat unettomuuden renkaat. Tsamannin käsivarteen nojaten Asad seisoi hetkisen katsellen häntä; sitten hänen katseensa siirtyi kauemmaksi. Yhtäkkiä hän tarttui lujemmin Tsamannin käsivarteen, ja vilkas mielenkiinto kuvastui hänen kellervissä kasvoissaan.

Hänen edessään olevan häkin ylimmässä rivissä istui aivan ihana nainen, nainen, jonkalaisista hän oli kuullut puhuttavan, mutta jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli pitkä ja solakka kuin kypressi; hänen hipiänsä oli maidonvalkea, hänen silmänsä kuin kaksi kaikkein tumminta safiiria, hänen hiuksensa kullanpunertavat ja näyttivät metallina välkkyvän hänen istuessaan siinä auringonpaisteessa. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen valkoinen puku, jonka syvä kaula-aukko paljasti näkyviin hänen niskansa moitteettoman sulon.

Asad-ed-Din kääntyi Alin puoleen. »Mikä päärly onkaan heitetty tuohon rikkaläjään?» kysyi hän.

»Hän on se nainen, jonka herramme Sakr-el-Bahr toi mukanaan Englannista.»

Asadin silmät kääntyivät hitaasti vankiin, ja vaikka oli luullut häntä aivan tunteettomaksi, hän nyt huomasi naisen poskien hitaasti punastuvan hänen kiinteän ja loukkaavan katseensa alla. Puna lisäsi hänen kauneuttaan poistamalla kasvojen väsyneen ilmeen.

»Tuo hänet tänne», virkkoi pašša lyhyesti.

Kaksi neekeriä kävi häneen käsiksi, ja hän lähti heti välttääkseen kovakouraista kohtelua terästäen itseään kestämään arvokkaasti kaikkea, mikä voi häntä odottaa. Hänen vieressään istunut keltatukkainen nuori mies, jonka kasvot olivat laihat ja parransängen peittämät, katsahti säikähtyneenä, kun nainen vietiin hänen vierestään. Sitten hän äännähti valittaen ja yritti tarttua häneen, mutta kohotettuun käsivarteensa sattui raippa saaden sen valahtamaan alas.

Asad oli mietteissään. Fenzileh oli kehoittanut häntä katsomaan tätä uskotonta neitoa, jonka ryöstämiseksi Sakr-el-Bahr oli uskaltanut ylen paljon. Vaimon tarkoituksena oli ollut saada hänet näkemään jonkinlaisen todistuksen siitä uskottomuudesta, josta hän aina syytti sissipäällikköä. Asad katseli naista, mutta ei havainnut hänessä mitään sellaista merkkiä kuin Fenzileh oli vihjaillut hänestä löytyvän — eikä hän sellaista etsinytkään. Hän oli totellut vaimoaan uteliaisuuden yllyttämänä. Mutta se ja kaikki muukin unohtui nyt hänen katsellessaan tuota jaloa pohjoismaista naista, joka hirmuisessa vankeudessaan näytti melkein kuvapatsaalta.

Asad ojensi kätensä koskettaakseen hänen käsivarttaan, mutta nainen veti käsivartensa takaisin ikäänkuin hänen sormensa olisivat olleet polttavat.

Asad huokasi. »Kuinka tutkimattomat ovatkaan Korkeimman tiet, Hänen, joka sallii tuollaisen ihanan hedelmän riippua uskottomuuden turmeltuneessa puussa!»

Tsamanni, mestari-sykofantti, joka oli perinpohjin oppinut käyttelemään herransa mielialoja, vastasi:

»Vieläpä kenties niinkin, että profeetan huoneen uskollinen voi sen poimia. Totisesti ovat yhdelle ja ainoalle kaikki asiat mahdolliset!»

»Mutta eikö luettavaan kirjaan ole kirjoitettu, etteivät uskottomien tyttäret ole oikeauskoisia?» Hän huokasi jälleen.

Mutta Tsamanni, joka aivan hyvin tiesi, millaisesta vastauksesta pašša piti, sovitti vastauksensa hänen toivomuksensa mukaiseksi. »Allah on suuri, ja se, mikä on tapahtunut kerran, voi tapahtua uudelleen, herrani.»

Asadin katse hipaisi vesiirin silmiä. »Fenzileh, tarkoitat. Mutta silloin teki Allahin armo minut hänen valistamisensa välikappaleeksi.»

»Voihan hyvinkin olla kirjoitettu, että sinun tulee jälleen toimia sellaisena välikappaleena», lausui ovela Tsamanni hiljaa. Hänen mielessään oli nyt muitakin vaikuttimia kuin pelkkä halu esiintyä kohteliaana. Fenzileh ja hän olivat jo pitkät ajat olleet sotakannalla, aiheena keskinäinen kateus, mikäli oli kysymyksessä Asad. Jos Fenzileh tulisi sysätyksi syrjään, niin vesiirin vaikutusvalta kasvaisi ja lisääntyisi hänen omaksi edukseen. Hän oli usein asiaa haaveillut, mutta oli pelännyt haaveen jäävän toteutumatta, koska Asad alkoi käydä vanhaksi ja se tuli, joka oli ylen voimallisesti palanut hänessä nuoruusiällä, näytti nyt niin sammuneen, ettei hän ajatellutkaan naisia. Mutta tässä oli nyt eräs kuin ihmeen tuoma, niin hämmästyttävän ja erikoisen kaunis, että hän ilmeisesti oli vaikuttanut loihdullisesti passaan, joka ei ollut milloinkaan nähnyt hänenlaistaan.

»Hän on valkoinen kuin Atlas-vuoren lumi, suloinen kuin Tafilaltin taateli», virkkoi Asad lämpimästi, säihkyvin silmin katsellen edessään liikkumattomana seisovaa neitoa. Yhtäkkiä hän katsahti ympärilleen ja kääntyi Tsamannin puoleen samalla kovin tuimistuen.

»Hänen kasvonsa ovat tuhansien silmien nähtävinä!» huudahti hän.

»Sekin on tapahtunut jo ennen», vastasi Tsamanni.

Sitten kuului yhtäkkiä heidän vierestään ääni, luonnostaan pehmeä ja sointuisa, mutta nyt karulta kuulostava:

»Mikä nainen tuo voi olla?»

Pašša ja hänen vesiirinsä käännähtivät säikähtyen. Fenzileh, soveliaasti hunnutettuna ja päähine päässään seisoi heidän edessään, Marzak seurassaan. Vähän kauempana seisoivat eunukit ja kantotuoli, jossa Fenzileh oli sinne tuotu Asadin huomaamatta. Kantotuolin vieressä oli vesiiri Ajub-el-Samin.

Asad katsahti häneen karsaasti, sillä hän ei ollut vielä leppynyt sen kiukun jäljestä, jonka Fenzileh ja Marzak olivat aiheuttaneet. Oli jo kyllin ilkeätä, ettei vaimo omassa kodissa osoittanut hänelle kuuluvaa kunnioitusta, mutta Asad oli sen sentään sietänyt. Kerrassaan sopimatonta hänen arvolleen sitävastoin oli, että Fenzileh rohkeni tulla tupsahtaa ja käydä häneltä kyselemään noin julkeasti kaiken kansan läsnäollessa. Hän ei ollut milloinkaan ennen esiintynyt niin uhkarohkeasti eikä olisi rohjennut nytkään, ellei äkkinäinen pelontuska olisi syrjäyttänyt kaikkea varovaisuutta. Hän oli nähnyt katseen, jonka Asad oli luonut tuohon kauniiseen orjaan, ja hänen mielessään heräsi mustasukkaisuuden ohella todellinen pelko. Asad ei ollut enää varmasti hänen vallassaan. Lopulliseen vallan kukistumiseen tarvittiin vain, että Asad, joka oli näinä kuluneina vuosina tuskin huolinut ajatella tai katsella ketään naista, saisi päähänsä tuoda uuden rekryytin haaremiinsa.

Siitä johtui, että Fenzileh nyt seisoi häikäilemättömän rohkeana miehensä edessä — vaikka hänen kasvonsa olivat hunnutetut, hänen jokaisessa piirteessään ilmeni uskalias julkeus. Asadin karsaasta katseesta hän ei välittänyt vähääkään.

»Jos tuo on Sakr-el-Bahrin Englannista tuoma orja, niin minulle kerrotut huhut ovat valhetelleet», sanoi hän. »Eipä totisesti maksanut vaivaa matkustaa niin kauas ja saattaa vaaraan niin monen muslimin henkeä tuodakseen Berberiaan tuon keltanaamaisen, pitkäkoipisen kadotuksen tyttären.»

Asadin hämmästys voitti hänen vihansa. Hän ei ollut herkkäkäänteinen.

»Keltanaamaisen? Pitkäkoipisen?» toisti hän. Sitten, hänen vihdoin tajuttuaan vaimonsa ajatukset, hänen kasvoihinsa ilmaantui ovela hymyn irvistys. »Olen jo huomannut kuulosi heikkenevän, ja nyt pettää näkösikin, kuten havaitsen. Sinä käyt varmaan vanhaksi.» Hän katseli; vaimoaan niin kalseasti, että Fenzileh peräytyi.

Asad astui hänen luokseen.

»Liian kauan olet jo hallinnut haaremiani uskottomaan eurooppalaiseen tapaasi», lausui hän niin hiljaa, että ainoastaan lähinnä olevat henkilöt voivat kuulla hänen vihaiset sanansa. »Sinä olet muuttunut häpeäksi oikeauskoisten silmissä», lisäsi hän erittäin kiukkuisesti. »Taitaa olla parasta, että asian korjaamme.»

Sitten Asad kääntyi äkkiä pois ja viittasi Alia toimittamaan orjan paikalleen toisten joukkoon. Tsamannin käsivarteen nojaten hän astui muutamia askelia kohti porttia, pysähtyi sitten ja kääntyi jälleen vaimon puoleen:

»Kantotuoliisi!» virkkoi hän käskevästi, siten nuhdellen vaimoa kaikkien kuullen »Ja korjaudu kotiin niinkuin soveliaisuutta noudattavan muhamettilaisnaisen tulee. Äläkä enää milloinkaan näyttäydy julkisissa paikoissa jalkaisin kuljeksimassa.»

Fenzileh totteli heti, mitään virkkamatta. Asad viipyi portilla Tsamannin kanssa, kunnes kantotuolit olivat poistuneet ja niiden mukana Ajub ja Marzak, jotka eivät uskaltaneet kumpikaan kohdata paššan kiukkuista katsetta.

Asad silmäili tuikeasti kantotuolin jälkeen, ivallinen hymy huulillaan. »Sitä mukaa kuin hänen kauneutensa häviää, hänen julkeutensa kasvaa», urahti hän. »Hän alkaa käydä vanhaksi, Tsamanni, vanhaksi ja luisevaksi ja toraisaksi, eikä ole enää mikään sovelias puoliso profeetan huoneen jäsenelle. Allah saattaisi pitää hyvinkin mieluisena asiana, jos toimittaisimme hänen sijaansa toisen.» Sitten, ilmeisesti viitaten tuohon toiseen, katseen kääntyessä suojakatokseen, jonka esirippu vedettiin jälleen kiinni, hän alkoi puhua toisenlaiseen sävyyn.

»Huomasitko, Tsamanni, kuinka sulavasti hän liikkui? Notkeasti ja ylevästi kuin nuori gaselli. Kaikkiviisas ei totisesti ole luonut niin paljon kauneutta, jotta se heitettäisiin kadotukseen.»

»Eikö se ole voitu lähettää jonkun oikeauskoisen lohdutukseksi?» ihmetteli nokkela vesiiri. »Allah on suuri, hänelle on kaikki mahdollista.»

»Kuinkapa muutenkaan?» virkkoi Asad. »Se on kirjoitettu, ja samoinkuin ei kukaan voi saavuttaa sitä, mikä ei ole kirjoitettu, samoin ei kukaan voi välttää sitä, mikä on kirjoitettu. Minä olen tehnyt päätökseni. Jää sinä tänne, Tsamanni. Jää myynnin ajaksi ja osta hänet. Hänelle tulee opettaa oikeata uskoa. Hänet on pelastettava kadotuksen pätsistä.»

Käsky oli lausuttu, Tsamannin harras toivo oli toteutunut.

Hän nuoli huuliansa. »Entä hinta, herrani?» kysyi hän hiljaa.

»Hinta?» virkkoi Asad. »Enkö käskenyt sinua ostamaan hänet? Tuo hänet minulle, vaikka hinta olisi tuhat filippiä.

»Tuhat filippiä!» toisti Tsamanni hämmästyneenä. »Allah on suuri!»

Mutta Asad oli jo lähtenyt hänen vierestään ja astellut holviportista, jonka edustalla väkijoukko jälleen painui polvilleen hänet nähdessään.

Oli mainio asia, että Asad oli pyytänyt häntä jäämään myyntitilaisuuteen. Mutta dalal ei luovuttanut yhtäkään orjaa ennenkuin hinta oli suoritettu, ja Tsamannilla ei ollut melkoista summaa mukanaan. Senvuoksi hän lähti herransa jäljessä kohti linnaa. Myynnin alkamiseen oli vielä tunti, joten hänellä oli yllin kyllin aikaa mennäkseen ja palatakseen.

Sattui kumminkin niin, että Tsamanni oli ilkeä ja että paššan puolisoon kohdistuva viha, joka oli kauan kytenyt hänen mielessään imartelevan hymyn ja syvien kumarrusten salaamana, käsitti vihatun henkilön palvelijatkin. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota hän olisi halveksinut enemmän kuin sileäpintaista, lihavaa eunukkia Ajub-el-Saminia, hänen majesteetillista keinuvaa käyntiänsä ja paksuja, kopeita huuliansa.

Kirjoitettu oli myös, että hänen piti linnan pihamaalla kohdata Ajub, joka valtiattarensa käskystä oli siinä vesiiriä väijymässä. Lihava ukkeli vieri eteenpäin, kädet vatsaa kannattaen ja pienet silmät kiiltäen.

»Allah sinulle terveyttä lisätköön, Tsamanni!» tervehti hän kohteliaasti. »Tuotko uutisia?»

»Uutisia? Mitä uutisia?» virkkoi Tsamanni. »Totisesti en mitään sellaisia uutisia, jotka valtiatartasi ilahduttavat.»

»Armelias Allah! Mistä on kysymys? Koskeeko asia tuota eurooppalaista orjatyttöä?»

Tsamanni hymyili, ja se kiukutti Ajubia, joka tunsi maaperän horjuvan jalkojensa alla. Jos hänen emäntänsä vaikutusvalta loppuisi, niin hän, Ajub, sortuisi hänen kerallaan ja muuttuisi tomuksi Tsamannin jalkojen alle.

»Koraanin nimessä, Ajub, sinä vapiset!» Tsamanni kiusasi häntä. »Sinun pehmeät ihrasi ihan värisevät, ja eipä ilmankaan, sillä päiväsi ovat luetut, sinä tyhjän isä.»

»Pilkkaatko minua, sinä koira?» kuului toisen ääni, nyt kiukkuisen kimeänä.

»Nimitätkö minua koiraksi? Sinä?» Tsamanni sylki tahallaan hänen varjoansa. »Mene ja sano emännällesi, että herrani on käskenyt minun ostaa tuon eurooppalaisen tytön. Sano hänelle, että se tyttö tulee herrani puolisoksi samoinkuin Fenzileh aikoinaan, jotta herrani voi johdattaa hänet oikeaan uskoon ja temmata Saatanalta niin kauniin jalokiven. Sano vielä, että minun on käsketty ostaa hänet herrani varoilla tuhannen filipin hintaan. Vie perille tämä viesti sinä tuulen isä, ja Allah sinulle vatsaa lisätköön!» Sitten hän lähti, notkeana, nokkelana ja ivallisena.

»Periköön tuho sinun poikasi, ja tyttäresi tulkoot portoiksi», ärjyi eunukki, jota äkkiä raivostuttivat nuo pahat uutiset ja niihin liittyvä solvaus.

Mutta Tsamanni vain nauroi ja vastasi hänelle olan takaa: »Tulkoon pojistasi kaikista sulttaaneja, Ajub!»

Yhä väristen vihasta, joka kerrassaan hälvensi uutisten aiheuttaman pelon, Ajub vieri valtiattarensa luo tuota pahaa viestiä vieden.

Fenzileh kuunteli häntä tylsän vimman vallassa. Sitten hän alkoi sättiä herraansa ja orjatyttöä yhtaikaa ja rukoili Allahia murtamaan heidän luunsa ja mustentamaan heidän kasvonsa ja mädännyttämään heidän lihansa, rukoili yhtä kiihkeästi kuin henkilö, joka on syntynyt ja kasvanut ainoassa oikeassa uskossa. Tuosta raivonpuuskasta toivuttuaan hän painui hetkeksi mietteisiin. Vihdoin hän hypähti seisaalleen ja käski Ajubia katsomaan, ettei kukaan kurkkinut ovilla salaa kuuntelemassa.

»Meidän täytyy toimia, Ajub, ja toimia nopeasti. Muuten joudun tuhon omaksi, ja kerallani tuhoutuu Marzak, joka ei kykene yksin isäänsä vastustamaan. Sakr-el-Bahr tallaa meidät maan tomuun», Äkkiä sai eräs ajatus hänet vaikenemaan. »Allahin nimessä, hän on voinut toimia määrätyssä tarkoituksessa tuodessaan kerallaan tuon valkonaamaisen porton. Mutta meidän täytyy ehkäistä hänen aikeensa ja meidän täytyy ehkäistä Asadin aikeet. Muuten olet hukassa sinäkin, Ajub.»

»Ehkäistä hänen aikeensa?» virkkoi vesiiri hämmästyen tuon naisen terävää sielun ja ruumiin tarmoa, jonka vertaista ei ollut milloinkaan ennen naishenkilössä havainnut. »Ehkäistä hänen aikeensa?» toisti hän.

»Ensinnä on toimitettava tuo eurooppalainen tyttö pois hänen ulottuviltaan.»

»Hyvä ajatus — mutta miten?»

»Miten? Eikö älysi keksi mitään keinoa? Eikö lihavassa päässäsi ole minkäänlaista älyä? Sinun pitää tarjota enemmän kuin tarjoaa Tsamanni, tai vielä mieluummin toimittaa joku tekemään se puolestasi ja siten ostaa tyttö minulle. Sitten pidämme huolta siitä, että hän häviää nopeasti ja kaikessa hiljaisuudessa, ennenkuin Asad keksii hänestä jälkeäkään.»

Ajubin kasvot kalpenivat, ja hänen leukansa heltat tutisivat. »Entä… entä hinta? Oletko ottanut huomioon, mitä se maksaa, oi Fenzileh? Miten käy, kun Asad saa sen tietää?»

»Hän ei saa sitä tietää», vastasi Fenzileh. »Ja jos saakin, niin tyttö on saavuttamattomissa, ja Asadin täytyy tyytyä siihen, mitä on kirjoitettu. Voit uskoa, että tiedän, kuinka hänet on tyynnytettävä.»

»Armollinen rouva!» huusi Ajub väännellen lihavia sormiansa. »Minä en uskalla siihen ryhtyä!»

»Mihin ryhtyä? Minä käsken sinua ostamaan tytön ja annan sinulle tarvitsemasi rahat. Mitä se muuten sinuun koskee, sinä koira? Sen, mitä on vielä tehtävä, tekee mies. Tule nyt, minä annan sinulle rahat, kaikki, mitä minulla on, suunnilleen tuhatviisisataa filipiä, ja mitä siitä jää, saat pitää itse.»

Ajub mietti hetkisen ja käsitti sitten, että Fenzileh oli oikeassa. Kukaan ei voinut häntä moittia siitä, että oli täyttänyt saamansa käskyn. Asiasta koituisi vielä hyötyäkin, — niin, ja olisipa oivallista, kun saisi tarjota enemmän kuin tuo koira Tsamanni ja lähettää hänet kotiin tyhjin käsin, pettyneen herransa vihaa kokemaan.

Hän levitti kätensä ja kumarsi, siten osoittaen ehdottomasti asiaan suostuvansa.

Kymmenes luku.

ORJAMARKKINAT.

Orjatorilla oli huutokauppa alkamassa; torvien ja rumpujen äänet ilmoittivat sitä. Kauppiaat, jotka olivat siihen saakka saaneet harjoittaa liikettään suljetun torin alueella, laskivat nyt alas pienten kojujensa kaihtimet. Juutalainen jalokivikauppias sulki laatikkonsa ja poistui jättäen kaivon portaat markkinoiden huomattavimpien henkilöiden haltuun. Viimeksimainitut kokoontuivat siihen kiireesti ympäröiden kaivon, ja kääntyen katselemaan ulospäin muun väen kerääntyessä eteläiselle ja läntiselle seinämälle.

Sitten tuli valkoisiin turbaaneihin puettuja vedenkantaja-neekereitä, jotka kääpiöpalmun lehvistä tehdyin pirskottimin kastelivat maankamaraa, jottei orjien ja ostajien kävellessä nousisi ylen paljon pölyä. Torvet vaikenivat hetkeksi, törähtivät vielä kerran juhlallisesti, ja sitten syntyi täysi hiljaisuus. Portilla oleva väkijoukko väistyi oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle näkyi erittäin hitaasti ja arvokkaasti astuvan kolme pitkää dalalia, huutokaupanpitäjää, kiireestä kantapäähän valkoisiin puettuina ja päässä moitteettomat turbaanit. He pysähtyivät pitkän seinän länsipäähän, johtava dalal hieman molempia toisia edempänä.

Äänten häly hiljeni heidän tullessaan, muuttui kuhisevaksi kuiskeeksi, sitten kuin kimalaisten hyrinäksi, ja sitten seurasi täydellinen hiljaisuus. Dalalien juhlallisessa ja vakavassa käytöksessä oli jotakin kerrassaan papillista, joten väkijoukon hälinän hiljettyä koko asia sai pyhän toimituksen leiman.

Ensimmäinen dalal seisoi hetken aikaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena, katse alasluotuna; sitten hän ojensi kätensä ottamaan vastaan siunausta, koroitti äänensä ja alkoi rukoilla yksitoikkoisella, laulavalla äänellä:

»Allahin armeliaan armahtavaisen nimessä, hänen, joka loi ihmisen veripakkuloista! Kaikki, mitä on maanpäällä ja taivaassa, ylistää Allahia, joka on voimallinen ja viisas! Hänen on taivaitten ja maan valtakunta. Hän tekee eläväksi ja surmaa, ja hänen vallassansa ovat kaikki asiat. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja näkymätön, ja hän tietää kaikki.»

»Amen», lisäsi väkijoukko.

»Ylistys olkoon hänelle, joka lähetti meille Mohammedin, profeettansa, tuomaan maailmaan oikean uskon, ja kirottu olkoon Saatana, kivitetty, joka uskaltaa käydä sotimaan Allahia ja hänen lapsiansa vastaan.»

»Amen.»

»Allahin ja herramme Mohammedin siunaus tälle torille ja kaikille niille, jotka tässä ostavat ja myyvät, ja Allah lisätköön heidän varallisuuttansa ja suokoon heille pitkän elämän, jotta voivat Häntä ylistää.»

»Amen», vastasi väkijoukko; taajat rivit nousivat rukousasennosta ja kaikki kokivat saada liikkumisalaa.

Dalal löi kämmeniään yhteen, uutimet vedettiin syrjään, ja näkyviin tuli orjajoukko — kaikkiaan suunnilleen kolmesataa, eri osastoissa.

Keskimmäisen osaston — jossa Rosamund ja Lionel olivat — ensimmäisessä rivissä seisoi kaksi lujarakenteista, solakkaa ja voimakaslihaksista nuorta nuubialaista, jotka katselivat asiain menoa täysin välinpitämättöminä, ollenkaan kauhistumatta kohtaloa, joka oli heidät tänne tuonut. Dalalin katse osui heihin, ja vaikka yleensä olikin laita niin, että ostaja osoitti sen orjan, jonka mieli saada, dalal halusi päästä heti hyvään alkuun ja viittasi vartioiville merisisseille. Molemmat neekerit tuotiin esiin.

»Tässä on oivallinen pari», lausui dalal, »lujalihaksinen ja pitkäraajainen, kuten kaikki voivat nähdä, ja häpeä olisi heitä toisistaan erottaa. Ken haluaa tällaista paria kovaan työhön, sanokoon, mitä tahtoo maksaa.» Hän lähti hitaasti kiertämään kaivoa merisissien pakottaessa neekereitä seuraamaan häntä, jotta kaikki ostajat saisivat tilaisuuden heitä nähdä ja tutkia.

Väkijoukon eturivissä lähellä porttia seisoi Ali, jonka Othmani oli lähettänyt ostamaan parikymmentä väkevää miestä Sakr-el-Bahrin kaleeria varten. Hänelle oli annettu määräys ostaa ainoastaan mahdollisimman voimakasta väkeä — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta. Tuohon kaleeriin ei tahdottu ottaa heikkoja raukkoja, jotka uupuessaan olivat soutupäällikköjen vastukseksi. Ali ilmoitti heti asiansa.

»Minä tarvitsen sellaisia pitkiä veikkoja Sakr-el-Bahrin airoihin», lausui hän kuuluvalla ja merkitsevällä äänellä, saaden siten koko väkijoukon huomion kääntymään itseensä ja nauttien niistä ihastelevista katseista, jotka suuntautuivat Oliver-Reisin upseeriin, erääseen niistä sisseistä, jotka olivat islamin ylpeys ja miekantutkain uskottomia vastaan.

»He ovat syntyneet jalosti airoissa ponnistelemaan, Ali-Reis», vastasi dalal juhlallisesti. »Mitä haluat heistä antaa?»

»Kaksisataa filipiä parista.»

Dalai asteli juhlallisesti eteenpäin orjien häntä seuratessa. »Minulle on tarjottu kaksisataa filipiä kaikkein reippaimmista orjista, mitä Allahin armo on milloinkaan sallinut tuoda tälle torille. Kuka lupaa vielä viisikymmentä filipiä?»

Liehuvaan siniseen selhamiin puettu muhkea maurilainen nousi istumasta kaivon portailta dalalin tultua hänen kohdalleen. Orjat vainusivat hänessä ostajan, ja koska mikä muu palvelus hyvänsä oli uhkaavaa kaleeriorjanaoloa otollisempi, he tulivat molemmat suutelemaan hänen kättänsä ja liehittelivät häntä kuin koirat.

Hän tunnusteli tyynesti ja arvokkaasti heidän lihaksiaan, työnsi sitten auki heidän huulensa ja tutki heidän hampaansa ja suunsa.

»Kaksisataakaksikymmentä molemmista yhteensä», sanoi hän, ja dalal kulki eteenpäin tavaroineen ilmoittaen tarjottua korkeampaa hintaa.

Niin hän ehti kierroksensa päähän ja seisoi jälleen Alin edessä. »Kaksisataakaksikymmentä on nyt hinta, oi Ali! Koraanin nimessä, ne ovat ainakin kolmensadan arvoiset. Sanotko kolmesataa?»

»Kaksisataa kolmekymmentä», kuului vastaus.

Dalal lähti jälleen maurin luo. »Kaksisataakolmekymmentä on minulle nyt tarjottu, oi Hamet. Annatko vielä kaksikymmentä?»

»En, Allahin nimessä!» virkkoi Hamet istuutuen takaisin paikalleen. »Saakoon heidät.»

»Vielä kymmenen filipiä?» kehoitti dalal.

»Ei asperiakaan.»

»Niinpä ovat sinun, Ali, kahdestasadastakolmestakymmenestä. Kiitä Allahia hyvästä kaupasta.»

Nuubialaiset jätettiin Alin seuralaisten huostaan, ja dalalin molemmat apulaiset tulivat saamaan maksua Alilta.

»Odottakaa, odottakaa», sanoi hän, »eikö Sakr-el-Bahrin nimi ole hyvä takuu?»

»Loukkaamattomana lakina on, että maksu tulee suorittaa, ennenkuin orjat poistuvat torilta, oi voimallinen Ali.»

»Lakia noudatetaan», kuului kärsimätön vastaus, »ja minä maksan, ennenkuin poistun. Mutta tahdon saada vielä toisia, ja jos sinulle sopii, teemme tilin vasta sitten. Olen saanut määräyksen ostaa tuon miehen kapteenilleni.» Hän osoitti Lionelia, joka seisoi Rosamundin vieressä, surkeuden ja heikkouden perikuvana.

Dalalin silmissä välkehti hetkisen ylenkatseellisen hämmästyksen ilme, jonka hän kuitenkin nopeasti salasi. »Tuokaa tänne tuo vaaleatukkainen uskoton», käski hän.

Merisissit kävivät käsiksi Lioneliin. Hän yritti turhaan taistella vastaan, mutta samassa huomattiin naishenkilön kumartuvan sanomaan hänelle jotakin. Hän lakkasi vastustelemasta ja antautui hervottomana vedettäväksi kaikkien nähtäviin.

»Aiotko saada hänestä soutajan, Ali?» huusi Ajub-el-Samin nelikulmion toiselta laidalta, ja tämä leikinlasku herätti yleistä hilpeyttä.

»Mitäpä muutakaan?» virkkoi Ali. »Ei hän ainakaan ole hinnalla pilattu.»

»Kuinka niin?» lausui dalal ollen hämmästyvinään. »Onhan hän pulska poika ja vielä nuori. Mitä annat hänestä? Sata filipiä?»

»Sata filipiä!» huudahti Ali ivallisesti. »Sata filipiä tuosta, jossa ei ole kuin luut ja nahka! Ma'š-Allah! Minä tarjoan viisi filipiä, dalal.»

Väkijoukosta kuului jälleen naurunremahdus. Mutta dalal jäykistyi yhä juhlallisemmaksi. Tuo nauru tuntui osalta kohdistuvan häneen, ja hän ei suinkaan suostunut olemaan pilan esineenä.

»Leikkiä laskette, herrani», virkkoi hän anteeksiantavin, mutta ylenkatseellisin kädenliikkein. »Katsokaa, kuinka terve hän on.» Hän antoi merkin eräälle merisissille, ja Lionelin nuttu leikattiin halki niskasta vyönsijaan saakka ja kiskaistiin hänen yltänsä. Hänen paljastunut yläruumiinsa osoittautui mittasuhteiltaan paremmaksi kuin olisi voinut luulla. Tuosta häpeällisestä kohtelusta kiivastuen Lionel vääntelehti vartijoittensa käsissä, kunnes eräs merisisseistä sivalsi häntä keveästi piiskalla, siten osoittaen, mikä häntä odotti, jos jatkoi vastustelua. »Katsokaa häntä nyt», virkkoi dalal koetellen tuota valkoista ruumista. »Huomatkaa, kuinka terve hän on. Katsokaa, kuinka erinomaiset ovat hänen hampaansa». Hän tarttui Lionelin päähän ja pakotti hänet avaamaan suunsa.

»Niinpä kyllä», virkkoi Ali, »mutta reidet ovat kovin laihat ja käsivarret kuin naisen.»

»Sen vian airo kyllä korjaa», väitti dalal.

»Te saastaiset neekerit!» nyyhki Lionel raivoissaan.

»Hän mutisee kirouksia uskottomalla kielellänsä», virkkoi Ali. »Hänen luonnonlaatunsa ei ole erinomainen, kuten näette. Minä lupasin viisi filipiä. Enempää en lupaa.»

Dalal kohautti hartioitaan ja alkoi kiertää kaivoa merisissien työntäessä Lionelia eteenpäin hänen jäljessään. Siellä täällä nousi joku häntä tunnustelemaan, mutta kukaan ei näyttänyt haluavan häntä ostaa.

»Viisi filipiä on se mieletön hinta, joka on minulle tarjottu tästä hienosta nuoresta frankkilaisesta!» huudahti dalal. »Eikö kukaan oikeauskoinen halua maksaa kymmentä tällaisesta orjasta? Etkö maksa sinä, Ajub? Sinä, Hamet, — kymmenen filipiä?»

Toinen toisensa jälkeen pudisti päätänsä. Lionelin laihat kasvot olivat liian huono suositus. He olivat nähneet ennen sellaisia orjia, ja kokemus oli heille opettanut, ettei sellaisista veikoista ollut mihinkään. Sitäpaitsi olivat hänen tosin hyvämuotoiset lihaksensa liian heikot, ja hänen lihansa näytti liian pehmeältä ja kestämättömältä. Mitäpä hyötyä oli orjasta, joka täytyi ensin karaista ja ruokkia voimakkaaksi ja joka voi yhtä hyvin kuolla niin tehtäessä? Viisi filipiäkin olisi niinmuodoin liikaa. Harmistunut dalal palasi Alin luo.

»Ota siis hänet, viidestä filipistä — Allah itaruutesi anteeksi antakoon.»

Ali irvisteli, ja hänen miehensä sieppasivat Lionelin kantaen hänet taka-alalle, missä aikaisemmin ostetut neekeriorjat olivat.

Ennenkuin Ali oli ehtinyt vaatia mitään uutta orjaa, oli dalalin huomioon vedonnut eräs vanhahko juutalainen, jolla oli kastilialaisen herrasmiehen puku yllään, röyhelö kaulassa, sulkahattu harmaantuneilla kiharoilla ja käyttökelpoinen tikari riippumassa vyöstä, joka oli pakotettua kultaa.

Siinä osastossa, jossa säilytettiin Biskenin johtamilla pienemmillä retkillä saatuja vankeja, istui suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen andalusialainen tyttö, nimenomaan espanjalainen kaunotar. Hänen kasvojensa lämmin kalpeus muistutti norsunluuta, runsaat hiukset olivat mustat kuin ebenholtsi, kulmakarvat hienosti piirretyt ja silmät tumman ja pehmeän ruskeat. Hänellä oli yllään kastilialaisten maalaisnaisten soma puku, povella punaisen- ja keltaisenkirjava liina, joka jätti näkyviin hohtavan kauniin kaulan. Hän oli erittäin kalpea, ja hänen silmänsä katsahtelivat hurjasti, mutta se ei ollenkaan haitannut hänen kauneuttansa.

Hän oli kiinnittänyt juutalaisen huomiota, ja viimeksimainitussa oli kenties herännyt halu saada kostaa hänelle joitakin julmia vääryyksiä, joitakin kidutuksia, polttoja, ryöstöjä ja karkoituksia, joita olivat joutuneet kärsimään hänen rotunsa ihmiset tytön rodun jäsenten taholta. Hän kenties ajatteli hävitettyjä juutalaiskortteleita, ryöstettyjä juutalaisneitoja ja juutalaislapsia, joita oli teurastettu Espanjan kristittyjen palveleman Jumalan nimessä, sillä hänen tummien silmiensä katseessa ja osoittavassa kädenliikkeessään ilmeni melkein ylenkatseellinen tuimuus.

»Tuolla on eräs kastilialainen narttu, josta annan viisikymmentä filipiä, oi dalal», sanoi hän. Dalal viittasi, ja merisissit laahasivat vastustelevan tytön esiin.

»Sellaista hempeyttä ei osteta viidelläkymmenellä filipillä, oi Ibrahim», vastasi dalal. »Jusuf tässä maksaa ainakin kuusikymmentä.» Hän seisoi siinä upean maurilaisen edessä odottaen vastausta.

Mutta maurilainen pudisti päätänsä. »Allah tietää, että minulla on kolme vaimoa, jotka tuhoisivat hänen hempeytensä tunnin kuluessa, joten joutuisin sittenkin häviölle.»

Dalal asteli eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, mutta vastustaen joka askelella niitä, jotka pakottivat häntä eteenpäin, ja herjatenkin heitä tulisella kastiliankielellä. Hän iski kyntensä toisen vartijasissin käsivarteen ja sylki vihaisesti toista kasvoihin. Rosamundin väsyneissä silmissä kuvastui kauhu, jonka aiheena oli tuota lapsirakkaa odottava kohtalo ja hänen sitä vastaan yrittämänsä taistelun turha raivo. Mutta tytön käyttäytyminen näytti vaikuttavan aivan toisin erääseen lyhyeen, tanakkaan Levantin turkkilaiseen, joka nousi istuimeltaan kaivon portailta.

»Minä maksan kuusikymmentä filipiä siitä ilosta, että saan kesyttää tuon villikissan», sanoi hän.

Mutta Ibrahim ei vääjännyt. Hän tarjosi seitsemänkymmentä, turkkilainen puolestaan koroitti tarjouksen kahdeksaksikymmeneksi. Ibrahim lisäsi vielä kymmenen filipiä, ja sitten syntyi vaitiolo.

Dalal kehoitti turkkilaista. »Tahdotko siis joutua häviölle, ja vielä juutalaisen kanssa kilpaillessasi? Onko tuo sievä tyttö luovutettava pyhien kirjojen väärentäjälle, kadotuksen tulen perijälle, eräälle siitä rodusta, joka ei suo lähimmäiselleen taatelinkiven kappalettakaan? Sehän olisi suuri häpeä oikeauskoiselle.»

Niin yllytettynä turkkilainen tarjosi vielä viisi filipiä, mutta ilmeisen vastahakoisesti. Juutalainen ei välittänyt mitään häneen kohdistuneesta lausumasta, jonkalaisia hän kuuli joka päivä kymmenet kerrat kauppoja tehdessään. Hän veti vyöltään painavan kukkaron ja sanoi: »Tässä on sata filipiä. Se on jo liikaa. Mutta minä tarjoan sen summan.»

Ennenkuin dalalin harras ja houkutteleva kieli ennätti käydä jälleen yllyttämään, turkkilainen istuutui paikalleen tehden luovuttavan eleen.

»Minä jätän mokoman hänen nautittavakseen», virkkoi hän.

»Niinpä saat hänet sinä, Ibrahim, sadasta filipistä.»

Juutalainen luovutti kukkaronsa dalalin valkopukuisille apulaisille ja astui eteenpäin ottamaan tyttöä haltuunsa. Merisissit työnsivät häntä kohti yhä vastustelevaa tyttöä, ja juutalainen kiersi käsivartensa hetkeksi hänen ympärilleen.

»Sinä tulit minulle kalliiksi, Espanjan tytär», sanoi hän. »Siitä huolimatta olen tyytyväinen. Tule!» Hän hellitti otettaan lähteäkseen taluttamaan pois saalistaan. Samassa tyttö kiskaisi kätensä ylös tuimasti kuin tiikerikissa ja iski kyntensä pitelijänsä kasvoihin. Juutalainen laski hänet irti tuskasta kiljaisten, ja samassa tyttö sieppasi salamannopeasti hänen vyössään houkuttelevan lähellä kiikkuvan tikarin.

»Valga me Dios!» huusi hän, ja ennenkuin kättä ehdittiin kohottaa, hän jo upotti aseen kahvaa myöten kauniiseen poveensa ja vaipui nauravaksi, yskiväksi kasaksi ostajansa jalkojen eteen. Vielä viimeinen kouristus, ja hän makasi siinä aivan hiljaa Ibrahimin silmäillessä häntä kauhistuneena ja koko markkinayleisön painuessa äkkinäisen aran ja kunnioittavan pelontunnon valtaan. Rosamund oli noussut, hänen kalpeihin kasvoihinsa kohosi heikko puna, ja heikko valo syttyi hänen silmiinsä. Jumala oli antanut tuon espanjalaisen tyttöraukan osoittaa hänelle pelastuksen tien, ja Jumala soisi varmaan hänelle keinon käyttää sitä vuorostaan. Hän tunsi mielensä äkkiä korkenevan ja rohkaistuvan. Kuolema oli jyrkkä, nopea ratkaisu, mukava pakotie pois uhkaavasta kauhusta, ja hän tiesi Jumalan armossaan sallivan itsemurhan sellaisessa tilassa kuin hänen ja kuolleen andalusialaisen tyttöraukan.

Vihdoin Ibrahim toipui hetkellisestä hämmästyksestään. Hän astui päättävästi ruumiin yli, kasvot punaisina, ja tuli kylmäverisen dalalin eteen.

»Hän on kuollut!» määki hän. »Minut on petetty. Anna minulle rahani takaisin!»

»Tuleeko meidän suorittaa takaisin jokaisen kuolleen orjan hinta?» kysyi dalal häneltä.

»Eihän tyttö ollut vielä jätetty haltuuni», intoili juutalainen. »Käteni eivät olleet vielä häneen koskeneet. Anna rahani takaisin.»

»Sinä valehtelet, koiran poika», kuului tyyni vastaus. »Tyttö oli jo sinun. Olinhan hänet sinulle luovuttanut. Kanna hänet pois, koska olet hänen omistajansa.»

Juutalainen, jonka kasvot olivat entistä punaisemmat, näytti haukkovan ilmaa. »Mitä?» änkkäsi hän. »Pitääkö minun menettää sata filipiä?»

»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu», vastasi seesteinen dalal.

Ibrahimin huulet vaahtosivat, ja hänen silmänsä veristivät. »Mutta eihän ole koskaan kirjoitettu, että —»

»Tyynny», virkkoi dalal. »Ellei olisi ollut niin kirjoitettu, se ei olisi voinut tapahtua. Se on Allahin tahto! Kuka uskaltaa kapinoida sitä vastaan?»

Väkijoukko alkoi tyytymättömänä äännellä.

»Minä tahdon sata filipiäni», virkkoi juutalainen vääjäämättä. Väkijoukon ääni paisui äkkiä ärjynnäksi.

»Kuuletko?» kysyi dalal. »Allah suokoon sinulle anteeksi, että rikot markkinoiden rauhaa. Mene matkaasi, muuten paha sinut perii.»

»Pois! Pois!» ärjyi joukko, ja muutamat lähenivät uhkaavina onnetonta Ibrahimia. »Tiehesi, sinä pyhien kirjojen vääristelijä! Sinä saastainen koira! Tiehesi!»

Mielet olivat niin kuohuksissa, vihaiset kasvot ja hänen nenänsä alla puidut nyrkit näyttivät niin uhkaavilta, että Ibrahim joutui arkuuden valtaan ja unohti peloissaan koko häviönsä.

»Minä menen, minä menen», virkkoi hän ja kääntyi kiireesti lähtemään.

Mutta dalal kutsui hänet takaisin. »Vie omasi mennessäsi», sanoi hän ruumista osoittaen. Niin Ibrahimin täytyi kärsiä vielä se pilkka, että oli käskettävä orjiansa kantamaan pois sen elottoman ruumiin, josta hän oli maksanut aimo summan käypiä kultakolikoita.

Portilla hän kuitenkin jälleen pysähtyi. »Minä vetoan paššaan», uhkasi hän. »Asad-ed-Din on oikeamielinen ja määrää varmaan rahat suoritettaviksi minulle takaisin.»

»Niin tekee», virkkoi dalal, »kunhan saat vainajan jälleen henkiin.» Sitten hän kääntyi muhkean Ajubin puoleen, joka nyki hänen lievettään. Hän kumartui kuuntelemaan, mitä paššan puolison vesiiri hänelle supatti. Sitten hän noudatti pyyntöä ja käski tuoda esiin Rosamundin.

Rosamund ei ollenkaan vastustellut, vaan liikkui eteenpäin omituisen elottomaan tapaan, ikäänkuin unissakävijä tai huumautunut. Hän seisoi siinä avoimen torin helteessä ja hehkussa dalalin vieressä kaivon luona, ja dalal ylisti hänen ruumiillisia hyviä ominaisuuksiaan, käyttäen kuten ainakin sitä frankkilaiskieltä, joka oli kaikkien markkinoille keräytyvien heimojen yleisesti käyttämä väline — kieltä, jota Rosamund Ranskassa hankkimansa ranskankielen taidon nojalla kykeni kauhukseen ja häpeäkseen ymmärtämään.

Ensimmäinen hinnantarjooja oli sama muhkea maurilainen, joka oli yrittänyt ostaa molempia nuubialaisia. Hän nousi tarkastelemaan Rosamundia läheltä ja lienee ollut tyytyväinen, koska tarjosi hyvän hinnan ja tarjosi sen ylenkatseellisen varmana siitä, ettei kukaan tarjoisi enempää.

»Sata filipiä tuosta maitokasvoisesta tytöstä.»

»Se ei riitä. Katsohan, kuinka kuutamokirkkaat ja kauniit hänen kasvonsa ovat», virkkoi dalal astellessaan eteenpäin. »Tšigil antaa meille kauniita naisia, mutta yksikään Tšigilin nainen ei ole läheskään niin kaunis.»

»Sataviisikymmentä», sanoi Levantin turkkilainen sormiansa napsahduttaen.

»Ei riitä vieläkään. Katso, kuinka pitkäksi Allah on sallinut hänen kasvaa. Katso, kuinka ylpeästi hän kantaa päätänsä, katso, kuinka hänen silmänsä hohtavat! Allahin nimessä, hän on kyllin hyvä kaunistamaan itsensä sulttaanin haaremia.»

Hän ei sanonut enempää kuin minkä ostajat havaitsivat todeksi. Nyt näkyi kiihtymys väreilevän katselijoiden tavallisesti välinpitämättömissä riveissä. Eräs Jusuf-niminen maurilainen tarjosi heti kaksisataa.

Mutta dalal lauloi yhä ylistystänsä. Hän kohotti Rosamundin toisen käsivarren tarkastettavaksi, ja Rosamund suostui siihen katse maahan luotuna ja ilmaisematta muuta harmistumisen merkkiä kuin kevyen punan, joka levisi hänen kasvoihinsa ja hävisi kohta.

»Katso näitä jäseniä; ne ovat pehmeät kuin Arabian silkki ja norsunluutakin valkoisemmat. Katso noita huulia, jotka ovat kuin granaattiomenan kukkaset. Hinta on nyt kaksisataa filipiä. Mitä annat sinä, oi Hamet?»

Hamet oli kiukuissaan siitä, että hänen alkuperäinen tarjouksensa oli ylitetty kaksinkertaiseksi. »Koraanin nimessä, minä olen ostanut Susista kolmea tukevaa tyttöä halvemmalla.»

»Vertaatko litteänaamaista Susin tyttöä tähän narsissisilmäiseen naisten helmeen?» ivaili dalal.

»Olkoon menneeksi kaksisataakymmenen», murahti Hamet harmistuneena.

Kiukkuinen Tsamanni arveli, että oli tullut sovelias hetki ostaa tyttö herralleen, niinkuin käsketty oli.

»Kolmesataa», virkkoi hän lyhyesti, saattaakseen asian päätökseen. Mutta samassa kuului kimakka ääni hänen takaansa huutavan: »Neljäsataa.»

Hän käännähti hämmästyneenä katsomaan taaksensa ja näki siellä Ajubin ivallisen naaman. Ostajien joukosta kuului äänten hyrinää; useat kurkottivat kaulojansa nähdäkseen edes vilahdukselta tuon anteliaan huutajan.

Jusuf nousi kiivaasti seisaalleen. Hän ilmoitti kiukkuisesti tallaavansa viimeistä kertaa Algierin orjatorin tomua ja viimeistä kertaa olevansa siellä orjia ostamassa.

»Zem-Zemin kaivon nimessä», vannoi hän, »kaikki ihmiset ovat näillä markkinoilla kuin noiduttuja. Neljäsataa filipiä frankkilaisesta tytöstä! Allah lisätköön rikkauttanne, sillä totisesti te sitä tarvitsette.» Äärettömän harminsa vallassa hän asteli portille, raivasi kyynäspäillään tien väkijoukon halki ja poistui koko markkinapaikalta.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt äänenkantamaa kauemmaksi, hinta oli jälleen noussut. Tsamannin toipuessa äkkiä ilmaantuneen kilpailijan aikaansaamasta hämmästyksestä dalal oli saanut houkutelluksi turkkilaisen lupaamaan enemmän.

»Tämä on sulaa hulluutta», valitti viimeksimainittu. »Mutta tyttö miellyttää minua, ja jos Allah armollinen katsoo hyväksi opastaa hänet oikeaan uskoon, niin hänestä voi tulla haaremini valo. Neljäsataakaksikymmentä filipiä siis, oi dalal, ja Allah suokoon anteeksi runsaskätisyyteni.»

Mutta hän oli tuskin ehtinyt päättää lyhyen puheensa, kun Tsamanni virkkoi lakonisen kaunopuheisesti: »Viisisataa.»

»J' Allah!» huusi turkkilainen kohottaen kätensä taivaaseen päin. Ja »J' Allah!» kuului väkijoukko kaikuna toistavan.

»Viisisataaviisikymmentä», kuului Ajubin kimeä ääni yleisen melun yli.

»Kuusisataa», vastasi Tsamanni tyynenä kuten ennenkin.

Nuo ennenkuulumattomat hinnat saivat nyt aikaan sellaisen leiskeen, että dalalin täytyi koroittaa äänensä ja vaatia hiljaisuutta.

Yleisön tyynnyttyä Ajub koroitti hinnan seitsemäksisadaksi.

»Kahdeksansataa», kivahti Tsamanni, osoittaen vihdoin hiukan lämmenneensä.

»Yhdeksänsataa», vastasi Ajub.

Tsamanni käännähti jälleen häneen päin, nyt kiukusta kalvenneena. »Onko tämä ilvettä, sinä tuulen isä?» huudahti hän herättäen yleisössä hilpeyttä tuohon nimitykseen sisältyvällä pilkalla.

»Ilveilijä olet sinä», vastasi Ajub väkinäisen tyynesti, »ja ilveesi käy sinulle kalliiksi.»

Tsamanni kääntyi olkapäitään kohauttaen jälleen dalaliin päin. »Tuhat filipiä», virkkoi hän lyhyesti.

»Hiljaa siellä!» huusi jälleen dalal. »Hiljaa, ja kiittäkää Allahia, joka lähettää hyviä hintoja.»

»Tuhat sata», virkkoi Ajub vääjäämättä.

Nyt Tsamanni oli lyöty, koska oli saavuttanut Asadin mainitseman huiman ylimmän hinnan. Hänellä ei ollut oikeutta mennä pitemmälle eikä hän uskaltanut niin tehdä neuvottelematta ensin paššan kanssa. Mutta jos hän lähtisi torilta siinä tarkoituksessa, niin Ajub veisi sillävälin tytön. Hän huomasi olevansa kahden tulen välissä. Jos hän suostuisi toisen laudalta lyötäväksi, hänen isäntänsä varmaan purkaisi häneen kiukkuansa. Jos hän taas menisi sen rajan yli, joka oli mainittu huolettomasti kaiken mahdollisuuden tuolla puolen sijaitsevana, niin hänen voisi käydä yhtä huonosti.

Hän kääntyi väkijoukkoon päin hurjasti käsillään elehtien. »Profeetan parran nimessä, tuo kerskailija, joka ei ole kuin tuulta ja lokaa, pitää meitä pilkkanansa. Hän ei aiokaan ostaa. Onko kukaan kuullut maksettavan orjatytöstä puoltakaan sen vertaa?»

Ajubin vastaus oli kaunopuheinen: hän veti esiin pullean kukkaron ja heitti sen maahan niin että kultakolikot pehmeästi kilahtivat. »Tuossa on minun takaajani», vastasi hän irvistellen erittäin hyvätuulisesti, nauttien täysin siemauksin vihamiehensä raivosta ja häpeäänjoutumisesta ja nauttien siitä aivan ilmaiseksi. »Luenko tuhat sata filipiä, oi dalal?»

»Jos vesiiri Tsamanni siihen tyytyy.»

»Tiedätkö, kenelle minä ostan?» ärjyi Tsamanni. »Paššalle itselleen, Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle.» Hän läheni Ajubia kädet kohotettuina. »Mitä sanotkaan hänelle, sinä koira, kun hän vaatii sinut vastaamaan siitä, että olet rohjennut tarjota enemmän kuin hän?»

Tuo raivo ei kumminkaan liikuttanut Ajubia vähääkään. Hän levitti lihavat kätensä, hänen silmänsä räpyttelivät ja paksut huulet suipistuivat. »Mistäpä sen tietäisin; eihän Allah ole luonut minua kaikkitietäväksi! Olisit sanonut aikaisemmin. Niin minä vastaan, jos pašša minulta kysyy, ja pašša on oikeamielinen».

»Minä en tahtoisi olla sijassasi — en, vaikka saisin Stambulin valtaistuimen».

»En minäkään sinun sijassasi, Tsamanni, sillä olethan saanut raivoissasi keltataudin.»

Niin he seisoivat tuijotellen toisiinsa, kunnes dalal kutsui heidät käsillä olevaan asiaan.

»Hinta on nyt tuhat sata filipiä. Suostutko joutumaan häviölle, vesiiri?»

»Koska Allah niin tahtoo. Minulla ei ole valtaa mennä kauemmaksi.»

»Niinpä hän on tuhannesta ja sadasta filipistä Ajub —»

Mutta kauppa ei ollut vielä lopussa. Portilla tungeksivasta taajasta parvesta kuului terävä ääni:

»Tuhat kaksisataa filipiä tuosta frankkilaisesta tytöstä.»

Dalal, joka oli otaksunut mielettömyyden äärimmäisen rajan jo saavutetuksi, joutui nyt uuden hämmästyksen valtaan. Väkijoukko huusi ja hihkui ja mylvi osittain intoutuneena, osittain ivaillen, ja Tsamannikin ilahtui huomatessaan areenalle astuvan uuden taistelijan, joka kenties kostaisi hänen puolestaan Ajubille. Väkijoukko väistyi nopeasti oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle ilmaantui Sakr-el-Bahr. Hänet tunnettiin heti, ja jumaloiva joukko tervehti häntä huutaen yhteen ääneen hänen nimeänsä.

Berberiläinen nimi ei antanut minkäänlaista vihjausta Rosamundille, joka sitäpaitsi ei nähnyt tulijaa, koska seisoi selin porttiin. Mutta hän tunsi äänen ja se sai hänet vavahtamaan. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, minkätähden tarjous ja siihen epäilemättä sisältyvä tarkoitus herätti kauppiaissa sellaista kiihtymystä. Hän oli tosin jo aikaisemmin ihmetellyt, millainen katala tarkoitus Oliverilla mahtoi olla mielessään, mutta nyt, hänen äänensä kaikuessa, tuo ihmettely häipyi pois, ja asia selvisi hänelle. Oliver oli pysytellyt väkijoukossa odottaen, kunnes olisi yksi ainoa ostaja jäljellä, ja nyt hän astui esiin ostaakseen hänet omakseen — orjakseen!

Rosamund sulki hetkeksi silmänsä ja rukoili Jumalaa estämään hänen aiettaan toteutumasta. Mikä muu kohtalo tahansa, mutta ei tuota; Rosamund tahtoi riistää häneltä senkin tyydytyksen, että iskisi tikarin rintaansa niinkuin andalusialainen tyttö rukka oli tehnyt. Hänen kiihkeän kauhun valtaan joutuneessa mielessään liikkui melkein täydellisen tajuttomuuden aalto. Hetken aikaa tuntui maaperä järkkyvän ja kohoavan hänen jalkojensa alla. Sitten tuo pyörrytys hälveni, ja hän oli jälleen oma itsensä. Hän kuuli väkijoukon ulvovan »Ma’š’Allah!» ja »Sakr-el-Bahr!» ja dalalin vaativan ankarasti hiljaisuutta. Kun melu oli vaiennut, kuului dalal huudahtavan:

»Ylistys olkoon Allahin, joka lähettää innokkaita ostajia! Mitä sanot sinä, oi vesiiri Ajub?»

»Niin», ivaili Tsamanni, »entä nyt?»

»Tuhat kolmesataa», sanoi Ajub väkinäisen uhman ilmein.

»Vielä sata, oi dalal», lausui Sakr-el-Bahr rauhallisesti.

»Tuhat viisisataa», kiljaisi Ajub, joka siten saavutti valtiattarensa mainitseman ylimmän rajan, vieläpä välittömästi käytettävinään olevien varojensa määrän. Samalla oli myöskin mennyttä kaikki toivo saada itselleen jotakin ansiota.

Sakr-el-Bahr oli tyyni kuin kohtalo, ei huolinut katsahtaakaan vapisevaan eunukkiin, vaan sanoi jälleen:

»Vielä sata, oi dalal.»

»Tuhat kuusisataa filipiä!» huudahti dalal pikemmin hämmästyksestä kuin summaa ilmoittaakseen. Sitten hän hillitsi tunteitaan, kumarsi kunnioittavasti päätään ja tunnusti uskonsa. »Kaikki asiat ovat mahdolliset, jos Allah niihin suostuu. Ylistys olkoon Hänen, joka lähettää rikkaita ostajia.»

Hän kääntyi masentuneen Ajubin puoleen, joka oli siinä määrin lyöty, että Tsamanni häntä katsellessaan sai lohdutusta omaan pettymykseensä maistaen toisen välityksellä koston suloisuutta. »Mitä nyt sanot, sinä tarkkanäköinen vesiiri?»

»Minä sanon», puhkui Ajub, »että koska hänellä on Saatanan suosiosta niin suuri rikkaus, hänen täytyy päästä voitolle.»

Mutta vesiiri oli tuskin ehtinyt lausua solvaavat sanansa, kun Sakr-el-Bahrin tuima käsi tarttui hänen lihavaan niskaansa ja hyväksyvä vihainen äänten sorina kuului väkijoukosta.

»Saatanan suosiosta, niinkö sanot, sinä kuohittu koira?» murahti hän ja tiukensi otettaan niin että vesiiri kierteli ja kimmurteli tuskissaan. Hänen päänsä painui alas ja yhä alemmas, kunnes hänen koko ruumiinsa taipui ja hän makasi pitkänään torin tomussa. »Kuristanko sinut kuoliaaksi, sinä saastan isä, vai heitänkö pehmeän lihasi haaskalinnuille, jotta tiedät, mitä rauhaasi tulee?» Niin puhuessaan hän hieroi julkean veikon naamaa hiekkaiseen kamaraan.

»Armoa!» uikutti vesiiri. »Armoa, oi voimallinen Sakr-el-Bahr, niin totta kuin itse toivot armoa itsellesi!»

»Peruuta sanasi, sinä kuona. Tunnusta olevasi valehtelija ja koira.»

»Minä peruutan ne. Olen kehnosti valehdellut. Rikkautesi on palkka, jonka Allah on sinulle antanut uskottomista saamistasi loistavista voitoista.»

»Pistä ulos solvaava kielesi», virkkoi Sakr-el-Bahr, »ja puhdista se maan tomussa. Pistä se ulos, sanon minä.»

Ajub totteli häntä pelokkaan vilkkaasti. Sakr-elBahr irroitti kätensä ja salli onnettoman miehen vihdoin nousta. Vesiiri oli melkein likaan tukehtua, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän värisi kuin lankavyyhti joutuen kaikkien läsnäolijoiden naurun ja säälimättömän ivan esineeksi.

»Nyt korjaudu kotiisi, ennenkuin merihaukkani iskevät kyntensä sinuun. Mene!»

Ajub poistui kiireesti väkijoukon ivan yhä kiihtyessä ja Tsamannin osoittaessa äänekkäästi vahingoniloansa. Sakr-el-Bahr kääntyi jälleen dalalin puoleen.

»Tämä orja on tuhannesta kuudestasadasta filipistä sinun, oi Sakr-el-Bahr, sinä islamin ylpeys. Allah lisätköön voittojasi!»

»Maksa hänelle, Ali!» virkkoi merisissi lyhyeen ja astui eteenpäin ottaakseen haltuunsa saaliinsa.

Hän seisoi nyt Rosamundia vastapäätä ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun oli käynyt hänen luonaan hytissä päivää ennen hollantilaisen aluksen valtaamista.

Rosamund katsahti häneen ohimennen, sitten kohtauksen kauheus yllätti hänet ja hän väistyi taaksepäin, kasvot kalmankalpeina. Nähdessään kuinka Oliver oli kohdellut Ajubia hän oli havainnut, kuinka säälimättömästi hän voi menetellä. Hän ei tietänyt, että tuo kohtelu oli ollut tarkoituksellista teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli saada hän, Rosamund, pelon valtaan.

Siinä häntä katsellessaan Oliver nyt hymyili julmaa hymyä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ja se oli omansa vain lisäämään Rosamundin kauhua.

»Tule», virkkoi Oliver englanninkielellä.

Rosamund peräytyi kohti dalalia ikäänkuin suojaa etsien. Sakr-el-Bahr tarttui hänen ranteisiinsa ja melkein tyrkkäsi hänet nuubialaisilleen. Abiadille ja Zal-Zerille, jotka olivat hänen seurassaan.»

»Peittäkää hänen kasvonsa», käski hän. »Kantakaa hänet talooni. »Menkää!»

Yhdestoista luku.

TOTUUS.

Aurinko oli nopeasti painumassa taivaanrannan taakse, kun Sakr-el-Bahr nuubialaisineen ja pienine sissisaattueineen saapui valkoisen talonsa luo, joka sijaitsi pienellä kukkulalla Bab-el-Uebin ja kaupungin alueen ulkopuolella.

Kun Rosamund ja Lionel, joita kuljetettiin merisissin jäljessä, havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla pimeän ja ahtaan oviaukon edustalla, taivaan sinessä näkyi enää vain kuolevan päivän kalpeneva kajo, ja illan hiljaisuudessa helähti kirkkaana muezzinin ääni kutsuen oikeauskoisia rukoukseen.

Orjat ammensivat vettä pihan keskellä solisevasta suihkukaivosta, joka heitti ilmoille hoikan hopeisen vesipylvään särkien sen lukemattomiksi jalokiviksi ja sirottaen ne avaraan marmorialtaaseen. Sakr-el-Bahr peseytyi, samoinkuin hänen seuralaisensa, ja astui sitten häntä varten levitetyille rukousmatolle. Hänen sissinsä riisuivat viittansa ja levittivät ne maahan samaan virkaan.

Nuubialaiset käänsivät molemmat orjat toisaanne, jotteivät heidän katseensa pilaisi oikeauskoisten rukousta, ja jätti heidät siihen katselemaan seinää ja viheriää puutarhan porttia, josta leyhyi viilentyvässä ilmassa jasmiinin ja lavendelin tuoksuja. Portin säleristikon läpi he voivat vilahdukselta nähdä puutarhan väriloistoa ja voivat nähdä orjia, jotka olivat uurastaneet persialaisen vesipyörän ääressä, kunnes rukoukseen kutsuva huuto oli saanut heidät äkkiä kuvapatsaiksi jäykistymään.

Sakr-el-Bahr nousi rukousasennosta, lausui jäykän käskysanan ja lähti sisään. Nuubialaiset seurasivat häntä pakottaen vankinsa nousemaan edelleen kapeita portaita ja kuljettaen heidät siten kattotasanteelle, joka paikka on itämailla naisten tyyssijana, mutta johon ei tässä tapauksessa ollut astunut yhdenkään naisen jalka, koska talossa asui Sakr-el-Bahr, joka ei ollut tahtonut naisesta mitään tietää.

Tältä kattotasanteelta, jota ympäröi suunnilleen neljän jalan korkuinen kaide, avautui näköala yli kaupungin, joka kohosi kukkulan rinteelle sataman itäpuolella, ja yli saaren ja aallonmurtajan, jonka olivat suurta vaivaa nähden rakentaneet kristityt orjat raunioituneen linnoituksen kivistä, — Peñonin, jonka Kheir-ed-Din Barbarossa oli temmannut espanjalaisilta. Illan tihenevä harso lepäsi nyt kaiken yllä luoden sekä valkoisiin että keltaisiin seiniin helmenharmaata hohtoa. Lännen puolella levisivät talon tuoksuvat puutarhat, joissa kyyhkyset armaasti kujertelivat silkkiäis- ja lootuspuiden keskellä. Sen takana näkyi matalain kukkulain välissä kiertävä laakso, ja eräästä soran ja kaislan reunustamasta lammikosta, jonka yläpuolella liiteli majesteettisesti iso haikara, kuului sammakoiden käheä kurnutus.

Kahden jättiläiskokoisen keihään varassa lepäävä baldakiini sijaitsi kattotasanteen etelänpuolisella sivulla kohoten kahta vertaa ylemmäksi kuin kolmen muun sivun suojakaide. Sen alla oli sohva ja silkkityynyjä ja lähellä niitä pieni maurilaismallinen ebenholtsipöytä, helmiäis- ja kultaupokkeilla koristettu. Vastakkaiseen kaiteeseen, jossa oli säleristikko, nojasi köynnöstävä, heleä ruusupuu, jonka veripunaisten kukkien hehku nyt himmeni yleisessä harmaudessa.

Lionel ja Rosamund silmäilivät toisiansa hämyisessä valossa. Heidän kasvonsa kuumottivat aavemaisina vastapäätä toisiaan, ja nuubialaiset seisoivat kuin kaksi kuvapatsasta porraskäytävän suulla olevan oven pielissä.

Mies huokasi tuskallisesti ja liitti kätensä ristiin. Orjatorilla halkaistu nuttu oli myöhemmin puettu jälleen hänen yllensä ja korjattu tilapäisesti kääpiöpalmun kuidulla. Hän oli kuitenkin yhä surkeassa asussa. Mutta hänen ajatuksensa, — jos hänen ensimmäiset sanansa niitä ilmaisivat — koskivat pikemmin Rosamundin tilaa kuin omaa asemaa.

»Hyvä Jumala, että sinun piti tähän onnettomuuteen joutua!» huudahti hän. »Että sinun piti joutua kärsimään, mitä olet kärsinyt! Millainen nöyryytys, millainen barbaarinen julmuus! Ah!» Hän peitti laihat kasvonsa käsiinsä.

Rosamund kosketti lempeästi hänen käsivarttansa »Minun kärsimykseni ei paljoa merkitse», sanoi hän, ja hänen äänensä oli ihmeen vakava ja tyynnyttävä. Enkö ole jo maininnut, että Godolphinit olivat urhoollista väkeä! Heidän naistensakin povessa väitettiin olevan miehekästä henkeä, jota Rosamund epäilemättä nyt osoitti. »Älä säälittele minua, Lionel, sillä kärsimykseni ovat lopussa tai loppuvat aivan pian.» Hän hymyili omituisesti, sellaista haltioitunutta hymyä, joka nähtäneen marttyyrin kasvoissa kärsimyksen hetkellä.

»Kuinka niin?» kysyi Lionel hienon ihmettelyn vallassa.

»Kuinka?» toisti Rosamund. »Eikö ole aina olemassa keino heittää pois elämän taakka, jos se käy liian raskaaksi — raskaammaksi kuin Jumala tahtoisi sen meille käyvän.»

Lionel vain huokasi vastauksen asemesta. Koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet yhdessä siitä saakka, kun heidät oli tuotu maihin, hän ei tosiaankaan ollut tehnyt paljoa muuta kuin huokaillut, ja jos olotila olisi sallinut Rosamundin asiaa paremmin harkita, hän olisi varmaan havainnut Lionelin omituisen puutteelliseksi näinä raskaina hetkinä, joina kunnollinen mies olisi yrittänyt, vaikka kuinkakin epätoivoisesti, rohkaista toista sen sijaan, että hautoi vain omaa onnettomuuttansa.

Kattotasanteelle saapui orjia, käsissä valtavan suuret loimuavat tuohukset, jotka he asettivat seinästä ulkoneviin rautakoukkuihin. Niistä levisi tasanteelle kaamea punerva hohde. Orjat poistuivat jälleen, ja sitten ilmaantui nuubialaisten väliin tummaan oviaukkoon kolmas hahmo kenenkään hänen tuloansa ilmoittamatta. Hän oli Sakr-el-Bahr.

Hän seisoi hetken jäykästi tuijottaen, ryhdiltään ylväänä, kasvot ilmeettöminä, ja astui sitten hitaasti lähemmäksi. Hänellä oli yllään lyhyt valkoinen kauhtana, joka ulottui polviin saakka ja jota vyötäisillä kiersi kultavyö kimallellen tulena hänen liikkuessaan tuohusten valossa. Hänen käsivartensa olivat kyynäspäätä ja hänen jalkansa polvea myöten paljaat, ja jaloissa hänellä oli kullankirjaellut turkkilaiset tohvelit. Päässä hänellä oli valkoinen turbaani, jonka kameelikurjensulkaa kiinnitti jalokivillä kaunistettu solki.

Hän antoi merkin nuubialaisilleen, jotka poistuivat hiljaa jättäen hänet yksin vankiensa seuraan.

Hän kumarsi Rosamundille. »Tässä, rouvani», sanoi hän, »on tästä lähtien tyyssijanne, ja se merkitsee, että teitä kohdellaan pikemmin vaimona kuin orjana. Berberiassa näet on muslimien vaimojen olopaikkana kattotasanne. Toivottavasti se teitä miellyttää.»

Lionel tuijotteli häntä kasvot kalpeina. Hänen omatuntonsa kehoitti pelkäämään pahinta, hänen mielikuvituksensa esitti tuhansia hirmuisia kauhuja ja sai hänet sellaisen pelon valtaan, että hän väistyi velipuolensa tieltä, joka tuskin näytti häntä sinä hetkenä huomaavankaan.

Rosamund seisoi häntä vastapäätä, uljas vartalo suoristettuna koko pituuteensa, ja jos hänen kasvonsa olivat kalpeat, he olivat kuitenkin yhtä tyynet ja levolliset kuin tulijan; vaikka hänen povensa nousi ja laski siten ilmaisten hänen kiihtymystään, hänen katseensa oli kuitenkin halveksiva ja uhmaava, äänensä vakaa ja rauhallinen, kun hän vastasi kysyen:

»Mitä aiotte minulle tehdä?»

»Mitä aion?» virkkoi toinen, huulet hieman hymyyn vääntyneinä. Mutta vaikka hän luulikin vihaavansa Rosamundia ja yritti häntä loukata, nöyryyttää ja murskata, hän ei kumminkaan voinut olla ihailematta hänen jaloa käytöstään sellaisena hetkenä.

Kukkulain takaa kurkisti kuu — kuin kiiltävä kuparisirppi.

»Teidän asianne ei ole kysellä minun aikomuksiani», vastasi Oliver. »Oli aika, Rosamund, jolloin koko maailmassa ei ollut ehdottomampaa orjaanne kuin minä. Oma sydämettömyytenne ja oma uskottomuutenne katkaisi sen orjuuden kultaiset kahleet. Tulette havaitsemaan, että on vaikeampi katkoa niitä kahleita, joihin teidät nyt pakotan.»

Rosamund hymyili ylenkatseellisesti ja tyynen tyytyväisenä. Oliver astui aivan hänen luokseen.

»Sinä olet orjani, ymmärrätkö — ostettu markkinoilta niinkuin voin ostaa itselleni muulin, vuohen tai kameelin — ja kuulut minulle ruumiinesi ja sieluinesi. Sinä olet omaisuuttani, olet minun vapaasti käytettävänäni tai väärinkäytettäväni, minä voin sinua hyväillä tai sinut murskata, miten haluan, huolimatta kenenkään muun tahdosta, käsitellen henkeäsikin mielin määrin.»

Rosamund väistyi askelen kuullessaan hänen sanoissaan sykähtelevän synkän vihan, väistyi hänen ilkeän ivallisten tummien ja parrakkaiden kasvojensa tieltä.

»Sinä peto!» sai Rosamund sanotuksi.

»Nyt ymmärrät, mihin vankeuteen olet tullut sen vankeuden asemesta, jonka siteet oman kelvottomuutesi vuoksi katkoit.»

»Jumala sinulle anteeksi antakoon», huohotti Rosamund.

»Minä kiitän sinua tuosta rukouksesta», virkkoi Oliver. »Antakoon sinulle anteeksi aivan yhtä paljon.»

Sitten kuului taka-alalta epämääräinen ääni, Lionelin tukehtuva nyyhkytys.

Sakr-el-Bahr kääntyi hitaasti. Hän silmäili miestä hetken vaieten ja alkoi sitten nauraa. »Ahaa, minun entinen veljeni. Korea poika, niin totta kuin Jumala elää, eikö olekin? Katsohan häntä, Rosamund. Katso, kuinka jalosti kantaa onnettomuuttaan tuo miehuuden pylväs, jolta sinun olisi pitänyt saada suojaa, tuo valitsemasi voimallinen aviomies. Katso häntä! Katso tuota rakasta veljeäni.»

Tuon ivan iskusta Lionelin mieli muuttui äkkiä kiukkuiseksi, vaikka hän vielä äsken oli tuntenut ainoastaan pelkoa.

»Sinä et ole veljeni», vastasi hän tuimasti. »Äitisi oli kunnoton nainen, joka petti isääni.»

Sakr-el-Bahr vapisi hetken ikäänkuin häntä olisi lyöty. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä. »Jos kuulen vielä kerran äitini nimen kirotulta kieleltäsi, leikkaan sen irti juurineen. Äitini muisto on, Jumalan kiitos, sinunlaistesi katalain matelijain solvausten saavuttamattomissa. Varo kumminkin puhumasta ainoasta naisesta, jonka nimeä kunnioitan.»

Sitten Lionel kääntyi päin, niinkuin tekee rottakin, ja syöksyi kohti velipuoltansa yrittäen tarttua kynsillään hänen kurkkuunsa. Mutta Sakr-el-Bahr kävi häneen kiinni niin että hän vaipui ulvahtaen polvilleen.

»Taidat havaita minut väkeväksi, vai kuinka?» ivaili hän. »Mutta eipä ihmekään. Muista, että raadoin kaleerivankina kuusi loputtoman pitkää kuukautta, niin ymmärrät, mikä on muuttanut ruumiini rautaiseksi ja riistänyt minulta sielun.»

Sakr-el-Bahr viskasi hänet ruusupensaaseen ja vasten sen kannatteena olevaa säleristikkoa, joka iskusta rusahti.

»Käsitätkö, mitä merkitsevät soutupenkin kauhut? Mitä merkitsee istua päivästä toiseen, yö yön jälkeen alastonna ja airoon kahlehdittuna, onnettomuustoveriesi lian ja löyhkän keskellä, kampaamattomana ja pesemättömänä, ellei satu sade huuhtelemaan, auringon paahtamana ja korventamana, verille hieroutuneena ja mätää tihkuen ja päällikön piiskan viiltelemänä, jos uuvut lakkaamattomassa, loputtomassa, julmassa ponnistuksessasi.»

»Käsitätkö sen?» Hillityn raivon sävy katosi hänen äänestään, ja hän karjui: »Opit käsittämään. Sitä kauhua, joka tuli osakseni sinun toimestasi, joudut nyt itse kokemaan, kunnes kuolet.»

Hän vaikeni; mutta Lionel ei yrittänytkään käyttää tilaisuutta. Hänen rohkeutensa oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmi leimahtanut, ja hän kyyhötti siinä, mihin oli suistunut.

»Ennenkuin poistut, on vielä eräs asia», virkkoi Sakr-el-Bahr, »asia, jonka vuoksi olen käskenyt tuoda sinut tänne tänä iltana.

Sinä et ole tyytynyt kaikkeen tuohon, et ole tyytynyt leimaamaan minua murhamieheksi, tuhoamaan hyvää nimeäni, riistämään omaisuuttani ja ajamaan minua helvetin tielle, vaan anastit vielä sijani tuon petollisen naisen sydämessä, jota aikoinani rakastin.

»Minä toivon», jatkoi hän mietteissään, »että sinäkin, Lionel, rakastat häntä omalla vaivaisella tavallasi. Ruumistasi odottavaan kidutukseen tulee senvuoksi liitettäväksi kavalan sielusi kidutus — sellainen sielun piina, jota tuntenevat ainoastaan kadotetut. Siinä tarkoituksessa olen tuonut sinut tänne. Jotta voit käsittää, mitä minulla on varalla tuota naista varten ja jotta voit ottaa sen ajatuksen mukaasi piinaamaan mieltäsi pahemmin kuin soutupäällikön ruoska ruhjottua selkääsi.»

»Sinä saatana!» murahti Lionel. »Sinä helvetistä tullut paholainen!»

»Jos tahdot valmistaa perkeleitä, sinä sammakko veljeksi, älä erehdy soimaamaan niitä saatanoiksi, kun ensi kerran ne kohtaat.»

»Älä ollenkaan välitä hänestä, Lionel!» virkkoi Rosamund. »Minä osoitan hänet yhtä suureksi kerskuriksi kuin hän itse on todistanut itsensä konnaksi. Älä pelkää, että hän voi toteuttaa häijyä tahtoansa.»

»Toisin sanoen: sinä itse olet kerskuva», sanoi Sakr-el-Bahr. »Minä olen muuten se, miksi sinä ja hän, te molemmat, olette minut tehneet.»

»Olemmeko tehneet teistä valehtelijan ja pelkurin — sillä se te tosiaankin olette?» vastasi Rosamund.

»Pelkurin?» toisti Sakr-el-Bahr todellakin hämmästyen. »Varmaan jokin valhe, jonka hän on sinulle kertonut muiden ohella. Milloin olenkaan ollut pelkuri ja missä asiassa?»

»Missä asiassa? Siinä, jota nyt toteutatte kiusatessanne ja kiduttaessanne kahta avutonta olentoa, jotka ovat joutuneet käsiinne.»

»En puhu nyt siitä, mikä olen», vastasi Sakr-el-Bahr, »sillä sanoinhan teille jo, että olen se, miksi te olette minut tehneet. Puhun siitä, mikä olin. Puhun menneistä ajoista.»

Rosamund katsahti häneen ja näytti mittaavan häntä värähtämättömällä katseellaan. »Puhutte menneistä ajoista?» kertasi hän hiljaisella äänellä. »Te puhutte minulle menneistä ajoista? Uskallatteko tosiaankin?»

»Minä olen hakenut teidät Englannista asti voidakseni keskustella asiasta kanssanne, saadakseni teille vihdoinkin kertoa seikkoja, jotka typeryydessäni salasin viisi vuotta sitten, saadakseni jatkaa keskustelua, joka katkesi, kun lähetitte minut pois luotanne.»

»Minä tein teille suunnatonta vääryyttä, epäilemättä» vastasi Rosamund katkeran ivallisesti. »Menettelin epäilemättä harkitsemattomasti. Olisi ollut soveliaampaa, jos olisin hymyillyt veljeni murhaajalle ja imarrellut häntä.»

»Minä vannoin sinulle silloin, etten ole hänen murhaajansa», muistutti Sakr-el-Bahr äänellä, joka vapisi.

»Ja minä vastasin teille, että valehtelette.»

»Niin, ja sitten sinä lähetit minut menemään — ja miehen sana, sen miehen, jota sanoit rakastavasi, jolle olit antanut luottamuksesi, ei merkinnyt sinulle mitään.»

»Antaessani teille luottamukseni», vastasi Rosamund »tein niin tuntematta todellista olemustanne, itsepintaisesti, oikukkaasti jättäen huomioonottamatta kaikki, mitä ihmiset sanoivat teistä ja hurjasta luonnostanne. Tuosta sokeasta oikkupäisyydestäni olen saanut rangaistuksen, jonka lienen ansainnut.»

»Valhetta — pelkkää valhetta!» virkkoi toinen kiihkeästi. »Kaikesta hurjapäisyydestäni — ja Jumala tietää, ettei se ollut niin suuri kuin kerrottiin — minä kerrassaan luovuin sinuun rakastuessani. Ketään rakastajaa maailman alusta alkaen ei ole rakkaus milloinkaan puhdistanut ja pyhittänyt siinä määrin kuin minua.»

»Säästäkää minut ainakin tästä!» huudahti Rosamund, inhon sävy äänessä.

»Säästäisinkö sinua?» sanoi toinen. »Minkätähden sinua säästäisin?»

»Häpeän vuoksi; minä tunnen mielessäni alinomaista häpeää ajatellessani, että oli aika, jolloin luulin teitä rakastavani.»

Sakr-el-Bahr hymyili. »Jos kykenette vielä häpeemään, joudutte varmaan kokonaan sen tunteen valtaan, ennenkuin olen puheeni päättänyt. Sinun tulee kuunnella minua loppuun asti. Nyt ei ole ketään, joka voi seurustelumme keskeyttää, ei ketään, joka voi vastustaa määräävää tahtoani. Ajattele siis ja muistele. Muista, kuinka ylpeilit siitä muutoksesta, jonka olit saanut minussa syntymään. Turhamaisuudellesi tuo imartelu, tuo kauneutesi voimalle maksettu vero oli tervetullut. Mutta sitten sinä yhtäkkiä, kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla, uskoit minut veljesi murhaajaksi.»

»Kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla?» huudahti Rosamund, melkein tahtomattaan esittäen vastalauseensa.

»Niin mitättömien, etteivät Truron tuomarit tahtoneet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin minua vastaan.»

»Syynä oli se», huomautti Rosamund, »että teitä oli heidän mielestään riittävästi ärsytetty. Syynä oli, ettette ollut vannonut heille niinkuin minulle, ettei minkäänlainen ärsytys saisi teitä kohottamaan kättänne veljeäni vastaan. Syynä oli, etteivät he arvanneet, millainen petturi ja valapatto te olitte.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä hetkisen. Sitten hän käveli vähän aikaa tasanteella. Ruusupuun viereen sykertynyt Lionel oli nyt melkein kokonaan unohtunut.

»Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä kanssasi!» virkkoi hän vihdoin. »Minä tarvitsen sitä. Haluan näet ymmärtää monia asioita tänä iltana. Tahdon saada sinut näkemään, kuinka oikeutettu on vihani ja kuinka oikeamielinen se rangaistus, joka tulee osaksenne senvuoksi, että olette tuhonneet elämäni ja kenties tuonpuolisenkin olemassaoloni. Tuomari Baine ja eräs toinen, joka on jo kuollut, tiesi viattomuuteni.»

»Hekö tiesivät viattomuutenne?» Äänessä oli ivallisen hämmästyksen ilme. »Eivätkö he olleet todistajina teidän ja Peterin välisessä riidassa ja kuulleet teidän vannovan, että surmaatte hänet?»

»Niin vannoin vihapäissäni. Jälkeenpäin muistin, että hän oli veljesi.»

»Jälkeenpäin?» virkkoi Rosamund. »Hänet murhattuanne?»

»Sanon vieläkin», virkkoi Oliver tyynesti, »etten ole sitä tehnyt.»

»Ja minä sanon vieläkin, että valehtelette.»

Oliver silmäili häntä kauan aikaa ja naurahti sitten. »Oletko milloinkaan» kysyi hän, »kuullut ihmisen valehtelevan aivan tarkoituksettomasti? Ihmiset valehtelevat saavuttaakseen hyötyä, he valehtelevat pelkuruudesta tai ilkeydestä tai siitä syystä, että ovat turhamaisia ja karkeita kerskureita. Minä en tiedä mitään muuta syytä, joka voi pakottaa ihmisen valhettelemaan, lukuunottamatta — niin! —» (hän katsahti syrjäkarein Lioneliin) — »lukuunottamatta sitä mahdollisuutta että ihminen toisinaan tahtoo valheellaan suojata jotakin toista henkilöä, itse uhrautuen. Siinä teillä on kaikki ne seikat, jotka voivat ihmistä valheeseen kannustaa. Voiko yksikään niistä olla tänä iltana minua kannustamassa? Ajattele! Kysy itseltäsi, mitä ajatusta voisi olla siinä, että nyt sinulle valehtelisin? Ota vielä huomioon, että olen alkanut sinua inhota uskottomuutesi tähden, että nyt himoitsen vain saada rangaista sinua siitä ja minulle koituneista katkerista seurauksista, että olen hakenut teidät tänne vaatiakseni maksua viimeiseen ropoon saakka. Mitä hyötyä minulla siis voisikaan olla valheestani?»

»Koska kaikki on niinkuin on, mitä hyötyä teillä voisikaan olla totuudesta?» vastasi Rosamund.

»Se hyöty, että voin täysin osoittaa sinulle, kuinka väärin olet menetellyt. Että saan sinut ymmärtämään sen vääryyden, josta vaadin korvausta. Että voin estää sinut pitämästä itseäsi marttyyrinä ja että saan sinut kuolettavan katkerasti käsittämään, kuinka kaikki se, mitä nyt seuraa, on vain oman uskottomuutesi välttämätön hedelmä.»

»Pidättekö minua mielettömänä, sir Oliver?» kysyi Rosamund.

»Pidän, rouvani — ja pahempanakin», kuului vastaus.

»Niin, selväähän se», myönsi Rosamund ivallisesti »koska vielä nytkin tuhlaatte sanoja yrittäen saada minua vakuutetuksi vastoin omaa järkeäni. Mutta sanat eivät hivuta olemattomiksi tosiasioita. Ja vaikka puhuisitte tuomiopäivään asti, ei yksikään sananne voisi tehdä olemattomaksi sitä lumessa näkynyttä verijuovaa, joka johti murhatun ruumiin luota omalle ovellenne, yksikään sana ei kykene hälventämään hänen ja teidän välillä vallitsevan vihan muistoa eikä omaa uhkaustanne; yleistä mielipidettä, joka vaati teille rangaistusta, se ei myöskään kykene muistista karkoittamaan. Kuinka uskallattekaan minulle niin puhua? Kuinka uskallatte seisoa tässä korkean taivaan alla ja valehdella minulle saadaksenne nyt suorittamanne katalan teon siten näyttämään kauniimmalta — se näet on valheellisuutenne tarkoituksena, koska kysyitte minulta, mitä tarkoitusta siinä voisi olla. Mitä teillä oli kaikkea tuota vastaan asetettavana saadaksenne minut varmasti uskomaan, että kätenne ovat puhtaat, saadaksenne minut pysymään siinä lupauksessani, jonka — Jumala minulle anteeksi suokoon! — olin teille antanut?»

»Sanani!» kuului raikuva vastaus.

»Te valehtelette», virkkoi toinen.

»Älä luule», sanoi Oliver, »etten voi vaadittaessa todistaa sanojani.»

»Todistaa?» Rosamund tuijotti häneen hetkisen, silmät suurina. Sitten hänen huulensa kiertyi ivalliseen hymyyn. »Ja se oli epäilemättä syynä siihen, että pakenitte kuullessanne kuningattaren lähettiläiden tulevan vaatimaan teitä tilille, kuten yleinen mielipide edellytti.»

Sir Oliver seisoi hetkisen tuijotellen, täydellisen hämmästyksen vallassa. »Pakenin?» kysyi hän. »Mikä satu se on?»

»Aikonette minulle kohta sanoa, ettette paennut. Väitätte kenties, että sekin on teihin kohdistettu väärä syytös?»

»Vai niin», virkkoi Oliver hitaasti. »Vai luultiin minun paenneen!»

Sitten asia yhtäkkiä hänelle kirkastui häikäisten ja hämmentäen hänen mielensä. Sellainen luulo oli ilmeinen välttämättömyys, mutta ei kumminkaan ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Kuinka kirotun yksinkertainen asia olikaan! Jonakin muuna aikana tapahtuessaan hänen katoamisensa olisi kenties aiheuttanut selittelyjä ja tutkimuksia. Mutta tapahtuessaan juuri silloin se sai nopean ja vakuuttavan vastauksen, ja kukaan ei huolinut kysellä enempää. Siten oli Lionelin tehtävä käynyt kaksin verroin helpommaksi ja toisen syyllisyys kaksin verroin varmemmaksi kaikkien silmissä. Oliverin pää painui rintaa vasten. Mitä hän olikaan tehnyt? Voiko hän vielä syyttää Rosamundia, joka oli sallinut niin ilmeisen todistuksen vakuuttaa itseänsä? Voiko hän vielä häntä syyttää siitä, että oli polttanut avaamatta Pittin välityksellä saamansa kirjeen? Oliko kukaan voinut otaksua muuta kuin että hän oli paennut? Ja koska kerran oli niin laita, sellaisen pakenemisen täytyi ilmeisesti iskeä häneen auttamaton poltinleima, koska hänet otaksuttiin murhaajaksi. Kuinka hän olisikaan voinut moittia Rosamundia, joka oli vihdoin uskonut ainoan järjellisen otaksuman todeksi?

Äkkinäinen tietoisuus siitä, että oli tehnyt vääryyttä, kuohahti nyt hänen mieleensä kuin nousuvesi.

»Hyvä Jumala!» valitti hän niinkuin ihminen tuskissaan. »Hyvä Jumala!»

Hän katsahti Rosamundiin, mutta kääntyi kohta jälleen toisaanne, koska ei kyennyt kestämään hänen rohkeiden silmiensä hurjaa, jännitettyä, mutta pelotonta katsetta.

»Mitäpä muuta olisit voinuttaan uskoa?» mutisi hän murtuneesti, siten ilmaisten mielessään liikkuvia ajatuksia.

»En mitään muuta kuin totuuden koko inhottavuudessaan», vastasi Rosamund tuimasti siten jälleen toista loukaten ja saaden hänet siirtymään äkillisesti heltyneestä mielentilasta katkeraan ja kostonhaluiseen asenteeseen.

Nousevan kiukun hetkenä hän ajatteli Rosamundin sittenkin liian kerkeästi uskoneen, mitä hänelle oli pahaa kerrottu.

»Totuuden?» toisti hän silmäillen Rosamundia nyt arastelematta. »Tunnetko totuuden, kun saat sen nähdä? Se kyllä selviää. Jumalan valkeuden nimessä tulee totuus nyt sinulle paljastettavaksi, ja sinä tulet havaitsemaan sen kaikkia inhoittavia kuvitelmiasi inhoittavammaksi.»

Hänen äänessään ja käytöksessään oli nyt jotakin niin pakottavaa, että Rosamundin täytyi välttämättä käsittää jonkin selvityksen olevan tulossa. Hän tunsi hienoa kiihtymystä, joka saattoi olla hänessä vallitsevan hurjan kiihtymyksen heijastumaa.

»Veljesi», aloitti Oliver, »surmasi eräs kavala pelkuri, jota rakastin ja johon minua sitoi pyhä velvollisuus. Teon tehtyään hän pakeni suoraa päätä minun suojaani. Hänen taistelussa saamansa haava jätti verijuovan hänen kulkemaansa tiehen.» Hän vaikeni, ja hänen äänensä muuttui leppoisammaksi, soi tasaisena niinkuin henkilön, joka harkitsee kylmäverisesti. »Eikö ollutkin merkillinen asia, ettei kukaan milloinkaan tahtonut saada varmaa selkoa, mistä tuo veri oli peräisin, ja päästä tietämään, ettei minussa ollut siihen aikaan yhtäkään haavaa? Master Baine tiesi sen, sillä minä annoin hänen tutkia ruumiini, ja asiasta laadittiin todistettu asiakirja, joka olisi saanut kuningattaren lähettiläät palaamaan häpeissään Lontooseen, jos olisin ollut kotona heitä vastaanottamassa.»

Rosamundin mieleen muistui heikosti, että master Baine oli väittänyt jonkin sellaisen asiakirjan olevan olemassa, vieläpä oli mennyt niinkin pitkälle, että oli valallisesti vakuuttanut todeksi sir Oliverin nyt mainitseman asian. Ja samalla hän muisti, että seikka oli jätetty huomioonottamatta, koska oli otaksuttu tuomarin tahtovan sen nojalla puolustella velvollisuutensa laiminlyömistä, varsinkin, kun ainoa hänen mainitsemansa toinen todistaja, sir Andrew Flack, oli jo kuollut.

»Mutta olkoon», sanoi Oliver. »Palatkaamme itse asiaan. Minä suojasin tuota kurjaa pelkuria. Siten kiinnitin epäluulot itseeni, ja koska en voinut puhdistaa itseäni ilmiantamatta häntä, olin vaiti. Epäluulo kehittyi varmuudeksi, kun kihlattuni morsiameni, vähääkään välittämättä minun vakuutuksistani ja valoistani, uskoi minusta kaikkein pahinta ja purki kihlauksemme siten leimaten minut murhaajaksi ja valehtelijaksi kaikkien silmissä. Minuun kohdistuva närkästys kasvoi yhä. Kuningattaren lähettiläät olivat matkalla tekemään, mitä Truron tuomarit olivat kieltäytyneet tekemästä.

Tähän saakka olen kertonut tosiasioita. Nyt mainitsen otaksumia — omia päätelmiäni — mutta otaksumia, joiden kohta huomaatte osuvan ihan oikeaan. Tuo pelkuri, jolle olin suonut tyyssijan ja suojan, mittasi minua oman vaivaisen itsensä mitoilla ja pelkäsi minun sortuvan kannettavakseni tulleen uuden taakan alle. Hän pelkäsi minun ilmaisevan asian, esittävän todistukseni ja siten saattavan hänet tuhon omaksi. Oli olemassa tuo haavoittumisjuttu ja oli jotakin vielä vastaansanomattomampaa, mitä hän pelkäsi minun ilmaisevan. Oli olemassa eräs nainen — eräs Malpasissa asuva kunnoton — joka olisi voitu vaatia puhumaan ja joka olisi voinut ilmaista surmaajan ja veljesi välillä vallinneen mustasukkaisuutta hänen tähtensä. Se asia, jossa Peter Godolphin sai surmansa, oli kurja, pohjaltaan häpeällisen likainen.»

Rosamund keskeytti hänen puheensa tuimasti ensimmäisen kerran. »Solvaatteko vainajaa?»

»Kärsivällisyyttä, rouvani», käski Oliver. »Minä en solvaa ketään. Puhun totta kuolleesta, jotta kaksi elävää ihmistä toden tietäisivät. Kuule siis minua loppuun asti! Olen odottanut kauan ja kokenut sangen paljon toivoessani tilaisuutta saada teille tämän kertoa.

Tuo pelkuri siis otaksui minun voivan käydä itselleen vaaralliseksi ja päätti poistaa minut tieltään. Hän sai aikaan, että minut ryöstettiin eräänä iltana ja vietiin alukseen, jonka oli määrä kuljettaa minut Berberiaan orjaksi myytäväksi. Sellainen on katoamiseni todellinen tarina. Ja murhaaja, jota olin pitänyt ystävänäni ja suojannut omaksi katkeraksi vahingokseni, käytti vielä enemmänkin hyväkseen minun poistumistani. Jumala tietää, oliko sellaisen hyödyn toivo kenties hänen erikoisena houkutuksenaan. Hän sai aikanaan haltuunsa omaisuuteni, voittipa vihdoin puolelleen sen uskottoman naisenkin, joka oli ollut kerran kihlattu morsiameni.»

Vihdoin Rosamundille kävi sietämättömäksi se jäinen kärsivällisyys, jota hän oli tähän saakka kuunnellessaan osoittanut. »Sanotteko… että Lionel…?» aloitti hän äänellä, joka oli tukehtua närkästykseen.

Silloin Lionel vihdoin puhui suoristautuen jäykkään, pystyyn asentoon. »Hän valehtelee!» huusi hän. »Hän valehtelee, Rosamund! Älä hänestä välitä!»

»Enhän välitäkään», virkkoi Rosamund kääntyen toisaalle.

Sakr-el-Bahrin tummiin kasvoihin tulvahti veri. Hetkisen hänen katseensa seurasi parin askelen päähän väistyvää Rosamundia, ja sitten niiden kiivas lieska suuntautui Lioneliin. Hän astui vaieten miehen luo, kasvoissa niin uhkaava ilme, että Lionel peräytyi uuden kauhun vallassa.

Sakr-el-Bahr tarttui veljensä ranteeseen puristaen sen kuin teräksiseen kahleeseen. »Meidän täytyy kuulla tänä iltana totuus, vaikka se olisi puristettava sinusta ilmi hehkuvin pihdein», virkkoi hän hampaittensa lomitse.

Hän veti Lionelin keskelle kattotasannetta ja piti häntä siinä Rosamundin edessä pakottaen hänet ranteesta puristaen kyyristyneeseen asentoon.

»Tiedätkö, kuinka nerokas on maurien kidutusmenetelmä?» kysyi hän. »Kotimaassa lienet kuullut piinapenkistä ja pyörästä ja peukalopihdeistä. Ne ovat hekuman ja ilon välineitä verrattuina niihin, joita Berberia on keksinyt jäykkien kielenkantojen kirvoittamiseksi.»

Rosamund seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, kädet nyrkkiin puserrettuina. »Sinä pelkuri! Sinä konna! Sinä kehno koira ja uskonluopio!» soimasi hän.

Oliver päästi irti veljensä ranteen ja taputti käsiään. Rosamundista välittämättä hän silmäili Lionelia, joka kyyhötti vapisten hänen jalkojensa edessä.

»Mitä sanot, jos pistämme sytytyslangan sormiesi väliin? Vai arveletko, että olisi parempi aloittaa hehkuviksi kuumennetuilla rannerenkailla?»

Tanakka punapartainen turbaanipäinen mies, joka asteli hieman keinuen, noudatti — ennakolta tehdyn sopimuksen mukaisesti — merisissin kutsua.

Sakr-el-Bahr kosketti veljeään jalkineensa kärjellä. »Katso, sinä koira», kehoitti hän. »Katsele tätä miestä ja katso, tunnetko hänet. Katsele häntä, sanon minä!» Lionel katseli, ja koska hän ilmeisesti ei sittenkään tuntenut, hänen veljensä selitti: »Kristittyjen joukossa hänen nimensä oli Jasper Leigh. Hän on se laivuri, jonka lahjoit kuljettamaan minua Berberiaan. Hän joutui omaan satimeensa, kun espanjalaiset upottivat hänen aluksensa. Myöhemmin hän joutui minun käsiini, ja kun en huolinut häntä hirttää, hänestä tuli uskollinen seuralaiseni. Kehoittaisin häntä kertomaan, mitä tietää», jatkoi hän, Rosamundin puoleen kääntyen, »jos otaksuisin sinun uskovan hänen sanojansa. Mutta koska varmaan tiedän, ettet usko, käytän toista keinoa.» Hän kääntyi jälleen Jasperin puoleen. »Käske Alin kuumentaa ahjossa pari teräksistä rannerengasta ja pidä ne varalla, jos satun niitä tarvitsemaan.» Hän viittasi kädellään.

Jasper kumarsi ja lähti.

»Rannerenkaat varmaan pakottavat tunnustuksen huuliltasi, veljeni.»

»Minulla ei ole mitään tunnustettavaa», väitti Lionel. »Sinä voit vain pakottaa minut valehtelemaan raakalaismaisilla kidutuksillasi.»

Oliver hymyili. »Selvää on, että sinusta virtaa valhetta herkemmin kuin totuutta. Mutta varmaan saamme lopulta kuulla totuudenkin, ole siitä varma.» Hän ivaili, ja hänen ivansa pohjalla oli hieno tarkoitus. »Ja sinä joudut kertomaan täyden tarinan», jatkoi hän, »kaikkine yksityiskohtineen, niin että mistress Rosamundin epäilykset vihdoinkin häviävät. Sinä kerrot, kuinka olit väijyksissä Godolphinin puistossa sinä iltana, kuinka arvaamatta hyökkäsit hänen kimppuunsa ja —»

»Se ei ole totta!» huudahti Lionel, joutuen vilpittömyyden puuskan valtaan, joka sai hänet kavahtamaan seisaalleen.

Tuo ei ollutkaan totta, ja Oliver tiesi sen, mutta hän käytti tahallaan valhetta tukikohtana vivutakseen ilmi totuuden. Hän oli viekas kuin paholainen eikä liene milloinkaan osoittanut oveluuttaan paremmin kuin nyt.

»Ei ole totta?» huudahti hän ylenkatseellisesti. »Sinun on nyt paras olla järkevä. Kerro totuus, ennenkuin kidutus kiskoo sen sinusta. Muista, että tiedän kaikki — täsmälleen siinä muodossa kuin sen minulle kerroit. Kuinka asia olikaan? Sinä väijyskelit pensaan takana, syöksyit äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa ja lävistit hänet ennenkuin hän ennätti edes tarttua miekkaansa, ja niin —»

»Tuon osoittavat ilmeiseksi valheeksi tosiasiat», kuului raivoisa vastaväite. Terävä äänenpainojen tuntija olisi huomannut, että tässä tuli ilmi totuus, närkästynyt vihainen totuus, joka vaati ehdottomasti uskomaan. »Hänen miekkansa lepäsi hänen vieressään, kun hänet löydettiin.»

Oliver oli ylevän ylenkatseellinen. »Enkö tuota tietäisi? itsehän sen vedit tupesta hänet surmattuasi.»

Kiusa teki kuolettavaa työtänsä. Lionel hyppäsi äkkiä pystyyn vilpittömän suuttumuksensa vallassa, ja samassa hän oli mennyttä.

»Tuo on valhetta, niin totta kuin Jumala on todistajani!» huusi hän hurjasti. »Ja sinä tiedät sen. Minä olin hänen kanssaan rehellisessä taistelussa…» Hänen pitkä, vapiseva hengenvetonsa keskeytyi äkkiä saaden aikaan kaamean vaikutelman.

Sitten seurasi vaitiolo. Kaikki kolme olivat liikkumattomat kuin kuvapatsaat: Rosamund kalpea ja jännittynyt, Oliver vihaisen ivallinen, Lionel hervoton ja hämmentynyt havaitessaan sallineensa houkutella itsensä satimeen.

Vihdoin puhui Rosamund, jonka ääni värisi ja yleni yhä, vaikka hän yritti pitää sitä tasaisena.

»Mitä… mitä sanotkaan, Lionel?» kysyi hän.

Oliver naurahti pehmeästi. »Hän luullakseni aikoi esittää väitteensä todistuksen», ivaili hän. »Hän aikoi mainita kaksintaistelussa saamansa haavan, josta johtuivat lumessa nähdyt verijäljet, siten todistaakseen minun valehdelleen — kuten teinkin — kun sanoin hänen käyneen äkkiarvaamatta Peterin kimppuun!»

»Lionel!» huudahti Rosamund. Hän astui askelen lähemmäksi ja näytti sitten aikovan ojentaa hänelle kätensä, mutta antoi niiden kohta valahtaa alas. Lionel seisoi kuin ukkosen iskemänä, mitään vastaamatta. »Lionel!» huusi hän jälleen, ja hänen äänensä kävi yhtäkkiä kimakaksi. »Onko tuo totta?»

»Etkö kuullut, mitä hän sanoi?» virkkoi Oliver.

Rosamund seisoi hetken horjuen ja katsellen Lionelia, kalpeat kasvot sanomattoman tuskan naamioksi vääntyneinä. Oliver astui hänen luokseen valmiina häntä tukemaan, koska pelkäsi hänen kaatuvan. Rosamund torjui hänet käskevin kädenliikkein ja hillitsi heikkoutensa äärimmäisin ponnistuksin. Mutta hänen polvensa horjuivat ja kieltäytyivät tekemästä tehtäväänsä. Hän vaipui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.

»Jumala minua armahtakoon!» valitti hän permantoon painuneena ja ankarasti nyyhkyttäen.

Tuo sydäntäsärkevä huuto sai Lionelin säpsähtämään. Hän astui kuuristuneena lähemmäksi, ja säälimättömän ivallinen Oliver seisoi taempana katsellen kohtausta, jonka tuloa oli kiirehtinyt. Hän tiesi, että asian alulleen tultua Lionel kietoutuisi verkkoon yhä vaikeammin. Täytyi tulla selityksiä, jotka syöksisivät hänet lopullisesti perikatoon. Oliver oli varsin tyytyväinen siinä katsellessaan.

»Rosamund!» kuului Lionelin surkea huuto. »Rose! Armahda minua! Kuule minua, ennenkuin tuomitset. Kuule, jottet tuomitse minua väärin!»

»Niin, kuuntele häntä», virkkoi Oliver naurahtaen vihaisesti ja pehmeästi. »Kuuntele häntä. Hänellä on varmaan varsin hupaista kerrottavaa.»

Tuo iva kannusti onnetonta Lionelia. »Kuule, Rosamund, kaikki, mitä hän on sinulle siitä asiasta kertonut, on valhetta. Minä… minä… tein sen itseäni puolustaen. On valhetta, että kävin hänen kimppuunsa äkkiarvaamatta.» Nyt hänen sanansa purkautuivat hurjana ryöppynä. »Me olimme joutuneet riitaan… jostakin asiasta, ja paholaisen tahto oli, että kohtasimme toisemme sinä iltana Godolphinin puistossa, hän ja minä. Hän ärsytti minua, löi minua ja veti vihdoin miekkansa pakottaen minut tekemään samoin puolustaakseni henkeäni. Siinä on totuus. Vannon sen tässä polvillani edessäsi taivaan kuullen! Ja —»

»Riittää, sir, riittää!» virkkoi Rosamund keskeyttäen nuo selitykset, jotka vain lisäsivät hänen inhoansa.

»Ei, kuule minua vielä, minä rukoilen sinua; kaikki kuultuasi voit arvostella minua lempeämmin.»

»Lempeämmin?» huudahti Rosamund, ja näytti melkein kuin hän olisi nauranut.

»Minä tulin vahingossa hänet surmanneeksi», jatkoi Lionel kiihkeästi. »En suinkaan sitä tarkoittanut. En tahtonut muuta kuin puolustaa ja varjella omaa henkeäni. Mutta miekkoja miteltäessä voi sattua enemmänkin kuin on tarkoituksena. Minä kutsun Jumalan todistajakseni, että hänen kuolemansa oli sattuma ja johtui hänen raivokkuudestaan.»

Rosamund oli hillinnyt nyyhkytyksensä ja katseli häntä nyt tuimin ja peloittavin silmin. »Oliko sattuma sekin, että jätitte minut ja kaikki muut ihmiset siihen luuloon, että tekoon oli syypää veljenne?» kysyi hän.

Lionel peitti kasvonsa, ikäänkuin ei olisi kyennyt kestämään hänen katsettaan. »Kunhan vain tietäisit, kuinka sinua rakastin — jo silloin, salaa — niin varmaan minua hiukan säälisit», vikisi Lionel.

»Säälisin?» Hän kumartui eteenpäin ja näytti sylkevän tuon sanan Lionelin kasvoihin. »Kuolema ja helvetti, mies! Sinäkö anelet sääliä — sinä?»

»Teidän täytyy sääliä minua, jos tiedätte, kuinka suuri oli se kiusaus, johon lankesin.»

»Minä tiedän kataluutenne, valheellisuutenne, pelkuruutenne ja halpamaisuutenne suuruuden. »Oh!»

Lionel ojensi rukoillen kätensä; hänen silmissään oli nyt kyyneliä. »Lempeytenne tähden, Rosamund —» aloitti hän, mutta samassa puuttui vihdoin puheeseen Oliver.

»Luulenpa, että ikävystytätte rouvaa», virkkoi hän koskettaen Lionelia jalallaan. »Kertokaa meille mieluummin lisää hämmästyttävistä kohtaloistanne. Ne huvittavat meitä enemmän. Kertokaa, millä keinoin toimititte minut ryöstetyksi ja orjuuteen myydyksi. Kertokaa, kuinka saitte haltuunne omaisuuteni. Selostakaa juurta jaksain ne satunnaisuudet, joiden onnettomana uhrina olette kaiken aikaa ollut. Käytä älyäsi, mies. Siitä koituu sievä kertomus.»

Sitten saapui Jasper ilmoittamaan, että Ali odotti hehkutettuine rannerenkaineen.

»Niitä ei enää tarvita», sanoi Oliver. »Ota tämä orja mukaasi. Käske Alin vartioida häntä ja pitää huolta siitä, että hän aamulla kahlehditaan kaleerini airoon. Vie hänet pois.»

Lionel nousi seisaalleen, kasvot tuhkanharmaina. »Odota! Ah, odota, Rosamund!» huusi hän.

Oliver tarttui häntä niskaan, pyörähdytti häntä ja viskasi hänet Jasperin syliin. »Vie hänet pois!» murahti hän. Jasper tarttui kurjaa hartioihin ja pakotti hänet lähtemään ja jättämään Rosamundin ja Oliverin kahden kesken Berberian tähtien alle.

Kahdestoista luku.

OVELA FENZILEH.

Oliver katseli kauan aikaa naista, joka oli kyyristynyt sohvaan, kädet yhteen puserrettuina, kasvot kivisen jäykkinä ja katse alasluotuna. Sitten hän huoahti ja kääntyi pois. Hän asteli suojakaiteen luo ja katseli kaupunkia, johon noussut kuu loi valkeata hohdettansa. Sieltä kuului äänten huminaa, jonka yli kuitenkin kohosi puutarhassa heläjävän satakielen viserrys ja sammakkojen kurnutus notkelman lammikosta.

Nyt, kun totuus oli vedetty esiin piilostansa ja ikäänkuin singottu Rosamundin syliin, Oliver ei enää ollenkaan tuntenut sitä tuimaa riemua, jonka oli otaksunut sellaisesta tuokiosta itselleen koituvan. Hän oli pikemmin alakuloinen ja masentunut. Siihen epäpyhään ilonmaljaan, jonka hän oli kuvitellut ahnaasti tyhjentävänsä, oli myrkkynä valautunut se uusi havainto, että Rosamundin menettely oli jossakin määrin puolustettavissa, kun otettiin huomioon, että hän oli varmaan uskonut Oliverin paenneen.

Oliveria masensi se tunto, että hän oli käyttäytynyt aivan väärin ja että hänen kostonsa oli liioiteltu, ja niinmuodoin se hedelmä, joka oli näyttänyt hänestä houkuttelevan makealta, muuttui hänen suussaan tuhkaksi.

Hän seisoi siinä kauan, ja kumpikaan ei virkkanut mitään. Sitten hän vihdoin liikahti, kääntyi pois suojakaiteen luota ja asteli hitaasti takaisin, kunnes tuli sohvan viereen ja katseli korkeudestaan Rosamundia.

»Vihdoinkin olet kuullut totuuden», sanoi hän. Ja kun Rosamund ei vastannut mitään, hän jatkoi: »Olen tyytyväinen, että sain asian hänestä kirpoamaan yllätyksen avulla, tarvitsematta käyttää kidutusta, sillä muuten olisit luullut tuskan pusertavan hänestä väärän tunnustuksen.» Hän vaikeni, mutta Rosamund ei virkkanut vieläkään mitään, eipä edes mitenkään osoittanut kuulleensa hänen sanojaan. »Tuo», lisäsi Oliver, »oli se mies, jota pidettiin minua parempana. Lienet havainnut, ettei se tosiaankaan ollut minulle imartelevaa.»

Vihdoin Rosamund alkoi puhua, ja hänen äänensä soi turtana ja kalseana. »Olen huomannut, että on aivan joutavaa valita teistä kumpaakaan», sanoi hän. »Se minun olisi pitänyt arvatakin. Olisi pitänyt tietää, etteivät veljekset voi olla luonteeltaan ihan erilaiset. Minä opin tässä paljon ja nopeasti!»

Nuo sanat suututtivat Oliveria ja karkoittivat kerrassaan sen leppoisamman mielialan, jonka valtaan hän oli alkanut joutua.

»Opit?» toisti hän. »Mitä opit?»

»Tuntemaan miesten tapoja ja olemusta.»

Oliverin hampaat kimaltelivat hänen huultensa vääntyessä hymyyn. »Toivottavasti koituu sinulle siitä tiedosta yhtä paljon katkeruutta kuin minulle naisten — yhden ainoan naisen — tuntemisesta. Sinä uskoit minusta, mitä uskoit — minusta, jota luulottelit rakastavasi!» Oliver kenties tunsi tarvetta kerrata asiaa itselleen siten pitääkseen syytöksensä perusteita selvinä mielessään.

»Jos saisin pyytää teiltä jotakin armoa, pyytäisin teitä olemaan palauttamatta mieleeni —»

»Omaa uskottomuuttasiko?» kysyi hän. »Kunnotonta valmiuttasi uskomaan minusta pahinta pahaa?»

»Että olen milloinkaan luullut teitä rakastavani. Se ajatus herättää minussa ankarampaa häpeäntunnetta kuin mikään muu; orjamarkkinatkaan ja se solvaus, jonka alaiseksi olette minut saattanut, ei minua siinä määrin hävetä. Te syytätte minua siitä, että olen ollut valmis uskomaan teistä pahaa —»

»Minä teen enemmänkin», keskeytti Oliver, jonka viha kuohahti Rosamundin ivan armottomasta iskusta. »Minä syytän sinua tuhlatuista elämäni vuosista, kaikesta siitä johtuneesta pahasta, kaikesta, mitä olen kärsinyt, kaikesta, mitä olen menettänyt, kaikesta, miksi olen itse muuttunut.»

Rosamund katsahti häneen kylmästi, hämmästyttävässä määrässä valliten itseänsä. »Tuosta kaikestako minua syytätte?»

»Niin.» Oliver oli ylen kiivas. »Ellet olisi kohdellut minua niinkuin kohtelit, ellet olisi ollut valmis kuuntelemaan valheita, ei tuo pentu, minun veljeni, olisi milloinkaan mennyt niin pitkälle enkä minä olisi suonut hänelle tilaisuuttakaan.»

Rosamund siirtyi sohvassa kääntyen häneen syrjin. »Kaikki tämä on aivan joutavaa», virkkoi hän kylmästi. Mutta hän lienee kumminkin pitänyt tarpeellisena puolustautua, koska jatkoi: »Jos sittenkin olin herkkä uskomaan teistä pahaa, lienee seikka johtunut siitä, että vaistoni varoitti minua teissä olevasta pahasta. Te olette todistanut minulle tänä iltana, ettette ole surmannut Peteriä; mutta sitä todistaessanne olette suorittanut teon, joka on sitäkin rumempi ja häpeällisempi, teon, joka täysin paljastaa sydämenne mustuuden. Ettekö ole osoittanut olevanne kostonhimoinen ja jumalaton hirviö?» Hän nousi ja seisoi jälleen vastapäätä Oliveria äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana. »Ettekö olekin — te, joka olette syntynyt Cornwallissa kristittynä aatelismiehenä — muuttunut pakanaksi ja rosvoksi, uskonluopioksi ja merisissiksi? Ettekö ole uhrannut Jumalaannekin kostonhimollenne?»

Oliver katsoi häntä silmiin, ollenkaan säikähtämättä hänen syytöstään, ja esitti hänen vaiettuaan puolestaan kysymyksiä.

»Vaistosiko ovat sinua varoittaneet kaikesta tuosta? Jumalan nimessä, nainen, etkö kykene keksimään mitään parempaa satua?» Hän kääntyi pois, kun samassa saapui kaksi orjaa, jotka kantoivat savisia ruoka-astioita. »Tässä tulee illallinen. Toivottavasti on ruokahalusi parempi kuin logiikkasi.»

Orjat asettivat astian, josta nousi houkutteleva tuoksu, pienelle maurilaiselle pöydälle sohvan viereen. Permannolle he laskivat ison savilautasen, jolla oli pari leipää ja punainen lyhytkaulainen amfora, jonka yli oli kumottu juomalasi.

Orjat kumarsivat syvään ja astelivat jälleen hiljaa pois:

»Käy aterioimaan», kehoitti Oliver lyhyesti.

»En halua illallista», vastasi toinen nyreästi.

Oliverin kylmä katse hipoi häntä. »Tästä puoleen, tyttöseni, ei tule kysymykseen, mitä haluat, vaan mitä käsken sinun tekemään. Minä käsken sinua syömään; käy siis käsiksi.»

»En tahdo.»

»Et tahdo?» toisti Oliver hitaasti. »Puhuuko orja niin herralleen? Syö, sanon minä.»

»En voi! En voi!»

»Orja, joka ei täytä herransa käskyjä, ei voi jäädä elämään.»

»Surmaa siis minut», vastasi Rosamund tuimasti kavahtaen seisaalleen ja uhmaten häntä. »Surmaa minut. Olethan tottunut surmaamaan, ja siitä olisin sinulle ainakin kiitollinen.»

»Minä surmaan sinut, jos mieleni tekee», vastasi Oliver jäisen kylmästi. »En suinkaan sinun mieliksesi. Et näy vielä ymmärtävän. Sinä olet orjani, omaisuuteni, ja minä en salli sinun tulevan vahinkoon, ellei se tapahdu omasta hyvästä tahdostani. Syö siis, tai nuubialaiseni vitsovat sinua, kunnes ruokahalusi paranee.»

Rosamund seisoi hetkisen uhmaten hänen edessään, kalpeana ja päättäväisenä. Sitten näytti siltä kuin hänen tahtonsa olisi yhtäkkiä taipunut ja murtunut miehen tahdon ankaran painon alla, ja hän vaipui takaisin sohvaan. Oliver silmäili häntä ja nauroi itsekseen.