YLIOPPILAAT.

Sanotaan, että ylioppilaat ovat "isänmaan toivo." Sillä tarkoitetaan, että me toivomme voivamme istuttaa heihin kaikki vikamme saadaksemme ne kasvamaan uusia entistään voimakkaampia vesoja.

Itsenäiset ihmiset ovat elämän suola, se runko, jonka ympärille kaikki muu kokoontuu. Jos nuoriso tuntisi oman itsenäisen voimansa, niin voisi se kukistaa meidät huonot, halpamaiset, itsekkäät, riidanhaluiset, siksi on heidän kehitystään ohjattava siihen suuntaan, että heistä tulee meidän kätyreitämme. Tämä valmistus tapahtuu näin: Kun tiedetään, että ylioppilasnuoriso helposti innostuu — sillä se kaunis ominaisuus saadaan nyhdetyksi pois vasta vuosien mukana ja virkojen avulla — niin annetaan sille tilaisuuksia innostumaan. Jos tahdomme kostaa jollekulle henkilölle, joka persoonallisista tai poliitillisista syistä (politiikka on usein meillä aivan persoonallista) on meitä loukannut, mutta emme itse jaksa tai uskalla sitä tehdä, niin innostuttakaamme ylioppilaat. Hehän kaipaavat suuria tunteita. Me annamme heille sellaisen, vihan, ja selitämme sen isänmaalliseksi hyveeksi. Se keino tepsii aina.

Ylioppilas kaipaa henkilöä, johon hän voisi katsoa kuten oppaaseen. Meillä on kokonainen varasto tuollaisia sankareita. Lähinnä tietysti me itse. Me turmelemme suurten miesten maineen muulloin paitsi silloin kun he luovat valoaan meihin. Itsemme me asetamme etusijaan.

Ylioppilas ei näe puoluerajoja jyrkkinä, persoonallinen vaikutus toisesta henkilöstä toiseen on voimakas, hän voisi saada sovinnon aikaan ja taistella vastustajansakin kanssa sovussa silloin, kun on puollettava jotain yhteistä asiaa. Jos niin kävisi, niin silloinhan me joutuisimme turvattomiksi ja kadottaisimme asemamme. Yllyttäkäämme siis ylioppilaita puoluevihaan, sokaiskaamme heidät perin pohjin, muuten he nähdessään meidän riitamme purskahtaisivat nauruun, niin pienistä syistä me ottelemme. Viha ja katkeruus syntyy nuorisossa, kun vakuutamme, että meitä on vastapuolue sortanut (siksi että teimme tyhmyyksiä jätämme sanomatta), ja että heidän velvollisuutensa on nyt kostaa. Voi myöskin vakuuttaa, että nuoren miehen isä tai iso-isä olisi kuulunut siihen tai siihen puolueeseen, jos hän nyt olisi elänyt, siis täytyy pojan ja pojanpojan kuulua samaan puolueeseen. Tällä tavoin valmistamme puolustusjoukon itsellemme. Pääasia on siinä, että me taistelussa voitamme, seisomme nurkan takana ja odotamme kunnes nuoret sortuvat. Silloin riennämme esiin ja huudamme: voitto! voitto! eläköön isänmaa!

Sielun aateluutta on jokaisella nuorukaisella, hän on mahdollinen kehittymään todelliseksi kunnon mieheksi, jos hänellä edessään on hyvä esikuva. Me emme tahdo karsia pois vikojamme, siis, selittäkäämme vikamme ansioiksi ja kasvattakaamme nuoret kaltaisiksemme. Näin ei katoa koskaan se hyvä rotu, johon me kuulumme, joka pettää, varastaa, tekee vääryyttä, sortaa ja solvaisee.

Nuoriso voisi uhrata itsensä isänmaan puolesta. Me uhraamme isänmaan oman itsemme tähden.

Jos ylioppilas sanoo: minä en jaksa aina vihata, minun täytyy saada ihaillakin, sillä se voima on minun veressäni! silloin sanomme: tätä ja tätä tulee sinun ihailla! Jollei ylioppilas sitä voi tehdä, niin sanomme suurella inholla: sinä olet isänmaan petturi! Suuret sanat ovat niin helppoja tässä maassa. Jos totta olisi kaikki se, mitä ihmiset toisistaan sanovat, niin tässä maassa ei löydy muita kuin isänmaan pettureita.

Millainen kauhunaika syntyisikään, jos nuoriso saisi yksin päättää kaikesta oman selvän järkensä mukaan. Heillä ei olisi menneisyyttä, ei mitään sen vuoksi vihattavaa, heillä olisi vain nykyhetki ja sen suuret vaatimukset. Ritarillisuus, oikeudentunto ja kunniantunto saisi päästä oikeuksiinsa. Ylioppilasnuoriso ei välittäisi puolueriidoista, sillä he katsovat eteenpäin eikä taaksepäin, kieliolot ynnä muut riita-asiat järjestyisivät itsestään, sillä nuoriso ei sortaisi toisten oikeutettuja vaatimuksia, jolleivät he siten menettelisi, eivät he olisi nuoria.

Sellainen aika pyyhkäisisi kerrassaan pois kaikki meidän pyrintömme, siksi varjelkaamme tarkoin ylioppilasnuorison heräämästä itsenäisyyteen. Paras suojakeino meillä on vedota politiikkaan. Sen laskuun voi panna mitä tahansa. Ja kun politiikalla ei ole paljoakaan tekemistä oikeuden, rehellisyyden ja totuuden kanssa, niin lisätkäämme, ettei sillä ole tekemistä järjenkään kanssa. Sen lauseen me kaikki ymmärrämme, sillä me puhumme eniten politiikasta silloin kun me sitä vähimmin ymmärrämme.

Kun ylioppilasnuoriso saa kärsiä meidän tyhmyyksiemme puolesta, niin kirjoittakaamme kauniita sanomalehtikirjoituksia heidän kunniakseen ja kutsukaamme heitä marttyyreiksi, he pitävät siitä nimestä.

Ylioppilasnuorisoa käytetään meillä luutana lakaisemassa pois roskia, joihin emme uskalla itse kajota. Kai minäkin kerran joudun — en ansioitteni vaan jonkun sukulais-tuttava-puoluetempun kautta — johonkin suureen sivistyslaitokseen johtavaan asemaan. Jos joku laitoksen jäsen solvaa puoluetta, johon minä kuulun, tai muuten menettelee omaa ja laitoksen arvoa alentavalla tavalla, niin en minä eikä hänen virkatoverinsa kajoa häneen, jotta hän ei joskus kostaisi minulle, vaan odotan kunnes ylioppilaat panevat mielenosoituksia toimeen. Silloin rankaisen ylioppilaita, mutta vakuutan tuolle laitoksen jäsenelle, että maan rauhan tähden tulisi hänen lähteä pois. Syyllinen väistyy syrjään, kiittääkin vielä minua, Kaikki on silloin hyvin.

Tunnen ylioppilaan, joka maaseudulta saapui innostuneena Helsinkiin. Hän puhui isänmaasta. Minä sanoin, että on vain puolueita, mutta ei isänmaata. Hän tahtoi lueskella aineitaan rakkaudesta tieteeseen. Minä sanoin, että kaikki on tehtävä vain viran vuoksi, yliopistohan on vain haaraosasto senaatista, joka virkoihin asettaa. Hän uskoi suomalaisuuden suureen kehitykseen, minä vapautin hänet siitä hairahduksesta ilmoittamalla, että on ajateltava pienen ryhmän kehitystä.

Kun ylioppilas saapuu Helsinkiin, ei hän tiedä, mille alalle hän antautuisi. Hän häilyy sinne ja tänne ja valitsee lopulta saman alan kuin joku läheinen toverinsa. Yliopistoluvut ovat tehdyt niin perin erillään oleviksi elämästä, että se, joka astuu yliopistoon elämän keskeltä, ei tiedä, mihin niistä hän tarttuisi. Mutta eihän se olekaan välttämätöntä, yliopisto pysyy aina pystyssä, sillä kauppiaat, virkamiehet y.m. henkilöt lahjoittavat sille suuria summia. Yliopisto omistaa 8 miljoonaa, saa joka vuosi valtiolta suuret summat ja pystyy siis jatkamaan olemassa oloaan.

Monet laitokset meillä kaipaavat uudistusta, yliopisto ei, sillä se on saavuttanut täydellisyyden, onhan se kaikin puolin juuri sellainen kuin tämä maa tarvitsee. Yliopisto on n.s. "sivistyslaitos kansallisella pohjalla", toisin sanoen ruotsinkielinen opisto suomenkieliselle enemmistölle valesivistyksen saavuttamiseksi. Se opettaa panemaan pääpainon sivuseikoille, sillä niiden kautta saavutetaan hyvinvointi elämässä. Opinnot ovat sivuasia, tutkinnot pääasia. Harrastaa tiedettä on järjetöntä, harrastaa arvosanoja korkein viisaus. Tämän vuoksi on tarkoin opittava pettämään professoreja, opittava näyttäytymään viisaammilta kuin ollaankaan. Se taito on helposti saavutettu, sillä professorit ovat itsekin kiintyneet eniten muuhun kuin omaan alaansa. Noudattamalla heidän esimerkkiään on suuresti harrastettava politiikkaa, sillä sen kautta saavuttaa kuuluisan nimen.

Jos jatkaa lukuja yliopistossa, on se tehtävä ainoastaan niillä aloilla, joilla professorin asema on parempi kuin muut samaan alaan kuuluvat virat. Tyhmä on se mies, joka jää professoriksi oikeustieteessä, kun sillä alalla muualla saa paremmat tulot. Tämän ovatkin kaikki oikein huomanneet, yliopistossa oli äskettäin kuusi lakitieteen opettajan virkaa avoinna.

Yliopisto on meillä laitos ihmisen kaavamaiseksi tekemistä varten, kaikki koulut johtavat siihen, ja yliopisto johtaa kaikkiin valtion virkoihin. Näin on saatu punainen lanka kulkemaan maan läpi, siihen pujotetaan ihmissielut ja lankaa pingoittaa toisesta päästä tyhmyys ja pelkuruus, toisesta päästä matelevaisuus ja itsekkäisyys. Ne jotka eivät tyydy olemaan langassa, karkoitetaan ja ovat turvattomia elämässä. Me kaikki pyrimme sen vuoksi kannattamaan järjestelmää, joka takaa meille leivän, palkan, eläkkeen ja hautajaiset monien seppeleiden kanssa.

Huomasitko, minä sanoin Me?