NÄYTTELIJÄT.

Minä olen ollut yksitoista vuotta teatterissa ja nyt jättänyt sen. Teatteri on se taimilava, jossa varsinkin heikkoudet ihmisluonteessa kehittyvät täyteen kukoistukseensa, ja kun minä tässä käytän näyttelijöistä sanaa he, niin voit, sinä lukija, pahimmissa paikoissa muuttaa sen sanaksi Me ja tarkoittaa sillä minua.

Näyttelijät ovat jonkimmoinen tiivistetty aines koko kansasta, tuollainen mallitarha, jota valtion varoilla on pidettävä kunnossa, ja näyttelijöiden seurassa oppiikin paraiten näkemään tämän sekä kaikkien muiden kansojen ominaisuudet. Meidän kansalla ei ole synnynnäisiä näyttelijälahjoja, mutta kuten kaikessa muussakin, niin matkii se tässäkin Eurooppaa ja pyrkii kuulumaan suurien kansakuntien joukkoon. Ja kuten näyttelijä uskoo olevansa kuningas, niin uskoo tämä maa olevansa se "kehityksen ja edistyksen lipunkantaja", johon muut maat katsovat sellaisella puhtaalla ihastuksella ylös. Näyttelijä haluaa aina, että muut ihmiset puhuisivat hänestä, ja jos hän on tuttu arvostelijan kanssa, niin kuiskaa hän itse hyviä lauseita taidostaan arvostelijan korvaan. Samoin kirjoittelemme me itse ylistyksiä tästä maasta ulkomaisiin lehtiin ja olemme varmasti vakuutettuja siitä, että meidän sanojamme siellä uskotaan.

Näyttelijä uskoo olevansa suuri taiteilija ilman sivistystäkin, niin mekin teemme, kaikelle ulkonaiselle pannaan suuri paino ja sivistys tehdään kaavamaiseksi muotiasiaksi.

Meidän parhaat näyttelijämme eivät ole teatterissa näyttämässä itseään rahan edestä, ei, ne etevimmät ovat palkkaa nauttivina senaatissa, eduskunnassa, sanomalehdissä, poliisilaitoksessa, kirkossa, kaikkialla, missä hyviä palkkioita maksetaan niille, jotka voivat elämässä toteuttaa sadun "Keisarin uudet vaatteet."

Siellä missä nälkäpalkkoja tarjotaan, mutta vaaditaan suurta itsensäuhraavaa työtä, eikä näyttelemisellä ole mitään merkitystä, siellä on vähimmin näyttelijöitä. Se ala on tiedemiesten ala. Siksi heistä kuuleekin niin vähän, ja jos sanomalehdet kirjoittavat heidän töistään, niin painattavat kertomuksen mahdollisimman pienillä kirjaimilla, mutta kun teatteri-ihminen on lavalla huutanut ja räyhännyt, niin sanomalehdet harventavat kirjoituksen kirjaimet ja yleisö ahmii arvostelun, joka joskus voi kuulua melkein rakkaudentunnustukselta, niin innostunut voi sen kirjoittaja olla.

Toisinaan voi tuo näyttelemishalumme osua väärään paikkaan ja me esiinnymme kuten seuranäyttelijät, jotka näytelmässä saavat surmata jonkun ja vihan vimmassa huutaen ja karjuen syöksyvät väärän henkilön kimppuun ja iskevät teatteripuukolla omaa puoluelaistaan. Eräs senaattori erosi sen vuoksi, että hän ei voinut ajaa vastoin vakaumustaan asiaa, jonka eduskunta määräsi hänen toimekseen. Silloin hänen oman puolueensa äänenkannattaja, jonka puolueohjelmaan kuului se asia, jota senaattori ei voinut ajaa, nosti suuren äänen, ylisti senaattoria ja kielsi kannatuksensa senaatilta. Se tuntui niin luonnolliselta, kun huuto oli suuri. Me tahdomme nähdä surmaamista ja puukotusta. Mitä siitä, että puukko meni väärään suuntaan, isku oli loistava, vaikka puukko olikin vain teatteripuukko.

Että joku toimii vakaumuksesta, se on meidän mielestämme järjetöntä, sillä tuo vakaumusnäytteleminen on jo vanhentunut temppu. Yhteen aikaan se tepsi, ja silloin asianomainen sai osakseen serenaadia ja kukkia — meillä ovat rautalankoihin sidotut kukat kunnianosoituksia miehillekin, miksi, kukathan ovat naisten ja naismaisten miesten koruja, vai olisimmeko me kaikki naismaistuneet. Ja kukkien keskellä asianomainen löi rintoihinsa ja uhrasi vakaumukselleen kaikki!

Teatteri näyttelee eri näytelmiä, mekin muutamme ohjelmaa. Meillä on milloin mikin asia näyttelemisen aiheena. Raittius oli jonkun aikaa sen alaisena. Muutamat juhlallisesti vakuuttivat, etteivät he koskaan enää maista väkijuomia. Ja yleisöstä oli se niin suuremmoista, eikä kukaan kysynyt, oliko ehkä lääkäri heitä kieltänyt juomasta.

Nyt on siveys näyttelemisen aiheena. Kohta kai saamme lukea sanomalehdistä, miten ne henkilöt, jotka eivät enää jaksa, saa tai uskalla pahaa tehdä, julistavat itsensä tämän uuden ajan pyhimyksiksi.

Vaaliaikana saavutti näytteleminen kukoistuksensa. Se oli kansallisen teatterimaisuuden loistoaika. Puolueet panivat toimeen näytäntöjä, joissa esiintyivät suurimmat suunsoittajat. Sirkuksen kanssa kilpailtiin kuvallisissa plakaateissa. Ja kuten näyttelijä lennokkaan ihanteellisuuden jälkeen kaipaa hiukan olutta, niin puhujia, jotka yllyttivät kieltolakia sisältävään ohjelmaan liittymään, juhlittiin pidoilla, joissa lautasen edessä oli useita laseja.

Jotain aivan uutta olisi jo keksittävä, sillä isänmaallisuuskaan ei enää auta, sitäkin on jo liiaksi viljelty. Ne ihanat ajat ovat olleet ja menneet, jolloin eläinnäyttelyt ja kilpa-ajot avattiin Maamme-laululla ja jolloin sikojen ja lehmien kehittäminen julistettiin kansallistyöksi. Pacius ja Runeberg parat, jotka Maamme-laululla ovat edistäneet humbuugia, ja Aho parka, joka keksimällä "katajaisen kansani" antoi sillä hyvän nimen monen monituiselle ilveelle, sen sanan venyväisyys kun oli kerrassaan satumainen, se sopi mihin tahansa.

Oli aika, jolloin me kaikki näyttelimme sosialismia. Punaiset kravatit ja kaulahuivit olivat suosittuja, me järjestimme omia aseettomia sotajoukkoja, kansallinen komedia vaati sen, me kuljimme kuten veljet ainakin sovussa ja rakkaudessa. Sitten hankittiin runsaasti kivääriä, jotka olivat käytännössä kelpaamattomia. Se pelästytti suurta joukkoa. Samalla esiintyi toinen peloittava asia: sosialismi vaati uhrauksia, väistymistä sorrettujen tieltä, päästämistä heitä lihapatamme luo ja kukkarollemme, silloin tuli käänne. Jaloudesta voi puhua, mutta sen harjoittaminen on mahdotonta. Kohta me kai olemme kapitalistia jokainen ja keltainen väri on muotiväri.

Kun varsinaiset näyttelijät ovat tuollainen tiivistetty aines koko kansasta, niin otan heidät käsiteltäviksi.

Näyttelijä on harvoin taiteilija, hän on olento, joka uskoo omaan puutteelliseen sieluunsa runottaren ottaneen asunnon. Näyttelijä, joka kerran on saanut vakinaisen paikan, ei enää kehitystä kaipaa, hänen tutkimuksensa rajoittuvat istumaan seurassa ja puhumaan omasta itsestänsä. Oletko näyttelijän kuullut puhuvan muusta kuin itsestään? Siihen aineeseen ei hän väsy. Ja kuinka kauniita vertauskuvia hän löytääkään itsestään. Jos hän juo ja humalaisena esiintyy, tekee velkoja ja häpäisee koko laitoksen, niin on hän "haavoitettu leijona." Jos hän hankkii itselleen salaisia ihailijoita, jotka eivät platonismista tiedäkään, niin on se "puhdas lilja." Jos he rikkovat tavalliset yhteiskuntalait ja muodostavat suhteita, joille joko nauretaan tai joita inhotaan, niin ovat he "vapauden harrastajia." Ja he kulkevat pää pystyssä ja huutavat omaa ylistystään ja mielistelevät ihmisiä, jotta nämät antaisivat heille kukkia näytännöissä. Kun on oikein taitava, niin voi olla hyvä ystävä puutarhurin kanssa, ja kun monta tilausta on toimittanut, niin joskus puutarhuri omasta puolestaan lähettää kauniin kukkalaitteen, ja sanomalehdet kertovat harvennetulla tyylillä sen ja sen saaneen yleisöltä kukkalaitteen. Yleisöä on niin helppoa syyttää kaikista tyhmyyksistä.

Kun meidän maassamme eivät apinat kylmän ilmanlaadun vuoksi menesty, niin joutuvat näyttelijät noiden apina-ihailijoiden lemmikeiksi. Kun sellaiselle ihailijalle jokainen apina on yhtä rakas, niin antaa hän jokaiselle järjestään laakereita. Laakeripuu onkin tullut meidän maassamme jo joksikin kotipuuksi. Toisinaan tässä suhteessa voi syntyä pieniä erehdyksiä, mutta niille ei yleisö pane painoa. Näyttelijä voi saada laakeriseppeleen päivänä, jona juhlitaan jotain suur-miestä, tai voidaan seppele antaa henkilölle, jolla on sivuosa näytelmässä ja jossa hän on erityisen huono. Toisinaan se voisi osua liian hassusti — silloin sukkela näyttelijä järjestää niin, että pääosan esittäjä saa seppeleen, joka oli aijottu sivuosan esittäjälle. Samahan se on, missä järjestyksessä se tapahtuu, kun kukin tietää sen saavansa. Sanomalehdet mainitsevat aina laakeriseppeleestä ja yleisö uskoo, että se näyttelijä on suurin, jolla on eniten kukkia-antavia ystäviä, ja iloitsee, kun näytelmätaide on meillä niin korkealla.

Teatteri on n.s. sivistyslaitos. Joku voi käsittää sen puustavillisesti ja sivistää itseään käymällä katsomassa jokaista näytelmää. Kun sitten näytelmäkauden lopulla tarkastaa, mitä sivistystä harrastava on nähnyt, niin ymmärtää kyllä, miten sivistynyt hän on.

Kun teatteri on niin lähellä yleisöä, niin sitä voi siis jokainen ymmärtää. Sen vuoksi ovatkin teatteriarvostelijamme aina nuoria miehiä, heillä on niin selvä ja turmeltumaton silmä näkemään kaiken kauniissa valossa. Ja tällainen nuori mies tekee tuttavuutta näyttelijäin kanssa, hakkailee neitosia ja kuuntelee kapakassa herrojen kertomia teatterijuttuja, tehden siten draamallisia tutkimuksia. Pian saakin hän omaan itseensä suuren määrän näyttelijäin esiintymistapaa, alkaa ulkonaisesti käyttäytyä luonnottoman hienosti ja saa arvosteluihin ihanan lennon. Hän kuulee ja näkee esityksessä aivan ylenluonnollisia asioita, ja korkeimman innostuksen saavutettuaan hän ylistää meidän kansalliskirjallisuutemme nerontuotetta "Tukkijoella" ja sen esittämistä ja hän "tahtoisi avata teatterin seinät ja huutaa koko maailmalle: tulkaa katsomaan todellista taidetta." Jos arvostelija sattuu olemaan kuuronpuoleinen, niin silloin hän voi olla kuulematta, mitä hyvää todella suuressa taiteilijassa on, hän vetää hänet alas, jotta keskinkertaiset kyvyt eivät painuisi liian syvälle. Ja pienet näyttelijät iloitsevat, että sellainen etevä arvostelija on noussut, joka uskaltaa sanoa totuuden, sillä näyttelijän mielestä on se arvostelija etevä, joka häntä kiittää ja toista moittii.

Näyttelijä tahtoo kuulla kiitosta, sillä moite pakoittaisi häntä tekemään työtä itsensä kehittämiseksi, ja näyttelijä on laiska. Mutta laiskuus on raskasta, siksi hän tahtoo saada siitä korkean palkan. Hän tahtoo saada hyvin varhain eläkkeen, sillä, kuten hän itse sanoo, "näyttelijän toimi on niin kuluttava." Arvaahan sen! Ja eläkelaitosta varten pidetään suuria arpajaisia ja näyttelijä saa sekä palkan että eläkkeen.

Näyttelijä tahtoo asua komeammin kuin hänen pitäisikään. Oletko koskaan käynyt näyttelijän asunnossa? Se on jonkimmoinen pienoiskuva näyttämöstä, jossa kaikki on valheellista: huonoja tauluja komeissa kehyksissä, huonekaluissa kaikkien eri tyylien suloinen yhdistys pietarilaisista huonekaluista nykyaikuisiin asti, ulkomailta laahattua basaaritavaraa, siellä täällä näkyvillä paikoilla kuvia näyttelijästä niissä osissa, joissa hän on onnistunut huonosti, mutta teatteriräätäli ja valokuvaaja hyvin. Ja ennenkaikkea kuihtuneita laakeriseppeleitä tai ainakin seppeleen silkkinauhoja, joita vieraille näytetään teeskennellyllä vaatimattomuudella. Samoin kuin hänen asunnossaan vallitsee tuo "taiteellinen epäjärjestys", niin vallitsee se hänen puvussaankin. Hän pukeutuu juutalaisbasaarin muodin mukaan, lisäten siihen omia erikoisia keksintöjään. Kun näyttelijätär kulkee koko loistossaan kadulla, niin on hän täydellinen todistus siitä, miten ei tulisi pukeutua. Hän on nimittäin yhdistys mitä räikeimmistä väreistä ja aineksista. Jos hän vuoraa päällystakkinsa silkillä, niin keksii hän keinon, millä hän sen näyttää jokaiselle vastaantulijalle. Mikä vähänkin kaunistaa, sitä käytetään. Jos mustasankaiset silmälasit ovat edullisia, niin otetaan paljaat sangat nenälle ja pidetään sellaista ilvettä vuosikausia.

Näyttelijä valmistaa itselleen silmiinpistävän ulkonaisen kehyksen, muuten tyhmyys näkyisi liian selvästi.

Näyttelijä harrastaa yhtä asiaa koko sielullaan, ei työtään vaan nykyajan tutkimista. "Näyttelijän tulee tutkia elämää", on tunnuslause heille. Kirjailijoiden teokset ovat vanhanaikuisia, ikäviä, Shakespearesta tuntee näyttelijä ne osat, jotka hän on näytellyt, puhumattakaan muista kirjailijoista, joiden teoksia ei ole käännetty, niistä hän ei tiedä mitään. Hän ei harrasta vieraita kieliä muuta kuin niin paljon, että töin tuskin tulee toimeen ulkomailla, jonne hän valtion matkarahalla menee tekemään säästöjä ja ostamaan uusia pukuja. Mutta oma, kansallinen elämämme, se tunnetaan tarkoin. Jos virastot, varsinkin pankit, ovat muodostaneet keskeensä tiedonpesiä yksityisten ihmisten elämän tarkastamiseksi, niin on joka teatterissa oikea tiedustelutoimisto perhesalaisuuksia varten, siihen kuuluvat keski-ikäiset naiset ja effemineeratut miehet.

Muualla maailmassa määräävät näyttelijät kielen, ja Ranskassa akademian jäsenet voivat kysyä näyttelijän mielipidettä sanojen ääntämisestä. Meidän näyttelijämme ovat luonnollisesti myöskin omaksuneet tämän jalon toimen. Tiedemiehet sanovat, että meidän kielemme kuuluu maailman kauneimpien kielten joukkoon; sen me mielellämme uskomme ja iloitsemme, kun näyttelijät ääntävät sitä milloin niinkuin ruotsia, milloin niinkuin venättä, ja kun oikein hienoja ollaan, niin annetaan sille hiukan ranskalaista kiilloitusta. Ja kun meillä kielessämme ei ole suhuääniä, joiden avulla voisi teeskennellyn suloisesti siristää, niin ne keksitään, ja meidän s:mme sihisee ja suhisee ja lopulta kai katoo kokonaan. Monet vihaavat konsonantteja siihen määrään, että ne yhä enemmän heikkenevät heidän puheessaan. Jos yleisö ei sellaista puhetta ymmärrä, niin on se tyhmä ja teatterin akustiikka huono. Jos joku erehdyksestä puhuu selvästi, niin on hänen kielensä sivistymätöntä ja luonnotonta. Jos jollakulla kirjailijalla on kaunis kieli vallassaan, niin palkataan hänet teatteriin "kielen valvojaksi", jotta hänen oma kielensä katoisi ja hän voisi antaa tunnustuksen näyttelijöiden puhetavalle. Kerran se päivä kai vielä koittaa, jolloin konsonantit ovat kadonneet kokonaan, ja kun vokaalit ovat kadottaneet arvonsa, a ensin tullut ranskalaisen kapeaksi, siitä muuttunut englannin kielen e:hen ja siitä i:hin, niin lopulta jää jälelle' ä ja ö, ja niille voi rakentaa sen suuren, puhtaan, täysisointuisen näyttämökielen, joka on kaikille malliksi kelpaava. Tähän liitetään vieraskielisiä konsonantteja ja kieli soi niin ihanasti: bäbä, kuten viattomilla lampailla, ja: dödö, kuten viattomilla lapsilla. Ja sivistys ja taide on kukoistuksessaan!

Muiden maiden vaakunassa on vaalilause. Minä ehdoitan meidän vaakunamme: "Mitä taas tehtäisiin, jotta meistä puhuttaisiin?" Se olisi sellainen hyvä tunnussana meille jokaiselle.

Huomasitko, minä sanoin Me?