TAITEILIJAT.

Ennen muinoin lähetettiin perheen "surunlapset" merille ja he palasivat kotia useinkin kunnonmiehinä, nyt niistä tehdään taiteilijoita ja he pysyvät ainaisena mieliharmina kotona.

Taide on meillä sellainen taikasana, että vanhemmat ja sisarukset uhraavat kaiken turvatakseen tuollaisen taiteilijaepaton elämän. Taiteilijan luonne ilmenee jo varhain. Jos oppilas on koulussa aivan mahdoton, veltto ja laiska, niin sanotaan heti: hänestä tulee taiteilija!

Taiteellisuus alkaa nuoressa miehessä tavallisesti tukasta, sitten ilmestyvät erikoiset kaulanauhat, hattu ja lopulta omituinen päällystakki, jos hänellä on varoja sellaisen hankkimiseen. Tämä taiteellinen ilmaisumuoto on alkanut hiukan kadota ja sijaan astunut täydellinen keikari-asu. Taiteilijat ja puotiherrat kulkevat tässä suhteessa käsitysten.

Kun ulkomuoto ja puku on ensin saatu asianomaisella tavalla järjestetyksi, alkaa vasta taiteellinen työ, jos sitä yleensä voi työksi kutsuakaan, niin velttoa se on.

Taiteilijoiden suuressa laumassa kulkevat etunenässä kirjailijat, nuo nuoret runojen ja romaanien sepustajat, jotka matkimisen kautta uskovat luovansa jotain suuremmoista. Mitä ovat maailman kirjallisuuden suuret nerot runoilijoittemme rinnalla — varjoja vain, arvottomia muussa suhteessa kuin siinä, että niiltä voi varastaa. Kun suuri yleisö ei mitään tiedä eikä tunne, niin uskoo se kopiot alkuperäisiksi. Runoilija löytää ajatuksen, joka tuhansilla on jo ennen häntä ollut, hän pitää siitä sellaista hälinää kuin olisi hän keksinyt sfinxin salaisuuden. Me muistutamme niin usein kanaa, joka löydettyään jyvän heti kaakottaa.

Eri kansat kertovat vanhimman historiansa runomuodossa, niin meidänkin kirjailijamme. Jokainen julkaisee ensiksi runovihkosen, jossa hän kertoilee kuvitelluista lemmenseikkailuistaan. Ja jokainen tuollainen tunnevärähdys on niin ihmeellisen tärkeä. Se on kuvattava ja runo painosta julkaistava, jotta ei vain se joutuisi hukkaan.

Me uskallamme niin vähän kuvata omaa itseämme — emmehän me sitä tunnekaan — että koko kirjallisuutemme saa perin ylimalkaisen luonteen. Jos me kuvaisimme sitä, mitä me olemme, antaisimme teoksessa osan itseämme, niin joka toisen julkaistun teoksen nimenä olisikin: "Epatto!"

Kun Kivi parka kuoli puutteeseen siksi että hänen aikakautensa ei häntä täydellisesti ymmärtänyt, niin jokainen pikku kirjailija uskoo olevansa uusi Kivi siksi, että häntä ei ymmärretä, ja valmistuu mainehikkaasen kuolemaan.

Kirjallisessa työssä emme välitä ammatista emmekä ammattitaidosta, jotka olisivat saavutettavat, jos aijotaan päästä eteenpäin. Kaikeksi onneksi levittää demokratia suojaavat siipensä tämän laiskuuden yli. Nyt kun huudetaan jokaisen yksilöllisestä vapaudesta, niin huudetaan, että jokaisen pitää saada kirjoittaa mitä hän tahtoo ja miten hän tahtoo — se on, niin huonosti kuin hän tahtoo. Siten katoo tyyli, sillä kukaan ei saa kirjoittaa paremmin kuin toinenkaan.

Taatakseen hyvät arvostelut kaikille huonoillekin kirjoille ovat meidän kirjailijamme ryhtyneet arvostelemaan kirjallisuutta. Ja kun hyvät tuttavat kehuvat teosta, niin täytyyhän arvostelun saaneen kirjailijan vuorostaan ylistää toisia. Niin ei hyvä sopu mene rikki. Tässä on myöskin selitys siihen ihmeelliseen seikkaan, että meillä löytyy niin paljon nerontuotteita kirjallisuudessa.

Meidän nuoret maalarimme tuntee värittömistä naamoista, kummallisista kaulanauhoista ja erikoisuutta tavoittelevasta käytöksestä. Heidän mielestään on Edelfelt liian ulkomaalainen ja hovimainen, Gallén teeskennelty ja. Järnefelt mieto. He ajattelevat siten ja sanovat sen toisinaan ääneenkin. Ja he matkivat Edelfeltin värejä, Gallénin aiheita ja Järnefeltin tekniikkaa, varastavat aiheensa ja työtapansa, ja panevat oppilastöitä näytteille. Kun niitä ei voida hyväksyä, huutavat he heille tehtävän vääryyttä, saarnaavat sitä kaikkialla ja antavat pensseliensä kuivua. Muutamat naivat rikkaan naisen maksaakseen siten velkansa, tai antavat muiden maksaa vekselinsä, matkustelevat paljon ulkomailla ja palaavat yhä suurempina hoijakkamiehinä takaisin.

Kun rahapula tulee, mennään rikkaan kauppiaan luo, maalataan vekselin suoritukseksi hänen rouvansa tai itse kauppiaan kuva. Eräs maalari tahtoi oikein täydellisesti osoittaa kiitollisuuttaan maalaamalla rikkaan kauppiaan kirjoittamassa nimeänsä vekseliin. Aina vekseli ei ole näkyvissä, mutta melkein aina on se kuvan takana, siksi ovatkin rahapohattojen muotokuvat niin happamen näköisiä.

Meidän taiteilijaimme seinällä riippuu "huoneentaulu", jossa ensimäisenä sanana on: laiskuus! Maalareilla se sana on viimeisenäkin ja välillä on kehoitussanoja hänelle uskomaan omaan hairahtumattomaan kykyynsä.

Valtio, joka meillä niin hellästi pitää huolta kaikista tarpeettomista henkilöistä, kannattaa oikeata, nuorien maalarien hautomislaitosta. Tässä maassa riittäisi työtä kymmenelle kelvolliselle maalarille, mutta valtio houkuttelee joka vuosi kymmeniä nuoria miehiä ja naisia antautumaan alalle, joka näyttää niin lupaavalta siksi, että valtio sitä kannattaa. Kun nuori maalari on jotain oppinut, ei hän opillaan ansaitse edes jokapäiväistä leipäänsä.

Elääksensä piirtävät taiteilijamme kuvia pilalehtiin ja kirjoihin. Heidän kehnoutensa ilmenee silloin täydellisesti, sillä piirustus on ontuvaa ja virheellistä.

Kun sukankudin, koruompelu ynnä muut pienemmät kotityöt, kuten lastenkasvatus ja ruuanlaitto, ovat naisliikkeen kautta joutuneet syrjään, on maalareiden joukkoon ilmestynyt suuri määrä naisia. Taidenäyttelyissämme on puolet tauluista naisten maalaamia. Tuollainen taiteilijatar esiintyy hyvin vapaasti, kampaa tukkansa kaikkien vanhojen mestarien taulujen mukaan — he tutkivat sitä varten vanhoja mestareita — oppivat värittämään kasvonsa ja valmistamaan kummallisia pukuja itselleen. Jos he miehen saavat, jättävät he taiteen harjoittamisen kaikessa muussa paitsi oman persoonansa kaunistelussa.

Meidän kansamme kuuluu olevan hyvin musikaalinen. Se on aivan totta. Kaikki ovat musikaalisia, siksi meillä onkin niin vähän joukosta eroavia säveltäjiä. Jokaisen tosisuomalaisen musikaalisuus on niin täydellinen, ettei hän käy edes konserteissakaan, hän laulaa kotonaan "Tuulan teitä" tai "Iloisen lesken" valssia. Suomalainen orkesterilainen on jo syntymästään asti täysin valmis. Eräs vanha kapellimestari sanoi: "Mieluummin teen työtä kymmenen ruotsalaisen kuin yhden norjalaisen kanssa, ja mieluummin kymmenen norjalaisen kuin yhden suomalaisen kanssa." Onhan se luonnollista! Kaikki suomalaiset ovat ensiluokan mestareita. Ruotsalaisilla on tuo "kuninkaallinen kerskailunsa", norjalaisilla "laverteluautuas itsensä jumaloiminen", meikäläisille ei löydy enää vastaavaa sanaa, he ovat jo niin korkealla.

Me olemme "laulava kansa", varsinkin naiset laulavat. Tuskin missään maassa löytyy väkilukuun verrattuna niin paljoa laulajattaria kuin meillä. He kiertävät ympäri maata Helsingistä Rovaniemelle asti. Ja jokainen heistä on suuri. Jolleivät he laulamalla pysty hankkimaan itselleen komeita pukuja ja elatustaan, niin pannaan toimeen kerjuulistoja. Kerjuu on kielletty, sitä eivät saa harjoittaa muut kuin taiteilijat.

Meidän säveltäjämme ovat hyvin vaatimattomia. Jos joku heistä sanoo olevansa Suomen Beethoven, niin tekee hän sen vain siksi, että kansalaiset voisivat keksiä hänelle vieläkin suuremman nimen. Sitä odottaessaan hän säveltelee pieniä lauluja. Säveltäjät haukkuvat toisiaan selän takana, he eivät ole vielä perustaneet, kuten kirjailijat, yhdistystä molemminpuolista ihailua varten.

Kuvanveisto on taide, jossa ainekset ovat tavattoman kalliita, siksi meillä onkin vain pari kolme kuvanveistäjää. Kunhan valtio alkaa pystyttää muistopatsaita runsaammin, niin näemme kyllä, miten ilmestyy mestareita toinen toistaan suurempia — ainakin heidän omasta mielestään.

Jotta taide pääsisi meillä täyteen kukoistukseensa, olisi meneteltävä seuraavalla tavalla. Valtio, joka muutenkin esiintyy niin suurellisesti, rakentaa uuden eduskuntatalon ympärille jalustoita, joille pystytetään edusmiesten kuvapatsaita, niiden taakse maalattaisiin seinään freskomaalaus esittämään asianomaisen yhteiskunnallista työtä, useimmille sopisi allegoorinen kuva esittäen lain repimistä, sillä lain laatiminen on eduskunnalle sivuasia. Patsaan paljastuksessa esitettäisiin valtion tilauksesta tehty ja valtion palkitsema kantaatti, jonka säveltäjämme saisivat säveltää. Teatterissa pantaisiin toimeen juhlanäytäntö, jolloin esitettäisiin sopiva ulkomaalainen näytelmä kuten "Hullunkurinen temppu", "Paljo melua tyhjästä." Näin saisivat kaikki taiteilijat työtä ja samalla saisi kansa uusia juhlapäiviä. Niitähän me tarvitsemme. Kun meillä ei ole ollut kylliksi syntymäpäiviä, olemme juhlineet kuolinpäiviäkin. Näin tämä puute poistettaisiin.

Me juhlimme niin mielellämme henkilöitä, jotka jossain sopivassa tilaisuudessa ovat valmiita juhlimaan meitä. Me kaipaamme suitsutusta ja sanomalehtikirjoituksia, onnittelusähkösanomia ja kukkalaitteita.

Huomasitko, minä sanoin Me?