ARVOSTELIJAT.

Jokainen meistä luulee pystyvänsä arvostelemaan ja arvostelemaan mitä tahansa. Me emme sitä varten tarvitse mitään tutkimuksia emmekä henkistä koulutusta, kaikki on meille niin päivän selvää jo siitä asti, kun opimme nimemme kirjoittamaan. Politiikka, taide, yhteiskunta j.n.e. Sen vuoksi arvostelevatkin aina muita ne, jotka ovat nuorimpia, jotka eivät mitään itse ole tehneet. Ruokatutti ja ällä-tikku ovat tiedon lähde ja valtikka, ja se, joka viimeksi niitä on käyttänyt, on pätevin lausumaan mielipiteensä kaikesta.

Ei meillä kenelläkään ole sitä suoruutta, joka oli kuuluisalla ranskalaisella arvostelijalla Francisque Sarceylla, joka vastasi kysyttäessä häneltä, miksei hän ollut lausunut mielipidettään Dreyfus-asiasta: "Voidakseni lausua mielipiteeni täytyisi minun ensin ottaa asiasta kummaltakin puolen täysi selko, ja siihen minulla ei ole aikaa, sillä on muitakin asioita, joita minä paremmin ymmärrän. Sitä paitsi ei minun tapani ole puhua asioista, joita en ymmärrä."

Hän ei varmaankaan ollut niin etevä kuin mitä me olemme, sillä me osaamme puhua siitäkin, jota emme ymmärrä, ja siitä perusteellisemmin kuin muusta.

Minä en voi käyttää tässä sanaa Te, sillä meitä arvostelijoita on kaikkialla, en myöskään sanaa Sinä, sillä se voisi tuntua liian persoonalliselta, ja silloinhan laskisin itseni joukosta pois. Parasta on siis sanoa Me, ja kukin voi sen hiljaisuudessa lukea ikäänkuin kirjoittaisin he — ei isolla, vaan pienellä kirjaimella. Tuo Me-sana onkin aivan yleinen, ota vain käteesi mikä lehti tahansa ja lue siitä arvostelu miltä alalta tahansa.

Me emme tahdokaan ymmärtää toista, korkeintaan vain omaa itseämme — emmekä aina sitäkään. Me emme näe toisen työssä hänen sieluaan, emme anna sille arvoa. Me emme usko toisen sisälliseen vakaumukseen, emme hänen elämäntehtäväänsä. Me näemme toisessa vain henkilön, joka koettaa nousta meitä ylemmäksi, ja silloinhan hän on nuijittava alas.

Kun ihminen elää kolmea tarkoitusta varten:

1:o seuratakseen raamatun käskyä ja lisätäkseen kansaa,

2:o kehittääkseen omaa persoonallisuuttaan, tai

3:o rakentaakseen itselleen kuvapatsasta,

niin uskomme aina jokaisen teon takana piilevän tuon patsashimon. Ja kun oma patsaamme ei ole varma, niin ei toinen ainakaan saa sitä saada itselleen.

Kansakunnan lisäämistä pidetään jonain joutohetken sivutoimena, ei sille panna mitään sen suurempaa painoa, ja kun me itse olemme henkisesti rammoiksi kehittyneet, niin täytyy lapsiemmekin tulla sellaisiksi, silloin heidän on hyvä olla.

Oman persoonallisuuden kehittäminen on liian vaivaloista työtä, ei siihen kannata ryhtyä. Kun joku erehdyksestä ottaa sen maalikseen, niin olemme perustaneet sanomalehdet, jotka niin taitavasti jokapäiväisen annoksen kautta pilaavat persoonallisuuden, kääntäen huomion riitoihin, paheisiin ja kaiken alasrepimiseen.

Mutta patsaan tähden kannattaa elää, rakentaa se rahasta, virkanimistä tai yhteiskunnallisesta asemasta, uhrata sille elämänsä. Ja jotta olisimme oikein varmat siitä, niin kokoamme kivet eläessämme sitä varten.

Tässä toimessa on estettävä toista kaikin voimin. Jos kirjailija arvostelee toisia kirjailijoita, niin ei hän tahdokaan uskoa toisen todellisiin pyrintöihin. Kuinka hänellä niitä voisi olla! Ja jos joku haukkuu meitä, niin haukumme me takaisin, ja jollemme voi iskeä vastustajaamme, niin iskemme heikompiin. Kirjailija, joka halveksien arvostelee toista kirjailijaa, tietää hyvin, ettei toisella mitenkään voi olla oikeita, puhtaita pyrkimyksiä. Hän tietää sen omasta itsestään. Kirjailija moittii toista siksi, ettei toinen kirjoita samoin kuin hän. Ja jos toinen kirjoittaa niinkuin hän, silloin tuo toinen vasta onkin helisemässä. Kirjailija-arvostelija ei tunnusta muuta kuin yhden suunnan, ja se on hänen suuntansa, ja sillä alalla saa liikkua yksinomaan hän. On niitä, jotka eivät itse henkisesti tuota, mutta arvostelevat toisia. He tekevät joskus sen oikealla harrastuksella, mutta tavallisesti tulee kysymykseen se, onko kirjailija samaan puolueesen kuuluva kuin arvostelija. Omalla puolueella on vain neroja, toisella ei mitään. Sinänmalja turvaa myös huonoilta arvosteluilta, samoin yhteiset vekselit. Kyllähän me sen tiedämme, se on päivän selvää.

Pahimmat meistä ovat ne, jotka eivät ole mitään osanneet tuottaa, vaikka ovatkin tahtoneet, me sitä ymmärrämmekin paraiten toisia. Ja miten me heitä ymmärrämme!

Jos toinen voi hiukan korottaa meidän patsastamme, niin voimmehan silloin häntä ylistää. Hyvähän on, että se edes sen vuoksi tulee esiin. Ja kun arvostelija sanoo näyttelijälle: "sinä olet meidän etevin näyttelijämme", niin vastaa näyttelijä: "ja sinä meidän etevin arvostelijamme." Ja me iloitsemme siitä, että voimme nähdä kahden niin vilpittömästi antavan tunnustuksen toisilleen, sillä sen tunnustuksen me ymmärrämme.

Ja kun arvostelija haukkuu teatteria ja kaikkia näytelmiä, niin kirjoittaa hän oman näytelmän, johon hän lainaa ne temput, joita hän ei ole vielä ennättänyt huonoiksi haukkua. Mutta kun hän on aloittanut paraimmista näyttämökeksinnöistä ja vetänyt ne alas, niin jää hänen käytettäväkseen huonoimmat, kuluneimmat. Ja me katselemme ihastuksella niitä, sillä kaiken alasvetämisen kautta voi herättää suurimman kunnioituksen meissä. Onhan se tapa meissä itsessämme niin suurena.

Ja kun toinen säveltäjä vetää toisen alas, laulaja toisen, laulajatar toisen, kun se maalari, joka huonoimmin maalaa, pitää suurinta suuta, silloin me tunnemme olevamme kotona, ja silloin me ylpeydellä lyömme rintoihimme ja sanomme: "Mikä ihana maa, täällä sanotaan kaikki suoraan!"

Jollei meillä ole painettua sanaa hallussamme, jolla voimme tuhansille puhua, niin onhan meillä toinen verraton ase: panettelu. Se on mukava ja perin luotettava keino. Sen avulla voi niin helposti tuhota. Ja sille asialle me olemme niin alttiita. Kun oikein mustaksi maalaa toisen yksityisen elämän, ottaa jonkun viattoman asian, selittää sen mielivaltaisesti, rakentaa sille oikean häväistyslinnan, ja sen saatuaan valmiiksi todistaa tuon yhden viattoman alkuasian todeksi, niin täytyyhän jokaisen heti uskoa, että koko linna on oikea. Toisen raha-asioissa voimme nähdä varkautta tai lahjomista, yksityiselämässä kaikki itä- ja länsimaiden paheet — niitä on niin helppoa uskoa, varsinkin jos itse omistamme ne — politiikassa petosta ja vääryyttä. Se on niin helppoa! Pieni viittaus vain sinnepäin, kyllä seuraava sitten jatkaa, eikä siten koskaan joudu kiinni, sillä onhan alkaja puhunut vain totta, kuulija on käsittänyt väärin. Jos toinen seisoo sillä paikalla, minkä me itse tahdomme saada, niin tätä keinoa on viisainta käyttää. Muut pitävät kyllä huolen siitä, että tuo toinen kukistuu, ja silloin me suurella vaatimattomuudella otamme hänen paikkansa.

Jos etumme voimme tehdä samalla kansallisasiaksi, silloin tulos on ehdottomasti varma, sillä kansallisasia on meidän heikko kohtamme, sille me uhraamme kaiken.

Voi myöskin huutaa omasta individualisuudestaan, julistaa itse itsensä yli-ihmiseksi — toiset sitä eivät tee! — ja ottaa kaikki oikeudet, vaatia saada täyttää kaikki oikkunsa, paheensa, vallanhimonsa y.m. tosi-inhimilliset hyveet, ja sitten vaatia, että muut täyttävät velvollisuudet, silloin pääsee eteenpäin. Individualisuuden sijasta voi myöskin käyttää sanaa sosialismi.

Ennen kaikkea pitää käyttää naisten arvostelua. Heihin voi päntätä mitä tahansa ja he vaikuttavat vuorostaan miehiin. Mies voi sitten vuorostaan olla naiselle ritarillinen. Jos nainen kirjoittaa, maalaa tai jotenkin muuten harjoittaa taidetta, niin rakastaja, sulhanen tai aviomies kirjoittakoon arvostelun. Hänhän paraiten tuntee tuon naisen ominaisuudet ja voi vakuuttaa, että hän kuvaa taiteessaan omaa itseään, sisintä olemustaan. Nainen ei ole luotu saavuttamaan korkeinta taiteessa, mutta hän sittenkin on aina miesten yläpuolella, sillä hän osaa niin hyvin houkutella miehen ottamaan hänet niskaansa istumaan.

Kaikki nämät keinot ovat patsaan rakentamista varten. Ei pidä häikäillä, samahan se on, mitä patsaan sisässä on, kun ulkokuori vain on kaunis ja patsas korkea.

Meidän tulee aina, kaikessa ja kaikkia arvostella. Toisen ymmärtäminen ei ole laisinkaan tarpeellista. Jos sen teemme, niin voimme helposti saada vaikutuksia hänestä. Pääasia on pysyä itsenäisenä ja sanoa mielipiteensä.

Rahaa, huomiota ja hyvän aseman saavuttaa varmimmin ryhtymällä ajamaan väärää asiaa oikeaksi. Tätä tapaa voivat käyttää juristit ja ne, jotka pyrkivät korkeaan valtiolliseen asemaan. Täydellisesti kypsä senaattori on se, joka osaa kansalle tehdä uskottavaksi, että musta on valkoinen.

Ja sitten meidän tulee arvostella itseämme muiden kansojen rinnalla ja selittää itsellemme, että me, yhteiskuntamme, taiteemme, kaikki on paljoa korkeammalla kuin muualla. Pitää painattaa meidän sanomalehtiin kaikki ylistävät arvostelut, eihän se mitään merkitse, vaikka arvostelu onkin ollut jossain ulkomaan nurkkalehdessä. Varminta on itse hommata uutiset ulkomaan lehtiin. Tässä maassa on kaikki ulkomaalainen täysikelpoista niin kauvan kuin se kiittää meitä. Mitä se tekee, että ulkomailla on suurin osa sellaisia, jotka tuskin tietävätkään, missä meidän maamme on, kunhan me vain itse tiedämme oman jättiläissuuren arvomme.

Eikä pidä lukea vanhojen aikojen kirjailijoita, se voisi liiaksi nöyryyttää, silloin näkee, että jo Seneca 1900 vuotta sitten arvosteli teeskenneltyä runoutta ja Aristophanes meidän yhteiskunta-uudistustamme jo 2,300 vuotta sitten. Kaikki supistuisi silloin niin pieneksi, ja meidän täytyy tuntea itsemme suuriksi. Silloin voisi myöskin ihastua entisiin aikoihin, ja se olisi vaarallista, me emme saa nauttia muuta kuin omasta itsestämme ja siksi on aina ja yhäti arvosteltava.

Kun tätä kirjoitan, niin en vielä tiedä, ottaako kukaan kustantaja tätä vastaan. Jos he eivät sitä tee, niin varjelevat ehkä minua tyhmyyksistä; jos he sen tekevät, saattavat minut julkisesti huutamaan tyhmyyksiäni. Jos he eivät hyväksy tätä — arvostelijoitahan hekin ovat — niin eivät he ole laisinkaan ymmärtäneet kirjaani, ja jos hyväksyvät, niin ovat kai vielä huonommin ymmärtäneet, ymmärtäneet väärin, sillä eihän tämä ole hengellistä kirjallisuutta, ei salapoliisiseikkailuja, ei isänmaallista rallatusta, ei satunäytelmä, joka on sitä parempi, jota hämärämpi, ja joka on meidän kirjallisuutemme korkein kukka ehkä siksi että satu on lähinnä lastenkamaria, ei myöskään kansaa sivistävää kirjallisuutta, ei mitään noista suunnista, jotka tuottavat kustantajille rahaa. Minä en myöskään ole niin huonoissa raha-asioissa, että säälistä kustannettaisiin kirjojani.

Jos herrat arvostelijat tätä arvostelevat tavalla tai toisella, niin, kun ei tapani ole kutsua arvostelijoita ryypylle selittääkseni kirjani ansioita, en hommaa kiittäviä arvosteluja itsestäni, en käy visiitillä arvostelijain luona, en kuulu minkään sanomalehden toimitukseen tai puolueeseen, eikä minulla ole aikaa eikä halua selitellä työtäni, niin sanon, että olen tämän kirjoittanut yleisölle ja itselleni ruoskaksi. Pahimman arvostelun jälkeen voisi liittää tämän luvun, sillä silloin arvostelija ja minä olemme ymmärtäneet toisiamme. Me olemme yhdessä tehneet kumpikin omalta puoleltamme samaa.

Huomasitko, minä sanoin Me?