Front matter (continued 8)

Pomukkelskopp tuli myös kiiltävänappisessa, sinisessä hännystakissaan noilla nelivaljaisilla vaunuillaan, joiden kyljessä hänen vaakunansa loisti, ja toivotti onnea. Tämä oli peräti toista, tämä oli sivistyneen tuloa! Ja Aksel otti hyvin ystävällisesti hänet vastaan ja Pomukkelskopin oli syöminen illallista hänen kanssansa ja sitte näytti Aksel hänelle puhdasrotuiset tammansa varsoineen, ja Pomukkelskopp iloitsi niistä suuresti ja tarttui oikein sydämellisesti hänen käsivarteensa ja katsoi niin vilpittömästi hänen silmiinsä ja sanoi: "Hyvin kaunista; hyvin kaunista, herra von Rambow, alku on hyvin kaunis, mutta jos te jotakin kelvollista tahdotte puhdasrotuisten hevosten suhteen toimeen saada, niin täytyy teidän hankkia hevoshakoja. Nuori varsa tahtoo tietysti elää vapaassa ilmassa. Vapaus, vapaus, herra von Rambow! Se on ensimäinen ehto, jos jotakin kelvollista tahdotaan aikaan saada. Ja näettekö, teillä onkin siihen tässä paras tilaisuus; jos te tuolta puiston takaa erotatte neljä aitausta teidän neljälle puhdasrotuiselle tammallenne ja kesäviljan sijasta kylvätte peltoon heinän ja apilaan siemeniä aina tuonne töyräälle asti — alempana juoksee puro ja siinä hyvää juomavettä —, sitte voi jotakin siitä syntyä. Tietysti", lisäsi hän, nähdessään Akselin käyvän hieman arvelevaiseksi, "on teidän pehtorinne sitä vastaan".

"Minun pehtorillani ei ole mitään sanomista, kun minä jotakin käsken", sanoi Aksel pikastuen.

"Sen minä tiedän", viihdytti Pomukkelskopp, "ei hän ymmärräkkään semmoisista mitään".

"Mutta peltolohko tulee liian pieneksi, jos erotan siitä tämän hedelmällisimmän kulman maata", sanoi Aksel.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja nykäisi olkapäätänsä, "mutta teidän täytyy kumminkin panna peltonne uuteen jakoon pappilan maan tähden, jonka nyt tavalla tai toisella menetätte".

"Se on totta, se", sanoi Aksel vitkallisesti, sillä mitä hän kerran hädässään oli luvannut, se häntä nyt harmitti, sillä ihminen ei luovu mielellään siitä, mistä hänellä ennen on etua ja iloa ollut. Mutta Pomukkelskopp oli niin ystävällinen, niin hyväntahtoinen ja suora; hän antoi Akselille niin monta hyvää neuvoa ja — tämän sanoi hän vaan sivumennen: jos rahoja oli tarvis, hän oli aina altis antamaan —, niin että Aksel hyvästijättäissä puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja istui sitte salissaan, pää täynnä hevoshakoja. Hawermann kävi yli pihan; Aksel tempaisi akkunan auki ja huusi häntä: "Herra Hawermann", sanoi hän, kun vanhus seisoi akkunan edessä, "kuinka pitkälle olette ehtineet ohraa kylvämään puiston takana?"

"Luullakseni saamme ylihuomenna sen lohon kylvetyksi, huomenna alotamme puron puolelta".

"Hyvä! Aina töyräälle saakka — minä annan sittemmin teille lähemmät määräykset — pitää kylvettämän timoteiheinää ja valkeata apilasta ohran sekaan. Lähettäkää huomenna Triddelfitz Rahnstädtiin noutamaan Taavetilta heinänsiemeniä".

"Mutta eihän ohran jälkeen peltoa kai jätetä syöttömaaksi".

"Kuulettehan, että minä aion kylvättää tämän pellontilkun laitumeksi. Minä aion laittaa siihen hakoja varsoja ja tammoja varten".

"Hakoja? Hakoja?" kysyi vanhus, ikäänkuin luulisi hän herransa laskevan pilaa.

"Niin, hakoja", huusi Aksel ja aikoi paiskata akkunan kiini.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann ja laski kätensä akkunanlaudalle, "tämä on paras maa koko lohossa, jos erotatte sen pois, niin jää lohko pieneksi. Juuri sentähden vourasi kamarineuvos vainaja pappilan maan sen lisäksi".

Hän sanoi samaa, mitä Aksel itse oli sanonut, ja nuori herra tiesi varsin hyvin, että pehtori oli oikeassa; mutta herroista tuntuu hyvin katkeralta myöntää alamaisiensa oikeassa olevan.

"Minä en vouraa enää pappilan maata", lausui nuori herra.

Vanhuksen kädet vaipuivat alas: "Ette vouraa enää pappilan maata?" sanoi hän, "herra, se maa on meille niin paljo tuottanut… minä olen pitänyt siitä erityistä kirjaa…"

"On minulle yhdentekevä! Kuulettehan, etten minä sitä vouraa".

"Herra von Rambow, se on mahdotonta…" "Kuulettehan, etten sitä enää vouraa".

"Herra, minä pyydän, ajatelkaa toki…"

"Mitä vietäviä!" huudahti Aksel ja paiskasi akkunan kiini. "Ikävystyttävä vanhus!" jupisi hän, "on aina oikeassa olevinansa!" ja heittäytyi loikomaan tuolillensa, ajatellen hevoshakojansa; mutta niin kauneina, kuin ne äsken hänen mielessänsä olivat häämöttäneet, eivät ne enää hänestä näyttäneet, hänen täytyi ensin haihduttaa pois mielestänsä, että hän taas oli väärässä.

Ja vanhus sitte! Kuinka katkerasti loukattuna meni hän toukopellolle! Missä ristiriitaisuudessa oli hänen alttiiksiantavaisuutensa ja kiitollisuutensa kamarineuvos vainajaa kohtaan häpeän kanssa, jota hän niin usein sai kärsiä vanhan isäntänsä ainoalta pojalta! Ja mitä autti tämä riita? Mitä autti se häntä? Mitä hyötyä oli hänen nuorelle herrallensa siitä? Ei mitään! Askel askelelta läheni se mies häviötänsä, ja se käsi, joka hänen olisi voinut ja niin mielellään olisi tahtonut pelastaa, sysättiin pois, ja sitä sydäntä, joka oli täpötäynnä rakkautta ja ystävällisyyttä tuota nuorta herraa ja koko hänen perhettänsä kohtaan, kohdeltiin, kuin tykkisi se väliäpitämättömästi ja hitaasti petollisen päivätyöläisen povessa, joka vaan ajattelee palkkaansa.

"Triddelfitz", sanoi hän, tultuansa kylvöpellolle, "tämän kulman tässä pitkin puroa aina töyräälle asti aikoo herra panna heinälle; hän tulee kyllä itse tänne ja antaa teille likempiä käskyjä, kylvättäkää tässä ohraa vähän harvempaan"!

"Mitä hän sillä tarkottaa?" kysyi Fritz.

"Sen on hän teille itse sanova, jos hän katsoo sen hyväksi. Tuolla hän tulee ulos puutarhasta", sanoi vanhus ja siirtyi pois herransa tieltä.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, paikalle tultuansa, "tämä peltotilkku aina tuonne töyräälle asti kylvetään heinällä, teidän on huomenna noutaminen siemeniä Taavetilta; minä aion laittaa tähän hevoshakoja".

"Oivallista!" huudahti Fritz, "minä olen aina sitä ajatellut, emmekö saisi täällä toimeen hevoshakoja tai jotakin senkaltaista".

"Jaa, jaa, se on välttämätöntä!"

"Niin aina, se on välttämätöntä!" huudahti Fritz täydellä vakuutuksella; sillä kukaan ei saa luulla, että hän oli mikään imartelia. Hän ajatteli todellakin samaa, mitä hän sanoi, ja jos hän olisi tietänyt mitä kustannuksia ja mitä kurjuutta nämä haat muassaan toivat, ei hän suinkaan olisi niihin suostunut. Mutta niinkuin ennemmin on sanottu, kaikissa tämmöisissä hullutuksissa piti hän herransa kanssa sydämestänsä yhtä.

"Onko teillä syltäpuuta?" kysyi Aksel.

"Syltäpuuta? Ei", sanoi Fritz ja veti vähän ylenkatseellisesti suunsa nauruun ja sanoi samassa hyvin nöyrästi ja ujostellen: "minä olen keksinyt uuden mittakoneen. Suvaitsetteko, että saan näyttää sen teille", ja samassa juoksi hän lähimpään ojaan ja toi sieltä suuren tynnyrivanteen, joka oli sidottu nuorilla ristin rastin; näiden nuorien keskustaan pisti hän keppinsä ikäänkuin rattaan napaan ja pyöritti konetta ympäri: "Vanne tekee ympäri pyörähtäessään täydelleen syllän", sanoi hän, "ja tämä vasara tässä lyö joka kerta, kun syltä on täysi".

"Kas! Kas sitä vaan!" huudahti Aksel, jossa vanha keksimisen halu taas heräsi, "ja sen olette ihan itsestänne keksineet?"

"Ihan itsestäni", sanoi Fritz; mutta hänen olisi pikemmin pitänyt sanoa, että hänen laiskuutensa oli sen keksinyt, sillä hän ei mielellään tahtonut köyristää pitkää runkoansa.

"No, mitatkaa sitte tämä pelto", sanoi Aksel ja meni kotia ja jupisi itseksensä: Triddelfitz oli todellakin kelvollinen maanviljeliä ja kekseliäs mies; hänen kanssansa voi paremmin taloutta hoitaa kuin Hawermannin.

Vähän ajan perästä tuli pehtori takasin Fritzin luoksi hyvin äkäisenä: "Triddelfitz", sanoi hän, "mitä kujetta tämä on? Te kylvätte ohraa liian taajaan".

"En suinkaan!" sanoi Fritz, "olenhan minä asettanut koneeni juuri niin, kuin te käskitte, minä olen itse mitannut maan".

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Hawermann, "sitte minun silmäni minun pettäisivät. Missä on teidän mittapuunne?"

"Mittapuuta ei minulla ole", sanoi Fritz, "enkä sitä tarvitsekaan", lisäsi hän ylpeästi, muistellessaan sitä suurta ylistystä, jonka hän armolliselta herraltansa oli saanut, "minä mittaan kaikki koneellani;" ja hän osotti samassa keksintöönsä, joka kaikessa viattomuudessaan virui hänen jalkainsa juuressa.

"Mitä?" huudahti Hawermann, "mikä kalu tuo on?"

"Minun keksintöni", sanoi Fritz ja näytti niin kopealta, kuin olisi hän keksinyt ensimäisen höyrykoneen.

"Ahaa!" huudahti Hawermann, "ottakaa nyt tuo kiekkonne ja mitatkaa tähän suuntaan kymmenen syltää".

Fritz otti nyt koneen käsiinsä ja pyöritti sitä, Hawermann kävi sivulla ja luki: "No kuinka paljo olette saaneet?"

"Kymmenen syltää", sanoi Fritz.

"Ja minä olen saanut yhdeksän ja kaksi jalkaa" sanoi vanhus.

"Se ei ole mahdollista", sanoi Fritz, "te olette erehtyneet, minun koneeni käy oikein".

"Kolme minun askeltani tekee Meklenpurin syllän", sanoi vanhus kiivastuen, "mutta sentähden että te olette tyhmä, turmelette te koko ohran kylvön. Kuinka voitte te tuommoisella leikkikalulla mitata kuoppaista maata, jota roisi käyttää ainoastaan ihan sileällä pellolla! Mutta tuo laiskuus — tuo laiskuus! Menkää heti ja tuokaa tänne oikea syltäpuu!" ja niin puhein veti hän veitsen taskustansa ja leikkeli Fritzin keksinnön pieniksi palasiksi; sitte meni hän taas kylvömasinan luo ja asetti sen toisella tavalla.'

Fritz seisoi nyt siinä ja katseli pehtorin perästä ja loi taasen silmänsä keksintöönsä, joka nyt pieninä pirstaleina virui maassa. Se on todellakin raskas hetki nuorelle miehelle, joka mailmassa tahtoo jotakin toimeen saada, jos hän heti, ensi yritystä tehdessään, kellahtaa pyllyllensä. Fritzin tarkotus oli niin hyvä — tietysti kaikkein ensiksi oman itsensä tähden — mutta myöskin virkaveljeinsä, kaikkein maanviljelysoppilaiden tähden koko Meklenpurin maassa, että tuosta ilkeästä selän köyristämisestä olisi päästy, ja nyt virui hänen hyvä tarkotuksensa pieninä palasina hänen jalkainsa juuressa. "Syltäpuu on minun tuominen", jupisi hän itseksensä, "siinä ei mikään auta: mutta tuhat kertaa ennemmin viljelen minä maata armollisen herran kuin tuon vanhan Hawermannin kanssa". Ja kun hän kävi kartanolle, mittapuuta noutamaan, täyttyi hänen sydämensä katkeruudesta Hawermannia vastaan, ja hän unhotti kaikki, mitä hän kerran eräänä suloisena hetkenä, oli vanhukselle luvannut, nimittäin tuon kauniin asunnon ritariskartanossaan, nuo molemmat vaunuhevoset ja ratsashevoset, ja kun hän tuokion aikaa oli ollut Mari Möllerin luona, joka nyt taas oli siirtynyt asumaan hänen tyhjään sydämeensä, ja häneltä oli kuullut, että nuori herra akkunasta oli antanut Hawermannille hyvän läksytyksen, tunsi hän tästä lohdutusta ja lähti Mari Möllerin tyköä, syltäpuu olalla ja makkaran pala kädessä, ja pakisi itseksensä: "Ei, ei käy enää työskenteleminen ukon kanssa, hän tulee liian vanhaksi; uusista aatteista ei hän ymmärrä mitään".

Luku 28.

Uudenaikainen elonkorjaus; järjestys pitää toki olla. Miksikä Hawermann riisuttiin valjaista, ja miksi päivätyöläisillä pitää, olla hyödyllistä askaroimista, — Sotamarsalkki ajutanttinsa kanssa. — Miksikä Hawermann istui kiviaidalle, ja mitä Bräsig sanoi. — Miksikä sotamarsalkki ajoi ajutantin perästä, ja ruuna hyppäsi yli lammastarhan aidan. — Kun uskollinen sydän tahtoo meistä erota.

Ja niin sai tou'on aika kuluneeksi ja kesä tuli. Hevoshaat oli pantu toimeen, ja Fritzin vanha tamma käveli eräässä niistä keskellä varsalaumaa kuin vanha arvoisa muori lapsiparven joukossa.

Kartanon nuori emäntä tuli harvoin näkyviin, ja sitä lohdutusta, jonka vanha pehtori ennen oli saanut hänen kirkkaista silmistänsä ja ystävällisistä sanoistansa, täytyi hänen nyt olla ilman, sillä Fridalla oli rakkaampia ja tärkeämpiä toimia, vaikka koko puuha vaan tarkotti muutamia lapsenkääreitä; mutta hän tiesi kumminkin, kuinka suuriarvoisia ne toiveet olivat, joita hän käsivarrellaan kiikutteli, ja tehdäksensä tätä taakkaansa keveämmäksi, pani hän velvollisuuden sille tasapainoksi.

Myöskin Aksel sai isänarvon kanssa jonkinlaisen hämäräisen, epämääräisen käsityksen siitä, että nyt oli hänen velvollisuutensa pitää huolta lapsestansa, ja hän rupesi sentähden hurjasti maata viljelemään. Tähän asti oli hän ollut vaan jonkinlaisena ylipäällikkönä pelloillansa, mutta nyt veti hän korpraalin halvan munteeringin yllensä ja pisti nenänsä joka paikkaan, vieläpä tervatynnyriinkin. Sen hän kyllä olisi voinut tehdä, ja se onkin varsin hyvä, että isäntä pitää huolta kaikista: mutta komentaminen olisi hänen pitänyt jättää siksensä, sillä sitä ei hän ymmärtänyt. Hän puuttui mitä järjettömimmällä tavalla talouden askareihin, kumosi kaikki pehtorin toimet, ja saatuansa kaikki sekasotkuun, meni hän kotia ja sysäsi kaiken syyn vanhuksen niskoille: "Ukolla ei ole enää mitään kykyä! Hän on tullut liian vanhaksi. Hän ei enää kelpaa!"

Ja Kristian Segel sanoi Didrik Snäselille: "Niin, mitä pitää meidän nyt tehdä, herra sanoo niin ja pehtori näin".

"No, veikkoseni", sanoi Didrik, "kun herra käskee…"

"Niin, mutta se on paljasta tyhmyyttä".

"Siitä ei sinun tarvitse välittää, kun hän käskee, täytyy meidän totella".

Niin tuli syksy ja elot piti korjattaman pelloilta. Ruis oli leikattu ja seisoi kolme päivää kuhilaissa.

"Herra pehtori," huusi Aksel akkunasta Hawermannille, ja kun vanhus oli tullut lähemmäksi, sanoi Aksel: "Huomenna ajamme rukiinelot sisään".

"Herra von Rambow, se ei käy vielä laatuun; eilen ja tänään on ollut pilvinen ilma, elot eivät ole vielä kuivia ja jyvä on varsin pehmeä, muutamat oljet ovat vielä varsin vihreitä".

"Oo, kylläpä se käy laatuun. Kuinka olette te ajatelleet elojen ajamista järjestettäväksi?"

"Jos korjaustyöhön ryhdytään, niin täytyy ruveta tästä heti kylän takaa ja pitää tehdä sitä kahdessa jaksossa, toiset ajavat suureen latoon, toiset ohrahuoneukseen".

"Kylän takaa? Kahdessa jaksossa? Miksikä?"

"Mitä likempää kylää alotamme, sitä enemmän saamme korjatuksi, ja ilma näyttää hyvin uhkaavalta; Ja kahdessa jaksossa kaksille parsille on meidän ajaminen, muuten seisoo väki toinen toisensa tiellä ja elovankkurit joutuvat epäjärjestykseen".

"Vai niin!" sanoi Aksel ja pani akkunan kiini, "sitä minä tahdon likemmin ajatella".

Ja hän ajatteli ja tuli siihen päätökseen, että nämä elot oli hän korjaava Triddelfitzin kanssa yksin; Hawermann ei saisi tähän toimeen ensinkään puuttua, ja näyttääksensä kerrankin, että Hawermannia ei ensinkään tarvittu, oli nyt ajaminen alotettava juuri pellon äärimmäisestä päästä ja ainoastaan yhdessä jaksossa. Mitä etua tai haittaa yhdestä tai kahdesta jaksosta oli, ei hän oikein tietänyt, mutta ne olivatkin vaan sivuseikkoja, eivätkä luultavasti muuta olleet kuin pehtorin vanhoja oikkuja ja niistä hän tahtoi itsensä kokonaan vapauttaa.

Seuraavana aamuna kello viisi oli hän jo jaloillaan ja läheni hyvin ystävällisesti vanhaa pehtoria, joka askaroi kartanolla: "Hyvä herra Hawermann, minä olen asiaa tarkoin punninnut — älkää panko pahaksi —, minä olen päättänyt yksin toimittaa tämän elonajamisen nuoren Triddelfitzin kanssa, ja järjestää itse kaikki valmistukset".

Vanhus seisoi hänen edessään kuin pilvistä pudonnut. Vihdoin sai hän vaivalloisesti suustansa nämä sanat: "Ja minä, herra, minun pitää vaan katsella päältä? Ja tyhmän poikanulikan apuun luotatte te enemmän kuin minuun?" Ja hän painoi keppinsä maahan ja katseli tuota nuorta miestä silmillä, jotka loistivat niin vilkkaasti, kuin olisi koko hänen pitkän elämänsä työ ja toiminta virennyt uuteen eloon. Ja hän lausui rohkeasti: "Te olitte pieni poika, kun minä uhrasin kaikki voimani ja taitoni teidän isänne hyväksi — hän kiitti minua siitä, kuolinvuoteellansa kiitti hän minua siitä! — mutta te? Te olette osottaneet minulle vaan kiittämättömyyttä ja nyt te tahdotte vielä häpäistä minua?"

Ja hän meni, ja Aksel riensi hänen perästänsä:

"Hyvä herra Hawermann, eihän se ollut tarkotus. Minä tahdoin vaan kerran itse koettaa…"

Mutta se oli hänen tarkotuksensa; Aksel tiesi varsin hyvin, että se oli hänen tarkotuksensa! Hän ei enää tahtonut pitää palveluksessaan tuota vanhaa miestä, tämä ymmärsi hänen liian hyvin, ja hänen täytyi hävetä vanhuksen edessä.

Vanha pehtori meni kamariinsa; aukaisi kirjotuspulpettinsa ja istui sen eteen; mutta kauvan viipyi ennen kuin hän voi mitään ajatella ja mihinkään päätökseen tulla. Sillä aikaa kuului kartanolla ääniä:

"Triddelfitz!"

"Herra von Rambow!"

"Mihinkä sinä aiot, Jokkum?"

"En tiedä, kukaan ei ole minulle mitään sanonut".

"Fritz Päsel, mihinkä aiot sinä äkeinesi?"

"Mitä? Kesantopellolle tietysti, äestämään".

"Pöllöpää!" — se oli Fritzin ääni — "meidän on ajaminen rukiinelot sisään".

"Olkoon niin taikka näin, se on minulle yhdentekevä", sanoi Päsel ja paiskasi rautaset äkeet pois vankkureilta, "mitä pehtori käskee, sitä teen minä".

"Flegel!" huusi nuori herra.

"Fritz Flegel!" huusi Triddelfitz.

"Mikä hätänä?" ärjäsi eräs ääni työvajasta.

"Missä ovat elohäkit?" huusi Fritz Triddelfitz.

"Tuolla ne ovat", sanoi vaunumaakari, "ja minulle ei ole kukaan mitään sanonut".

"No mitä meidän nyt oikeastaan pitää tehdä?" kysyi päivätyöläinen Näsel.

"Jumala tiesi, veikkonen", sanoi Pegel, "meillehän ei ole kukaan mitään sanonut".

"Flegel", huusi Fritz, "meidän on ajaminen eloja sisään, elovankkurit pitää voidella".

"Olkoon menneeksi", huusi Flegel vajasta, "tervapytty on täällä".

"Herra von Rambow", sanoi Fritz, "missä on Hawermann, eikö pidä kutsua Hawermannia?"

"Ei", sanoi Aksel vitkalleen ja kääntyi poispäin.

"Niin", sanoi Fritz, joka rupesi vähän tuskaantumaan, "sisäänajamisesta ei tule kai tänään aamupuolella mitään".

"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella".

"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?"

"Päivätyöläisten!" sanoi Aksel ja kääntyi pois, "yhä vaan päivätyöläiset! — onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä tehtävänä. Kuulkaapa", ja hän kääntyi takasin, "he voivat myös voidella vankkureita".

Ja sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti jotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli koskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän tahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja kamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi sanoa itsensä irti. Hän kuuli — vaikk'ei tyystin kaikkia — mitä tyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin tahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli mennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti kirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei sekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki pulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi sohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.

Iltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen avulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että voitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui hevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa käskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro tammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla, joka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti. Nyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien eteen ja ajettiin yhdessä jonossa — järjestys on aina pääasia —, toisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat (jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin pellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli annettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille, Aksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä sinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä ollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina pääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli jonon menoa: "Mitäpä tuokin nyt merkitsee", sanoi hän ja kynsi päätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. — "Mutta vähänpä minä siitä", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä, "mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?"

Pehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus oli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi luopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska häntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta ja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän voinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli pitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen; mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä myöden.

"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla rajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä ihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä jaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?"

"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta ja Triddelfitziltä".

"Mitä?"

"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista".

"Mitä? Kuinka? Mitä sinä sanot?" huudahti Bräsig ja nosti kulmakarvansa korkealle ilmaan.

"Minulla ei ole enää mitään sanomista", sanoi vanhus hiljaa itseksensä, "minä olen sysätty syrjään, minä olen nuoren herran mielestä liian vanha".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja laski kätensä vanhaa ystävänsä olalle, "miten on sinun laitasi? Kerro se minulle!"

Ja Hawermann kertoi hänelle, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja kun hän oli kertomuksensa lopettanut, kääntyi Bräsig ympärinsä ja loi niin kiukkuisen katseen luojan ihanaan ilmaan ja puri hammasta, ikäänkuin tahtoisi hän murtaa muruiksi koko ilkeän mailman, ja raivosta värisevällä äänellä huusi hän pitkiä Warnitzin tietä: "Jesuviitti! Perhanan jesuviitti!" ja kääntyi taas Hawermannin puoleen: "Kaarlo, myöskin tuota Triddelfitziä olet sinä kasvattanut kuin kärmettä povessasi!"

"Bräsig, mitä voi hän sille, hänen täytyy tehdä, mitä käsketään".

"Tuolla hän tulee täyttä nelistä ja koko kuusi elokuormaa hänen perässänsä, aika vauhdilla. Tämäpä on komiljaa! maanviljelyskomiljaa! Maltappa! Tuossa vanhan sillan kohdalla ajavat nurin", huudahti Bräsig ja hyppeli tepasteli leinin vaivaamilla raajoillansa, ikäänkuin olisivat ne olleet syypäät onnettomuuteen ja saisivat nyt kärsiä siitä rankaistusta, sillä minun on tunnustaminen, tuo vihan vimma muuttui hänessä nyt yht'äkkiä iloksi. "Kas, siinähän se nyt on koko pentele!" huudahti hän suurella riemulla, sillä niin kuin hän oli ennustanut, niin tapahtuikin: kun ensimäinen täysinäinen kuorma kelpo vauhtia tuli sillalle, keikahti se kumoon.

"Seis!" huudettiin. "Tuhat tulimmaista, seisattakaa!"

Fritz katsahti taaksensa; mitäpä nyt oli tehtävä? Hän ei kuolemaksensa tietänyt mitään neuvoa; onneksi havaitsi hän Hawermannin ja Bräsigin kiviaidalla ja ajaa leiskautti nyt heitä kohden: "Herra pehtori…"

"Niitä kaloja, kuin onkitaan, niitä saadaan", huudahti Bräsig.

"Hyvä herra pehtori, mitä pitää meidän tehdä? Kuorma on kumossa sillalla ja toiset eivät pääse ohitse".

"Ratsastakaa mitä pikemmin…"

"Kaarlo, sinä pidät suusi, sinä olet pantu viralta, sinulla ei ole enää mitään sanomista", puhkesi Bräsig puhumaan.

"Ratsastakaa mitä pikemmin…" sanoi Hawermann.

"Ei, jättäkää se tekemättä, rengit ovat olleet viisaammat kuin te, he kantavat jo sitomat pois tieltä".

"Herra pehtori", sanoi Fritz ujostellen, "minä en voi sille mitään, herra von Rambow on niin käskenyt: vankkurien pitää seurata kaikki yhdessä jonossa ja renkien pitää ajaa täysiä kuormia nelisten".

"No ajakaa sitte, niin että kielenne killuu kyynärää pitkältä ulos suustanne!" huudahti Bräsig.

"Ja herra istuu hevosen selässä töyräällä ja pitää silmällä ja komentaa kaikkia".

"On kai toisessa kädessä kiikari ja toisessa komantosauva niinkuin vanhalla Blücherillä Rostockin torilla?" sanoi Bräsig pilkallisesti.

"Ratsastakaa kartanolle ja toimittakaa, että ensimäinen purettu vankkuri heti taas lähtee matkaansa", sai Hawermann sanotuksi.

"Sitä en tohdi tehdä", sanoi Fritz, "herra on nimenomaan sanonut, että vankkurien pitää taas lähteä yhdessä jonossa liikkeelle: hän tahtoo pitää järjestystä kunnossa, sanoo hän".

"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen nähnyt…"

"Bräsig, punnitse sanasi!" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.

"On — on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz", lopetti Bräsig lauseensa varsin tyvenellä mielellä.

Fritz ratsasti kartanolle.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "voimmehan mennä sisään ja katsella tätä kaunista järjestystä tuolta akkunastakin".

"Minulle yhdentekevää", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, "joko olemme siellä tai täällä".

He menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon parsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat, että heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset valittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä talvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina ollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri kartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa käskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien etunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät hiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat, sillä aikaa oli heillä nyt kyllä.

"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo", sanoi Bräsig, "koko kartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään värähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista ennen nähnyt".

"Minusta ei se ole hauskaa", sanoi Hawermann "minä näen turmion tulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa kaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä hän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee sääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta rouvaansa!"

"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja lapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka lepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?"

Oli todellakin syytä juosta akkunaan, sillä suoraan yli pihan ajaa karautti Fritz Triddelfitz vanhan puhdasrotuisen ruunan selässä tulta polttain, ja noin kymmenkunta syltää hänen perästänsä ajoi Aksel ja huusi: "Triddelfitz!"

"Heti!" huusi Fritz ja ajoi ulos portista; Aksel perässä.

"Mitä pentelettä tämä on?" kysyi Bräsig, ja tuskin sai hän aikaa oikein kummastellaksensa, kun Fritz, ruuna ja Aksel taas leiskahtivat pihalle kaivoportin kautta ja kiitivät yli kartanon.

"Triddelfitz!"

"Heti!"

"Herra, oletteko hullu?" huusi Bräsig, kun Fritz ajoi pehtorin asunnon ohitse, mutta Fritz ei antanut mitään vastausta, vaan istui ihan kyyryssä ruunan selässä ja irvisteli vähän suutansa tuskasta ja pelosta ja aikoi tervehtiä armollista rouvaa, mutta töyttäsi vaan hattunsa pois päästänsä, ja nuori rouva huusi hämmästyksissään: "Aksel, Aksel! mitä tämä on?" mutta ei saanut myöskään mitään vastausta, sillä Akselilla oli myös kova kiire. Mutta samassa hyppäsi ruuna yli lammastarhan aidan ja Fritz lensi pää edellä pavunvarsiin, ja Aksel seisatti hevosensa ja huusi taas: "Triddelfitz!"

"Heti, herra von Rambow", kuului Fritzin ääni pavunvarsista.

"Piruko teitä ajaa?" huudahti Aksel.

"Ei, hän ei aja minua", sanoi Fritz ja seisoi — Jumalan kiitos! — taas jaloillansa, "minä ajoin häntä; minä luulen, että ruuna on vauhko".

"Se hän on varmaan!" sanoi Kristian Däsel, joka tuli juosten paikalle tallista. "Näettehän, armollinen herra, ruunaa on herra kreivin luona aina käytetty ratsashevosena ajojahdissa, ja kun hän saa oikun päällänsä, juoksee hän niin kauvan, kunnes joku aitaus; tulee vastaan, sen ylitse hyppää hän ja seisoo sitten alallansa kuin lammas. Näettehän, tuolla hän seisoo".

"Aksel", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, "mitähän tämäkin merkitsee?"

"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen ratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni, seurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin perästä".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida, "ettei mitään vahinkoa tapahtunut. Mutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?"

"Kyllä", sanoi Aksel, "minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. — Triddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.

"Aksel", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, "miten on sen laita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään kartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa".

"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin; mutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan järjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa".

"Ja onko Hawermann niin tahtonut?"

"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä; minä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini hallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa tämän elonajon ilman hänen apuansa".

"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää".

"Hänen on se tekeminen! Hänen on tottuminen pitämään minua herrana kartanossani".

"Semmoisena on hän sinua aina pitänyt. Aksel kulta, tämä on oleva katkerain surujen ja huolten alkuna meille", ja Frida vaipui raskaissa ajatuksissaan tuolillensa ja katseli tuijotteli eteensä. Aksel ei ollut hyvällä mielellä; samassa aukesi ovi ja Daniel Sadenwater toi kirjeen: "Terveisiä herra pehtorilta".

"Siinä nyt ollaan!" sanoi Frida.

Aksel luki kirjeen: "Pehtori luopuu virastansa jouluksi. Voipi heti mennä. En tarvitse mitään pehtoria. Voin saada sata sijaan. Mutta että hän lähettää minulle luopumuskirjeen, etten minä ehtinyt hänen edeltänsä, se minua harmittaa!" ja niin rupesi hän juoksemaan edes takasin lattialla. — Frida istui hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Sitä piti Aksel moitteen merkkinä, sillä hän tiesi kyllä hyvin, että hän taas oli väärällä tiellä; mutta se ei saanut tulla näkyviin, hänen täytyi taas sysätä syyllisyytensä muiden hartioille, ja sentähden sanoi hän vääryydessään: "Mutta se tulee siitä, se tulee siitä, että sinä niin kiivaasti puolustat tuota vanhaa, ulkokullattua kettua!"

Frida ei sanonut sanaakaan, hän nousi hiljaa pöydästä ja meni ulos ovesta.

Tänä iltana istui Frida kätkyen ääressä ja tuuditteli pientä tytärtänsä uneen. — Ah, kenpä voisi yhtä helposti tuudittaa ajatuksensa uneen! — Mutta tuommoinen pieni olento on kotoa ylhäältä korkeudesta ja hänessä on vielä vähän jälellä sitä ikuista taivaallista rauhaa, jonka Jumala on hänelle matkan varaksi antanut; mutta ihmisten ajatukset tulevat maasta, ne liikkuvat huolien ja surujen taakan alla torjuvilla, väsyneillä askelilla, ja liiaksi väsynyt ihminen ei saa unta.

Niin, Aksel oli oikeassa, hän sai kyllä pehtorin taas, satakin yhden sijaan. Mutta Frida oli myös oikeassa: uskollinen sydän tahtoi heistä erota.

Luku 29.

Miksikä oikeastaan Gottlieb valittiin, ja nuori Jokkum oli vyhdinpuina. Herännäisiin ei ole ensinkään luottamista. Miksikä pastorin rouva ei mennyt häihin ja kumminkin meni häihin. Kuinka helposti voi luvata itsensä paholaiselle, ja kuinka helposti voi menettää pillinsä ja pussinsa ja pappilan pellon. Miksikä Pomukkelskopp oikein vakaisesti kysyi Jumalalta: vieläkö oikeutta on olemassa mailmassa, ja miksikä hän hiukan kiusasi Akselia. — Bräsig antaa herra von Rambowille hyvän neuvon ja saa kiitokseksi siitä tölmäyksen rintaansa.

Jokkum Nüsslerin talossa oli vaan iloa ja hauskuutta: Gottlieb oli valittu, oli valittu vakinaiseksi papiksi, ja ketä sai hän tästä kaikesta kiittää? Ketäpä muuta kuin meidän vanhaa hyvää, yksinkertaista ystäväämme Pomukkelskoppia; hän ratkaisi vaalin.

"Kanaseni", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin nuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja kukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa onkeensa kirkkoherran paikkaa; "Kanaseni", sanoi hän, kun Gottlieb viimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta kasvoiltansa, "Kyhkyseni", sanoi hän, "me valitsemme tämän; hän on tyhmin".

"Kun vaan olisi", sanoi hänen rakas vaimonsa, "kuinka voi toinen pöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?"

"Kyhkyläiseni", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa rakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden että hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin saarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli: "antakaa anteeksi vihamiehillenne". "Kanaseni, ensimäinen, tuo punanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo kauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä; ja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen pikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän kysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot olivat hajoomaisillansa. — Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin poika on meidän miehemme".

"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan", sanoi Kananen.

"Minä en laske väärin", sanoi Pomukkelskopp, "herra von Rambow ja Nüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies ei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei minun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on minun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä penniäkään enempää!"

Ja niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki äänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti isäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he luulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.

Ja Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo molemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa kirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia toiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti sisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään koskenut. — Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa uida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä tullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen rasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin pitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa. Siihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän, olihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai hän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin pieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää, johon sai toivonsa perustaa.

Liinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja rouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta: täällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla virkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä kyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin vyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti käsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi lankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina ja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai osansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa syytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin peräytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana kuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.

"No niin", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä syliinsä, "Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä viettää, minä olen valmis".

"No", sanoi Bräsig, "pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen ja Liina ovat, luullakseni, myöskin valmiit".

"Ah, Bräsig, mitä te pakisette! Tärkein asia puuttuu vielä; hallitus ei ole vielä antanut vaalille vahvistustansa. Miksi sitä taas vieraalla nimellä sanotaan?"

"Ahaa, minä tiedän. Te tarkotatte vokationia, niinkuin sitä tavallisesti sanovat, mutta minä pidän vokativusta oikeampana, sillä pastori Behrens vainaja sanoi aina minun poikana ollessani vokativus".

Samassa silmänräpäyksessä tuli kuski Kristian ovesta sisään: "Hyvää iltaa, rouva, tässä ovat sanomalehdet".

"Eikö mitään kirjeitä ollut postissa?" kysyi rouva Nüssler.

"Oli", sanoi Kristian, "yksi kirje oli myös, siellä".

"Miks'et tuonut sitä muassa?"

"Ei", sanoi Kristian ja viittasi poispäin kädellään, ikäänkuin osottaaksensa, ettei hän ollut niin tyhmä, "sehän oli oikein kamala hinta, minkä he siitä pyysivät, ja minulla ei ollut niin paljon rahaa muassani".

"No, mitä se sitte maksaa?"

"Niin, sanokaapa sitä: kahdeksan taaleria maksaa se, posti on sen tuonut ja se tulee tuolle nuorelle herralle, ylkämiehelle".

"Herranen aika, Kristian, niin kallis kirje! Keneltähän se tullee?"

"Kyllä minä sen tiedän", sanoi Kristian, "mutta en sano", ja katseli karsasteli Bräsigiä.

"Herra pehtorin kuullen voit kaikki sanoa", sanoi rouva Nüssler.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Kristian, "se tulee eräältä naiselta, mutta nimen olen minä unhottanut".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, "naiselta! minun vävypojalleni! ja maksaa kahdeksan taaleria!"

"Semmoista voi tapahtua!" sanoi Bräsig, "voi tapahtua herännäisillekin!"

"Niin, semmoista voi tapahtua!" sanoi Kristian ja aikoi lähteä ulos huoneesta.

"Kristian", kavahti rouva Nüssler ylös istuimeltaan, "sinä menet taas huomenna Rahnstädtiin rukiita viemään, tiedustele samassa hyvin tarkkaan nimeä, ja ne kahdeksan taaleria annan minä sinulle mukaasi, minun täytyy saada se kirje".

"Hyvä", sanoi Kristian ja lähti, "sen tahdon toimittaa".

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi varputuolilleen, niin että tuo vanha krapelus oikein ryskähti, "mitä on minun vävypojallani naisten kanssa tekemistä?"

"Sitä en tiedä!" sanoi Bräsig, "on minulle varsin tuntematonta, koska minä en milloinkaan välitä toisten salaisuuksista. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Huomenna saamme sen tietää".

"Kas sitä Gottliebiä", huudahti rouva Nüssler, "sitä hiljaista, siivoa miestä!"

"Herännäisiin ei ole ollenkaan luottamista", sanoi Bräsig. "Älkää luottako mihinkään jesuviittiin!"

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja tuo vanha tuoli porasi pahasti, kun hän nousi, "jos jotakin tämän takana on, niin otan minä lapseni takasin. Jos Rudolf sen olisi tehnyt, olisin hänelle sen voinut anteeksi antaa, sillä hän on aika hulivili eikä sitä peittelekkään; mutta Gottlieb? En, en sinä ikänä! Joka niin pyhä on olevinansa ja kuitenkin semmoisia toimii — hän pysyköön kaukana minun perheestäni! Semmoisen ihmisen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä!"

Ja kun Gottlieb illalla tuli ruoalle, tarkastella tähysteli hänen vastainen anoppinsa häntä joka taholta, juuri kuin olisi hän puotipoika, jota väärällä rahalla tahdotaan pettää. Ja kun Gottlieb illallisen jälkeen pyysi Liinan tuomaan hänen kamariinsa lasin raitista vettä, sanoi rouva Nüssler, että Liinalla oli muuta tekemistä, ja kun Gottlieb nyt kääntyi Mariin, sisäpiikaan, samalla pyynnöllä, sanoi rouva Nüssler, että hän saattoi itse mennä kaivolle, olihan hänellä sinne ihan yhtä pitkä matka kuin Marillakin. Ja niin veti hän yht'äkkiä varsinaisen taikapiirin Gottliebin ympärille, jonka yli ei mikään naisolento voinut mennä.

Seuraavana päivänä, kun kaikki istuivat päivällispöydässä, tuli kuski Kristian sisään ja antoi viittauksen rouva Nüsslerille: "Rouva kulta, minulla olisi pari sanaa sanottavaa".

Ja rouva Nüssler antoi viittauksen Bräsigille ja nuo molemmat vanhat rakastajat menivät Kristianin, kanssa ulos porstuaan.

"No?" kysyi rouva Nüssler.

"Tässä hän on", sanoi Kristian ja veti suuren kirjeen ulos liivintaskustansa, "ja naisen nimen tiedän minä myöskin".

"No?" kysyi rouva Nüssler taas. "Niin", viskutteli Kristian salaisesti rouva Nüsslerin korvaan, "Miina on hänen esinimensä ja Sterium on muistaakseni hänen isän nimensä".

"Mitä? Miina — Sterium on hänen nimensä?" huudahti rouva Nüssler.

"Ahaa!" huusi Bräsig ja tempaisi kirjeen rouva. Nüsslerin kädestä, "tässä on taas surkuteltava todistus siitä, ettei tunneta vieraita nimiä, sehän on ministeriumin vahvistuskirja", ja hän tempaisi oven sekillensä ja huusi sisään huoneesen: "Hurraa! Te vanha herännäinen siellä! Tässä hän on, ja nousevalla viikolla on häät!"

Ja rouva Nüssler heittäytyi Gottliebin kaulaan ja suuteli häntä ja sanoi: "Gottlieb, Gottlieb kultaseni, minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, älä pane pahaksi, Gottlieb, Liina saa tuoda sinulle joka ilta vettä, ja milloin vaan tahdot, pidetään häät".

"Herranen aika", huudahti Gottlieb, "mitähän tämä on…?"

"Ei, Gottlieb, sitä en vielä voi sinulle sanoa; minua hävettää niin; mutta kun kolme vuotta olet ollut naimisissa, sitte tahdon sinulle kaikki sanoa".

Ja häitä pidettiin, ja niistä olisi paljon kertomista, kuinka Miina Liinan kanssa itki katkerasti vihkimyksen jälkeen, kuinka Gottlieb näytti varsin kauniilta, sillä Liina oli leikannut pois hänen niskastansa nuo ruostuneet rautanaulat, kuinka rouva Nüssler vakuutti jokaiselle, joka sattui hänen tiellensä, ettei hän ensinkään tuntenut jalkojansa, joka oikeastaan merkitsi, että hän tunsi ne aivan hyvin. — Mutta minä en kerro näistä häistä mitään muuta, kuin mitä minä itse olen nähnyt, nimittäin että nuo vanhat ystävykset, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, makasivat aamulla vieretysten sohvalla ja nukkuivat.

Hawermann oli häissä, mutta hän oli hyvin harvapuheinen; hänen Lovisansa oli myös siellä ja iloitsi täydestä sydämestä orpanansa onnesta, mutta ääneti oli hän myös ja yksvakainen. Pastorin rouva ei ollut tullut, mutta juuri kun vieraat rupesivat toivottamaan onnea morsiamelle ja ylkämiehelle ja Jokkum juuri oli aikeissa lausumaan myös pari sanaa, aukesi ovi ja pastorin rouva astui sisään keskelle hääiloa mustassa surupuvussaan ja heittäytyi Liinan kaulaan ja sanoi: "Minä suon sen sinulle, minä suon sen sinulle sydämestäni; ja mahdat sinä tulla siellä yhtä onnelliseksi, kuin minä olen ollut. Sinulla on siihen lähin oikeus!" Ja hän suuteli Liinaa ja silitteli häntä, kääntyi sitte äkkiä pois ja meni ilman hyvästijättämättä ovelle asti. jossa hän huusi: "Hawermann!"

Hänen ei olisi tarvinnut huutaa, sillä Hawermann seisoi jo hänen vieressänsä, ja kun rouva Behrens oli noussut vaunuihin, istui myöskin Hawermann hänen viereensä ja he ajoivat Gürlitziin.

Gürlitzissä astuivat he ulos vaunuista ja menivät kirkkotarhaan ja tarttuivat toinen toisensa käteen ja katselivat vihreätä hautaa, jonka päällä kasvoi monivärisiä kukkia, ja kun menivät pois, virkkoi pastorin pieni rouva, syvästi huo'aten, ikäänkuin maljan pohjaan juotuansa: "Hawermann, minä olen valmis", ja nousi vaunuihin ja Hawermann ajoi hänen kanssansa Rahnstädtiin. "Lovisa tietää, mitä hänen tulee tehdä", sanoi rouva Behrens, "hän toimittaa huomenna tänne minun kalustoni". Ja he kävelivät yhdessä tarkastellen tuota uutta asuntoa, ja pastorin rouva kiitti Hawermannia ja suuteli häntä hänen hyväntahtoisuutensa tähden, että hän oli laittanut kaikki samaan tapaan, kuin Gürlitzin pappilassa oli, ja hän katsahti ulos akkunasta ja sanoi: "Niin, kaikki, kaikki on täällä, paitsi hauta!"

Kauvan aikaa katselivat he yhdessä ulos akkunasta, vihdoin tarttui Hawermann rouva Behrensin käteen ja sanoi: "Rouva kulta, minulla olisi suuri pyyntö, minä olen ilmottanut luopuvani herra von Rambowin palveluksesta ja lähden sieltä jouluna, voitteko antaa minun asuttavakseni tuolla yläkerrassa päätykamarin ja tahdotteko ottaa minut ruokaanne?"

Paljon olisi rouva Behrensillä ollut kyseltävää ja puheltavaa, jos ei hetki olisi niin liikuttava ollut; tällä kertaa sanoi hän vaan: "Missä Lovisa ja minä asumme, siellä on myös teidän paikkanne".

Niin on laita mailmassa, mikä yhdelle on ilo, on toiselle suru, ja häät ja hauta ovat lähellä toinen toistansa, ja kuitenkin on erotus niiden välillä suurempi kuin kesähelteen ja talvipakkasen välillä. Mutta mailmassa on erinomaisen oivallinen laji ihmisiä — etsi niitä vaan, kyllä ne ovat löydettävissä —, ja nämä ihmiset rakentavat ihmeellisiä, taivaasen asti kohoovia siltoja sydämestä sydämeen yli juopien, joita mailma kaivaa, ja semmoisen sillan rakensivat nuo molemmat pienet pyöreät pastorin rouvat Liina Reksowissa ja Regina Rahnstädtissä välillensä, ja laskettuansa rakennuksensa päätekiven suorastaan yli Gürlitzin pappilan, vierivät he toinen toisensa syliin ja pitivät kiini toinen toisistansa niin lujasti, ettei heitä enää elämässä voitu toisistansa erottaa.

No, ja meidän hyvä ystävämme Gottlieb sitte? Hän teki tehtävänsä, hän kantoi tämän sillan rakennukseen savea ja kalkkia — hän olikin vielä vaan vasta alkuinen papintoimissa; mutta se on minun sanominen, että hän tulosaarnassansa vähemmän muisteli itseänsä kuin uskollista edeltäjäänsä, pastori Behrens vainajaa.

"Hän alkaa tulla vähän järkeensä", sanoi Bräsig, tultuansa kirkosta, ja taputteli Liinaa poskille ja antoi Miinalle suudelman. "Herännäisistä tulee toisinaan varsin järjellisiä ihmisiä; mutta he ovat paholaisen vallassa. Minulla on eräs varsin hyvä herännäinen tuttavana, nimittäin pastori Mehlsack, oikein, oiva kunnon mies; hän on antaunut niin pitkälle yhteyteen paholaisen kanssa, ettei hän enää Jumalasta mitään puhukkaan, ja mitä Krakowin ihanan seurakunnan pastoriin tulee, on hän tesmälleen laskenut, että maihnassa hyörii kolmesataa kolmekymmentä ja kolme tuhatta pirua, ottamatta ollenkaan lukuun pääperkelettä ja hänen perillisiänsä. Ja arvaappa, Liina, mitä haittoja meille ihmisille voi niistä olla: sinä istut, esimerkiksi Rahnstädtissä, hyväin ystäväin seurassa punssilasin ääressä, juot lasin, juot toisen, ehkä vielä kolmannenkin, ja sinun vieressäsi istuu herra, ruskea hännystakki yllä, — sillä piru käyttää aina ruskeata hännystakkia, se on hänen kontrahdin-mukaisesti tekeminen — ja puhelee koko illan ystävällisesti sinun kanssasi, ja kun sinä seuraavana aamuna heräät, seisoo sama herra sinun edessäs ja sanoo sinulle: 'Hyvää huomenta, te lupasitte itsenne minulle eilen', ja samassa näyttää hän sinulle hevosenkaapansa ja jos hän on hyvällä mielellä, niin vetää hän vielä häntänsä näkyviin ja sivelee sinua sillä korville, ja niin olet sinä nyt iäksi päiväksi hänen omansa. Semmoista saarnaavat meille rehelliset, herännäiset, ja nuo toiset ovat vielä hullumpia".

Ja niin muutti Gottlieb Liinansa kanssa pappilaan ja Miina vieri tietysti muassa, ja usein tapahtui, että Gottlieb hämärässä tarttui Miinaan ja antoi hänelle Liinan sijasta suudelman; mutta se jäi kumminkin sukuun, ja sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. — Mutta se merkitsi jotakin, että Pomukkelskopp rakkaan vaimonsa ja Mallan ja Sallan kanssa kävi nuoren pastorin luona, vastaamassa hänen vieraissakäyntiänsä Pomukkelskopin luona. Ja tämän käynnin tarkotuksena oli pappilan pelto, ja tuo sininen, kiiltävänappinen hännystakki sanoi mustalle kauhtanalle: hän tahtoi ottaa pellon haltuunsa ja tarjosi hänelle noin puolen siitä, mitä herra von Rambow oli antanut ja Kananen lisäsi, että se oli oikeus ja kohtuus, ja muistutti että Jokkum Nüssler kirjallisesti oli luopunut arennista, ja Gottlieb seisoi siinä ja kumarteli sinisen hännystakin edessä ja oli jo sanomaisillansa ehdotukseen suostuvansa, kun Liina hypähti pystyyn kuin nuoli tuoliltansa ja sanoi: "Seis! Tässä asiassa on minullakin jotain sanomista. Meidän täytyy kysyä järjellisiltä ihmisiltä neuvoa", ja huusi ulos ovesta: "Pehtori Bräsig, tulkaapa pikkusen tänne!"

Ja Bräsig tuli ja asettui rohkeasti liinaisessa nutussaan tuon kauniin sinisen hännystakin eteen ja kysyi: "Mikäs on?"

Ja Liina juoksi hänen luoksensa: "Pehtori Bräsig peltoa ei saa pois vourata. Se on oleva minun suurin iloni".

"Sitä ei pois vouratakkaan, rouva kulta, armas Liinaseni", sanoi Bräsig, "minä itse tahdon sitä viljellä".

"Minun ei ole tarvis suvaita mitään erityistä arentimiestä täällä", huusi Pomukkelskopp.

"Ei sinun tarvitsekkaan — ei teidän tarvitsekkaan, herra Sameli! Minä rupeen vaan herra pastorin pehtoriksi täällä".

"Herra Nüssler on minulle kirjallisesti vakuuttanut…"

"Että sinä olet pöllöpää", sanoi Kananen ja veti hänen ulos ovesta.

"Hyvä herra pastori", sanoi Bräsig ja meni Gottliebin kanssa puutarhaan, "tästä asiain menosta ei teidän tule kiittää minua, vaan ainoastaan omaa rakasta rouvaanne, Liinaa. Kummallista kyllä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot heti häiden perästä tulevat jäykemmiksi. No, antaapa heidän olla, heillä on usein oikeus puolellaan. Mutta te, joka teidän kristilliseltä kannaltanne katselette korvapuusteja, joita annetaan oikealle ja vasemmalle poskelle, te tietysti saarnaatte vihaa vastaan, mutta vihaa pitää olla; missä ei mitään vihaa ole, siinä ei mitään rakkauttakaan, ja tuo juttu korvapuusteista on minusta paljasta lorua. Minä vihaan vimmatusti, minä vihaan Samuli Pomukkelskoppia! Mitä? Kuinka? Mitä? Eikö semmoista juutasta pitäisi vihata?"

"Hyvä pehtori kulta, tämä jumalaton ajatustapa…" ja Gottlieb olisi kai nyt uudessa asemassaan seurakunnan pappina pitänyt vielä ankaramman nuhdesaarnan vanhukselle kuin ennen onkimisesta, mutta hyväksi onneksi tuli samassa Liina sisään ja heittäytyi ilman pitkittä mutkitta Bräsigin kaulaan: "Bräsig kulta, Bräsig kulta, kuinka voimme teille sen palkita, että meidän hyväksemme luovutte rauhallisesta levostanne?"

"Älä siitä surua pidä, Liinaseni, missä vihaa on, siinä on myös rakkautta; mutta huomasitko, kuinka minä kutsuin häntä vaan ylenkatseellisesti herra Sameliksi, vaikka hänen ristimänimensä on Samuli?"

"Te tarkotatte kai Samuelia", puuttui Gottlieb puheesen.

"En, herra pastori, 'Samueli' on juutalainen nimi, ja vaikka hän on todellinen juutalainen, s.t.s. kastettu, niin on hän kuitenkin kasteessa saanut tuon kristillisen nimen Samuli, ja hänen vaimonsa sai nimen Karnalia".

"Pehtori Bräsig", huudahti Liina ja purskahti nauruun, "nyt te sekotatte kaikki sikin sokin! Hänen ristimänimensä on Kornelia".

"Mahdollista kyllä, että hän tätä nykyä häveliäisyyden tähden kutsuu itseänsä niin, mutta minä olen sen omilla silmilläni lukenut. Kun siihen aikaan vanha pastori Bobzin oli kuollut ja lukkarin täytyi pitää kirkonkirjaa, silloin oli siihen kirjotettu: Vihityt herra Samuli Pomukkelskopp ja neitsy Karnalja Kielipalku, sillä hän on syntyänsä kielipalku ja kanalja on hän myös. Mutta, Liina, jättäkäämme heidät; semmoisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä, ja me kolme tahdomme elää onnellisessa avioliitossa ja tuon pienen kulmakamarin annatte te minulle, että minä voin pitää silmällä talouden toimia ja sittehän piru riivaa, jollei nuori herra pastori vuoden perästä itse voi hoitaa maanviljelystänsä. Mutta nyt hyvästi! Minä tiedän kaksi kelvollista lypsävää lehmää, ne ostan minä ensialuksi ja nuo molemmat kimot vanhalta Prebberowilta, ja vanhan pastorin Yrjön pidämme, sillä hän on oikein koko urhio mieheksi, mitä hevosten ja karjan hoitoon tulee. Ja nyt hyvästi!" ja niin meni hän matkoihinsa, tuo vanha pakana, joka ei voinut olla vihaamatta.

Mutta joka vihata tahtoo, hän älköön panko pahaksi että häntä myös vihataan; ja ketään ei tänä päivänä enemmän vihattu kuin pehtori Bräsigiä.

Kun Pomukkelskopp oli kotia tullut, alkoi Kananen sukia ja sivellä tuota rauhallista yksinkertaista meklenpurilaista perheenisää ja lainlaatiaa mitä ilkeimmällä tavalla ja pisteli hänen onnetonta ritarillista lihaansa pillikkeillä ja nokkosilla, ja Kanasen ivallisten sananparsien loppuna oli aina: "Niin, Kopp, sinä olet yhtä viisas kuin tanskalainen hevonen, tulet kolmea päivää ennen sadetta kotia!"

Viimein ei meidän hyvä ystävämme enää voinut kärsiä tätä, hän hyppäsi pystyyn sohvankulmastaan ja huusi: "Malla, sano minulle totuus, enkö minä aina hellänä isänä teistä ole surua pitänyt?"

Mutta Malla tutki Rostockin sanomalehteä niin uutterasti, kuin lukisi hän siinä oman kihlauksensa.

"Salla, mitä minä sille voin, että mailma on niin paha?"

Mutta Salla pisteli ommeltavansa pienen Amorin lihaa kiivaasti ja huokaili ikäänkuin mielipahasta, ettei tuo pieni Amor ollut hänen rakas isänsä, ja päälle päätteeksi tuli vielä Kustaakin ja kalisteli avaimia lautaa vastaan, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutenansa toimittaa musikia tähän liikuttavaan perhenäytelmään.

Mutta kaikilla on rajansa; mikä on liikaa, se on liikaa, ja ihmisen luonto voi kestää ainoastaan vissin määrän kidutusta: meidän hyvän ystävämme oli toki näyttäminen kapinalliselle perheellensä, että hän oli herra huoneessaan, hän juoksi sentähden ulos ovesta ja jätti heidät oman onnensa nojaan: hän juoksi puutarhaan aina liimatukille asti, mutta mitä se häntä autti? Hän oli tosin osottanut valtansa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, mutta häntä itseänsä ei se ollut hyödyttänyt, sillä tuossa hänen silmäinsä edessä oli pappilan pelto, kaunis pappilan pelto. Ja sen takana Pümpelhagen, ihana Pümpelhagen; molemmat olivat ne oikeastaan hänen omansa, sillä hän oli pappilan pellosta antanut edeltäpäin 2000 taaleria, ja kuinka paljo oli hän antanut Slusuhrille, Taavetille ja tuolle kerjääjälle, herra von Rambowille! Hän ei voinut niitä nähdä, hän käänsi kasvonsa pois ja katseli päin sinistä syystaivasta ja arveli itsensä: lieneekö enää oikeutta olemassa mailmassa. Samassa tuli Filip ja veti häntä sinisen hännystakin liepeestä — Kanasensa kiusaksi oli hän nimittäin jättänyt vastoin kaikkea järjestystä sen yllensä — ja sanoi, että herra von Rambow oli tullut ja tahtoi häntä puhutella.

Herra von Rambow? — Aa, maltappa! Nyt oli hänellä kumminkin joku, jota hän puolestansa voi kiusata, joka sai korvata kaiken sen tuskan, minkä hänen rakas perheensä oli hänelle tuottanut. Herra von Rambow? Maltappa! Hän aikoi mennä kotiansa, mutta tuollapa Aksel jo tuli itse hänen luoksensa: "Hyvää huomenta, hyvä herra naapuri! No, kuinka voidaan? Tahdoin tulla kuulemaan, kuinka pappilan pellon on käynyt".

Vai niin? Pappilan pellon? Malta sinä vaan! Mutta ei pidä olla millänsäkään!

Pomukkelskopp katseli pitkin tylppänenäänsä, jonka luonto oli hänelle antanut, mutta ei virkkanut mitään.

"No, kuinka on käynyt?" kysyi Aksel.

Mutta Pomukkelskopp ei hiiskunut juuta, ei jaata, vaan katseli pitkin nenäänsä, ikäänkuin kestäisi sitä penikulmaa pitkältä.

"Naapuri kulta, mikä teidän on? Kaikki on kai järjestyksessä, toivon ma?"

"Sitä toivon minäkin", sanoi Mukkel ja kääntyi poispäin ja tempaisi savikkeenvarren ylös perunamaasta, "kumminkin on 2000 taalerin vekselinne järjestyksessä".

"Mitä?" kysäisi Aksel hämmästyen, "mitä sillä tässä tekemistä?"

"Malta vaan, Aksel! Kyllä sen vuoro vielä tulee. Älä hiisku mitään! Hän tahtoo sinua vaan vähän kiusata. Teillä, herra von Rambow", sanoi Mukkel ja kokoili vielä joukon noita hyvästi rehottavia savikkeita ja kääntyi sitte tummanpunaisena nuorta herraa kohden, "teillä on ne 2000 taaleria ja minulla pappilan pelto, s.t.s. minulla ei ole sitä".

"Hyväinen aika, herra naapuri, ja te olitte kumminkin niin varma…"

"En likimaillekaan niin varma kuin te, teillä on ne 2000 taaleria — eikö niin? Te olette ne saaneet — ja minä", hän polki vasenta jalkaansa ja töyssäsi mahastansa ulos seuraavat sanat, "ja minä olen saanut pitkän nenän".

"Mutta…"

"Ei, jättäkää toki nuo 'muttat', minä olen tänään aamulla jo niistä tarpeekseni saanut; kysymys on nyt vekseleistä", ja hän haparoi taskuissansa, "jassoo, minulla on toinen takki ylläni, minulla ei ole lompakkoa muassani, jossa niitä talletan. Kolme viikkoa takaperin oli yksi niistä jo maksettavissa".

"Mutta, hyvä naapuri kulta, minä pyydän. Kuinka muistelette te juuri tänään niitä? Enhän minä sille mitään voi, ettette ole saaneet vourata pappilan peltoa".

Ei auta se sinua, Aksel, pysy vaiti vaan! Ei hän mitään pahaa tee, hän vaan vähän nipistelee sinua.

Pomukkelskopp oli tänään jo kuullut liiaksi pappilan pellosta, hän ei enää tahtonut siitä puhua, hän ei siis ollut kuulevinansa Akselin sanoja, vaan nipisti taas: "Minä olen hyväntahtoinen ihminen, minä olen ystävällinen mies. Ihmiset sanovat myös minua rikkaaksi mieheksi, mutta niin rikas en minä ole, että minä voisin viskata rahani maantielle; sitä en tahdo vielä tehdä. Mutta, herra von Rambow, minun täytyy nähdä jotakin, nähdä täytyy minun jotakin. Minun täytyy nähdä, että minun rahani ovat ta'atut, ja joka on vetänyt niinensä vekseliin, hänen täytyy myös…"

"Naapuri kulta", puuttui Aksel tuskissaan hänen puheesensa, "minä olen sen kokonaan unhottanut. — Minä pyydän teitä… minä en ole ensinkään sitä ajatellut".

"Vai niin?" kysyi Mukkel, "ette ole sitä ajatelleet? Mutta ihmisen pitää ajatella ja…", nyt aikoi hän ruveta ahdistamaan, mutta samassa sattui hän hiomaan silmänsä Pümpelhageniin — ei! — ei pidä olla millänsäkään! Miksikä ravistelisi hän puuta, eiväthän hedelmät vielä olleet kypsät. "Ja", jatkoi hän puhettansa, "tästä kaikesta saan minä kiittää tuttavuuttani tuon viheliäisen Bräsigin kanssa. Näin on hän palkinnut minulle ne hyvät työt, joita minä hänelle hänen nuorena ollessansa tein. Minä lainasin hänelle rahoja, kun hän tahtoi ostaa kellon, minun housujani on hän saanut käyttää, kun hänen omansa olivat rikki. Ja nyt? Ah! Minä tiedän kyllä mitenkä asian laita on, tuo vanha kettu, Hawermann, piilii sen takana".

Kurota sormenpääsi vaan paholaiselle, niin sieppaa hän kohta koko käden, ja sitte johdattaa hän sinua, mihinkä hän tahtoo, ja jos sopii hänen asioihinsa, niin painaa hän sinun polvillesi eteensä, niin että sinun täytyy rukoilla häntä tuskassa ja pelossa, hädässä ja ahdistuksessa. Niin oli Akselin laita: hänen täytyi koettaa lepyttää kartanonomistajaa, hänen täytyi vetää hänen kanssansa samaa köyttä, hänen täytyi totuutta ja omaatuntoansa vastaan sadatella ja panetella Bräsigiä ja Hawermannia. Miksikä? Sentähden että paholainen, vekseli kädessä, oli painanut hänen alas maahan polvillensa. Ja Aksel, tuo entinen rohkea, suruton kyrassieriluutnantti rämpi polvillaan paholaisen edessä ja imarteli häntä kaikenlaisilla häpäisevillä jutuilla, joita hän tiesi kertoa Bräsigistä ja Hawermannista; että hän saisi vanhan Moolokkinsa tuossa sinisessä hännystakissa viihtymään, petti hän parhaimmat ystävänsä, petti hän herransa ja mestarinsa. Mutta langettuansa niin syvälle ja luotuansa silmäyksen häpeälliseen tekoonsa, iletti häntä niin, että hän heti ratsasti pois talosta, johon hän oli jättänyt hyvän osan kunniatansa.

Hän ratsasti kotia kohden, ja tultuansa peltonsa rajalle, näki hän Hawermannin, joka paahtavassa auringonpaisteessa käveli kylvökoneen perässä, ja piti vaaria, että kaikki tapahtui järjestyksen mukaisesti ja kenenkä hyväksi? Hänen itsensä hyväksi, oli Akselin sanominen, ja tuliset hiilet polttivat hänen päänsä päällä. Ja ratsastettuansa taas vähän matkan tuli näkyviin liinainen nuttu ja pehtori Bräsig käydä läähätti hiessään pitkin tietä ja huusi yli kylvöpellon: "Hyvää päivää, Kaarlo! Minä olen matkalla markkinoille, se tahtoo sanoa, lehmiä ostamaan, ja kaikki on hyvässä kunnossa: me hoidamme itse maanviljelystämme ja Samuli Pomukkelskopp saa nuolla kynsiänsä"; ja samassa kuuli hän Akselin hevosen korskuvan takanansa ja kääntyi ympärinsä; "ja se mato, joka kalvoi Akselin povessa, teki hänet ystävällisemmäksi tuota vanhaa poikaa kohtaan ja hän sanoi: Hyvää päivää, herra pehtori! Yhä vaan jaloillanne?"

"Miks'ei, herra luutnantti? Ne kestävät vielä, vaikka leini niitä kiusaa, ja koska olen ottanut hankkiakseni karjaa pappilan nuorelle herrasväelle, niin olen nyt matkalla Gülzowiin; siellä on talollinen Pagel, hänellä on pari lypsävää lehmää, ne aion minä ostaa pastorin puolesta".

"Te tunnette kai täällä kaikki olot, herra pehtori?" kysyi Aksel, ollaksensa ystävällinen.

"Jumalan kiitos", sanoi Bräsig, "täkäläiset olot ovat minulle niin tutut, ettei minun ensinkään ole tarvis niitä tiedustella. Meikäläisen ei ole muuta tarvis kuin vaan vähän vilkauttaa toista silmää, niin tiedän heti, miten asian laita on. Näettehän, minä kävin eilen", ja hän viittasi kädellään Akselin hevoshakoja kohden, "minä kävin eilen teidän hakojenne ohitse, ja silloin näin minä, että tuolla alhaalla perimmäisessä haassa tamma ja varsa kokonaan nääntyvät, ja minkä tähden? Kaurat varastetaan pois niiden häkistä, ja jos ei ole aikomus niitä nälällä tappaa, niin on teidän varustaminen häkki lukolla".

Aksel katsahti pitkäkseen häneen: eiköhän tämä ollut vaan vanhuksen ilkeyttä? Tietysti! Hän kannusti hevostansa ja lausui kylmästi: "Hyvästi!"

Bräsig katseli hänen perästänsä: "Ellei tuo pöllöpää tahdo neuvoa seurata, niin olkoon seuraamatta! Minun tarkotukseni oli hyvä. Minusta näyttää muuten, kuin tahtoisi tuo nuori aatelismies kaikin voiminsa syöstä onnettomuuteensa… mutta maltappa! Kyllä sinä vielä kerran tulet Tiituksen tuntemaan. — Kaarlo", huusi hän yli pellon, "hän antoi minulle taas tölmäyksen rintaani!" ja lähti lehmäkaupallensa.

Luku 30.

Reestä ja kukkakaalista ja keuhkomakkarasta, runoelmista ja pyöreästä möhkäleestä ja norsunluisista luista ja Iloisesta joulupäivästä. Miksikä toisena joulupäivänä kaikki istuivat yksiksensä Pümpelhagenissa. Mitä kauniita asioita Mukkel laverteli, ja mitä Frans kirjotti kirjeessään; mikä viisas juoni pöllähti Fritz Triddelfitzin päähän, ja mitä Mari Möller sälytti matkalaukkuun. — Mukkelin kylvö kasvaa kauniisti, ja pyssy laukee. — Kaikki rakkaus raukee ja katoo! Viha saa voiton.

Ja niin oli nyt talvi tullut, ja ihmisten täytyi ottaa tämä kolkko vieras vastaan. No, jos hän oikeana talvena tulee, niin tulkoon vaan; mutta jos hän jouluna astuu sisään ovesta märässä karvatakissa ja tuo tuvan täyteen likaa ja hajahtaa traanisaappailta, silloin voi hän yhtä hyvin pysyä poissa. — Mutta tällä kertaa tuli hän, niinkuin hän usein on tullut minun oveni eteen: hän tuli kellojen kilinällä ja ruoskan roiskeella, ja kaksi höyryävää kimoa reen edessä ja hän hyppäsi ulos reestä, ihan kuin Wilhelm Sidenbollentinistä, ja hieroi vilustuneita poskiansa ja hutki käsivarsillaan ympäri ruumistansa — kerran — toisen — ja kolmannen: "Hyvää huomenta, herra Reuter, minä olen täällä teitä noutamassa. Terveisiä herralta ja rouvalta, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan istua rekeen, sillä jalkapeitteitä ja vaippoja on reessä koko kasoja, ja huomenna on jouluilta, ja pikku Hanni käski minun rientää hyvästi ja ajaa nelistä". — Niin, jos hän sillä tavalla tulee, niin laulamme me molemmat, minun vaimoni ja minä: "Terve, terve, sä vieraamme armas!" ja sulatamme sitä vanhaa poikaa lasillisella viiniä ja istumme rekeen, ja nyt lähdetään — kaksi penikulmaa tunnissa —, ja kun olemme saapuneet Bollentiniin, sanoo Fritz Peters: "Mitä vietäviä, kuinka olette niin kauvan viipyneet!" ja rouva rupee heti hieromaan minun vaimoani ja ottaa häneltä saalin pois hartioilta ja sanoo minulle: "Setä Reuter, minä olen säästänyt teitä varten kukkakaalia ja keuhkomakkaraa;" ja nuo molemmat armaat tyttöset, Liisa ja Anna, joita minä niin usein kannoin käsivarrellani, kun he vielä pieniä olivat, tulevat ja antavat vanhalle sedällensä suudelman ja syleilevät minun vaimoani, ja Fritz ja Max, jotka jo ovat suuria kimnasisteja, tulevat ja tervehtivät meitä reippaalla kädenlyönnillä, ja pikku Hanni väijyy sillä aikaa sopivaa tilaisuutta, päästäksensä myös minun kimppuuni, ja tarttuu vihdoin minun vasempaan sääreeni ja siinä täytyy minun nyt koko illan häntä laahustaa. Ja sitte esitellään pikku Ernst, perheen pesäpahna, ja me seisomme tuon ihmelapsen ympäri ja taputamme käsiämme kummastuksesta, kuinka se pienokainen on edistynyt viisaudessa ja tiedossa, ja sitte tulee isoäiti. Ja nyt aikaa talvi- ja jouluilo, ja joulukuusi sytytetään, ja joululahjat tulevat ja niiden joukossa on yksi minun vaimoltani värsyn kanssa, ainoa mitä hän milloinkaan on sepittänyt, ja se alkaa: "Täss' istuelen ja hikoelen…" ja pitemmälle ei säveltä kestäkkään; sitä sorttia onkin jo siinä kylläksi.

Ja sitte tulee ensimäinen joulupäivä, ja kaikki on niin juhlallista ja Jumala könttää hienot lumisinkaleet maahan, ettei mitään melua kuulu. Ja toinen joulupäivä tulee, ja pastori Piper tulee rouvansa kanssa ja provasti tulee rouvanensa, ja sitte tulee Anna, minun lempilapseni, sillä hän kävi koulua minun luonani, ja sitte tulee tohtori Adamin rouva Ja yliamtmanni Schönemarkin rouva ja Luzie Dolly istuu heidän sylissänsä; ja sitte — sitte tulee pyöreä, möhkäle ajaen ja tohtori Dolly istuu tämän möhkäleen vieressä ja vierittää möhkäleen ulos reestä ja, jättää sen kahden palvelustytön huostaan, jotka seisovat valmisna — sillä he tietävät tehtävänsä — he kehivät möhkäleen päältä pois turkin ja vaipan, päälystakin ja jalkapeitteen, kunnes vihdoin oikeudenneuvos Schröder tulee sieltä näkyviin. Mutta valmis ei ole hän vielä likimaillekaan, hänen on ensin istuminen tuolille ja Sofi tarttuu toiseen jalkaan ja Mari toiseen ja niin vedämme häneltä karvasaappaat pois jalasta, sillä minun täytyy pitää hänestä kiini, etteivät piiat tempaa häntä lattialle. — Ja taas tulee reki! Ja ulos hyppää Rudolf Kurz — mitä? Hän hyppää yli ajajan ruoskan? — ja perässä tulee Hilgendorf. Tunnetteko Hilgendorfia? Hilgendorfia, meidän Rudolfimme isäntää? — Ettekö? — Ei olekkaan tarpeesen. Lyhyesti sanoen: Hilgendorf on luonnon ihme, hänellä on norsunluiset luut — "paljasta norsunluuta!" ja niin lujasta aineesta on luonto rakentanut tämän tilanomistajan, että jokainen, joka lyö häntä olkapäälle tai polvelle, saa sinimarjoja käteensä, — ihan vaan norsunluun tähden.

Ja sitte juodaan kahvia, ja oikeudenneuvos kertoo tarinoita, ihmeen kauniita tarinoita, ja kertoo niitä innolla, se tahtoo sanoa, hän sytyttää yhä uudestaan piippuansa, koska hän palan ajan takaa antaa sen sammua, ja niin tyhjentää hän vähitellen koko tulitikkulaatikon, ja Max asetetaan vartavasten pitämään hänelle tulta varalla. Ja sitte pelataan whistiä mollain ja karonkkain ja kaikkien muiden temppujen ja juonien kanssa, sillä muuten ei herra oikeudenneuvos pelaa. Ja sitte syödään illallista, ja kun hanhenpaisti tulee pöydälle, sepittää herra oikeudenneuvos kauniimmat runoelmansa mitä rohkeimmilla riimeillä, joita löytyy tahi joita ei löydy, ja jokaisen soratuvan riimin perästä kilistetään laseja, ja kun sitte nousemme, puristamme toinen toisemme kättä ja erkanemme rauhassa ja ystävyydessä toinen toisistamme, ja jokainen toivottaa iloista yhtymistä taas vuoden perästä!

Mutta näin ei tänä vuonna vietetty Pümpelhagenissa toista joulupäivää. Talvi oli kyllä tullut sinnekin, mutta se, mikä sen tekee suloiseksi, tuttavallinen yhteys sydänten välillä, se oli jäänyt seisomaan ulkopuolelle ovea, se ei ollut tullut sisälle, vaan oli ottanut iloonkin takinliepeestä kiini ja pidättänyt senkin ulkona. Jokaisella oli täällä omat ajatuksensa, kukaan ei vaihtanut rakkauttansa toisen kanssa, paitsi Fritz Triddelfitz ja Mari Möller, sillä he istuivat kumminkin toisen joulupäivän iltapuolella yhdessä ja söivät mesileipiä, kunnes Fritz vihdoin sanoi: "Nyt en jaksa enää, sillä näethän, Mari kulta, huomenna täytyy minun lähteä matkalle, viemään Demminiin kolme kuormaa nisuja; ja jos minä vielä enemmän mesileipiä söisin, voisi se olla minulle vahingoksi, ja sitä en minä kumminkaan mielelläni tahtoisi, ja minun on vielä sälyttäminen laukkuun lainakirjaston kirjat, että Demminissä voin ne vaihtaa toisiin, että meillä iltasin on jotakin lukemista", ja niin puhein nousi hän istuimeltaan ja meni katsomaan rautikkotammaansa, ja Mari Mölleristä tuntui siitä, kuin ei hän kokonaan omistaisi Fritzin sydäntä, vaan että se oli jaettu hänen ja tamman välille.

Eräässä toisessa huoneessa istui Hawermann yksinänsä ajatustensa kanssa, ja ne olivat yksvakaisia kyllä, kun hän arveli, että hänen työnsä ja toimensa tässä mailmassa nyt olivat päättyneet ja että hänen tästä hetkestä ruveten oli istuminen joutilaana kädet ristissä; ja surullisia olivat ne myös, kun hän muisteli, minkä lopun hänen työnsä ja toimensa täällä oli saanut ja että se, mitä hän oli siunaukseksi kylvänyt oli muuttunut kiroukseksi.

Ja taas eräässä toisessa huoneessa istui Aksel ja Frida, yhdessä kyllä, mutta kumminkin taas itseksensä, sillä kummallakin oli omat ajatuksensa eikä kumpikaan tahtonut ilmottaa niitä toiselle. He istuivat äänettöminä, Frida hiljaa itseksensä, Aksel harmissaan; yht'äkkiä kuului porokellon ääni pihalta ja Pomukkelskopp ajoi kuistin eteen. Frida otti kutimensa ja meni ulos ovesta: Akselin täytyi yksin ottaa naapuri vastaan.

Pian tulikin nyt molempain herrain välillä sivistynyt keskustelu maanviljelyksestä, hevoskasvatuksesta ja viljan hinnoista hyvään vauhtiin, ja juhlapäivän iltapuoli olisi tällä kertaa saanut viattomasi! ja rauhassa kuluneeksi, jollei Daniel Sadenwater olisi tuonut postilaukkua. Aksel aukaisi sen ja, sai sieltä käsiinsä kirjeen Hawermannille, hän oli jo antamaisillaan sen Danielille, pehtorille vietäväksi, kun hän näki oman vaakunansa kirjeen sinetissä, ja likemmin sitä tarkasteltuansa, tunsi orpanansa käsialan.

"Vieläkö sitä penteleen komiljaa pitkitetään minun selkäni takana?" huudahti hän ja paiskasi kirjeen Danielille miltei päin silmiä: "pehtorille!"

Daniel meni hämmästyneenä tiehensä, ja Pomukkelskopp kysyi oikein sydämellisesti, mikä sai nuoren herran niin suuttumaan.

"Eikö ole syytä suuttua, kun pöllöpää orpanani yhä vielä pitkittää mieletöntä yhteyttänsä tuon vanhan ketun ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Aa", sanoi Pomukkel, "ja minä luulin sen asian jo aikaa loppuneen. Minä olen kuullut, että teidän orpananne, saatuansa tietää huhun, jota nyt kaikki ihmiset hokevat, äkkiä oli luopunut asiasta eikä enää tahdo siitä mitään kuulla".

"Minkä huhun?" kysyi Aksel.

"No, tuon huhun teidän pehtoristanne ja päivätyöläisestä, Kegel on kai hänen nimensä, ja niistä 2000 taalerista".

"Kertokaa, mitä sanovat ihmiset?"

"No, tiedättehän sen kai itsekin? Minä luulin, että te sentähden olette antaneet eron pehtorillenne".

"Minä en tiedä mitään, kertokaa!"

"No, sehän on yleisesti tunnettu. Ihmiset sanovat: Hawermann ja päivätyöläinen ovat olleet yksissä neuvoissa, he sanovat, että pehtori siitä hyvästä, että hän päästi päivätyöläisen karkuun, on saanut puolet taikka enemmänkin varastetuista rahoista ja on hankkinut päivätyöläiselle väärän passin, jonka nojalla hän Wismarissa otettiin merimieheksi".

Aksel juoksi huoneessa edes takasin: "Se ei ole mahdollista! Niin hävyttömästi olisi minua petetty!"

"Ihmiset sanovat sitäkin, että he molemmat jo edeltäpäin olivat asiasta keskenänsä sopineet; mutta sitä en minä usko".

"Ja miks'ei? Mitä oli sillä vanhalla lurjuksella minun selkäni takana vaimon kanssa haastelemista? Mies, joka muuten aina oli selvä, olisi tällä kertaa ollut juovuksissa!"

"Niin, mutta senhän sanoi Rahnstädtin pormestari itse huomanneensa".

"Ah, tuo pormestari! Mitäpä semmoisesta tuomarista asian tutkiaksi! Joku kankurin vaimo olisi muka tehnyt sen, hän olisi keskellä maantietä ottanut päivätyöläiseltä rahat, ja miksikä luullaan sitä? Sentähden että hän on tahtonut rikkoa tanskalaisen kultatukatin, jonka hän oli löytänyt; sillä siinä pysyi vaimo lujana, ja tuon viisaan herra pormestarin täytyi laskea hänet irti".

"Niin, ja se, joka sanoi nähneensä kultatukatin, kauppias Kurz, on Hawermannin sukulainen".

"Oh", huudahti Aksel, "vielä tuhannen taaleria antaisin minä, kun vaan pääsisin näiden ilkeyksien perille".

"Se ei ole mikään helppo tehtävä", sanoi Pomukkelskopp, "mutta kaikkein ensiksi ottaisin minä milloin lähtee hän?"

"Hawermann? Huomenna".

"Niin, kaikkein ensiksi ottaisin minä hänen kirjansa, tarkasti tutkiakseni; ei voi tietää, ovatko nekään oikeassa kunnossa. Tarkastakaa erittäinkin rahalaskuja; toisinaan voi tavata odottamattomia seikkoja. Hän on muuten hyvissä varoissa, koska hän aikoo elää Rahnstädtissä koroillansa. No, hän onkin monta pitkää vuotta ollut hyvässä ammatissa; mutta, minä tiedän myös varmaan, että vanhuksen on täytynyt maksaa velkoja, jotka eivät olleet vähäpätöisiä Hän on myöskin — niinkuin minä sattumalta olen notarius Slusuhrilta kuullut — lainaillut vähiä rahojansa, kenties talonkin rahoja, liikaa korkoa vastaan".

"Oh", huudahti Aksel, "ja kun minä silloin häneltä pyysin" — tässä keskeytti hän puheensa, ettei hän mitään ilmiantaisi; mutta hän joutui vihan vimmaan ajatellessaan, että Hawermann olisi silloin voinut häntä auttaa, vaan ei ollut sitä tehnyt, kun hän ei ollut tarjonnut hänelle kylläksi korkeita kasvuja.

Tämän vilkkaan keskustelun perästä ei puhe enää tahtonut oikein sujua, sillä kummallakin heistä oli kyllä tekemistä omain ajatustensa kanssa; ja kun Pomukkelskopp, hyvin tyytyväisenä toimintaansa, meni kotia, jätti hän nuoren herran von Rambowin niin myrkylliseen, sapikkaasen mielentilaan, että häntä iletti koko mailma ja hän itsekin ja koko yönä saanut hän unta silmäänsä häijyiltä ajatuksiltansa.

Eräässä kolmannessa huoneessa Pümpelhagenin kartanossa oli myös hiljaista ja yksinäistä menoa; Hawermann istui pulpettinsa edessä, hänellä oli tilikirjansa edessänsä ja hän laski viimeisten kuukausien tilit vielä kerta läpitse, josko ne pitivät yhtä kassan kanssa. Niin kauvan kuin hän oli pitänyt taloutta nuoren herran kanssa, oli hän joka vuodenneljännes vienyt hänelle kirjansa ja oli tahtonut tehdä tiliä; mutta nuorella herralla milloin ei ollut aikaa, milloin sanoi hän: kyllä kai ne oikeassa ovat, luomatta silmäystäkään kirjaan, ja kerran sanoi hän, ettei Hawermann ollut ensinkään tarvis sitä hänelle näyttää. Mutta tätä välinpitämättömyyttä ei Hawermann kumminkaan tahtonut hyväksensä käyttää, vaan hän oli päinvastoin pitänyt kirjaansa huolellisesti, niinkuin hän nuoruudesta asti oli tottunut tekemään, ja oli myös pakottanut Triddelfitzin joka viikko antamaan viljarätingit, ja jos ne eivät tarkasti pitäneet paikkaansa, oli hän tässä suhteessa Fritzille paljoa ankarampi kuin muissa asioissa.

Kun ukko nyt istui toimissansa, tuli Fritz sisään ja kysyi sitä ja tätä, mikä koski hänen matkaansa Demminiin, ja kun Hawermann oli hänelle käskynsä antanut ja hän oli lähtemäisillään, huusi vanhus hänen perästänsä: "Triddelfitz, teillä on kai viljarätinkinne valmisna?"

"Kyllä", sanoi Fritz, "se tahtoo sanoa, minä olen sitä jo alottanut".

"Minä pyydän, että te annatte sen minulle tänä iltana, ja että se on tarkempi kuin edelliset".

"Kyllä vaan", sanoi Fritz ja meni ulos ovesta.

Daniel Sadenwater tuli ja toi pehtorille kirjeen; vanhus nousi istuimeltaan ja kävi akkunan ääreen, ja kun hän tunsi Fransin käsialan, alkoi hänen sydämensä tulisemmin tykkiä, ja kun hän luki ja luki, tulivat hänen silmänsä kirkkaammiksi, suuri ilo sädehti hänen sydämeensä ja sulatti kaiken sen kylmyyden ja jään, mikä viimeisinä aikoina sinne oli kokoontunut, ihan samalla tavalla kuin ulkona aurinko sulatti lumen katoilta, niin että se tippui pisaroina hiljaa alas maahan. Hän luki lukemistaan, ja hänenkin silmänsä tulivat kosteiksi, ja hiljakseen tippuivat, hänen kyynelensä paperille.

Frans kirjotti hänelle, että niinkuin hän oli kuullut, aikoi hän nyt lähteä Pümpelhagenista, että hän nyt siis oli varsin vapaa, ja että kaikki estelyt, joita hänellä muuten oli ollut, nyt saivat siirtyä pois hänen vilpittömän toivonsa tieltä, joka ei antanut hänelle mitään rauhaa ja joka pakotti hänen — Hawermannin kiellosta huolimatta — kirjottamaan Lovisalle itse, ja kirjeen, joka muassa seurasi, pyysi hän Hawermannin antamaan tyttärellensä, niin, toivoi hän, varmaan, olisi kolme ihmistä tuleva onnelliseksi.

Vanhuksen kädet vapisivat, kun hän pisti lapsensa kirjeen lompakkoonsa, hänen polvensa horjuivat, kun hän rupesi kävelemään edes takasin lattialla, niin kovasti valtasi hänet se ajatus, että hän tällä askelella, jonka hän nyt oli ottava, oli ratkaiseva ainoa lapsensa vastaisen kohtalon, oli se sitte onneksi tai onnettomuudeksi. Hän istahti sohvankulmaan, ja kului hyvä aika, ennenkuin hän oli kylläksi levollinen, tätä asiaa maltilla miettimään. Niin kuohuu meri aamulla hurjasti lainehtien ja puolipäivän aikaan ovat aallot asettuneet, mutta synkältä ja uhkaavalta näyttää vielä vesi, ja illalla kuvastelee veden tyynessä pinnassa sininen taivas ja valkeat kesäpilvet ajelevat korkealla ja ilta-aurinko sulkee koko kuvan kultaisiin puitteisin.

Niin oli laita vanhuksenkin: kun nuo raivoisat aallot olivat asettuneet, rupesi hän miettimään; vakaisesti ja huolellisna arveli hän itsekseen, tekikö hän oikein, jos hän antoi suostumuksensa, eikö hän rikkonut velvollisuuttansa vastaan, jos hän vastoin nuoren isäntänsä tahtoa suostui asiaan. Mutta mitä oli hänellä, tekemistä miehen kanssa, joka kiittämättömyydellä oli häntä kohdellut, joka melkein häpeällä ajoi hänet pois? Ei mitään. Hän rohkaisi mielensä, hänen uljuutensa kohotti päätänsä, tämä uljuus, jonka riippuvassa asemassa niin usein on vaikeneminen, ja jota ainoastaan se tuntee, joka siinä on säilyttänyt puhtaan omantunnon. Hän ei kauvemmin tahtonut tukahuttaa parahinta, sydämellisintä tunnettansa ymmärtämättömän poikanulikan tähden, hän ei voinut uhrata lapsensa onnea tyhmien aatelisten kujeiden vuoksi. Ja kun hän tästä epäilyksestä oli päässyt, loisti kauniin iltataivaan kuva veden tyyneltä pinnalta hänen silmiinsä, ja kauvan istui hän siinä ja näki molempain lastensa vastaisuuden valkeina kesäpilvinä häilyvän veden yli, ja ilta-aurinko valaisi ulkona valkeata lunta ja valaisi sisällä hänen valkeita hiuksiansa.

Kun hän näin istui vaipuneena suloisiin ajatuksiin, tempaistiin ovi auki ja Kristian Degel syöksi sisään: "Herra pehtori, teidän täytyy tulla, Rubenin tamma on saanut hirveän ähkytaudin, emmekä tiedä mitä pitää tehdä".

Vanhus hypähti pystyyn ja riensi talliin.

Tuskin oli hän mennyt, niin tuli Fritz Triddelfitz sisään matkalaukkunsa ja lainakirjaston kirjojen ja koko tilanomistajapukunsa kanssa, laski ne tuolille akkunan eteen ja aikoi juuri sälyttää ne kaikki laukkuun, että hän Demminissä voisi keikailla, kun hän samassa havaitsi Hawermannin tilikirjan, sillä vanhus oli kiireissään unhottanut sulkea pulpettinsa. — "Tämäpä sopii hyvästi", sanoi Fritz, otti kirjan ja kirjotti siihen viljarätingin, mutta hänen täytyi istua akkunan ääreen, sillä alkoi jo hämärtää.

Hän ei vielä ollut rätinkiänsä loppuun kirjottanut, kun Kristian Degel uudestaan syöksi sisään: "Herra Triddelfitz, teidän täytyy mitä pikemmin tuoda kaksi turnipsiraitia aitasta, meidän on kääriminen tamma märkiin raiteihin".

Kun Fritz kuuli jalan astuntaa, pisti hän Hawermannin kirjan taaksensa tuolille, ja kun Kristian nyt häntä joudutti ja pisti aitanavaimen hänen käteensä, jätti hän kirjan sillensä ja riensi ulos hänen kanssansa. — Tultuansa aitanovelle, kohtasi hän Mari Möllerin, joka tuli lehmiä lypsämästä.

"Mari kulta", huusi Fritz, "tehkää niin hyvin ja sälyttäkää minun kapineeni laukkuun, ne ovat tuolilla akkunan edessä, mutta älkää vaan unhottako kirjoja!"

Ja Mari Möller teki, mitä käskettiin, ja kahmasi puoli hämärässä ja kokonaan rakkauden hommissa Hawermannin tilikirjan matkalaukkuun lainakirjaston kirjojen keralla.

Kun Hawermann tuli takasin tallista, sulki hän Pulpettinsa, aavistamattakaan mitään pahaa, ja seuraavana aamuna matkasi Fritz Triddelfitz, kukon laulaissa nisukuormineen ja laukkuineen Demminiin, aavistamatta myöskään mitään pahaa.

Kun vanha pehtori viimeisen kerran oli antanut päivätyöläisille käskynsä, rupesi hän myös ajattelemaan omia asioitansa ja haalimaan kokoon kimsujansa, kamsujansa, että hän iltapuolella voisi lähteä. Hän ei kuitenkaan ollut saanut niitä täydellisesti järjestetyiksi, kun Daniel Sadenwater tuli sisään ja käski hänen tulla herra von Rambowin puheille.

Akselilla oli ollut hyvin levoton yö; hänen paras puhdasrotuinen tammansa, josta hänellä oli ollut suuria toiveita, oli sairastunut, se myrkky, mitä Pomukkelskopp oli kuiskannut hänen korvaansa, oli häntä vaivannut, se tottumaton asema, johon hän nyt joutui, kun hän itse otti talouden hoitoonsa, teki hänen mielensä katkeraksi, ja nyt oli hänen antaminen Hawermannille hänen palkkansa ja vielä lisäksi ne monet ennakkomaksut, joita vanhus oli hänen puolestansa työväelle suorittanut, eikä hän tietänyt edes, kuinka paljo ne tekivät, tokko hänen rahansa niiden, maksamiseen riittivätkään. Pehtorinsa edessä, joka itse oli virastaan luopunut, ei hän voinut häpäistä itseänsä, hänen täytyi keksiä joku keino ja löytää joku syy, jonka tähden hänen ei ollut tarvis hänelle heti velkaansa maksaa. Semmoista syytä on tuossa hopussa vaikea löytää; mutta riidan voi aina saada: toimeen, ja se saa käydä syystä. — Viheliäinen keino, mutta hyvin tavallinen! Ja että se johtui Akselin mieleen, todistaa kuinka hirveällä vauhdilla hän miehenä ja aatelismiehenä oli alasmäkeä mennyt; mutta mikään ei saata heikkoa ihmistä niin sukkelasti harhateille kuin rahapula, erittäinkin jos ulkokuori on ylläpidettävä.

Kun Hawermann astui hänen huoneesensa, kääntyi Aksel akkunaan ja katseli ulos: "Onko tamma jo terve?"

"Ei", sanoi Hawermann, "se on vielä kipeä; olisi kai paras, tuottaa hevoslääkäri".

"Se on minun asiani. Mutta", lisäsi hän ja katseli tuijotteli yhä tuimemmin ulos akkunasta, "syynä on se, ettei pidetä mitään huolta tallista, vaan syötetään eläimiä pilaantuneilla, tunkkeisilla heinillä".

"Herra von Rambow, te tiedätte itse, että heinät tänä vuonna ovat saaneet liian paljo vettä; mutta tunkkaisia eivät ne ole. Ja itse olette te ottaneet pitääksenne huolta puhdasrotuisista hevosista, sillä kun minä muutamia viikkoja sitten panin toimeen pienen muutoksen tallissa, toruitte te minua siitä kovilla sanoilla kun otitte puhdasrotuiset hevoset omaan huostaanne".

"Niin kyllä! niin kyllä!" huudahti Aksel ja siirtyi pois akkunan luota ja käveli edes takasin lattialla, "se on samaa vanhaa virttä". Yht'äkkiä seisahtui hän Hawermannin eteen ja katseli häntä, mutta vähän epävarmasti: "Te aiotte tänään lähteä?"

"Niin", sanoi Hawermann, "viime suostumuksemme mukaan…"

"Minun ei oikeastaan olisi tarvis", puuttui Aksel hänen puheesensa, "päästää teitä ennen pääsiäistä; uudenvuoden jälkeiseen päivään asti pitäisi teidän kumminkin jäädä".

"Se on oikein; mutta…"

"No se onkin yhdentekevä", huudahti Aksel taas, "mutta tilit on meidän ensiksi tarkastaminen. Menkää ja tuokaa kirjanne". Hawermann meni.

Aksel keksi nyt hyvän keinon, miten päästä pulasta, jos rahoja ei tarpeeksi ollut. Kun Hawermann tuli kirjansa kanssa, voi hän sanoa, ettei hänellä nyt ollut aikaa sitä tarkastaa, ja jos Hawermann sitä vaati, voi hän ottaa korkeat sääret selkäänsä ja sanoa: Uudenvuoden jälkeisenä päivänä oli vasta sen aika. Mutta asia tuli hänelle vielä mukavammaksi; Hawermann ei tullut takasin. Hän odotti odottamistaan, Hawermannia ei kuulunut, vihdoin lähetti hän Danielin ja hänen kanssansa tuli nyt vanhuskin, mutta, suuressa mielenliikutuksessa, ihan kalpeana, ja huudahti, ovesta sisään astuessaan: "Hyväinen Jumala, mitä on minulle tapahtunut! Kuinka on se mahdollista, kuinka on se tapahtunut!"

"Mitä nyt?" kysyi Aksel.

"Herra von Rambow", huudahti Hawermann, "eilen illalla minä päätin vilja- ja raharätingit, lukitsin kirjani pulpettiini ja nyt on se poissa".

"Oo, sepä on kauniisti!" huudahti Aksel ivallisesti ja se suloinen siemen, mitä Pomukkelskopp eilen oli hänen sieluunsa kylvänyt, rupesi nyt itämään, kasvamaan ja rehevästi rehottamaan, "tämäpä on varsin kauniisti! Kun kirjaa ei tarvittu, oli se yhä tarjona, ja nyt, kun sitä tarvitaan, on kirja poissa!"

"Minä pyydän", huudahti Hawermann tuskissaan! "älkää tuomitko liian äkkiä, se on löydettävä, se löydettämän", ja niin puhein juoksi hän taas ulos ovesta.

Vähän ajan perästä tuli hän taas: "Sitä ei löydy", sanoi hän heikolla äänellä, "se on varastettu".

"Oo, sepä on lystiä!" huudahti Aksel ja, saatti itsensä edes ja takasin juoksemisella teeskenneltyyn raivoon, "välistä ei täällä ensinkään varasteta — niinkuin minun 2000 taalerini laita oli — ja välistä täällä taas on välttämättömästi varkaus tapahtunut; ihan sen mukaan, kuinka teidän asianne vaativat".

"Jumalan tähden! Jumalan tähden!" huudahti vanhus, "antakaa minulle aikaa, herra!" Ja hän löi kätensä ristiin: "Hyvä Jumala! Minun kirjani on poissa".

"Jaa", huudahti Aksel, "ja päivätyöläinen Regel on myös poissa, ja ihmiset tietävät, kuinka hän pois on päässyt, ja minun kaksituhatta taaleriani on myös poissa, ja ihmiset tietävät, mihin ne ovat joutuneet. Oletteko nekin panneet kirjaan?" kysyi hän ja lähestyi Hawermannia ja katseli häntä tuimasti silmiin.

Vanhus katsahti häneen, hän katsahti ympärillensä, missä hän oikeastaan oli, hänen kätensä, jotka hän oli ristiin laskenut, erosivat toisistansa, ja hänen jäsentensä läpi kulki hirmuinen vavistus, ikäänkuin särkisi valtava virta jääpeitteen, ja veri syöksyi hänen jäsentensä kautta hänen kasvoihinsa, niinkuin vihaisen virran vesi, kun se vapautuu ja ajaa jäämöhkäleet korkeihin kasoihin ja murtaa tokeet: "Kavahtakaa teitänne, ihmislapset!"

"Konna!" huusi hän ja syöksi Akselin kimppuun, joka oli peräytynyt, nähdessänsä vanhuksen vimmastuvan. "Konna!" huusi hän, "minun kunniallinen nimeni…!"

Aksel haparoi nurkassa, jossa hänen pyssynsä oli.

"Konna!" huusi vanhus, "sinun pyssysi ja minun kunniallinen nimeni!" ja syntyi nyt kiivas taistelu ja ottelu pyssystä, vanhus oli tarttunut ylhäältä pyssyn piippuun ja koetti vääntää sitä pois hänen käsistänsä. Yhtäkkiä laukesi pyssy.

"Herra Jesus!" huusi Aksel ja kaatui selällensä sohvalle; ja vanhus seisoi hänen edessänsä ja piti pyssyä kädessänsä.

Ovi tempaistiin auki ja nuori rouva juoksi läpi kruutin savun Akselin luoksi: "Jumalan tähden! Mitä täällä on tapahtunut?" ja kaikki se rakkaus, joka ennen oli hänen sydämessään Akselia kohtaan sykkinyt, puhkesi nyt kuin kirkas säde niiden pilvien läpitse, jotka sitä olivat peittäneet; Frida heittäytyi maahan hänen viereensä, hän repäisi auki hänen vaatteensa: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Verta!"

"Ole huoletta!" sanoi Aksel ja koetti nousta seisoalle, "haava on käsivarressa".

Vanhus seisoi liikkumattomana siinä, pyssy kädessä, virta oli peräytynyt takasin, mutta monen ihmisen onnen oli se hävittänyt ja vihannilla niityillä ja viljavilla pelloilla virui nyt liejua ja hietaa, ja näytti siltä, kuin ei enää milloinkaan siinä mitään kasvaisi.

Daniel tuli juosten sisään ja sisäpiika, ja niiden, avulla pantiin Aksel sohvalle ja riisuttiin häneltä takki. Haulit olivat ruhjonneet käsivarren kamalasti ja veri vuosi virtana lattialle.

"Lääkäriä noutamaan!" huusi nuori rouva ja koetti tukkia veren juoksua liinoilla, mutta kaikki, mitkä käsillä olivat, eivät siihen riittäneet, hän katsahti ylös, noutamaan enemmän, ja hänen oli meneminen Hawermannin ohitse, joka vielä yhä seisoi siinä jäykistyneenä ja katseli kalpeana herraansa. "Murhaaja!" huudahti Frida hänelle, mennessään ulos; "murhaaja!" huusi hän toistamiseen, palatessaan takasin. Vanhus ei virkkanut mitään, mutta Aksel kohotti itseänsä vähän ylös ja sanoi: "Ei, Frida, ei! siihen on hän viaton", sillä vääryyttä rakastava ihminenkin antaa Jumalalle kunnian, tunteissaan Jumalan käden likeltä koskevan hänen elämänsä lankaa; "mutta", lisäsi hän, sillä totuttua tapaansa, puolustella itseänsä syyttämällä toista, ei hän voinut heittää, "petturi on hän ja varas. — Menkää ja älkää tulko enää minun näkyviini!"

Veri syöksähti taas vanhuksen kasvoihin, hän aikoi jotakin sanoa, mutta nähdessänsä nuoren rouvan kääntyvän poispäin hänestä, meni hän hoiperrellen ulos ovesta.

Hän meni kamariinsa: "petturi on hän ja varas", pyöri hänen päässänsä; hän istui akkunan viereen ja katseli ulos pihalle, hän näki kaikki mitä siellä tapahtui, mutta kaikki oli kuin unennäköä; "petturi on hän ja varas", sen yksistään ymmärsi hän, se yksistään oli todellisuutta. Kristian Degel ajoi ulos kartanolta, hän tiesi varsin hyvin, että hän meni lääkäriä noutamaan, hän tempaisi akkunan auki, hän aikoi huutaa hänelle, että hän ajaisi niin kovasti kuin mahdollista; mutta — "petturi on hän ja varas", tunki ehdottomasti hänen suuhunsa. Hän sulki akkunan. Mutta kirja! Kirja täytyi löytyä — kirja! Hän repi auki arkut ja lippaat, joihin hän oli sälyttänyt tavaroitansa, hän levitti kimsunsa ja kamsunsa lattialle, heittäytyi polvillensa — ei rukoilemaan, sillä "petturi on hän ja varas", hän sohi kepillänsä kaapin alle, pulpetin alle ja sängyn alle: kirja täytyi löytyä, kirja! Mutta turhaan! — "Petturi on hän ja varas". — Hän seisoi uudestaan akkunan ääressä, hän katseli taas ulos; mutta hänellä oli keppi kädessä, mitä teki hän kepillä? Tahtoiko hän mennä ulos? Tahtoi, hän tahtoi mennä ulos, hän tahtoi mennä pois, pois täältä, pois! Hän pani lakin päähänsä, hän meni ulos ovesta, ulos portista. Mihinkä? Yhdentekevä! Ihan yhdentekevä! Mutta vanha tottumus ajoi hänet Gürlitzin tielle. Vanhalla tiellä tulivat hänelle vanhat ajatukset: "Lapseni! Minun lapseni!" huudahti hän, "minun kunniallinen nimeni!" Hän piteli povitaskuunsa — niin, siellä oli lompakko, siellä oli kirje hänen tyttärellensä. Mitä arvoa oli nyt sillä? Hän oli hävittänyt lapsensa onnen, hänen kunniallisen nimensä ja tuon onnettoman laukauksen kanssa oli se iäksi päiväksi hävinnyt ja ensimäiset katkerat kyynelet tihkuivat hänen silmistänsä ja niiden kanssa hyvän omantunnon tunne ja levitti lempeällä kädellään lievitystä hänen ahdistettuun sieluunsa — mutta hänen kunniallinen nimensä ja hänen lapsensa onni oli iäksi päiväksi mennyt. — Oi, kuinka onnellisena oli hän eilen istunut kamarissaan, kirje kädessä, jonka Frans oli kirjottanut hänen tyttärellensä, minkä autuuden oli se kirje Lovisalle tuova, mikä onnellisuus oli siitä kukostava, kuinka kauniiksi oli hän kuvaillut vastaisuutta! Ja nyt oli tämä kaikki mennyt ja kadonnut, ja se häpeäpilkku, joka häneen oli painettu, poltti hänen ainoan lapsensa sydäntä ja oli sitä kalvava, oli sen kuluttava. Mutta mitä oli hänen lapsellansa sen kanssa tekemistä? Mikä voi olla hänen onnensa esteenä? Ei! ei! Kirous ja häpeä, jonka isä on saanut, mene perintönä lapsille neljänteen polveen asti, ja se sama piikkiaita, joka erotti hänen kunniallisista ihmisistä, oli myös hänen lapsensa onnen esteenä. — Mutta hän oli viaton. — Kukapa siitä välitti, jos hän sitä sanoi? Kenenkä valkean viattomuuden puvun mailma kerran on lialla tahrannut, hänen on matkaaminen mailman läpi samassa puvussa, kukaan ei pese häneltä sitä puhtaaksi, ja vaikka Herra taivaasta tulisi ja ihmeitä tekisi, että viattomuus ilmi tulisi — mailma ei sitä usko.

"Oo", huudahti hän, "minä tunnen mailman!" Hänen silmänsä tapasivat Gürlitzin, Pomukkelskopin herraskartanon, ja eräästä hänen sydämensä sopukasta, jonka hän iäksi päiväksi oli suljetuksi luullut, nousi pimeä hahmu ja levitti mustat siipensä hänen ylitsensä, niin ettei kirkas talviauringon säde enää häntä tavannut, se oli viha, joka hänessä syttyi; se surkuttelemisen kyynel, jonka hän lapsensa tähden oli itkenyt, kuivui hänen silmistänsä, ja ääni, joka ehdottomasti oli päässyt hänen huuliltansa, kuului taas: "petturi on hän ja varas;" ja tuo musta hahmu liikutti siipiänsä ja kohensi tulta, joka ilmilieskana hehkui ulos hänestä: "Hän on siihen syypää, kyllä me vielä kerran suoritamme välimme!"

Hän kävi läpi Gürlitzin, katsomatta oikealle tai vasemmalle puolellensa, kaikki, mikä kerta hänelle täällä oli rakasta ollut, oli kadonnut, hänellä oli vaan vihansa kanssa tekemistä, ja se ajoi häntä suorastaan yhtä määrättyä päämaalia kohden.

Bräsig seisoi tienvarrella pappilan ladon vieressä, hän kävi Hawermannia vastaan: "Hyvä huomenta, Kaarlo. No, mitenkäs voidaan? Mutta mikä sinun on?"

"Ei mikään, Bräsig. Mutta anna minun olla, anna minun olla yksin. Tule huomenna Rahnstädtiin, tule huomenna!" ja niin puhein meni hän hänen ohitsensa.

Kun hän Gürlitzin toisella puolella tuli töyräälle, jolta Aksel ensimäisen kerran oli näyttänyt kauniin maatilansa Pümpelhagenin nuorelle rouvallensa, ja jossa ilo oli saanut Fridan sydämen sukkelammin sykkimään, seisahti hän; tämä oli viimeinen paikka, josta hän voi nähdä sen paikan, jossa hän oli elänyt niin onnellisia vuosia, jossa hän oli saanut kärsiä aina sydänvereen saakka, jossa hänen kunniansa ja onnensa oli maahan tallattu. Silloin kiehui ja kuohui hänen sielussansa: "Kurja mies parka! Valehtelia!" — Ja rouva? "Murhaaja!" sanoi hän minulle ja vielä kerran "murhaaja!" ja sanottuansa suustansa tämän hävyttömän sanan, kääntyi hän minusta pois. "Teidän turmionne on pian tuleva, minä olisin sen voinut ja tahtonut estää; uskollisesti kuin koira olen minä teitä vartioinnut; ja kuin koiran olette te ajaneet minun pois luotanne; mutta…" hän pitkitti matkaansa Rahnstädtiin ja viha levitti mustat siipensä hänen ylitsensä.

Luku 31.

Miksikä Lovisa kävi Gürlitzin tietä pitkin ja miksi hän katseli länttä kohden, kunnes kyynelet tulivat silmiin. — Hawermann pastorin rouvan kanssa, ja pastorin rouva toivoi, että pastori vielä eläisi. — Bräsig kertoo ystävällensä Kaarlolle pitkiä tarinoita entisistä ajoista. — Kalpea hahmu, eli isä ja lapsi. — Bräsig rupee omin päinsä liittoon Pomukkelskoppia vastaan, sentähden nimittäin ettei hän tahdo olla harakkana. — Rukkaset. — Bräsig ajaa kankuri Rührdanzin kanssa pitkin maantietä ja he haastelevat toinen toisensa kanssa, tarvitseeko papereita pässikin. — Bräsig puhuu armollisen rouvan kanssa karrikkeista, ja Fritz Triddelfitzin täytyy tulla esille Mari Möllerin kanssa. — Miksikä Pomukkel aina käytti paksua kaulavaatetta.

Rahnstädtissä oli pastorin rouvan luona joulunjälkeisenä päivänä ankara kiire ja juokseminen ylös ja alas rappusia myöden, sillä Lovisa teki viimeisiä, valmistuksiaan isänsä vastaisessa asunnossa ja kun hän jo luuli kaikki kunnossa olevan, puuttui vielä, yhä yhtä ja toista, mitä hän voi tehdä isänsä mukavuudeksi. Päivällisen aika tuli, mutta hänen isänsä ei ollut vielä tullut, ja hän oli kuitenkin valmistanut, häntä varten sijan pöytään.

"Minä en tiedä, miten on laita", sanoi hän pastorin rouvalle, "mutta minua pelottaa niin".

"Mitä?" huudahti rouva Behrens, "olet vasta neljänneksen vuotta ollut kaupungissa ja rupeet jo aavistuksia saamaan, niinkuin muutkin teetä särpivät kaupungin naiset? Mihinkä on minun reipas maalaistyttöni joutunut?" ja hän taputteli samassa kasvatustytärtänsä oikein iloisesti ja ystävällisesti poskille.

"Ei", sanoi Lovisa ja tarttui pastorin rouvan ystävälliseen käteen ja piti sitä lujasti omassaan, "semmoiset epämääräiset aavistukset eivät minua vaivaa, mutta minä pelkään todellakin kovasti, voiko isä työn puutteessa täällä viihtyä ja perehtyä kaupungin elämään".

"Lapsi kulta, sinä ajattelet juuri kuin olisi Rahnstädt pääkaupunki; ei — Jumalan kiitos! — hanhet käyvät täällä avojaloin yhtä hyvin kuin Pümpelhagenissa, ja jos isääsi ilahuttaa maanviljelystoimet niin voipi hän katsella, kuinka naapurimme oikealla kädellä ajaa lantaa kahdella ja naapurimme vasemmalla kädellä kolmella hevosella, ja jos häntä miellyttää keskustelu sillä alalla, niin on hänen vaan tarvis käydä talonisäntämme Kurzin puheille, hän on kertova hänelle niin paljon niittyjen vouraamisesta ja kaupungin sonneista, että hän on saava niistä yhtä kylläksensä kuin mekin".

Lovisa naurahti ja kun ruoat oli korjattu päivällispöydältä, sanoi hän: "Niin, äiti kulta, menkää nyt vähän levähtämään, minä tahdon käydä taipaleen matkaa Gürlitzin tietä, eiköhän isä mahda tulla vastaani".

Hän otti päälystakkinsa yllensä, pani lämpimän myssyn päähänsä ja kävi pitkin tietä, jonka kohta alusta ruveten oli valinnut kävelypaikaksensa, sillä se vei hänet lähemmäksi sitä paikkaa, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja kun hänellä oli ollut enemmän aikaa, oli hän tavallisesti käynyt aina sille töyräälle asti, josta hän voi nähdä Gürlitzin kylän, kirkon, pappilan ja kirkkotarhan, ja kun hänellä oli ollut vielä enemmän aikaa, oli hän poikennut hetkeksi Liinan ja Gottliebin luoksi ja oli puhellut pajatellut entisistä ja nykyisistä ajoista. Hän astui astumistaan, hänen isänsä ei tullut, itätuuli puhalsi häntä päin silmiä ja sai hänen poskensa rusottamaan, niin että hänen herttaiset kasvonsa loistivat tuon pimeän hunnun alta kuin kirkas kevätpäivä, tullessaan näkyviin synkistä sadepilvistä ja täyttäen mailman toivolla ja ilolla. Mutta vesi tuli hänen silmiinsä; oliko siihen syynä vastainen itätuuli? Vai oliko syynä että hän niin tarkasti tirkisteli, nähdäksensä isäänsä? Vai vaikuttivatko ajatukset sen? Ei, itätuuli ei ollut siihen syynä, sillä Lovisa oli seisahtanut ja katseli länttä kohden ja silmät olivat kumminkin täynnä kyyneleitä, eikä syynä ollut isäänsä tirkisteleminenkään, sillä Lovisa katseli päinvastaiselle suunnalle, tuonne, missä aurinko tulipunaisena pallona vähitellen teki laskua mustain kuusien taaksi; sitte oli vihdoinkin syynä kai hänen ajatuksensa. Semmoiset ajatukset, jotka herättävät milloin iloa, milloin surua nuoressa sydämessä, jotka ympäröivät sitä ruususeppeleillä, niin että se välistä riemuitsee taivaasen asti sanomattomasta onnesta, välistä taas on pakahtumaisillaan itkusta, kun ruususeppeleiden piikit repivät sydäntä veriseksi. — Mutta miksikä kääntyi hän länttä kohden? Ah, hän tiesi, että siellä oli hän, jolta suloisimmat tervehdykset tulivat hänen sydämellensä.

"Länttä kohden, länttä kohden Lennä vieno siipi! Sinua mua kuollessainkin Haluin vielä viepi!"

kuiskaili hän ja lensi punaseksi sen salaisen, suloisen tunteen vallassa, joka tuli ilmi hänen sydämestänsä, ruusunpunaseksi lensi hän kuin kaunis kevätpäivä, joka mennessään maillensa kultaa pilvet ja ennustaa uutta ihanaa päivää huomiseksi.

Hän käveli edespäin aina sille töyräälle asti, jolla hänen vanha isänsä pari tuntia sitte oli seisonut ja vuodattanut ulos kaiken sen katkeruuden, jolla ihmiset olivat hänen maljansa täyttäneet. Lovisa seisoi samalla töyräällä ääneti ja katseli Pümpelhagenia ja Gürlitziä kohden, ja kaikki se rakkaus, mitä ihmiset näillä seuduilla olivat hänelle osottaneet, täytti hänen sydämensä, ja mitä vanhuksen ahdistettu sydän vihassa ja kiukussa tässä oli syntiä tehnyt, sen pyyhki tyttären rukous ja rakkauden ja kiitollisuuden kyynelet pois siitä taulusta, johon kaikki on kirjotettu.

Rahnstädtistä oli Gürlitziin penikulma ja talvipäivän aurinko oli jo pian laskemaisillansa taivaalta; Lovisan täytyi palata kotia. Samassa näki hän miehen tulevan Gürlitzistä päin; se voi olla hänen isänsä, hän jäi vielä seisomaan tuokioksi aikaa paikallensa ja katseli tähysteli: ei, hänen isänsä ei se ollut! ja hän kävi taipaleen matkaa edelleen, katsahti taas taaksensa ja nyt näki hän, että se oli pehtori Bräsig, joka tuli suorastaan häntä kohden.

"Herranen aika, Lovisa! mitä? Sinä seisot täällä, keskellä maantietä tässä tuimassa tuulessa? Miks'et mene sinä pappilan nuoren herrasväen luoksi?"

"Ei, pehtori Bräsig, tänään en sinne aio. Minä lähdin vaan tavottamaan isääni".

"Mitä? Kaarlo Hawermann? Eikö hän vielä ole teidän luonanne?"

"Ei, ei vielä!"

"No, mutta hän matkasi kumminkin jo tänään aamupuolella noin puoli-kahdentoista aikaan läpi Gürlitzin".

"Hän on jo täällä ollut? Jumalan tähden, mihinkä hän sitte on joutunut?"

Nyt johtui Bräsigin mieleen, kuinka kurjalta Hawermann näytti, ja havaitessansa tuon rakkaan lapsen levottomuuden, sanoi hän, häntä lohduttaaksensa: "Niin, meidän, nimittäin maamiesten, laitamme on usein omituista laatua; yhdellä on tekemistä siellä, toisella täällä; mahdollista, että hän on poikennut tästä oikealle kädelle Gülzowiin; mahdollista, että hän jo on Rahnstädtissä ja ostelee sieltä yhtä ja toista. Mutta minä", lisäsi hän, "minä tulen nyt sinun kanssasi, lapsi kulta, minulla on myös asiaa Rahnstädtiin ja viivyn siellä yötä, sillä minä aion ottaa takasin tuolta rikkiviisaalta siirappisissiltä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän viime erällä voitti minulta bostonpelissä. Tänään on nimittäin peliseura koossa".

Kun olivat vähän matkaa taivaltaneet, ajaa karauttivat eräät kääsit heitä vastaan Rahnstädtistä päin. Niissä oli Kristian Däsel tohtori Strumpfin kanssa. Tohtori käski seisattaa: "Oletteko jo kuulleet? Herra von Rambowille on onnettomuus tapahtunut jahtipyssyllä, hän on ampunut käsivartensa ruhjoksi. Mutta minulla ei ole enempää aikaa, kyytimiehen on jo kauvan ollut odottaminen minua; minä en ollut kotona. Anna mennä!" Hän ajoi hyvää vauhtia edelleen.

"Mitä tämä on?" huudahti Lovisa, "minun isäni olisi lähtenyt Pümpelhagenista semmoisen onnettomuuden aikana. Se ei voi olla milloinkaan mahdollista".

"Onnettomuus voi olla tapahtunut hänen lähdettyänsä", sanoi Bräsig, mutta, muistellessaan Hawermannin tänaamullista onnetonta muotoa, ei uskonut hän itsekään selitystänsä.

Lovisa kävi yhä tuskallisemmaksi ja joudutti kulkua. Isänsä viipymisen ja tuon onnettoman tapauksen välillä Pümpelhagenissa ei hän voinut mitään yhteyttä löytää, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kuin riippuisivat ne toinen toisestansa.

Sillä aikaa oli Hawermann saapunut pastorinrouvan luoksi Rahnstädtiin. Hän oli poikennut pois suoralta tieltä ja käynyt syrjäteitä, että hän rauhottuisi, ja ettei hän semmoisessa hirveässä mielentilassa ilmaantuisi lapsensa silmäin eteen. Kun hän nyt astui sisään pastorin rouvan luoksi, oli hänen mielensä tosin rauhottunut, mutta se hirmuinen taistelu, jonka hän vähän ennemmin oli sydämessään kestää saanut, oli jättänyt jälkeensä häneen hermottomuuden ja väsymyksen, joka sai hänen näyttämään kymmentä vuotta vanhemmalta ja joka heti oli sattuva tuon pienen rouvan silmiin. Rouva Behrens kavahti pystyyn, antoi kahvin, jonka kanssa hän juuri puuhaili, kiehua ylitse, ja huudahti: "Taivaan pyhät, Hawermann, mikä teitä vaivaa? Oletteko kipeä?"

"En! — Kyllä kai, minä luulen sitä. - Missä on Lovisa?"

"Hän meni teitä vastaanottamaan, ettekö häntä ole tavanneet? Mutta istukaa toki! Herranen aika, te näytätte niin riutuneelta".

Hawermann istui ja katseli ympärilleen huoneessa, oliko hän yksin pastorin rouvan kanssa.

"Hawermann, sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" sanoi pieni rouva Behrens ja tarttui Hawermannin uupuneihin käsiin.

"Minusta ei ole enää mihinkään; minun on tästä lähin heittiönä ja kunniattomana ihmisenä vaeltaminen matkaani mailmassa".

"Oo, ei suinkaan! ei suinkaan! Älkää semmoista sanoko!"

"Että minulta otettiin tilaisuus työtä tekemään, sen olisin voinut kestää, vaikka kyllä raskaalla mielellä; mutta että minun myös on menettäminen kunniallinen nimeni, se kirventelee minun sydäntäni, sitä en voi minä kestää".

"Ja ken tahtoo teiltä sen ottaa?" kysyi pastorin rouva ja katseli häntä oikein vilpittömästi silmiin.

"Ne, jotka sen parhaiten voivat tehdä, herra von Rambow ja hänen rouvansa", sanoi vanhus ja rupesi kertomaan, mitä tapahtunut oli, sortuneella äänellä ja usein keskeytyen; mutta kun hän viimein lopetti puheensa sillä, että se nuori rouvakin oli hänen hylännyt, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja antanut hänen varkaana ja petturina mennä tiehensä, silloin pääsi viha taas valloilleen hänessä, hän hypähti ylös tuolilta ja käveli säihkyvin silmin ja nyrkkiä puristellen edestakasin huoneessa, ikäänkuin tahtoisi hän käydä taisteluun koko pahaa mailmaa vastaan.

"Oo", huudahti hän, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta he ovat satuttaneet minua pahemmin kuin he aavistaa voivat, he ovat vetäneet minun lapseni onnen minun onnettomuuteeni. Tuossa! lukekaa, rouva kulta!" ja hän antoi rouva Behrensille Fransin kirjeen.

Rouva Behrens luki, paperi rytisi hänen kädessänsä, niin suureen mielenliikutukseen oli kertomus hänen saattanut; Hawermann seisoi hänen edessänsä; ja katseli häntä luopumatta.

"Hawermann", sanoi rouva Behrens ja tarttui hänen käteensä, luettuansa kirjeen loppuun, "ettekö havaitse Jumalan sormea: mitä toinen orpana teitä vastaan on rikkonut, sen toinen taas palkitsee".

"Ei, rouva kulta", sanoi Hawermann tylysti "minä olisin todellakin semmoinen konna, joksi mailma minua tästä lähin on nimittävä, jos minä rehellisen, mitään pahaa aavistamattoman miehen huoneesen veisin vaimon, jonka nimi on tahrattu. Köyhä ja kunniallinen! Se kävisi laatuun. Mutta kunniaton? — Ei milloinkaan!"

"Ah, Jumalani!" huudahti pieni rouva, "missä on nyt minun pastorini? Jospa hän nyt olisi saapuvilla! Hän voisi auttaa ja neuvoa".

"Sitä hän voisi", sanoi Hawermann hiljaa itseksensä. "Minä en voi!" huudahti hän, "minun lapseni on seuraaminen omaa neuvoansa ja teidän, on häntä auttaminen, te olette enemmän kehittäneet hänen tunnettansa oikeuden ja vääryyden suhteen, kuin minä valitettavasti olen tehdä voinut. Jos minun lapseni tästä huolimatta pitää oikeana ja kunniallisena suostua tarjomukseen, ja jos te itse sen hyväksytte, niin olkoon menneeksi! Minä en tahdo millään tavalla hänen päätökseensä vaikuttaa, minä en tahdo häntä nähdä, ennenkuin hän on päätöksensä tehnyt. Tässä kirje Fransilta hänelle, antakaa se hänelle ja kertokaa hänelle edeltäpäin, mitä tapahtunut on; niinkuin minä asian teille olen kertonut, niin on tapahtunut. Minä menen huoneeseni; minä en voi, minä en saa siihen kädelläni puuttua".

Hän meni ulos ovesta, mutta hän kääntyi taas takasin: "Rouva kulta, jos te katsotte sen hänen onneksensa — minusta ei mitään väliä tule pitää — unhottakaa, mitä minä äsken sanoin! Minä tahdon tehdä, mitä voin, että minun häväisty nimeni pysyy piilossa".

Hän meni taas ulos ovesta ja portaalla jupisi hän itseksensä: "Minä en voi toisin, minä en voi toisin tehdä" Kun hän kamarissaan istahti sohvaan ja ympärillänsä näki, kuinka hänen tyttärensä oli kaikki kauniisti siivonnut ja järjestänyt, peitti hän kasvonsa käsillänsä ja itki hiljaa itseksensä: "Ja tästä kaikesta pitää minun luopua?" syvästi huoahti hän: "Ja miks'en sitä tekisi? Miks'en sitä tekisi? Jos se on hänen onneksensa", huudahti hän, "niin en tahdo häntä enää ollenkaan nähdä".

Ulko-oven kelloa soitettiin, hän kuuli Bräsigin äänen, hän kuuli lapsensa heleän tervehdyksen. Kaikki kävi taas hiljaiseksi. Hän kuulteli jokaista hivausta. Nyt kertoi pastorin rouva, mitä oli tapahtunut, nyt revittiin rikki se sydän, jota hän rakasti hellimmästi. Vitkalleen läheni jalanastunta ylös portaita myöden. Bräsig tuli sisään, hän näytti niin tyyneltä ja levolliselta, kuin olisi kuolema kulkenut hänellä vieraana, hänen kulmakarvansa, jotka hän muuten kohotti korkealle ilmaan, kun jotakin tavatonta tapahtui, riippuivat nyt raskaina alas peittäen hänen silmänsä, hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Minä tiedän, Kaarlo, minä tiedän kaikki", ja istui ystävänsä viereen sohvalle.

Niin istuivat he kauan illan hämärässä kumpikaan ei lausunut mitään; vihdoin haparoi Bräsig Hawermannin kättä: "Kaarlo", sanoi hän, "me olemme tunteneet toinen toisemme jo pian viisikymmentä vuotta. Muistat kai vielä vanhan Knirkstädtin luona? Mikä ihana nuoruuden aika on meillä ollut! Aina tyytyväisiä ja iloisia! Ja lukuun ottamatta paria tyhmää tekoa, joita minä autin sinua toimeen panemaan, ei ole meissä mitään muuta moittimista. — Kaarlo se on todellakin lohduttava ajatus, kun vanhoilla päivillään voi sanoa: niin, tyhmyyksiä kyllä, mutta pahoja tekoja ei yhtäkään!"

Hawermann vavahti ja veti kätensä pois.

"Kaarlo", sanoi Bräsig taas, "hyvä omatunto on toki hyvä asia vanhoilla päivillä ja ihmeellistä, varsin ihmeellistä on, että nämä hyvät omattunnot vanhoilla päivillä aina ja alati sattuvat yhteen eivätkä heitä toinen toistaan. Kaarloseni, minun rakas vanha toverini!" ja hän heittäytyi hänen kaulaansa ja itki katkerasti.

"Bräsig", sanoi Hawermann, "älä rasita enempi minun sydäntäni, se on kyllä raskas jo muutenkin".

"Älähän mitä, Kaarlo! Kuinka voi sinun sydämesi raskas olla? Sinun sydämesi on puhdas, niinkuin Jobin, se on oleva yhtä keveä kuin leivonen, joka kohoaa kirkasta taivasta kohden, sillä se onneton sattumus tuon perhanan — ei, siitä en minä aikonut puhua; minä tahdoin sanoa — — Niin, mistähän me puhuimmekaan? Ja hah! omastatunnosta. On tosiaankin omituista laitaa tuon omantunnon kanssa, Kaarlo! Niin on esimerkiksi Kurzin omatunto, sillä hänellä on semmoinen yhtä hyvin kuin sinulla ja minulla ja minä luulen, että hän sen kanssa voi kestää kerran Jumalankin edessä; mutta minun edessäni ei hän pidä paikkaansa, sillä hän kurkistelee toisen kortteihin bostonia pelattaissa. Hänellä on jonkinlainen kolmen äyrin omatunto; sillä, näethän, suurissa asioissa on hän varsin tarkka, niinkuin esimerkiksi rouva Behrensin huoneen hyyryn kanssa; mutta kun kysymystä on kyynäristä, puolista tuopeista ja nauloista, silloin ottaa hän, minkä saa, ja häntä ei hävetä ensinkään, kun hän vaan saa jotakin; mutta jos hän ei saa, niin hävettää se häntä toki. Ja niin tahdoin minä sanoa sinulle, Kaarlo, koska sinä nyt täällä tulet asumaan, että sinun täytyy seurustella toisinaan hänen kanssansa, ja se huvitus on välistä niin ja näin, juuri kuin hänen omatuntonsakin, sillä hän puuttuu useasti puhumaan maanviljelyksestä, ja silloin, kiitää hän pois, kuin ajelisi hän lystiksensä savikärryillä. Siitä ei voi siis sinulle mitään huvitusta olla ja sentähden olen minä ajatellut niin, että, kun ensin olen saanut nuoren pastorin toukokylvön toimitetuksi ja olen pannut kaikki vähän järjestykseen, muutan minä tänne sinun luokses ja niin olemme toinen toisellemme huviksi ja voimme sitte elon aikana taas mennä Gürlitziin, ettei tuo pappi parka joudu liian suureen ahdinkoon, ja siihen ei hän olekaan joutuva, sillä Yrjö on ajatteleva mies, ja hän itsekin rupee jo — Jumalan kiitos! — kykenemään yhteen ja toiseen, sillä Liina on hänellä apuna. Ja kun hän. ensimäisen vuoden on kestänyt, niin saatpa nähdä, että hän heittää herännäisyytensä; mutta meidän täytyy antaa hänen toisinaan hommata vähän omin päinsä, että hän tulee ahtaalle ja tulee tuntemaan, että inhimilliseen elämään tarvitaan vähän muutakin kuin virsikirjan lukemista. Niin, ja sitte tulen minä sinun luokses, Kaarlo; ja siitä on syntyvä elämä kuin silkki ja sinä olet näkevä, Kaarlo, että meidän elinaikamme viimeinen neljännes on oleva paras pala koko paistista". Ja hän halasi taas häntä kaulasta ja puheli sikin sokin menneistä ja tulevista ajoista, ikäänkuin, äiti joka tahtoo saada lastansa viihdetyksi.

Kuu kumotti sisään akkunasta, ja mikä voipi paremmin parantaa rikkirevittyä sydäntä kuin sen suloinen valo ja vanhan monivuotisen ystävän rakkaus? Minusta on aina tuntunut, että rakastuneille sopii paremmin kirkas, lämmin auringon paiste, mutta kuutamon kanssa soveltuu ystävyys paremmin yhteen.

Heidän vielä näin istuissaan, aukeni ovi ja hiljaisilla askelilla tuli hoikka olento sisään huoneesen ja jäi seisomaan kuun heleään valoon, kädet oli hänellä ristiin ladottuna rinnalla ja kalpeilta loistivat kasvot kuutamossa kuin valkea marmoripatsas pimeätä seinää vastaan:

Was hat man dir, du armes Kind gethan?

Bräsig siirtyi pois kamarista, sanomatta mitään, Hawermann peitti silmänsä käsillänsä, ikäänkuin tuntisi hän niissä kipua, kipua aina sydämen pohjaan saakka. Tuo hoikka olento heittäytyi hänen viereensä, nuo ristityt kädet heltisivät ja sulkivat Hawermannin syliinsä ja nuo kalpeat kasvot likenivät hänen kasvojansa. Hyvän aikaa vallitsi hiljaisuus, vihdoin kuuli vanhus vienoja, lempeitä sanoja hiljaa kuiskattavan korvaansa: "Minä tiedän, mitä sinä pidät oikeana; minä olen sinun lapses — eikö niin? — Sinun rakas lapsesi?" —

Hawermann laski kätensä lapsensa uumille. "Isä, isä!" huudahti Lovisa, "me emme eroa toisistamme! Minun toinen isäni, joka nyt on Jumalan luona, on kertonut minulle, kuinka sinä et tahtonut luopua minusta, ollessasi suurimmassa surussa ja onnettomuudessa, kun päivätyöläisenhyväsydäminen vaimo tahtoi ottaa minut huostaansa; nyt olet sinä taas surussa ja tuskassa, tahtoisitko nyt luopua minusta? Pitäisikö minun nyt jättää sinut?" — ja hän veti isänsä luoksensa ja virkkoi hiljaa: "Sinun nimesi on minun nimeni, sinun kunniasi on minun kunniani, sinun elämäsi, on minun elämäni". —

Paljo siellä puhuttiin kuun suloisessa valossa tuossa tuttavallisessa kamarissa, mutta mitä siellä, puhuttiin, sitä ei ole kenkään ilmaiseva, sillä kun uskollinen isä ja rakas lapsi keskenänsä haastelevat koko elämän onnesta, silloin on Jumala heidän kanssansa, ja mitä he puhuvat, ei koske mailmaa, vaan ainoastaan heitä molempia.

Alhaalla pastorin rouvan huoneessa oli toisenlaista elämää. Pastorin rouva istui nojatuolilla ja itki katkerasti; tämä armas hyvänluontoinen rouva oli ihan haltioissaan, Hawermannin kova onni oli sattunut kipeästi hänen sydämeensä, mutta kun hänen nyt itse oli — herättäminen tuo hirmuinen kamppailu tuon rakastetun tytön povessa, kun hän näki tämän kamppailun pääsevän valloilleen ja kun hän heti sen perästä näki luottamuksen ja mielenmaltin, tuskista ja haavoista huolimatta, pääsevän voitolle hänen sydämessänsä, silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän tahallansa polkenut pois jaloillansa ottolapsensa onnen, ja tuska ja mielipaha ja katumus ja sääliväisyys runtelivat hänen sydäntänsä, niin että hänen oli hyrähtäminen katkerimpaan itkuun.

Bräsig sitä vastaan oli jo ylhäällä Hawermannin luona käyttänyt sääliväisyytensä loppuun, hän oli tehnyt, mitä hän oli voinut, hillitäksensä raivoansa ihmisten pahuuden tähden, ja kun hän nyt tuli pastorin rouvan luoksi eikä hämärässä havainnut hänen tuskaansa, puhkesi hän puhumaan: "Perhanan jesuviitti roistot! Mitä? Semmoiselta mieheltä, kuin Kaarlo Hawermann on, aiotte te leikata kunnian ja hyvän maineen? Sehän on oikein pirullista! Sehän on ihan, kuin pitäisi toinen kissaa ja leikkaisi toinen siltä hännän pois. Te kirotut…"

"Bräsig, Bräsig, minä pyydän", huudahti pieni rouva Behrens, "heittäkää toki tuo jumalaton menonne!"

"Tätä sanotte te jumalattomaksi menoksi? Minusta se kuuluu kuin pyhäin enkelein laulu paratiisissa, kun minä vertaan sitä noiden jesuviittiroistoin konnan töihin".

"Bräsig, emme saa tuomita näitä ihmisiä".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva kulta, etten minä ole kaupungin tuomari ettekä te istu oikeusneuvostossa; mutta kun konna rämpii minun tielleni, ettehän silloin voi vaatia minulta, että minä pidän häntä kauniina kanarialintuna? Ei, rouva kulta, konna on konna, ja Samuli Pomukkelskopp on konnain konna, joka valaa myrkkyänsä meidän kaikkein päällemme. Mitä sanotte te siitä kiusasta, mitä hän taas on minulle tehnyt? Näettekös, hän on eräälle polulle, joka jo, niin sanoakseni, tuhat vuotta on vienyt pappilan pellolle, pystyttänyt paalun, ettemme kulkisi sitä tietä, ja on lähettänyt sanan minulle, että niin pian kuin minä käyn sitä tietä, antaa hän riisua minulta saappaat ja panee minut paljain jaloin hyppimään lumessa kuin harakka. Sanotteko te tätä kristilliseksi mielenlaaduksi? — Mutta minä aion haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi semmoinen mies haukkua minua harakaksi? Ja pastori Gottliebin pitää haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi hän sulkea pappilan pellolle vievän polun? Ja nuoren Jokkumin pitää haastaa hänet oikeuteen, sillä hän on useat erät julkisessa seurassa sanonut nuorta Jokkumia pöllöpääksi, ja sitä ei Jokkumin tarvitse suvaita. Ja teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, että hän rakentaa teille leskenasunnon, sillä minä olen kuullut vanhoilta ihmisiltä, että siitä on vielä välikirjat olemassa. Ja Kaarlo Hawermannin pitää haastaa se nuori herra oikeuteen. Meidän täytyy nostaa oikea kapina noita, jesuviitteja vastaan, ja jos minun neuvoani seurataan, niin matkaamme huomenna varhain kaikki Güstrowiin oikeuteen ja lähetämme haasteen koko joukkiolle yhtä haavaa ja otamme viisi avekaattia, että kullakin on omansa, ja sitte vips! oikeudenkäynti alkuun".

Jos hän olisi tietänyt, että Lovisa sai enimmästi kärsiä noiden jesuviittien juonista, olisi hän varmaan hankkinut hänellekin asianajajan; mutta Lovisan kärsimyksestä ei hänellä vielä ollut mitään aavistusta.

Pastorin rouva koetti häntä lepyttää; mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, hän tahtoi mullistaa kaikki ylösalasin, ja hänen vanhan ystävänsä onnettomuus oli niin koskenut hänen sydämeensä, että se mikä muuten lepäsi pohjassa, nuo pienet renkipoikien harmit ja leinin ja korttipelin kiusat, kaikki nyt tulivat pinnalle.

"Tulin tänne", huudahti hän, "huvittelemaan itseäni, koska tänään on korttiseuran kokous, ja että saisin takasin tuolta vietävältä tuutinvääntäjältä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän hävyttömällä kortteihin kurkistamisellaan minulta on veijannut, ja nyt tulee itse paholainen ja pitää kirottua peiliänsä minun silmäini edessä, että minä oikein likeltä näkisin mitä häijynkurisimpain ihmisten ilkiötöitä! No, sitähän voi huvitukseksi sanoa! Ja, rouva kulta, ellette pane pahaksi, niin jäisin minä mielelläni yöksi tänne teidän luoksenne, sillä tuosta tyhmästä bostonpelistä ei kai enää mitään tule, ja olisi hyvä, että lepäisin Kaarlon kanssa, että voisin häntä lohdutella".

Pastorin rouva sanoi että sen hän soi mielellään, ja niin kului ilta sadattelemisessa Bräsigin ja lepyttelemisessä rouva Behrensin puolelta. Hawermann ja Lovisa eivät tulleet näkyviin, ja kun Bräsig meni ylös vanhan ystävänsä luoksi, ei Lovisa enää ollut siellä.