Front matter (continued 6)

Kauppias Kurz niisti nenäänsä niin rajusti, kuin puhaltaisi hän torvea, säestääksensä Bräsigin rummutusta. Liikutuksesta ei hän tätä tehnyt, ei, vaan harmista; sillä nähdessään tätä perheellistä onnea, tunsi hän täällä olevansa kuin outo mulli karjassa, ja kuitenkin oli juuri hän tänne tullut tärkeän asian tähden. Mutta asianhaarat vaativat kumminkin, että hän ystävällisesti toivotti onnea, ja hän muutti sentähden muotonsa etikassa liotetun makean luumun näköiseksi ja kävi poikansa Rudolfin ohitse, luomatta häneen silmäystäkään, ja toivotteli onnea kahden puolin, ikäänkuin seisoisi hän tiskinsä takana ja palvelisi ostajia ja täytyisi kohdella jokaista vierasta ystävällisellä sanalla, vaikka hän varsin selvästi kuuli, kuinka hänen selkänsä takana koko etikkatynnyri juoksi maahan. Mutta kun hän nyt lähestyi rehtoria ja piti kaataa kortteli öljyä hänen mahdikkaan puheensa varaksi, silloin seisoi hän nilkasta asti etikassa, jonka hänen palveluspoikansa oli antanut maahan juosta, ja hän ei enää voinut hieroa kauppaa ostajien kanssa, hän käännähti äkkiä poispäin ja huusi Rudolfillensa: "Etkö sinä häpeä?" ja juoksi taas vierasten luo ja sanoi: "suokaa anteeksi! mutta tämä asia on ensiksi suoritettava. — Etkö sinä häpeä? Etkö sinä ole maksanut minulle enemmän kuin Gottlieb isällensä? Mitä sinä olet oppinut? Sanoppa kerran, mitä olet oppinut? Sanoppa se!"

"Lankoseni", sanoi rehtori ja laski ystävällisesti kätensä Kurzin pään päälle, ikäänkuin olisi Kurz hyvästi suorittanut latinan kirjotuksensa, "mitä hän on oppinut, on hänen mahdoton tuossa hopussa sanoa".

"Mitä vietäviä!" huudahti Kurz ja sysäsi rehtorin käden pois, "oletko sinä ottanut minun mukaasi vai olenko minä ottanut sinun? Minä arvelen ottaneeni sinun mukaani, siis on nyt tullut minun vuoroni. — Etkö sinä häpeä?" tiuskasi hän taas Rudolfille, "tuossa seisoo Gottlieb, hän on suorittanut tutkintonsa, hänellä on morsian — kaunis, rakastettava morsian", samassa tahtoi hän tehdä kumarruksen Liinalle, mutta kumarsikin innoissaan rouva Nüsslerille, "voipi minä päivänä hyvänsä kirkkoherraksi tulla", tämän nojan sai Gottliebin sijasta Bräsig, "ja sinä? Sinä olet vaan tapellut, ja mitä on sinulla nyt? Velkoja on sinulla; mutta niinä en niitä maksa!" ja vaikk'ei kukaan väittänyt hänen täytyvän niitä maksaa, vakuutti hän vakuuttamistaan: "Minä en niitä maksa! En, minä en niitä maksa!" ja kävi Bräsigin luoksi akkunan ääreen ja rupesi myös rummuttamaan.

Rudolf parka sai tämän puheen aikana kestää hirveitä tuskia. Totta kyllä, että hän luonnosta oli saanut paksun nahan, ja että isä jo usein ennen häntä tällä tavalla oli löylyttänyt, hänen ei siis olisi pitänyt panna sitä pahemmin mieleensä, kuin tarkotus oli, sillä kukaan ei saa luulla, että Kurz sydämensä pohjasta oli suuttunut poikaansa, ei, Jumala varjelkoon! päin vastoin! Juuri sentähden että hän hänestä piti, harmitti se häntä, ettei hänen poikansa ollut yhtä hyvissä kirjoissa. Mutta vaikka Rudolf kyllä tiesi, kuinka paljo hänen isänsä piti hänestä, ei olisi asia tällä kertaa hyvästi päättynyt, sillä ukko oli nuhdellut häntä liian kovasti ja kaikkein näiden todistajain kuullen, ja Rudolfilla oli jo koko syöksäys katkeria sanoja kielellä, kun hän kaikeksi onneksi sattui katsahtamaan Miinaan, joka tämän päivän iltapuolesta asti rehellisesti piti itseänsä yhtenä lihana ja luuna Rudolfin kanssa ja joka sentähden Rudolfin sijasta oli käynyt kalman kalpeaksi kasvoiltansa. Rudolf nielaisi katkerat sanansa, ja ensi kerran sai hän nyt tunteen, ettei hän tästä lähtein enää omin päinsä saanut tehdä tyhmyyksiä ja että hänen joka kerta, kuin hän semmoista aikoi tehdä, ensiksi oli katsahtaminen Miinan silmiin. Ja tämä, arvelen minä, on varsin hyvä ominaisuus nuoressa rehellisessä rakastajassa.

"Isä", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista pitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin, isänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, "isä, tyhmät kepposeni ovat nyt lopussa".

Kurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.

"Isä", sanoi Rudolf uudestaan, "te olette syystä minulle suuttunut, minä ansaitsen sen, mutta…"

"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus", sanoi Bräsig ja tarttui Kurzin hyppysiin kiini.

"Isä", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, "antakaa se anteeksi ja unhottakaa".

"Ei!" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.

"Mitä?" kysyi Bräsig, "te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän ja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon siihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin julkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa? Ettekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin kuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja yhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?"

"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt", sanoi Kurz.

"Vai niin?" sanoi Bräsig pilkallisesti, "myöskin mitä housuihin tulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät".

"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!" huudahti Kurz, "niistä te olette jo niin suurta melua pitäneet, että…"

"Ha ha", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "niin kelvolla että minusta pääse. Eikö se ollut hävytön teko, ette annoitte minun käyttää niitä, vaikka kyllä tiesitte, että ne punasiksi tulivat, ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut? Unhottanut en tosin sitä ole, sillä minulla on hyvä muisti kaikesta, mitä tapahtunut on. Mutta teidän ei olekkaan tarvis unhottaa, teidän tulee vaan antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle".

"Lankoseni", alotti nyt rehtori, joka luuli häneltä, joka ennen oli ollut pappina, vaadittavan että hän rupeisi rauhaa rakentamaan.

"Tee niin hyvin ja hoida omia asioitas", huudahti Kurz ja pyöri ympäri huoneessa, "sinulla on morsian ja saat kirkkoherran paikan — nimittäin Gottlieb saa sen, ja me — me emme ole mitään oppineet, meillä ei ole mitään morsianta, ei mitään kirkkoherran paikkaa, vaan häpeä on meillä!"

"Isä", huudahti Rudolf, "kuulkaa toki minua!"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, jonka sydän oli mielenliikutuksesta pakahtua, ja tarttui Kurzin käteen kiini, "kuulkaa nyt häntäkin, mitä hänellä oli sanomista; jos hän onkin tehnyt tuon tyhmän kepposen saarnan kanssa — ja ketään ei se asia enemmän ole harmittanut kuin minua — niin on hän kumminkin muuten hyvä nuorukainen ja moni isä iloitsisi hänestä".

"Kyllä vaan, kyllä!" sanoi Kurz, "minä tahdon häntä kuulla, minä tahdon häntä kuullella", ja asettui seisomaan Rudolfin eteen, kädet kupeissa: "No sanoppa nyt, mitä sinulla on sanomista!"

"Isä kulta", sanoi Rudolf ja seisoi rukoilevan, mutta samassa vakaisen näköisenä hänen edessänsä, "minä tiedän sen teitä suuresti surettavan, mutta minä en voi toisin tehdä, minä en tule papiksi, minä rupeen maamieheksi".

Sanotaan Puolassa pakotettavan karhuja tanssimaan sillä tavalla, että ne pannaan kuumalle rautapellille, jossa niiden täytyy vuorotellen nostella jalkojansa, etteivät pala. Ihan samalla tavalla hyppi Kurz, kuultuaan nämä Rudolfin sanat, yhä vuorotellen milloin tällä, milloin toisella jalallaan ympäri huoneessa, ikäänkuin piilisi piru rouva Nüsslerin lattiani alla ja kuumentaisi hänen jalkapohjiansa. "Tämäpä on lystiä", huudahti hän jokaisessa hyppäyksessä, "tämäpä on lystiä! Minun poikani, joka on minulle niini paljo maksanut, joka niin paljo on oppinut, aikoo ruveta maamieheksi! aikoo ruveta sontakuskiksi, maamoukaksi!"

"Jokkum", huudahti Bräsig, "suvaitsemmeko me tämmöistä häväistystä? Nouse ylös, Jokkum! — Mitä vietäviä, herra!" huusi hän ja kävi Kurzin kimppuun, "mokoma sillisissi, semmoinen siirappisankari tulee häpäisemään tänne meitä maanviljeliöitä? Herra, tiedättekö, keitä me olemme? Me olemme alkusääty, jos ei meitä olisi ja jos emme teiltä ostaisi romuanne, silloin saisitte te, kaupusteliat, juosta ympäri maata, kerjäläispussi selässä, ja tämmöiseenkö säätyyn on teidän poikanne liian oppinut? Hän on oppinut pikemmin liian vähän kuin liian paljo. Luuletteko että kunnolliseksi maanviljeliäksi — asetu tähän minun viereeni, Jokkum! — kelpaa mikä pöllöpää ja hölmö hyvänsä?"

"Lankoseni", alotti rehtori uudestaan.

"Aiotko tappaa minun pitkillä puheillasi?" tiuskasi Kurz. "Sinä olet täällä katsonut etuasi; minä tulin myöskin tänne katsomaan tätä kilttiä poikaani, ja nyt käyvät kaikki minun kimppuuni".

"Kurz", sanoi nyt rouva Nüssler, "malttakaa toki mieltänne. Mitä ei ole olemassa, sitä ei ole olemassa. Jos ei hän tahdo papiksi tulla, niin on se hänen asiansa; ja minusta näyttää olevan yhdentekevä, jos hän kerta kelvolliseksi mieheksi tulee, joko hän sitte saarnaa tai kyntää".

"Isä", sanoi Rudolf, nähdessään isänsä rupeevan asiaa arvelemaan, "antakaa minulle suostumuksenne, te ette voi arvata, kuinka suuressa määrässä minun elämäni onni siitä riippuu".

"Kuka ottaa sinua oppiin?" kysyi Kurz vielä kovin vihoissaan. "Ei kukaan!"

"Se on minun asiani", sanoi Bräsig, "minä tiedän yhden, se on Hilgendorf Tetzlebenissä, hän ymmärtää ohjailla latinalaisia maanviljeliöitä, hän on tehnyt ihmisiä kaikkein sivistyneimmistäkin. Hänellä oli kerran eräs, joka kirjotteli värsyjä kuhilaiden takana; kun hän tahtoi sanoa: aurinko on noussut, sanoi hän: Aurora kurkistelee jo yli pensasaidan, ja kun hän tahtoi sanoa: ukkosen ilma on tulossa, sanoi hän: lännestä nousee rusoreunainen pilventörmä, Ja kun hän tahtoi sanoa: nyt sataa tihuttaa, sanoi hän: taivas itkee hiljakseen — ja kuitenkin on Hilgendorf tehnyt hänestä miehen. — Hänen luoksensa pitää Rudolfin mennä".

"Niin", sanoi Kurz, "mutta minä tahdon puhua Hilgendorfin kanssa, minä tahdon sanoa hänelle…"

"Sanokaa hänelle kaikki, isä", sanoi Rudolf ja tarttui isäänsä innokkaasti kiini uumilta, "mutta minulla on vielä yksi pyyntö…"

"Haha!" huudahti Kurz, "sinä tarkotat velkojas; älä hiisku niistä tänään minun kuulleni, minulla on kylliksi maamoukasta, ja minä en maksa niitä!" ja niin puhein työnsi hän poikansa pois.

"Sitä ei teidän pidäkkään, isä", sanoi Rudolf ja oijensi itsensä suoraksi, ja koko hänen olennosta tuli näkyviin niin uljas mieli ja niin vakaa uskaliaisuus, että hän veti kaikkein silmät puoleensa; "sitä ei teidän pidäkkään!" huudahti hän, "minä olen tänään tehnyt uuden velan, ja olen antanut kunniasanani, itselleni olen minä sen antanut, sen rehellisesti suorittaakseni ja takasinlunastaakseni, vaikka maksaisi se oman sydänvereni. — Ja tässä on minun velkani!" huudahti hän ja lähestyi Miinaa, joka koko kiistan ajan oli levännyt sisarensa rinnalla ja jonka mielestä tuntui, kuin olisi viimeinen tuomio tulossa! — "Tässä!" sanoi hän ja veti Miinan omalle rinnallensa. — "Ja kun minusta kerran on kelvollinen mies tullut, silloin saatte kiittää häntä siitä — tätä tässä!" ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "tätä minun rakasta morsiantani".

"Perhanan veitikka!" sanoi Bräsig ja pyyhkäisi silmiänsä, siirtyi akkunan ääreen ja rummutti taas Dessaun marsia, sillä hän oli ainoa, joka osasi sen sävelen. Muut seisoivat siinä kuin pilvistä nakatut.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "mitä tämä on?" — "Mitä?" huudahti Jokkum, "Miina, sanoo hän?"

"Hyväinen Jumala, Jokkum, älä toki pakaja!" huudahti rouva Nüssler. "Miina, mitä tämä on, mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?"

Mutta Miina lepäsi niin lujasti ja rauhallisesti Rudolfin rinnalla, ikäänkuin ei hän enää milloinkaan voisi päätänsä nostaa, eikä milloinkaan sanaa hiiskahtaa. — Kurz älysi asian kaikkein ensimäiseksi, pari laskuosotusta oli jolahtanut hänen päähänsä, ja Jokkumin varallisuuden tila muodosti niissä pääluvun, ja laskun tulos miellytti häntä niin suuresti, että hän taas rupesi hyppimään vuorotellen toisella ja toisella jalallaan, mutta tällä kertaa ei tehnyt hän sitä puolalaisen karhun tavalla, ei, vaan niinkuin villi indianilainen, joka tanssii voitonriemusta, ja Bräsig rämisti siihen tahtia. Rehtori Baldrianin naama oli ainoa rauhallinen kohta koko tässä yleisessä hämmennyksessä ja se näytti yhtä käsittämättömältä kuin minun oma muotoni, tirkistäissäni hebrealaiseen raamattuun.

"Mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?" huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi tuolille. "Minun molemmat pienet tyttöseni samana päivänä! Ja te sanoitte kumminkin tahtovanne heitä vartioita!" sanoi hän kiivastuneena Bräsigille.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "enkö minä ole heitä vartioinnut, niin että luuni vielä ovat arat; mutta vahinko ei tule kello kaulassa, kuka sitä voi estää? — Mitä sanot sinä, Jokkum?"

"Minä en sano mitään; mutta minun äiti vainajani sanoi aina: kannedaatti ja opettajatar…"

"Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "sinä otat minulta vielä hengen sillä paljolla pakinallas, jonka tuolta lurjukselta Rudolfilta olet oppinut".

"Pöllöpää!" huusi Kurz väliin ja hyppi ympäri pariskunnan, "miks'et sitä minulle heti sanonut? Minä olisin sinulle kaikki heti anteeksi antanut tämän pienen, kiltin miniän tähden", ja samassa veti hän Miinan pään esille ja suuteli häntä.

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler, "nyt kutsuu Kurz häntä jo miniäksensä ja suutelee häntä, Ja hänen poikansa ei ole vielä mitään ja Miina on vielä varsin ymmärtämätön tyttö".

"Vai niin?" sanoi Bräsig, "te arvelette sentähden että hän on nuorempi. — Tulkaapa vähäisen tänne, minä tahdon sanoa teille jotakin kahdenkesken", ja samassa veti hän rouva Nüsslerin erääsen soppeen ja siellä katselivat he molemmat yksimielisesti nurkassa olevaan sylkilaatikkoon. "Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mikä sopii toiselle, sopii myöskin toiselle! te olette antaneet siunauksenne Liinalle, miksi ette myöskin Miinalle? Totta kyllä, että hän on ymmärtämättömämpi, koska hän on nuorempi; mutta, rouva Nüssler, erotus kaksoisten välillä iän suhteen on niin mitätön, ettette sitä saata lukuun ottaa, ja ilman sitä, — kääntäjälle on teidän kumminkin antaminen tyttärenne; mitenkä tämä liitto on päättyvä, ei voi kukaan eläväinen tietää, koska emme ymmärrä mitään papin asioista, sillä te ja Jokkum ja minä emme ole yksikään papiksi lukeneet. Mutta kaksintaistelian kanssa — näittekö, kuinka hän seisoi, ikäänkuin tahtoisi hän käydä koko maailman kanssa miekkasille — se perhanan lurjus! — näettekö, hänen kanssansa maamiehenä kyllä tulemme toimeen, häntä voitte te ja Hawermann ja minä ja, jos niiksi tulee, vielä Jokkumikin silmällä pitää, opastella ja oijennella. — Ja näettekö, rouva Nüssler, minä luulin aina, että Jokkum aikaa voittain miehistyisi, mutta miehistyykö hän? Ei, hän ei miehisty, ja sentähden voipi tämä nuorukainen vävypoikana tulla teille siunaukseksi, ja hän nimittäin johonkin kelpaa, sillä me vanhenemme vanhenemistamme, ja kun minä kerran silmäni ummistan — no, siihen on kai vielä aikoja kuluva — mutta se olisi oleva minulle suuri lohdutus, jos tietäisin teillä olevan jonkun, joka katsoo teidän parastanne".

Ja tuo vanha herra katseli tuijotteli sylkilaatikkoon, ja rouva Nüssler halasi häntä kaulasta ja antoi hänelle ensimäisen suudelman eläissänsä ja lausui ystävällisesti ja levollisesti: "Bräsig, jos te toden perästä sen oikeana pidätte, niin ei se voi olla Jumalan tahtoa vastaan".

Moni lehvikkö on nähnyt raittiimpia, verevämpiä, tulisempia suudelmia, mutta tuo vanha sylkilaatikko tuvan nurkassa ei kuitenkaan vaihtaisi heidän kanssansa.

Ja rouva Nüssler kääntyi takasin seuraan ja kävi Rudolfin luo ja sanoi: "Rudolf, minä en sano muuta kuin: Jumalan nimeen sitte", ja veti Miinan ja Liinan luoksensa ja asetti heidät vuorotellen rinnallensa, niinkuin hän monta vuotta sitte oli tehnyt, ja toivo rehotti taas raittihimpana, vihreänä seppeleenä hänen vieressänsä, niinkuin se monta vuotta sitte oli tehnyt, ja kuiskaili samoja suloisia sanoja hänen sydämeensä, kuin silloin; ja kuitenkin oli tänään laita ihan toinen, kuin silloin. Silloin lahjotti se hänelle nuo molemmat pienet kaksoiset, tänään tahtoi se ne häneltä ottaa; mutta toivo on rohkea kuin mehiläinen, se tungeikse joka kukkaseen ja imee siitä mettä.

Ja Bräsig käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja piti nenäänsä ilmassa ja kuorsahteli ja veti silmäkarvansa korkealle ja levitti lyhyet koipensa niin arvokkaasti ja ylpeästi harilleen, kuin olisi hän lasten oikea isä ja olisi päättänyt tänään naittaa pois heidät, ja hänen seurassansa käveli ihmeen ihana naishahmu, myöskin seppele kädessä, ja se seppele oli sammalista ja keltaisista talvikukista, mutta se soveltui varsin hyvin yhteen noiden vakaisten, uskollisten silmäin kanssa, ja se hahmu tarttui hiljaa hänen käteensä ja veti hänen yhä uudestaan äidin ja lasten luo ja hän laski kätensä heidän päänsä päälle ja kuiskasi heidän korvaansa lempeitä, ystävällisiä sanoja.

Ja Rudolf lähestyi Gottliebiä ja antoi hänelle kättä: "Eikö niin, Gottlieb, tänään et sinä enää ole minulle vihainen?" ja Gottlieb puristi hänen kättänsä Ja sanoi: "Kuinka voit sinä semmoista ajatella, rakas veli! Anteeksi antaminen on kristityn velvollisuus".

Rehtori rykäsi kurkkuansa, ikäänkuin aikoisi pitää taas pienen puheen, ja Kurz tempaisi häntä takinliepeestä ja pyysi häntä Jumalan tähden, ettei hän pilaisi asiaa, ja nyt vasta havaittiin, että Jokkum oli kadonnut seurasta. — Missä oli Jokkum? "Herranen aika, missä on Jokkum?" huudahti rouva Nüssler.

"Niin, missä on Jokkum?" kysyttiin kaikkialla ja Bräsig lähti ensimäiseksi liikkeelle, häntä etsimään ja huusi ulos porstuan ovesta pihalle: "Jokkum!" riensi takaovelle ja huusi puutarhaan: "Jokkum!" ja tullessansa takasin näki hän kyökissä tulipunaset kasvot, jotka puhaltelivat hiilokseen suuren kuparikattilan alle, ja ne olivat Jokkumin kasvot.

Tuvassa ollessaan oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä, että näin erinomaisessa tilaisuudessa oli hänenkin jotakin tekeminen, ja hänen sydämensä oi tullut niin lämpimäksi, että nuo viisikolmatta astetta ulkona varjossa tuntuivat hänestä vielä liian viileältä, ja saadaksensa ulkopuolisen ihmisensä sisäpuolisen kanssa sopusointuun, oli hänen mieleensä heti johtunut punsinteko, sillä millään muulla tavalla ei hän perheellistä juhlaa voinut vietettäväksi ajatellakaan ja hän puhalteli nyt voimainsa perästä, ja Bräsig joutui hänelle avuksi ja maisteli keitosta, ja niin tulivat he vihdoin yhdessä sisään, kantaen rouva Nüsslerin suurinta soppavatia, tulipunasina kuin aarretta vartioitsevat lohikärmeet, ja asettaessaan vadin pöydälle, lausui Jokkum: "Kas tässä!" ja Bräsig sai molemmille kaksoisomenille: "Menkää kiittämään isäänne! Hän pitää huolta aina kaikista".

Sillä aikaa kuin nyt vanhat herrat istuivat punsimaljan ääressä, sillä nuorilla oli kyllä muutakin tekemistä, meni rouva Nüssler hiljaa ulos ovesta; hänen täytyi itseksensä neuvotella vanhemman ystävän kanssa, kuin Bräsig oli, ja nuo pienet kaksoisomenat olivat vaipuneet kokonaan vastaisen onnellisuutensa ihaniin unelmiin ja heräsivät niistä ainoastaan silloin, kun pehtori Bräsig päästi jonkun lystillisen pilapuheen, silloin tulivat heidän punaset poskensa kainostellen näkyviin tuon vastaisen onnenpuun kaunisten, vihreäin lehtien takaa ja loistivat niin suloisesti, että Bräsig yhä taas sai halua laskemaan pilojansa.

"Niin", sanoi hän Gottliebille, "kaikilla on loppunsa. Te tahdoitte kääntää minua! Olkaa vaan varuillanne, minä käännän teidän — Liinan avulla käännän minä teidän".

Ja kun Gottlieb aikoi vastustella, nousi Bräsig istuimeltaan ja antoi hänelle sydämellisesti kättä: "Antakaa sen olla, intoa pitää teissä kumminkin olla, vaikka pastorikin olisitte, ja minä ajattelen hyvää teistä, sillä tupakkakumppanit eivät hylkää toinen toistansa. — Ja te luikari, malttakaapa", sanoi hän Rudolfiin kääntyen, "te olette onkineet pois minun turpani; mutta Hilgendorf on kyllä teidän opettava huilua soittamaan", ja niin puhein lähestyi hän nuorta onkikumppaniansa ja kuiskaisi hänelle korvaan: "ei vahinko suuri! Teidän pitää vaan aina, kun mittaatte kapan jyviä, ajatella Miinaa, ja kun keväällä seisotte ulkona pellolla kymmenkunnan äestäjän keskellä ankarassa itätuulessa, joka ajaa nenänne täyteen savipölyä, että tuntuu siltä, kuin tahtoisi pääskynen tehdä, sinne pesänsä, ja aurinko kurkistelee pölypilven läpitse pyöreänä ja punasena kuin vaskikattila, silloin on teidän ajatteleminen, että ne ovat Miinan kasvot, jotka katselevat alas teihin. — Eikö niin, kiltti ristilapseni?"

Sillä aikaa oli nyt rehtori juonut kolme lasia punsia, kummankin, morsiusparin kunniaksi yhden ja yhden kaikkein kunniaksi yhteisesti, ja nyt ei hän enää antanut itseänsä pidättää, ei edes Kurzinkaan, vaan piti vihdoinkin kauvan säästetyn puheensa ja alkoi esipuheen esipuheesta. Hän nousi istuimeltaan, otti teelusikan ja sokeripihdit käteensä, jotka kahvikalasin jälkeen vielä viruivat pöydällä, yskäisi pari kertaa merkiksi, että nyt oli alkava, ja kun hän havaitsi, että kaikki häntä silmäilivät ja että Jokkum laski kätensä ristiin, tarkasteli hän ensin hyvin syvämietteisesti milloin lusikkaa, milloin pihtejä. Yht'äkkiä kurotti hän teelusikan ihan Bräsigin nenän alle ja kysyi häneltä tarkasti, ikäänkuin olisi Bräsig sen varastanut ja täytyisi hänen nyt tunnustaa: "Tunnetteko tätä?" — "Tunnen", vastasi Bräsig, "mitä sitte?" — Ja rehtori piti pihtejä Kurzin silmäin edessä ja kysyi häneltä samoin, tokko hän niitä tunsi. Kurz tunsi ne kyllä, olivathan ne Jokkumin.

"Niin", pitkitti rehtori nyt puhettansa, "te tunnette ne, se on: teillä on aistillinen käsitys niistä, voitte ne erottaa muista esineistä värin, kiillon muodon puolesta; mutta sitä siveellistä merkitystä jonka minä niille annan, te ette tunne". Hän katseli ympärillensä, eikö kukaan tahtonut häntä vastustella; mutta kun kaikki vaikenivat, jatkoi hän. "Niin, sitä ette tunne! Minun on se teille ilmottaminen ja selittäminen. Näettekö, kauvan ei ole viipyvä, niin tulee tämän talon toimelias emäntä ja korjaa lusikan ja pihdit, jotka tässä näennäisesti olivat erillään toinen toisistansa, pöytälaatikkoon, jossa ne lepäävät yhdessä; tuhannen tuhansissa perheissä lepäävät ne yhdessä samassa pöytälaatikossa; ja tuhannen tuhatta vuotta takaperin lepäsivät ne yhdessä samassa pöytälaatikossa. Se on vanha, pyhä tapa, sillä mitkä yhteen kuuluvat, niitä ei saa erottaa. Ja Aatami" — hän kohotti sokeripihdit ilmaan — "ja Eeva" — hän piti teelusikkaa näkyvillä — "kuuluivat yhteen, sillä Jumala oli heidät toinen toistaan varten luonut" — hän piti niitä molempia korkealla — "ja Jumala itse pani heidät yhteen paratiisin pöytälaatikkoon. — Ja mitä teki Noah? Hän rakensi arkin, pöytälaatikon — jos niin tahdotte, rakkaat kuuliani — ja kutsui uros- ja naaraspuoliset eläimet ja ne tottelivat hänen ääntänsä" — nyt hän kuljetti sokeripihtejä yli pöydän sillä tavoin nimittäin, että hän vuorotellen aukaisi ja taas sulki niitä, ja sysäsi teelusikkaa perästä päin — "ja menivät…" —

"Sisään!" huudahti Bräsig, sillä joku oli koputtanut ovelle, ja sisään astui Fritz Triddelfitz. Hän toi terveisiä Hawermannilta herra Nüsslerille ja kysyi, eikö hän tahtonut lainata Hawermannille pari turnipsiraitia, sillä Pümpelhagenissa alkoi nyt turnipsinleikon aika. Tämä teki häiringön, mutta rehtori pysyi asennossaan, valmisna puhumaan.

Kyllä vaan, sanoi Jokkum, hän oli ne lainaava, ja kun Fritz punsinhajusta ja rehtorin liikenteistä, jotka hän hyvin tunsi niiltä ajoilta, jolloin rehtori oli hänen selkäänsä pehmittänyt, havaitsi että täällä oli jotakin erinomaista tekeillä, kävi hän varpaisillaan yli lattian ja istui pöydän ääreen, ja Jokkum lausui: "Miina, täytä toki Triddelfitzillekin lasi".

Fritz joi ja rehtori oli taas alkamaisillaan.

"Alottakaa taas alusta", sanoi Bräsig, "sillä Triddelfitz ei muuten tiedä niistä on kysymys".

"Me puhuimme siis…" alotti rehtori.

"Sokeripihdeistä ja teelusikasta", huudahti Kurz harmistuneena, "ja että niiden paikka on pöytälaatikossa", ja samassa otti hän ne hopeakalut rehtorin kädestä ja viskasi ne pöytälaatikkoon ja sanoi: "Kas niin, nyt ovat uroot ja naaraat Noahn arkissa, ja minä arvelen, meikäläiset ovat myöskin sinne tulevat. — Teidän on nimittäin tietäminen, Triddelfitz, että me vietämme täällä tänään kahdenkertaista kihlausta, se on pääasia, ja mitä rehtori täällä veisailee, on vaan lörpötystä samasta asiasta. — Kuinka voi Hawermann?"

"Kiitoksia vaan", lausui Fritz, "hän voi hyvin", Ja nousi istuimeltaan ja toivotti onnea molemmille pariskunnille, tosin varsin valituilla sanoilla, mutta kumminkin vähän välinpitämättömästi, ikäänkuin vietettäisiin täällä vaan syntymäpäivää ja olisi noilla kaksoisomenilla tapana mennä kihloihin joka vuosi. — Rehtori seisoi vielä yhä valmisna puhumaan.

"Liina, täytä toki eno rehtorin lasi", sanoi Jokkum.

Se tapahtui, ja rehtori joi; mutta sen sijasta että sen olisi pitänyt saada hänet toiselle mielelle, sekotti punsi vaan ja hämmensi vielä enemmän hänen ajatuksiansa, jotka hän puhetta pitääkseen oli ko'onnut, ja hänen aivoissansa syntyi täydellinen sekamelske, sillä kukin niistä pyrki ensiksi päästä liikkeelle lähtemään, mutta joka kerta, kuin joku niistä tuli näkyviin, ajoivat lässäoliat, milloin Jokkum, milloin Kurz, milloin Fritz Triddelfitz, ne takasin yhden toisensa perästä, ja kun hän nyt vihdoin tahtoi tuoda esille syviä mietteitään onnellisesta avioliitosta, kysyi Bräsig häneltä mitä viattomimman näköisenä: "Te olette varmaankin aina eläneet onnellisessa avioliitossa, herra rehtori?" Ja rehtori Baldrian istui rahille, syvästi huo'aten, eikä vielä tähän asti ole kukaan selkoa saanut, koskiko tämä huokaus avioliittoa vai puhetta. Minä puolestani luulen sen koskeneen jälkimäistä, sillä minä pidän helpompana asiana luopua onnellisesta avioliitosta kuin onnistuneesta puheesta.

Nyt oli kumminkin tullut ilta ja rehtori, Kurz ja Triddelfitz sanoivat jäähyväiset, ja Rudolfin täytyi lähteä muassa, sillä Bräsig ja rouva Nüssler olivat saaneet päähänsä, että hänen heti oli ryhtyminen uuteen toimeensa ja tekeminen loppu tuosta joutilaana loipertelemisesta. Jokkum ja Bräsig saattoivat heitä kappaleen matkaa.

"Mitä toimii teidän nuori isäntänne, Triddelfitz?" kysyi Bräsig.

"Kiitoksia, herra pehtori; hän on varsin verraton; hän piti tänään aamulla puheen päivätyöläisille ja se oli puhe, joka kelpasi".

"Mitä?" huudahti Kurz, "pitääkö hänkin puheita?"

"Mitä oli hänellä puhumista?" kysyi Bräsig.

"Mitä hän piti?" kysyi Jokkum.

"Puheen", sanoi Triddelfitz.

"Minä luulin hänen aikovan ruveta maamieheksi". sanoi Jokkum.

"Niin kyllä", sanoi Triddelfitz, "mutta eikö hän maamiehenä voi mitään puhetta pitää?"

Se kävi yli Jokkumin ymmärryksen; maamies ja puhuja? Sitä ei ollut hän ennen kuullut, hän ei lausunut sanaakan enää koko iltana, ja kun hän meni maata ja oli nukkumaisillansa, sanoi hän siunatuksi lopuksi: "Se mahtaa olla koko perhana mieheksi!"

Bräsig ei niin helposti hellittänyt: "Mitä on hänellä puhumista?" kysyi hän uudestaan, "jos päivätyöläisten kanssa jotakin on keskusteltavana, niin onhan Hawermann saapuvilla".

"Herra pehtori", puuttui rehtori puheesen, "hyvä puhe on aina paikallansa. Cicero…"

"Mikä oli Cicero?"

"Muinaisajan suurin puhuja".

"Siitä en minä välitä; minä tarkotan, mikä hänen ammattinsa oli; oliko hän maamies vai kauppamies, tai oliko hänellä joku virka, tai oliko hän lääkäri, tai mikä hän oli?"

"Sanoinhan teille, että hän oli muinaisajan suurin puhuja".

"Minä muinaisajasta viisi veisaan! Jos ei hän mitään muuta ollut — minä en voi kärsiä noita vanhoja lörpötteliöitä. Ihmisen pitää osata jotakin tehdä. Ja sen minä sanon teille, Rudolf, älkää ruvetko vaan puhujaksi; onkia saatte kyllä minun puolestani, ahvenia tai ihveniä, yhdentekevä, mutta puhumisen laita on ihan sama, kuin pistäisitte onkenne kaivoon. Ja nyt hyvää yötä! Jokkum tule!" Ja niin erkanivat he; ja Fritz Triddelfitz poikkesi oikealle kädelle Pümpelhagenin kesantopellolle ja kaikenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä.

Hän ei suinkaan kateinen ollut, mutta se harmitti häntä kuitenkin, että hänen molemmilla koulukumppaneillansa Rahnstädtin ajoilta jo oli kummalakin morsian, eikä hänellä ollut mitään. Hän osasi kumminkin lohdutella itseänsä. Ei, sanoi hän, molemista morsiamista, kuin he olivat saaneet, hän viisi piittasi: jos joku olisi hopeaisella tarjottimella noita molempia kaksoisomenia hänelle tarjonnut, hän ei olisi niitä ottanut. Lovisa Hawermann voi myöskin mennä niin pitkälle, kuin tietä kesti. Fritz Triddelfitz ei ollut mikään hölmö, hän ei poiminut ensimäisiä luumuja, kuin hänen tiellensä sattui, sillä ensimäiset luumut olivat madon syömiä, hän odotti ennemmin siksi, että ne olivat täydellisesti kypsyneet, ja silloin voi hän niitä poimia sekä ylhäältä että alhaalta puusta ja niiden joukkoon luki hän vielä kaikki pienet tytöt, jotka kahdella sievällä jalalla hyppelivät ympäri mailmassa, ja olihan hänelle jo kumminkin hevonen luvattu ja näinä päivinä oli hän menevä ostamaan Kyösti Prebberovin tamman.

Luku 20.

Nuoren rouvan silmät aukenevat, ja epäsopu alkaa hiljakseen. Miksikä nuori herra ei tahdo käydä vieraisilla Jokkum Nüsslerin luona eikä nuori rouva Pomukkelskopin luona. — Pomukkelskopin aatelisista hommista ja Kanasen mesileivistä. Minkä suloisen tunteen Aksel sai tästä rauhallisesta, yksinkertaisesta perheestä ja kuinka hän antoi Bräsigille matkapassin. Miksikä Bräsig puhuu vihan vimmassa pannukakosta, ja miksikä Fritz Triddelfitz hevosen selässä käyntöjalkaa ratsastaen yhä huutaa "hurraa".

Niin sai nyt kaksi viikkoa kuluneeksi, jotka Aksel, sen sijasta että hänen olisi pitänyt sillä aikaa ottaa selkoa kartanon tiluksista ja siitä tavasta, millä niitä viljeltiin, suurimmaksi osaksi vietti nikkari Flegelin luona työvajassa. Malli hänen peltokoneesensa, jolla hän yht'aikaa aikoi kyntää, äestää ja kokkareita möyhentää, oli nimittäin saapunut, ja hänen täytyi tietysti saada nyt kone valmiiksi itsensä ja koko mailman hyväksi. Kirjeet ja rätingit ynnä muut kirjalliset toimet, joita suurella maatilalla kysymykseen tulee, jäivät sentähden tekemättä, ja kun hän päivällisatrialle tai illalliselle tuli, osotti hänen muotonsa selvästi tuolle nuorelle emännälle, kuinka raskaasti hän oli työtä tehnyt.

Ja ken uskoo helpommin kuin nuori vaimo? Morsian ehkä? Eipä niinkään! Morsian on epäilevä, hän kyselee ja tiedustelee muilta, hän tahtoo ensin tulla tuntemaan miehen, jota hän rakastaa; mutta kun hän luulee hänen tuntevansa ja antaa hänelle sydämensä, iäksi päiväksi, silloin on hän varma ja seuraa miestänsä sokeasti, kunnes kerran väkivallalla tempaistaan peite pois hänen silmiltänsä, ja vielä sittekin ponnistelee hän vastaan eikä tahdo nähdä ja pitää velvollisuutenansa, olla uskomatta sitä, mitä silmillänsä näkee.

Eihän se ollutkaan mitään pahaa, mitä Aksel koetti uskottaa vaimollensa, se oli vaan tyhmyyttä ja hän itse uskoi, että hän teki työtä vastaiseksi hyväksensä; mutta se oli pahasti, ettei hän asiaa ymmärtänyt ja ettei hänen vaimonsa sitä ymmärtänyt, sillä vaikka Fridalla oli kyllä kirkkaat silmät ja selvä pää, ei hän kuitenkaan tullut ajattelemaan, että Akselin laita voi toisin olla kuin hänen, joka joka päivä kävi läpi kyökit ja kellarit, maitohuoneet ja voipuodit, oppiaksensa talouden toimia ja voidaksensa itse kerran ottaa emännyyden ohjat omiin käsiinsä.

Mutta kaikilla on aikansa ja vanha lampuri Köpke sanoi: yhdeksäntenä päivänä saavat koiran penikatkin silmät.

Frida käveli eräänä päivänä illan tullessa edes takasin sen korkean pensasaidan varjossa, joka ulottui siihen pihan kulmaan asti, jossa työvaja oli, ja hänen nyt täällä ajatuksissaan kävellessänsä kuuli hän aidan toiselta puolelta pakinaa ja herjaussanoja, ikäänkuin olisi kaksi ihmistä joutumaisillaan toinen toisensa tukkaan: "Vai niin? Se ei kelpaa sinulle? Luuletko sen minulle sitte kelpaavan? — Roisto, mitä sinä siinä virut tielläni? — Mitä sinä täällä lurjustelet? Kyllä minä sinun opetan", ja samassa viskattiin jotakin hyvällä vauhdilla ovea vastaan.

Frida tuli uteliaaksi ja kurkisteli aidan raosta, mutta näki vaan yhden ainoan henkilön, tuon vanhan nikkarin, Fritz Flegelin; ketään muuta ei ollut näkyvissä, ja hän torueli ja pakisi ainoastaan omain työkalujensa kanssa. Semmoinen riehuminen yksin päinsä näyttää varsin hullunkuriselta, ja Frida katselikin naurussa suin, kuinka vanhus kiroten ja sadatellen: "Virukaa missä vietävässä tahanne! Minäkö teistä välittäisin?" oli aikeissa viskata yhden kalun toisensa perästä työvajaan, mutta aina vaan heittää mätkäytti ne vajan raollaan olevaa ovea vastaan ja taas tarttui tukkaansa ja rupesi sitä pöyhimään Ja toisinaan taas herkesi hän äkkiä ja katseli tuijotteli tuimasti alas maahan: "Senkin vietävän nauta! Sinun tähtesi minulle kaikki tämä kiusa ja kurjuus!"…

"Hyvää päivää, kummi", lausui eräs toinen ääni ja päivätyöläinen Kegel tuli hänen luoksensa ja nojasi lapioonsa, "mitä sinä vielä täällä toimit? Onhan jo pyhäilta käsissä".

"Toimit! Onko tämä toimimista! Turhaa puuhaa on tämä. Mitä? Tämäkö on malli olevinansa? Minä osaan varsin hyvin mallin mukaan työtä tehdä, mutta mokoman mallin mukaan ei itse paholainenkaan mitään toimeen saa".

"Onkohan teillä vielä se sama susi tekeillä, jota jo kauvan aikaa sitte alotitte?"

"Mitä kai muuta! Tulevana kesänä voit käydä kysymässä, joko on valmis".

"Hänellä mahtaa kumminkin olla hyvä pää, koska hän semmoisen kalun on keksiä voinut".

"Vai niin! Sitä sinä luulet? Minä tahdon sanoa sinulle: keksiä voi kyllä jotakin mikä pöllöpää hyvänsä, mutta tehdä jotakin, kummi; tehdä jotakin kelvollista, siinä on temppu! Näetkös, mailmassa on kolmea lajia ihmisiä: muutamat ymmärtävät, mutta eivät osaa tehdä, muutamat taas eivät ymmärrä, mutta osaavat kumminkin tehdä, ja muutamat taas eivät ymmärrä eivätkä osaa tehdä, ja näiden viimeisten joukkoon kuuluu hän", ja samassa heitti hän taas erään vaajan päin vajan ovea, "ja sen kanssa täytyy minun nyt, tukka hiessä, vaivata itseäni".

"Niin kummi, vähän kummallinen on hän tosiaankin. Sanoihan hän silloin, että meidän vaan oli tarvis mennä rohkeasti hänen luoksensa ja ilmottaa hänelle asiamme, jos meiltä jotakin puuttui; no, minä meninkin hänen luoksensa ja pyysin saada häneltä enemmän perunamaata, mutta hän vastasi minulle, ettei hän voinut siihen mitään, ennenkuin hän kysyi neuvoa vanhalta pehtorilta. Niin, jos pehtori asiasta saa vihiä, niin ei synny siitä mitään, sillä hän tietää, että minä jätin perunani mullittamatta".

"Anna vanhuksen olla rauhassa; hän on semmoinen, kuin hän on; hän sanoo minulle: Flegel, tee minulle auransiipi, ja minä teen sen, tahi sanoo hän: pyörät kaipaavat uusia kappoja, ja minä panen niihin uudet kapat, ja muusta mistään ei minun ole tarvis huolia; mutta tuon toisen kanssa! — — Saatpa nähdä, kummi, hän saa kynsiä vielä korvansa taustaa".

"Se on varma, se", sanoi Kegel, "ja perunamaa on jo luistanut minun kynsistäni".

"Niin", sanoi Flegel ja sulki vajan oven ja veti takin yllensä, "mutta se oli varsin oikein! Ettet sinä saanut perunia, siihen olet itse syypää, miks'et mullittanut niitä? Ja jos pehtori antaisikin sinulle enemmän perunamaata, ei se sinua kuitenkaan auttaisi".

"Se on totta, se", sanoi Kegel, heitti lapion olallensa ja lähti Megelin kanssa tiehensä, "se ei minua auttaisi, erittäinkään noiden monien lasten tähden, mutta varma on, ettei se haitaksikaan olisi".

Sanotaan kiitoksen lasten ja alhaisten suusta miellyttävän ymmärtäväisintä ja ylhäisintäkin, ja se onkin totta; mutta yhtä totta on, että moite samasta mitättömästä suusta sattuu kipeästi, erittäinkin jos se koskee ihmistä, josta me paljon pidämme. Ja mitähän merkitsi tämä pakina? Se oli tavallista lörpötystä, jommoista tuhat kertaa kuullaan tyhmäin ihmisten suusta, mutta myhäily katosi kuitenkin tuon nuoren rouvan huulilta ja mieli tuli pahaksi. Hänen miehensä taitoa ja hyvää tahtoa täyttämään sitä, mitä hän puheessaan oli luvannut, epäiltiin, ja tarkotus tällä kaikella oli, että Aksel ei ollut mies tekemään, mitä hän oli ottanut tehdäksensä.

Frida oli alakuloinen, Akselin tullessa illalliselle, ja hän sitä vastaan oli iloisella mielellä, ja tämäkin sopi jo hyvin huonosti yhteen.

"No niin, Frida kulta", sanoi Aksel, "nyt olemme jo jotenkin täällä perehtyneet, nyt olisi luullakseni aika käydä naapureilla vieraisilla".

"Niin kyllä, Aksel, mutta kenenkä luona?"

"No, ensiksi tietysti rajanaapuriemme luona".

"Mutta ennen kaikkia kumminkin pastorin luona".

"Tietysti, hänen luonansa myöskin — myöhempään".

"Keitä muita on sitte enää jälillä?" kysyi nuori rouva ja aprikoi itse mielessään, "kartanonomistaja herra Pomukkelskopp ja arentimies Nüssler".

"Frida kulta", sanoi Aksel ja tuli vähän vakaisen näköiseksi kasvoiltaan, "arentimies Nüsslerin nimitit kai vaan pilan vuoksi; arentimiesten kanssa emme tietysti saata mitään seuraa pitää".

"Tästä asiasta on minulla toinen ajatus", lausui Frida levollisesti, "minä katson enemmän ihmiseen kuin hänen säätyynsä. Täällä voi olla laita toisin kuin meillä Preussissa; mutta minun isäni huoneessa kävi monta arentimiehen perhettä, miks'ei täällä? Nüsslerin rouva sanotaan olevan kelpo ihminen".

"Minun pehtorini sisar. Hänen luoksensa en voi mennä; se ei käy laatuun".

"Mutta kartanonomistaja Pomukkelskopin luoksi?"

"Tietysti; hän on kartanonomistaja, on rikas, on valtiosäätyläinen yhtä hyvin kuin minä…"

"Ja on koko seudussa huonossa maineessa, ja hänen vaimonsa vielä huonommassa. Ei, Aksel, sinne en minä milloinkaan mene".

"Rakas lapsi…"

"Ei, Aksel, minä luulen, että sinä et näe, miten asiat ovat. Jos arentimies Nüssler olisi ostanut Gürlitzin kartanon, olisiko hän silloin toinen mies, ja kärsitkö sinä silloin hänen luonansa vieraisilla?"

"Ne ovat otaksumisia, jotka eivät kuulu tähän! Arentimielien luoksi en minä mene", sanoi Aksel harmissaan.

"Enkä minä kartanonomistajan luoksi, niitä ihmisiä en voi kärsiä", sanoi Frida myöskin vakaasti.

"Frida!" rukoili Aksel.

"Ei, Aksel", lausui Frida lujasti, "minä matkaan huomenna sinun kanssas Gürlitziin, mutta en mene edemmäksi pappilaa, vaan poikkeen sinne".

Siihen asia päättyi; se ei ollut mitään riitaa eikä epäsopua; mutta kumpikin piti päänsä. Ja helposti ja mielellään olisi Frida antanut myöden, jos hän olisi istunut illallispöytään sillä tuskallisella tunteella, että Akselilta puuttui älyä, arvostelemaan asiaa, ja lujuutta, sitä perille saamaan; ja kuinka helposti ja mielellään olisi Aksel antanut myöden ja olisi jättänyt Pomukkelskopin sillensä, jos ei hänen mieleensä aina olisi muistunut, että Pomukkelskopp oli rikas mies, jota hänen täytyi hyvitellä, sillä se voi joskus häntä vielä auttaa; kuinka helposti ja mielellään olisi hän mennyt arentimiehen perheesen, jos eivät nuo joutavat ennakkoluulot, joita hän sotaväessä palvellessaan oli päähänsä saanut, olisi estäneet häntä nöyristämästä niskaansa.

Mutta se oli liian myöhäistä, asia ei enää ollut autettavissa, alkupuoli epäsopua oli päässyt huoneesen, ja ovi oli jäänyt raollensa, niin että loppupuolikin voi seurata perästä; sillä epäsopu on samannäköinen kuin paperileijan häntä, jolla lapset leikittelevät; pitkä on sen nauha ja siihen on kiinitetty paperin liuskoja vieretysten ja vaikka jokainen eri paperin liuska ei paljon merkitse, tekevät ne kaikki yhteen kumminkin kokonaisen läjän, josta on mahdoton selkoa saada, sillä siitä ei voi mitään alkua ei loppua löytää.

Seuraavana iltapuolispäivänä kävivät he Gürlitziin — Aksel oli tässä kohden antanut myöden Fridalle, joka mieluisemmin kävi jalkasin kuin ajoi vaunuilla — ja Aksel saatti rouvaansa pappilan veräjälle asti ja lupasi taas tulla häntä noutamaan; itse meni hän herraskartanoon.

Pomukkelskopin perhe oli juuri juonut kahvinsa, ja Filip ja Natti ja nuo toiset lapset seisoivat pöydän ympäri kuin varsat seimessä ja kastelivat vehnäsiä sikurikahviin ja ryvettivät silmänsä ja pistivät teelusikat ja sormensa kuppeihin liottuneiden vehnäsien sekaan ja kirjottivat uljaan nimensä "Pomukkelskopp" pöydälle kaadettuun kahviin ja maitoon, ja nyhjivät ja lykkivät toinen toisiansa ja katselivat samassa rakasta äitiänsä niin viattomannäköisinä, kuin eivät olisi mitään pahaa tehneet; sillä Kananen istui myös pöydässä tahmeassa, mustassa leningissään ja piti järjestystä voimassa. Tämä oli kaunis kuva perheellisestä onnesta, vehnäsien muruista ja sikurista, ja Pomukkelskopp istui sohvan kulmassa ja poltti tupakkaa. Hän oli jo juonut kahvinsa, sillä isä joi aina ennakolta erityisestä kannusta puhdasta kahvia; mutta sekin oli vaan petosta, sillä Malla ja Salla, jotka vuorotellen keittivät kahvia, joivat aina parhaan osan ja täyttivät sikurilla perhekannusta, mitä puuttui. Hän istui siis sohvan kulmassa ja oli kohottanut vasemman jalkansa yli oikean, Klewen herttuan Adolfin määräyksen mukaan: "Kun tuomari istuu tuomioistuimella, pitää hänen kohottaa vasen jalkansa oikean yli" j.n.e., ja vaikk'ei hän tätä nykyä ollutkaan tuomari, niin oli hän kumminkin vielä paljoa enemmän, sillä hän oli tätä nykyä lainlaatia ja ajatteli tänvuotisia valtiopäiviä, joille hän kaikissa tapauksissa oli päättänyt mennä.

"Kanaseni", sanoi hän, "tänä vuonna menen minä valtiopäiville".

"Vai niin?" kysyi eukko, "sinulla ei kai ole mitään muuta tilaisuutta, tuhlata rahoja?"

"Kyhkyseni, se on minun velvollisuuteni; minun täytyy olla saapuvilla, ja kalliiksi ei se myöskään tule. Tänä vuonna pidetään valtiopäiviä tässä lähellä, Malchinissa, ja jos minä otan eväskontin mukaani…"

"Vai niin? Ja minun kai pitää sillä aikaa vetää sinun saappaasi jalkaani ja kahlata syvässä liejussa tanhualla ja pitää silmällä renkejä?"

"Kyhkyseni, sitä vartenhan on Kustaa täällä, ja jos minua tarvitaan, voin tulla kotia minä hetkenä hyvänsä".

"Mutta isä kulta", sanoi Malla, joka yksinään koko seurasta silloin tällöin silmäili Rostockin lehteä, ja jota sentähden ja koska hän aina tiesi, missä suuriherttua ja suuriherttuatar kunakin hetkenä oleskelivat, pidettiin hyvin tarkkana valtiollisten olojen tuntiana — sillä Pomukkelskopp itse luki ainoastaan viljan hintoja ja rahan kursia — "mutta isä kulta", sanoi Malla, "jos nyt jotakin tärkeätä esille tulee, esimerkiksi nuo punaset takit, josko te aatelittomat kartanonomistajat myöskin saatte käyttää punasia takkeja, tahi luostarikysymys, josko teidänkin naimattomilla tyttärillänne on oikeus saada eläkettä luostarien tuloista, niin ettehän silloin voi kotia päästä." Mallalla oli, näet, jo jonkinlainen aavistus siitä, että luostariasia mahdollisesti vielä voi tulla hänen omaksi asiaksensa.

"No, ethän kai luule", sanoi Pomukkelskopp ja nousi pystyyn ja alkoi käydä pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "että isäsi niin alentaa itsensä, että vetää samaa köyttä muiden aatelittomain kartanonomistajain kanssa ja äänestää heidän kanssansa ja laiminlyö sentähden oman taloutensa? Ei, jos täällä jotakin tapahtuu, kirjota vaan minulle, niin tulen minä, ja jos minun punasta takkia mieleni tekee, niin tiedän minä paremman keinon — jokainen katsokoon itse eteensä — ja se on minulle oleva suurempi kunnia, jos saan sen yksin kuin muiden rentusten kanssa, joilla ehkä on pari tuhatta taaleria omana, ja kun minä kerran tulen kotia ja sanon: Malla kulta, minä yksin olen sen saanut! Silloin voit sinä ylpeillä isästäsi;" ja samassa koikki hän ympäri huoneessa ja puhalteli viattomain lastensa silmiin tupakan savua, niin että he näyttivät kuin pasunaenkelit pilvissä, joiden vaan oli tarvis pistää hölötin huulillensa, toitottaaksensa isänsä kunniaa kuuluvaksi.

"Kopp, oletko tullut hulluksi?" kysyi hänen rakas vaimonsa.

"Anna minun olla, Kanaseni! Aina vaan uljaasti! — Sano minulle, kenenkä kanssa sinä seurustelet, niin sanon minä, kuka sinä olet. Jos minä äänestän aatelisten kanssa…"

"Minun luullakseni olet sinä jo saanut kylliksi nenällesi aatelisherroilta".

"Kanaseni…" sanoi Pomukkelskopp, vaan ei päässyt edemmäksi, sillä Salla, joka ompeli akkunan ääressä, hypähti ylös: "Herranen aika, tuolla tulee herra von Rambow yli pihan".

"Kanaseni!" sanoi Pomukkelskopp uudestaan ja hänen silmistänsä tuli selvään näkyviin ankara moite, "näetkös, aatelismies tulee minun luokseni. Mutta nyt ulos! ulos!" kääntyi, hän lapsiparvensa puoleen ja ajaa hoputti heidät ulos ovesta. — "Malla, pois kahviastiat! Salla, saa tänne pyhjinriepu! Ja Kanaseni", hän pani oikein kätensä ristiin, "mene nyt ja ota toinen leninki yllesi!"

"Mitä?" sanoi Kananen, "tulenko minä hänen luoksensa vai tuleeko hän minun luokseni? Semmoisena kuin hän minun tapaa, mahdan minä olla hälle hyvä kyllä".

"Kanaseni", rukoili Pomukkelskopp taivahisten tähden, "minä pyydän, sinä turmelet tuolla mustalla aamupuvullasi koko asian".

"Mukkel, oletko sinä ihan mieletön?" kysyi Kananen eikä liikahtanut pois paikaltansa, "luuletko sinä hänen tulevan sinun tai minun tähteni? Hän tulee sentähden että hän tarvitsee meitä, ja kerjäläisille on tämä musta leninki hyvä kyllä".

Mukkel rukoili vielä yhä, mutta turhaan. Malla ja Salla liepahtivat ulos ovesta, asuansa vähän siivoamaan, mutta eukko jäi istumaan jäykkänä kuin kanto.

Aksel tuli sisään ja tervehti pariskuntaa, ja tuota vanhaa mustaa leninkiä kohdeltiin yhtä höylisti kuin noita vihreäraitaisia housuja, sillä tuo nuori herra osasi niin oikealla ajalla ja oikeassa tilaisuudessa osottaa hienoa käytöstapaansa, että Pomukkelskopp oikein ällistyi kaikesta tämän nuoren aatelismiehen ystävällisyydestä ja nöyryydestä, ja Kananenkin tuli niin hyvälle mielelle, että hän kutsui rakasta puolisoansa "Pokuksi;" vielä tuo vanha, tahmea musta leninkikin häpesi omaa tyhmyyttänsä, niin että hän näytti itse oman omistajansa, Kanasenkin, silmissä kaiken tämän kohteliaisuuden ja höyliyden loisteesi ihan ruosteenkarvaiselta. Ja nyt tuli Salla sisään ja oli jotakin etsivinänsä ja perästäpäin tuli Malla ja teki myös jotakin asiaa, ja Pomukkelskopp esitteli heidät, ja kohteliaasta puheesta syntyi nyt sivistynyt kun Sallan koruompelu tuli puheen aineeksi, ja kun Malla otti käsiinsä Rostockin lehden, kääntyi keskustelu valtiolliselle alalle. Ja Filip tuli sisään ja asettui nurkkaan äitinsä taa, ja nuo kaikki toiset pienoiset tulivat paikalle, aina yksitellen, ja asettuivat noiden molempain ensimäisten taa, niin että Kananen vihdoin näytti oikealta vanhalta mustalta kanalta jonka taaksi poikaset hiipivät, haukan lennellessä ilmassa. Ja kun äiti nyt otti liinavaatekaapin avaimen korista ja lähti ulos ovesta — sillä, sanoi hän itseksensä, näin suurta kohteliaisuutta täytyy toti jollakin tavalla palkita —, seurasi häntä koko parvi, sillä liinavaatekaapissa talletettiin niitä mesileipiä, joita Kananen piti varalla koko vuoden ja joita kahdesti vuodessa leivottiin. Ja nämä mesileivät olivat aina varsin kauniita, vaikka ne aikaa myöden saivat hieman saksansaippuaisen maun, joka tuli liinavaatteiden läheisyydestä. Mutta siitä ei haittaa! Lasten makua ei ollut herkuilla pilattu, he olivat siihen pienestä asti tottuneet, ja jos ei Akselin olisi täytynyt kuullella Pomukkelskoppia, niin olisi hän kyllä kuullut, kuinka ulkona kerjättiin ja manguttiin: "Äiti, antakaa minulle! — Äiti, minulle myös!" Mutta Pomukkelskopp oli hänen kokonaan vallannut ja koetti tyrkyttää häneen hyvää ajatusta omasta itsestänsä ja rakastettavasta perheestänsä: "Näettekö, herra von Rambow", sanoi hän, "te tapaatte täällä hyvin yksinkertaisen perheen, minä olen hyvin yksinkertainen, minun vaimoni" — hän katsahti ympärillensä, vieläkö Kananen oli lässä — "on varsin yksinkertainen, niinkuin nähneet olette, minun tyttäreni, minun muut lapseni on kasvatettu hyvin yksinkertaisesti. Meillä ei ole mitään vaatimuksia, me elämme vaan itseksemme onnellisena perhekuntana. Me emme välitä muiden seurasta, Jumalan kiitos, meillä on kyllä itsestämme, mutta", lisäsi hän ja hänen olentonsa sai arvoisan patriarkaalisen muodon, "jokaisen täytyy vetää kortensa, jokaisella on määrätty työnsä, jonka hänen täytyy toimittaa — täytyy, sanon minä, kun hän sen kerran on tehdäksensä ottanut, ja silloin ei ole myöskään Jumalan siunaus poisjäävä".

Aksel myönsi kohteliaasti tämän olevan oivallisen järjestyksen.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja tarttui kauluksesta kiini pikku Filippiin, jolla oli suu täynnä kahdeksan kymmenettä osaa mesileipää ja kaksi osaa saksansaippua, ja esitteli hänen nuorelle herralle, "Filip, kumarra! — Näettekö, tämän pienen pojan toimena on etsiä munia, joita kanat munivat ulkopuolelle aitausta; jokaisesta tusinasta saa hän killingin ja rahat pannaan säästöön. Filip, kuinka paljo olet sinä jo koonnut, poikueni?"

"Seitsemän taaleria, kolmeviidettä killinkiä", vastasi Filip.

"Näetkö, poikaseni", sanoi Pomukkelskopp ja taputti rakasta poikaansa poskille, "Jumalan siunaus seuraa ahkeruutta, ja niin" — kääntyi hän taas Akselin puoleen — "on Natin toimena ko'ota vanhoja rautanauloja, hevosenkenkiä ja muita semmoisia, joista hän saa maksun painon jälkeen, ja Mari ja Heikki ja Kirsto kokoilevat omenia, pääryniä ja luumuja jotka puista putoovat; ne ovat, tosin vielä suurimmaksi osaksi röhkäleitä, mutta ei haita mitään, kaupunkilaiset ostavat niitä kumminkin. Ja näettehän herra von Rambow, niin on jokaisella minun lapsistani oma tehtävänsä".

Aksel veti vähän suutansa nauruun. Kananen tuli samassa sisään, tuoden tullessaan pullon viiniä ja talrikillisen mesileipiä, ja Pomukkelskopin iloksi oli hän vaihtanut tuon mustan pukunsa keltaraitaiseen silkkileninkiin ja päässä oli hänellä aimollinen myssy.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "ei sitä viiniä! Kun meillä on niin ylhäinen vieras, pitää tuoda parasta sorttia!"

"Tuo se itse sitte", sanoi eukko tylysti.

Niin tapahtui, ja Pomukkelskopp alkoi taas puheen: "Niin, ja minun molemmilla vanhemmilla tyttärilläni on myös kummallakin eri taipumuksensa, Salla pitää enemmän taiteesta, koruompelusta ja klaverinpelaamisesta, ja Mallaa miellyttää enemmän sanomalehdet ja valtiotiede".

Aksel lausui kummastustansa siitä, että Mallaa! huvittivat asiat, joista naiset eivät muuten paljon välitä, ja Malla vastasi, että jonkun talossa täytyi kumminkin niistäkin huolta pitää, koska ei isä sitä tehnyt; ja koska isä nyt kumminkin oli valtiosäätyläinen, täytyi hänen toki tietää, mitä valtiopäivillä toimitaan, ja juuri silloin, kun herra von Rambow tuli; oli heillä puheena ollut, että isäkin tänä vuonna oli valtiopäiville menevä.

"Niin, herra von Rambow", sanoi Mukkel, "minä aion myöskin kerta sinne; en niiden rettelöjen tähden, joita minun aatelittomat virkaveljeni ovat toimeen panneet, ne eivät minua liikuta, ja minä tunnen erotuksen aatelisten ja aatelittomani välillä varsin hyvin — ei! minä tahdon vaan kerran mennä sinne ja tahdon näyttää heille, että minä olen mies!"

Aksel kysyi nyt, jotakin sanoaksensa, eikö Pomukkelskopp pitänyt mitään seuraa lähiseudun maamiesten kanssa.

"Kenenkä kanssa minä seurustelisin?" kysyi Pomukkelskopp, "arentimiehen kanssa Reksowissa? Hän on pöllöpää. Pehtorien kanssako? Semmoinen seura ei sovi minulle. Ja muuta seuraa ei täällä ole olemassa".

"No sitte te seurustelette ainoastaan pastorin kanssa?"

"En, en hänenkään kanssansa. Se mies ei ole alusta käyttänyt itseänsä niin, että minä tahtoisin mitään tekemistä hänen kanssansa; hän seurustelee henkilöjen kanssa, jotka eivät sovi minulle; hän on ottanut huoneesensa teidän pehtorinne Hawermannin tyttären, ja minä en mielelläni näkisi, että minun tyttäreni tulisivat sen kanssa likempään tuttavuuteen".

"Minä olen kuullut hänen olevan rakastettavan tytön", sanoi Aksel.

"Kyllä vaan, sitä minä luulen", sanoi Pomukkelskopp, "enkä minä tahdokaan sanoa mitään pahaa tytöstä — näettehän, herra von Rambow, minä olen vanha, yksinkertainen mies — mutta Hawermannin tunnen minä vanhastaan, minä en tahdo sanoa, että hän minua silloin petti, mutta… se tapa millä teidän oma isänne ja pappilalaiset saattoivat tytön ja nuoren herran von Rambowin yhteen, ei voinut minua miellyttää".

"Minun orpanani Fransin?" kysyi Aksel.

"Niin, hänen nimensä on kai Frans? Häntä minä tarkotan, häntä joka oli täällä Hawermannin luona maanviljelysopissa. Minä en häntä tunne, sillä minun huoneessani hän ei ole käynyt. Onkin minusta varsin mieleen, siihen katsoen, mitä ihmiset keskenänsä puhuvat".

"Hän kirjotteleekin vielä yhä tytölle kirjeitä", sanoi Kananen.

"Ei, äiti", sanoi Malla, "sitä ei voi sanoa, hänen kirjeensä tulevat aina pastorille. Meidän postinkuljettajamme tuo nimittäin aina pastorin kirjeet muassa", lisäsi Malla, Akseliin kääntyen.

"Se on yhdentekevä, se", sanoi Kananen, "säkkiä lyödään, aasia tarkotetaan".

"Tätä en ole vielä ennen kuullut", sanoi Aksel ja katseli hyvin arvelevasta pitkin nenäänsä.

"Min", vakuutti Pomukkelskopp, "senhän tietävät kaikki ihmiset. Tyttö juoksenteli yhä hänen perässänsä, tehden isällensä ja teidän sisarillenne, ja jos jotakin häirinköä tuli heidän välillensä, osasi Hawermann ja pappilan herrasväki heidät taas sovittaa".

"Ei, isä kulta", huudahti Salla, "heidän pääapulaisenansa oli vanha Bräsig, hän kuljetti yhä sanomia toiselta toiselle".

"Ken on oikeastaan tuo vanha Bräsig?" kysyi Aksel jo hyvin äkäisenä.

"Köyhä vaivainen on hän!" huudahti Kananen. "Se hän on", sanoi Pomukkelskopp ja pöyhenteli itseänsä, "ja on saanut pienen eläkkeen herra kreiviltä, eikä hänellä nyt ole mailmassa muuta tekemistä kuin juosta kylästä kylään, talosta taloon ja panetella ihmisiä, ja päälliseksi on hän vielä…"

"Ei, isä", puuttui Malla puheesen, "antakaa minun sanoa se. Herra von Rambow, se mies on — demokraatti, täydellinen demokraatti!"

"Se hän on", vakuutti Pomukkelskopp, "ja ihmehän olisi, ellei se veijari vielä kerran tule murhapolttajaksi".

Ja tämä kelvoton heittiö oli istunut Akselin omassa pöydässä, ja kuka oli siihen syypää? — Hawermann. — Tämä keskustelu oli valuttanut kylläksi kiukkua nuoren herran vereen ja mesileivät eivät myöskään houkutelleet häntä jäämään, hän jätti siis hyvästi, ja Pomukkelskopp saatti häntä yli pihan veräjälle saakka.

"Onko se todellakin totta, mitä orpanastani sanoitte?" kysyi Aksel, kun kävelivät yhdessä ulkona. "Herra von Rambow", sanoi Pomukkelskopp, "minä olen vanha, yksinkertainen mies, ja minun iässäni ei enää välitetä semmoisista asioista, minä sanon vaan, mitä ihmiset sanovat".

"No, se on kai tuommoinen pian haihtuva ihastus: poissa vierestä, poissa mielestä?"

"Sitä en luule", sanoi Pomukkelskopp hyvin arvelevaisesti, "sen verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hän vanha, kavala kettu, joka ei luovu tarkotuksestaan. Teidän orpananne on tarttunut koukkuun".

"Onhan poika ihan mieletön", sanoi Aksel, "mutta kyllä minä hänen järjelle saan. Voikaa hyvin, naapuri! Kiitoksia ilmiannoistanne; minä toivon pian saavani nähdä teidät luonani. Hyvästi!" ja niin puhein poikkesi hän oikeanpuoliselle tielle.

"Malttakaa", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "te menette väärää tietä; vasenpuolinen tie vie Pümpelhageniin".

"Minä tiedän sen", sanoi Aksel, "mutta minun täytyy mennä pappilaan, noutamaan vaimoani. — Hyvästi!"

"Aha", sanoi Pomukkelskopp, käydessään takasin yli pihan, "tämäpä on sievää, tämä on kaunista! Armollinen rouva on pappilassa! Niin, miks'ei? Nuorelle herralle olen minä hyvä kyllä; mutta armolliselle rouvalle? — Lapset!" huusi hän, tultuansa ovessa sisään, "armollinen rouva on pappilassa, me olemme kai hänelle liian huonoja".

"Se ilahuttaa minua suuresti, Poku", sanoi eukko, "että aatelismies taas on vetänyt sinua nenästä".

"Onko se mahdollista!" huudahti Salla.

"Kyllä vaan se mahdollista on", sanoi isä, "se on varma asia", ja antoi Natille ja Filipille, jotka ahkerasti syödä möykyttivät mesileipien jäännöksiä pari jyhmäystä selkään: "Ulos, te mukulat!" ja heittäytyi sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä; ja eukko pisteli nyt häntä kaikenlaisilla sananparsilla ylhäisistä tuttavuuksista, köyhistä vaivaisista ja aatelismiehistä ja sanoi: "Salla, vie tuo kallis viini kellariin talteen, pullossa näkyy vielä olevan vähän, isä voi vielä kerran kestitä sillä korkeasukuisia ystäviänsä". — Ja vähän ajan perästä huudahti hän: "Isä, tuleppa tänne akkunan ääreen! Katsoppa, tuolla menee sinun ylhäinen ystäväs armollisen rouvansa — sen hampsun! — kanssa, ja kuka kulkee heidän kerallansa? — Sinun murhapolttajasi, vanha Bräsig!"

Ja niin oli laita. Bräsig kulki molempain seurassa Pümpelhageniin päin, ja vaikka Aksel ei hänestä mitään lukua pitänyt, vaan antoi hänelle kaikenlaisia ynseitä vastauksia, ei hän siitä mitään välittänyt, sillä hän iloitsi tuosta nuoresta rouvasta, jonka hän pappilassa oli tavannut ja joka miellytti häntä tänään vielä enemmän, kuin päivällispöydässä taanoin.

Ja Frida voikin häntä miellyttää, voi miellyttää jokaista, joka näki, kuinka ystävällisesti hän astui sisään pappilan tupaan, jossa Bräsig istui vanhan pastorin luona, joka voimatonna ja sairaana lepäsi sohvalla; kuinka hän pidätti vanhaa herraa, joka vieraan tullessa tahtoi nousta seisaalle, ja kuinka hän laski molemmat kätensä pastorin rouvan olkapäille, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi häneltä, tahtoiko hän ottaa opastaaksensa vierasta, joka tarvitsi hyviä neuvoja, ja kuinka hän lähestyi Bräsigiä, ikäänkuin vanhaa tuttua, ja pudisteli rohkeasti hänen kättänsä. — Ja kun Lovisa tuli sisään, tervehti tuo nuori rouva häntäkin kuin vanhaa tuttua, ja katseli häntä yhä uudestaan, ikäänkuin olisi aina jotakin uutta hänen kasvoissansa nähtävänä ja vaipui tätä tehdessään ajatuksiinsa niinkuin kauniin kirjan lukia, joka ei tahdo kääntää lehteä, ennen kuin oikein ymmärtää, mitä on lukenut.

Ja tuolla nuorella rouvalla oli täällä paljon lehtiä käänneltävänä, ja jokaisella lehdellä oli jotakin kaunista ja opettavaista; pastorin kasvoissa oli luettavana kokemusta ja ystävällistä ihmisrakkautta, pastorin rouvan kasvoissa toimeliaisuutta, elämän halua ja sydämellisintä hyvänlaitaisuutta kirjavassa sekamelskassa, ja Lovisan kasvoissa kainoutta, älyllisyyttä ja iloa siitä, että sai olla naisen kanssa, jolla oli nimi, joka hänelle kerran oli tullut niin rakkaaksi; ja Bräsigin kasvoissa oli nähtävänä tosin vaan muistutuksia tähän kaikkeen, mutta ne kuuluivat siihen ja tekivät asian selvemmäksi, ja tuo nuori rouva luki näitä muistutuksia yhtä suurella ilolla, kuin me poikanulikat muinoin muistutuksia tekstin alla Cornelius Nepoksessa. Ja kaikki tämä soveltui niin kauniisti ja viattomasti yhteen, ja siinä oli niin paljon rakkautta ja iloisuutta, että tuosta nuoresta armollisesta rouvasta tuntui, kuin olisi hän kaunisten lasten parvessa, jotka somassa puutarhassa tanssivat vanhain puiden viileässä varjossa rinkitanssia, ja ringin keskellä seisoi Lovisa ja kurotti hänelle kättä ja sanoi: "Tule, nyt saat sinä tanssia vuorosi!"

Ja tähän rauhalliseen, iloiseen seuraan tuli Aksel nyt suuttuneena siitä, mitä hänen korvaansa oli kuiskattu, ja harmissaan, että hänen täytyi noutaa vaimoansa semmoisten ihmisten seurasta, ja kun Bräsig nyt vielä päälliseksi tervehti häntä: "Hyvää päivää, herra luutnantti", ei hänen mielensä siitä juuri paremmaksi tullut, ja hän kääntyi äkkiä pastorin puoleen ja lausui pari sanaa voimisesta ja ilmasta, mutta niin kylmästi, että hänen käytöksensä koski kuin jääpuikko hänen rouvansa lämmintä sydäntä, jonka tähden Frida äkkiä kavahti ylös istuimeltaan ja sanoi jäähyväiset, ettei vielä suurempi kylmyys, ikäänkuin raesade kesäiseen aikaan, jähdyttäisi tätä lämmintä ystävällisyyttä.

He lähtivät, mutta pehtori Bräsig lähti muassa, tuon nuoren kerran epäkohteliaisuudesta ei hän millänsäkään ollut, Bräsig ei ollut hänelle mitään tehnyt, hänellä oli hyvä omatunto, ja pait sitä oli hänellä hyvä ajatus omasta kyvystänsä, hauskuttamaan ihmisiä ja saattamaan heitä toiselle päälle, jos he pahalla mielellä olivat. Hän koetti siis pysyä luutnantin rinnalla ja pakisi pajatteli yhtä ja toista, vaan hänen ei onnistunut saada tuon nuoren herran lyhyitä, ynseitä vastauksia muuttumaan ystävällisiksi. Mutta kun nuori herra seisahti sillä paikalla, missä kirkkopolku yhtyy valtamaantiehen, ja häneltä kysyi, mitä tietä hän aikoi mennä, jolahti yht'äkkiä Bräsigin päähän, että tuo perhanan pöllö voi luulla hänen etsivän hänen seuraansa. "Kuulkaapa, herra luutnantti", sanoi hän ja seisahti myöskin, "tämä on minusta kummaa. Häpeettekö ehkä, käydä minun kanssani maantiellä? Minä saan ilmottaa teille, etten minä oikeastaan käykään teidän kanssanne, minä käyn vaan teidän arvoisan, armollisen rouvanne kanssa koska hän on ystävällinen minua kohtaan. Muuten en tahdo olla rasitukseksi;" ja samassa teki hän syvän kumarruksen nuorelle rouvalle ja lähti astumaan suoraan poikki turnipsisängen Hawermannia kohden, joka vähän matkan päässä panetti eloja aumoihin.

"Aksel", sanoi Frida, "miksikä pahotit sinä niin kovasti tuon vanhan hyvänlaitaisen miehen mieltä?"

"Sinun vanha hyvänlaitainen miehesi ei ole mikään muu kuin turmiontuottaja ja parittelia".

"Luuletko sinä sitä todellakin? Ja luuletko sinä, että, jos hän semmoinen olisi, Hawermann pitäisi niin likeistä kanssakäymistä hänen kanssansa?"

"Miks'ei, jos hänellä siitä hyötyä on?"

Nuori rouva katseli häntä puoliksi kummastellen, puoliksi surkutellen: "Aksel, mikä sinun on? Sinä olet muuten niin ystävällinen jokaista ihmistä kohtaan ja uskot jokaista; mikä on saattanut sinun epäluuloiseksi näitä molempia miehiä kohtaan? Näitä molempia kohtaan, jotka ovat osottaneet meille vaan ystävyyttä ja rehellisyyttä?"

"Ystävyyttä? — Miks'ei? — Olenhan minä isäntä kartanossa. — Mutta rehellisyyttä? Sen on aika osottava, ja mitä minä siitä olen kuullut, soveltuu huonosti yhteen minun käsitteitteni kanssa rehellisyydestä".

"Mitä olet sinä kuullut? Keneltä olet sinä kuullut?" kysyi Frida pikaisesti ja hartaasti. "Sano se minulle, Aksel! — Minä olen sinun vaimosi".

"Minä olen kuullut yhtä ja toista", vastasi Aksel pilkallisesti, "minä olen kuullut, että Hawermann jo kerran on tehnyt vararikon; ja kaunein juttu, mitä minä olen kuullut, on se, että hän opettajana on käyttänyt valtaansa, parittaaksensa pappilan herrasväen ja tuon vanhan veijarin avulla, jolle minä juuri matkapassin annoin, tytärtänsä meidän orpanamme Fransin kanssa. Ja", lisäsi hän suuttuneena ja täynnä sappea, "se hupsu on tarttunut onkeen!"

Nyt nousi Fridan koko olento ankaraan vastarintaan, tämä ilkeys ei loukannut ainoastaan tuota viatonta lapsi parkaa, Lovisa Hawermannia, vaan häpäisi aina sisimpään sydämen pohjaan saakka koko hänen sukupuoltansa; hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tarttui kiini Akselin käsivarteen ja seisatti hänen: "Sinä olet ollut huonossa seurassa ja olet kuullellut mitä ilkeintä panetusta!" Hänen kätensä heltesivät, viha haihtui pois ja raskas alakuloisuus valasi hänen: "Ah, Aksel", huudahti hän, "olethan sinä muuten niin hyvä, kuinka saattaa semmoinen panetus hämmentää sinun selvää järkeäsi?"

Aksel hämmästyi siitä kiivaudesta, millä hänen rouvansa tähän asiaan puuttui, hän olisi mielellään ottanut takasin, mitä hän oli sanonut; mutta nyt oli hän sen kerran sanonut, ja jos hän nyt olisi vähänkin myöden antanut, niin olisi hän omissa silmissänsä näyttänyt heikkouskoiselta, arvelemattomalta mieheltä, ja hän oli kumminkin olevinansa oikein vankka ja luja, hän ei siis voinut ottaa sanojansa takasin, vaan sanoi: "Frida, mikä sinun on? Sitä ei voi kuitenkaan vastaan väittää. Että minun hupsu orpanani on mennyt tuon tytön ansaan, tietää koko seutu".

"Jos sinä toisilla sanoilla tahtoisit ilmottaa tämän asian, jos sinä sanoisit, että sinun orpanasi on rakastunut tyttöön, niin minä sen mielelläni uskoisin ja sinun orpanasi, jota en minä vielä likemmin tunne, tulisi minulle sitä rakkaammaksi".

"Mitä? Minun orpanani, joka on rikas ja itsenäinen, naisi minun pehtorini tyttären?"

"Sehän juuri on rikkaan ja itsenäisen nuoren miehen etu, että hän voi vapaasti valita; ja todellakin! sinun orpanasi ei ole kelvotonta valinnut".

"Ja minä joutuisin vielä lopuksi jonkinlaiseen sukulaisuuteen pehtorini kanssa, ja nuo parittajat, jotka asian ovat alkuun panneet, jotka liiton ovat solmineet, saisivat riemuita voitostansa? — En, en milloinkaan minä sitä suvaitse".

"Kas, tässä", huudahti Frida, "tässä juuri on valhe ja panetus, ja kuinka on mahdollista, että sinä uskot niin törkeätä kielastusta? Kuinka voit sinä — ottamatta lukuun ensinkään tuon rakastettavan tytön viattomuutta — kuinka voit sinä otaksua, että tuo vanha yksinkertainen mies, tuo lempeä isä, joka ei muuta toivo kuin tyttärensä onnea, kuinka voit sinä luulla, että tuo arvoisa pastori ja hänen vilpitön rouvansa ja että se vanha kunnon mies, joka meidät juuri loukattuna jätti, voisivat tehdä sydänkäpysensä tämmöisten saastaisten vehkeiden esineeksi?"

"No, sehän on helposti ymmärrettävä", sanoi Aksel, "he tahtovat tehdä hänen onnelliseksi".

"Ah", huudahti Frida yksivakaisesti ja surullisesti, "sitte on meillä ihan erilaiset käsitteet onnesta. Semmoisilla juonilla ei ketään onnelliseksi tehdä".

"Enhän minä puhukaan minun käsitteistäni onnesta", sanoi Aksel, johon moite sattui, "minä arvelen vaan, että sellaiset ihmiset pitävät sitä onnena".

"Älä sitä luule, Aksel, älä Jumalan tähden sitä luule! Korkeampi asema elämässä voipi tarjota ehkä vapaamman katsahduksen ihmisellisiin oloihin; mutta alemmissa elämän ehdoissa vallitsee sen sijasta rakkaus, joka tähtää ylemmäksi maallisia oloja ja — joka meiltä niin usein puuttuu", lisäsi hän vitkalleen ja pyyhkäisi kyynelen silmästänsä, sillä hän muisteli lapsuuden aikaansa, jolloin hän, ilman äitiä, oli ainoastaan isän holhottavana, joka töin tuskin voi pystyssä pitää säätynsä arvoa ja joka etsi lohdutusta vaivoillensa nuorten aatelisherrain huvituksista.

Niin menivät he kotia, ja Aksel hyvänluontoisuudessansa koetti taas lepyttää Fridaa, joka otti tämän ystävällisyyden vastaan semmoisena, kuin se tarjottiin, ja molemmat olivat taas sovinnossa — ulkonaisesti kumminkin —, sillä itse kiistan aineesta oli kummallakin oma ajatuksensa.

Kun Bräsig erosi heistä, meni hän Hawermannin luo, joka oli olkiauman teossa. Bräsig oli kiukkuinen, kovin kiukkuinen; sillä tavalla oli ainoastaan Pomukkelskopp häntä kohdellut, ja hänen kiukkuansa voi ainoastaan toinen kiukku lepyttää, ja hän oikein halusi tulla renkipojan kiukkuun.

"Hyvää päivää, Kaarlo", lausui hän ja ähkyi mennä Hawermannin ohitse, piti päänsä jäykkänä, kohotti silmäkarvansa korkealle, tarkasteli yhä aumaa ja kävi jykeillä askelilla sen ympäri. "Aiotko valmistaa, tähän pannukakon?" kysyi hän ystävältänsä, käytyänsä ympäri auman, ja asettui, haarat harillaan, hänen eteensä.

"Älähän haastele mitään!" huudahti Hawermann pahalla mielellä, "se on minua jo kylliksi harmittanut. Minä sanoin eilen Triddelfitzille, että hän perustaisi auman kahdenkymmenen jalan läpimitalla ja hän on perustanut sen neljänkymmenen jalan läpimitalla, ja kun minä nyt tulin sitä katsomaan, seisoa tämä kummitus täällä. Hajottamaan sitä ja tekemään sitä uudestaan ei minulla ole aikaa. No, seisokoon se sillänsä! Onhan siinä vaan olkia, eihän siitä suurta haittaa, vaikka ne kastuisivatkin; mutta harmittaa se minua kumminkin, että minun pellollani seisoa tuommoinen susi".

"Niin, Kaarlo, ja saatpa nähdä että naapurisi. Pomukkelskopp saapi siihen hampaansijan".

"Saakoon! Mutta minä en voi ymmärtää, mikä minun Triddelfitziäni riivaa. Aina siitä ajasta ruveten, kuin nuori isäntä lupasi hänelle hevosen, ei hän kykene enää mihinkään mailmassa".

"No, sinä annat kai silloin tällöin hänelle pienen löylytyksen?"

"Ah, mitäpä siitä apua. Hän ei ajattele muuta kuin hevosta. Hän ei minusta mitään enää välitä, sillä meidän nuori herra on kehottanut häntä hankkimaan itselleen englantilainen emähevonen, ja hän on luvannut sitten ostaa häneltä kaikki vastaiset varsat. Tänä aamuna lähetin minä hänet matkaan — sillä sitä en voinut enää kärsiä — hän tehköön nyt lopun asiasta ja ostakoon sen vanhan tamman!"

"Kyösti Prebberowin rautikkotamman, Whalebonetamman?"

"Niin, sehän se pitää olla!"

"Oivallista!" huudahti Bräsig, "oikein oivallista! Ja tämän tamman selässä aikoo hän tepastella, suuriherttuan tullessa riemukulussa Rahnstädtiin? Kaarlo, siinä vintiössä on sinulla suuri aarre".

"Jumala sen tietää", sanoi Hawermann ja tarkasteli aumaansa.

"Minä en sano, että hänestä on maanviljeliäksi, Kaarlo, minä sanon vaan että hän on lystillinen veitikka, ja jos hän rupee sinun nuoren herrasi kanssa yksiin tuumiin…"

"Bräsig, älä puhu mitään minun herrastani väen kuullen".

"Siinä sinä olet oikeassa, Kaarlo, se ei sovi; mutta tuleppa muassa!"

Ja kun olivat taipaleen matkaa käyneet maantiellä, seisahti Bräsig ja sanoi vitkalleen ja vakaisesti: "Kaarlo, sinun nuori herrasi pitää häpeänä, käydä minun kanssani maantiellä. Mitä sinä siitä sanot? Hän on loukannut minua rakastettavan rouvansa lässäollessa;" ja nyt kertoi hän tapahtuman. Hawermann koetti häntä lepyttää, mutta se ei onnistunut, sillä Bräsig oli ihan haltioissaan.

"Kaarlo", sanoi hän, "tyhmyydessään on hän ampunut tämän nuolen, jonka Samuli Pomukkelskopp on teroittanut, sillä hän tuli juuri hänen luotansa. Ja sinä saat sanoa, mitäs tahdot. Sinun nuori herrasi on tyhmä, ja kun sinä kerran lähdet pois, tulen minä lystin vuoksi tänne ja asetun tuonne töyräälle katsomaan, mitä hulluuksia sinun herrasi ja tuo vintiö Triddelfitz yhdessä saavat pellolla toimeen".

"No", huudahti Hawermann, "voithan tuolla jo nähdä semmoista! Katsoppa tuonne!" ja osotti etäälle pitkin maantietä, jonka varrella he sattumalta seisoivat erään orjantappurapensaan takana.

Bräsig katseli tuijotteli pitkin tietä eikä voinut kummastuksesta saada sanaa suustansa; vihdoin sanoi hän kumminkin: "Kaarlo, sinun vintiösi on menettänyt mielensä. Apteekarien sanotaan toisinaan menettävän mielensä, ja se ehkä kulkee perintönä lapsiin".

Näytti todellakin siltä, kuin olisi Bräsig oikeassa: Fritz tuli ratsastaen tuon kuuluisan rautikkotamman selässä. Hän oli ottanut hatun päästänsä ja heilutteli sitä nyt ilmassa ja huusi täyttä kurkkuansa: "Hurraa! hurraa!" ja tätä teki hän ihan yksiksensä, sillä noita molempia ystäviä orjantappurapensaan takana ei hän varmaankaan nähnyt, ennenkuin he yhtäkkiä astuivat hänen tiellensä ja Hawermann häneltä kysyi, joko hän nyt oli kokonaan menettänyt järkensä.

"Se on paljasta valhetta", sanoi Fritz.

"Mikä on valhetta?" kysyi Hawermann suuttuneena.

"Että tämä tamma ei muka voi kuulla hurraahuutoa", ja samassa rupesi hän taas hurraamaan.

"Näettekös", sanoi hän ja hyppäsi alas hevosen, selästä ja sitoi sen pajupensaasen, ja asettui jonkun matkan päähän siitä ja huusi taas "hurraa! — Näettekö, se ei ole millänsäkään. Ja te", sanoi hän Bräsigille, joka oli pakahtua naurusta, "te sanoitte minulle, ettei se voi kuulla hurraa huudettavan; mutta se ei ole ollenkaan totta".

"Niin", sanoi Bräsig ja nauroi täyttä kurkkuansa, "ja se on kumminkin totta. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut: se ei voi sitä kuulla, sillä tuo vanha tamma on ne viisi vuotta, kuin minä hänen olen tuntenut, ollut täysi kuuro".

Siinä seisoi nyt Fritz Triddelfitz, tuo kokenut, viisas ja sukkela Fritz Triddelfitz, ja näytti niin tyhmältä, kuin milloinkin mikäkin näyttää voi.

"Mutta", sanoi hän vihdoin, "Kyösti Prebberow on toki minun hyvä ystäväni, ja tätä ei hän ole minulle ensinkään ilmottanut".

"Niin", lausui Bräsig, "tämä olkoon teille opiksi; hevoskaupassa ei katsota ystävyyteen".

"No, älkää olko millännekään, Triddelfitz", sanoi Hawermann, jonka tuli häntä sääli, "kuuro hevonen ei ole mikään suuri vahinko, mutta varokaa, ettette osta vikuria".

"Oo", sanoi Fritz, taas rohkaistuneena, "kyllä minä asian tunnen! Mutta näettekö vaan, mikä komea hevonen! Puhdasrotuinen — Hektorin astuma — ja kaikki sen varsat ostaa herra von Rambow minulta, ja myytyäni noin kolme neljä varsaa…"

"Ostatte te ritariskartanon", puuttui Bräsig hänen puheesensa. "No, senhän me tunnemme jo ennestään. — Ratsastakaa nyt vaan rauhassa kotia ja älkää särkekö maitopulloa, niinkuin entinen tyttö — Kaarlo, sinä muistat kai? Gellertin saduista".

Ja Fritz ratsasti tiehensä.

"Perhanan vintiö!" sanoi Bräsig.

"Minä en tiedä minkä tähden", sanoi Hawermann, "mutta minä pidän tuosta veitikasta paljon hänellä on aina niin tyytyväinen mieli".

"Se on nuoruuden ansio, Kaarlo".

"Jaa, sitä kai se on", sanoi Hawermann ajatuksissaan, "tuolla hän nyt ratsastaa vanhan kuuron tamman selässä varsin onnellisena".

Luku 21.

Fritz Triddelfitz on ainoa onnellinen ihminen Pümpelhagenissa, vaikka hän Kristian Däselin kanssa elää epäsovussa. Miksikä Kristian Däsel mielellään löisi Mari Möllerin luun ruhjuksi, ja miksikä tuo vanha makkara- ja sianlihatuttavuus taas virkiää. Kuinka pikku vasikoille siitä on vahinkoa. Pomukkelskopp lainlaatiana ja suuriherttuan fasanina. Kuinka pormestari Langfeldt käy, lyhty kädessä, pitkin, Malchinin katuja, ja mitä hullutusta vanhat hyväntahtoiset herrat voivat aikaan saada, kun heillä on hölmön kanssa, tekemistä. Miksikä Pomukkelskopp ei edes omassa kodissaan tunne itseään oikein onnelliseksi.

Niin, Fritz oli onnellinen, hän oli onnellisin ihminen Pümpelhagenin kartanossa, sillä siellä ei ollut paljon onnea, ja mitä kukin siitä oli itselleen kuvaillut, ei ollut toteutunut. Hawermann tuli päivä päivältä yhä selvemmin huomaamaan, että hänen paras aikansa oli mennyt, sillä hänen nuori isäntänsä hommasi asioita, joita hän ei ymmärtänyt, ja sitäkin teki hän vaan aika ajoin ja semmoisella innolla ja kiireellä, että siitä vaan oli maanviljelykselle haittaa ja saatti väen häirinköön, ja jos ei käynyt, niinkuin piti, ja jos kuorma kaatui ojaan, pantiin se aina Hawermannin syyksi.

Nuori isäntä itse ei myöskään ollut onnellinen, häntä ahdistivat velat, joita hän koetti salata vaimoltansa, häntä ahdistivat Taavetin ja Slusuhrin kirjeet — itse eivät he enää saaneet kartanoon tulla, sen oli hän vaatinut, että asia salassa pysyisi, ja siihen olivat molemmat mielellään suostuneet, sillä mitä salaisempana asiaa pidettiin, sitä paremmin voivat he häntä, nylkeä, ja kun he hänen kanssansa Rahnstädtissä kaikessa hiljaisuudessa vehkeilivät, silloin voivat he pidellä häntä ihan toisenlaisilla pihdeillä ja pusertimilla kuin Pümpelhagenissa, jossa hän oli isäntä ja jossa heidän muutamissa kohdin oli osottaminen häntä kohtaan jonkinlaista häveliäisyyttä. Mutta muutenkaan ei hän ollut onnellinen: hän tahtoi olla isäntänä, mutta hänessä ei ollut siihen kykyä, sillä ken tahtoo käskeä, hänen täytyy itsekin jotakin osata — ei tietää yksistään, sillä hän tiesi kaikki asiat, paljoa paremmin kuin kukaan toinen — mutta "osata! Kummiseni, osata!" sanoi vanha nikkari Flegel, ja hän oli oikeassa: onnettomin ihminen on se, joka tahtoo, vaan ei osaa.

Ja Frida? Ei, ei hänkään ollut onnellinen; hän havaitsi, ettei hänellä ollut miehensä täydellistä luottamusta, hän havaitsi, että heillä kummallakin monessa vakaisessa asiassa oli eri ajatukset, hän havaitsi, ettei Akselilla ollut kykyä siihen ammattiin, jonka hän kerran oli valinnut elämänsä päätoimeksi, hän havaitsi, että Aksel oli heikko kyllä, lykkäämään omat erehdyksensä muiden niskoille, ja päälle päätteeksi havaitsi hän — ja se on mitä pahin seikka nerokkaan naisen silmissä — että Aksel teki itsensä naurettavaksi, ja että Pomukkelskopilla, joka usein ja vasten Fridan tahtoa tuli Pümpelhageniin, täytyi olla muita syitä kuin tavallinen kohteliaisuus, ettei hän nauranut Akselin sekasotkuisille ja ajattelemattomille lauseille. Tätä asiata päätti Frida nyt pitää silmällä; mutta tämmöinen toimi ei suinkaan onnea kartuta.

Fritz Triddelfitz oli onnellisin ihminen koko Pümpelhagenissa ja myöskin koko lähiseudussa, jos emme ota lukuun noita molempia kaksoisomenia; mutta heitä emme saa lukuun ottaa, sillä kuka kuolevainen vetäisi kai onnellisuudessa vertoja äskenkihlatuille morsiamille? Ei edes heidän omat sulhasensa, sillä vaikka tuo kunnon Gottlieb, joka oli saanut kotiopettajan paikan erään iloisen, hyvänlaitaisen ja aatelittoman kartanonomistajan luona, aika tavalla ja täydestä sydämestä kuritti ja opetti poikia, ja vaikka Rudolf Hilgendorfin luona Tetzlebenissä hajotteli sontia niin koreasti ja hauskasti, että Tetzlebenin kesantopelto näytti kuin hieno samettimatto, ja hän iltasin laulellen, vihellellen meni levolle ja säännöllisesti nukkui väsymyksestä keskellä lauluaan — noiden kaksoisomenain onnellisuuteen verraten, kun he yhdessä istuivat ja ompelivat morsiuspukuansa ja pakisivat ja laskivat leikkiä äitinsä ja isänsä kanssa ja näyttelivät Lovisalle kirjeitänsä, ei koko sulhaisonni, ei edes Fritzin hevosilo ollut mitään.

Mutta Fritz oli todellakin hyvin onnellinen. Hänen ensimäisenä tehtävänänsä aamulla oli mennä talliin, jossa nuoren isännän molemmat ratsashevoset ja Hawermannin vanha kimo seisoivat hänen tammansa kanssa; hän ruokki sitä itse, hän varasti kaurat pois toisten hevosten suusta, ja — vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tapojansa — hän harjasi sitä omin käsin, sillä Kristian Däsel, jonka huolena oli ratsashevosten ruokkoominen, ei tehnyt sitä likimainkaan hänen mieliksensä. Sunnuntai-iltapuolisina, jolloin hänellä ei muutakaan tekemistä ollut, meni hän talliin, veti oven perästänsä kiini, istui apehinkalolle, pani kätensä ristiin mahallensa ja katseli hartaasti, kuinka tuo vanha koni söi kauroja ja silppua, ja kun tamma täytenäisenä ähkyi, nousi hän seisaalle, silitti sen selkää, kutsui sitä ystävällisesti "vanhaksi hyväksi eukoksi", ja kolme kertaa päivässä mittasi hän sitä ympäri mahan, ja sitä ei saata kummastella, sillä siitä riippuivat hänen vastaiset tulonsa.

Mutta mikään onni ei ole täydellinen, vähän harmia sekaantuu siihen aina. Ja Fritz sai myöskin osansa siitä. Ensiksikin harmitti häntä, että hänen rautikkotammansa täytyi seisoa samassa tallissa Hawermannin vanhan kankeakoipisen kimon kanssa: se seura ei sopinut hänen rautikollensa; ja toiseksi oli hän ainaisessa kiistassa Kristian Däselin kanssa tammansa apettamisesta ja ruokkoomisesta.

"Herra Triddelfitz", sanoi Kristian kerran, kun he taas olivat riitaantuneet, "minä tahdon ilmottaa teille, että minä ruokin hevosia kaikkia yhdellä tavalla ja ruokkoon heitä yhdellä tavalla, mutta sen minä olen jo aikaa havainnut, että te otatte kaurat pois pehtorin vanhan kimon edestä ja panette ne tammanne purtiloon. Ja älkää panko pahaksi, herra Triddelfitz, mutta kimo on yhtä hyvä luontokappale kuin mikään toinen, ja tarvitsee myös ruokaa elääksensä. — Ja mitähän on tämä?" kysyi hän, käydessään lähemmäksi seimihäkkiä, "mitä? tämähän on vasikkain apilasta; kuinka tulee vasikkain apilas tänne? Minä en tahdo kuulla toreita pehtorilta, kun hän tulee tänne".

"Sitä en minä tiedä", sanoi Fritz, eikä hän sitä tietänytkään.

"No, se onkin yhdentekevä", sanoi Kristian, "mutta siltä, joka kantelee vasikkain heiniä tänne talliin, lyön minä luut ruhjuksi, sillä minä en tahdo mitään harmia saada".

Ja Kristian Däsel asettui väijymään, nähdäksensä kuka vasikkain heiniä talliin kanteli, eikä kauvan viipynytkään, niin sai hän sen nähdä. Ja ken oli hän, joka kumosi kaiken laillisen järjestyksen Fritzin rautikkotamman hyväksi, ken oli niin kovasydäminen, että hän Fritzin rautikkotamman tähden varasti noilta viattomilta vasikoilta heidän heinänsä, kellä oli rohkeutta rautikkotamman tähden antamaan luunsa alttiiksi, Kristianin ruhjottavaksi. Ken oli hän? No, minun täytyy se kai sanoa, sillä arvata ei voi sitä kukaan. Mari Möller oli se, joka joka kerta, kuin hän tuli vasikoita juottamasta ja tallin ohitse kävi, toi tukullisen vasikkain makeita heiniä ja levitti ne Fritzin vanhan tamman eteen. — Tässä voisi nyt joku tehdä muistutuksen ja sanoa: seis! seis! Äläpä nyt laske liikoja! Mistä kesällä juottovasikoita saadaan? Niin vastaan minä hänelle, että se on minun asiani, minulla on oikeus hypätä yli pitkien aikojen, ja sillä tavalla olen nyt tullut keskelle talvea uuden vuoden jälkeen v. 1844. Ja jos hän vielä kysyy minulta! kuinka voi Mari Möller semmoista tehdä? Niin vastaan minä hänelle, että se on yhtä tyhmä kysymys kuin tuo kysymys juottovasikoista; eikö minulla ole oikeus ottaa kirjaani yhtä hyvin leppeitä ihmisiä, jotka anteeksi antavat ja unhottavat, kuin häijyjä ja sapikkaita, jotka kaiken ikänsä kantavat vihaa? Mari Möller tahtoi unhottaa ja anteeksi antaa, mutta koska ei käynyt laatuun, että hän vaan noin suorastaan lensi Fritzin kaulaan, lensi hän rakkautensa ja heinäinsä kanssa Fritzin rautikkotamman kimppuun, koska se tätä nykyä oli rakkahin olento, mitä Fritzillä mailmassa oli. Ja tämä oli hyvin liikuttava teko, Fritz tuli varsin haikealle mielelle, kuullessaan, mikä oli syynä kiistaan hänen entisen kultasensa ja Kristian Däselin välillä. Hän sopi pois entisen morsiamensa kanssa ja tuo entinen hyvä makkara- ja sianlihatuttavuus virkosi uuteen eloon.

Niin oli nyt talvi tullut, niinkuin sanoin, ja mitään merkillistä ei ollut näillä seuduilla tapahtunut, ainoastaan Pomukkelskopin oli myöhään syksyllä ollut meneminen valtiopäiville ja se sai tuon hiljaisen yksinkertaisen perhekunnan kokonaan häirinköön. Kananen riehui ja torueli huoneissaan ja viskeli astioitaan — nimittäin semmoisia, jotka eivät rikki menneet — paukutti ovia ja sanoi suoraan, että hänen miehensä oli tullut hulluksi; Malla ja Salla panivat hänelle vastarintaa — vaikka vaan salassa —, sillä he olivat saaneet tietää, että se luutnantti, joka komensi valtiopäiväin vartiaväkeä, lisäsi tulojansa komeilla paaleilla, jotka hän pani toimeen louisdorin sisäänpääsömaksua vastaan kultakin hengeltä. Helluntaipaaleissa olivat he olleet Rostockissa, eläinnäyttelyssä olivat he myöskin käyneet; mutta valtiopäiväpaalit? Nehän mahtoivat olla jotakin erinomaista! He yllyttivät sentähden isäänsä voimainsa perästä pitämään puoliaan äitiä vastaan.

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, "enhän minä toisin voi tehdä; minä olen luvannut herra von Rambowille, että minä tulen, ja hän lähti jo eilen ja odottaa minua".

"Vai niin?" sanoi Kananen, "ja hänen rouvansa, se riikinkukko, odottaa kai minua?"

"Kyhkyseni, eihän hän ollenkaan tulekkaan; ja jos en minä käytä tätä tilaisuutta näyttääkseni, että minä olen mies, joka pidän aatelin puolta, kuinka voin minä toivoa, että he tekevät minun aatelismieheksi? Näethän, nyt matkaan minä vielä sinne mustassa hännystakissa, mutta ken voi taata, etten tule takasin punasessa?"

"Kylläpä sinä sitte kauniilta näyttäisit!" sanoi eukko ja lähti ulos ovesta.

"Yhtä kauniilta kuin mikä toinen aatelismies hyvänsä", jupisi Pomukkelskopp hänen perästänsä.

"Herran Jestan, isä kulta, minä tiedän…" huudahti Salla ja juoksi ulos ovesta ja tuli taas takasin tuoden tullessaan tulipunasen alushameen, jonka hän heitti isän hartioille kuin papin messupaidan. ja asetti hänen peilin eteen; ja Pomukkelskopp silitteli hametta ja katseli itseänsä kaikin puolin suurella ihastuksella, kunnes eukko taas tuli sisään ja tempaisi tuon punasen pukimen pois hänen yltänsä: "Jos välttämättömästi tahdot ruveta pöllöksi, niin rupee siksi sitte valtiopäivillä, mutta älä täällä minun huoneessani".

Tätä piti ritariskartanonomistaja jo täydellisenä lupana, saada mennä valtiopäiville, ja hän lähtikin matkaan. Mutta tultuansa Malchiniin ja poikettuansa Voitelin hotelliin, alkoivat heti vastukset; hän oli, näet, poikennut väärään paikkaan, sillä hänen olisi pitänyt ruveta majailemaan Büllenin hotellissa, jossa aatelismiehet majailivat; nyt seisoi hän paljasten pormestarien ja aatelittomain kartanonomistajain keskellä, joka ei millään tavalla sopinut hänen tarkotuksiinsa. Hän oli nyt joka miehen tiellä eikä tietänyt miten olla, kuin elää, ja kukaan ei häntä myöskään neuvoa voinut; vihdoin rohkaisi hän kumminkin mielensä ja kyseli yhdeltä ja toiselta, eikö kukaan heistä ollut nähnyt herra von Rambowia Pümpelhagenista, sillä Akseliin perusti hän vastaiset toiveensa. Kukaan ei ollut häntä nähnyt; vihdoin sanoi kuitenkin eräs herra hänelle, että herra von Rambow oli tänään iltapuolella mennyt herra von Brülowin kanssa Brülowin kartanoon, katsomaan puhdasrotuisia oreja. Se oli vahinko, se, sillä Aksel oli hänen ainoa turvansa valtiopäivillä, ja hänen piti esitellä hänet ylhäisille herroille, ja hän oli nyt tiessänsä, antamassa esitellä itsellensä puhdasrotuisia oreja. Tuskissaan lähestyi Pomukkelskopp vihdoin erästä muhkeata, lihavaa herraa, joka näytti hyvin ystävälliseltä, mutta jonka silmissä samassa piili pieni veitikkamaisuus, ikäänkuin tahtoisi hän mielellään tehdä jonkun kepposen, mutta sitä ei Pomukkelskopp havainnut.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä olen kartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä, ja olen ensimäistä kertaa valtiopäivillä. Te näytätte minusta ystävälliseltä mieheltä, sentähden tahtoisin minä kysyä teiltä, mitä minun oikeastaan pitää täällä tehdä?"

"Hee", sanoi tuo ystävällinen herra, otti nuuskaa hyppysiinsä ja katseli Pomukkelskoppia uteliaasti, "mitä teidän täällä pitää tehdä? Teidän ei ole tarvis täällä mitään tehdä; välttämättömät käyntinne olette kai jo suorittaneet?"

"En", sanoi Pomukkelskopp.

"No, sitte täytyy teidän käydä hallituskomsarjuksen, maamarsalkin ja maakuntaneuvoksen luona visitillä. — Hyvää iltaa Langfeldt, mihin sinä menet?" keskeytti hän puheensa tässä ja tähtäsi kysymyksensä erääsen mieheen, joka juuri, lyhty kädessä, oli astumaisillaan ulos ovesta.

"Noita tavallisia tyhmiä visitejä tekemään", vastasi mies ja kääntyi ovessa vielä kerran ympärinsä: "Jäätkö sinä tänne Brückner? Minä tulen pian taas takasin".

"No, älä vaan viivy liian kauvan", lausui tuo ystävällinen herra ja kääntyi taas Pomukkelskoppia kohden, "ja noita käyntejä ette vielä ole suorittaneet?"

"En", sanoi kartanonomistaja.

"Herranen aika, no rientäkää sitte! Tuo herra, jolla on lyhty kädessä, käy samoilla, retkillä, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan seurata lyhtyä, Sepä sopii oivallisesti! Mutta rientäkää, rientäkää!"

Pomukkelskopp tempaisi hattunsa naulasta, töyttäsi ulos ovesta ja kiiruhti pitkin Malchinin katuja tuon opastavan lyhdyn perästä niin sukkelaan kuin hänen lihavuutensa ja ähkynsä suvaitsivat. — Tuo ystävällinen herra otti hyppysillän nuuskaa nenäänsä, ja veitikka tuli varsin selvään näkyviin hänen silmistänsä, hän istahti levollisesti pöydän taa, myhäili itseksensä ja sanoi: "Tahtoisinpa nyt mielelläni nähdä Langfeldtin naamaa".

Ja sitä olisi todellakin ollut haaska nähdä, Kun Güstrowin pormestari Langfeldt oli tullut hallituskomsarjuksen etehiseen ja oli antanut lyhtynsä lakeijalle, ähkyi joku hänen perässänsä portailla, ja Pomukkelskopp teki syvän nojan lakeijalle ja kysyi: "Herra lakeija, missä on se herra, jonka luona pitää visiti tehdä?'"

Lakeija aukaisi hänelle oven ja Pomukkelskopp rämpi nyt sisään ja teki mitä nöyrimpiä kumarruksia Langfeldtin edessä, sillä hän piti häntä hallituskomsarjuksena, jota ei saatakaan ihmeeksi panna, sillä Güstrowin pormestari piti aina päätänsä niin etunojossa, ikäänkuin tahtoisi hän puskea läpi seinän, ja se asento soveltui hyvin Meklenpurin hallituskomisariukselle. Hän oli kuitenkin niin ystävällinen, että hän osotti Pomukkelskopille oikean miehen, ja koska hän nyt oli asiansa toimittanut, lähti hän pois ja otti taas lyhtynsä lakeijalta. Pomukkelskopille tuli tuska, hän pelkäsi jäävänsä yksin, hän teki sentähden enää vaan pari syvää nojoa, ja sitte pötkimään taas lyhdyn perässä.

Maamarsalkin luona kävi samalla tavalla: herra, pormestari oli juuri alottanut kohteliaan puheen, kun Pomukkelskopp tulla ähkyi hänen perästänsä, "Tuleeko tuo peto tännekin?" jupisi Langfeldt itseksensä, sanoi hätäisesti jäähyvästin ja yritti päästä hänestä; mutta kartanonomistaja oli sitkeä, lyhty oli hänen ainoa turvansa, hän töyttäsi taas ulos huoneesta sen perässä.

Maakuntaneuvoksen luona tapasivat he taas toinen toisensa; pormestari suuttui nyt silmittömästi, ja koska hän oli maakuntaneuvoksen kanssa hyvin tuttu, sillä he istuivat molemmat samassa valiokunnassa, ei hän täällä kavastellut, vaan sanoi: "Herra, mitä te juoksette yhä minun perässäni?"

"Mi — minä", änkytti Pomukkelskopp, "minä saan yhtä hyvin käydä visiteillä kuin tekin!"

"No, käykää niillä sitte omin päinne!" huudahti pormestari.

Maakuntaneuvos koetti heitä viihdyttää, mutta seurauksena siitä vaan oli, että Pomukkelskopp rupesi hävyttömäksi, ja kun pormestari meni ulos ovesta, töyttäsi hän taas hänen perässänsä, lyhtyä seuraten. Mutta nyt loppui pormestarin kärsivällisyys: "Herra!" puhkesi hän sanomaan ja käännähtihe ympäri kadulla, "mitä te minun perässäni juoksette?"

Pomukkelskopp oli nyt kokonaan tointunut hämmennyksestään, jossa hän äsken tuon ylhäisen herran luona oli ollut, ja koska hän oli kuullut, että hänellä oli tekemistä vaan tavallisen pormestarin kanssa, rehenteli hän sentähden rintojansa ja sanoi: "Herra, minä olen yhtä hyvin suuriherttuan fasani kuin tekin!"

Hänen aikomuksensa oli sanoa "vasalli", mutta erehtyi sanan suhteen. No, tuommoinen naurettava erehdys voi saada ihmisen, olkoonpa hän vaikka kuinka vihainen, lystille päälle, ja semmoinen sukkela veitikka, kuin herra pormestari oli, unohti heti kiukkunsa, hän puhkesi sydämelliseen nauruun ja sanoi: "No, sepä on lystiä, että sain tietää, kuka te olette".

"Ja mihinkä te menette", huudahti Pomukkelskopp vielä vihoissaan, "sinne voin minäkin mennä!" ja astua läähätti lyhdyn perässä.

Sitä ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä Langfeldt oli nyt suorittanut visitillä käyntinsä ja meni kortteeriinsa, ottamaan portin avainta ja pelirahoja illaksi, ja Pomukkelskopp seurasi häntä hänen huoneesensa. Pormestari laski lyhtynsä pöydälle — asia rupesi tuntumaan hänestä hyvin hullunkuriselta —, hän kääntyi Pomukkelskoppia kohden ja kysyi nauraen: "Sanokaapa minulle toki, mitä asiaa teillä täällä on?"

"Käydä visitillä yhtä hyvin kuin tekin!" huudahti Pomukkelskopp täydessä vihan vimmassa tuon naurun tähden.

"Kenenkä luona täällä?"

"Se ei teihin koske!" huudahti Pomukkelskopp, "se herra on kyllä tuleva", ja istua rojahutti eräälle tuolille.

"No tämäpä on hauskaa komiljaa", sanoi pormestari ja huusi ulos ovesta: "Sofi, tuoppa tänne kynttilää!" ja kun Sofi tuli, näytti pormestari hänelle Pomukkelskopin ja kysyi häneltä: "Sofi, oletko koskaan ennen nähnyt fasania? Katso, tässä on fasani! Tämä on suuriherttuan fasani!" ja Sofi nauroi sydämensä pohjasta ja juoksi ulos ovesta, ja talonomistaja tuli myös katsomaan fasania ja hänen lapsensa samaten, ja siitä syntyi nyt semmoinen ilo, että Pomukkelskopin oli vihdoin huomaaminen, kenenkä luona hän oli visitillä, Täydessä vihan vimmassa töyttäsi hän ulos huoneesta ja pormestari astuskeli nyt hiljakseen lyhtynsä kanssa hänen perästänsä.

"Langfeldt", kysyi tuo ystävällinen herra Voitelin salissa ja pisti nuuskaa nenäänsä, "oletko jo suorittanut käyntisi?" ja samassa tuli veitikka näkyviin hänen silmistänsä.

"Kuuleppa", huudahti pormestari, "nyt minä asian ymmärrän! Se minun olisi pitänyt heti arvata, että sinä tuon pedon olit lähettänyt minun perästäni juoksemaan". Ja hän kertoi nyt koko tapahtuman, ja niin tuli se tiedoksi muillekin, sillä herrat valtiopäivillä tahtovat myöskin jotakin huvitusta, ja Pomukkelskoppia kutsuttiin fasaniksi ja Akselia, jonka hännässä hän yhä pyöri, kutsuttiin fasaninvartiaksi, ja kun Malla ja Salla tulivat valtiopäiväpaaleihin, varsin kirjavina, kutsuttiin heitä pikkufasaneiksi. Kun Pomukkelskopp kerran äänestyslipulle oli kirjottanut myönnytyksensä sanalla "I-a-a!", tahtoivat muutamat nimittää häntä "valtiopäiväaasiksi", mutta se ei saanut yleistä kannatusta, sillä fasani oli jo päässyt liian suureen valtaan.

Paljon iloa ei Pomukkelskopilla ollut valtiopäivillä olostaan, sillä itse aatelismiehetkään, joiden hännässä hän hyöri ja joiden kanssa hän äänesti, eivät hänestä mitään välittäneet, sillä he pelkäsivät sen kautta tulevansa naurunalaisiksi; ja kun Pomukkelskopp kotia tuli, silloin vasta oikein hänen kärsimyksensä alkoivat, sillä hänen rakas Kanasensa nimitti häntä tuontuostakin "Pokuksi", ja mitä tämä tarkotti, tiesi hän hyvin, ja Malla ja Salla eivät pitäneet enää hänen puoltansa, sillä he olivat valtiopäiväpaaleissa istuneet, istuneet kuin munia hautomassa. Ja nyt pisteli ja näykki koko perhekunta tuota yksinkertaista miesraukkaa ja lainlaatiaa, joka istui sohvankulmassaan muodolla semmoisella, että jo kivenkin olisi häntä sääli ollut.

"Poku, mitä hyvää on nyt sinulla ollut valtiopäivillä käynnistäsi?"

"Isä, tuletteko pian aatelismieheksi?"

"Poku, mitä noilla valtiopäivillä oikeastaan hommataan?"

"Ah, minä en sitä tiedä. Siellä nalkutetaan".

"Poku, kuka siellä nalkuttaa?"

"Sitä en minä tiedä. Siellä nalkuttavat toinen toistansa".

"Isä, miten on luostariasia nyt oikeastaan päättynyt?"

"Sitä en minä tiedä; sen saat kyllä vielä ajoissa lukea Rostockin lehdestä;" ja niin sanoin nousi hän sohvalta ja meni riiheen torumaan puijia.

Luku 22.

Leinin eri lajeista ja mikä erotus on sanoilla Venus, Phönix ja Ponys. Bostonin pelaajat. Minkä näköinen Fritzin puhdasrotuinen varsa oli, ja miksikä entisen pehtorin päistärikköhevonen juoksi kylän lammikkoon.

Mutta — niinkuin jo olen sanonut — uusi vuosi 1844 oli tullut ja talvi oli mennyt, ja kevät seisoi jo lehtineen, ruohoineen ja kukkineen mailman oven takana ja odotti vaan viittausta isännältä, saadaksensa käydä sisään koristamaan huonetta, ja mikäli lumi ja jää katosi maasta, sikäli sulivat myöskin ihmissydämet, ja heidän silmänsä kävivät kirkkaiksi kuin auringon paiste, joka heijasti mailmaa.

Vanhan Hawermanninkin silmät olivat kirkastuneet ja hänen rintansa kohosi, kevään muuttaissa sinne, hänen askaroitessaan ja puuhatessaan ulkona pellolla, ja niinkuin hän kylvi kevättouon maan mustaan multaan, niin oli Herra kylvänyt hänen uskolliseen sydämeensä uutta toivoa. Hänen isäntänsä oli matkannut nuoren rouvansa kanssa sukulaistensa luo, hän voi siis taas mielensä mukaan hallita ja vallita omassa valtakunnassaan, ja hän saattoi nyt useammin tavata tytärtänsä kuin talven kuluessa. Tänä aamuna oli Hawermann puhutellut häntä, kirkossa käydessään, ja nyt istui hän sunnuntai-iltapuolella varsin hyvillä mielin kamarissaan ja ajatteli niitä ja näitä. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä Fritz istui tallissa tammaansa vartioimassa, joka vanhuksesta oli varsin hyvä asia, sillä nyt tiesi hän aina, missä Fritz oli tavattavana.

Bräsig astui sisään ovesta: "Hyvää päivää, Kaarlo!"

"Mitä?" huudahti Hawermann ja hypähti pystyyn, "minä luulin sinulla taas leinin olevan ja olin jo hyvin kahdella päällä, eiköhän pitäisi käydä sinua, tänään katsomassa, mutta isäntäni ei ole kotona ja Fritz Triddelfitziin ei ole viime aikoina ollut mitään luottamista".

"No, mikä häntä vaivaa?"

"Hänen vanha tammansa on varsan saava".

"Haha!" huudahti Bräsig "ja se tulee mailmaan puhdasrotuisena ja hän aikoo myydä sen sinun nuorelle herralles".

"No niin on kai laita. Mutta onko sinulla taas ollut leini vai eikö?"

"Siitä perhanan taudista, Kaarloseni, en voi todellakaan sanoa, onko se oikeata leiniä vai eikö. Muuten onkin se yhdentekevä, sillä kärsimys on samaa mutta syyt ovat hyvin erilaiset. Näetkös, Kaarlo, jos saat leinin hyvinsyömisestä ja hyvinjuomisesta, silloin on se oikeata sorttia; mutta jos saat sen noista kirotuista ohutpohjaisista, lankkinahkaisista saappaista, silloin on se väärää lajia, ja se on minulla".

"No, miksihän sinä yhä vielä käytät niitä vietäviä?"

"Ovathan ne minulla vielä jälillä kreivin ajoiltani, enkä voi niitä poisheittää. Mutta — mitäpä piti minun taas kysyä — oletko tänään ollut pappilassa?"

"Olen".

"No, mitenkä on siellä laita?"

"Äh, siellä on laita huono kyllä; vanha herra on sangen heikko; kun hän tänään saarnastuolista alas astui, juoksi hiki virtana pitkin hänen kasvojansa, ja viipyi hyvän aikaa, ennenkuin hän sohvallaan tointui taas".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig ja pudisteli päätänsä, "ei näytä hyvältä; mutta — ikää onkin hänellä jo".

"Sitä hänellä on", lausui Hawermann miettivästi.

"Ja kuinka voi sinun tyttösi?"

"Kiitoksia, Sakari — Jumalan kiitos! hän voi hyvin. Hän oli viime viikolla täällä, mutta minulla ei ollut liioin aikaa, minun täytyi mennä hernekylvölle; mutta armollinen rouva näki hänen ja vei hänen luoksensa ja hänen luonansa oli Lovisa iltaan asti".

"Kaarlo!" huudahti Bräsig, hypähti pystyyn, käveli ympäri huoneessa ja puri innoissaan imukkeen poikki piipustansa, "usko minua, sinun armollinen rouvasi on naisista paras koko ihmiskunnassa".

Ja Hawermann kavahti myös pystyyn ja alkoi kävellä edes takasin huoneessa, ja joka kerta, kuin he kohtasivat toisensa, puhalsivat he mahtavan savupilven toinen toistansa vastaan, ja Bräsig kysyi: "Enkö minä ole oikeassa, Kaarlo?" ja Hawermann vastasi: "Sinä olet oikeassa, Sakari!" Ja ken tiesi, kuinka kauvan he vielä olisivat tällä tavalla tepastelleet, jolleivät samassa olisi pihalle ajaneet eräät vaunut, joista Kurz ja rehtori Baldrian astuivat ulos.

"Hyvää päivää! Hyvää päivää!" huudahti Kurz tullessaan sisään tupaan, "kas sitä vaan! Täällähän on pehtorikin. No, mitenkäs voidaan, vanha ystävä? — Hawermann, minä tulin apilaansiementen tähden".

"Hyvää päivää!" lausui rehtori Baldrian Bräsigille ja venytti sanaa "päivää" niin pitkäksi, kuin kestäisi päivää ikuisesti, "kuinka te voitte, arvoisa herra?"

"No jotenkuten", sanoi Bräsig.

"Hawermann", huusi Kurz samassa, "eikö niin? oivallisia siemeniä".

"No niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mitään erinomaisia eivät ne ole, minä olen koetellut niitä tulella rautapellillä; jos siemenet ovat semmoisia, kuin niiden pitää olla, niin hyppivät ne kuin kirput pellillä, mutta näistä jäi moni siemen olemaan paikallansa".

"Te ette näytä likimaillekaan niin pulskalta arvoisa herra", sanoi rehtori taas kesken puheen Bräsigille, "kuin sinä siunattuna hetkenä, jolloin punsin ääressä vietimme kihlausta".

"Sillä on syynsä", sanoi Hawermann ja löi kätensä Bräsigin uumille, "minun vanhalla ystävälläni on taas ollut leini".

"Niin, niin", nauroi rehtori ja oli olevinansa oikein sukkela.

"Vinum, isä, Ja coena, äiti, Ja Venus, kuoma, Ne leinin tuovat".

"Siemenet ovat oivallisia", huudahti Kurz sillä väliin, "parempia ette ole mies saamaan mistäkään".

"Ohoh, Kurz", sanoi Hawermann, "oma kehu haisee, on myös vanha sananparsi".

"Kuulkaapa!" huusi Bräsig samoihin sanoihin rehtorille, "säästäkää franskaanne minun kuulleni! Sitä kieltä en minä ymmärrä. Mitä on minulla ja minun kirotulla leinilläni Venuksen kanssa tekemistä?"

"Arvoisa ystävä ja suosiani", sanoi rehtori juhlallisesti, "Venus oli ennen muinoin rakkauden jumalatar".

"On minusta yhdentekevä", huudahti Bräsig, "olkoonpa hän ollut mikä hyvänsä, tätä nykyä kutsutaan tavallisia lampurin koiria Venukseksi".

"Ei, Hawermann", huusi Kurz taas väliin, "Jos apilaan siemenillä on oikea kiilto ja näyttävät punertavansinisiltä…"

"Niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mutta semmoisilta eivät teidän siemenenne juuri näytäkkään".

"Hyvä ystävä", lausui rehtori taas Bräsigille "Venus oli, niinkuin jo sanoin, jumalatar, ja kuinka lampurin koiraa…"

"Mitä joutavia!" keskeytti Bräsig hänen, "tuon jumalattaren jutun on joku teille uskotellut, Venus on jonkinlainen lintu. Kaarlo, sinä muistat kai vielä tarinat lapsuuden ajoiltamme Venus linnusta?"

"Aa", huudahti rehtori, ikäänkuin olisi asia hänelle selvennyt, "nyt minä tiedän, mitä te tarkotatte, te tarkotatte Phönix lintua, joka Arapiassa tekee pesänsä kalleista yrteistä…"

"Sehän on ihan mahdoton!" huudahti Kurz. "Kuinka voisi taitavinkaan lintu valmistaa pesänsä neilikoista, karvaista pippureista, kartemummasta ja muskottipähkinöistä!"

"Hyvä lankoseni, sehän on vaan tarina".

"No, sittenpä valehtelee tarina", sanoi Bräsig, "ja te äännätte sen sanan ihan väärin, se ei ole Phönix, vaan se on Ponys, ja ne eivät ole mitään lintuja, ne ovat pieniä hevosia, eivätkä ne ole kotoisin Arapiasta, vaan Ruotsista ja Ölannista, ja minä tunnen ne varsin hyvin, sillä minun armollisella kreivinnallani oli kaksi ponysta, joilla hän aina kävi ajelemassa".

Rehtori tahtoi taas oikaista, mutta Kurz puuttui hänen puheesensa: "Älä, lankoseni, älä viitsi! Me uskomme muutenkin, että sinä semmoisissa asioissa olet Bräsigiä oppineempi".

"Ei", sanoi Bräsig, "antakaa hänen vaan tulla!" ja asettui samassa rehtorin eteen, ikäänkuin voisi hänen puolestansa kiista taas alkaa.

"Ei, ei!" huudahti Kurz, "emme ole tulleet tänne kiistelemään Venuksista ja apilaan siemenistä; me olemme tulleet tänne kaikessa ystävyydessä pelaamaan bostonia".

"Se onkin parempi, se", sanoi Hawermann ja asetti pöytää kuntoon.

"Malta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei miellytä, että sinä itse hommaat semmoisia toimia, se on sinun oppilaasi tehtävä". Ja samassa huusi hän yli pihan: "Triddelfitz!"

Ja Fritz tuli täyttä juoksua.

"Triddelfitz, me aiomme pelata bostonia, pankaa pöytä kuntoon ja potti piettejä varten ja täyttäkää piiput".

Fritz teki, niinkuin oli käsketty, herrat istuivat pöydän ääreen ja nyt voi peli alkaa; mutta niin väleen ei se kuitenkaan käynyt, sillä ensin piti määrättämän, kuinka korkeasti pelattiin. Kurz, joka pelissä aina oli uhkarohkea, tahtoi pelata killingin grandissimoa; mutta se oli toisista liian korkeata peliä ja Bräsig selitti ettei hän istunut pelipöytään nylkemään toisia. Vihdoin suostuttiin Hawermannin välityksellä huokeammasta pelistä ja vedettiin.

"Kenellä on ruutua?" kysyi rehtori, "ruutu jakaa".

"Kurz jakaa", sanoi Bräsig.

No nyt voitiin viimeinkin alottaa; mutta ei vieläkään alkanut, sillä rehtori laski kätensä korteille ja katsellen ympärilleen pelitovereitansa lausui hän "Kummallista todellakin! Olemmehan kaikki selväjärkisiä ihmisiä ja me pelaamme peliä, nimittäin korttipeliä, joka historiallisten todistusten mukaan on keksitty erään heikkomielisen kuninkaan huvitukseksi. Franskan kuningas Kaarlo nimittäin…"

"Ei, veikkoset", sanoi Kurz ja otti kortit pois rehtorin kädestä, "jos pelaamme, niin pelaamme, jos tahdomme tarinoita, niin tarinoitsemme".

"Jakakaa!" huudahti Bräsig ja Kurz jakoi, mutta jakoi kiireissään väärin; siis "uudestaan!" Nyt onnistui ja voitiin ruveta ostamaan.

"Minä passaan", sanoi Hawermann etukädessä. Nyt tuli rehtorin vuoro; hänen kauttansa viivähti peli tuokion aikaa, sillä hänellä oli se taikausko, että kortit tulivat muka paremmiksi, jos hän kokosi ne yksitellen, ja koska hän teki kaikki tehtävänsä mitä suurimmalla tarkkuudella, pani hän kortit aina tarkkaan järjestykseen ja hän asetti seitikot ja viitikot niin, että hän voi nähdä niiden keskimäisen silmän, ettei hän hairahtuisi ja pitäisi niitä kuutikoina ja nelisilmäisinä.

Kurz oli sillä aikaa laskenut korttinsa pöydälle, latonut kätensä ristiin niiden päälle ja katseli nyt rehtoria ja huokasi.

"Minä passaan", sanoi, rehtori.

"Kyllä minä sen arvasin", sanoi Kurz, sillä hän tiesi, että hänen langollansa täytyi olla erinomaiset lehdet, jos hän uskalsi jotakin omin päinsä sanoa, mutta sitä vastaan oli hän suuresti peloissansa, että rehtori menisi mukaan, kun hän itse oli ostanut, sillä silloin ei hänellä tavallisesti ollut mitään, tahi turmeli hän pelin, jos hänellä jotakin oli.

"Pas!" sanoi Bräsig, jonka vuoro nyt oli lausua.

"Boston grandissimo!" sanoi Kurz.

"Ken menee mukaan?"

"Pas!" sanoi Hawermann.

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "yksi tikki — toinen tikki— no, kylläpä kolmaskin tulee — minä menen mukiin".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta yhteisesti ei makseta, jokainen maksaa puolestansa".

"No, Kaarlo", sanoi Bräsig, "lyö pöytään! näytetäänpä heille, mistä pukki parran sai".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta hiiskua ei saa sanaakaan".

"Ei millään muotoa", sanoi Hawermann ja paiskasi pöydälle herttakympin: "Herttaa tällä kertaa".

"Sotamies ei ole joka mies", sanoi rehtori ja viskasi herttapampun päälle.

"Naisten mieli on miehelähän", sanoi Bräsig ja otti pampun matamilla.

"Rouvan pitää herra saada", sanoi Kurz ja kaasi matamin kuninkaalla, laski tikkinsä eteensä ja pelasi ulos ristilankun: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli!"

"Iske se!" neuvoi Bräsig Hawermannia.

"Ei saa hiiskua pelissä", huudahti Kurz.

"Ei tule kysymykseenkään", sanoi Hawermann ja viskasi pienen ristin päälle.

"Yhdeksäinen on itsepäinen", sanoi rehtori ja veti esille yhdeksänsilmäisen.

"Naispuoli minusta huoli", virkkoi Bräsig ja otti pelin matamilla.

"No, pentele kans!" huudahti Kurz. "Ristiä ei hänellä myöskään ole. Mitäpä hänellä viimein onkaan?"

"Päästä pino aljetaan", sanoi Bräsig. "Kas tässä pataässä!" ja pelasi ulos mainitun lehden. "Eläköön armias, rakkakin ruhtinas!" huusi hän ja veti patakuninkaan pöydälle. "Kunnia sille, jolle kunnia tulee!" ja patarouva seurasi perästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, laski korttinsa pöydälle ja katsasti rehtoria, "mitäpä hänellä lieneekään? Pataa ei hänellä myöskään ole".

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "vielä tulee minunkin vuoroni".

"Mutta liian myöhään", sanoi Kurz ja otti kortit taas käteensä syvällä huokauksella, ikäänkuin olisi; rehtori kohdellut häntä hävyttömästi, jota hän kuitenkin tahtoi kristillisesti kärsiä.

"Kaarlo", kysyi Bräsig, "kuinka monta tikkiä on meillä?"

"Neljä", sanoi Hawermann.

"Ei", sanoi Kurz, "tämä ei kelpaa. Hiiskua ai saa pelissä mitään".

"Eihän tämä ole mitään hiiskumista", sanoi Bräsig, "minä vaan kysyin. — Maltappa, Kaarlo, yhden tikin saan minä vielä, ja jos sinä vielä saat yhden niin on meillä tarpeeksi".

"Minä saan osani", sanoi Kurz.

"Ja minä myös", sanoi rehtori.

Parin pelauksen perästä laski Kurz kätensä korteillensa ja sanoi: "No niin, minulla on tarpeeksi".

Ruutu oli viskattu pöydälle, rehtori leikkasi matamilla, Bräsig otti kuninkaalla: "Mihin on mielesi, tyttöseni?" ja rehtori parka istui siinä pitkällä nenällä: "Mitenkä on tämä mahdollista, minä en voi sitä ymmärtää".

"Eihän sinulla ollut mitään lehtiä", huudahti Kurz.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "jos olisit oikein ollut varuillasi, niin olisivat saaneet vielä yhden pietin lisäksi".

"Niin, sinähän olet syypää, ethän sinä vastannut minun herttaani".

"Kaarlo, eihän minulla ollut enemmän väriä, minulla oli kuningas yksistään".

"Ei, lankoseni", huudahti Kurz, "tämä ei kelpaa, sinä turmelit koko pelin, olihan sinulla risti kuningas ja viskasit vaan yhdeksäisen päälle. Me olisimme kyllä voittaneet".

"Aa, mitäpä te pakisette?" sanoi Bräsig ylenkatseella, "te olisitte voittaneet! Minullahan oli koko pataväri kädessäni ja lisäksi vielä pari oikein kelpo jyskykorttia; mitäpä te voitte tehdä?"

"Herra, luuletteko te, että minä paljo välitän teidän jyskyistänne, kun minä kerran boston olen sanonut?"

"No no", viihdytti Hawermann heitä ja antoi uudet kortit, "heittäkää tuo perästäpäin viisasteleminen sillensä, se tuntuu ikävältä".

Tähän tapaan pelasivat he edelleen, ja näytti usein siltä, kuin olisivat he tarttua toinen toisensa, tukkaan, vaikka olivat mitä parhaimpia ystäviä. Rehtori voitti, ja hänellä olikin paras toivo voittaa, sillä ken ensiksi häviää, voittaa tavallisesti aina perästäpäin. Kurzilla oli huono onni; mutta semmoinen on usein helposti autettava: "Kymmenen grandissimoa", sanoi hän. Kaikki hämmästyivät, vieläpä hän itsekin; hän tarkasti vielä kerran korttejansa: "Kymmenen grandissimoa!" sanoi hän toistamiseen, laski kortit pöydälle ja käveli kamarissa edestakasin; "niin pelataan Venedigissä ja muissa suurissa kylpypaikoissa".

Juuri kun hän parhaillaan riemuitsi ja toiset, olivat mitä suurimmassa pulassa, tuli Fritz Triddelfitz sisään, varsin kalpeana ja surkeannäköisenä; "Herra pehtori, herra Hawermann, ah, tulkaapa pikkusen ulos!"

"Hyväinen aika!" huudahti Hawermann, "mitä on tapahtunut?" ja aikoi nousta; mutta Kurz piti hänestä kiini:

"Ei", sanoi hän, "peli on ensin pelattava. Minulle on jo kerta ennen samoin käynyt, silloin nimittäin kun se suuri tulipalo oli ja minä juuri olin levittänyt grandissimo-kortit pöydälle, silloin juoksivat myös kaikki tiehensä".

"Herra pehtori", rukoili Fritz uudestaan, "teidän on tuleminen".

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, eikä antanut Kurzin enää pidättää itseänsä, vaan hypähti pystyyn, "mitä on tapahtunut? Onko tuli vallallansa?"

"Ei", änkytti Fritz, "minä… minulle… minulle on jotakin tapahtunut".

"Mitäpä on teille tapahtunut?" tiuskasi Bräsig yli pöydän.

"Minun rautikkotammani on saanut varsan", sanoi Fritz häpeissään.

"No, semmoista on jo usein tapahtunut", virkkoi Bräsig. "Miksikä näytätte te niin nolonnäköiseltä sentähden. Sehän on iloinen sanoma, että niin on käynyt".

"Kiin kyllä", sanoi Fritz, "mutta… mutta… se on niin kummallista. Teidän on tuleminen sitä katsomaan, herra pehtori".

"No, onko varsa sitte kuollut?" kysyi Hawermann.

"Ei", sanoi Fritz, "se on ihan terve; mutta se on niin kummallinen… Kristian Däsel sanoo sen olevan kamelivarsan".

"No", sanoi Hawermann, "voimmehan pelata pelimme jälestäpäin, mennään katsomaan".

Ja vaikka Kurz pani vastaan, menivät kaikki kumminkin Fritzin kanssa talliin.

"Semmoista varsaa en ole vielä milloinkaan nähnyt", sanoi Fritz talliin mentäissä, "sillä, on tuommoiset pitkät korvat", ja hän osotti kyynärpäistä alaspäin.

Kun tulivat talliin, seisoi Kristian Däsel seimessä, jossa rautikkotamma ystävällisesti nuuskieli varsaansa ja kökötti ja tuo pienokainen teki ensimäisiä kömpelöitä yrityksiä vastaisiin, sukkelampiin hyppäyksiinsä. Tallirenki pudisteli päätänsä ja sanoi Bräsigille, joka oli siirtynyt hänen viereensä: "Niin, sanokaapa, pehtori, mikä otus tuo kummitus on tässä syntisessä mailmassa".

"No niin", sanoi Bräsig, katsahti Hawermanniin ja lausui vähäisesti: "minä tahdon sanoa sinulle, mikä se on: tämä puhdasrotuinen varsa on muuli".

"Se se on", sanoi Hawermann. "Muuli?" huudahti Fritz, hyppäsi molemmin jaloin yli seimen aitauksen ja tarttui, tamman hököttämisestä huolimatta, varsan kaulaan kiini ja tarkasteli häntä naamaan, silmiin ja korviin, ja nähdessään näistä tämän kauhistavan totuuden, huudahti hän vihan vimmassa: "Kylläpä minä taitan niskan sekä tältä epäluomalta että Kyösti Prebberowilta".

"Hävetkää toki, Triddelfitz", sanoi Hawermann vakaisesti, "etteköhän näe, kuinka emä on iloissaan, vaikk'ei varsa olekkaan mikään puhdasrotuinen sikiö".

"Niin", lausui Bräsig, "ja hänellä on kumminkin siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Kyösti Prebberowilta saatte minun puolestani niskan taittaa, sillä hän on kolmekertaisesti karaistu, paatunut lurjus".

Fritz nousi vitkalleen ulos seimestä, syvä alakuloisuus oli tullut vihan sijaan; "kuinka on se mahdollista?" huudahti hän, "hän on minun paras ystäväni ja hän pettää minun kuurolla hevosella ja aasin varsalla. Minä vedän hänet oikeuteen".

"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys eikä rehellisyys", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta ja talutti hänen ulos tallista, "mutta minun tulee teitä surku teidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt saaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta tahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen oikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös", sanoi hän ja talutti Fritziä edes takasin kartanolla, "minä tahdon kertoa teille erään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch Swensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia oli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin teidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo pehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille, sillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan lyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun tuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon — seisattamisesta ei puhettakaan! — aina kaulaan asti, ja siihen jäi se seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle ja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori huusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata, eikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi pelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori väitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa, sillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan suostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja tulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet nähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti meni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin heidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat vannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin kesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin joutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan tahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle vaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska se oli corpus delictus, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt tuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta, mutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi hevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun. Mutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia riitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat antaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa oikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille Berlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti takasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja lähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin vaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas, mutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi, koska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha Rütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja oikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja puolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei edes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen, kumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen hulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään, koska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta lihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää niin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle professorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko elämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi vaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin tuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se mies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille hevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen kappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä, että pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt kysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin viisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta! — Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden oppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt tahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin, sen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että te saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne tuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia, emä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin". Ja niin puhein seurasi hän toisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.

"No nyt!" sanoi Kurz, "kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse ulos".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa, ettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen".

"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule suuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken olisi voinut ajatellakaan muulia!"

"Minun tulee huomauttaa", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka töin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle — Kurz istui kuin tulisilla hiilillä — "että täällä yleisesti kutsutaan tuota vastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen puheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on nimittäin se…"

"Sinä voit tehdä ihmisen hulluksi luonnonhistoriallasi!" huudahti Kurz. "Pelaammeko me luonnonhistoriaa vai pelaammeko korttia? Kas tässä, ruutuässä on pöydällä!" Nyt ei mikään enää auttanut, rehtorin täytyi tunnustaa, ja Kurz voitti pelinsä ja samassa oikeuden neljä viikkoa aikaa kerskailla kymmenestä grandissimostansa.

Niin pelasivat herrat edelleen, riidellen kaikessa ystävyydessä, kunnes rehtori, laskettuaan umpiarviolta rahansa, havaitsi että hän oli voittanut jo kolme taaleria ja kahdeksan killinkiä, ja koska onni ei enää viimeisenä aikana ollut häntä yhtä uskollisesti seurannut, päätti hän lopettaa, nousi sentähden ylös pöydästä, sanoi jalkojansa paleltavan ja pisti voittonsa taskuunsa.

"Jos teidän jalkojanne paleltaa", sanoi Bräsig, "tahdon minä antaa teille hyvän neuvon: ottakaa joka aamu, ennen kuin einehditte, näpillinen nuuskaa nenäänne, se auttaa kylmiä jalkoja vastaan".

"Johan nyt!" huudahti Kurz, joka viimeaikoina oli voittanut, "kuinka täällä voi jalkoja paleltaa!"

"Vai niin?" kysäisi rehtori pikaistuneena, sillä hänen oli puolustaminen voittoansa, "eikö minun jalkojani voi paleltaa yhtä hyvin kuin sinun? Eikö sinun jalkojasi aina rupee paleltamaan meidän peliseurassamme, kun sinä olet voittanut?" ja hän pysyi päätöksessään ja sai pitää kylmät jalkansa ja voittonsa, ja kotvasen ajan kuluttua lähtivät nuo molemmat kaupunkilaiset tiehensä ja ottivat Bräsigin taipaleen matkaa mukaansa.

Hawermann oli juuri menemäisillään levolle, kun hän kuuli ovensa takana kovasti puhuttavan ja riideltävän, ja Fritz Triddelfitz astui sisään Kristian Däselin kanssa.