Front matter (continued 10)

Niin tiesivät nyt Rahnstädtiläiset, mimmoiselta kapina näytti, ja kuinka se piti toimeen pantaman; he istuivat yhdessä ja joivat olutta ja kiistelivät, ja asiaa punnittiin niin vähäisesti, ettei edes ystävämme Reinkään enää tohtinut lukea pohjannavan seikkoja, erittäinkään kun herrat kaupungin ylimyksetkin tulivat ja joivat olutta, sillä he tahtoivat ajoissa sukeltaa alamaisten suosioon, jos nimittäin täälläkin kapina oli syttyvä. Ja sitä ajateltiinkin jo kovasti.

Rahnstädtissä oli yhtä hyvin levottomia päitä kuin muualla, ja vaikk'ei koko kaupungilla ollutkaan mitään yhteistä valitusta, niin oli kumminkin itse kullakin oma mielihalunsa, jota saattoi vetää tyytymättömyytensä syyksi, ja Kurzin huolena oli kaupungin sonni. Yhdestä asiasta olivat kumminki kaikki yksimielisiä, nimittäin että muutos oli tapahtuva ja hyvää loppua ei ollut muuten tuleva, jollei saatu toimeen mullistusta, s.t.s. hyvin pientä vaan.

Tuosta järjettömästä sanomalehtien lukemisesta syntyi järjellinen reformiyhtiö presidentin ja kellon kanssa, ja epäsäännöllisestä edes- ja takasinjuoksemisesta syntyi säännöllisiä kokouksia, joissa kävi niin paljo väkeä, että eräänä iltana seuran täytyi muuttaa juomahuoneesta saliin, jonne kumminkin olutkannut otettiin mukaan. Tämä kaikki tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä, joka on sitä kummallisempi, kun ajattelee, että koko seurassa oli paljaita tyytymättömiä ihmisiä, sillä ainoa tyytyväinen jäsen tässä yhtiössä oli ravintolan isäntä Grammelin yksin. Salissa nyt pidettiin puheita, ensi aluksi pöydiltä ja tuoleilta; mutta siinä oli myös muutos tapahtuva. Nikkari Thiel rakensi jonkinlaisen pyöreän pönkän, joka sai käydä puhujalavasta, ja ensimäisen puheen siitä piti tynnyrintekiä Dreier nikkari Thieliä vastaan, sillä hän nimittäin piti tätä kalua pikemmin vannehtian kuin nikkarin työnä ja pyysi läsnäolevalta kokoukselta suojelusta ammatillensa. Hän ei kuitenkaan saanut mitään puolustusta, vaikka selvään kyllä nähtiin, että pönkkä kyllä oli paloviinatehtaissa käytettävän jähdytystiinun näköinen. — Paksun leipuri Wredowin pyyntöön ei myöskään suostuttu, hän ehdotteli nimittäin, että tynnyri tehtäisiin avarammaksi, koska siinä oli mahdoton liikkua. Mutta nikkari Wimmersdorf vastusteli häntä kovasti: pönkkää ei ollut tehty möhömahoja varten, jotka viruivat ja loikoivat rasvassa, ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin huolta pidettiin ainoastaan heidän edustansa. Ei, tämä pönkkä oli niitä varten, joilla ei ollut liikoja lihoja, ja niille oli se tarpeeksi avara. Ja tämä oli syynä, että ainoastaan laihat saivat puheita pitää, ja lihavat jäivät kiukusta ja harmista kokouksista pois, ja tämä oli toisista hyvin mieleen. Mutta tämä oli heille itselle vahingoksi, sillä he karkottivat sillä tavoin yhtiöstä levolliset henget — niinkuin sitä sanotaan — ja sen sijaan tunkivat nyt päivätyöläiset siihen, ja nyt voi kapina alkaa. Ainoat, jotka olivat vähän lihavanläntiä ja jäivät kuitenkin yhtiöön, olivat pehtori Bräsig ja rakennusmestari Schulz.

Kukaan ei voinut olla tyytyväisempi näihin levottomiin aikoihin kuin pehtori Bräsig; hän oli yhä liikkeellä; hän oli kuin ampiainen eli, vielä paremmin, mettiäinen, hän piti joka ovea ja akkunaa Rahnstädtissä kukkasena, johon hän pisti kärsänsä ja josta hän imi uutisia, ja imettyänsä itsensä mettä täyteen, lensi hän takasin pesäänsä ja syötteli Kaarloansa mesikakuillaan.

"Kaarlo, Ludwig Filip on ajettu tiehensä".

"Onko se sanomissa?"

"Olen itse sen lukenut. Kaarlo, hän mahtoi olla aika pelkuri. Kuinka voi kuningas ottaa turvansa käpälämäkeen?"

"Oo, Bräsig, semmoista on tapahtunut ennenkin. Etkö enää muista, kuinka Ruotsin kuninkaalle Kustaalle kävi? Kun kansa piti yhtä ja nousi häntä vastaan, niin jäi kuningas olemaan yksinänsä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo; mutta käpälämäkeen en minä sittekään turvaani ottaisi. Tuhat tulimmaista! minä istuisin valtaistuimelleni ja panisin kruunun päähäni ja sätkisin käsilläni ja jaloillani, jos joku kimppuuni kävisi".

Ja myöhempään tuli hän taas: "Kaarlo, Berlinin posti ei ole tänäänkään tullut ja sinun nuori isäntäsi ajoi täyttä nelistä läpi katujen postikartanolle, tiedustellaksensa itse, mikä siihen syynä on; mutta hänelle oli käydä hullusti, sillä muutamat porvarien joukosta olivat kokoontuneet ja neuvottelivat, tokko heidän oli tarvis suvaita, että mokoma aatelisherra ajoi nelistä kaupungin kaduilla. No, hän ratsasti sittemmin toista tietä Mooseksen luo, ja koko asia jäi siksensä. Minulla oli myös vähän asiaa Moosekselle ja kävin vähän ajan perästä myös sinne ja saavuttuani paikalle, astui sinun nuori isäntäsi juuri ulos ovesta, ällisteli minua, mutt'ei tuntenut minua, jota en minä ihmeekseni pannutkaan, sillä hänellä oli pää täynnä omia ajatuksia, ja minä kuulin vielä, kuinka Mooses sanoi: niinkuin sanonut olen, pelaajalla en lainaa mitään rahoja! — Mooses tulee tänne iltapuolella päivää".

Iltapuolella tulikin Mooses: "Hawermann, se on totta, se on ihan totta, mitä Berlinistä puhutaan".

"Mitä? Onko sielläkin kapina syttynyt?"

"Kapina on syttynyt — mutta älkää puhuko siitä mitään — tänään aamulla tuli minun luokseni Berlinistä Manassen poika, kaupitteli vanhoja piilukkoja, joita hänellä on vielä lähes kolmekymmentä tuhatta tallella vuodelta 1815".

"Mitä tekee hän vanhoilla piilukoillansa?" huudahti Bräsig, "jokainen sivistynyt ihminen käyttää nykyaikana knallihattuja".

"Mitäpä minä tietäisin", sanoi Mooses, "minä tiedän jotakin, enkä tiedä niitäkään. Hän arvelee, että jos kapinaan noustaan, tulevat vanhat piilukkoiset pyssytkin käytäntöön, ja hän kertoi minulle että Berlinissä on ammuttu pyssyillä ja käyty sapeleilla ja pistooleilla ja kanunilla ihmisjoukkoon; puh! puh! on siellä paukkunut koko yön, ja ratsuväki ajelee pitkin katuja, ja kansa viskelee kiviä ja ampuu akkunoista ja katusulkujen takaa. Hirmuista! hirmuista! — mutta älkää puhuko siitä mitään".

"Siis oikea kanunanjyske?" kysyi Bräsig. "Hyväinen Jumala!" huudahti Hawermann, "mikä kamala aikakausi nyt on mailmassa!"

"Mitä merkitsee kamala aikakausi? Tyhmille ovat ajat aina huonoja, ja viisaille ovat ne aina hyviä. Jos olisi ollut hyviä aikoja, ei olisi minulla ollut syytä vetää kokoon omaisuuttani ja sanoa ylös lainojani sieltä ja täältä. Minulle, vanhalle ukolle, ovat ajat hyviä".

"Mutta eikö teitä pelota, Mooses, nyt kun kaikki menee ylös alasin? Pidetäänhän teitä rikkaana miehenä".

"Ei, minua ei pelota. Nuppunen tuli sisään ja voivotteli, Taavetti tuli sisään — näin hän vapisi ja sanoi: isä, mihinkä joudumme nyt rahoinemme? Me jäämme olemaan, missä olemme, sanoin minä. Me lainaamme taatuille miehille, me ryhdymme hyviin toimiin, niinkuin ennenkin; me käymme myös miehestä jos tarvis on. Anna partasi kasvaa, Taavetti, sanoin minä, ajat vaativat sitä. — No mutta jos ajat muuttuvat? kysyi hän. — Sitte ajelet sinä partasi pois, sanoin minä, ajat eivät sitä silloin enää vaadi".

Puhe kääntyi nyt Akseliin ja hänen pulaansa ja sitte siihen yleiseen rahan ja luottamuksen puutteesen, joka tätä nykyä vallitsi mailmassa ja siitä oli paljon puhumista, sillä luottamuksen rauetessa täytyi maatilojenkin raueta, ja moni sai jättää talonsa. Ja kun Mooses oli mennyt, istuivat molemmat vanhat maanviljelijät iltaan myöhäiseen pastorin rouvan kanssa yhdessä ja puhe liikkui yhä surullisissa asioissa, ja rouva Behrens löi tuontuostakin kätensä yhteen mailman jumalattoman elämän tähden ja kiitti ensimäisen kerran luojaansa, joka oli ottanut hänen pastorinsa luoksensa, ettei hänen ollut tarvis nähdä tätä epäkristillistä menoa, ja Hawermannin mieli oli kuin miehen, joka on luopunut hyvästä työalastaan, jota rakkaudella on hoitanut, ja nyt näkee seuraajansa siinä tulevan turmiolle. Bräsig yksin ei ollut millänsäkään, hän piti päänsä pystyssä ja sanoi, että tämä levottomuus, joka vallitsi koko mailmaa, ei suinkaan ollut yksistään ihmisten keksimä, vaan Jumalan käsi oli siinä myöskin, kumminkin oli hän sen sallinut, ja ukkosen perästä oli ilma taas puhdistuva. "Ja sinä, Kaarlo", lisäsi hän — "teistä rouva Behrens ei puhu mitään — jos saan antaa sinulle neuvon, Kaarlo, niin tule huomenillalla mukaan Grammelinille, sillä mitään ihmissyöjiä ja kapinoitsioita emme ole, ja tiedätkö, miltä se minusta tuntuu? Ihan kuin ukkosenilma; kun sitä katselet tyynestä kamarista, näyttää se hirveältä, mutta ollessasi ulkona, sitä tuskin huomaatkaan".

Niin kävi siis Bräsig Rahnstädtin reformiyhtiössä, ja joka ilta tuli hän kotia ja kertoi, mitä siellä oli tapahtunut.

Eräänä iltana tuli hän kotia myöhempään kuin tavallisesti ja kertoi: "Tänään oli siellä aika rähinä, ja minä join pari lasia enemmän olutta, kuin tavallisesti, asian tärkeyden tähden. Näethän, nyt ovat kaikki päivätyöläisetkin ruvenneet reformiyhtiön jäseniksi, ja miks'ei? Olemmehan kaikki veljiä. Ja ne penteleen veijarit ovat saaneet päähänsä, että Rahnstädtin koko alue pitäisi uudestaan naitattaman ja jaettaman yhtä suuriin osiin ja jokaisen asukkaan pitäisi saada yhtä paljo maata, ja kaupungin metsästä pitäisi jokaisen saada syksyllä kaataa itselleen talven varaksi oikein komean pyökkipuun, sitte vasta olisi yhdenvertaisuus vallitseva ihmisten kesken. Mutta nyt nousivat maan omistajat tätä vastaan; he kyllä sanoivat rakastavansa tasa-arvoa, mutta omaisuudestansa he eivät tahtoneet luopua, ja Kurz piti pitkän saarnan pelloista ja niityistä ja sai todellakin taas kaupungin sonnin puheesensa sekoitetuksi; ja kun hän oli puheensa lopettanut, pidettiin häntä aristokraatina ja sysättiin ulos. Ja sitte otti räätäli Wimmersdorf puhuaksensa ja saarnasi teollisuusvapaudesta, mutta toiset räätälit kävivät heti hänen kimppuunsa ja ahdistivat häntä kovasti: tasa-arvoa he kyllä sanoivat harrastavansa, mutta ammattioikeuksiin ei saanut koskea. Silloin nousi taas eräs nuori mies puhumaan ja kysyi ivallisesti, mitenkä oli ompeliattarien laita? Voitaisiinko hekin ottaa ammattikuntaan, vai eikö? Ja kun vanhat räätälit eivät siihen tahtoneet suostua, nousivat nuoret miehet ompeliattarien oikeutta puolustamaan ja paiskasivat vanhat räätälit ulos ja ulkona oteltiin vielä kiivaasti. Ja sisällä salissa piti rehtori Baldrian pitkän puheen, jossa hän laverteli laveasti naisten vapauttamisesta, tai jostakin semmoisesta ja ehdotteli, että jos räätälimestarit eivät tahtoneet ottaa ompeliattaria ammattikuntaansa, niin perustettaisiin ompeliattarille oma ammattikunta, sillä he olivat yhtä hyvin meidän sisariamme kuin muutkin ammattilaiset; tämä hyväksyttiin, ja ompelumamselit ovat nyt ammattilaisia, ja niinkuin lähteissäni sain kuulla, aikovat ompeliattaret ylihuomenna, valkeissa vaatteissa ja sen vanhan keltanaamaisen piian johdattamina, joka tästä aina ohitse kulkee ja jota nimittävät 'mustalaiseksi', käydä rehtorin luona, häntä kiittämässä hänen puheestansa, ja antavat hänelle muistoksi villaisen ihokkaan ja alushousut".

"Bräsig! Bräsig!" huudahti Hawermann, "mitä tyhmyyksiä te toimitte! Menettelettehän ihan, kuin ei teillä enää olisi mitään esivaltaa, kuin saisitte te hallita ja vallita mielenne mukaan".

"Miks'emme sitä saisi, Kaarlo? Kukapa meitä estää? Me teemme päätöksiämme, niin hyvin kuin ymmärrämme, jos ei niistä mitään synny, niin ei niistä mitään synny, eikä niistä sinä ilmoisna mitään voi syntyäkään, sillä, näethän, asiassa on yksi mutka: kaikki tahtovat jotakin, vaan ei kukaan tahdo luopua mistäkään".

"Niin kai on laita, Sakari, ja minä luulen, ettei siitä mitään suurta vahinkoa voi tulla meidän pienelle kaupungillemme, sillä täällä on aina toinen toiselle vastapainona. Mutta ajatteleppa kuinka kävisi, jos päivätyöläisten päähän maalla johtuisi ruveta maatiloja jakamaan?"

"Eiväthän mahda semmoisiin ryhtyä!"

"Että saa sanoa omaksensa olkoonpa vaikka kuinka pienen tilkun maata, on juurtunut syvälle ihmisen luontoon, ja ne eivät suinkaan ole huonoimpia ihmisiä, jotka tätä halajavat. Katseleppa ympärilles! Kun käsityöläinen on jotakin koonnut, ostaa hän pienen puutarhan, vähäisen pellontilkun, josta hänelle on sekä hyötyä että huvitusta, ja palkkamies kaupungissa tekee samalla tavalla, kun hänellä vaan on siihen mahdollisuus tarjona niinkuin täällä; ja sentähden luulen minä, että palkkamiesten tyytymättömyys tässä kaupungissa ei mitään merkitse. Mutta päivätyöläisen laita maalla on toinen: hänellä ei ole mitään, omaisuutta, eikä voi edes kaikella säästäväisyydellänsä ja ahkeruudellansa sitä saavuttaa. Kun tämmöiset tuumat kerta hänen korviinsa tulevat ja hän asiaa ajattelemaan rupee ja ymmärtämättömät ihmiset vielä häntä yllyttävät, niin saatpa nähdä että siitä voi vielä tuhoja tulla. Niin", huudahti hän, "ensimäisen iskun saavat kyllä vaan pahat isännät kestää, mutta ken takaa, ettei isku satu hyviinkin?"

"Sinä voit olla oikeassa, Kaarlo, sillä tänään iltana sanoi Kurz minulle — nimittäin ennenkuin hän ulos paiskattiin —, että viime sunnuntaina muutamat päivätyöläiset Gürlitzistä olivat pitäneet omituisia puheita hänen tiskinsä edessä".

"Niin", sanoi Hawermann ja otti kynttilän, mennäksensä levolle, "minä en toivota kenellekään ihmiselle mitään pahaa, vaikka moni kyllä sitä olisi ansainnut, mutta pahasti on, että hyvät isännät saavat kärsiä pahojen kanssa ja että se hyvin ansaittu vitsaus, joka tavottelee yhtä ja toista, sattuu koko maahan".

Ja niin puhein lähti hän ja Bräsig sanoi itseksensä: "Toden totta! Kaarlo saattaa olla oikeassa, maalla voipi pahasti käydä, minun on pian meneminen Jokkumia ja pastori Gottliebiä katsomaan. No, Jokkumia ei mikään hätä vaaranna, hän ei ole ikipäivinään sanonut pahaa sanaa päivätyöläisilleen ja ne eivät myöskään sano mitään hänelle, ja pappilan Yrjö ei suinkaan ole mikään kapinoitsia".

Hawermann oli oikein arvostellut ihmiset, joiden kanssa hänellä niin kauvan oli ollut tekemistä: koko maassa liikkui levottomuus kuin kuumetauti. Oikeutettuja valituksia ja mitä järjettömimpiä ja hävyttömimpiä vaatimuksia kulki suusta suuhun rahvaan kesken, ja mitä alussa hiljaa kuiskailtiin korvasta korvaan, oli pian leimahtava ilmeiseen tyytymättömyyteen. Tähän olivat kartanoin omistajat enimmästi itse syypäät, he joutuivat ymmälle, kukin toimi omin päinsä ja omanedun pyyntö tuli vasta oikein selvästi näkyviin, kun kukin piti vaan huolta itsestänsä — kun vaan sai elää rauhassa väkensä kanssa, ei naapurista mitään välitetty. Sen sijasta, että rehellisellä omallatunnolla ja vanhalla totutulla ystävällisyydellä olisivat näinä aikoinakin kohdelleet väkeä, kyyrystelivät muutamat omain palkollistensa edessä ja suostuivat antamaan kaikkia, niitä ne tyhmyydessään vaativat, toiset ottivat korkeat sääret selkäänsä ja uhkasivat miekalla ja pistoolilla, ja minä olen nähnyt muutamia, joilla aina oli kaksi pyssyä muassaan, kun ajelivat omilla pelloillaan. Ja minkä tähden? Juuri sentähden ettei heillä ollut mitään hyvää omaatuntoa ja että ihmisrakkaus heistä oli jo aikaa kadonnut. — Tätä tietysti ei voitu sanoa kaikista tilanhaltioista.

Akselista ei sitä myöskään voitu sanoa, väkeänsä kohtaan ei hän koskaan ollut paha ollut, ja jos ei hän tavallisesti kova ollutkaan, voi hän kumminkin siksi tulla, jos hän pelkäsi asemansa isäntänä rupeevan horjumaan. Semmoisissa oloissa, kuin mailmassa nyt oli olemassa, tulee tavallisesti jokaisen oikea luonto näkyviin, niinkuin sitä myös humalaisista ihmisistä sanotaan, ja sen täytyi olla perhanan kokenut ja kylmäverinen mies, joka voi pitää silmällä koko tätä melskettä ja häiriötä, pysyä varovana ja katsella sitä kaukaa ja arvata, mikä hyvä, mikä paha oli, ja kuinka oli johtaminen alustansa näissä hyrskyvissä aalloissa. — Tähän ei ollut Akselilla kykyjä hän joutui pian ymmälle ja tarttui sokeasti kaikenkaltaisiin apukeinoihin, päästäksensä selville, ja niin tapahtui, että hän teki itsensä syylliseksi tilanhaltiain molempiin tyhmyyksiin: milloin myöntyi hän mielettömiin vaatimuksiin, milloin taas heräsi kyrassieriluutnantin luonto hänessä ja tarttui hän silloin pistooliin ja sapeliin. — Hänen alamaisensa eivät olleetkaan enää semmoisia, kuin ennen olivat olleet, ja siihen oli Aksel syypää: sillä välistä oli hän ottanut heiltä yhtä ja toista pientä, jota köyhä mies vanhan tavan mukaan pitää suuressa arvossa, ja välistä taas oli hän täysin käsin hyväntahtoisuudessaan jaellut heille kaikenlaisia armolahjoja ja oli herättänyt väessä himon enempään, sillä hän ei tuntenut ihmistä, erittäinkään köyhää maanviljeliää. Hän oli kiittänyt, väkeä, kun he laiskana olivat olleet, ja oli heitä moittinut, kun he olivat ahkeria olleet, sillä hän ei tietänyt kuinka paljo väki voi työtä tehdä. Lyhyesti sanoen, hän ei ollut kohdellut heitä oikeuden ja kohtuuden, vaan omien oikkujensa mukaan, ja koska hän viime ajoilla ei ollut millään hyvällä mielellä ollut, oli tyytymättömyys päivätyöläisten seassa kasvanut, ja mikä tähän asti ei heissä vielä tahtonut syttyä tuleen, niinkuin vanhan kovan tammipuun laita on, sen virikkeiksi tuotiin muualta yhä uusia tervaksia, niin että senkin viimein täytyi ruveta palamaan.

Jokainen tietää, että ainoastaan viallisista puista tämmöisiä virikkeitä saadaan, ja Akselin läheisyydessä, kasvoi semmoinen pilaantunut honka, josta monta tervaslastua voi lähteä: nimittäin Gürlitz. Tämä puu oli myös kerran terve ollut, mutta vaikka pastori Behrens oli tehnyt mitä oli voinut, sitä semmoisena pitääksensä, oli puu kumminkin sairastunut, sillä kukin niistä isännistä, jotka sitä toinen toisensa perästä olivat hallinneet, oli taittanut siitä oksan, ja tuo vanha tervanpolttaja Pomukkelskopp iloitsi oikein sydämestänsä, että puu oli viallinen, ja ajatteli vaan mitä mehuja hän siitä saisi lähtemään. Sillä löytyy todellakin — hirmuista kyllä — isäntiä, jotka enemmän pitävät rappiolle joutuneesta kuin hyvinvoivasta työväestä, ja jotka iloitsevat, että heidän alamaisensa ovat heille velkaa, sillä silloin voivat he heitä paremmin nylkeä. — Mutta Pomukkelskopp ei ollut ajatellut, että semmoinen viallinen, tervanen honka ukkosen tulen siihen iskeissä, palaa pikemmin ja paremmin kuin terve puu; ja herra ritariskartanon omistajan naapurit, jotka varsin hyvin tiesivät, että Gürlitzin väkeä kohdeltiin pahasti ja sentähden heistä usein olivat pilkkaa tehneet eivät myöskään ajatelleet, että se tuli, jonka Pomukkelskopp — tietysti tahtomattansa — oli sytyttänyt, kärventääksensä omaa selkäänsä, myöskin saattoi kerran polttaa heitä, ja niin tuli Gürlitz siksi ahjoksi, josta tuli levisi koko seutuun.

Gürlitzin päivätyöläiset olivat viinaan meneviä, sillä kartanossa oli viinakeittimö, josta he koko viikon kuluessa saivat viinaa velaksi, joka velka palkan maksupäivänä vedettiin pois heidän palkastansa; ehtimiseen juoksentelivat he myös kaupungissa ja veivät joka pennin, joka heille ylitse oli jäänyt, Rahnstädtiin, jossa he kyllä saivat tietää, miten laita mailmassa oli, ja näissä tilaisuuksissa olivat herrat puotimiehet myöskin selittäneet heille, mimmoiseksi mailman vielä pitäisi tulla, ja kun he sitte kotia tulivat, kaasivat he kaiken viina-viisautensa yhteen astiaan ja sytyttivät tämän onnettoman keitoksi palavien himojensa ja halujensa kanssa tuleen, niin että sen siniset, liehuvat liekit kohosivat korkealle ilmaan ja heidän nälkäiset vaimonsa ja lapsensa seisoivat aaveentapaisesti ympärillä ja pitivät tuon viallisen puun tervasta lastua — omaa hätäänsä ja kurjuuttansa — tulessa ja juoksivat sitte, tämä tulisoihtu kädessä, ympäri lähiseutua ja saivat viimein itse vanhan, rehellisen ja kovan tammipuunkin syttymään.

Ilmituleen ei se tosin heti leimahtanut, sillä sille oli vielä monta estettä voitettavana; vielä kuului järjellisten ihmisten hyväntahtoisia varoituksia, vielä oli vanha uskollisuus elossa, vielä oli muisto jälillä entisistä hyvistä töistä, vielä oli olemassa synnynnäinen oikeuden tunto, joka eksyneessäkin sielussa on hereillä ja kaivaa kärkensä omaantuntoon; ja tämä kaikki lankesi kuin kylmä sade taivaasta näille hehkuville hiilille ja esti tulen valloilleen pääsemästä, vieläpä Gürlitzissäkin. Mutta jos Gürlitziläiset olisivat voineet arvata isäntänsä ajatukset, niin olisi kyllä tuli pikemmin ilmileimahtanut, sillä Pomukkelskopin sielussa vallitsi milloin törkeä viha, milloin mitä kurjin pelkuruus, sillä hyvän omantuntonsa oli hän jo menettänyt ja entisistä hyvistä töistänsä ei hän myöskään voinut kerskata. Milloin huusi hän vimmoissaan: "Voi niitä lurjuksia! Lait ovat muutettavat! Mitä hyvää on hallituksesta, jolla on sotamiehiä, vaan joka ei niitä käytä? Mitä? Minun omaisuuteni on vaarassa; hallituksen pitää suojella minun omaisuuttani". Milloin kutsui hän poikansa Kustaan kartanolta sisään ja sanoi: "Sinä pöllöpää, mitä on sinulla puijien kanssa tekemistä, anna heidän puida mielensä mukaan, minä en tahdo torua väkeäni", ja kääntyi Kanasensa puoleen, joka istui jäykkänä kuin kanto ja katseli Pomukkelia, nenä pitkänä ja leuka terävänä, liikahtamatta edes päätänsäkään.

"Kanaseni", huudahti Pomukkelskopp, "minä tiedän mitä sinä ajattelet, sinä ajattelet, että minun pitää näyttää että olen mies; mutta se ei käy laatuun! Kyhkyseni! Meidän täytyy luovia, meidän täytyy luovia, varovaisella luovimisella saavumme ehkä vielä satamaan".

Kananen ei lausunut mitään tähän tuumaan, mutta näytti siltä, kuin ei hän puolestansa siihen suostuisi, ja Pomukkelskopp kääntyi Mallaan ja Sallaan: "Lapsukaiseni, ei hivaustakaan siitä, mitä täällä puhutaan! Minä tarkotan palvelusväelle! Ja olkaa ystävällisiä heitä kohtaan ja pyytäkää rakasta äitiänne, että hänkin on ystävällinen. Herranen aika, olenhan minä aina pitänyt ystävällisyydestä".

Ja Malla ja Salla kävivät nyt Kanasen kimppuun: "Äiti kulta, ette ole kuulleet, ette tiedä vielä mitä kummia on tapahtunut; Juha Jokkum on kertonut, että päivätyöläisten vaimot ovat piesseet nokkosilla erään kartanonomistajan. Äiti, meidän täytyy olla mielinkielin; muuten ei käy hyvin, muuten ei käy hyvin!"

"Te olette hulluja kaikki!" sanoi Kananen ja siirtyi ovea kohden. "Minäkö pelkäisin semmoisia roistoja?" huudahti hän ja lähti ulos ovesta.

Mutta tämä, asiain näin ollessa, melkein luonnoton urhollisuus oli jotakin varsin yksinäistä, sen täytyi ilman muiden apua ihan hyödyttä raueta tyhjään, sillä Mukkel, joka tuskallisesti pelkäsi rajun ilman puhkeemista, ei antanut itseänsä kiihottaa, ei houkutella, ja tämän hiljaisen, yksinkertaisen perheen muut jäsenet pitivät tällä kertaa isän puolta.

"Lapsukaiset", huudahti isä, "jokaista tulee kohdella ystävällisyydellä. — Ne perhanan roistot! Kukapa olisi sitä muutamia kuukausia takaperin voinut ajatella? Filip ja Natti, te ette saa lyödä kylän lapsia ettekä maalata enää vanhan Brinkmannin selkään aasinpäätä! — Senkin roistot! Mutta tuo kirottu Rahnstädtin reformiyhtiö ja juutalaiset ja puotimiehet ovat heitä yllyttäneet; mutta malttakaapa…!"

"Niin, isä", sanoi Salla, "ja kankuri Rührdanz on jo ruvennut Rahnstädtin reformiyhtiön jäseneksi ja muut kylän asukkaat aikovat myös mennä sinne; siitä voi tuho tulla".

"Herranen aika, se on kyllä mahdollista! Mutta, malttakaapa, kyllä minä siihen mutkan muistan, minä rupeen itse yhtiön jäseneksi".

"Te?" huudahtivat molemmat tyttäret yhtä haavaa, ikäänkuin aikoisi heidän isänsä omalla kädellään pistää talonsa tuleen.

"Minun täytyy, minun täytyy! Sen kautta pääsen porvarien suosioon, etteivät he enää yllytä noita lurjuksia minun kimppuuni; minä maksan käsityöläisille heidän saantinsa, ja — se täytyy minun tehdä! — se on saakelin kova asia, mutta minun täytyy se tehdä! — minä pyyhkäisen pois kirjoista päivätyöläisteni velat".

Malla ja Salla hämmästyvät; semmoisena eivät he isäänsä vielä milloinkaan olleet nähneet; mutta he saivat vielä suuremman syyn hämmästyäksensä, kun isä sanoi: "ja sen tahdon minä painaa teidän mieleenne, olkaa hyvin kohteliaat pastorille ja hänen rouvallensa — Jumala paratkoon! — äiti ei sitä tee - Kanaseni, Kanaseni, mihin kurjuuteen sinä minun saatat! Pappilan herrasväki voi meille olla sanomattoman suureksi eduksi ja vahingoksi. Ah, mitä ihmeitä voivat tilanomistaja ja pappi toimeen saada, jos he uskollisesti yhtä pitävät näinä pahoina aikoina! Meidän on ystävällisesti kutsuminen heitä luoksemme, sittemmin, kun ajat taas tulevat rauhallisiksi, voimme tämän kanssakäymisen rikkoa, jos ei se meitä miellytä". —

Ja todellakin! Muutaman päivän perästä tuli pastori Gottliebille sydämelliset terveiset herra ja rouva Pomukkelskopilta — Kananen oli siis antanut myöden tässä asiassa — ja pyydettiin, että herra pastori olisi hyvä ja tulisi rouvansa kanssa päivälliselle; sanansaattaja odotti vastausta.

Bräsig sattui juuri olemaan pappilassa, talouden toimia tarkastelemassa.

Kun Gottlieb oli kutsumuskirjeen lukenut, seisoi hän ällistyneenä, kuin olisi hän kutsuttu tuomiokapitulin eteen väärän opetuksen tai epäsiveellisen käytöksen tähden.

"Mitä?" huudahti hän. "Kutsumus meidän kartanon isännältä? Missä on Liina? Liina!" huusi hän ulos ovesta.

Liina tuli, luki kirjeen ja katseli Gottliebiä, joka seisoi neuvotonna hänen edessänsä, hän loi myös silmänsä Bräsigiin, joka istui sohvankulmassa ja irvisteli itseksensä.

"No", virkkoi Liina viimein, "sinne emme tietysti mene?"

"Lapsi kulta", sanoi pastori Gottlieb — sillä hän kutsui vaimoansa aina "lapsikullaksi", kun hän aikoi paiskata papillisen arvonsa hänelle vastapainoksi, muuten sanoi hän vaan "Liina" — "lapsikulta, sinä et saa hylätä kättä, jonka veljesi tarjoo sinulle".

"Gottlieb", sanoi Liina, "tässä ei ole kysymystä kädestä, vaan päivällisestä, ja veljen nimi on Pomukkelskopp — Enkö ole oikeassa, Bräsig?"

Bräsig ei sanonut mitään, hän vaan irvisteli, hän istui jäykkänä, kuin Mooseksen Taavetti punnitessaan, kultarahaa, ja katseli kumpi oli vaa'assa painavampi, papillinen arvoko vai terve ihmisjärki.

"Lapsi kulta", sanoi Gottlieb, "kirjotettu on: Sinä et saa antaa auringon laskea vihasi ylitse, ja jos joku lyö sinua korvalle…"

"Gottlieb, se ei sovi tähän; emmehän ole vihaisia, ja mitä korvapuustiin tulee, olen minä samaa mieltä kuin Bräsig. — Jumala antakoon minulle anteeksi! mutta ennen muinoin lie kai laita ollut toinen, mailmassa, sen verran tiedän vaan, että jos se nykyään olisi tapana, niin syntyisi siitä semmoinen korville mäiskiminen, että joka mies saisi käydä, poski turvoksissa".

"Mutta, lapsikulta…"

"Gottlieb, sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin toimiisi; mutta päivällisatria on maallinen toimi, ja Pomukkelskopin luona vielä maallisempi kuin tavallisesti. Ja sinä unhotat, että meillä on vieraita. Eikö pehtori Bräsig ole täällä? Ja etkö tahdo ennemmin syödä pehtori Bräsigin kanssa kotona hernerokkaa ja siankorvia, kuin Pomukkelskopin kanssa herkkuja? Ja Miinan ovat he jättäneet kutsumatta", lisäsi Liina, kun Miina samassa astui sisään, "ja he tietävät kumminkin, että Miina asuu meillä".

Tämä oli Gottliebistä pätevä syy, hän piti paljo herneruo'asta ja porsaan korvat söi hän tavallisesti aina yksin, ja minä voin lisätä vielä, että hän todellakin rakasti suuresti Bräsigin seuraa, joka häntä niin paljon oli auttanut ja uskollisesti ohjannut maan viljelemisessä, ja Gottlieb aprikoi usein, kuinka semmoinen mies, kuin Bräsig, joka oli niin uskollinen ja rehellinen toimissaan, kuitenkin saattoi olla niin vähän kristillinen ja kirkollinen mielialaltaan. — Hän hylkäsi siis Pomukkelskopin kutsumuksen, mutta kun he nyt istuivat hernerokan ääressä ja Bräsig sattumalta tuli mainitsemaan, että hän oli varsinainen jäsen Rahnstädtin reformiyhtiössä, hypähti pastori Gottlieb kuin nuoli pystyyn, jätti siankorvat siksensä ja piti ankaran saarnan reformiyhtiötä vastaan. Liina nykäisi häntä tuontuostakin takinliepeestä: kylmenihän tällä tavoin hernerokka; mutta Gottlieb ei siitä välittänyt: "Niin", huusi hän, "Jumalan vitsaus on tullut maahan; mutta voi sitä ihmistä, jonka Herra valitsee vitsaksensa!" mutta koska ei tämä ollut mikään kirkko, puuttui Bräsig hänen puheesensa ja kysyi, kenenkä Jumala sitte siksi oli valitseva.

"Se on Herran kädessä!" huusi Gottlieb, "hän voi valita siksi minun, hän voi valita siksi Liinan, hän voi valita siksi teidän!"

"Liinaa ja minua ei hän valitse", sanoi Bräsig ja pyyhkieli suupieliänsä, "Liina ruokki köyhiä vuonna 47 ja minä vannoin muutama viikko sitte tasa-arvoa ja veljyyttä reformiyhtiössä; minä en ole mikään vitsa, minä en tee kenellekään ihmiselle pahaa; mutta jos minä kerran saisin Samuli Pomukkelskopin kynsiini — niin…"

Gottlieb oli liian kiihkoissaan, hän ei tätä ollenkaan kuullut, vaan saarnasi edelleen: "Oo, perkele käy nyt ympäri mailmassa kuin kiljuva jalopeura, ja se puhelava, joka tuossa kirotussa reformiyhtiössä on rakettu, on alttari, jossa hänelle uhria kannetaan; mutta minä pystytän toisen alttarin tätä alttaria vastaan; Jumalan huoneessa tahdon minä saarnata perkeleen suitsutusuhria, roformiyhtiöitä, vääriä jumalia ja heidän alttareitansa vastaan!"

Niin puhein istui hän ja särpi pikaisesti pari lusikallista rokkaa. Bräsig antoi hänen olla vähän ajan rauhassa, mutta kun hän havaitsi, että tuo nuori hengellinen herra taas oli sen verran vaipunut maallisiin toimiin, että hän kävi siankorviin käsiksi, sanoi hän: "Herra pastori, yhdessä kohdassa olette oikeassa, Rahnstädtin puhelava näyttää jotakuinkin perkeleen alttarilta, se on todellakin kuin jonkun viinakeittimön jähdytysamme; mutta että hänelle siellä uhrattaisiin, sitä en voi sanoa, jollei juuri räätäli Wimmersdorf tahi teidän oma rakas isänne sitä tee, sillä hän pitää aina kaikkein pisimmät puheet — ei, älkää minua keskeyttäkö! — Minä tahdon vaan sanoa, että niin kauvan kuin minä pirun olen tuntenut, ja siitä on jo monta vuotta, ei hän mielellään puutu Rahnstädtin reformiyhtiön toimiin, sillä niin tyhmä ei hän suinkaan ole".

"Gottlieb", sanoi Liina, "sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin toimiisi, mutta eihän toki ottane niin maallista asiaa kuin reformiyhtiötä saarnan aineeksi?"

Kyllä vaan, sanoi Gottlieb vakaasti, sen hän oli tekevä.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig; "mutta mitä ihmiset sanovat, että nimittäin papit parhaiden ymmärtävät valvoa omaa etuansa, se ei ole totta, sillä sen sijasta että heidän pitäisi saarnata kirkkoon ne ihmiset, jotka eivät kirkossa käy, saarnaavat he ulos nekin, jotka siellä vielä käyvät".

Ja pehtori Bräsigin ennustus kävi toteen, sillä kun Gottlieb seuraavana sunnuntaina erinomaisella kiivaudella saarnasi tätä uutta aikaa — josta hän sivumennen mainiten ymmärsi yhtä paljon kuin äskensyntynyt lapsi — ja reformiyhtiöitä vastaan, ja toisena sunnuntaina vielä aikoi tätä tointansa pitkittää, jäivät ainoastaan Liina ja Miina ja lukkari kirkkoon, sillä niitä muutamia kehruakkoja, jotka siellä täällä yksinään istuivat penkeillä, ei voitu lukuun ottaa, sillä Gottlieb tiesi kyllä, etteivät ne olleet tulleet kirkkoon hänen saarnansa vaan sen keitoksen tähden, jonka he sunnuntaina pappilassa saivat päivälliseksensä. Hän meni sentähden saarnansa ja rouvaväkensä kanssa kotia ja nuo muutamat kehruakat seurasivat astiainsa kanssa perästä, lukkari lukitsi kirkon, ja Gottlieb oli samalla mielellä kuin sotilas, joka kiihossaan on paiskannut miekan, jolla hänen pitäisi taistella, keskelle vihollisten ryhmää ja nyt seisoo aseetonna taistelutanterella.

Niin oli laita kaikkialla maassa, toisen käsi oli toista vastaan; mailma oli kuin ylösalasin mullistettu, ne joilla jotakin oli ja jotka ennen olivat ylvästelleet, olivat nyt alamieliset, ja ne joilla ei mitään ollut, olivat rohkeat, ne joita ennen oli viisaina pidetty, moitittiin nyt tyhmiksi, ja tyhmät tulivat yht'äkkiä viisaiksi; ylhäiset muuttuivat alhaisiksi, aatelismiehet luopuivat aatelisuudestaan, ja päivätyöläiset vaativat että heitä piti nimitettämän "herroiksi". Mutta kaiken tämän pelkuruuden ja hävyttömyyden läpi kulki kaksi lankaa, jotka voivat ihmistä taas lohduttaa ja virvottaa. Toinen näistä langoista oli korean kirjava ja jos seurasit sitä ja voit irtauttaa itsesi maan yleisestä tuskasta ja oman edun pyynnöstä niin voit sille nauraa sydämesi pohjasta, se oli ihmisten narrimaisuus joka nyt tuli peittelemättä näkyviin. Toinen lanka oli ruusunpunanen ja siinä riippuivat kaikki ne avut, joilla toinen ihminen voi tehdä toisen onnelliseksi: sääliväisyys ja armeliaisuus, terve ihmisjärki ja viisaus, uutteruus ja tyytyväisyys, ja tämä lanka oli rakkaus, puhdas ihmisrakkaus, jonka avuliaat kädet kietoivat tuon saastaisen itsekkäisyyden likaiseen kihermään, vastaiseksi vaan Jumalan oman päätöksen jälkeen, merkiksi, että se on pysyvä voimassa pahimpinakin aikoina, mutta ken tiesi, hän voipi vielä antaa tämän hienon viivan levetä, niin että koko tuo likainen kihermä loistaa ruusunpunaselta, sillä lanka — Jumalan kiitos! — ei ole katkaistu.

Luku 36.

Miksikä Sulttaani, Jokkum, rouva Nüssler ja Bräsig riitaantuvat ja Rudolf ja Miina eivät saa yhdistyä. — Mitä Jokkum laati Rostockin lehdeltä, ja miksikä Bräsig esittelee rouva Nüssleriä Rudolfille vanhan testamentin aikaisena enkelinä. — Miksikä Fritz Triddelfitz ja hänen kimonsa olivat kumpikin hyvin nöyriä ja rouva Nüssler kaasi revolverit täyteen kuumaa vettä, ja Bräsig särki toisen revolverin hanan, ja on olevinansa Fritzin tätinä. — Sulttaani herättää Jokkumin hännällään, Sulttaani on viisas koira.

Reksow pysyi levollisena, nimittäin mitä päivätyöläisiin, rouva Nüssleriin ja Rudolfiin tuli; Jokkumin ja Sulttaanin laita ei ollut yhtä hyvä.

Sulttaani oli kerta kävellyt navettaan katselemaan ja oli siellä nähnyt pienen leikillisen olennon, jota vanha paimen Flasskopp hoiteli; tämä olento oli Sulttaanin ilmetyinen kuva ja sitä kutsuttiinkin samalla nimellä. Sulttaani muisti vielä varsin tarkkaan lapsuuden ajoiltansa, mimmoisten olojen vallitessa hän oli Sulttaani "kuudennen" jälkeen noussut Reksowin valtaistuimelle, hänen mieleensä johtui se surullinen ajatus, että tämä hänen kuvansa, jota Flasskopp niin huolellisesti ruokki makealla maidolla, kenties oli aiottu johonkin korkeampaan asemaan ja mahdollisesti oli seuraava häntä "Sulttaani kahdeksantena;" ajat olivat sen mukaiset. Hän tuli hyvin levottomaksi. Hän oli kahdella päällä, pitikö hänen, vetäen syyksi ettei hän enää voinut mukaantua nykyiseen aikaan, jakaa hallitus Reksowissa Sulttaani kahdeksannen kanssa, vai pitikö hänen kohdella häntä vallankilpailiana, syödä suuhunsa hänen edestänsä makea maito, antaa hänelle potkaus ja ajaa hänet tiehensä yli Reksowin rajan. Hän katseli tarkasteli yhä Jokkumia silmiin, mikä loppu tästä viimeinkin oli tuleva; mutta Jokkumilla oli kyllä itsestänsä tekemistä, hän oli myös suurimmassa levottomuudessa, ja niin huonoiksi olivat ajat tulleet, etteivät edes enää nämät vanhat ystävät pitäneet yhtä, vaan olivat käyneet levottomiksi ihan päinvastaisista syistä: Sulttaanille oli toinen hallitsia kauhuksi, Jokkum sitä vastaan sydämestänsä semmoista toivoi; Sulttaani ei rakastanut yksityistä elämää ja paljaiksi kalvettuja luita, Jokkum sitä vastaan katseli yksityiselämään kuin kultaiseen maljaan, jonka Miina oli täyttävä aamusin kahvilla, äiti päivällä väkevällä oluella ja illalla sjuklalla, vieläpä punssillakin, kun Bräsig talossa oli; hän halusi ehdottomasti päästä hallituksen huolista vapaaksi, erittäinkin nyt, kun ajat olivat semmoisia, että oli niiden tähden unhottaa piippunsakin. Hän luki vielä yhä Rostockin lehteä, mutta viskasi sen aina vihoissaan pois luotansa, sanoen rakkaalle vaimollensa: "Äiti, siinä ei mainita vielä nytkään mitään hanhista". Hän luulotteli nimittäin, että häntä koko maassa pidettiin kovasydämisenä isäntänä, kun hän Rudolfin neuvosta oli päivätyöläisillensä hanhien[14] asemasta antanut kauniin summan rahaa, ja hän piti sitä Rostockin lehden velvollisuutena, että se, jota hän jo neljäkymmentä vuotta oli tilannut, piti hänen puoltansa tässä hanhijutussa. Ja sen olisi Rostockin lehti minunkin mielestäni aivan hyvin tehdä voinut, sillä Jokkum oli tässä asiassa viaton kuin äsken syntynyt lapsi; mutta lehden toimittaja oli kai sen unhottanut, tai oikeammin, ei ollut asiasta milloinkaan tietoa saanut. — Mutta Jokkum ei sitä unhottanut: missä kaksi palvelustyttöä seisoi yhdessä ja puheli myssynnauhoista, silloin luuli Jokkum heidän puhuvan siitä, ettei tänä vuonna saatu mitään hanhen munia Reksowissa, ja kun kaksi päivätyöläistä kauroja puidessaan seisoi luuvan lattialla ja puheli vuoden tulosta, luuli hän heidän tuumailevan sitä, ettei tänä syksynä ollut enää hanhia, jotka kauroja tarvitsivat. Hän ei siis ollut tyytyväinen uuteen aikaan eikä uuteen talouden pitoon, hän ei enää millään ehdolla tahtonut hallita; Sulttaani sitä vastaan tahtoi vielä hallita, ja niin oli näiden molempien vanhain ystäväin välillä sopu rikkoontunut ja side oli katkaistu.

Rouva Nüssler oli näinä kovina aikoinakin, niinkuin sanottu, varsin levollinen; mutta Jokkumin tila rupesi häntä kuitenkin arveluttamaan ja hän katseli, usein ulos akkunasta, Bräsigiä ikävöiten.

"Minä en tiedä", sanoi hän Rudolfille, "miks'ei Bräsig tule? Hänellä, Jumala nähköön, ei kumminkaan ole mitään mailmassa tekemistä, eipä käy edes minuakaan katsomassa".

"Täti kulta", sanoi Rudolf, "tunnettahan hänen? jos ei hänellä mitään ole tekemistä, niin hankkii hän itselleen jotakin. Huomenna tulee hän kumminkin".

"Mistä sen tiedät?"

"Niin täti kulta", sanoi Rudolf hieman vitkastellen, "minä — minä olin aamulla katsomassa ruistamme Gürlitzin rajalla ja poikkesin samassa hetkeksi pappilaan; siellä Bräsig istui ja huomenna lupasi hän tulla".

"Rudolf, sinä et saa juoksennella pappilassa, sitä en minä suvaitse; sunnuntaisin, kun minä olen muassa, on toinen asia. Te istutte siellä ja kuhertelette ja sinä panet Miinan päähän kaikenlaisia ennenaikaisia houreita häistä ja naimisista, joista ei kumminkaan vielä mitään voi syntyä".

"Niin, mutta täti kulta, jos ei nyt piakkoin häät tule, niin tulemme me vanhoiksi ja harmaiksi, niitä odottaissamme".

"Rudolf", sanoi rouva Nüssler ja läheni ovea, "mihinkä joudumme minä ja Jokkum? Olemmehan vielä nuoria ja voimme työtä tehdä; pitääkö hänen ruveta takataataksi ja minun muonamuoriksi?"

"No", sanoi Rudolf, kun rouva Nüssler oli ulos mennyt, "niin liian nuoria ette toki enää ole, ettette jo voisi lepoon vetäydä. Ukko on kyllä siihen heti valmis, mutta eukko! hän tekee työtä siinä kuin kolme. No, huomenna tulee Bräsig; minä lykkään hänen edeltäni".

Ja Bräsig tuli: "Hyvää huomenta. Pysy paikallasi, Jokkum! — No, onko teilläkin täällä pieni kapina alulla?"

"On", sanoi Jokkum ja puhalteli savuja suustaan kuin kuokkamaasta; "mitäpä sille voi tehdä — Sulttaani?" sanoi hän, sillä hänen oli kääntyminen kysymyksellään Sulttaaniin, koska Bräsig jo aikaa oli pujahtanut ulos ovesta ja huusi ulkona rouva Nüssleriä.

"Herranen aika, Bräsig", sanoi rouva Nüssler ja pyyhki käsiänsä esiliinaansa, sillä hän oli juuri taikinan vanuttamisessa, "herranen aika, Bräsig, teitäkään ei saa nähdä näinä kamalina aikona! Mitenkä jaksaa minun veljeni Kaarlo?"

"Bonus! niinkuin sihteeri Rein sanoo, eli bong, niinkuin vintiö sanoo, eli 'aina parempi puoli päällä päin' niinkuin minä sanon; mutta hänen kunniallisen nimensä häpäiseminen ja pienen Lovisansa ero Fransista kalvaa vaan vielä yhä hänen sydäntänsä ja tämä sisällinen haava vaivaa häntä, niin ettei hän tahdo välittää mitään uudistuspuuhista, parlamenteista ja muista korkeista valtiollisista asioista".

"Jumalan kiitos!" huudahti rouva Nüssler, "siitähän tunnen Kaarlo veljeni hyvin, ettei hän välitä semmoisista hullutuksista".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja asettui tanakasti vanhan kultasensa eteen, "te päästitte varomattoman sanan suustanne, niinkuin rehtori Baldrian nykyään teki, kun puhe oli päivätyöläisten perunamaista; mutta tätä nykyä pitää punnita sanojansa — Kurz paiskattiin joku aika sitte niiden tähden ulos — ja minä olen Rahnstädtin reformiyhtiön varsinainen jäsen enkä voi pitää hyvänäni, mitä te sanotte hullutukseksi".

"Ettehän mahda aikoa paiskata minua ulos omasta kyökistäni?" huudahti rouva Nüssler ja pisti kätensä kupeisinsa.

"Olenko minä sitä sanonut?" kysyi Bräsig, "Ludwig Filip on ajettu pois, Baierin Ludwig on ajettu pois, Ludwig Kurz on ajettu pois; onko teidän nimenne Ludwig? Ei, minä olen tullut tänne katsomaan omin silmin, kuinka täällä on laita, ja jos täällä kapina syntyy, niin tulen minä tänne Rahnstädtin reformiyhtiön ja porvarikaartin kanssa — meillä on kaikilla keihäät ja muutamilla pyssykin — ja minä tahdon varjella teitä".

"Hitto hänen on perivä, joka uskaltaa tulla tänne keihäineen, pyssyineen!" huudahti rouva Nüssler. "Sanokaa teidän roistojoukollenne, että he hankkivat itselleen uudet kädet ja jalat vanhain varaksi, sillä ne lyödään täällä rämäksi".

Niin puhein kääntyi hän pois meni ruokakammioonsa ja paiskasi oven perästänsä lukkoon.

Niin, ajat olivat kovat! Vieläpä tämänkin, vanhan uskollisen parin välille oli paholainen eripuraisuuden siemenen kylvänyt, ja kun Bräsig jonkun aikaa oli seisonut ruokakammion edessä, niinkuin Sulttaani toisinaan, tuntui hänestä samoin kuin Sulttaanista, ikäänkuin pantaisiin hän pois viralta, ja hän meni, pää kallellaan, asuntupaan takasin ja sanoi Jokkumille: "Nyt on todellakin huonot ajat! Ja sinä istut täällä, etkä jäsentäsi järkähdä? Sinun omassa huoneessas riehuu kapina multahirsiä myöden".

"Niin, Bräsig, minä tiedän sen, se tapahtuu hanhien tähden", sanoi Jokkum; "mutta mitä voi sille tehdä? — Bräsig, kaada itsellesi pieni naukku!" ja hän osotti jalallaan kaapin alimmaiselle hyllylle: "tuolla on pullo".

Bräsig kai nyt naukkuja muisteli! Hän asettui akkunan ääreen ja katseli ulos ilmaan ja niinkuin kevättuuli ajeli taivaalla sadekuuroja ja taas antoi auringon paistaa pilvien raosta, niin ajeli myös kaikenlaisia surullisia ajatuksia kuin hajanaisia pilvenrepaleita Bräsigin päässä: "Mitä?" huudahti hän, "niinkö on siis tämäkin päättyvä? Minä tahdoin auttaa häntä, ja hän tölmäisee minua vasten rintaa?" ja taas valaisi auringon paiste hänen mieltänsä, mutta vaan vilaukselta ja ilkullisella valolla, joka ei lämmittänyt: "Haha!" nauroi hän, "minä tahtoisin nähdä, kuinka hän taistelee koko Rahnstädtin porvarikaartia vastaan, ja kuinka räätäli Wimmersdorf ja tuo viisasteleva värjäri 'Minä myös' pötkivät käpälämäkeen!"

Rudolf kävi juuri poikki kartanonpihan, ja nähdessänsä Bräsigin akkunassa, tuli hän sisään, koska hänellä oli hänen kanssansa puhumista.

"Hyvää päivää, pehtori Bräsig".

"Päivää, päivää, Rudolf. No, kuinkas on laita? Minä tarkotan päivätyöläisiä. Kaikki rauhassa?"

"Kyllä vaan! Tähän asti ei ole vielä kukaan hiiskunut sanaakaan".

"Saatpa nähdä, että hanhet…" jupisi Jokkum.

"Eno kulta, jättäkää toki hanhet rauhaan", sanoi Rudolf.

"Mitä on noista perhanan hanhista sanomista?" kysyi Bräsig.

"Ei juuri mitään", sanoi Rudolf. "Näettehän, viime vuonna oli minulla niistä niin monta harmia, ensin piti niitä paimennettaman pyörtynöillä, sitte saivat ne käydä laitumella niityillä ja syksympänä sänkipellolla, jolloin ne yhä juoksivat syysoraille, jonka tähden minä kutsuin kokoon kaikki päivätyöläiset ja lupasin jokaiselle 4 taaleria, jos he tahtoivat luopua hanhistansa, ja siihen he suostuivatkin, ja nyt on eno saanut, päähänsä että väki pitää häntä hirmuhaltiaana ja että noiden vietäväin hanhien tähden vielä on kapina syttyvä".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, joka samassa tuli sisään, "joko nyt taas on hanhista puhe!" ja heittäytyi tuolille, kohotti esiliinan silmillensä ja rupesi katkerasti itkemään.

"Jumalan tähden, täti kulta, mitä tämä on?" huusi Rudolf ja juoksi hänen luoksensa, "kuinka voi semmoinen seikka teitä niin surettaa?"

"Mitä voi sille tehdä?" kysyi Jokkum ja nousi myös seisaalle.

Bräsig aikoi myös sanoa jotakin, mutta maltti mielensä, sillä hän kai parhaiten tiesi, mikä rouva Nüsslerin sydäntä rasitti, hän kääntyi akkunaan päin, veti silmäkarvansa korkealle ja katsella tuijotteli ulos keväiseen ilmaan.

Rouva Nüssler kavahti ylös tuoliltaan, kuivasi silmänsä, sysäsi Rudolfin ja Jokkumin syrjään — jotenkin tulisesti — kävi Bräsigin luoksi, löi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Bräsig, minä tiedän, teidän tarkotuksenne oli hyvä; minä en tahdokaan lyödä kenenkään luita ruhjuksi".

"Oo, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, ja keväinen ilma sateineen, auringon paisteineen tuli näkyviin hänen silmistään, sillä hän nauroi koko naamallaan ja silmistä tippui kyyneliä, "räätäli Wimmersdorfille ja rikkiviisaalle värjärille voitte kyllä minun puolestani antaa heidän ansaitun osansa".

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Rudolf.

"Sen minä teille selitän", sanoi Bräsig ja irrotti itsensä hiljaa rouva Nüsslerin syleilystä ja tarttui hänen käteensä. "Se merkitsee, että te saatte oikean enkelin anoppimuoriksenne. En tarkota sitä lajia enkeleitä, joita nykyään pyörii paaleissa ja kävelypaikoilla Rahnstädtissä, en! vaan semmoista vanhaa, kelvollista vanhan testamentin enkeliä, semmoista taisteluun kykenevää, urhokasta enkeliä, joka oikeassa asiassaan ei pelkää itse paholaistakaan ja joka vetää vertoja kolmelle semmoiselle herralle kuin te".

Ja hän asettui Rudolfin eteen, ikäänkuin olisi Rudolf ollut syypää rouva Nüsslerin sydämen tuskaan.

"Tulimmainen!" huudahti Rudolf, "mitähän olen minä tehnyt?" ja katsahti Jokkumiin, Jokkum loi silmänsä Sulttaaniin, Sulttaani ei tietänyt, eikä Jokkumikaan tietänyt, ja Rudolf lisäsi: "Minä en todellakaan tiedä…"

"Eikä ole tarpeesenkaan", sanoi Bräsig ja kääntyi tuimasti Jokkumiin päin: "Ja sinä, Jokkum, sinä saatat tyhmällä hanhijutullasi vielä koko talosi kapinaan. Sinun pitäisi ennemmin pysyä ihan vaiti, ja te, Rudolf, te tulette minun kanssani, minä tahdon pikimmältä luoda silmäyksen teidän maanviljelykseenne, nähdäkseni, mitä te olette Hilgendorfin luona oppineet".

Vaikeneminen oli Jokkumille luotuisin toimi, ja Rudolf sai sopivan tilaisuuden puhumaan Bräsigin kanssa vastaisten häiden jouduttamisesta. He myöntyivät siis mielellään kumpikin Bräsigin tuumiin.

Iltapuolella tuli Fritz Triddelfitz ratsastaen kartanolle. Tällä kertaa kimon selässä, joka kulki kummallisella tavalla: etujalat kävivät ulospäin kuin ihmisen, ja kaikkiansa koikki hän vaan kolmella jalalla, josta nähdään, että luonto toisinaan järjettömällä tavalla tuhlaa antimiansa. Kaunis ei Fritzin kimo suinkaan ollut, erittäinkään käydessään; mutta se oli nöyrä hevonen, se kumarteli koko matkan pitkin maantietä, ja niin soveltui hän Fritzin kanssa yhteen, sillä Fritz oli myöskin aatelismiehensä luona tullut erinomaisen nöyräksi ja höyliksi, ja jos muutamat hänen kumppaneistansa häntä pistelivätkin kimon tähden, niin nauroi Fritz hiljaa itseksensä: "Te pöllöpäät! Minä olen hyvästi hyötynyt kaupoistani, rautikon vaihdoin mustaan, mustan vaihdoin ruskeaan ja ruskean taas kimoon, ja aina olen saanut puhdasta rahaa väliä".

Kimo tuli siis nöyrästi Reksowin kartanolle Fritz astui nöyrästi alas selästä, tuli nöyrästi sisään huoneesen ja lausui nöyrästi "hyvää päivää".

"Äiti", sanoi Jokkum, "kaada toki herra Triddelfitzille kuppi kuumaa", sillä he istuivat juuri kahvin ääressä.

"Hyväinen aika!" ajatteli Bräsig, "jokohan nyt tuotakin 'herraksi' nimitetään!"

Fritz riisui päältänsä sadetakkinsa, veti jotakin ulos taskustansa, istui pöydän ääreen ja laski kummallekin puolelle kahvikuppiansa revolverin pöydälle, jommoisia kaluja juuri tähän aikaan ruvettiin täyttämään.

"Herra", huudahti Bräsig, "piruko teitä riivaa? Mitä te noilla perhanan ampuma-aseilla teette kahvikuppien keskellä?"

Ja rouva Nüssler nousi levollisesti tuoliltaan, otti molemmat revolverit toiseen ja kahvipannun toiseen käteensä, kaasi piiput täyteen kahvia ja sanoi hyvin vähäisesti: "Kas niin! nyt eivät ne enää laukee!"

"Jumalan tähden!" huusi Fritz, "ainoan turvan mikä meillä enää on…"

"Herra", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "luuletteko täällä nuoren Jokkumin luona olevanne ryövärien luolassa?"

"Koko mailma on tätä nykyä ryövärien luola", sanoi Fritz, "sen herra von Rambow eilen selitti puheessaan päivätyöläisille, ja sentähden ratsastin minä Rahnstädtiin ostamaan näitä aseita — toisen itselleni, toisen herralleni — me tahdomme pitää puoliamme aina viimeiseen veren pisaraan asti".

Rouva Nüssler katseli karsasteli Bräsigiä ja nauroi hieman salaa; Bräsig nauroi täyttä kurkkuansa? "ja noilla kapineilla ja herra von Rambowin puheella aiotte te tukkia päivätyöläisten suun ja saattaa heidät toiselle mielelle?"

"Niin, sitä me aiomme; minun armollinen herrani sanoi väelle, että hän aikoi kohdella heitä lempeydellä mutta myöskin ankaruudella, jos niin tarvis vaati".

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", tokaisi Jokkum suustansa.

"Voit olla oikeassa, Jokkum, mutta minä luulen että nuoressa aatelismiehessä ei ole miestä sitä tekemään, sinä saat nähdä, että hän kohtelee hävyttömiä lempeydellä ja rauhaa rakastavia kovuudella".

"Onko hän taas pitänyt puheen?" kysyi Jokkum.

"Koko oivan puheen!" vakuutti Fritz.

"Mistä hän niitä saa? Minun on sitä ihan mahdoton tietää".

"Sehän on ihan yhdentekevä", sanoi Bräsig, "mutta mitä sanovat päivätyöläiset näistä sydämen purkauksista?"

"Ne roistot", sanoi Fritz, sillä hän oli paitsi höyliyttä oppinut herraltansa vielä paljon muutakin, "eivät ansaitse hengittää ilmaakaan, sillä kun minä puheen perästä kävin yli kartanonpihan, seisoivat ne lurjukset yhdessä ryhmässä ja minä kuulin heidän puhuvan 'lörpöttelemisestä' ja 'nurinperäisestä' taloudenpidosta".

"Sillä he tarkottivat kai teitäkin", nauroi Bräsig ilkullisesti.

"Se on kyllä mahdollista!" huudahti Fritz varsin vilpittömästi. "Ja iltapuolella tuli heitä viisi herran luoksi, ihan semmoisia, joita minä olin pitänyt ymmärtäväisimpinä, ja vanha nikkari Flegel oli puheenjohtaja ja sanoi: että, niinkuin he olivat kuulleet, oli herra Pomukkelskopp antanut väellensä anteeksi kaiken velan ja oli luvannut keille enemmän perunamaata ja vielä yhtä ja toista, mutta siitä eivät he tahtoneet valittaa, sillä niin huonossa tilassa kuin Gürlitzin väki, eivät he olleet likimaillekaan ja he olivatkin tyytyväiset siihen, mitä heillä oli; mutta kohtelemiseen eivät he olleet tyytyväisiä, sillä he saivat muka syyttömästi toreita ja heille tiuskittiin, jolloin he eivät sitä ansainneet, ja heitä ajeltiin kartanolla ja pellolla sinne ja tänne, niin etteivät he vihdoin enää tietäneet, mitä heidän piti tehdä; ja paras olisi kai, että herra von Rambow antaisi minulle eron, sillä minä en muka vielä ymmärtänyt johtaa niin suurta taloutta ja kohdella väkeä säädyllisesti, minä olen kaikin puolin vielä liian nuori. Ja jos he vielä saisivat jotakin pyytää, niin pyytäisivät he saada takasin vanhan pehtorinsa Hawermannin. — Niin, ajatelkaapa vaan! Mokomaa väkeä!"

"Hm!" sanoi Bräsig ja koko hänen naamansa vetäytyi ilkulliseen nauruun. "No, mitäpä vastasi nuori herra?"

"Kylläpä hän heille kyydin antoi ja sanoi heille, että kun hän oli minuun tyytyväinen — ja hän viittasi samassa kädellään minuun, jolloin minä tein nöyrän nojon — niin voivat hänen herrat päivätyöläisensäkin olla tyytyväisiä. Näettehän, silloin astui eräs vanha ukko, Juha Egel, esille — tunnettahan te hänen: hän on heistä vanhin, hänellä on harmaat hapset — ja sanoi, etteivät he olleet mitään herroja, sen he itse parhaiten tiesivät, ja kun he hänen, heidän herransa, luoksi olivat tulleet, olivat he tehneet tämän hyvässä tarkotuksessa eivätkä sen vuoksi, että he ajettaisiin pois pistävillä sanoilla. Herra von Rambow oli itse herra ja hän voi nyt tehdä, minkähän parhaaksi katsoi".

"Sepä on koko perhanan ukko!" sanoi Bräsig ja irvisteli taas.

"Niin, sanokaapa sitä! Mutta siinä ei vielä likimaillekaan kaikki; paksumpi pää tuli perästä päin. — Illempana näin minä kuinka toinen päivätyöläinen toisensa perästä meni ratsastalliin, ja koska tiesin, että Kristian Däselillä, tallirengillä, on vihankaunaa minua vastaan, niin ajattelin, mitäpä he siellä mahtavat hommata, ja menin tallin viereiseen vajaan, josta on aukko itse talliin, ja sieltä mä kuulin, kuinka Kristian Däsel yllytti toisia".

"Se tahtoo sanoa", puhkesi Bräsig sanomaan, "te kuultelitte hieman".

"No niin", myönsi Fritz.

"Onkin varsin oikein", sanoi Bräsig, "kertokaa vaan enemmän".

"Niin, minun on tässä mainitseminen, että Kristian Däsel kaiken mokomin tahtoo naida Sofi Degelin ja on jo useampia vuosia ollut hänen sulhasensa, mutta herra ei tahdo nainutta tallirenkiä, sillä hän luulee naineen tallirengin enemmän pitävän huolta omista lapsistaan kuin varsoista, joka onkin kai totta; mutta luopua ei herra hänestä myös tahdo, sillä hän luulee hänen hoitavan hevosia hyvin, — mutta minä puolestani sanon: se ei ole totta. — Ja nyt on Kristian Däsel saanut päähänsä, että jos puhdasrotuisten hevosten kasvattamisesta varsahakoineen tulisi loppu, niin antaisi herra hänen naida Sofi Degelin, ja sentähden yllytti hän tallissa päivätyöläisiä pyytämään että hevoshaat muutettaisiin perunamaiksi".

"No, te juoksitte kai heti herran luoksi ja kerroitte sen hänelle?" Bräsig kysyi.

"Tietysti", sanoi Fritz, "hänen täytyi saada siitä tieto, että hän voi olla varuillansa. — Ja kun he nyt tulivat ja rupesivat puhumaan hevoshaoista ja perunamaista ja arvelivat, että heidän vaimonsa ja lapsensa toki olivat yhtä hyviä kuin herran tammat ja varsat, ja että niistä enemmän oli huolta pidettävä, silloin näytti hän heille kuuman ja päistikkaa tulivat he ulos ovesta. Kristian Däsel tietysti sai heti palkkansa ja ajettiin pois kartanosta".

"No, mitä sanoo teidän hyvä emäntänne tähän?" kysyi pehtori Bräsig.

"Niin", sanoi Fritz ja nykäytti olkapäitänsä, "mitäpä siihen vastaisin? Hän ei sano mitään. Minä en tiedä, mitenkä hänen laitansa on. Ennen tervehti hän minua — tosin hieman ylhäisesti, mutta kuitenkin kohteliaasti — nyt ei hän enää minuun luo silmäystäkään, ja niin on ollut laita aina siitä tyhmästä kirjajutusta saakka Mari Möllerin kanssa. — Niin, Mari Möller on myöskin poissa, ja nyt pitää emännyyttä armollinen rouva ihan yksin, ja se on minun tunnustammen, että hän on kelpo emäntä, vaikk'ei hän minua enää tervehdäkään; ja Karoliina Kegel sanoo, että armollinen rouva tekee sitä vaan haihduttaaksensa ajatuksiansa, ja toisinaan istuu hän ja kirjottelee kirjeitä, jotka hän kuitenkin taas repii rikki, ja panee kätensä sitte ristiin ja katselee pientä lastansa. Häntä tulee oikein sääli, sanoo Karoliina Kegel. — Mutta taloudenpito menee hyvästi ilman toraa ja parkua: niin ja niin pitää tehtämän ja niin tehdään. Jospa hänellä vaan olisi joku ystävä, sanoo Karoliina Kegel — no, minähän en siksi sovi — ja herralla ei ole myöskään ketään ystävää".

"Mutta minulle sopii se hyvin", huudahti rouva Nüssler ja kavahti ylös istuimeltaan, "ja huomenna menen minä hänen luoksensa ja sinä, Jokkum, voit myös kerran mennä sen raukan nuoren herran luoksi ja puhella hänen kanssansa; tämmöisinä aikoina tulee naapurien pitää enemmän yhtä".

"Niin mutta, äiti kulta", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin? — Ja hanhet; — mutta Gottlieb ja Liina…"

"Todellakin!" huudahti rouva Nüssler, "heidät molemmat ovat he leivälle saattaneet, ja sitä emme saa unhottaa".

"Hänellä, herra von Rambowilla", sanoi Bräsig ja näytti samassa oikein vanhalta, väijyvältä veijarilta, "hänellä on kai kyllä ystäviä? — Mitä sanoo herra Samuli Pomukkelskopp?"

"Pomukkelskopp?" kysäisi Fritz. "Hänen kanssansa emme enää seurustele", sanoi hän suurimmalla ylenkatseella ja kallistui Bräsigiä kohden ja kuiskasi, hänelle: "Hän on antanut meille haasteen, hän on sanonut ylös rahansa, minä tiedän sen Zodickilta, Mooseksen Zodickilta. Niin, se ystävyys on kokonaan lopussa, ja Slusuhr ahdistaa joka hetki, milloin kirjallisesti, milloin suullisesti; mutta me olemme myös ottaneet avuksemme asianajajan, sihteeri Reinin; tunnetteko häntä?"

"Kyllä vaan", kuiskaili Bräsig, "minä tunnen hänen pohjan navan ja Ferro-saaren jutusta".

"Eikö hän ole koko perhana mieheksi?" kysyi Fritz.

"Kyllä vaan", sanoi Bräsig, "hän voi vetää ihmisiä oikein hyvästi nenästä. Mutta", kysyi hän ääneensä, "mitä on teidän nuori herranne päättänyt tehdä päivätyöläisten asiassa?"

"Sen tahdon minä sanoa teille", sanoi Fritz. "Me olemme molemmat päättäneet pitää puoliamme viimeiseen veren pisaraan saakka, ja minä sain heti käskyn mennä Rahnstädtiin, ostamaan näitä molempia revolvereja".

"Ja jos päivätyöläiset nyt uudestaan tulevat?"

"Sitte ammumme", sanoi Fritz.

"Oikein!" sanoi Bräsig ja otti toisen revolverin käteensä ja leikitteli sen kanssa vähän itsekseen: "Mutta rouva Nüssler, te olette kastaneet tämän ihan märäksi, se voi ruostua", ja hän pyyhkieli sitä takinliepeellään ja meni akkunan ääreen, ikäänkuin tahtoisi hän tarkemmin katsella tätä kalua, sillä aikaa kuin Fritz selitti Jokkum Nüsslerille tuon toisen revolverin rakennusta. "Jokkum, missä on sinun työkalusi?" kysyi Bräsig.

Jokkum osotti jalallaan kaapin alle. Fritz kuuli takanansa ensin jotakin rytinää ja rätinää ja sitte kimeän napsauksen, ikäänkuin jos joku kova kapine katkeaisi, ja kun hän katsahti taaksensa, kurotti Bräsig hänelle revolverin, mutta ilman hanaa, sillä sitä ynnä hohtimia piti hän toisessa kädessään: "Kas tässä!"

"Tuhat tulimmaista!" tokaisi Fritz suustansa.

"Kas niin!" sanoi Bräsig, "nyt ette enää tuolla kalulla voi ampua keltään ihmiseltä silmiä pois päästä".

"Herra, kuinka uskallatte te turmella minun revolverini?"

"Sentähden että te olette tyhmä poikatolvana, eikä lapsien saa antaa leikitellä ampuma-aseiden kanssa".

"Te olette vanha…"

"Pöllöpää, tahdotte kai sanoa? Ja mahdollista, on, että minä se olen, ruvetessani teidän kanssanne pakinoihin; mutta, herraseni, minä olen tässä tätinne sijassa, ja hänen puolestansa olen minä sen tehnyt".

"Herrani on minun käskenyt ostaa revolverit, ja mitä hän minun käskee, sen teen minä".

"Se onkin teidän velvollisuutenne ja tässä onkin tämä teidän herraanne varten; voihan hän ampua, jos hänen haluttaa — onpa hän jo ennenkin ampunut — mutta te…?" ja Hawermannia muistellessaan kiivastui hän: "Senkin vietävän vintiö, ettekö te jo ole kylliksi onnettomuutta toimeen saaneet?"

Ja rouva Nüssler tulistui myöskin: "Vait, Bräsig, vait! Siitä asiasta ei hiiskaustakaan! — Mutta teidän pitäisi hävetä, Triddelfitz, että niin kevytmielisesti puhutte ampumisesta ja ihmishengestä".

"Mitä?" huudahti Jokkum ja hypähti myös pystyyn, "äiti, aikooko hän ampua ihmisiä?"

Ja Sulttaani nousi myös jaloillensa ja lausui myöskin pari rohkeata sanaa, ja Fritz kävi tästä kaikenpuolisesta vastustelemisesta niin hämille, että hän unhotti kaiken kohteliaisuuden, tempasi kainaloonsa, sadetakkinsa, pisti eheän ja rikkinäisen revolverin taskuunsa, katsahti vielä kerran taaksensa ovessa ja lausui pontevasti, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää ollut pistävä jalkaansa yli tämän talon kynnyksen, "Ei olekkaan tarvis", sanoi Bräsig hyvin levollisesti. Mutta jos hän olisi kuullut, mitä puheita Fritz piti, ratsastaissaan nöyrästi noikkivan kimonsa selässä pitkin maantietä ja tuontuostakin katsellen rikkinäistä revolveriansa, silloin ei hän suinkaan olisi niin levollisena pysynyt, sillä niille kunnianimityksille joita Fritz hänelle antoi, eivät edes Itävallan keisarin arvonimet voineet vertoja vetää.

Onneksi ei Bräsig häntä kuullut ja ylimalkaan ei hän siitä paljon välittänyt, että Fritz julisti Nüsslerin talon pannaan; mutta tänään aamulla oli hän tehnyt sen kokemuksen, että tämmöisinä aikoina parhainkin ystävyys saattaa rikkoontua, ja hän teki pyhän lupauksen, ettei hän millään ehdolla ollut ryntäävä Rahnstädtin porvarikaartin kanssa Reksowin kartanoon. Nuo tyhmät mielijohteet pääsivät toisinaan valloillensa, mutta hänen hyvä sydämensä laahusti aina heti perästä ja sai ne kiini taas, sillä riitaa ja toraa ei hän rakastanut. Hän ei oikeastaan muuta tahtonut kuin paljasta iloa ja rauhaa, vaikka hänen omituisista puuhistaan päättäen näytti enimmästi siltä, kuin olisi hän hyvin riitainen mies.

Kun illan hämärässä Jokkum ja Sulttaani hiljaa, olivat vaipuneet uneen, ja tuo suloinen, tuttavalliseen pakinoimiseen sopiva hetki oli tullut, rupesi Bräsig puhumaan Rudolfista ja Miinasta: "Rouva Nüssler, vanha sananlasku sanoo tosin, ettei hätää häihin, mutta myöskin että ennen kurki kuolee kuin…"

"Heittäkää toki nuo vanhat tyhmät sananlaskunne, Bräsig, ne eivät sovi minulle eikä teille! Mitä te tahdotte sanoa, tiedän minä, ja minä olenkin samaa mieltä kuin te ettei sitä kauemmin voi viivytellä: mutta mitä tulee hänestä ja minusta?"

"Rouva Nüssler, te tarkotatte Jokkumia…"

"Hiljan! Bräsig, älkää ilmottako mitään nimeä! Hänen puolestansa" — ja rouva Nüssler osotti Jokkumia — "voitte kyllä sen sanoa; mutta tuon toisen puolesta" — ja hän viittasi Sulttaaniin — "saatte olla hyvin varuillanne, sillä hän on viisaampi kuin me kaikki yhteen. Näettekö vaan, kuinka hän nostaa korviansa".

"Aa!" sanoi Bräsig ja katsahti Jokkumin nojatuolin alle, "todellakin! Mutta siitä ei estettä. Rouva Nüssler, asia on saatettava hyvään loppuun".

"Niin kyllä, Bräsig, sitä minäkin sanon, mutta mihinkä joudun minä ja hän?" tässä osotti hän taas Jokkumia. "Jos nyt Miina ja Rudolf saavat hallinnon haltuunsa, mitä teen minä ja mitä tekee hän?"

"Rouva Nüssler, teillä on sitte levolliset päivät ja saatte iloita perillistenne karttumisesta".

"Se saattaa olla hauskaa kyllä, Bräsig, ja ihminen tottuu kaikkeen, vieläpä laiskuuteenkin; mutta katsokaapa minua tarkemmin, minä tulen askaroimisessakin yhä täysinäisemmäksi, ja jos tästä lähin kokonaan panen käteni ristiin ja istun vaan nojatuolissa, silloin vasta muutun oikein muodottomaksi möhkäleeksi".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja nousi seisaalle hänen eteensä ja nuoruuden suloiset muistot johtuivat hänen mieleensä: "Te olette aina olleet kaunis ja tulette aina kauniina pysymään", ja teki rouva Nüsslerin edessä nojon ja tarttui hänen käteensä.

"Bräsig, se on tyhmää lörpötystä!" sanoi rouva Nüssler ja veti kätensä pois; "katsokaapa vaan tuota koiraa! Eikö hän todellakin ole meitä ymmärtänyt? Minusta ei ole niin paljon väliä, mutta mitä on hänestä tuleva? Minä saatan vielä tehdä sitä ja tätä käsilläni; mutta hän — jos ei hänellä enää ole mitään tekemistä?"

"Hän polttaa piippua ja makaa", sanoi Bräsig.

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "tätä nykyä kyllä".

"Mutta hän on suuresti muuttunut viimeisinä aikoina — tuosta tyhmästä hanhijutusta en tahdo mitään sanoa, sillä sen minä kyllä saan hänen unhottamaan — mutta hän on käynyt niin uppiniskaiseksi, vastustelee joka asiaa, ja jos ei hänellä vast'edes enää ole mitään tekemistä, saa hän mitä häijyimpiä juonia päähänsä".

"Jokkumko?" kysäisi Bräsig oikein pontevasti.

"Niin, hän", sanoi rouva Nüssler, "mutta siitä ei nyt sen enempää; näettekö?"

Ja Bräsig katsoi ja näki, kuinka Sulttaani nousi jaloillensa ja siveli pari kertaa karhealla hännällänsä Jokkumia nenän alta, niin että Jokkum heräsi, kohosi pystyyn ja kysyi: "Äiti, mitä on kello?" Sitte hän kiskotteli ja havaitessansa Bräsigin, sanoi hän: "Bräsig, onpa se koko perhanan mies, tuo herra von Rambow, hän on taas pitänyt puheen".

Rudolf tuli sisään, valkea sytytettiin ja Bräsig veti leveän naamansa ilkeään irvistelyyn suoraan yli pöydän Rudolfille vastaan; sen tarkotus ei kuitenkaan paha ollut, se oli vaan olevinaan vilkutusta, joka merkitsi jotenkin näin: "Ole hiljaa vaan, luota kokonaan minuun, sinun asiasi on hyvällä alulla".

Ilta kului hitaasti, sillä jokaisella oli omat ajatuksensa, ja kun aika tuli levolle mennä, oli Bräsig ainoa, joka heti nukkui. Rudolf ajatteli Miinaa ja häitä, rouva Nüssler sitä kamalaa joutilasta aikaa, joka häntä odotti, ja Jokkum hanhia ja herra von Rambowin puhetta. Tältä viimeiseltä ajatukselta ei hän saanut yöllä unta, ja kun rouva Nüssler aamupuolella käänsi itsensä toiselle kyljelle, ottaaksensa vielä unta silmäänsä, näki hän Jokkumin täydessä asussa menevän ulos ovesta Sulttaanin kanssa. Että tämä merkitsi jotakin, tiesi hän, mutta mitä? — se oli tietämättömissä.

Luku 37.

Lyhyt luku, mutta sangen tärkeä, sillä Nuori-Jokkum aikoo pitää puheen.

Jokkum käveli Sulttaanin kanssa edes takasin kartanolla, seisahtui toisinaan ja kynsi päätänsä ikäänkuin tahtoisi hän saada jostakin selkoa. Sulttaani, seisahtui aina samassa, katseli Jokkumia, heilutti hieman häntäänsä ja vaipui taas omiin surullisiin ajatuksiinsa tuon perhanan kanssahallitsian tähden.

Rudolf tuli: "Hyväinen aika, eno, joko tekin olette ylhäällä?"

"Kyllä vaan, Rudolf, noiden juupelein hanhien tähden", hän aikoi vielä jotakin lisätä, mutta ei saanut sitä niin pian lähtemään suustansa, ja Rudolf sanoi: "No, eno hyvä, jättäkää toki tuo vanha juttu. Minusta on kuitenkin varsin mieleen, että olette tänään näin varhain jaloillanne, te teette tai hyvin ja ilmotatte renkivoudille, mitä väen tulee tehdä; minä en ollut eilen Gürlitzin puolella, tänään tahdon pikimmältäin käydä siellä katsomassa, joko siellä voidaan ruveta kyntämään. Me jatkamme kai tänään eilistä tointamme ja ajamme lantaa perunamaalle".

"Niin, Rudolf, mutta…"

"Oo, eno hyvä, kyllähän se menee; mutta nyt on minun rientäminen matkaan", ja niin lähti hän tiehensä.

Jokkum astuskeli taas edes takasin; päivätyöIäiset tulivat vähitellen kartanolle ja renkivouti Kalsow lähestyi Jokkumia.

"Kalsow", sanoi Jokkum, "käske väen kokoontua tänne yhteen ryhmään", ja niin puhein meni hän Sulttaanin kanssa tupaan sisään.

Päivätyöläiset, heidän vaimonsa ja muut palkolliset seisoivat yhdessä ryhmässä talon edessä ja kyselivät toinen toisiltaan: "Mitä meidän pitää tehdä?"

"Sitä en tiedä", sanoi renkivouti Kalsow.

"No, menehän kumminkin sisään, häneltä kysymään".

Kalsow tuli sisään; Jokkum käveli tuvassa edes takasin, Sulttaani seurasi häntä askel askelelta, sillä Jokkum piti lakkia päässänsä, ja se oli Sulttaanille, merkki, että hänen seuransa oli välttämätön.

"Isäntä", sanoi Kalsow, "väki on kaikki koossa".

"Hyvä!" lausui Jokkum.

"Mitä pitää meidän tehdä?" kysyi Kalsow.

"Odottaa", sanoi Jokkum.

Kalsow meni ulos, ilmotti väelle isännän käskyn ja väki odotti. Vähin ajan perästä tuli Kalsow taas sisään: "Isäntä, he odottavat".

"Hyvä!" sanoi Jokkum, "sano heille, että heidän on vielä vähän aikaa odottaminen, minä tahdon pitää heille puheen".

Kalsow meni ja sanoi väelle, että heidän oli vielä odottaminen, isäntä oli pitävä heille puheen.

Väki odotti, mutta kun ei mitään puhetta tullut, sanoi kuski Kristian: "Kalsow, minä tunnen hänen. Mene vielä kerta sisään ja hoputa häntä vähän".

Kalsow meni vielä kerran sisään ja hoputti: "No, isäntä, kuinkas on puheen laita?"

"Tuhat tulimmaista!" tiuskaisi Jokkum hänelle, "luuletko sinä, että ajatukset syntyvät itsestänsä kuin kyssä selkään?"

Renkivouti Kalsow pelästyi, tuli ulos väen luoksi ja sanoi: "Se ei auta, isäntä suuttui, meidän on odottaminen".

"Herranen aika", jupisi rouva Nüssler itseksensä aitassa, jossa puuhaili toimissaan, "mitä tämä merkitsee, seisoohan väki vielä yhä kartanolla?" ja tempaisi akkunan auki: "Mitä te täällä seisotte?"

"Me seisomme täällä ja odotamme, hyvä rouva".

"Mitä te odotatte?"

"Me emme sitä tiedä; isäntä aikonee kai pitää puheen".

"Kuka?" kysyi rouva Nüssler.

"Isäntä", vastasi Kalsow.

"Mitä aikoo hän pitää?" kysyi rouva Nüssler.

"Puheen", sanoi Kalsow.

"Kyllä minä hänet puhutan!" huudahti rouva Nüssler ja paiskasi akkunan kiini, juoksi alas Jokkumin luoksi, sai häneen käsikynästä kiini ja pudisteli häntä, ikäänkuin olisi hänen ensin saattaminen häntä tunnollensa: "Mitä sinä aiot? Aiotko sinä pitää täällä puheita? Minustako, vai Rudolfista ja Miinasta?"

"Äiti", sanoi Jokkum, mutta hyvin kovalla äänellä "hanhista".

"Jumala sinua armahtakoon", sanoi rouva Nüssler vihan vimmassa, "jos sinä hiiskahdat sanaakaan hanhista!"

"Mitä?" huudahti Jokkum ja asettui ensi kerran elämässään vaimoansa vastaan. "Enkö minä saa pitää puheita? Kaikki pitävät puheita, herra von Rambow pitää puheita, Pomukkelskopp pitää puheita, Bräsig pitää puheita reformiyhtiössä, mitä? Olenko minä sinusta liian huono siihen?" ja hän löi nyrkillään pöytään. "Vaimo! enkö minä ole isäntä talossani? Enkö minä saa puhua hanhistani?"

Rouva Nüssler kävi ihan kalpeaksi, seisoi jäykkänä ja katseli Jokkumia silmiin, ei sanonut juu eikä jaa, tavotteli toisella kädellään sydäntänsä kohden ja haparoi toisella taaksensa oven hakaa ja kun hän siihen oli kiini saanut, aukaisi hän oven ja meni takaperin ulos, aina tähdäten Jokkumia silmillään, ikäänkuin leijonankesyttäjä tekee, nähdessänsä, ettei hirviö enää tahdo totella. Mutta päästyänsä ulos, heittäytyi hän etehisen penkille ja purskahti hillittömään itkuun. — Niin vuosi 1848 oli kamala vuosi, mitään hallitusta ei enää toteltu, täälläkin oli ilmeinen kapina syttynyt.

Bräsig tuli vihellellen ja laulellen alas portaita myöden; mutta yht'äkkiä seisahti hän, nähdessänsä vanhan kultasensa näin surkeassa tilassa.

"Tuhat tulimmaista! Mitä nyt on tapahtunut? Näin varhain aamulla, kello puoli seitsemältä, virutte te rouva Nüssler, jo kyynelissä?" Samassa astahti Bräsig rouva Nüsslerin viereen penkille ja aikoi vetää esiliinaa pois hänen silmiltänsä, mutta rouva Nüssler sysäsi hänen kätensä pois.

"Rouva Nüssler, minä pyydän teitä Jumalan tähden, sanokaa sanokaa minulle toki syy".

Vihdoin viimeinkin huokaisi rouva Nüssler sydämensä pohjasta: "Jokkum!"

"Herrainen aika!" huudahti Bräsig, "oli hän kumminkin vielä eilen ihan terve! Onko hän kuollut?"

"Mitäpä vielä hän kuollut olisi", huudahti rouva Nüssler, tempasi itse esiliinan pois kasvoiltansa ja katseli Bräsigiä punastuneilla, säihkyvillä silmillä, "hulluksi on hän tullut!"

"Taivaan pyhät!" huudahti Bräsig ja hypähti pystyyn, "mitä hän tekee?"

"Puheen aikoo hän pitää".

"Mitä? Nuori-Jokkum pitää puheen? Se on paha merkki!"

"Hyväinen Jumala!" vaikeroi rouva Nüssler, "ja väki on seisonut jo tunnin aikaa kartanolla ja minun hän paiskasi ulos ovesta, minä en tiedä ensinkään, kuinka tulin ulos tuvasta".

"Hänen laitansa ei todellakaan ole oikeassa", huudahti Bräsig, "mutta älkää olko millännekään, rouva Nüssler, minä en ole pelkuri, minä uskallan käydä sisään". Ja niin puhein meni hän tupaan.

Jokkum käveli edes takasin ja kynsi päätänsä. Bräsig istui ovensuuhun tuolille ja piti häntä silmällä, vaan ei lausunut sanaakaan. Tuvan toisessa päässä istui Sulttaani ja katseli samoin isäntänsä kävelyä eikä hiiskunut hivaustakaan — tämä tuntui oikein tuskalliselta, kumminkin Jokkumista ja Bräsigistä; Sulttaani oli jotenkin levollinen.

Vihdoin kysyi Bräsig leppeästi: "Mikä sinua vaivaa, Jokkum?"

"En tiedä", sanoi Jokkum, "minun pääni on niin pyöryksissä ja ajatukseni ajelevat sikinsokin, ikäänkuin herneet pohtimessa".

"Sen mä uskon, Jokkum, sen mä uskon", sanoi Bräsig ja katseli hänen käyntiään edes takasin lattialla.

Yht'äkkiä seisahtui Jokkum ja huusi kovin kiukustuneena: "Eihän hittokaan voi ajatuksiaan koota, puhetta pitääkseen, kun te molemmat noin tirkistelette!"

"Vai puheen sinä siis aiot pitää? Miksikä aiot sinä puhetta pitää?"

"Bräsig, olenko minä huonompi kuin kukaan toinen? Ovatko minun päivätyöläiseni huonommat kuin muiden ihmisten päivätyöläiset? Heillä pitää myös olla jotain huvitusta näinä huonoina aikoina; mutta minulla ei ole siihen oikein taipumusta, se tulee minulle liian raskaaksi; sinä olet siihen sukkelampi, tee niin hyvin ja pidä heille puhe".

"Miks'en?" vastasi Bräsig, "jos sinua sillä voin auttaa; mutta sinä et saa minua häiritä!"

Ja nyt alkoi Bräsig kävellä edes takasin lattialla ja Jokkum istui vuorostaan tuolilla ja katseli häntä. Yht'äkkiä tempasi herra pehtori akkunan auki ja huusi: "Tulkaa tänne lähemmäksi kaikki!"

Päivätyöläiset tulivat.

"Kansalaiset!…" alotti Bräsig, mutta löi lämäytti samassa akkunan taas kiini: "Tulimmainen, sehän ei sovi, sillä he ovat vaan päivätyöläisiä ja heitä ei käy laatuun puhutella sillä nimityksellä! Nythän näet, Jokkum, kuinka vaikea on puhetta pitää; ja sinä aiot ryhtyä toimeen, johon en edes minäkään kykene?"

"Niin, niin, mutta…"

"Ole vaiti, Jokkum, minä tiedän mitä sinä aiot: sanoa!" Ja hän meni taas akkunan ääreen, aukaisi sen uudestaan ja sanoi: "Hyvät ystävät, menkää nyt kukin työhönne tänään, puheesta ei tule tänään mitään".

"Niin, se onkin yhdentekevä", sanoi Kalsow, "mutta isäntä…"

"Hän on malttanut mielensä", keskeytti Bräsig hänen, "hän arvelee, että keväällä ei ole hänellä kylliksi aikaa siihen, mutta syksyn puoleen, elojuhlana, on hän pitävä teille oikein oivallisen puheen".

"Se onkin kai paras, se", sanoi Kalsow. — "No, väki, tulkaa nyt!" ja he menivät työhönsä.

Mutta nyt, kun päivätyöläisistä oli päästy, kääntyi Bräsig Jokkumiin päin, ja kaikki se arvoisuus, mitä hän ryhdillään voi osottaa, kaikki se valta, jolla hän Jokkumia jo monta vuotta oli johtanut, tuli nyt käytäntöön, tätä raukkaa suuriherttuallista arentimiestä ahdistettaissa, ja Bräsig sanoi: "Mitä? Sinäkö olisit hullu? Sinä olet yhtä vähän hullu kuin Sulttaani ja minä; mutta tyhmä olet sinä. Miksikä ovat sinun rakkaat — piti sanoa — manalaan menneet — piti sanoa — perhanan vanhempasi sinua mailmaan saattaneet? Siksikö, että sinä pitäisit puheita ja kiduttaisit rakasta vaimoasi, joka viisikolmatta vuotta on imettänyt sinua rinnoillansa kuin äskensyntynyttä lasta? Tule nyt heti muassa ja pyydä häneltä anteeksi ja sano, ettet sitä enää koskaan tee".

Ja Jokkum olisi kyllä tämän kaiken tehnyt, mutta anteeksipyytäminen, eli kumminkin se tapa ja se muoto, millä Bräsig sitä vaati, tuli häneltä säästetyksi, sillä rouva Nüssler ilmaantui samassa oveen: — "Jokkum, Jokkum! Mitä rumia töitä olet sinä tehnyt!"

"Niin, äiti…"

"Jokkum, sinä saatat minun vielä hautaan!"

"Ja sen vielä päälliseksi tuolla kirotulla mahtavalla puheellaan", puhkesi Bräsig sanomaan.

"Äiti, enhän minä enää…"

"Ah, Jokkum, minä en luule, että sinä siitä voit luopua, sinä olet sen kerta saanut päähäsi, ja saatpa nähdä, se tulee uudestaan".

Jokkum vakuutti nyt saaneensa jo tarpeeksi puheen pitämisestä.

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoi rouva Nüssler, "ja ettäs näet, että minäkin myönnyit sinun, tahtoosi, niin saapi Rudolf kyllä minun puolastani ja ylihuomenna pitää häitänsä".

"Niin", lausui Bräsig, "ja nyt on taas rauha talossa, nyt on kaikki, kuin olla pitää, nyt muiskaiskaa suuta!" — "Vielä kerta, Jokkum, ettei vasen suupielesi jää osattomaksi!"

Ja niin tapahtui, ja pehtori Bräsig pötki tiehensä suoraa päätä Gürlitziin, ilmottamaan pienelle ristilapsellensa Miinalle näitä hyviä sanomia. Hän meni suorinta polkua, joka oli juuri sama, jolle ritariskartanon omistaja Mukkel oli pystyttänyt varoituspaalun, ettei sitä myöden saataisi kulkea; mutta Pomukkel ei ollut päässyt aikomuksensa perille, sillä Gottlieb oli Bräsigin yllytyksestä vastustellut tätä tien sulkemista ja oli voittanut asian oikeudessa.

Kun Bräsig nyt kävi tätä polkua myöden, sattui herra kartanon omistaja juuri tulemaan häntä vastaan ja veti jo kaukana muotonsa hyvin ystävällisen näköiseksi ja lausui likemmäksi tultuansa: "Hyvää huomenta, rakas naapuri…" — edemmäksi ei hän päässyt, sillä Bräsig viilsi hänen ohitsensa ja lausui, luomatta häneen silmäystäkään: "Joku on aikonut vedättää minulta saappaat pois jalastani, että hyppelisin tässä kuin harakka paljain jaloin;" ja niin meni hän menojansa, katsahtamatta edes taaksensa.

Ja kun hän nyt oli toimittanut asiansa Miinan luona Gürlitzissä ja kun Miinan suuri ilo vähän oli asettunut ja Liina oli pyytänyt häntä jäämään koko päiväksi pappilaan, vaikka Gottlieb ei tosin voinut hänelle seuraa tehdä, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli tekeminen saarnaansa, sanoi Bräsig: "Rouva kulta, jokaisella on tehtävänsä, ja jos pastori Gottliebillä on saarna tehtävänä, niin miks'ei minulla myös? Pitäähän minun vielä tänä iltana mennä reformiyhtiöön;" ja niin lähti hän matkalle Rahnstädtiin.

Luku 38.

Bräsig ja Pomukkelskopp reformiyhtiössä. — Saako toinen veli vetää toiselta saappaat pois jalasta? — Herra Pomukkelskoppia pidetään suur-mogulina ja herra Schulzia etanana. — Mistä köyhyys on mailmaan tullut, ja miksikä se yhä vielä on mailmassa olemassa. — Platonin tasavalta pitäisi toimeen pantaman; pelivapaus pitää olla; indigo on liian kallista; köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen; tievero on poisteltava ja kansallisomaisuus hankittava: häränpaisti ja luumut maistuvat hyvältä kyllä, mutta niitä emme saa. — Pehtori Bräsig seppelöitynä. — "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger schläft".

Kerrottuansa mitä uutisia hänellä Reksowista ja Gürlitzistä oli kerrottavana, ja koska pastorin rouvalla ja Hawermannilla ei enää ollut mitään kysymistä, lähti Bräsig taas matkaan: "Älkää panko pahaksi", sanoi hän, "minun on, niin pian kuin olen saappani muuttanut, meneminen reformiyhtiöön. Sinun pitäisi tulla mukaan, Kaarlo, me valitsemme tänään itsellemme uuden esimiehen, koska vanha ei enää sano voivansa hoitaa asioita. Minä valitsen sihteeri Reinin — tunnetko häntä? Näppärä mies, oikein koko mailman tuntia; mutta kepposia tekee hän, se on totta. Ja tänään on meillä myös eräs hyvin tärkeä asia keskusteltavana — rehtori Baldrian sanoo sen koskevan ajanhenkeä — me aiomme nimittäin ottaa selvän siitä, mikä on syynä suureen köyhyyteen mailmassa. — Tuleppa vaan mukaan, Kaarlo".

Mutta Kaarlo ei tahtonut, ja Bräsig meni yksin.

Ensimäinen, jonka Bräsig sattui näkemään reformiyhtiön kokoussalissa, oli — Samuli Pomukkelskopp, joka myöskin, Bräsigin havaittuansa, heti riensi häntä kohden: "Hyvää iltaa, rakas veli, kuinka sinä jaksat, Sakari kulta?"

Monta ei ollut tässä näkemässä, miltä Bräsig näytti, tämän kuultuansa, ja ne, jotka sen näkivät, ällistyivät niin, etteivät oikein selvää käsitystä siitä saaneet; mutta suutari Bank näki sen ja hän on sen minulle kertonut: "Fritz", sanoi hän, "hän näytti ihan semmoiselta kuin katselisit kuvaasi mykevän lasin pinnalla: suu oli toista vertaa leveämpi ja nenä toista vertaa paksumpi kuin tavallisesti, ja koko naama näytti tulelta ja rasvalta, ja kun hän asetti toisen jalkansa pistekkeesen ja sanoi: 'Herra Samuli Pomukkelskopp, teillä ei ole oikeutta minua sinutella', tiedätkö miltä hän silloin näytti? Ihan tesmälleen semmoiselta kuin Andreas Hofer Tirolista, jonka kuva killuu Vossin kapakan seinässä Ivenackissa, sillä erotuksella vaan, ettei pehtorilla ollut mitään pyssyä kädessä. Ja niin kääntyi hän pois ja näytti Pomukkelskopille takapuolensa, ja minkämoisen takapuolen! ja meni vaalipöydän ääreen valitsemaan esimiestä ja huusi suurella äänellä kautta salin: 'Minä valitsen herra sihteeri Reinin,[15] sillä puhdas pitää meidän seuramme oleman ja kun eräs saastainen roisto tänne tunkee, on hän ulos ovesta viskattava'. Sitä ei nyt kukaan ymmärtänyt; mutta kaikki vaikenivat hiljaa, sillä että täällä jotakin oli tapahtunut, sen tiesi jokainen; ja kun hän nyt kävi läpi salin, tekivät kaikki hänelle tilaa, sillä hän näytti kiukkuiselta kuin sonni, joka uhkaa puskea; mutta hän istui kuitenkin levollisesti salin toiseen päähän, ja mitä sitte tapahtui, tietää jokainen reformiyhtiön jäsen". — Niin kertoi Juha Bank minulle, ja minä uskon häntä, sillä hän oli minun hyvä ystäväni ja oli rehellinen mies, vaikka hän oli vaan suutari; eräs kelvoton konna saatti verisellä teollaan hänen ennenaikaiseen hautaan sentähden että hän puolusti oikeutta, ja vaikk'ei se tähän kuulukkaan, tahdoin minä kuitenkin siitä kirjottaa, että niin kunnianarvoisan miehen ja rakkaan ystävän muisto ei olisi ainoastaan hänen hautakivellänsä luettavana.

Sakarias Bräsig siirtyi siis salin toiseen päähän ja siellä hän istui kuin ukkosen ilma, joka joka hetki uhkaa puhjeta valloilleen.

Sihteeri Rein tuli valituksi esimieheksi, hän soitti siis kelloa, sukelsi tynnyriin ja kiitteli kokousta tästä suuresta kunniasta ja lausui viimeiseksi: "Hyvät herrat, ennen kuin rupeemme keskustelemaan köyhyys-asiasta, on minulla ilo ilmottaa teille, että herra ritariskartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä on pyytänyt päästä yhtiömme jäseneksi. Luullakseni ei kellään ole mitään sitä vastaan, että hän otetaan yhtiöön".

"Vai niin?" kuului eräs sapikas ääni hänen takanansa, "tiedättekö sen niin tarkoin? Minä pyydän puheen vuoroa", ja kun uusi presidentti katsahti taaksensa, seisoi pehtori Bräsig jo jähdytysastian laidalla.

"Herra pehtori Bräsigillä on puheen vuoro", sanoi esimies ja Bräsig tunkihe tynnyriin.

"Kansalaiset!" alotti hän, "kauvanko aikaa siitä on, kun me täällä Grammelinin entisessä tanssisalissa vannoimme vapautta, tasa-arvoa ja veljyyttä? Vapaudesta en tahdo tässä mitään puhua, kosk'en tässä viheliäisessä suppilossa edes voi liikuttaa ruumistani; tasa-arvosta en myöskään tahdo mitään lausua, sillä mitä meidän uuteen esimieheemme tulee, on hän meille hyvänä esimerkkinä, sillä hän käyttää aina harmaata nuttua, eikä niinkuin muutamat sinistä hännystakkia kiiltäväin nappien kanssa; mutta veljyydestä tahdon minä puhua. — Kansalaiset! minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä, että toinen tahtoo vedättää toiselta veljeltänsä saappaat pois jalasta? Kun toinen tahtoo hypyttää lähimmäistänsä kuin harakkaa lumessa tahi liejussa, jos lunta ei ole? Ja että toinen tästä sitte kerskailee joka paikassa, ja tällä tavoin häpäisee lähimmäistänsä? Minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä? ja sanon: herra Samuli Pomukkelskopp on niin veljellinen. Ja muuta mitään en tahtonut sanoa".

Hän astui alas puhelavalta ja niisti nenäänsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut torven toitahuksella lopettaa puheensa.

Räätäli Wimmersdorf sai hänen perästänsä puheen vuoron. Hän piti sitä suurena kunniana Rahnstädtin reformiyhtiölle, että eräs kartanonomistaja tuli sen jäseneksi; hänen tietääksensä, oli tämä ainoa sitä laatua, sillä herra Zanzelia, vaikka hänelläkin oli maatila ja myös oli yhtiön jäsen, ei voitu lukuun ottaa, sillä hän ei tehnyt ostoksiaan Rahnstädtissä eikä teettänytkään siellä mitään tarpeitansa. Hän puolestaan äänesti herra kartanonomistajan eduksi.

"Hyvä!" kuului kautta salin. — "Wimmersdorf on oikeassa! — Kummi, sinä olet oikeassa! — Mistä me eläisimme, jos emme olisi hyvässä sovussa niin mahtavain miesten kanssa?"

"Minä en ajattele samalla tavalla", sanoi rakennusmestari Schulz ja tuli vitkalleen näkyviin tynnyristä, ikäänkuin lihava etana kuorestaan: "Räätäli Wimmersdorf — lörpötystä! — lörpötystä! Onko Gürlitzin patruuni ennen meistä välittänyt, onko hän ennen rätinkinsä maksanut, ennen kuin hän meitä tarvitsi? Miksikä seisoo hän täällä salissa, kun hänestä äänestetään? Eikö hän voisi nöyrästi mennä ulos? Mutta mitäpä vielä! Hänkö sitä tekisi! Ja miksi ei hän sitä tee? Sentähden että hän on suurmooguli, Minä sanon: ulos! ulos!"

Ja etana vetäytyi taas kuoreensa, mutta hänen puheensa oli tehnyt mahtavan vaikutuksen! "Ulos! ulos!" huusivat muutamat, ja toiset huusivat: "Pitkittäkää, pitkittäkää! Alkakaa uudestaan!" ja eräs suutarinsälli, oikea koiranhammas, lauloi selvästi kuuluvalla äänellä:

"Etana, etana, lähde ulos kuoresta!"

Mutta rakennusmestari Schulz ei tullut näkyviin, hän tiesi kyllä, että hän uudella puheella vaan heikontaisi sitä suurta vaikutusta, jonka hänen ensimäinen puheensa oli tehnyt, hän tahtoi sitä ennemmin vahvistaa ja seisoi Bräsigin vieressä puhelavan takana ja molemmat huusivat lakkaamatta: "Ulos! ulos!" ja he olisivat varmaankin voittaneet, jos ei kovaksi onneksi paholainen olisi ajanut Taavettia ja Slusuhria jähdytysastiaan, molemmat varustettuina viiksillä merkiksi, että he olivat hyvin vapaamielisiä. He laulelivat nyt Pomukkelskopin ylistystä; hän on oikea "auttava enkeli", sanoi Slusuhr — "niin, oikea pikienkeli!" huusi tuo koiranhammas suutarinsälli väliin — hän oli täällä Rahnstädtissä antanut monelle köyhälle perheenisälle edeltäpäin rahaa — kymmenen prosentin kasvuista vaikeni hän — ja oli tekevä vielä paljon enemmän kaupungin hyväksi. Taavetti veisasi samaa virttä, ainoastaan vähän värjäten puhettansa saframilla ja höystellen sitä kynsilaukalla: "Hyvät herrat", sanoi hän ja teki tuolle irvihampaiselle suutarinsällille syvän kumarruksen, ettei hän häntä keskeyttäisi, "ajatelkaapa! ajatelkaa koko kaupungin etua! heitä on ensiksi herra Pomukkelskopp itse, sitte Pomukkelskopin armollinen rouva — erinomaisen älykäs nainen — sitte ryökynä Salla ja ryökynä Malla ja herra Kustaa ja herra Natti ja herra Filip, ja sitte tulevat pikkuryökynät Mari ja Sofi ja Melani ja sitten pikkuherrat Kirsto ja Jokkum ja sitte vasta nuo pienen pienet — aa! malttakaapa, minä en ole vielä lopussa — sitte tulevat sisäpiiat ja kyökkipiiat ja lapsenpiiat ja sikapiiat — minäkö heitä kaikkia tietäisin? — ja sitte tulee kuski ja sitte tallirengit ja sitte härkärenki — niin, tarvitseehan hänkin jotakin. Miks'ei hän mitään tarvitsisi? Joka ihmisellä on tarpeensa. Ja he tarvitsevat takkeja, he tarvitsevat housuja, he tarvitsevat kenkiä ja saappaita, ja he tarvitsevat sukkia ja paitoja ja yönuttuja; ja kun kylmä tulee, täytyy heidän saada lämmin takki, ja kun lämmin tulee, täytyy heidän saada kylmä takki, ja kun palmusunnuntai tulee, jolloin he päästetään ripille, täytyy heidän saada hieno takki, ja jouluksi! Taivahan tekiä! Enkö ole aina sanonut: Kristus on toki ollut suuri mies! Minkä suuren liikkeen hän on saanut toimeen mailmassa jouluksi! Ja nämä kaikki on meidän hankkiminen ja on pitäminen niitä kauppana puodeissamme? Mutta kuka ne meiltä ostaa? Herra Pomukkelskopp ostaa ne meiltä. Enempää ei minulla ole sanomista". — Eikä se ollutkaan tarpeesen, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, istuivat kaikki suutarit ja räätälit ja tekivät ajatuksissa kaikille noille pienille Pomukkelskoppille kenkiä ja saappaita ja ompelivat housuja ja takkeja, ja kauppamiehet kaupittelivat Mukkelille tähteitänsä, ja häthätää oli Kurz myynyt hänelle puolen puotiansa tyhjäksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta huusi Bräsig rakennusmestari Schulzin kanssa uudestaan: "Ulos! ulos!" jota vastaan toiset huusivat: "Täällä pysyköön!" — "Ulos! ulos!" — "Täällä pysyköön!" — Ja siitä syntyi nyt hirveä rähinä. Maalliset edut nousivat Pomukkelskopin saappaiden ja housujen muodossa taisteluun ihanteellista veljeyttä vastaan: tämä oli kova kamppailu. Viimeinkin sai presidentti kellollaan sen verran metelin häikenemään, että hänen äänensä voitiin kuulla.

"Hyvät herrat", sanoi hän.

"Ulos! ulos!"

"Täällä pysyköön!"

"Hyvät herrat", alotti hän uudestaan, "Jumalan kiitos!"

"Ulos! ulos!"

"Täällä pysyköön!"

"Jumalan kiitos! Kokouksen mielet ovat niin selvästi tulleet ilmi, että voimme asiasta ruveta äänestämään. Siis: kaikki ne, jotka suostuvat siihen, että herra Pomukkelskopp otetaan yhtiöön, menevät soittolavan puolelle salia, ne taas, jotka ovat sitä vastaan, menevät puhelavan puolelle".

Nyt tuli Rahnstädtin reformiyhtiö liikkeelle; jokainen polki niin lujasti kuin mahdollista, osottaaksensa vakaata mieltänsä, ja kaukaa kuului se siltä, kuin olisi vanutusmylly ollut Grammelinilla käymisessä, ja seuraus tästä tulikin pian näkyviin, sillä Grammelin pyörähti sisään ovesta ja huusi: "Herra presidentti, veikkoset! Minä pyydän, että äänestätte rauhallisemmalla tavalla!"

"Mitä joutavia!" huusi nikkari Thiel, "äänestää pitää, muuten ei tämä ole mikään reformiyhtiö".

"Sen minä kyllä tiedän, Thiel, mutta te äänestätte niin että rapinki varisee seinistä".

Jokainen sen kyllä nyt havaitsi, että äänestäminen oli tapahtunut liian rajusti, ja Grammelinin kehotuksesta päätettiin nyt, että tästä lähin ei enää äänestettäisi jaloilla, vaan ainoastaan käsillä.

Äänet luettiin: Pomukkelskopp tuli varsinaiseksi jäseneksi Rahnstädtin reformiyhtiöön. Rakennusmestari Schulz kääntyi Bräsigiin päin ja kysyi häneltä noin hieman yli olkapäänsä: "No, jos näin käy, herra pehtori, mitäpä sitte on Saksanmaasta tuleva?"

"On minusta yhdentekevä", sanoi Bräsig; "mutta veljeydestä älköön kukaan enää hiiskuko minulle sanaakaan".

Nyt tuli köyhyyskysymys keskusteltavaksi, ja kun presidentti oli asian likemmin määritellyt, sai Rahnstädtin reformiyhtiö nyt ratkaistaksensa: "kuinka köyhyys ensin oli tullut mailmaan ja miksikä se yhä vielä oli mailmassa olemassa?"

Rehtori Baldrian otti ensimäiseksi asiasta puhuaksensa. Hän astui puhelavalle takapuolelta, niinkuin kaikki muutkin tekivät, mutta antoi ylimmäisen oppilaansa kurottaa etupuolelta suuren joukon kirjoja eteensä, että kokous ennen kaikkia saisi hyvän ajatuksen hänen opistansa. Kun hän nyt oli asettanut viereensä raamatun, Xenophonin, Platonin ja kaikki, mitä hänellä Cicerosta oli, teki hän kumarruksen ja sanoi näiden olevan hänen apujoukkonsa.

"Kummiseni", sanoi Juha Bank suutari Deichertille, "tästä tulee pitkä juttu, tunnemmehan hänen jo ennestään; otetaanpa ensiksi lasi olutta".

Nyt alkoi rehtori puhua paukuttaa ja todisti raamatusta, että jo vanhan testamentin aikana köyhyys oli ollut juutalaisilla.

"Se ei ole totta!" kuului eräs karkea ääni ta'ampaa joukosta, "noilla kirotuilla juutalaisilla on kaikki raha, he siitä viisi piittaavat, miltä köyhän olo tuntuu".

Rehtori ei ottanut tästä hämmentyäksensä, hän näytti asian todeksi raamatusta, otti sitte Xenophonin esille ja kertoi paljon heloteista Spartassa, jota kokous silminnähtävästi ei täysin ymmärtänyt. Sitte sai hän Platonin käsiinsä ja kävi nyt puhumaan hänestä, s.t.s. ei hänestä itsestään, vaan hänen tasavallastansa ja sanoi, että jos Rahnstädtiläisillä olisi, mitä Platon joutoilloillaan Athenalaisten hyväksi oli ajatellut, sitte voisi jokainen Rahnstädtin käsityöläinen joka päivä syödä häränpaistia ja perunia päivälliseksi ja sunnuntai-iltapuolina ajaa vaunuilla, ja lapset, jotka nyt juoksivat mierolla kerjäläispussi selässä, kävelisivät silloin kultavitjat kaulassa pitkin katuja.

"Tästä on meidän saaminen tarkempi selitys".

"Eläköön Platon! Eläköön!" kuului kautta salin.

"Veikkoset, oliko se sama vanha juutalaislahtari Platow, joka oli silmäpuoli?"

"Kyllä kai, veikkonen, minä tunsin hänen varsin hyvin, hän on teurastanut monta nautaa minun luonani", sanoi teurastaja Krüger.

Presidentin kello sai rauhan toimeen, ja sihteeri Rein kääntyi rehtoriin ja pyysi häntä veitikkamaisesti kokouksen puolesta, olemaan niin hyvä ja antamaan Rahnstädtin reformiyhtiölle selvä kuvaus Platonin tasavallasta. Se oli kova vaatimus, ja rehtori paran juoksi tuskan hiki pitkin otsaa, kun hän kolmasti yritti ja kolmasti joutui hämille, sillä hän ei tietänyt asiaa itsekään oikein. Hän sanoi siis vihdoin tuskissaan: Platonin tasavalta oli tasavalta, ja mitä tasavalta oli, sen tiesivät kyllä hänen valtiollisesti oppineet kuuliansa. — No, senhän nyt jokainen tiesi, ja rehtori saapui nyt Roomalaisiin ja kertoi hyvin omituisena seikkana, että vanhat Roomalaisetkin toisinaan olivat nälkää nähneet ja että he silloin aina olivat täyttä kurkkuansa huutaneet panem et circenses. "Panem, rakkaat kuuliani", sanoi hän "merkitsee nimittäin leipää ja circenses merkitsee julkisia pelejä eli huvituksia".

Yht'äkkiä kavahti suutari Deichert penkiltä pystyyn, vaikka Juha Bank yritti pidättää häntä takinliepeestä, ja huusi: "Kas sitä vaan! Vanhat Roomalaiset eivät olleet mitään tyhmiä miehiä, ja mitä he voivat tehdä, voimme me Rahnstädtiläisetkin tehdä! Oletteko kuulleet kummempaa? Kun minä ja Bökel ja Jürendt ja pari muuta istuimme Pfeiferin luona ja pelasimme vingt-unia [16], otatti pormestari kortit pois, ja meidän täytyi vanhan Pfeiferin kanssa mennä raastupaan ja saimme siellä maksaa sakkoa ja oikeuden kustannukset. — Mitä hullutusta? — Minä sanon niinkuin vanhat Roomalaiset: pelivapaus pitää olla, julkisesti pitää pelata saada!"

"Siinä olet oikeassa, kummiseni", huudahti Jürendt, "eläkööt vanhat Roomalaiset ja herra rehtori, eläkööt!"

"Eläkööt!" kuului nyt kautta salin, "Eläkööt!"

Rehtori otti nyt tämän eläköönhuudon itsensä ja Roomalaisten hyväksi kumarruksella vastaan ja nähdessänsä presidentin tuontuostakin luovan silmänsä kelloa kohden, suorihe hän päättämään puhettansa ja lopetti tosiaankin: "Arvoisat kuuliani", sanoi hän, "kun siis tarkastelemme nykyistä köyhyyttämme, niin ovat ne oikeastaan, köyhäin lapset ja oppipojat, jotka tässä kaupungissa kerjulla käyvät". Sen sanottuansa, astui hän syrjään ja otti apujoukkonsa kainaloonsa.

Hänen perästänsä puhui Juha "Minä myös".

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä olen värjäri, minä myös", ja samassa oikaisi hän molemmat kätensä semmoisella kiivaudella ulos tynnyristä, että koko reformiyhtiön silmät lensivät mustiksi, "minä olen myös käynyt herra rehtorin koulua, ja oikeassa on hän, meidän pitää saada tasavalta toimeen, olkoon se sitte Platonin, olkoon jonkun toisen, arvelen minä myös; mutta mitä herra rehtori sanoo oppipojista, on synti ja häpeä; minä tarkotan oppipoikia, en herra rehtoria, minä myös. Hyvät herrat, minä olen oppipoikana matkannut ulkomailla, minä myös". —

"Uunin sopessa olet istunut äitisi luona", kuului eräs ääni.

"Mitä? — Aina Birnbaumissa asti Puolassa olen minä ollut ja vielä edempänäkin, minä myös, aina niin kaukana kuin taivas on sininen ja kunnollista sinivärjäriä tarvitaan" ja löi rintoihinsa. "Ja, hyvät herrat, minä saisin pitää kaksi sälliä, minä myös, mutta minä en voi, indigo on liian kallista".

"Aa, sinä veijari! Sinä värjäät sinipuulla", huudahti suutari Deichert.

"Tyhmää lörpötystä", huusi Juha. "Mitä vietävän indigoa?" huusivat useat äänet, "hän värjää sinipuulla!"

"Niin", huudahti kokkapuheinen suutarin sälli, "naiset, jotka hänen luonansa verhojansa värjättävät, voipi paikalla tuntea, he näyttävät kaikki tervanpolttajilta, sillä hänen kelvoton sinivärinsä lähtee".

"Nuorukainen", sanoi Juha jotenkin kopeasti, "oletko milloinkaan kurkistanut minun sinityskattilaani?"

"Sinun olisi paras pitää suusi kiini, kun köyhyydestä puhe on, onhan sinulla itsellä yltäkyllin", huusi joku joukosta.

"Hyvät herrat, tämä on tyhmää lörpötystä! Totta kyllä, että minä olen itselleni uuden talon rakentanut, minä myös…"

"Sinipuusta", huudahti suutarinsälli.

"Sinipuusta!" huudettiin kautta salin.

"Ei!" huusi värjäri, "vaan hongasta tammisilla alushirsillä!"

"Sinipuusta!" huudettiin uudestaan.

"Hyvät herrat", yritti Juha vielä kerran, oikaisi itsensä suoraksi ja löi sinertävällä nyrkillään rintaansa, "minä olen Rahnstädtin porvari, minä myös, mitään enempää ei minulla ole sanomista".

"Onkin jo kylläksi!" huusivat muutamat.

"Tuommoinen hölmö!" huusivat päivätyöläiset, "alas se pöllöpää! Mitä hän tietää, tiedämme me kaikki jo ennestään!" Ja Juha "Minä myös" sai astua alas puhelavalta.

Nyt otti Kurz puhuaksensa: "Kansalaiset! Me puhumme täällä köyhyydestä ja se arvoisa herra, jolla äsken oli sananvuoro, puhui indigosta. Tuhat tulimmaista! Mitenkä me kauppamiehet voimme maksaa veroa, jos joka värjäri tuottaa itse indigonsa, ja sen tekee arvoisa edellinen puhuja yksistään sentähden, ettei kukaan saisi tirkistää hänen kortteihinsa, kuinka paljo indigoa ja kuinka paljo sinipuuta hän käyttää!"

"Te tirkistätte itse kortteihin!" huusi joku hänen takanansa; Kurz katsahti taaksensa suorastaan Bräsigiä päin naamaa, mutta ei ollut millänsäkään, vaan pitkitti: "Ja hän voi kumminkin saada indigoa minulta helpommalla hinnalla kuin Rostockista. Mutta, kansalaiset, mitä köyhyyteen tulee, jos asiat tällensä jäävät, tulemme kaikki köyhiksi".

"Siinä on hän oikeassa", sanoi suutari Deichert Juha Bankille.

"Kansalaiset, minä olen vartavasten hankkinut itselleni hevoset ja vankkurit, kuljettaakseni itse kotia tavaroitani ja säästääkseni ajurin palkkaa".

"Sitäkään pientä etua eivät nuo roistot suo meille enää!" huusi ajuri Siewert.

"Mutta", pitkitti Kurz puhettansa, "mitenkäs kävi? Viime vuonna otettiin ajoneuvoni takavarikkoon Teterowissa" —

"Sentähden että hän aikoi pettää tullimiehiä", keskeytti Siewert hänen.

Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta kuin puheen keskeyttämisestä ei Kurz välittänyt, sillä hän oli jo kerran ulos viskattu ja oli saanut selkäänsä, hän pitkitti siis vaan puhettansa: "Pormestari kutsutti minun eteensä ja kysyi minulta, ketä ajuria minä olin käyttänyt tavaroitani kuljettaissani? Omaa ajoneuvoani, vastasin minä. — Siis per se",[17] sanoi hän. — "Ei, sanoin minä, ei meritse, sillä Rahnstädt ei ole mikään merikaupunki, vaan härillä. — Silloin nauroi pormestari ja sanoi käyttäneensä latinan kieltä. — Kansalaiset, mihinkä on jouduttava, jos oikeustot käyttävät latinan kieltä, kun joltakin hevoset ja ajokalut on takavarikkoon otettu? Se vie suorastaan köyhyyteen. Kuinka me kauppiaat voimme elää sillä vähällä voitolla, mitä me saamme kahvista, sokerista, tupakasta ja nuuskasta?"

"Teidän viheliäisestä nuuskastanne älkää hiiskuko hivaustakaan!" huusi suutari Deichert, "tämmöisen bonon olen minä siitä saanut", ja hän piteli nenäänsä kämmenellään, vaan ei voinut sitä peitellä, sillä molemmin puolin tuli se vielä näkyviin hänen nyrkkinsä alta, ja kaikki nauroivat.

"Kansalaiset!" pitkitti Kurz, "minä tiedän kyllä hyvin että köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen, semmoista tarkotan minä, josta jokainen itse saa pitää huolen ja jonka tähden hänen ei ole tarvis tulla lähimmäisellensä rasitukseksi. Mutta onko se mahdollista meidän kaupungissamme, jossa asiat ovat niin surkuteltavassa tilassa? Kansalaiset! Jo vuosikausia olen minä taistellut niitä kohtuuttomia etuoikeuksia vastaan, joita muutamat henkilöt ovat itselleen anastaneet ja joita korkeat asianomaiset suosivat".

"Kummiseni", sanoi nikkari Thiel Jürendtille, "saatpa nähdä, nyt alkaa hän taas puhua kaupungin sonnista. Mutta sitte on hänen astuminen alas, sillä leipuri Wredow on minun lankoni".

Ja niin kävikin!

"Kansalaiset!" huusi Kurz, "minä tarkotan kaupungin sonnia; tämä ilkivaltaisuus…"

"Alas! alas!" huusi nikkari Thiel.

"Niin, alas! alas!" kuului kautta salin.

"Me emme tahdo täällä kuulla mitään sonneista emmekä muista sarvipäistä!" huusivat muutamat.

"Ei sitäkään pientä etua suvaitse hän toiselle!" huusi Fritz Siewert. "Hän tahtoo ahmata kaikki suuhunsa ja päälliseksi vielä kaupungin sonninkin!"

Presidentti kilisti kelloa mitä julmimmalla tavalla, Kurz kurotteli ja oijenteli ruumistansa puhelavalla niin pitkäksi kuin mahdollista: "Kansalaiset!…"

"Mitä vietäviä? Kansalaiset?" huusivat suutari Deichert ja nikkari Thiel ja vetivät tuon onnettoman kauppamiehen takaperin takinliepeistä ulos jähdytysastiasta, niin että hän vaipui alas, ainoastaan hänen sätkivät kätensä olivat vielä jonkun aikaa näkyvissä, ikäänkuin hukkuvaisen, ja astian sisästä kuului kumisten: "Kaupungin sonni — sonni — sonni — sonni —", sitte tuli äänettömyys, ja Kurz vaipui puoliksi pyörtyneenä Bräsigin syliin. Bräsig ja rakennusmestari veivät hänen ulos ovesta.

"Pitäkää toki onneton suunne kiini!" sanoi pehtori Bräsig ja sysäsi Kurzin viereiseen huoneesen, kunnes hän sai hänen sijoitetuksi erääsen soppeen, "tahdotteko väkisinkin taas saada selkäänne?"

Ja täällä asettuivat nuo molemmat vanhat pojat Kurzin oikealle ja vasemmalle puolelle ja vartioitsivat häntä.

Sillä väliin oli Fritz Siewert näyttänyt toteen, että köyhyys sai alkunsa tieverosta; tievero oli poistettava; ja räätäli Wimmersdorf oli lausunut sen järjellisen ajatuksen että köyhien hyväksi oli jotakin tehtävä ja tätä nykyä ei voitu heidän hyväksensä mitään muuta tehdä kuin että suuriherttuan linnan seinään Rahnstädtissä kirjotettaisiin "kansallisomaisuus"; jos se myytiin, voitiin sillä tyydyttää koko joukko köyhiä. Tämä ehdotus hyväksyttiin ja seitsemän miestä meni Grammelinin tallilyhdyllä varustettuna linnan tienoille ja toimitti tehtävänsä liidunpalasella.

"Kristian", kuului eräs ääni Pomukkelskopin takana, "tämä toimi miellyttää minua. Sinä osaat kirjottaa, se on sinun kirjottaminen huomenillalla meidänkin herran porstuan oven päälle".

Pomukkelskopp katsahti taaksensa — ääni tuntui hänestä tutulta — ja hän katsoi erästä omaa päivätyöläistänsä suorastaan naamaan, ja se penteleen luikari vaan vielä lisäksi nyykäytti hänelle päätänsä. — Pomukkelskopp tuli omituiselle mielelle; hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä: pitikö hänen olla tuon lurjuksen herra vai veli. Jotakin täytyi tässä tapahtua, hänen täytyi saada kumminkin reformiyhtiö puolellensa; kun Bräsig ja Schulz, saatettuansa Kurzin kotiin, tulivat saliin, huusi presidentti: "Herra Pomukkelskopilla on puheenvuoro". — Vitkalleen tunki Pomukkelskopp väkijoukon läpitse, puristi matkallaan nikkari Thielin kättä, taputti räätäli Wimmersdorfia olalle ja puhui muutaman ystävällisen sanan kokkapuheiselle suutarinsällille, ja ahdattuansa itsensä tynnyriin, alotti hän:

"Hyvät herrat!"

No, sehän tekee aina suuren vaikutuksen, kun sininen hännystakki kiiltävien nappien kanssa puhuttelee päivätyöläisen mekkoa ja paikattua nuttua nimityksellä "herra!" ja kautta salin kulkikin heti jupina: "Se mies on oikeassa! — Hän tietää, miten ihmisiä pitää puhutella".

"Hyvät herrat!" alotti Pomukkelskopp uudestaan, kun jupina oli tauonnut, "minä en ole mikään puhuja, minä olen yksinkertainen maamies; minä olen täällä kuullut parempia puhujia"— ja hän teki nojon rehtorille, Juhalle "Minä myös" ja räätäli Wimmersdorfille, ja Fritz Siewert sai myöskin puolen kumarrusta tieveron tähden — "olen myöskin kuulut huonompia" — ja hän katsahti ovea kohden, josta Kurz oli viety ulos — "mutta, hyvät herrat, puheet eivät ole minua teidän luoksenne vetäneet, vaan se mieliala, jonka minä täällä tapaan".

"Hyvä, hyvä!"

"Hyvät herrat! Minä rakastan täydestä sydämestä vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä! Minä kiitän teitä, että olette ottaneet minun tähän jaloon yhtiöön jäseneksi". — Tässä veti hän valkean niistinliinan taskustansa ja laski sen viereensä. — "Hyvät herrat, te puhutte täällä köyhyydestä. Monta hiljaista hetkeä olen minä tätä asiaa ajatellut, monta unetonta yötä olen minä päätäni vaivannut, saadakseni selkoa, kuinka tämän pahan voisi poistaa" — tässä pyyhkäisi hän niistinliinalla hien pois otsastansa luultavasti osottaaksensa, kuinka raskas tämä toimi oli hänelle ollut — "minä tarkotan, hyvät herrat, köyhyyttä pikkukaupungeissa, sillä meidän päivätyöläisemme maalla eivät tiedä mitään köyhyydestä".

"Vai niin?" huusi eräs ääni takapuolilta, "Kristian, nyt on aika, puhu nyt!"

"Meidän päivätyöläisemme", sanoi Pomukkelskopp taas, huolimatta häiritsiästä, vaikka hän kyllä tunsi äänen, "saavat vapaan asunnon puutarhan kanssa, vapaan laitumen yhdelle lehmälle, heinät ja oljet sitä paitsi, puita ja poltinturpeita, peruna- ja pellavasmaata niin paljon kuin tarvitsevat, vuorotellen joka viikko vakkasen ohria, vakkasen rukiita eli yhden taalerin ja vielä päälliseksi osansa puiduista jyvistä ja vaimot voivat vielä ansaita joka päivä viisi killinkiä lisäksi. Nyt kysyn minä teiltä, hyvät herrat, onko päivätyöläisen asema kaupungissa niin hyvä? Voiko päivätyöläinen ylimalkaan enemmän vaatia?"

"Ei! ei!" huusivat kaupungin päivätyöläiset. "Hyvät herrat!" huusi nikkarinsälli Rutschow, "minä olen nikkarinsälli ja saan koko kesänä yhdeksän groschenia ja yhden groschenin on minun vielä antaminen mestarille; minä olisin mieluisemmin päivätyöläinen herra Pomukkelskopilla!"

"Lurjus!" huudahti rakennusmestari Schulz, "oletko koko tänä keväänä ollut kertaakaan työssä? Sinä lurjustelet joutilaana".

"Hiljan! hiljan!" huudettiin.

"Hyvät herrat!" pitkitti Pomukkelskopp taas puhettansa, "näettehän, niin on meidän päivätyöläistemme laita, ja kohtelu sitte! Jokainen päivätyöläinen voi minä hetkenä hyvänsä luopua palveluksestaan ja etsiä itsellensä toisen paikan; eikö heidän kelpaa? Eikö siinä ole kylläksi?"

"Kristian, puhu nyt sinä, nyt on aika!" kuului taas takapuolelta.

"Hyvät herrat!" huusi Pomukkelskopp nyt vielä lopuksi, "mielialan tähden ja erittäinkin pikkukaupungeissa vallitsevan köyhyyden tähden olen minä liittynyt tähän jaloon yhtiöön, ja te saatte nähdä — minä en tosin ole mikään rikas mies — mutta mitä minä tehdä voin, olen minä tekevä. Ja nyt, hyvät herrat, kehotan minä teitä vielä molemmanpuoliseen puolustukseen; jos kaupunkilaiset ja maalaiset uskollisesti pitävät yhtä, niin pysyy järjestys voimassa, ja me voimme keskustella ja suorittaa kaikki asiat hyvässä sovussa tässä ihanassa reformiyhtiössä. Eläköön Rahnstädtin reformiyhtiö".

"Hurraa! — Eläköön! — Hurraa! — Eläköön!" riehuttiin nyt joka taholla ja haaralla.

"Eläköön herra Pomukkelskopp!" huusivat muutamat, ja Mukkel kävi kumarrellen ja mitä ystävällisimmän näköisenä paikallensa.

Kun hän käännähti ympärinsä, oli hänen paikkansa puhelavalla jo toisen hallussa, ja Sakarias Bräsigin punanen naama loisteli sieltä hänelle vastaan, ei ystävällisesti niinkuin aurinko ja kuu, ei, vaan niinkuin tulipallo, jonka Jumala on paiskannut ilmaan merkiksi, että vitsaus on pian kohtaava mailmaa.

"Kansalaiset!" huusi hän ja osotti kansalaisillensa semmoisen muodon, ikäänkuin olisi hän jo aamiaiseksensa syönyt heistä kaksi ja aikoisi nyt vaata heidän joukostansa vielä yhden oikein lihavan illallisatriaksensa. "Kansalaiset! Jos herra Sameli Pomukkelskopp olisi levollisesti jäänyt istumaan tunkiollensa Gürlitziin, niin en olisi mitään sanonut; jos ei hän täällä tässä salissa olisi minua sinutellut, eikä olisi tältä ylhäiseltä isänmaan alttarilta" — tässä lyödä lämäytti hän nyrkillään jähdytysastian reunaan — "levitellyt mitä ilkeimpiä valheita, en olisi mitään sanonut".

"Se ei kuulu tähän!" huudahti räätäli Wimmersdorf, "se on tyhjää lörpötystä!"

"Hiljaa! Hän saa puhua yhtä hyvin kuin joku toinen".

"Herra, räätäli Wimmersdorf", pitkitti Bräsig, "jos te pidätte minun puhettani lörpötyksenä, niin voittehan minun puolestani tukkia korvanne, sillä te olette minusta liian tyhmä! ja nyt voitte mennä ja kantaa minun päälleni; minä olen pehtori Bräsig!"

"Hän on oikeassa! — Pitkittäkää!" huudettiin.

"Kansalaiset, minä en olisi mitään sanonut, sillä minä pidän sopimattomana jokaiselle maanviljeliälle ja muille ihmisille, yllyttää päivätyöläisiä heidän isäntäänsä vastaan; mutta kun joku" — "Suur-mooguli!" huudahti rakennusmestari Schulz tässä — "astuu tälle veljeyden alttarille ja koettaa valheella lumoa reformiyhtiön silmät ja tekee itsensä viattomaksi ja levittelee vääriä luuloja päivätyöläisten onnesta, niin tahdon minäkin jotakin sanoa. — Kansalaiset! Minun nimeni on pehtori Bräsig!"

"Hyvä! Hyvä!"

"Herra Sameli Pomukkelskopp on teille sanonut, ettei maalla ole mitään köyhyyttä olemassa, koska hän nimittäin on luetellut kaikki ne edut, mitkä päivätyöläiselle oikeastaan pitäisi tulla — bonus! niinkuin meidän arvoisa presidenttimme Rein sanoo — mutta, kansalaiset, päivätyöläisten etujen laita on ihan sama kuin häränpaistin ja luumujen laita: ne maistuvat varsin hyvältä, mutta me emme saa niitä. Esimerkiksi ja noin vaan umpimähkään, mitä tulee asuntoon! Heti oikealla kädellä, kun Gürlitziin tullaan, on jonkinlainen sikaläätti, joka on olevanansa ihmisasunto, siinä asuu Willgaus — onko Willgaus täällä?" — Willgaus ei ollut tässä. — "Ei haita mitään. Kattoa ei ole kolmeen viimeiseen vuoteen laitettu ja vesi vuotaa kuin tapista sisään, ja kun tulee oikein ukkosen sade, silloin täyttyy tupa vedellä, niin että hänen pienet lapsensa loiskivat siinä kuin sammakot, sillä aikaa kuin mies itse vaimonsa kanssa on elonleikossa, ja kun mies sitä valitti, sanoi herra Pomukkelskopp: olihan hänen nimensä Willgaus [18] ja viihtyväthän hanhet parhaiten vedessä".

"Hyi, hyi! Sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa!"

"Ja mitä tulee lehmän vapaasen laitumeen ja heiniin! Missä on tämä laidun olemassa? Puolen penikulman päässä kylästä, kankaalla, jossa ei kasva muuta kuin kanervaa ja kuusia, ja sinne pitää vaimojen mennä kolme kertaa päivässä lypsämään? No, heitä on vaan enää kolme, joiden sitä on tarvis tehdä, sillä kahdeksantoista päivätyöläistä yhdestäkolmatta on kadottanut lehmänsä ähkyyn ja punatautiin, ja ne kolme, jotka vielä ovat jälillä, ovat oikeita loukkuja".

"Se mies on suur-mooguli!" huusi rakennusmestari hänen takanansa, "ulos! ulos!"

"Hiljan! hiljan! Älkää häiritkö puhujaa!"

"Niin, kansalaiset, minä tahdon puhua enemmän. Mitä puihin ja polttoturpeisin tulee: Turpeet ovat rahkasuon turpeita, jotka murenevat käsiin eivätkä anna mitään lämpöä, ja puut ovat kuusenkräniä ja risuja, joita lapset saavat kantaa selässään kotia metsästä. Ja peruna- ja pellavasmaa sitte! Missä on se? Kaikkein taaimmalla ja huonoimmalla pellolla. Kuka sitä sonnittaa? Linnut sitä sonnittavat, ja ken syksyllä näkee tuon viheliäisen pienen perunaläjän, hän lyö kätensä ristiin ja huudahtaa: hyväinen Jumala! tuostako on perheen ja sian koko pitkän talven eläminen? Mutta he eivät eläkkään siitä, he varastavat. Herra Pomukkelskopilta eivät he varasta, sillä sitte heidät hukka perisi, vaan he varastavat naapureilta, ja eräs minun ystävistäni, rouva Nüssler, on antanut käskyn, että niin pian kuin joku Gürlitzin päivätyöläinen tavataan hänen perunakuopistansa, on hän päästettävä irti, sillä hän tekee sen hädässään, ja tämä on kurjaa kyllä!"

"Eläköön rouva Nüssler!" huusi Juha Bank.

"Eläköön!" huudettiin, "eläköön!"

"Ja pellava sitte!" pitkitti Bräsig puhettansa, "noin pitkää!" ja hän osotti jalan mitan pitkin käsivarttansa, "niin että itse notarius Slusuhr, joka kumminkin on olevinansa herra Pomukkelskopin erityinen ystävä, minun lässäollessani lausui tämän pahan pilapuheen: sentähden käyttävät kai naiset Gürlitzissä niin lyhyitä paitoja, kun tuosta lyhyestä pellavasta ei tule tarpeeksi pitkiä".

"Se mies on hävytön konna", huusi rakennusmestari, "että hän vielä uskaltaa tehdä pilkkaa kurjuudesta. — Ulos! ulos!"

"Kansalaiset", alkoi Bräsig uudestaan, "minä tahdon vaan sanoa: asunto, lehmänlaidun ja puut ja polttoturpeet ja peruna- ja pellavasmaa, ne ovat päivätyöläisten häränpaisti ja luumut maalla, ne maistuvat varsin hyvältä, mutta he eivät saa niitä, ja se on syynä köyhyyteen maalla. — Mutta mistä saa köyhyys alkunsa kaupungissa? Kansalaiset, minä tahdon sen teille sanoa, sillä minä olen asunut täällä kaupungissa jo kauvan kyllä ja olen tarkastellut ihmisten elämää: syynä suureen köyhyyteen kaupungissa on köyhien suuri luku!"

Hän kumarsi, astui alas puhelavalta ja "eläköön" huutoja kaikui kautta salin. "Se mies on oikeassa!"

"Herra pehtori Bräsig eläköön!"

Ja presidentti Rein lopetti kokouksen, sanoen, että semmoisen puheen perästä ei kai enää kukaan toinen tahtomat astua esille; ja nyt lähestyivät kaikki Bräsigiä ja onnittelivat häntä ja jokainen pudisteli hänen kättänsä, paitsi Pomukkelskopp ja kaupungin soittoniekka David Berger; edellinen oli hiljaa hiipinyt tiehensä ja toinen oli juossut kotiansa, rämistämään kokoon soittokuntansa. Ja kun Bräsig astui ulos Grammelinin portista, törrötti seitsemän torvea puolikehässä häntä vastassa ja puhalsi suoraan häntä päin naamaa "Heil Dir im Siegerkranz!" ja David Berger oli pannut rillit nenällensä ja löi tahtia Grammelinin biljardisauvalia, niin että pehtori Bräsigin oli varominen, ettei sauva häneen sattunut. Mutta Gürlitzin päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä hänen ympärillänsä ja kankuri Rührdanz sanoi; "Älkää pelätkö, herra pehtori, te olette puolustaneet meitä, nyt me taas puolustamme teitä". Ja kun nyt Bräsigiä juhlallisessa kulussa saatettiin yli torin ja pitkin Rahnstädtin monimutkaisia katuja, seurasi tämä kidutettu, kurja joukko uskollisesti ja rehellisesti häntä sillä tämä oli ensimäinen kerta, kuin kukaan mailmassa otti heidän hätäänsä ja kurjuuttansa julkisesti puheeksi, ja se tieto, ettei kokonaan ole hylätty, taivuttaa pikemmin kuin kaikki manaukset ihmisen sielun hyvyyteen.

Pastorin rouvan asunnon edessä piti Bräsig vielä lyhyen puheen saattojoukollensa ja sanoi heille, ettei ollut sopivaa, että hän kutsui heitä luoksensa, sillä hän asui papillisessa huoneessa, mutta ylihuomenillaksi pyysi hän seuraa kokoontumaan Grammelinilla tyhjentämään malja punssia. Tähän kaikki suostuivatkin hurraahuudolla, ja kun Bräsig lepäsi vuoteella ja kertoi Kaarlolle, mitä tapahtunut oli, lauloi Rahnstädtin lauluseura ulkona: "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger schläft", ja Gürlitzin tiellä kulkivat Gürlitzin päivätyöläiset yksivakaisesti ja kankuri Rührdanz lausui: "Veikkoset, seuratkaa minun neuvoani! Päästä me tahdomme hänestä, mutta se ei saa tapahtua väkivallalla, ei! vaan siivosti, sillä mitäpä sanoisi suuriherttua ja herra pehtori Bräsig, jos me kostaisimme hänen puheensa käyttämällä itseämme roistoin tavalla?"

Luku 39.

Kuinka toinen ratsastaa sonnin, toinen aasin selässä. — Kurzin rouva koettaa saada rakasta miestänsä levolle, mutta mies tahtoo enämmin harjottaa maanviljelystä ja ajaa lantansa leipuri Wredowin pellolle. — Musta paketti, ja mitä pormestari sanoo vakstuukista. — Miksikä Kählertska[19] kaikin mokomin tahtoo naida kankuri Smidtin ja lyödä Smidtskalta sääret poikki. — Kurz on saava kuhmun kurkkuunsa ja Hawermann saa Juhanneksen kukan. — Miksikä Nuori-Jokkum juoksentelee pellolla. — Mitä rouva von Rambow sanoi rouva Nüsslerille, ja miksikä Bräsig sanoo yhä "ylemmäksi" — Kirje Parisista.

Iltapuolella seuraavana päivänä jälkeen kirkonmenojen, sillä silloin oli sunnuntai, tuli Kurz Hawermannin ja Bräsigin luo: "Hyvää päivää! Hyvää päivää! Minä olen suuttunut! Ei mitään muuta kuin harmia niin pitkältä kuin päivää on! Mitä? Mokoma joukkio! Ei anna edes puhua suutani puhtaaksi. Ennemmin paimennan minä sikoja kuin rupeen kansanmieheksi! Mitä tyhmimpiä puheita kuultelevat he mielihyvällä ja huutavat 'eläköön' ja pitävät iltalaulelmia ja häiritsevät ihmisten unta, ja kun minä aioin selvittää heille erään tärkeän asian, niin he polkivat ja vihelsivät. Ja tämä on olevanansa reformiyhtiö?"

"Kuulkaapa, herra Kurz", sanoi Bräsig ja lähestyi häntä, paria tuumaa kookkaampana kuin tavallisesti, "on hyvin sopimatonta, että te moititte iltalaulelmaa, sillä minulle se laulelma pidettiin, ja te olisitte taas saaneet selkäsaunan, jos hyvälaitainen herra Schulz ja minä emme olisi ottaneet teitä siipiemme suojaan. Mitä sanoo vanha sananlasku: 'Missä tapa on semmoinen, siellä saa ratsastaa sonnin selässä kaupunkiin;' mutta reformiyhtiössä ei ole semmoista tapaa, ja jos joku siellä yhä tahtoo ratsastella ja tepastella sonnin selässä, niin häneen suututaan ja hän paiskataan sonnineen päivineen ulos; sillä, sitä varten ei ole reformiyhtiö olemassa".

"Se on minusta yhdentekevä! ihan yhdentekevä!" huusi Kurz, "muutamat ratsastavat aasin selässä ja heitä vaan ylistellään".

"Tehän olette oikea kolho!" huusi Bräsig, "tehän olette hävytön mies! Jos ei tämä olisi Kaarlo Hawermannin huone, niin paiskaisin minä teidän ulos portaita myöden, niin että saisitte kantaa luunne säkissä kotia".

"Hiljan, Bräsig, hiljan!" puuttui Hawermann heidän väliinsä, "ja te, Kurz, teidän pitäisi hävetä, että rupeette täällä ilman syytä riitaa ja toraa rakentamaan".

"Riitaa ja toraa on minulla eilen illalla ollut, riitaa ja toraa on minulla ollut koko päivän. Tänään aamulla, kun tuskin olin saanut silmäni auki, alkoi minun vaimoni jo riidan ja toran; hän ei suvaitse, että minä menen reformiyhtiöön".

"Siinä hän on varsin oikeassa", sanoi Hawermann hyvin äissään, "te ette sovi sinne ensinkään, sillä pikaisuudellanne ja ajattelemattomuudellanne ette saa mitään muuta kuin turmiota toimeen;" ja hän jätti hänen ja lähestyi Bräsigiä, joka astuskeli edes takasin ja puhisi kiukuissaan: "Bräsig, hän ei kai sillä mitään pahaa ajatellut".

"On minusta ihan yhdentekevä, Kaarlo, mitä tuommoinen ilkeä, madonsyömä epäluoma minusta ajattelee. — Ratsastelee aasin selässä? Hyi, sehän on vaan mitä ilkeintä kateutta".

"Enhän minä teitä tarkottanut", huudahti Kurz ja juoksi tuvan toisella puolella edes takasin, "minä tarkotin sillä lankoani Baldriania ja värjäriä ja noita toisia hölmöjä. Ja eiköhän pitäisi hulluksi tulla? Ensin toraa vaimoni kanssa reformiyhtiön tähden, sitte toraa puotipojan kanssa, joka makasi kello yhdeksään asti, lauloi eilen illalla toisten kanssa kadulla ja mässäsi aamuyöhön kello neljään asti; sitte toraa rengin kanssa ja eläinlääkärin kanssa, sillä minun hevosellani on kurkkutautia; sitte uudestaan toraa vaimoni kanssa, hän ei salli minun ruveta maata viljelemään".

"Siinä hän on taas oikeassa", puhkesi Hawermann sanomaan, "koko teidän maanviljelyspuuhastanne ei tule mitään, sillä te ette ymmärrä siitä mitään".

"Vai niin? Minä en ymmärrä siitä mitään? Ei mitään muuta kuin harmia! Sisäpiika tolvana peitti pöydän liinalla, joka ulottui alas lattialle saakka; no, me istuimme pöytään, samassa tulee eräs ostaja, minä suutuin puotipojalle, joka ei paikalla rientänyt ylös pöydästä, kiiruhdin itse, sain pöytäliinan jalkoihini ja tempaisin soppavadin ja kaikki astiat lattialle. — Niin, samassa tulee vaimoni ja pidättää minun ja sanoo: Kurz, mene levolle, sinua seuraa tänään kova onni; ja joka kerta kun minä harmia saan, sanoo hän: Kurz, mene levolle! — Tästä voi ihminen hulluksi tulla".

"Ja teidän vaimonne on taas oikeassa, jos te olisitte levolle menneet, niin ette olisi täällä mitään riitaa alottaneet", sanoi Hawermann.

"Vai niin?" huudahti Kurz, "oletteko te jolloinkin terveenä ja raittiina levänneet koko päiväkauden vuoteella, sentähden että on ollut kovan onnen päivä? Minä en sitä enää koskaan tee, pyytäköön vaimoni kuinka hartaasti hyvänsä. Siitähän voi suuttua kuoliaksi! Vaimoni riisuu minulta silloin saappaat ja housut, ja minä lepään vuoteella ja kiukuttelen, etten voi nousta, vaikka tahtoisinkin".

Nyt rupesi pehtori Bräsig täyttä kurkkuansa nauramaan.

"No", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt tänne ja sopikaa pois".

"Ah, mitä?" sanoi Kurz, "enhän minä häntä ole tarkottanutkaan, minä tulin tänne vaan pyytämään teitä molempia tulemaan minun kanssani pellolleni katsomaan, joko voi ruveta kyntämään".

Hawermannin välityksellä saatiin nyt sovinto aikaan, ja nuo kolme maanviljeliää menivät yhdessä pellolle, sillä Kurz luki itsensä ylpeästi heidän joukkoonsa ja takertui niin pahasti kaikenlaisiin tyhmiin puheisin maanviljelyksestä, että pehtori Bräsig yhä arveli itseksensä: "Kenpä nyt oikeastaan ratsastelee aasin selässä?"

"Minulla on täällä peltotilkku", sanoi Kurz, "150 neliösyltää suuri, sitä varten olen minä ostanut 10 kuormaa lantaa teurastaja Krügeriltä, oikein väkevää teurastajanlantaa, minä aion istuttaa siihen punajuurikkaita; eilen annoin hajotella lannan; eikö se riitä, hyvät herrat? Näettehän tässä!" ja hän poikkesi tieltä peltomaalle.

"Sangen huonosti hajoteltu!" sanoi Bräsig. "Hyvästi, sonnitetun pellon pitää näyttää kuin samettimatto", ja rupesi kepillään tyrkkimään sontamöhkäleitä.

"Ei haita mitään", sanoi Kurz, "sen pitäisi kuitenkin hyvästi kasvaa, se on teurastajanlantaa, siitä olen maksanut 10 taaleria".

Mutta yht'äkkiä seisahtui hän, haparoi käsillään ilmaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bräsig, "mikä nyt on?"

"Taivaan pyhät!" huusi Kurz, "johan nyt piru riivaa! Tämä ei olekkaan minun peltoni, tuossa tuo viereinen on minun peltoni, ja se perhanan renki on ajanut minun lantani vieraalle pellolle ja minä annoin sen vielä päälliseksi hajotella! Kymmenen taaleria! Ajajan palkka! Hajottelemis-palkka! Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?"