Front matter (continued 5)

Ja he tulivat. Vitkalleen ajoi Aksel von Rambow nuoren kauniin vaimonsa kanssa tänä kauniina kesäaamuna. Vaunuin kuomi oli laskettu alas, ja jo toisella puolella Gürlitziä osotti Aksel kädellään yli noiden avarain, vihreäin, auringon paisteessa helottavain peltojen Pümpelhagenin viileätä puistoa kohden: "Katso, armahin Fridaseni, tuolla se on, tuolla on meidän maatilamme". Ne olivat vaan harvat ja yksinkertaiset sanat, mutta suurta onnea ja kopeutta osottivat ne, että hän oli tilaisuudessa tarjoomaan rakkaimmalle olennolle, mitä hänellä mailmassa oli, pehmosen sijan; ja vaikka hän olisi puhunut tuhansia sanoja, Fridalle ei hän olisi voinut selvempää kieltä puhua; Frida ymmärsi mikä onni ja kopeus hänen sielunsa täytti, ja hänen oma sydämensä uhkui täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. Koko hänen olentonsa oli vilvas, raitis ja kirkas, hän oli kuin viileä puro, joka tähän asti on juossut syrjässä vihreän, tyynen siimeksen suojassa kaukana valtatiestä vuorten ja metsäin välissä, mutta joka nyt yht'äkkiä ilmaantuu auringon kultaiseen valoon ja näkee omassa pohjassaan kirjavia kiviä ja oudonlaisia näkinkenkiä, salaisia aarteita, joita ei hän milloinkaan ollut ajatellutkaan, puro, jossa pieniä kiiltäviä kaloja lystisti ja sukkelasti välähtelee, kuin yhtä monta toivomusta ja halua työhön ja toimintaan, ja jonka kirkkaassa vedessä vihannat niityt ja kukkaset kuvastuvat, kuin kaikki ne ilot ja riemut, jotka nyt loistivat hänelle vastaan hänen mielikuvituksessansa.

Vilvas, raitis ja kirkas oli hänen ulkomuotonsakin ja soveltui ylimalkaan Kristian Däselin kertomukseen; mutta ken häntä tänä hetkenä likemmin tarkasteli, kun hän katseli Pümpelhagenin puistoa kohden ja taas loi silmänsä nuoreen puolisoonsa, hän voi kyllä nähdä, että nuo raittiit posket myöskin voivat saada lempeämmän värin ja että vieno, lempeä valo voi lieventää tuota kirkasta tulta, joka loisti hänen harmaista silmistänsä, niinkuin kesäillan hämärä peittää loistoisan maan ja uuvuttaa sen hiljaa lumoavalla lemmenlaulullansa suloiseen uneen.

"Ah", huudahti hän ja puristi Akselin kättä, "kuinka kaunista on täällä teillä! Mitkä viljavat pellot! Näetkö vaan, kuinka kauniina laiho kasvaa! Semmoista en ole milloinkaan ennen nähnyt".

"Niin", sanoi Aksel ja katseli varsin onnellisena vaimonsa iloa, "meillä on rikas maa, paljoa rikkaampi kuin teillä". Nyt hän olisi voinut vaieta, ja se olisi ollut yhtä hyvä; mutta miksikä oli Frida ollut niin varomaton ja oli koskettanut hänen keppihevoseensa, maanviljelykseen; tässä täytyi Akselin toki näyttää, että hänkin ymmärsi jotakin siitä asiasta, hän lisäsi sentähden: "Mutta vielä paremmaksi pitää sen tulla. Meiltä puuttuu tietoja, me emme osaa vielä kaikin puolin käyttää maatamme hyväksemme. Näetkös! Tuolla etäällä töyräällä, jossa nyt kasvaa nisua, on jo Pümpelhagenin pelto, ja saatpa nähdä, että kahden vuoden perästä kasvaa siellä kaikenlaisia kauppayrttejä ja niistä olen saava kolmenkertaisen tulon". Ja nyt rupesi hän lavertelemaan niitä ja näitä hampusta ja humalasta, öljykasveista ja aneksista, ja pisteli niiden joukkoon sinne tänne, niinkuin ymmärtäväinen maanviljeliä ainakin, apilasta ja muuta kylvöheinää, "pitääksensä karjaansa hyvässä lihassa ja saadaksensa pellon höystettä", sanoi hän, ja kun hän juuri parhaillaan puuhaili värikasvien kanssa ja myyskenteli suurista summista punasta krappia, sinistä morsinkoa ja keltasta vauia (väriruohoa) ja otti oikein korkeat sääret selkäänsä, silloin ilmaantui yhtäkkiä eräässä käänteessä tällä puolella Gürlitziä nämä samat kirjavat värit myöskin korkeasäärisen hevosen, Hawermannin kimon, selässä hänen näkyviinsä. Se oli Fritz Triddelfitz; hän ilmaantui ihanana kuin taivaankaari Ja katosi samassa kuin tähdenlento.

"Mikä se oli?" huudahti Frida, ja Aksel huusi: "Hei! Hei!" Mutta Fritz ei ollut kuulevinansa, hänen oli vieminen sana kunniaportilla odottaville ja hänellä oli tuskin sen verran aikaa, että hän, Gürlitzin läpi ajaessansa, ehti huutamaan Pomukkelskopille, joka seisoi ovensa edessä: nyt he tulevat viidessä minutissa ovat he Gürlitzissä. Ja Pomukkelskopp huusi yli puutarhan aidan lehtimajaan: "Malla ja Salla tulkaa! Nyt on aika". Ja Malla ja Salla heittivät tuon uuden maalaiskuvan, jota he taas kirjaelivat, lehtimajan vieressä kasvaviin nokkosiin ja pystyttivät italialaiset olkihatut päähänsä ja tarttuivat isä Pomukkelskoppiin kiini kahden puolin ja isä Pomukkelskopp sanoi: "Älkää millään ehdolla vaan katsoko taaksenne, sillä tämän pitää näyttää siltä, kurri olisimme vaan sattumalta kävelemässä, esimerkiksi kauniin ilman tähden".

Mutta kova onni ei nuku! Kun Mukkel tytärtensä kanssa meni ulos veräjästä ja Aksel hiljakseen ajoi läpi kylän ja hänen nuori vaimonsa kysyi häneltä: "Kuka se herttainen tyttö oli, joka meitä tervehti?" ja Aksel hänelle vastasi sen olleen Lovisa, Hawermannin, hänen pehtorinsa tyttären, ja että se talo, jonka edessä hän seisoi, oli pappila, mahtoi kai piru riivata Pomukkelskopin Kanasta, että hän juuri samaan aikaan kävi ruokkimaan ankanpoikia mäskillä, valkea myssy päässä ja tuo musta merinolevätti yllä, sillä se piti vielä yhä ja oli kylläksi hyvä tämmöiseen toimeen. Nähdessänsä Pomukkelskopin menevän ulos veräjästä molempain tyttäriensä kanssa, piti hän sitä ihan hävyttömyytenä, että Mukkel lähti pois kotoa ilman häntä; hän pyyhki sentähden mäskiset kätensä vanhaan, tahmeaan, mustaan pukuunsa ja lähti astumaan perästä, päästä valkeana, varrelta mustana, jäykkänä ja suorana, juurikuin olisi joku vanha, puoliksi lahonnut hautaristi lähtenyt vähän kävelemään.

"Mukkel!" huusi hän puolisonsa perästä.

"Älkää katsoko taaksenne", sanoi Mukkel, "tämän pitää näyttä varsin luonnolliselta".

"Kopp", huusi Kananen, "etkö sinä tahdo seisahtaa! Pitääkö minun sinun tähtes juosta itseni hengähdyksiin?"

"Minun puolestani", sanoi Pomukkelskopp harmissaan. "Älkää katsoko taaksenne, lapset, minä kuulen jo vaunujen jyrinän, ja pitää näyttää siltä, kuin tulisimme vaan sattumalta".

"Mutta, isä", sanoi Salla, "onhan se äiti".

"Äiti tai ei äiti!" huusi Pomukkelskopp vihan vimmassa, "hän turmelee koko asian. Mutta, armaat lapset", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, "älkää sanoko sitä äidille".

Ja kyhkynen tuli ähkyen perästä: "Kopp!…" mutta hän ei ehtinyt edemmäksi, sillä vaunut saapuivat myös samassa paikalle ja Pomukkelskopp seisoi nyt siinä ja kumarteli: "Aah! Toivotan onnea, toivotan onnea! Paljo Jumalan siunausta!"

Ja Malla ja Salla niiailivat, ja Aksel käski ajajan pidättää ja sanoi iloitsevansa suuresti nähdessänsä naapurinsa olevan hyvässä voimisessa perheensä kanssa, ja Mukkel nykäisi tuontuostakin salaisesti vanhaa mustaansa, että Kananenkin niiaisisi; mutta Kananen seisoi jäykkänä ja läähätti vaan, ikäänkuin tuntuisi vastaanotto hänestä liian lämpimältä, ja Frida istui myös niin jäykkänä vaunuissaan, kuin ei tämä seikka häneen ensinkään koskisi. Ja Mukkel rupesi jo kertomaan siitä erinomaisesta tapauksesta, että hän juuri tänään ja tähän aikaan molempain tyttäriensä kanssa sattui olemaan kävelemässä, kun hän samassa sai pienen nyhjäyksen kylkeensä Kanasen kynkkäluusta ja kuuli hänen irvistellen kuiskaavan: "Ja sinun vaimosi seisoo tässä kai kuin pataässä?" josta hän kokonaan joutui hämille ja takertui kaikenlaisiin sananparsiin, niin että Aksel kyllästyi ja käski kuskinsa ajaa edelleen, sillä muistutuksella, että hän toivoi, pian taas saavansa nähdä herra Pomukkelskopin.

Ja Pomukkelskopp jäi ällistyneenä seisomaan maantielle, korvat lerpuksissa, ja Malla ja Salla tarttuivat häneen kiini taas molemmin puolin, ja sen sijasta, että hänen olisi pitänyt ikäänkuin sattumalta mennä taas kävelemään, palasi hän takasin kartanoonsa ja hänen perässänsä kulki Kananen ja johti häntä hellillä ohjaksillaan takasin hänen velvollisuuteensa; mutta vuosikausia muisteli Pomukkelskopp tätä hetkeä ja Kanasensa varoituksia ei hän sinä ilmoisna unhottanut.

"He näyttävät olevan hyvin ikäviä ihmisiä", sanoi Frida, kun taas ajoivat eteenpäin.

"Sitä he ovat", sanoi Aksel vastaukseksi, "mutta he ovat hyvin rikkaita".

"Ah", huudahti Frida, "kuinka vähän kiitettävä on rikkaus yksin!"

"Se on totta, Frida kulta! mutta sen miehen sanotaan olevan hyvin kelvollinen maanviljeliä ja tämä seikka ynnä tuo niin likeinen naapuruus pakottaa meitä seurustelemaan heidän kanssansa".

"Onko se todellakin sinun aikomukses, Aksel?" kysyi Frida.

"Varmaan", vastasi Aksel, ja Frida istui tuokion aikaa ajatuksissaan ja kysäisi sitte yht'äkkiä: "Mimmoinen mies pastori on?"

"Minä itse en häntä paljon tunne; mutta minun isävainajani piti hänestä paljon ja minun pehtorini oikein jumaloitsee häntä. Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä, "se on luonnollista! pastori on kasvattanut hänen ainoata tytärtänsä pienestä lapsesta asti".

"Vai niin, sitä ihanaa tyttöä pappilan edessä; mutta siinä työssä on kai pastorin rouvalla ollut paras osa. Tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen mar — se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt — hänen sanotaan olevan vanha iloinen rouva".

"He ovat varmaankin hyviä ihmisiä", sanoi Frida vakavasti.

"Frida kulta", lausui Aksel ja asettui vastarintaan, "kuinka pikaan te naiset toki teette päätöksiänne! Sentähden että nuo ihmiset ovat kasvattaneet vierasta lasta ja — otaksukaamme — häntä hyvin kasvattaneet, sentähden…" ja nyt aikoi hän laveammin levitellä laihaa viisauttansa, jota hän itse nimitti "ihmistuntemiseksi" — sillä se on tunnettu asia, että juuri ne, jotka sokeina, kuin koiran penikat, ovat tulleet mailmaan ja jotka eivät vielä ole yhdeksättä päivää nähneet, enimmästi ihmistuntemisestaan haastelevat ja sillä ylvästelevät; — mutta hän ei tällä erällä valitettavasti päässyt sen pitemmälle, sillä hänen nuori rouvansa hypähti ylös istuvalta ja huudahti: "Katso, Aksel, katso! Lippu ja kunniaportti! Väki on valmistanut meille juhlallisen vastaanoton!"

Ja kuski Degel katsahti taaksensa yli olkapäänsä ja lausui, tyytyväisesti nauraen: "Niin, armollinen rouva, minä en saisi sanoa; mutta näettehän sen nyt itse, siitä on suuri ilo syntyvä. Mutta minä tahdon ajaa hiljakseen, muuten saavat he vielä minun hevoseni pelkäämään".

Luku 15.

Miksikä lippua ei voi liehuttaa, ja miksikä kahlekoira käy David Däselin kinttuihin kiini. Miksikä Mari Möller on ryykkiluodin näköinen ja Bräsig tahtoo syöttää Pümpelhagenin sikoja rusinoilla ja manteleilla. Fritz saa hevosen ja Hawermann kirjan. Älköön kukaan millään ehdolla juosko pimeässä vaunuin aisaan, ja kuinka oppineet kutsuvat ihmisen vatsaa myöskin organismiksi.

Nyt olivat perillä. Hawermann lähestyi vaunuja ja lausui pari yksinkertaista sydämellistä sanaa, ja tuon nuoren rouvan kirkkaat silmät tähtäsivät niin lempeästi vanhuksen harmaita hapsia, ikäänkuin lämmittävä auringon säde, ja ennen kuin Aksel tiesikään — hän ei, näet, vielä sekasotkuisen ihmistuntemisensa kanssa ollut selvillä, kuinka hänen tässä tilaisuudessa piti itseänsä käyttää — koppasi Frida Hawermannille kättä ja tällä kädenpuristuksella solmittiin liitto, kummankaan mitään hiiskumatta, sillä he olivat katsoneet toinen toisensa silmiin ja havainneet niissä suoruutta, totuutta ja luottamusta. Ja Aksel tarjosi nyt myöskin kättänsä, ja koulumestari Strull astui Äsel-joukkoneen esille ja alotti "kiitosvirren erityisissä tiloissa", n:o 545 Meklenpurin virsikirjasta "Kovan ukkosen ilman jälkeen"; mutta hänellä oli kumminkin sen verran ymmärrystä, että hän alotti toisesta värsystä, koska se erinomaisen hyvin sopi hänen nuoreen isäntäänsä: "Herra, sinun voimaas kiitämme", ja Bräsig tahtoi nyt riehuttaa lippua, mutta Kyösti Kegel piti kiini.

"Etkö tahdo hellittää nuorasta, lurjus!" huusi Bräsig.

"Sun vihas me tunnemme", lauloi koulumestari eteenpäin.

"Poika, päästä penteleessä nuora irti!" huusi Bräsig väliin.

"Ja myös kuinka armokätes meitä varjelee", lauloi koulumestari.

"Saan minä sinun kynsiini, köntti, niin kyllä minä sinun luusi runtelen!" huusi Bräsig.

"Ken Sinuun luottaa vaan, se kyllä varjellaan", lauloi koulumestari.

"Herra pehtori, nuora istuu kiini poppelipuussa", huusi poika, ja Bräsig tempaisi lippua ja veti kokonaisen oksan alas, ja koulumestari lauloi: "jos kuinka taivas jyräilee".

Ja Fritz Triddelfitz juoksi ja soitti ruokakelloa, minkä jaksoi, Bräsig heilutti lippua ja miehet ja vainiot, rengit ja piiat, renkipojat ja lapset huusivat: eläköön ja hurraa! ja David Däsel puhalsi torvea: Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin ja kultani mun jää tänn' — tyyt! tyyt! tyyt! ja nyt tuli kaikki niin juhlalliseksi, että se jo koiraakin liikutti, sillä viimeisen tyytäyksen kuullessaan syöksi kahlekoira, jonka Kyösti Kegel piloillansa oli irtilaskenut, että hänkin saisi tänään vähän iloita, David Däselin koipiin kiini, ja nuo molemmat ruunat vaunujen edessä rupesivat myös omituisella tavalla kuorsahtelemaan, jonka tähden oli oikea onni, että kuski Däsel jo ennakolta oli sitä varten varuillansa; sillä tällä kertaa päättyi kaikki hyvästi, eikä kauvan viipynyt, kun ajaja pidätti herraspytingin eteen ja Aksel nosti nuoren, rakkaan vaimonsa ulos vaunuista.

Huoneet olivat sisältä koristetut yhtä runsaasti vihannuudella ja kukilla kuin ulkopuolelta, ja seppeleiden ja kukkaköynnöksien välissä pyöri Mari Möller uudessa, punasessa musliinipukimessaan, posket ja käsivarret tulipunasina, ja vilvoteltuaan itseänsä pikkusen vihannuudessa, syöksähti hän taas takasin kyökkiin takan eteen ikäänkuin ryykkiluoti, jota tuontuostakin täytyi kuumentaa, ja kun nyt tuo nuori, armollinen rouva oli astunut yli kynnyksen, kävi Mari Möller häntä vastaan, nuo punaset käsivarret harillaan, ikäänkuin olisi hän Molok vainajan ilmeinen tytär, ja laski nuoren emännän päähän tulipunasista ruusuista kiedotun seppeleen, hypähti kolme askelta taaksepäin ja liikutteli punasia käsivarsiansa, juurikuin leimahtelisivat tulenliekit ulos hänen sisästänsä ja lausui värsyn, jota hän koko kolme pitkää kuukautta Bräsigin kanssa oli valmistellut:

"Nyt terve, terve tultuas, Sä emäntämme armias! Oi ota vastaan seppele, Jonk' päähääsi nyt laskemme, Ja nöyrä onnen toivotuksemme!"

Ja kun Mari Möller oli läksynsä lukenut, tempasi hän ruokasalin oven selkiselällensä, ja siellä seisoi pöytä täynnä ruokia ja se oli jo hyvän aikaa ollut katettuna, sillä päivä oli jo pitkälle joutunut. Ja Aksel kuiskasi pari sanaa erikseen rouvallensa ja rouva nyykäytti päätään ystävällisesti tuon ruususeppeleen alta ja kääntyi vanhaan pehtoriin ja sanoi: tänään oli pehtorin oleminen hänen vieraanansa ja koulumestarin ja tuon nuoren maanviljeliän myöskin ja mahtaisiko se vanha oiva herra, joka lippua oli liehuttanut, hänelle rukkaset antaa, jos hän häntäkin päivälliselle pyytäisi? Sitte lähestyi hän Mari Mölleriä ja kiitti häntä vielä kerran hänen kauniista puheestansa ja toimestansa ja sanoi, että hänellä nyt kai oli aikaa nauttia hänen kanssansa yhdessä, mitä hän niin suurella huolella oli valmistanut. Ja Mari Möller lensi nyt ilosta niin punaseksi, kuin olisi koko kyökinuuni sysätty hänen sydämeensä ja kuumennettu mitä tulisimmilla koivuisilla hiilillä.

Ja kauvan ei viipynyt, kun kaikki tulivat saapuville. Hawermann oli tuonut Bräsigin ja esitteli hänen nuorelle haltiaväelle vanhana, uskollisena ystävänänsä, joka myöskin oli tuntenut vanhan kamarineuvos vainajan hyvin likeisesti ja ei ollut voinut olla ottamatta osaa tervetuliaisiloihin Pümpelhagenissa. Bräsig meni suorastaan Akselin luoksi, tarttui hänen käteensä ujostelematta ja puristeli sitä ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin vakuuttaen hänelle ystävyyttänsä elämässä, kuolemassa:

"Herra luutnantti", sanoi hän, "on hauskaa nähdä teitä! Ja niinkuin Kaarlolle jo olen sanonut, ilahuttaisi minua suuresti, jos te tulisitte isäänne".

Ja sitte hän lähestyi nuorta rouvaa: "Armollisin rouva", ja nyt haparoi hän hänen kättänsä, tavottikin sen viimein ja näytti siltä, kuin aikoisi hän sitä suudella, mutta yht'äkkiä sysäsi hän sen kyynärän matkaa pois luotansa: "Ei! Tätä ei! Minun on aina täytynyt suudella armollisen kreivinnani kättä ja se tuntui kuin joku pakollinen hovipalvelus; minä en tahdo kyllästyä teihin, siksi näytätte te liian rakastettavalta; mutta jos joskus tarvitsette luotettavaa miestä — nimeni on Sakarias Bräsig — lähettäkää silloin sana minulle — minä asun pienen taipaleen päässä tästä — Haunerwiemissä — ja päivä ei ole oleva minulle liian kuuma eikä yö liian pimeä".

Tämmöisten puheiden kanssa on omituinen laita; rehelliset ihmiset puhuvat suorastaan suunsa puhtaaksi, eivätkä sinä hetkenä ajattele, kuinka se vastaanotetaan. Aksel ei ottanut näitä sanoja vastaan semmoisina, kuin niiden tarkotus oli. Että mokoma pehtori Bräsig asetti hänelle esikuvan — olkoonpa vaan se hänen oma isänsä, jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa — se ei häntä miellyttänyt; hän tunsi itsensä loukatuksi. Frida taas, joka tarkasti kaikki asiat perin pohjin, otti tuon vanhan pehtorin puheen vastaan kuin sipulin, jonka vanhat kuivettuneet ja karheat hilseet hän kuori pois, ja niin tuli sieltä oikein kaunis kiiltävä sydän näkyviin ja kun hän vielä leikkasi sen halki, löysi hän sieltä niin terveen, eheän sirkkalehden, että hän tarttui tuon vanhan pojan käteen kiini ja veti hänen istumaan pöytään viereensä.

Nyt tuli Fritz Triddelfitz, tietysti nuorena tilanhaltiana, sillä hän oli ottanut päällensä sinisen häntyrinsä kiiltävine nappineen, joka näytti ihan siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sininen takki penikoinnut vartavasten Fritzin tähden. Ja nyt tuli koulumestari Strull, suuri, roteva mies, jonka luoja pikemmin oli määrännyt puunhakkaajaksi kuin lasten kurittajaksi. Paksun päänsä ja mustan pukunsa kanssa, joka jälkimäinen jo rupesi hyvin ruskealta vivahtelemaan, näytti tämä vanha urho aimolliselta rautanaulalta, joka sattumalta on lyöty viistosti seinään ja, joka siihen nyt vähitellen on kiiniruostunut. Hänen, kasvonsakin näyttivät vähän ruostuneilta, ja ainoa, mikä hänessä näytti eloisemmalta, oli hänen paitansa kellahtunut etupuoli, jota koulumestarin muori sentähden oli runsaasti sivellyt sinivärillä, ja tästä oli hän saanut tuon merivihreän vivahduksen.

Nämä molemmat viimetulleet otti Aksel erinomaisen kohteliaasti vastaan, ja kun hän kuuli, että Fritzin isä oli apteekari Rahnstädtissä, joka myös osasi tehdä analyysejä, täytyi Fritzin istua hänen vereensä, ja kun pehtori Bräsig kuuli sanan analyysi, sieppasi hän sen heti herra luutnantin suusta ja sanoi erikseen Hawermannille: "Analuski? Analuski? Mitä hän sillä tarkottaa? Tarkottaako hän sillä syöpäläisiä?" Ja odottamatta vastausta, sanoi hän Akselille: "Armollisin herra luutnantti, niitä vietäviä varten on teidän antaminen apteekarin pojan hankkia itsellenne purkin lunkentus napoleonia",[11] jota Aksel tietysti ei ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisi ymmärtänytkin, ei hänellä olisi ollut aikaa siihen puuttua, sillä kun nyt kaikki olivat pöytään sijoittuneet — koulumestari istui vaan puoliksi, sillä hän vaan vaappui tuolinsa yhdellä kannikalla — ryhtyi hän heti pääaineesensa, Pümpelhagenin maanviljelykseen, mullisteli ylös alasin koko pellon ja viskeli ympärillensä luujauhoja, salpietaria ja guanoa ja laitatti heti puutarhan taa suuren humalatarhan, niin että vanha Hawermann parka arveli hiljakseen itseksensä: niin kehnoiksi ei hän toki olisi luullut herransa käsityksiä maanviljelyksestä; ja se häntä enimmästi kummastutti, että Bräsig saattoi nauraa täyttä kurkkuansa kaikelle tälle hulluudelle. Mutta se oli varsin luonnollista, sillä Bräsig luuli Akselin vaan laskevan leikkiä ja pilapuheita, ja kun nuori isäntä lopetti humalaviljelyksensä näillä sanoilla: "Tietysti pitää maan olla sitä varten ensin täydellisesti valmistettu", purskahti Bräsig suureen nauruun ja sanoi: "Oikein, — ja kun tämän valmistuksen olemme aikaan saaneet, niin möyhennämme sitä vielä vähäsen ja sitte kasvatamme siinä vaan rusinoita ja manteleita ja syötämme niillä sikoja", — tässä kääntyi hän nuorta emäntää kohden — "miten makealta maistuneekaan rusinoilla ja manteleilla syötetty sika?"

Tämä ei Akselille oikein ollut mieleen ja hän katseli perhanan pitkäkseen pitkin nenäänsä ja rymisteli silmäkarvojansa myttyyn; mutta hän oli niin hyvällä vauhdilla talouden asioissaan, ettei hän siitä niin helpolla voinut hellittää, ja rupesi nyt puhumaan kyntämisestä ja eräästä koneesta kokkarenuijan kanssa, jonka hän itse oli keksinyt, ja kääntyi armossa lähimmän naapurinsa Fritz Triddelfitzin puoleen, joka antoi niin äärettömän sivistyneitä ja viisaita vastauksia, että Mari Möller istui siinä suu solallansa ja löi ajatuksissaan rintoihinsa ja huudahti: "Jumala armahtakoon minua syntistä! Ja häntä kohden minä, mieletön mato, kurotin kättäni! Sehän olisi ihan, kuin jos hanhi ja kotka munisivat samaan pesään".

Kun päivällistä oli syöty, nousi armollinen rouva pöydästä, jätti hyvästi seuralle ja sanoi Hawermannille: Aksel ja hän olivat aikoneet mennä huomenna kartanon peltoja katselemaan, ja hän toivoi, että Hawermann rupeisi heille oppaaksi. Sen Hawermann ilolla lupasi tehdä, ja kun nuori emäntä oli pois mennyt, kävi malja vielä vähän aikaa ympäri pöydässä ja Daniel Sadenwaterin oli tuominen sikareja. Tämän vanhan palvelian oli Aksel nimittäin pitänyt Fridan pyynnöstä ja sentähden oli Daniel tänään päivällisellä pannut hänen eteensä vanhan herran veitsen ja kahvelin ja oli tällä tavalla mielestänsä asettanut Akselin talon uudeksi isännäksi, ja joka kerta, kun hän tarjottimella oli tarjonnut nuorelle herrallensa uutta ruokalajia, oli hän samassa tarjonnut hänelle oman itsensä ja hänen vanhat silmänsä sanoivat selvään: hänen nuori herransa voi tehdä hänen kanssansa, mitä hän tahtoi, hän oli ehdottomasti häntä totteleva.

Bräsig otti "sikalin", niinkuin hän niitä kutsui, ja kertoi herra von Rambowille, että hänkin silloin tällöin poltteli semmoisia, nimittäin lukkari Brökerin tekemiä; no, ne olivat kans sitä lajiansa, ja hänestä tuntuivat ne liian karvailta ja samassa ilettäviltä, sillä ihmiset sanoivat Brökerin liisteröivän niitä kiini omalla syljellänsä, jonka tähden hän ei voinut pitää niitä maukkaina. Aksel ei tähän mitään vastannut, sillä — hän ei tietänyt miksikä — Bräsig ei häntä miellyttänyt, Bräsigissä oli hänen mielestänsä lian paljo ilkullista lystillisyyttä, joka huonosti soveltui hänen omaan ihastukseensa maanviljelyksestänsä, sitä vastaan oli Fritz Triddelfitz ollut ihan toisenlainen kuulia, hän oli nyykytellyt ja ravistellut päätään, milloin suostumuksesta, milloin ihmetyksestä, ja huudahdellut ihastuksissaan niin monta kertaa oh ja ah, että Aksel vihdoin luuli olevansa oikein paksu, valettu talikynttilä, joka seisoi korkealla kynttiläjalassa, valaisemassa Pümpelhagenia ja läheisiä kyliä, niin — miks'ei — koko mailmaa. Mutta, niinkuin jo monesti olen sanonut, Aksel oli hyvä ihminen, hän ei ainoastaan tahtonut valaista ympäristöänsä, hän tahtoi myös sitä lämmittää; tuo herkullinen atria, nuo hyvät viinit ja se ihana tunne, että hän oli isäntä, synnyttivät hänessä päivällisen jälkeen kaikenlaisia ajatuksia. Hän huusi Hawermannia tulemaan akkunan luo ja kysyi häneltä, oliko hän tyytyväinen Fritziin. Hawermann vastasi: noin jotenkin, olihan Fritz jo oppinut yhtä ja toista, ja hän toivoi aikaa myöden hänestä tulevan kelvollisen maanviljeliän. Tämä oli Akselista, joka niin armollisella mielialalla oli, kylliksi, ja hän kysyi vielä, mitä Fritzillä oli palkkaa ja oliko hänellä hevosta käytettävänänsä. Ei, vastasi Hawermann, hevosta ei hänellä ollut eikä mitään palkkaakaan, hän ei antanut mitään eikä myöskään saanut mitään.

Aksel lähestyi nyt Fritziä ja sanoi: "Hyvä Triddelfitz, ilokseni olen herra pehtorilta kuullut, että hän on hyvin tyytyväinen teihin, minä saan sentähden tarjota teille tulevaksi vuodeksi palkaksi viisikymmentä taaleria ja yhden hevosen pidettäväksi".

Fritz tuli ihan ymmälle: Hawermann hyvin tyytyväinen häneen, se oli hänestä ihkasen uutta; viisikymmentä taaleria, olihan se jo sievä summa; ja hevonen sitte; hänen päänsä kävi niin pyöräile, että hän tuskin voi Akselia kiittää. Mutta Aksel ei hänelle siihen aikaa antanutkaan, sillä hän veti Hawermannin taas akkunan luo. Ja nyt juosta nelistivät kaikki lähiseudun hevoset, mustat ja ruskeat, kimot ja rautikot Fritzin aivoissa ympäri, ja kutakin erikseen siellä nyt tarkasteltiin, ikäänkuin olisi Meklenpurin hallitus siirtänyt Rahnstädtin markkinat hänen päähänsä, ja häntä vastapäätä istui Bräsig ja irvisteli, yht'äkkiä huudahti tuo onnenmyyrä, Fritz:

"Herra pehtori, tulevassa kuussa tulee suuriherttua Rahnstädtiin, siksi pitää minun se saada, sillä me nuoret maanviljeliät ratsastamme häntä vastaanottamaan".

"Mikä pitää teidän saada?" kysyi Bräsig.

"Rautikkotamma, nuori tamma, Kyösti Preberowin tamma".

"Minä tunnen sen", sanoi Bräsig hyvin kylmästi.

"Kelpo hevonen!"

"Vanha kaakki on se", sanoi Bräsig, "ja suuriherttuan tullessa Rahnstädtiin ette voi sitä käyttää, sillä se ei voi kuulla hurraahuutoa".

Se olisi pahasti, se, sillä semmoisessa tilassa tulisi tietysti "hurraa!" huudettavaksi; mutta Fritz tiesi hyvin, että Bräsig joka tilaisuudessa vastusti häntää hän ei siis ollut tästä millänsäkään.

Sillä aikaa oli Aksel vielä pitänyt lyhyen esitelmän vanhalle pehtorillensa maanviljelyksen edistymisestä ja lopuksi pisti hän vanhuksen käteen erään kirjan, sanoen: "Minä annan teille tämän kirjan lahjaksi; sen pitäisi tästä lähin olla jokaisen maanviljeliän raamattuna".

Hawermann kiitti, ja koska rupesi jo hämärtämään, erosi seura. Nuo molemmat vanhat pehtorit ja mestari Strull, joka mukaan kutsuttiin, menivät Hawermannin huoneesen. Fritz siirtyi talliin.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, ei kukaan tietänyt, ei edes hän itsekään, hän meni vaan sinne kuin vainun vedosta, hänen täytyi saada nähdä hevosia, hänen täytyi saada sisällinen olentonsa sopusointuun ulkomailman kanssa, ja niin käveli hän puolipimeässä edes takasin noiden vanhain työjuhtain takana, jotka hän jo tuhat kertaa ennen oli nähnyt, ja katseli niiden jalkoja. Yhdellä oli patti — kukaan ei ollut mies saamaan häntä ostamaan pattikonttista hevosta, sen taudin tunsi hän kyllä; toisella oli pääntautia — mitä pääntauti oli, sen oli hän tietänyt jo pari vuotta aikaa; kolmannella oli virmatautia — sepä olisi oikea hölmö, joka ostaisi virmaisen hevosen; eräällä oli pahka kintuissa — ei mitään vaaraa! poltetaan vaan vähän tulisella raudalla; ja nyt tulivat kivisapet ja räkätaudit ja kaiken tämän hevoskurjuuden keskeltä loisti hänen sydämeensä ystävällinen myhäily ja eräs ihmeen-ihana olento, nimittäin tuo armollinen nuori rouva, johon Fritz Triddelfitz sitte päivällisen oli kuolemaan asti rakastunut, ja niin kiittämätön oli se luikari, että hän oli aikeissa tehdä isäntänsä, joka tämän hevoshuvituksen hänelle oli toimittanut, onnettomaksi, vaikka tosin vaan ajatuksissa.

"Niin", sanoi hän seisoissansa tallin ovella, kun hämärä hiljaa peitti kaikki pimeyteen, "mitä on Lovisa Hawermann armollisen rouvan enkelihahmoon verrattuna. Minun tulee sinua sääli, Lovisa! Miten oli mahdollista, että minä voin häneen rakastua. Voi hyväinen aika, ja Miina ja Liina sitte! Pari pientä tölleröä. Ja Mari Möller! Semmoinen luntus! Mikä suuri erotus hänen ja armollisen rouvan välillä tänään päivällisellä oltaissa, kuin peruna persikan rinnalla! Ja kun minä nyt vaan saan rautikkotammani, niin silloin — 'armollinen rouva, mitä käskette? Kenties on kirje postiin vietävänä?' tahi kun hän illalla tulee takasin tanssiaisista Rahnstädtistä ja vanha Daniel Sadenwater ei ole heti saapuvilla — tempaisen minä auki vaunuin oven ja kannan hänen sisään käsilläni! 'Ah, hyvä Triddelfitz, minulta jäi nenäliinani Rahnstädtiin', taikka, 'kalossini'. 'Ovat paikalla noudettavat', ja niin hyppään minä rautikon selkään — yks — kaks — kuin nuoli ilmassa — puolen tunnin kuluttua olen taas takasin — kaksi penikulmaa puolessa tunnissa — 'armollinen rouva, tässä ovat kalossinne', ja silloin sanoo hän: 'Kiitoksia, rakas Triddelfitz, semmoinen kohteliaisuus — tuhat tulimmaista, sitä penteleen aisaa!" Sillä kun hän nyt pilkkopimeässä aikoi mennä tallista pois, sattui hän rakkauden hommissaan astumaan päin aisaa, joka hänen omasta huolimattomuudestansa siihen oli jäänyt, ja siinä hän nyt makasi nuorena tilanomistajana jollakin pehmeältä tuntuvalla läjällä. Mitä se oli, ei hän tietänyt; mutta hänen nenällänsä oli jonkinlainen aavistus siitä, ja sen verran tiesi hän varmaan, että hänen ensin oli tarkasteleminen pukuansa kynttilän valossa, ennen kuin hän meni Hawermannin luo.

Hawermannin huoneesen olivat nuo kolme vanhaa herraa menneet ja kun he nyt illan hämärässä istuivat siellä koossa, kysyi Bräsig: "Kaarlo, tuo kirja on kai semmoinen romanikirja, jota luetaan talvi-illoilla?"

"Sitä en vielä tiedä, Sakari. Sytytetäänpä kynttilä palamaan, niin saamme nähdä".

Ja kun nyt huone oli valaistu, aikoi Hawermann tarkastaa kirjan nimeä, mutta Bräsig otti kirjan hänen kädestänsä: "Ei, Kaarlo, onhan meillä täällä kirjanoppinutkin seurassamme, Strull saa lukea".

Strull rupesi nyt lukemaan yhtä painoa, ikäänkuin lukisi hän sunnuntain evankeliumia, ja jos hän ylimalkaan mitään pysähdystä teki, niin tapahtui se ainoastaan vieraissa sanoissa: "Kemia maanviljelyksen ja fy-si-o-logian palveluksessa —"

"Seis!" huudahti Bräsig, "niin ei se sana ole, se on fysionomia".

"Ei suinkaan", väitti Strull, "tässä äännetään sitä fy-si-o-logia".

"Olkoon menneeksi, Strull", sanoi Bräsig, "noiden vierasten sanain kanssa on omituista laitaa, yksi ääntää niitä yhdellä tavalla, toinen toisella. Eteenpäin vaan!"

"Kirjotti Justus Liebig lääketieteen ja filosofian tohtori kemian professori Ludwigin yliopistossa Giessenissä Hessenin suuriherttuallisen Ludwig-tähdistön ja Venäjän keisarillisen Pyhän Annan tähdistön kolmannen luokan ritari ulkomainen jäsen kuninkaallisessa tiedeakatemiassa Tukholmissa — ja nyt tulee taas joku latinalainen sana, jota en taida lukea — Lontoossa kuninkaallisen Akatemian kunniajäsen Dublinissa —"

"Seisahda!" huudahti Bräsig. "Taivahan pyhät, mitä kaikkiahan se mies onkaan!"

"Ei ole vielä likimaillekaan lopussa, tulee kumminkin vielä toinen sen verta".

"Sen jätämme sillensä. Lue eteenpäin vaan!"

"Viides parannettu ja lisätty painos Braunschweig Vieweg ja pojan kustantama 1843. Sitte tulee esipuhe".

"Sen jätämme myöskin lukematta", sanoi Bräsig, "ja alotamme alusta".

"Päällekirjotus kuuluu seuraavalla tavalla: Aineisto, viiva alla".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "eteenpäin vaan!"

"Elimellisen kemian tehtävänä on tutkia elämän kemiallisia ehtoja ja kaikkein organismein täydellistä kehkiämistä. Piste."

"Minkä vietävän kehkiämistä?" kysyi Bräsig.

"Kaikkein organismein," sanoi koulumestari.

"Jopa nyt jotakin," huudahti Bräsig, "olen minä kyllä ulkomaalaisia sanoja kuullut, mutta organismi, organismi! Olisi se edes ollut urkunisti! Mutta saatpa nähdä, tämä on oleva joku versikirja, sillä ne alkavat myöskin aina semmoisilla ymmärtämättömillä sanoilla. Eteenpäin vaan!"

"Kaikkein eläväin olentoin voimassa pysyminen riippuu visseistä aineista, joita sanotaan ravintoaineiksi; niitä organismi käyttää kehitäksensä ja uudistuaksensa. — Piste".

"Siinä se mies on oikeassa", sanoi Bräsig; "ravintoaineita tarvitsee elävä olento ja" — hän otti kirjan Strullin kädestä — "niitä organismi käyttää, nyt tiedän minä myöskin, mitä hän organismilla tarkottaa; hän tarkottaa sillä vatsaa. Minä tahdon sanoa teille, mestari, tämä on vaan korupuhetta, että kirja näyttäisi sitä oppineemmalta".

Siihen suuntaan kulki pakina vielä muutaman aikaa, kunnes koulumestari meni kotia, ja kun hän oli mennyt, istuivat nuo molemmat vanhat ystävät vielä tuttavallisesti ja hiljaa kahdenkesken — sillä Bräsig jäi yöksi Pümpelhageniin — kunnes Hawermann huokasi raskaasti ja lausui: "Ah, Sakari, minä luulen, että minulle nyt on tukala aika tulossa".

"Miksikä niin? Sinun nuori isäntäs on iloinen, leikillinen mies; kah, sitä hauskaa pilaa, kuin hän tänään laski päivällispöydässä omituisesta maanviijelyksestänsä!"

"Siinäpä se juuri on, sinä pidit sitä leikkinä ja hän piti sitä totena".

"Hän piti sitä totena?"

"Varmaan teki hän sen. Hän on tutkinut maanviljelystä noista uudenaikaisista kirjoista ja ne soveltuvat huonosti meidän vanhoihin tapoihimme, ja vaikka minä mielelläni tahtoisinkin, en voi minä kumminkaan enää perehtyä tuohon uuteen tapaan, minulta puuttuu siihen tietoja".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo! Näetkös, tieteitten laita näyttää minusta olevan sama kuin köydelläkiipiän; joka lapsuudesta asti on tottunut nousemaan torniin, ettei hänen päätänsä pyörytä, se hyppii vanhoilla päivilläänkin pelkäämättä pitkin köyttä, ja joka koulupoikana pienestä asti on tottunut tieteisin, ettei hänen päätänsä pyörytä, se hyppii myös vanhoilla päivillään huviksensa jokaisella köydellä, jonka tieteet ovat hänen käytäväksensä piukottaneet. — Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän. Mutta sen me olemme nuorina ollessamme laiminlyöneet, ja ruveta hyppimään tuommoisella köydellä" — hän osotti kirjaa — "siihen ovat minun vanhat luuni jo liian jäykät. Mutta minä en häntä tahdokaan vastustella, hän voipi minun puolestani itse hoitaa maanviljelystä tuolla uudella tavalla ja minä tahdon voimaini perästä olla hänelle siinä avullisna, mutta semmoinen maanviljelys vaatii paljo rahaa, ja sitä ei meillä ole. Minä luulin ensin hänen saavan jotakin vaimonsa kanssa; mutta sieltä kai ei mitään ole lähtenyt, koska hän itse on laitattanut nuo uudet ajoneuvot ja uudet huonekalut Rahnstädtissä, ja maksettu ei niistä vielä ole penniäkään".

"No, vähänpä siitä, Kaarlo; huonoa kauppaa ei hän kuitenkaan ole tehnyt. Hänen rouvansa miellyttää minua erinomaisesti".

"Minua myöskin, Bräsig".

"Ja mitä kelpo vaimo talossa voi toimeen saada, sen voit sinä nähdä omasta armaasta sisarestas. Huomenna menen minä hänen luoksensa, sillä siellä sanotaan ilmaantuneen arveluttavia häirinköjä noiden molempain hengellisten herrain välillä. Ja sentähden nyt hyvää yötä, Kaarlo".

"Hyvää yötä, Bräsig".

Luku 16.

Fritz Triddelfitz rantahaukena. Herra von Rambow pitää puheen, ja mitä Päsel ja Näsel ja Kegel siitä arvelevat. Slusuhr ja Taavetti tulevat ensi kerran vieraisille samalla tavalla kuin ennen. Kuinka Hawermann näytti armolliselle rouvalle pellot, ja miksikä toisinaan yhdessä ainoassa silmäyksessä voi piillä ihmisen koko tulevaisuus.

Seuraavana aamuna kiiteli Fritz Triddelfitz Pümpelhagenin kartanolla kuin rantahauki kourilammikossa, sillä hän oli vetänyt päällensä sievimmän pukunsa, tuon vihreän jahtitakin ja nuo harmaat polvihousut, armollisen rouvan mieliksi — sanoi hän — että hänen ihanat silmänsä saisivat toki nähdä jotakin kaunista. Hänen silmänsä, jotka muuten kaikissa askareissa, joita hän toimitti kartanolla, tähtäilivät päin Hawermannin asunnon akkunoita kuin kompassi päin pohjantähteä, vilkkuivat tänä aamuna sinne tänne pitkin herraspytingin koko etusivua, ja kun sieltä eräs akkuna aukesi ja hänen nuori isäntänsä katsahti ulos ja huusi häntä, syöksähti hän kuin rantahauki yli kartanopihan, juuri kuin olisi Aksel hopeankarvaisessa yönutussaan ollut särki ja tuo punanen huivi hänen kaulassaan sen uimukset.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, "minä olen päättänyt pitää tänä aamuna pienen puheen väelleni, käskekää heidän kokoontua kello yhdeksältä kartanolle".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, sillä tätä lausetta aikoi hän tästä lähin ruveta käyttämään herra luutnantin kunniaksi.

"Missä on pehtori? Minä tahtoisin puhua hänen kanssansa; mutta sen ei ole kiirettä".

"Hän meni pehtori Bräsigin kanssa ulos isosta portista".

"Hyvä! Siis hänen takasintultuansa".

Fritz teki syvän kumarruksen ja meni, kääntyi vielä kumminkin takasin ja kysyi: "Käskettekö, herra von Rambow, myöskin naisten tulla saapuville?"

"En, ainoastaan miesten. Mutta — malttakaapa — te voitte käskeä myöskin naiset tulemaan".

"Ymmärrän", sanoi Fritz ja kävi nyt ympäri kylässä ja kutsui sekä miehet että naiset, jotka kartanoon työtä tekivät, ja käski heidän ottaa parhaat vaatteet yllensä. Kahdeksas tunti oli kuitenkin jo lähenemässä, ja jos kyntäjien, jotka tuhrivat kesantopellolla, oli juhlapuvussa saapuminen kello yhdeksäksi paikalle, niin oli heitä heti kutsuminen; Fritz meni sentähden kesantopellolle.

Hawermann oli saattanut vanhaa ystäväänsä taipaleen matkaa ja oli sitte käynyt suoraan poikki pellon kyntäjäin luo, ja kun hän nyt käveli niiden joukossa, näki hän Fritzin tulevan yli töyrään häntä kohden, niin suoraan, kuin hänen horjuva käyntinsä ja tuon kynnetyn pellon savikokkareet sallivat.

"Herra pehtori, teidän pitää antaa heti riisua hevoset, miesten pitää kello yhdeksältä kokoontua herrashuoneiden eteen, isäntä aikoo pitää heille puheen".

"Mitä hän aikoo?" kysyi Hawermann ihan hämmästyneenä.

"Pitää puhetta", kuului vastaus, "toiset päivätyöläiset ovat jo kutsutut, myöskin naiset. Ne oli hän unhottanut, mutta minä muistutin hänelle vielä ajoissa niistä".

"Te olisitte voineet tehdä jotakin parempaakin", aikoi Hawermann sanoa, maltti kuitenkin mielensä ja sanoi levollisesti: "No ilmottakaa sitte miehille asianne".

"Ja teidän pitää myös tulla".

"Hyvä", sanoi vanhus ja meni pahoilla mielin kotia. Pellolla oli kiirettä työtä, ja nyt vietiin väki koko aamupuoleksi päivää pois työstä; mutta sen hän kyllä voi taas takasin ottaa, se ei mitään haitannut. Hänen isäntänsä oli heti ensimäisenä päivänä antanut käskyn, kysymättä häneltä neuvoa, hän oli neuvotellut asiasta Triddelfitzin, vaan ei hänen kanssansa, ja asian kanssa ei ollut toki mitään kiirettä ollut; ja vaikka se kyllä häntä harmitti, niin ei sekään vielä mitään ollut; puhe itse se oli, joka häntä huolestutti. Mitä oli hänellä väelle puhumista? Tahtoiko hän kehottaa heitä tekemään velvollisuutensa? Väki oli hyvää, he tekivät työnsä yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he söivät ja joivat, he eivät ajatelleet, että he siten muuta tekivät, kuin mikä heidän velvollisuutensa oli; olisi ollut sulaa hulluutta, muistuttaa semmoisia ihmisiä heidän velvollisuuksistansa. Jos niistä usein puhutaan, ruvetaan niitä pian laiminlyömään! Tässä suhteessa ovat päivätyöläiset kuin lapset; he rupeevat pian pitämään velvollisuutensa täyttämistä ansiona. Vai aikoiko hän jotakin heille ilmaiseksi antaa? Hyväsydäminen oli hän kyllä, sitä tehdäksensä. Mutta mitä hän heille antaisi? Heillä oli kaikkia, mitä he tarvitsivat, ja mitään erityistä ei hän voinut heille antaa, sillä hän ei tuntenut heidän asemaansa tarpeeksi; hän voi siis syötellä heitä kaikenlaisilla epämääräisillä puheenparsilla ja lupauksilla, joita kukin voi selitellä omain halujensa ja toiveittensa mukaan, joita olisi ollut mahdoton täyttää. Sillä tavoin tekisi hän väen vaan tyytymättömäksi.

Semmoiset olivat hänen ajatuksensa, kun hän astui nuoren isäntänsä kamariin. Nuori rouva tuli ystävällisesti hänelle vastaan, jo täydesti puettuna tuota suostuttua kävelyä varten: "Meidän täytyy vielä odottaa, herra pehtori, Aksel aikoo ensin puhua väelle".

"Se ei ole kauvan kestävä", sanoi Aksel ja myljäsi papereitansa.

Koputettiin ovelle.

"Sisään!" ja Fritz tuli sisään, kirje kädessä: "Gürlitzistä", sanoi hän.

Aksel aukaisi kirjeen ja luki; se oli onneton kirje, se oli notarius Slusuhrin lähettämä, ja hän ilmotti siinä tulevansa Taavetin kanssa Pümpelhageniin edellä puolen päivää; he olivat molemmat sattumalta Pomukkelskopin luona ja olivat häneltä kuulleet herra von Rambowin jo tulleeksi maatilallensa, ja koska heillä oli tärkeitä asioita keskusteltavana, niin rohkenivat he j.n.e. Asiat olivat sangen tärkeät, oli liitetty jälkikirjotukseen. Aksel oli suuressa tuskassa, sillä tulemasta ei hän voinut heitä kieltää, hän meni sentähden ulos ja sanoi sanansaattajalle, että herrat olivat tervetulleita; mutta kun hän taas tuli sisään, oli hän niin hämillään ja levottomana, että nuori rouva sen havaitsi: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Aksel. "Minä ajattelen vaan, että puheestani päivätyöläisille ei tule vielä pitkään aikaan valmista; on siis kai paras, että sinä menet yksin pehtorin kanssa katsomaan peltoa".

"Ah, Aksel, minä olin niin suuresti iloinnut, saada sinun kanssas —".

"Jaa, sitä ei voi auttaa, rakas lapseni; minä tunnen pellon jo ennestään. Mene nyt vaan pehtorin kanssa, Frida kulta, ja — niin pian kuin joinkin ehdin, tulen minä perästäpäin".

Hawermann oli oikein peloissaan, ettei nuori rouva tulisikaan, hän autti sentähden Akselia hänen aikeissaan, ja hänen kehotuksestansa seurasi Frida vihdoinkin, vaikka hieman pahalla mielellä.

Kun he olivat menneet, ja kyläläiset melkein miehissä olivat saapuville tulleet, piti Aksel puheensa, vaikka koko huvitus tästä valtiotoimesta oli tyhjäksi rauennut tuon onnettoman kirjeen kautta, sillä mitä hyvänsä hän mielessään kuvittelikaan: oma huvitus ja arvoisuus, olla isäntänä, oli kumminkin tässä hänelle pääasia. Melkein siihen suuntaan, kuin Hawermann oli pelännyt, kävikin nyt hänen puheensa! Muistutuksia ja lupauksia, suurilla sanoilla ja komeilla puheenparsilla koristettuna, pöyhkeili noiden yksinkertaisten päivätyöläisten silmäin edessä ymmärtämättöminä, ja ainoa mikä tästä kaikesta oli heille selvää, mutta mikä myöskin heitä huimasi, olivat nuo kullankiiltoiset lupaukset hyvistä töistä, ja että heidän oli vaan tarvis tulla hänen luoksensa, jos he jotakin halusivat, hän oli pitävä heistä isällistä huolta.

"No niin", sanoi Päsel Näselille, "kummi, se on jotakin se. Hyvä tahto on kumminkin hänellä! Minä menen huomenna hänen luoksensa ja pyydän saada yhden vasikan elättääkseni".

"Saithan sinä jo viime vuonna yhden".

"Ei haita mitään, sen voin minä myydä Gürlitzin kankurille".

"Niin", sanoi Kegel Degelille, "minä menen huomenna hänen luoksensa ja pyydän saada kevättouvon aikana kapan alan enemmän perunamaata, sillä minä en voi muuten tulla toimeen".

"Niin, mutta ethän sinä mullittanut peruniasi viime vuonna oikeaan aikaan; ja vanha pehtori onkin sinua sentähden hyvästi nuhdellut".

"Se ei haita, hän ei siitä mitään tiedä, ja onhan hän nyt isäntä, vaan ei pehtori".

Niin oli nyt levottomuus ja tyytymättömyys valloillansa; Aksel itsekin oli levoton ja tyytymätön odotellessaan kutsumattomia vieraitansa, ja ainoa sielu, joka koko Pümpelhagenin kartanossa oli tyytyväinen, vaikk'ei levollinen, oli Fritz Triddelfitz, ja niin ei nuori isäntä siis kokonaan ollut viskannut helmiänsä sioille.

Slusuhr ja Taavetti tulivat ja mitäpä olisi minulla siitä paljon kerrottavaa? He lauloivat samaa virttä kuin ennenkin, ja Akselin täytyi kirjottaa siihen nuotit, ja tähän toimeen harjaantui hän vähitellen oikein hyvästi. Lainaaminen on todellakin ikävä tehtävä; mutta ei löydy mailmassa yhtään niin ikävää tehtävää aina telottamiseen ja hirttämiseen asti, jota ei yksi tai toinen toimita oikein mielihyvällä. Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät lepoa saaneet, ennen kuin olivat lainanneet kaikilta sekä juutalaisilta että kristityiltä, ja vaikk'ei Aksel vielä niin pitkälle ollut ehtinyt, ajatteli hän kuitenkin jo toden perästä, ettei pidä päästää mitään sattuvaa, otollista tilaisuutta käyttämättä. Hän otti siis tänä aamuna vielä toisten velkojensa lisäksi Taavetilta uuden lainan, maksaaksensa taloutensa uutta sisustusta, ettei hänellä olisi tekemistä niin monen vaan ainoastaan yhden kanssa; hän ei kai ajatellut, että tämä yksi oli yhtä hyvä kuin kymmenkunta toista.

Sillä aikaa käveli Hawermann nuoren rouvan kanssa pelloilla. Raitis kevätaamu karkotti pian nuo pienet alakuloisuuden varjot noilta vereviltä kasvoilta ja noista kirkkaista silmistä loisti hyvä tahto tulla jotakin tuntemaan ja oppimaan, ja vanha pehtori havaitsi iloksensa, että nuorella rouvalla todellakin oli hyvä käsitys. Hän oli kasvanut maalla ja hänen luontonsa oli sitä laatua, että hän otti vaaria semmoisistakin asioista, jotka olivat vähän syrjempänä naisten tavallisista askareista, eikä hän tehnyt sitä vaan pintapuolisesti, ei, hän tahtoi tietää jokaisen asian perinjuurin. Hän tunsi siis maanviljelystä tarpeeksi, voidaksensa pian tutustua oloihin täällä, sillä vaikka hän täällä sai nähdäkin paljon, mikä hänestä oli outoa, koska hänen isänsä tila oli vaan hietanummi ja Pümpelhagen sitä vastaan kauniinta vehnämaata, oli hänellä kuitenkin joku lanka, jota myöden hän voi kulkea, ja jos hänen silloin tällöin täytyi seisahtuakin, niin autti vanha pehtori häntä taas lyhyellä, järkevällä opastuksella eteenpäin. Kävelystä oli molemmille todellista iloa, ja yhteisestä, vilpittömästä ilosta kasvaa luottamus kuin kaunis kukka.

Niin olivat he tulleet Gürlitzin rajalle asti, ja Hawermann osotti Fridalle pappilan pellon, ja kertoa hänelle, että kamarineuvos vainaja oli ottanut sen arennille.

"Ja ohra tuolla toisella puolella?" kysyi nuori rouva.

"Kasvaa jo Gürlitzin maalla, jonka herra Pomukkelskopp omistaa".

"Siis se sama tilanomistaja, joka eilen perheensä kanssa tervehti meitä", huudahti Frida. "Mimmoinen mies on oikeastaan tuo Pomukkelskopp?"

"Minä en pidä mitään seuraa hänen kanssansa", sanoi Hawermann vähän synkistyneenä.

"Ettekö häntä siis tunne?" kysyi nuori rouva.

"Tunnen — se tahtoo sanoa, minä olen hänen ennen tuntenut; mutta siitä asti kuin hän täällä on asunut, emme ole mitään seuraa toinen toisemme kanssa pitäneet", vastasi vanhus ja aikoi ruveta puhumaan jostakin muusta; mutta Frida tarttui hänen käsivarteensa ja kysyi:

"Herra pehtori, minä olen vieras näillä seuduilla, Aksel näyttää, vaikka vaan pintapuolisesti, olevan tuttu sen miehen kanssa; sopiiko hän meidän seuraamme?"

"Ei", sanoi Hawermann lyhyesti ja vakaasti.

He kävivät edemmäksi, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nuori rouva seisahtui ja sanoi: "Voitteko ja tahdotteko sanoa minulle syyn, minkätähden olette lakanneet seurustelemasta sen miehen kanssa?"

Hawermann katseli tuota nuorta rouvaa miettivän näköisenä: "Kyllä", lausui hän vihdoin, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, "ja jos te vastaanotatte minun sanani samalla luottamuksella, kuin kamarineuvosvainaja teki, niin on teille siitä hyötyä oleva", ja hän kertoi nyt hänelle elämäkertansa levollisesti ja kiivastumatta, mutta myöskin peittelemättä.

Nuori rouva kuulteli häntä tarkasti, keskeyttämättä häntä liioin, ja lausui vaan lopuksi: "Ne ihmiset minua jo eilen puoliksi inhottivat, tänään he tekevät sen kokonaan".

He kävelivät tällä hetkellä pappilan pellolla pitkin puutarhan aidan vierustaa, kun aidan toiselta puolelta kajahti heleä iloinen ääni: "Hyvää huomenta, isä! — Hyvää huomenta!" ja samassa riensi se nuori, kaunis tyttö, jonka Frida eilen oli pappilan edessä nähnyt, ulos puutarhan veräjästä vanhaa pehtoria kohden. Mutta yht'äkkiä keskeytyi hänen riemunsa, kun hän näki tuon nuoren rouvan, hän seisahtui ja poskensa lensivät kauttaaltaan punasiksi, niin että Hawermannin oli itse meneminen noutamaan aamusuudelmansa, jos hän semmoista tahtoi.

Sydän täynnä onnea ja uljuutta esitteli vanhus nyt rakastetun tyttärensä; nuori rouva puheli hänen kanssansa ystävällisesti ja kehotti häntä usein käymään Pümpelhagenissa isänsä ja hänen itsensäkin luona, ja kun Hawermann oli antanut hänen toimeksensa viedä terveisiä pastorille ja pastorin rouvalle, sanoivat he jäähyväiset, ja molemmat käveliät menivät edemmäksi.

"Pappi ja hänen rouvansa ovat kai hyviä ihmisiä?" kysyi Frida.

"Armollinen rouva", sanoi Hawermann, "minä en ole tasapuolinen mies antamaan vastausta tähän kysymykseen. Minulle ovat ne ihmiset pelastaneet, mitä minulle onnettomuudestani oli jälille jäänyt, he ovat rakkaudella huolineet ja vaalineet minun ainoata lastani ja kasvattaneet häntä hyvyyteen, minä voin vaan suurimmalla kunnioituksella ja sulimmalla kiitollisuudella heitä muistella. Mutta kysykää lähiseudussa, keneltä tahdotte! Köyhät ja rikkaat, ylhäiset ja alhaiset ovat rakkaudella heistä puhuvat".

"Myöskin herra Pomukkelskopp?" kysyi armollinen rouva.

"Myöskin hän, jos hän tahtoisi rehellinen olla Ja ilman ennakkoluuloa puhua", sanoi vanhus, "mutta semmoisena kuin hän nyt kerran on, joutui hän heti tultuansa pastorin kanssa riitaan juuri tästä pellosta, jolla nyt kävelemme. Pastori ei sille mitään voi, minä oikeastaan olen syypää hänen vihaansa, sillä minä kehotin kamarineuvosvainajaa kaikissa tapauksissa vouraamaan pappilan pellon. — Ja", lisäsi hän vähän ajan perästä, "pelto on Pümpelhagenille ihan välttämätön, edut siitä ovat niin suuret, ettei niistä voida milloinkaan luopua".

Frida pyysi tämän suhteen likempiä tietoja, ja kun asia hänelle oli selväksi tullut, voipi melkein hänen päältänsä nähdä, että hän oli päättänyt tehdä, mitä hän voi, pysyttääksensä peltoa heidän hallussansa.

Kun tulivat Pümpelhagenin kartanolle, lähtivät herra notarius Slusuhr ja Taavetti juuri pois, ja Aksel seisoi ovella ja jätteli heille hyvästi niin nöyrästi, kuin olisi notarius hänen entinen rykmentinpäällikkönsä ja Taavetti joku nuori kreivi.

"Keitä he ovat?" kysyi Frida ja Hawermann sanoi sen. Frida tervehti nyt miestänsä ja kysyi häneltä: "Mitä on sinulla, Aksel, noiden miesten kanssa tekemistä ja miksikä olet niin erinomaisen kohtelias heitä kohtaan?"

"Kohtelias?" kysyi Aksel hämillään; "miks'en sitä olisi? Minä olen kohtelias joka ihmiselle", ja loi silmäyksen Hawermanniin, joka levollisesti ja vakaasti katseli häntä.

"Sitä sinä olet", sanoi hänen nuori rouvansa ja tarttui hänen käsivarteensa, mennäksensä sisään, "mutta tavallista kauppajuutalaista ja…"

"Lapsi kulta", keskeytti Aksel äkkiä hänen puheensa, "hän on vilja- ja villakauppias ja minä tulen varmaankin vielä usein hänen kanssansa kauppaa tekemään".

"Ja tuo toinen?" kysyi Frida.

"Oh, hän on — hän on sattumalta tullut myötä; hänen kanssansa ei minulla ole mitään tekemistä".

"Hyvästi, herra pehtori", sanoi Frida ja antoi vanhukselle kättä, "kiitoksia, kiitoksia paljon ystävällisestä opastuksestanne". Ja niin puhein meni hän huoneesen ja Aksel seurasi häntä; ovessa katsahti Aksel taaksensa, vanhan pehtorin silmä tähtäsi niin täysinäisenä ja surullisena häntä, että hänen oli kääntyminen pois. Hän seurasi vaimoansa huoneesen.

Tässä vilpittömässä ja surullisessa silmäyksessä piili noiden kolmen nyt toisistaan eronneen ihmisen koko vastaisuus. Aksel oli valhetellut, hän oli ensi kerran pettänyt vaimonsa luottamuksen ja Hawermann tiesi sen, ja Aksel tiesi, että Hawermannilla oli siitä tieto. Tässä oli kivi tiellä, johon jokaisen oli lankeeminen, joka sitä tietä kulki, sillä vilppi ja petollisuus oli pimentänyt käytävän, eikä kukaan voinut eikä tahtonut varottaa toista siihen kiveen loukkaantumasta. Frida kulki viattomana ja sydän täynnä luottamusta edelleen tietä pitkin; mutta kauvanko voi viipyä, niin oli hän satuttava itsensä kiveen. Aksel valehteli valehtelemistaan, hän koetti luulotella itsellensä, että hän pimeässä oli vievä itsensä ja Fridan kiven ohitse, ilman että Frida oli sitä havaitseva ja toisella puolella oli käytävä sitte taas tasainen oleva. Hawermann näki selvästi vaaran ja tahtoi auttaa; mutta kun hän kurotti kättänsä, opastaaksensa ja varottaaksensa, työnsi Aksel sen takasin ynseydellä ja salaisella vihalla. Sanotaan, että paha ihminen rupee aikaa voittain salaisesti vihaamaan sitä, ken hänelle on hyviä töitä tehnyt; se on kyllä mahdollista, mutta se ei ole mitään sen salaisesti kalvavan ja jäytävän vihankaunan suhteen, jolla heikko ihminen muistelee sitä, joka yksinään mailmassa tietää hänen kerran tehneen kehnon työn. Semmoinen salainen kaiho ei synny yht'äkkiä, niinkuin ilmeinen viha, joka tavallisesta riidasta ja torasta leimahtaa ilmituleen, ei, hiljakseen ja vähitellen nävertää se tiensä sydämeen kuin toukka seinään, ja tonkii tonkimistaan syvemmälle, kunnes sydän on täynnä kiukkua kuin seinähirsi toukanjauhoja.

Luku 17.

Tässä luvussa muuttaa Jokkum kaksi luontoansa ja puhuu niin paljo, että rouva Nüsslerin on todellakin suuttuminen. Miksikä Gottlieb ja Rudolf vaihtavat rooleja, ja mitä siitä syntyy. Miksikä Rudolf pitää kauniin saarnan ja Gottlieb ei osaa pitää mimmoistakaan. Molemmat pienet kaksoisomenat ullakkokamarissa. Minkä näköinen Gottlieb oikeastaan on, ja millä tavalla pehtori Bräsig tahtoo sekaantua tähän hämmennykseen.

Bräsig meni aamulla, niinkuin hän oli aikonut, Reksowiin rouva Nüsslerin luo. Ovella tuli perintöprinssi häntä vastaan ja liehakoitsi niin ystävällisesti hännällänsä, että häntä voi pitää oikein kristillisenä koirana, joka ei enää muistellut entistä tuskaansa ja sitä kepitystä, jonka Bräsig oli hänelle antanut, ja tuosta Tyynestä tyytyväisyydestä päättäen, joka loisti hänen keltasenruskeista silmistänsä, mahtoi Reksowissa kaikki olla hyvässä voimisessa, rouva Nüssler kyökissä ja Jokkum nojatuolillaan Mutta niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä kun Bräsig aukaisi oven, istui Jokkum tosin asemallansa, mutta rouva Nüssler seisoi hänen edessänsä ja piti pientä sydämellistä nuhdesaarnaa, ettei Jokkum muka välittänyt mistään eikä hiiskunut sanaakaan koko asiasta ja kun rouva Nüssler sai Bräsigin nähdä, lähestyi hän heti häntä ja sanoi hyvin suuttuneena: "Ja tekään ette enää tule näkyviin, Bräsig; teidän puolestanne saisi täällä kyllä kaikki mennä ylös alasin, ja te olette kumminkin osaksi syypää siihen, että me otimme ne molemmat huoneesemme".

"Hiljaa!" sanoi Bräsig, "hiiskukaa hiljaa, rouva Nüssler! Mitä on sitte papinalkujen kanssa tapahtunut?"

"Paljo on tapahtunut, vaikka minä en ole tahtonut puhua siitä mitään, sillä he ovat Jokkumin sukulaisia, ja se on huono lintu, joka sokaisee oman pesänsä; mutta siitä hetkestä saakka, kuin nuo molemmat luikarit taloon tulivat, ei ole enää lepoa, ei rauhaa, ja jos sitä vielä eteenpäinkin kestää, riitaannun minä vielä viimeksi Jokkuminkin kanssa".

"Äiti", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin?"

"Vaikene hiljaa, Jokkum", huudahti Bräsig, "syypää olet sinä. Miksi et sinä rohkaise mieltäsi ja opeta heille ihmisten tapoja?"

"Ei, Bräsig", puuttui rouva Nüssler äkkiä puhumaan, "antakaa Jokkumin olla rauhassa, tällä kertaa olette te syyllinen. Te lupasitte pitää silmällä, että nuo nuoret miehet tekisivät tehtävänsä eivätkä rupeisi tyhmyyksiin, mutta sen sijasta heitätte te toisen kokonaan, ettekä huoli hänestä mitään, ja yllytätte toista vaan tyhmyyksiin, niin että hän, sen sijasta että hänen pitäisi lukea kirjojansa, juoksentelee pitkin rantoja ongenvapa kädessä ja tuo minulle illalla kimpun sormenpituisia ahvenia. Ja kun jo luulin kaikista päivän askareista päässeeni, täytyy minun vielä ruveta perkaamaan noita viheliäisiä kituspiikkejä".

"Mitä? Sormenpituisia ahvenia tuo hän, ja minä olen hänelle kumminkin näyttänyt oikeat paikat, joissa suuria kaloja oleskelee. Kylläpä minä hänen…! Maltappa vaan!"

"No mitähän vielä!" huudahti rouva Nüssler, "teidän pitää kokonaan kieltää häntä onkimasta, sillä sentähden ei hän ole tänne tullut! Hänen pitää oppia jotakin, sanoo hänen isänsä, joka on vielä tänään tänne tuleva".

"Ei, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, "se minua suuresti harmittaa, että hän niin huonosti on seurannut minun neuvoani. Onko hän muuten mitään tyhmyyksiä tehnyt?"

"Ah, kylläpä vaan, tyhmyyksiä tekevät he molemmat! Mutta niinkuin jo sanoin, minä en ole tahtonut siitä mitään puhua, koska he ovat Jokkumin sukulaisia, ja ensimältä näyttikin siltä, kuin menisi kaikki hyvästi. Alussa oli täällä varsin hauska elämä, minun molemmat tyttöseni vasta oikein elpyivät elämään: Miina täällä ja Rudolf tuolla, ja Liina täällä ja Gottlieb tuolla, ja he pakisivat Gottliebin kanssa ja telmivät Rudolfin kanssa ja nuo molemmat nuorukaiset olivat myöskin ahkeria työssänsä, ja Gottlieb istui kamarissansa ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja Rudolf tutki myös kirjojansa. Mutta ei kauvan viipynyt, kun he joutuivat riitaan ja kiistaan hengellisistä asioista, ja Gottlieb, joka toki on oppineempi kuin tuo toinen, sanoi Rudolfin ei enää ensinkään seisovan kristillisellä pohjalla".

"Hahah!" huudahti Bräsig, "se on hänen mukaistansa. Hän tahtoi siis häntäkin kääntää?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "siltä se näytti kai. Mutta toisella on kumminkin paljoa parempi pää kuin Gottliebillä, ja hän rupesi nyt laskemaan pilojansa ja teki Gottliebistä pilkkaa, ja niin tuli asia vaan yhä hullummaksi; ja minä en tiedä kuinka, mutta minun molemmat tyttöseni rupesivat myös sekaantumaan asiaan, ja Liina, joka on viisaampi, piti Gottliebin puolta ja antoi korvainsa lerppua samalla tavalla kuin hän, ja Miina nauroi Rudolfin pilapuheille ja mellasti hänen kanssansa".

"Niin", puhkesi Jokkum sanomaan, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Sinun pitäisi hävetä, Jokkum", sanoi Bräsig, "ettäs kärsit semmoista elämää talossas".

"Ei, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "älkää niin sanoko: Jokkum on tehnyt, mitä hän on voinut, rakentaaksensa rauhaa. Kun Gottlieb puhui perkeleestä ja sillä tahtoi häntä pelottaa, uskoi Jokkum häntä, ja kun Rudolf nauroi koko jutulle pirusta ja laski siitä leikkiänsä, nauroi Jokkum myös sydämensä pohjasta. Mutta kun kiista oli pahimmallansa, silloin johtui hullunkurinen juoni Miinan päähän, hän vaihetti noiden molempain nuorten herrain kirjat, kantoi Rudolfin kirjat Gottliebin kamariin ja Gottliebin kirjat Rudolfin kamariin; ja kun molemmat tästä hämmästyivät, sanoi Miina iloissaan, että oli paras, että he kerran vaihtaisivat oppia, niin tulisi ehkä sen kautta sopu heidän välillensä".

"Miina on koko perhanan tyttö!" huudahti Bräsig.

"No, he eivät ensimältä siihen tahtoneet suostua; mutta Gottlieb, joka on hyvänlaitainen ihminen, hän teki ensin alun, ja tuo toinen ryhtyi vihdoin myöskin työhön ikävissään, nyt kun talvi oli tullut eikä hän enää voinut ulkona kuljeskella. Ja nyt olisi teidän pitänyt olla sitä näkemässä! Kauvan ei viipynyt, kun näytti siltä, kuin olisivat he kirjojen kanssa vaihtaneet myös itsensä, Gottlieb laski pilojansa ja nauroi perkeleelle, ja tuo toinen hölmiö tuskitteli ja huokaili ja puhui pirusta, ikäänkuin istuisi se meidän kanssamme pöydässä joka päivällisatrialla ja söisi perunia kuin joku muu kunniallinen ihminen. Nyt tulivat tyttösetkin ihan hämille, Miina rupesi nyt pitämään Gottliebin puolta, ja Liina Rudolfin, sillä nyt sanoi Rudolf, että Gottlieb ei enää seisonut kristillisellä pohjalla".

"Hyi", sanoi Bräsig, "sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa. Mutta, maltappa! Oletko sinä sitä sorttia, ettet voi edes vetää ylös kunnollista ahventa?"

"Niin", huudahti rouva Nüssler hyvin harmistuneena, "teidän onnettomain ahventenne tähden alkoi sama rettelö taas uudestaan, sillä kun kevät tuli ja ahven rupesi syömään, viskasi Rudolf koko kristillisen pohjansa ja kantansa sillensä, otti ongenvavan olallensa ja juoksi teidän kanssanne pitkin rantoja, ja tuo toinen otti taas pirun armoihinsa, sillä hänen täytyi käydä tutkintonsa ja ilman perkelettä ei sitä nykyaikana voida suorittaa. Ja minun molemmat pienet tyttöseni eivät enää tiedä, kenenkä puolta heidän tulee pitää".

"Niin, kylläpä he ovat koko penteleitä!" huudahti Bräsig, "mutta kääntäjä on syypää kaikkeen, miksi rupesi hän tyrkyttämään toiselle perkelettänsä ja kristillistä kantaansa?"

"Älkää te koskeko siihen asiaan! Sillä Gottlieb on jotakin oppinut ja on suorittanut tutkintonsa ja voi minä päivänä hyvänsä tulla papiksi; mutta tuo toinen junkkari ei kelpaa nyt enää mihinkään, ja on tehnyt meille hirveän kepposen ja häpeän!"

"Mitä on hän nyt taas toimeen pannut? Onko hän onkinut salakoita?" kysyi Bräsig ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan.

"Ah, salakoita! Ei, saarnan on hän itselleen onkinut. Näettekö, Baldrianin rouva tahtoi tietysti mielellään kuulla Gottliebinsä kerran saarnaavan, ja hän pyysi Rahnstädtin pastorilta siihen lupaa ja tämä suostuikin siihen, ja sen kertoi Baldrianin rouva sisarellensa, Kurzin rouvalle. No, tämä tietysti harmitti Kurzin rouvaa, ettei hänen poikansa vielä ollut niin pitkälle ehtinyt kuin tuo toinen, ja hän meni myös pastorin luoksi ja tuo vanha pastori oli semmoinen pöllöpää ja antoi myös Rudolfille luvan saarnata samana päivänä. Ja nyt heittivät he arpaa, kumman piti saarnata aamupuolella, kumman iltapuolella, ja Rudolf sai aamupuolensaarnan toimeksensa. No, Gottlieb parka teki nyt työtä voimainsa perästä, aamusta iltaan istui hän lehtimajassa puutarhassa ja koska hänellä on huono muisto, luki hän yhä korkealla äänellä, ja tuo toinen lurjusteli vaan joutilaana. Mutta molempina viimeisinä päivinä istui hänkin lehtimajan taa ja oli valmistelevinansa saarnaa. No, nyt tuli sunnuntai ja Jokkum kyyditsi heidät kirkkoon ja me matkasimme kaikki muassa ja istuimme papinpenkkiin, ja minun on tunnustaminen teille, että minä olin hyvin tuskissani Rudolfin tähden, mutta se luikari seisoi siellä niin rohkeana eikä ollut millänsäkään, ja kun aika tuli, nousi hän saarnastuoliin ja piti semmoisen saarnan, että kaikki ihmiset ällistyivät ja ihmettelivät, ja minä iloitsin pojasta ja aioin ilmaista tunteeni Gottliebille, joka istui minun vieressäni, mutta silloin näen minä tuon vaivasen tepastelevan siinä käsin ja jaloin, ikäänkuin aikoisi hänkin ylös saarnastuoliin vetämään tuota toista sieltä alas, ja sanoo: 'Täti kulta, sehän on minun saarnani'. Ja niin oli todellakin laita, Bräsig: se lurjus oli oppinut ulkoa koko saarnan, toisen sitä korkealla äänellä lukeissa".

"Haha haha!" nauroi Bräsig täyttä kurkkuansa, "sepä on hauskaa, oikein hauskaa!"

"Ja sitä te sanotte hauskaksi?" huudahti rouva Nüssler täydessä vihassa. "Semmoinen narripeli Jumalan huoneessa on teistä hauskaa?"

"Ei suinkaan!" huudahti Bräsig ja nauroi sydämensä pohjasta, "mitä hauskaa se kai olisi, piru sitä hauskana pitäköön, kelvoton kepponen on se; mutta minä en voi sille mitään, minun on sille nauraminen".

"Niin kai", sanoi rouva Nüssler närkästyen, "sitä te kyllä voitte tehdä, vaikka me muut kaikki emme tiedä miten olla, kuin elää häpeän ja harmin tähden, seisotte te vaan ja nauratte".

"No, jättäkäämme se seikka", sanoi Bräsig lepytellen. "Kuinkas kävi kääntäjän? Ha ha ha! Olisinpa minä tahtonut nähdä hänen naamaansa".

"Niin, kuinka hänen kävi? Samaa saarnaa ei hän tietysti voinut iltapuolella pitää, ja vanhan pastorin täytyi tätä hätätilaa varten lämmittää hänelle: eräs vanha saarna; mutta hän oli kovin suuttunut ja sanoi, että, jos hän ilmottaisi asian, voisi Rudolf ripustaa vastaisen papinkauhtanansa ensimäisen pajupehkon nokkaan".

"No, ja kääntäjä?"

"Ah, se hurskas mies parka oli niin masentunut, ettei hän voinut sanoa mitään, mutta sitä enemmän sanoi rehtorin rouva ja suuttui niin kovasti sisarellensa, Kurzin rouvalle, ettei heidän välillänsä — vielä nytkään ole sopua. Kah, sitä melua, mikä siitä syntyi! Minua oikein hävetti ja suututti, sillä Kurz ja rehtori sekaantuivat myös asiaan ja vielä olisi Jokkumikin siihen puuttunut, ellei vaunuja olisi samassa ajettu kuistin eteen ja minä saanut häntä istumaan niihin."

"Mutta mitäpä sanoi kaksintaistelia?"

"Se vietävä oli kyllä viisas, hän vältti koko metelin, otti heti mokoman saarnansa jälkeen turvansa käpälämäkeen ja juoksi tänne Reksowiin".

"No, mutta sittemmin sai hän kai kelpo nuhdesaarnan teiltä?" kysyi Bräsig.

"Ei", sanoi rouva Nüssler vakaasti, "sitä hän ei saanut. Semmoisiin en minä pistä nenääni. Hänen isänsä tulee tänään tänne ja hänellä on siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Ja Jokkumin olen minä ankarasti kieltänyt siitä paljon puhumasta, sillä hän on viimeisinä aikoina ihan muuttanut luontonsa, hän vahtaa yhtä mittaa ja haastelee asioista, joiden kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä. — Ole vaiti, Jokkum!"

"Niin, Jokkum, ole sinä vaan hiljaa!"

"Ja minun molempia pienosiani en tunne enää ollenkaan; saarnan jälkeen itkivät tihkuttivat he koko matkan, ja karttavat kainostellen toinen toisiansa ja vaihtavat tuskin sanaa toinen toisensa kanssa, he, jotka muulloin aina kävivät käsi kädessä ja mitä toisella oli mielessä, se täytyi toisen heti saada tietää. Niin on, koko talo on käännetty ylös alasin".

"Äiti", lausui nuori Jokkum ja nousi reippaasti ylös tuoliltaan, "minä en paljon tahdo puhua, mutta sen minä vaan tahdon saada sanotuksi ja sinä olet sen näkevä, nuo nuorukaiset ovat panneet jotakin tyttösten päähän".

"Mitä olisivat he heidän päähänsä panneet, Jokkum?" kysyi rouva Nüssler vähän närkästyneenä.

"Rakkauden hommia", vastasi Jokkum ja istahti taas nurkkaansa. "Minun äiti vainajallani oli aina tapana sanoa, kannedaatti ja opettajatar samassa talossa… sinä olet sen näkevä: Gottlieb ja Miina".

"Jumala varjelkoon sinun järkeäsi, Jokkum! Mitä tyhmyyksiä sinä lörpöttelet? Jos se totta olisi, niin sitte täytyisi kannedaatin vielä tänä päivänä lähtee talosta ja tuon toisen kans. — Tulkaa ulos, Bräsig minulla on teille jotakin sanomista".

Kun he olivat ulostulleet, viittasi rouva Nüssler Bräsigille tulemaan puutarhaan ja he istuivat yhdessä lehtimajaan.

"Bräsig", alotti rouva Nüssler, "minä en enää voi kuulla tuota Jokkumin ijankaikkista lörpötystä ja siihen on yksin Rudolf syynä, joka viime talvena, niin paljon pakisi hänen kanssansa, ja nyt se on tullut Jokkumille semmoiseksi totutuksi tavaksi, ettei häntä siitä enää saa luopumaan. Sanokaa minulle nyt rehellisesti ja suoraan — sillä olettehan te luvanneet pitää siitä vaaria — oletteko te havainneet jotakin outoa pikku tyttösissä?"

"Johan nyt jotakin!" huudahti Bräsig, "en pienintä rahtustakaan!"

"Minä en myös voi sitä ensinkään ajatella", sanoi rouva Nüssler ja arveli aprikoi ajatuksissaan "ensin olivat Liina ja Gottlieb hyviä ystäviä ja Miina ja Rudolf, sittemmin piti Miina enemmän Gottliebin seuraa ja Liina Rudolfin, ja tutkinnon jälkeen seurusteli Liina uudestaan Gottliebin kanssa; mutta Miina ja Rudolf ovat epäsovussa, sillä aina tuosta koreasta saarnajutusta asti ei Miina enää tahdo nähdä häntä".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mitä rakkauteen tulee, niin alkaa se ensin aina salaisuudessa, niinkuin esimerkiksi kukkaiskimpusta, eli sillä tavalla että molemmat lausuvat toisillensa 'hyvää huomenta' ja puristavat samassa kättä, tahi että molemmat yhtaikaa kumartuvat ottamaan maasta lankakerää ja puskevat samassa päänsä yhteen, ja vieras ei siitä sen enempää havaitse. Mutta aikaa myöden tulee se enemmän silmiinpistäväksi, sillä tavalla että naispuoli usein lentää punaseksi ja miespuoli vilkuttelee ympäri silmillänsä, taikka sillä tavalla että naispuoli vetää miespuolen ruokakamariin ja panee hänen eteensä makkaraa, häränkieltä ja sianlihaa, ja miespuoli lahjottelee naispuolelle punasia tai sinisiä liinoja, tahi, jos oikein hullusti on, kävelevät he kesäilloilla ulkona kuutamossa ja huokailevat. — Onko pikku tyttösten laita tämmöinen ollut?"

"Ei, sitä en saata sanoa, Bräsig. Ruokakamarissa olen minä heidän kyllä silloin tällöin tavannut; mutta sieltä olen minä heidän heti poiskarkottanut, sillä minä en suvaitse semmoista kestitystä ruokakammiossa; ja että minun pienoiseni olisivat punasiksi lentäneet, en ole myöskään havainnut, mutta että he viime aikoina usein ovat itkeneet silmänsä punasiksi, sen minä kyllä olen nähnyt".

"Hm!" sanoi Bräsig, "tämä viimeinen seikka ei ole merkitystä vailla. Minä tahdon sanoa teille jotakin, rouva Nüssler, luottakaa täydellisesti minuun, minä tunnen semmoiset asiat; Hawermannin vintiönkin sain minä kiini hänen rakkauden retkillään. Minä olen vanha metsämies, minä vainuun heitä heidän pesäpaikkaansa asti; mutta teidän pitää sanoa minulle, missä he päiväkauden tyyssijaa pitävät, s.o. missä minä heidän mahdollisesti voin tavata".

"He oleskelevat täällä, Bräsig, juuri tässä lehtimajassa. Minun pienet tyttöseni istuvat täällä iltapuolella päivää ja ompelevat ja silloin tulevat myös nuo molemmat nuorukaiset tänne, mutta minä en ole koskaan tullut ajattelemaan siinä mitään pahaa olevan".

"Ei siinä mitään pahaa olekkaan", sanoi Bräsig ja astui ulos lehtimajasta ja katseli pikimmältä ympärillensä, jolloin hänen silmänsä sattuivat erääsen suureen kirsikkapuuhun, joka kasvoi täynnä lehtiä, ihan lehtimajan edessä. — "Hyvä!" lausui hän, "mitä tehtävissä on, on tehtävä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, kun astuivat takasin huoneesen, "mitä kaikkea kurjuutta on vielä täällä tänä päivänä tapahtuva! Kurz tulee iltapuolella päivää kahvin aikana ja hän on kovin vihoissaan pojallensa ja muutenkin pahasisuinen mies! Saattopa nähdä, että hän on täällä kauniin melun nostava".

"Niin on aina lyhytkasvuisten ihmisten laita", selitti Bräsig, "pää ja ruumiin alapuoli istuvat liian liki toinen toistansa, mieli leimahtaa heti tuleen".

"Min", huokasi rouva Nüssler ja astui huoneesen, "kurjuutta siitä tulee".

Hän ei tietänyt, että kurjuus jo oli vallallansa talossa.

Sillä aikaa kuin alhaalla puutarhassa tätä keskustelua pidettiin, istuivat nuo molemmat kaksoisomenat ylhäällä ullakkokamarissansa ja ompelivat. Liina istui akkunan ääressä, Miina toisen, eikä kumpikaan katsahtanut ylös työstänsä, he eivät ensinkään puhuneet toinen toisensa kanssa, niinkuin ennen ompelukoulussa pappilassa, he ompelivat ompelemistaan, ikäänkuin olisi mailma revennyt ja heidän pitäisi silmineulalla ja langalla paikata se taas kiini ja ikäänkuin tietäisivät he varsin hyvin, mikä tärkeä työ heillä oli tehtävänä. Kummallista, ettei heidän äitinsä ollut mitään sanonut Bräsigille siitä, että heidän kauniit, punaset poskensa olivat pahasti vaalenneet; se oli mahtanut tapahtua hyvin vähitellen, kosk'ei hän sitä ollut huomannut. Mutta niin oli nyt kumminkin laita, nuo molemmat pienet omenat näyttivät niin kalpeilta, ikäänkuin olisivat he kasvaneet pohjanpuolella elämänpuuta, jossa ei heitä tavannut auringon säde, joka olisi voinut heidän poskensa värjätä; ja näytti siltä, kuin eivät he enää kasvaisikaan samalla oksalla. Viimein antoi Liina ompeluksensa pudota helmaansa, hän ei voinut enää ommella, vedet tuli hänen silmiinsä ja kyynelet vierivät pitkin vaaleita poskia, ja Miina kurotti myös niistinliinaansa ja piti sitä silmillänsä, joista kirkkaita kyyneliä alkoi tippua hänenkin syliinsä, ja niin istuivat he ja itkivät ikäänkuin olisi tuo kaunis, viaton mailma heidän povessansakin revennyt rikki ja he eivät voisi sitä enää kiinipaikata.

Yht'äkkiä hypähti Miina ylös ja juoksi ulos ovesta ikäänkuin täytyisi hänen välttämättömäsi ulos raittiisen ilmaan; mutta hän maltti kumminkin mielensä semmoisessa tilassa ei hän voinut pihalle mennä äiti voisi hänen nähdä ja kysyä, mikä häntä vaivasi; hän jäi sentähden oven ulkopuolelle seisomaan ja itki taas. Ja Liina hypähti myös ylös ja aikoi mennä lohduttamaan Miinaa; mutta hän maltti myös mielensä, sillä ei hän tietänyt, millä hän olisi häntä lohduttanut, ja hän jäi oven sisäpuolelle seisomaan ja itki myös uudestaan.

Niin erottaa usein ainoastaan ohut lauta kaksi sydäntä, ja kumpikin sydän kuulee toisen huokaavan ja itkevän ja kummallakin puolella tuota ohutta lautaa on salpa, jota olisi tarvis vaan vähän liikauttaa, niin väistyisi tuo väliseinä pois sydänten vallita; mutta kumpikaan ei tahdo ensiksi koskea salpaan, ja nuo molemmat sydämet itkevät itkemistään.

Mutta Jumalan kiitos! — semmoista itsekästä ylpeyttä toinen toistansa vastaan eivät nämä pienet sydämet tunteneet, ja Miina aukaisi oven ja sanoi: "Liina, miksikä itket sinä?" ja Liina kurotti Miinaa kohden käsiänsä ja lausui: "Ah, Miina kulta, miksikä itket sinä?" Ja he vaipuivat toinen toisensa kaulaan ja itkivät uudestaan ja posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi auringon sade niitä taas kohdannut, ja he pitivät niin lujasti toinen toisestansa kiini, juurikuin istuisivat he taas samalla oksalla.

"Miina kulta!" huudahti Lima, "minä tahdon luopua hänestä sinun hyväkses, sinä olet tuleva onnelliseksi hänen kanssansa".

"Ei, Liina kulta!" huudahti Miina, "hän pitää enemmän sinusta ja sinä oletkin paljoa parempi kuin minä".

"Ei, Miina, minä olen asiasta selvällä, tänään iltapuolella tulee setä Kurz tänne ja minä tahdon pyytää isää ja äitiä, että he antavat minun mennä hänen kanssansa, sillä minulle tulisi ehkä liian raskaaksi olla sitä näkemässä".

"Tee niin, Liina kulta, silloinhan olet hänen vanhempainsa luona; ja minä tahdon pyytää Gottliebiä, että hän isänsä kautta hankkii minulle opettajattaren paikan, kun te molemmat taas tulette tänne takasin; minä tahdon olla kaukana, kaukana täältä, sillä minun sydäntäni kirventelee myös kovasti".

"Miina", huudahti Liina ja sysäsi sisarensa kyynärän matkaa pois tyköänsä ja katseli häntä varsin hämmästyneenä silmiin, "hänen vanhempainsa luona? Ketä sinä tarkotat oikeastaan?"

"No — Rudolfia".

"Sinä tarkotat Rudolfia?"

"Niin, ketähän sinä sitte tarkotat?"

"Minä? No, minä tarkotan Gottliebiä!"

"Jee, jee!" huudahti Miina ja halasi Liinaa taas kaulasta. "Onko se mahdollista! Onko se mahdollista! Emmehän tarkota ensinkään samaa!"

"Ah, Jumalani!" huudahti Liina, joka oli ymmärtäväisempi, "ja mihinkä tuskaan olemme toinen toisemme saattaneet!"

"Mutta nyt on kaikki hyvästi taas", huudahti Miina ja hyppeli, ymmärtämättömämpänä ollen, ympäri huoneessa, "nyt on kaikki hyvästi!"

"Niin, Miina kulta, nyt on kaikki hyvästi;" ja Liina ymmärtäväisempänä tanssi myös ympäri huoneessa. Ja Miina ymmärtämättömämpänä halasi uudestaan sisartansa kaulasta — mutta tällä kertaa ilosta.

Niin, jos oikealla ajalla tartutaan salpaan ja sysätään väliseinä syrjään, niin yhtyvät taas sydämet ja kaikki tulee taas hyväksi, vaikk'ei riemu olisikaan niin suuri, kuin se täällä ylhäällä ullakkokamarissa nyt oli. Milloin itkivät he, milloin nauroivat he, milloin tanssivat ympäri lattialla, milloin istuivat toinen toisensa syliin ja kertoivat kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja valittivat tyhmyyttänsä, etteivät olleet huomanneet kuinka heidän laitansa oli, ja ihmettelivät, kuinka oli ollut mahdollista, etteivät ennemmin olleet siitä selkoa tehneet, ja sitte ilmottivat he toinen toisellensa, kuinka pitkälle kumpikin oli orpanansa kanssa tullut ja että ne molemmat oikeastaan olivatkin syypäät koko hämminkiin, sillä he eivät vielä olleet puhuneet suutansa puhtaaksi. Ja Liina sanoi jo kauvan olleensa epäilyksissä, mutta vasta viime sunnuntaista oli hän ollut varma siitä, että Miina rakasti Gottliebiä, sillä miksi olisi hän muuten niin katkerasti itkenyt kotimatkalla. Ja Miina sanoi, eikö hänen olisi pitänyt itkeä, kun Rudolf teki semmoisen hirveän kepposen saarnastansa, ja hän oli ajatellut samalla tavalla kuin Liina, nähdessänsä hänen niin katkerasti itkevän kotimatkalla. Ja Liina sanoi: eiköhän se ollut häntä loukkaava, että Gottliebiä oli niin pahasti petetty. Mutta nyt oli kaikki hyvä taas; ja kun ruokakello soi, käydä tipsuttivat nuo molemmat kaksoisomenat käsi kädessä alas portaita myöden, ja kun he astuivat sisään tupaan, hämmästyi Bräsig, joka oli asettunut istumaan selin päivää vastaan, nähdessänsä heidän iloiset kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, ja hän pakisi itseksensä: "Mitä? Nuotko olisivat päästä pyörällä? Heilläkö olisi rakkauden tuskia? — Ei, hauskaa on heillä".

Ruokakellon soidessa tuli nyt myöskin Bräsigin kääntäjä, papinkandidaatti Gottlieb Baldrian sisään. Liina punastui ja kääntyi hänestä poispäin, ei vihoissaan, ei, vaan sen tunnustuksen tähden, jonka ullakkokamarissa oli tehnyt, ja Bräsig puhui itseksensä:

"Tämä on minusta taas kummaa: Liina lentää punaseksi. Kuinka on se mahdollista? Tuon varestenpelätyksen, kääntäjän tähden?"

Bräsigin sanat olivat kyllä ankarat, mutta mikään kaunis mies ei Gottlieb ollut: luonto ei ollut häntä varustanut millään komealla ulkomuodolla ja sen hiukkasen, mitä hän oli siltä saanut, oli hän turmellut järjettömällä tavalla. Niin oli esimerkiksi laita hiuksien. Hänellä oli paksu tukka, ja jos sitä säännöllisesti olisi keritty, olisi se ollut varsin sievä, vaalea tukka ja hän olisi sen kanssa voinut ilmaantua mihin hyvänsä, pelättämättä ihmisiä. Mutta nyt oli hän papillisessa innossaan ottanut vapahtajamme Kristuksen rakkaimman opetuslapsen, Johanneksen esikuvaksensa ja oli tehnyt jakauksen keskelle päätänsä ja suki väkisin harjaksensa kahden puolin alaspäin, vaikka luonto oli ne määrännyt kasvamaan pystysuorasti ylöspäin. — Minulla tietysti ei ole mitään sitä vastaan, jos tuommoinen pieni, kymmen- tai kahdentoistavuotinen pojannulkki juoksentelee ympäri hapset hajallaan ja semmoisten pienten nulikkain äideillä on vielä vähemmän sitä vastaan, he vaan silloin tällöin mielihyvillään pyhkäisevät suortuvia pois heidän kasvoiltansa ja silittävät ne sileiksi, kun vieraita tulee — ymmärtämättömät äidit käyttävät tietysti vielä tyhmyydessään hiuspaperruksia ja poltinrautaakin. Minulla ei myöskään ole mitään sitä vastaan, jos tapa semmoinen olisi, että vanhat ihmiset käyttävät pitkiä kiehkuroita, sillä vanhoissa seinätauluissa näyttää se kumminkin kauniilta; mutta kellä ei pohkeita ole, älköön käyttäkö kapeita housuja, ja kellä ei kiehkuroita ole, älköön käyttäkö pitkää tukkaa. Gottliebin vastahakoiset hapset kiiluivat nyt, auringosta ruskettuneina, alas taappäin kuin kimppu vanhoja ruostuneita rautanauloja, ja koska hänen oli niitä hyvästi voiteleminen, saadaksensa niitä sileinä pysymään, tahrasivat ne vaan hänen takinkauluksensa, mitään muuta hyötyä ei niistä ollut. Tämän tuuhean hiusvarustuksen alta tuli näkyviin jokapäiväinen, vaalea naama, joka tavallisesti näytti tuskaantuneelta, niin että Bräsig jo usein oli kysynyt häneltä, minkä suutarin luona hän teetti saappaansa, koska ne niin pahasti puristivat hänen varpaankänsiänsä. Hänen muu muotonsa soveltui tähän ulkonäköön, hän oli pitkä, hoikka ja kulmikas. Mutta se osa, josta tämän mailman matoiset lapset vähän iloitsevat, puuttui häneltä kokonaan, hänellä ei ollut mitään mahaa, ja se paikka, jossa tämä tarpeellinen ja hyödyllinen parseeli tavallisesti sijaitsee, oli hänen ruumiissaan niin tyhjä ja ontto kuin rouva Nüsslerin juurikaukalo, sisäpuolelta nimittäin. Bräsigistä oli hän sen vuoksi jonkinlainen luonnon ihme, sillä hän söi kuin mies, mutta tähän asti ilman mitään seurausta. Kukaan ei saa luulla, että herännäiset muusta elävät kuin ruoasta ja juomasta; minä olen tuntenut muutamia ja tunnen vielä nytkin, joille en minä tässä suhteessa voi vertoja vetää. Niin, se on totta kyllä, kandidaattitilassa ovat he vielä kyllä hoikkia, mutta annappa heidän saada lihava kirkkoherran paikka, niin pullistuvat he kyllä, ja sentähden ei Bräsigkään vielä heittänyt kaikkea toivoa, saadaksensa vielä kerran nähdä Gottliebin arvoisasti täyttävän papinkauhtanan, vaikka se nyt tuotti hänelle paljo salaista päänvaivaa.

Semmoiselta näytti Gottlieb Baldrian; mutta kuva ei olisi varsin täydellinen, jos en vielä lisäisi, että tämän kaiken yli levisi pienen pieni vilahdus pharisealaista ulkokultaisuutta; sitä oli vaan pieni rahtunen, mutta ulkokultaisuuden laita on sama kuin juoksuttimen: pienen pienellä tilkalla voipi happauttaa koko vadillisen maitoa.

He istuivat nyt päivällispöytään ja Jokkum kysyi: "Missä viipyy Rudolf?"

"Herranen aika, Jokkum, mitä sinä pakiset?" huudahti rouva Nüssler harmissaan. "Senhän sinun, toki viimeinkin pitäisi tietää, ettei hän milloinkaan tule ajallansa paikalle. Hän on onkimassa: mutta joka ei tule ruoalle oikealla ajalla, saa olla tyytyväinen tyhjällä palalla".

Pöydässä istuttiin hyvin hiljaa, sillä Bräsig ei puhunut mitään, hän tähysteli kaikin aistimin, havaitaksensa tunnusmerkkejä, ja rouva Nüsslerille oin kyllä hiljaisuudessa ihmettelemistä, mikä muutos hänen tyttösissänsä oli tapahtunut. Siinä he istuivat ja nauroivat toinen toisellensa ja kuiskailivat hiljaa ja näyttivät niin onnellisilta, kuin olisivat heränneet tuskallisesta unesta, ja iloitsisivat nyt, että kaikki oli ollut vaan unta ja että kirkas päivä taas paisti heidän päällensä.

Luku 18.

Sisältää paljaita rakkauden asioita ja tekee Bräsigistä kuultelian, siveyden vartian ja rakkauden suojelusenkelin puutarhan suuressa kirsikkapuussa.

Kun päivälliseltä oli päästy, kysyi Miina, jonka vuoro oli auttaa äitiä talouden sisäaskareissa. "Liina, mihinkä sinä menet?"

"Minä tahdon vaan noutaa ompelukseni", vastasi Liina, "sitte menen lehtimajaan".

"No, minä tulen pian perästä", sanoi Miina.

"Ja minä tulen myös", sanoi Gottlieb vitkalleen, "minulla on kirja, jonka minun vielä tänäpänä täytyy loppuun lukea".

"Se on oikein", lausui Bräsig, "siitäpä tulee julman hauskaa Liinalle".

Gottlieb aikoi ensin pitää pienen nuhdesaarnan Bräsigille tuon "julma" sanan väärin käyttämisestä, mutta maltti kuitenkin mielensä, arvellen, ettei se Bräsigiin mitään vaikuttaisi, ei hän sanonut siis mitään, vaan meni molempain tyttösten kanssa ulos tuvasta.

"Hyväinen aika", huudahti rouva Nüssler, "mitenkä on minun lasteni laita? Heistä en tule hullua hurskaammaksi: nyt he ovat taas yksi mieli, yksi sydän?"

"Hiljaa rouva Nüssler!" virkkoi Bräsig; "tänään otan minä asiasta selvän. Jokkum tuleppa kanssani, mutta älä hiiskahda hivaustakaan".

Jokkum seurasi häntä puutarhaan ja Bräsig tarttui hänen käsivarteensa: "Ole vaivihkaa, Jokkum, äläkä katso ympärilles, vaan tee niinkuin olisit minun kanssani päivällisen jälkeen kävelemässä".

Jokkum teki, niinkuin käskettiin. Kun olivat tulleet lehtimajan edessä kasvavan kirsikkapuun luo seisahti Bräsig: "Kas niin, Jokkum, köyristyppä nyt päin puuta vastaan".

Jokkum aikoi jotakin sanoa, mutta Bräsig painoi hänen päänsä alas: "Ole vaiti, Jokkum, — pää puuta vastaan!" ja samassa kiipesi hän Jokkumin selkään: "No niin, oikaise nyt ryhösi suoraksi. Todellakin, minä yletyn juuri", — ja iski käsin kiini alimmaisiin oksiin ja kapusi ylös puuhun. Vielä ei Jokkum ollut mitään sanonut, mutta nyt sai hän sanoneeksi: "Bräsig, eihän ne vielä ole kypsiä."

"Pöllöpää!" huudahti Bräsig ja kurkisteli punasine kasvoineen noiden vihreäin lehtien välistä kuin kypsä kurpitsi, "luuletko sinä minun aikovan Juhannuksen aikana etsiä marjoja kirsikkapuusta? Korjaa nyt mitä pikemmin luusi, äläkä seiso ällistele siinä kuin koira, joka vainuu kissaa puussa."

"Niin mitä minä sille voin," sanoi Jokkum ja jätti Bräsigin oman onnensa nojaan.

Kauvan ei Bräsigin tarvinnut odottaa, kun hän kuuli keveän, vilppaan jalanastunnan kirskuvan käytävän hiedalla ja Liina istahti lehtimajaan, suuri tukku ompeluaineita kädessä, ja jos hänellä oli aikomus saada tämän kaiken tänään valmiiksi, olisi hänen heti pitänyt ryhtyä työhön; mutta sitä ei hän tehnyt, vaan levitti kaikki pöydälle, antoi päänsä vaipua päin kättänsä, katseli sinistä taivasta kohden ohitse Bräsigin kirsikkapuun ja istui syvissä ajatuksissa.

"Ah kuinka onnellinen olen minä!" huudahti hänen kiitollinen pieni sydämensä, "että Miina on minulle taas hyvä ja Gottlieb on minulle myöskin hyvä, miksikä olisi hän muuten tänään päivällispöydässä polkenut minua jalkaan? Ja miksikä tarkasteli Bräsig meitä koko ajan niin tuimasti? Minä luulen että minä lensin varsin punaseksi. Ah, mikä hyvä ihminen on Gottlieb toki! Kuinka vakaisesti ja oppineesta voi hän puhua, kuinka totinen on hän, pappius tulee ihan selvästi näkyviin hänen kasvoissansa. Kaunis ei hän tosin ole, Rudolf näyttää paremmalta; mutta hänessä on jotakin omituista, ikäänkuin sanoisi hän aina: pysykää kaukana minusta viheliäisen, kurjan romunne kanssa, minulla on korkeammat ajatukset, minä olen hengellinen mies. — Hänen hiuksensa leikkaan minä vielä kyllä lyhemmäksi".

Se on hyvä asia maailmassa, etteivät kaikki nuoret tytöt katso ulkonaisen kauneuteen, muuten olisimme me rumat iäksi päiväksi jääneet vanhoiksi pojiksi ja meistäpä olisi kaunis joukkio syntynyt, sillä mikähän on rumempi kuin vanha, ruma nuorimies.

Liinan loppusanoissa, että hän oli Gottliebin hiukset leikkaava, oli niin varma toivo, että hän siitä punastui, ja kun hän samassa kuuli hietakäytävällä vitkallisten, arvokkaitten askelien narisevan, tarttui hän ompelukseensa ja alkoi pistellä kuin henkensä edestä.

Gottlieb tuli, kirja kainalossa ja istui kolmen askeleen päähän Liinasta ja rupesi lukemaan, mutta katseli kumminkin tuontuostakin yli kirjansa ikäänkuin ajattelisi hän tarkemmin, uuta hän oli lukenut, tai miettisi jotakin muuta. Papinkokelaiden kanssa on laita nyt semmoinen, nimittäin jos he ovat oikeata lajia ja itse uskovat, mitä he muille saarnaavat: ennen tutkintoa ei heillä muuta ole kuin hengellisiä ajatuksia, mutta jälkeen tutkinnon tulevat myös maalliset armoihin, ja ennen kuin ryhtyvät papin toimiin, rupeevat ensiksi naimahommiin. Niin oli laita Gottliebinkin, ja koska ei tutkinnon jälkeen kukaan toinen tyttö ollut hänen tiellensä sattunut, kuin Liina ja Miina, ja koska Liina oli paljoa tarkemmin kuullellut hänen hengellisiä manauksiansa kuin tämän vallaton sisar, oli hän saanut päähänsä sen maallisen ajatuksen, tehdä hänet papin rouvaksi. Mutta tämmöisissä asioissa ei hänellä ollut paljon kokemusta, ne saattivat hänen suureen hämminkiin, ja hän ei ollut vielä edemmäksi tullut kuin jalkaapolkemiseen, jota tehdessään hän kuitenkin aina itse enemmän säikähti, kuin Liina tunteissaan polkemisen.

Tänään oli hän kumminkin päättänyt, puuttua asiaan toden perästä, hän sanoi sentähden: "Liina, tämän kirjan olen minä oikeastaan ottanut mukaani sinun tähtes. Tahdotko kuulla sitä?"

"Tahdon", vastasi Liina.

"Siitä syntyy ikävä juttu", pakisi Bräsig itseksensä, joka ei tuolla ylhäällä puun oksilla suinkaan levännyt millään pehmeillä patjoilla.

Gottlieb luki nyt Liinan kuullen pitkän saarnan kristillisestä avioliitosta, kuinka siihen pitää mentämän ja kuinka sitä pitää ajateltaman; ja kun hän sen oli lopettanut, siirtyi hän askelen likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä siihen sanot, Liina?"

"Onhan se varmaankin hyvin kaunista", vastasi Liina.

"Naiminenko?" kysäisi Gottlieb.

"Oi, Gottlieb!" virkki Liina ja kumartui syvemmälle ompeluksensa yli.

"Ei, Liina", sanoi Gottlieb ja siirtyi taas askelen lähemmäksi, "se ei ole kaunista. Jumala siunatkoon sinua, ettet tätä tärkeätä tehtävää ihmiselämässä ole ymmärtänyt kevytmielisesti. Se on hirveän tukala, nimittäin kristillisessä merkityksessä", ja nyt antoi hän kauhistavan kuvauksen avioliiton raskaista velvollisuuksista, vaivoista ja murheista, ikäänkuin valmistaisi hän Liinaa kuritushuoneesen, ja Bräsig siunaili ylhäällä kirsikkapuussa ja kiitti onneansa, ettei hän ollut joutunut semmoiseen kamalaan tilaan.

"Niin", sanoi Gottlieb, "avioliitto on sen kirouksen seurauksia, jolla Jumala ajoi meidän esivanhempamme ulos paratiisista", ja otti raamatun esille ja luki tuolle lapsi paralle Mooseksen ensimäisestä kirjasta kolmannen luvun, niin että Liinan koko ruumis rupesi värisemään eikä hän enää tietänyt miten olla, kuten elää tuskan ja häpeän tähden.

"Sunkin vietävän jesuviitti!" huudahti Bräsig puoliksi kuuluvalla äänellä puustaan, "miksikä saatat sinä tuota viatonta lasta hämille!" ja hän oli miltei hypätä alas puusta, ja Liina olisi juossut tiehensä, ellei se kirja olisi ollut raamattu, josta Gottlieb oli lukenut, sillä mitä siinä seisoi, voi olla kyllä hyvä; Liina peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Mutta Gottlieb oli nyt joutunut kokonaan hengelliseen innostukseen ja oli lyönyt käsivartensa ympäri Liinan ruumiin ja huudahti: "Minä en säästä sinua tänä juhlallisena hetkenä! Karoliina Nüssler, tahdotko näillä kristillisillä ehdoilla tulia minun aviovaimokseni?"

Liina parka oli semmoisessa hämmingissä, ettei hän voinut puhua, ei ajatella, hän itki vaan itkemistänsä.

Silloin kuului puutarhan käytävällä iloinen laulu.

Kala pieni järvessä Uipi toisen jäljessä; Kala pienoinen Saapi kultaisen.

Ja Liina ponnisti viimeiset voimansa ja töytäsi ulos lehtimajasta, huolimatta raamatusta ja kristillisistä ehdoista, ja juoksi Miinan ohitse, joka nyt myöskin tuli ompeluksensa kanssa, ja Liinan perästä koikki Gottlieb pitkillä, hitailla askelilla, ja hänen naamansa näytti niin pitkältä kuin entisen papin, jolle lukkari pitkän saarnan aikana kurotti kirkonavaimen saarnastuoliin, ilmottaen, että pastori saarnasta päästyänsä voi itse sulkea kirkon oven, sillä hänen oli nyt rientäminen päivälliselle. Ja hämmästynyt mahtoi hän ollakin, sillä hän oli samoin kuin tuo pappi, tahtonut toimittaa tehtävänsä oikein hyvin, ja nyt oli hänen kirkkonsa tyhjä.

Miina oli vielä pieni kokematon lapsi, sillä hän oli nuorin, mutta niin näppärä oli hän kumminkin, että hän havaitsi, että jotakin oli tapahtunut, ja hän arveli itseksensä, eikö hänenkin pitäisi itkeä, jos hänelle semmoista tapahtuisi, ja millä hän sitte itseänsä lohduttaisi. Hän istui siis levollisesti lehtimajaan, levitti ompeluksensa pöydälle, ja alkoi vähän huokailla, ajatellessaan omia epävarmoja toiveitaan, sillä muuta ei hän asiain näin ollessa juuri voinut tehdäkään.

"Jumala varjelkoon!" ajatteli Bräsig ylhäällä puussa, "nyt istuu hänkin tuohon lepäämään, ja minun luuni ovat jo ihan puutuneet. Tämä rupee tulemaan pitkälliseksi".

Mutta pitkälliseksi se ei kuitenkaan tullut, sillä kotvasen sen jälkeen kuin Miina oli istahtunut, tuli kaunis nuori mies lehtimajan nurkan takaa näkyviin, ongenvapa selässä ja kalapussi kaulassa.

"Hyvä", huudahti hän, "että kohtaan sinun täällä, Miina. On kai jo aikaa sitte päivällistä syöty?"

"Tietysti, Rudolf", vastasi Miina, "onhan kello jo kohta kaksi".

"Nyt on kai täti taas suuttunut minulle".

"Oo, vähänpä siitä, sitä hän on ilman jäämättäsi pois päivälliseltäkin, mutta minä vaan pelkään oman vatsasi olevan sinulle enimmästi suuttuneena sillä siitä olet sinä pitänyt hyvin huonoa huolta".

"Mutta sitä parempaa huolta teidän vatsoistanne illalliseksi. Minä en voinut ennemmin tulla, kala söi niin vimmatusti. Minä olin tänään mustalla lammella, sinne ei Bräsig minua ole koskaan mukaansa ottanut, ja nyt tiedän minä miksikä: se on hänen ruoka-aittansa, kun hän muualta ei mitään saa; koko lampi on täynnä turpia, näetkös! tuommoisia kelpo venkaleita!" ja samassa aukaisi hän kalapussinsa ja näytti Miinalle saaliinsa. "Tällä kertaa olen tehnyt vanhalle Bräsigille aika kepposen".

"Perhanan kanalja!" huudahti Bräsig itseksensä ja hänen nenänsä tuli kirsikkapuun lehtien välistä näkyviin kuin kelvollinen suolakurkku, joita rouva Nüssler tavallisesti talveksi kääri tämän saman kirsikkapuun lehtiin. "Perhanan kanalja! hän on kumminkin päässyt minun turpaini perille! Tuhat tulimmaista! Semmoisia mötkäleitä kuin hän on saanut!"

"Annappa tänne, Rudolf", sanoi Miina, "minä vien ne sisään ja tuon sinulle jotakin syödäkses".

"Ei, ei! Anna sen olla".

"No, ethän tahdo kai nälkää nähdä?"

"No, olkoon menneeksi sitte. Pari voileipää, Miina!"

Miina meni ja Rudolf istui lehtimajaan.

"Hitto kans!" sanoi Bräsig ja siirteli koipiansa hiljakseen oksilla, löytääksensä paikkaa ruumiistansa, joka ei vielä ollut arostunut, "nyt istuu tuokin peto lehtimajaan, täälläpä on heidän varsinainen pesänsä".

Rudolf istui syvissä ajatuksissa penkillä, mikä muuten ei ollut hänen tapojansa. Hän oli luonnoltaan hieman välinpitämätön, ikäänkuin antaisi hän asian panna hänet jotenkin ahtaalle, ennen kuin hän siihen puuttui, mutta sitte ei hän myöskään kauvoja enää siekaillut, viskataksensa sen pois niskoiltansa. Ja kykyä siihen oli hänellä, sillä hän oli kyllä hoikka mutta samassa tukeva mies, ja kaiken tuon veitikkamaisuuden ohessa loisti hänen ruskeista silmistänsä hyvä joukko itsepäisyyttä, jonka kanssa tuo hieno arpi hänen, ruskealla poskellansa varsin hyvin soveltui yhteen ja ilmotti samassa, ettei hän ollut viettänyt aikaansa yksistään uskontunnustuksen tutkimisella. "Niin", sanoi hän istuissaan ajatuksissansa, "asia on perille saatettava. Minä olen kauvan kyllä sitä jo päässäni hautonut ja mitään kiirettä ei sen olisi ollutkaan, onhan täällä varsin hauska olla, mutta tänään pitää kaksi asiaa ratkaistaman. Tänään tulee ukko; hyvä vaan, ettei äiti tule, muuten minulta vielä. Puuttuisi siihen rohkeutta. Minä sovin yhtä vähän papiksi kuin aasi kanteleen soittajaksi ja Gottlieb kyrassierieverstiksi. Jospa Bräsig vaan olisi täällä tänään, hän kyllä minua auttaisi. Ah taivahinen, Miina sitte! Kunpa hänen vaan ensin saisin lepytetyksi".

Samassa tuli Miina, tuoden talrikin täynnä voileipiä.

Rudolf hypähti ylös istuimeltaan: "Miina kulta, mikä pieni kiltti tyttö sinä olet!" ja löi kätensä hänen uumillensa.

"Hellitä! hellitä!" huudahti Miina ja irtautti itsensä. "Minkä turmion olet sinä matkaan saattanut! Äiti on sinulle kovasti suuttunut".

"Sinä tarkotat minun saarnani tähden? No niin! Se oli tyhmä teko".

"Ei", sanoi Miina kiivaasti, "se oli paha teko! Sinä olet sillä tehnyt pilkkaa pyhimmästä".

"Nonoh! Niin aivan pyhiä eivät tuommoiset kokelaiden saarnat ole! vaikka ne olisivatkin jumalisen Gottliebin tekemiä".

"Mutta, Rudolf, kirkossa!"

"Ah, Miina kulta, sanoinhan minä sen tehneeni tyhmyydessä, minä en ollut asiaa tarpeeksi arvellut; minä ajattelin vaan, minkä pöllömäisen muodon Gottlieb saisi, ja se houkutteli minua tekemään tyhmyyden. Mutta jätetään se jo sillensä, Miina!" ja hän laski taas kätensä hänen uumillensa.

"Ei, hellitä!" sanoi Miina, mutta jäi kumminkin olemaan. "Ja pastori on sanonut, että, jos hän asian ilmottaisi, sinä et sinä ilmoissa saisi kirkkoherraan paikkaa".

"Sitte hän vaan sen ilmottakoon, niin pääsen minä koko rettelöstä".

"Mitä?" kysyi Miina ja irtautti itsensä hänen käsistänsä ja työnsi hänen kyynärän matkaa pois tyköänsä, "sitä sanot sinä toden perästä?"

"Oikein toden perästä. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin minä kävin saarnastuolissa".

"Rudolf!" huudahti Miina varsin hämmästyneenä.

"Mitäpä pitkistä mutkista!" huudahti Rudolf pikaisesti. "Katso Gottliebiä, katso minua, sovinko minä papiksi? Ja vaikka minulla olisi kaikki uskonnolliset tiedot päässäni, että voisin niistä vielä vähän oppineille professoreillekin jakaa, niin eivät he kumminkaan minua tutkinnossa hyväksyisi; he tahtovat vaan, että märehtii heidän niinkutsuttua jumalista mielialaansa. Ja vaikka olisin apostoli Paavali itse, he antaisivat minulle repposet, nähdessänsä tuon pienen naarman poskessani".

"Mutta miksihän sinä sitte rupeet?" kysyi Miina ja tarttui äkisti hänen käsivarteensa. "Ah, älä vaan rupee sotamieheksi?"

"Enhän toki! Sitä en ajattele! En, maamieheksi rupeen minä!"

"Tuo perhanan lurjus!" pakisi Bräsig puussa.

"Niin, Miina kultaseni", pitkitti Rudolf ja veti Miinan istumaan viereensä penkille, "maamieheksi rupeen minä, oikein ahkeraksi, kelvolliseksi maamieheksi, ja sinä, rakas Miinaseni, saat auttaa minua siksi tulemaan".

"Miinan pitää kai opettaa heitä kyntämään ja äestämään", sanoi Bräsig puussa.

"Minäkö, Rudolf?" kysyi Miina.

"Niin, sinä, armas kiltti lapseni", ja hän silitti hänen sileitä hiuksiansa ja taputti hänen hienoja poskiansa ja kohotti hänen leukaansa ja katseli hänen sinisiin silmiinsä, "jos varmaan tiedän että vuoden perästä tahdot tulla minun vaimokseni, niin on oleva helppo asia, tehdä minusta kelpo mies. Tahdotko, Miina, tahdotko?"

Ja Miinan silmistä vierivät kyynelet ja Rudolf suuteli ne pois hänen poskiltansa ja suuteli hänen punasia huuliansa, ja Miina laski pienen, pyöreän päänsä hänen rintaansa vasten ja kun hän vähän loma-aikaa sai, kuiskasi hän hiljaa tahtovansa, ja Rudolf suuteli häntä uudestaan useat kerrat, ja Bräsig huudahti puusta puoleksi kuuluvalla äänellä: "Tätä ei pirukaan kestä! Tehkää joutua!" Ja Rudolf selitti nyt yhä suudellen, että hän aikoi tänään puhua isänsä kanssa, ja valitti samassa olevan vahinko, ettei Bräsig ollut saapuvilla, sillä Bräsig voisi häntä suuresti auttaa hänen yrityksessään, ja hän sanoi varmaan tietävänsä vanhan pehtorin pitävän hänestä.

"Perhanan veitikka!" pakisi Bräsig puussa, "nyppii pois minun turpani!"

Ja Miina sanoi Bräsigin olevan täällä, hän oli kai levolla päivällistä syötyänsä.

"Kuuleppa vaan sitä tyttöstä!" pakisi Bräsig, "tätä sanoo hän päivällislevoksi! Mutta onpa nyt kaikki selvissä. Miksikä minä kauemmin luitani vaivaisin?"

Ja kun Rudolf samassa sanoi tahtovansa sitä ennen puhua vanhan pehtorin kanssa, luisti Bräsig alas kirsikkapuusta, niin että housut kivertyivät ylös aina polviin asti, ja roikkui puun alimmilla oksilla ja huudahti: "Tässä hän on!" pudotti itsensä samassa alas ja asettui tuon rakastavan parin eteen muodolla semmoisella, joka selvästi osotti, että hän piti itseänsä tuomarina mitä arkaluontoisimmissakin asioissa.

Nuo molemmat nuoret hämmästyivät hyvänpäiväisesti. Miina piti samoin kuin Liina kädet silmillään, sillä erotuksella vaan, ettei hän itkenyt, ja olisi, varmaankin juossut pois samoin kuin Liina, jollei hän pienestä asti olisi ollut pehtori Bräsigin kanssa mitä parhaimmassa sovussa. Hän heittäytyi sentähden, silmät peitossa, Bräsigin syliin ja pisti pienen pyöreän päänsä paljaasta häpeästä milt'ei Bräsigin liivintaskuun ja huudahti: "Setä Bräsig! setä Bräsig! Te olette häijynilkinen mies!"

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Sepä kuuluu varsin kauniilta".

"Niin", lausui Rudolf vähän kopeasti, "teidän pitäisi hävetä, ruveta täällä kuulteliaksi".

"Munsööri maitoparta!" sanoi Bräsig. "Yksi sana niin hyvä kuin yhdeksän: häpeeminen ei minun puoleltani tule kysymykseenkään, ja jos te luulette kopeudella jotakin voivanne vaikuttaa minuun, niin erehdytte suuresti".

Sen huomasi kai Rudolfikin, ja jos hän muuten ei kammonutkaan pientä kiistaa, niin oli nyt kumminkin hänelle sen verran selvää, että hänen tässä tapauksessa oli antaminen myöden Miinan tähden. Hän vastasi sentähden vähän hiljaisemmalla äänellä, että jos Bräsig sattumalla — joka kyllä oli mahdollista — oli puuhun joutunut, niin olisi hänen häveliäisyyden vuoksi pitänyt joko yskimällä taikka muulla tavalla ilmottaa lässäolonsa, eikä kuullella heidän asioitansa alusta loppuun asti.

"Vai niin?", sanoi Bräsig, "yskiä olisi minun vielä pitänyt? Ähkynyt olen minä kyllä, ja jos ette olisi olleet niin innossanne asioistanne, niin olisitte sen kyllä kuulleet. Mutta teidän pitäisi hävetä, että te ilman rouva Nüsslerin lupaa rakastutte Miinaan".

Se oli hänen asiansa, sanoi Rudolf, ja se ei koskenut keneenkään, eikä Bräsig tuntenut semmoisia asioita.

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Onko teillä ollut kolme morsianta yhdellä haavaa? Minulla on ollut; ja ihan julkisia morsiamia olivat ne, enkä kuitenkaan asiaa tuntisi? Mutta te olettekin semmoinen salasissi, ongitte pois turpani mustasta lammesta ja sieppaatte pois ihan silmäini nähden pikku Miinan lehtimajassa. — No, älä ole milläsikään, Miina: hän ei ole sinulle mitään tekevä".

"Ah, setä Bräsig", rukoili Miina neuvotonna, "auttakaa meitä, me pidämme toinen toisistamme niin paljon".

"Älä ole milläsikään, Miina, olethan minun oma ristilapseni; kyllähän se taas haihtuu".

"Ei, herra pehtori!" huudahti Rudolf ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle, "ei, hyvä pehtori Bräsig, se ei haihdu; se on kestävä elämän loppuun asti. Minä rupeen maamieheksi, ja jos minulla on toivo saada Miina omakseni, ja" — lisäsi hän, sillä niin sukkela oli hän — "ja jos te minulle hyvän neuvon annatte, niin sitte perhana kans riivaa, jollei minusta kelvollista maamiestä tule".

"Perhanan veitikka!" jupisi Bräsig itseksensä ja lausui kuuluvasti: "Kyllä mar, jommoinenkin latinalainen maanviljeliä, joku Pistorius, Praetorius tai Trebonius, on teistä tuleva ja istutte pyörtynälle ja luette tuon pitkänimisen miehen kirjasta happeesta ja tukkeesta ja organismista, sillä aikaa kuin renkipojat teidän selkänne takana hajottelevat sontia ja jättävää pellolle virumaan könttiä suuria kuin pääkallo. Oo, kyllä minä teidän tunnen! Yhden ainoan tiedän minä joka on käynyt korkeat koulut, ja josta on jotakin tullut; se on nuori herra von Rambow".

"Ah, setä Bräsig", sanoi Miina ja kohotti vähitellen päätänsä näkyviin ja taputti vanhusta poskille, "mitä Frans voi, sen voi Rudolfkin".

"Ei, Miina, sitä ei hän voi. Ja miksikä ei? Sentähden että hän on vintiö, ja toinen käytännöllinen mies!"

"Setä Bräsig", sanoi Rudolf, "te luulette sitä kai tuon tyhmän saarnajutun tähden; mutta Gottlieb kiusasi minua niin kovasti kääntämiskiihkollansa, minun täytyi tehdä hänelle pieni kepponen kostoksi".

"Ha ha ha!" nauroi Bräsig, "en sentähden suinkaan, se oli minusta hauskaa, hyvin hauskaa. Hän on siis tahtonut teitäkin kääntää, arvattavasti onkimastakin? Olisittepa kuulleet sitä käännytyssaarnaa jonka hän tänään iltapuolella piti, mutta Liina juoksi hänen käsistänsä; mutta asia on kuitenkin ratkaistu".

"Liinan ja Gottliebin välillä?" kysyi Miina hyvin pelonalaisesti, "ja senkin te olette kuulleet?"

"Tietysti olen minä sen kuullut, sillä juuri heidän tähtensä istuin minä tuossa penteleen kirsikkapuussa. Mutta tulkaapa nyt tänne, munsööri Rudolf. Ettekö enää ikipäivinänne aio nousta saarnastuoliin ja saarnoja pitää?"

"En, en ikinä enää".

"Tahdotteko nousta kello neljältä aamulla ja kesällä kello kolmelta antamaan apetta?"

"Mihin aikaan hyvänsä".

"Tahdotteko oppia oikein säännöllisesti kyntämään, äestämään ja sitoilemaan, s.o. oikealla olkisolmulla — nuoralla ei ole mikään konsti".

"Tahdon", vastasi Rudolf.

"Lupaatteko ettette kaupunkimatkoilla milloinkaan jää istumaan Thürkowin kapakkaan punsilasin ääreen, kun kuormanne jo ovat edemmäksi menneet, niin että teidän olisi täyttä laukkaa niiden perästä ajaminen?"

"Senkin lupaan minä", sanoi Rudolf.

"Lupaatteko — Miina, näetkös tuolla vähän syrjempänä on kaunis kukka, sitä sinistä tarkotan minä, nouda se minulle, minun tekee sitä mieleni — lupaatteko", kysyi Bräsig uudestaan, kun Miina oli mennyt, "ettette milloinkaan luo silmäänne noihin perhanan piikatyttöihin?"

"Oh, herra pehtori, mitä te minusta ajattelette", sanoi Rudolf ja kääntyi närkästyneenä poispäin.

"No, noh", virkki Bräsig, "joka asia on edeltäpäin punnittava, ja sen sanon minä teille: jokaisesta kyynelestä, jonka minun pieni ristilapseni teidän tähtenne vuodattaa, väännän minä kerran niskanne nurin", ja samassa teki hän liikenteen, kuin aikoisi hän jo panna uhkauksensa toimeen.

"Kiitoksia, Miinaseni", sanoi Bräsig, kun Miina toi hänelle kukan, ja Bräsig haisteli sitä ja pisti sen sitte napinreikäänsä: "Ja tuleppa nyt tänne, Miina, minä tahdon antaa sinulle siunaukseni. — Ei, polvilles ei sinun ole tarvis langeta, sillä minä en ole sinun luonnollinen isäsi, ainoastaan risti-isäsi. — Ja teitä munsööri Rudolf, tahdon minä tänään iltapuolella auttaa, kun isänne tulee, että pääsette pappiudestanne. — Ja tulkaa nyt molemmat, meidän täyty mennä sisään. Mutta sen minä sanon teille, Rudolf, te ette saa istua pyörtynälle lukemaan, vaan teidän on pitäminen sonnan hajottelemista silmällä. Näettekö, näin pitää noiden perhanan renkipoikien tarttua tadikkoon, eivätkä saa heittää sontaa vaan noin mäiskis! pellolle, vaan heidän pitää sitä ensin kolme neljä kertaa tadikolla pudistella, että lanta löyhentyy. Säännöllisesti sonnitetun pellon pitää näyttää niin siistiltä ja hienolta kuin samettimatto". Niin puhein meni hän molempain nuorten kanssa ulos puutarhan veräjästä.

Luku 19.

Tämä on pitkä ja tärkeä luku, ja jos joku tahtoisi kertoa laveasti, mitä se sisältää, täytyisi hänellä olla enemmän aikaa kuin minulla; sentähden sanon minä vaan: kaksi nuorukaista astuu yli rouva Nüsslerin puutarhan aidan ja poimii sieltä itselleen pari omenaa puusta, joka oikeastaan oli Bräsigin oma.

Myöhempään iltapuolella päivää tuli kauppias Kurz rehtori Baldrianin kanssa käyden Reksowiin. Kurz oli vahingoksensa kutsunut rehtorin tälle kävelylle, sillä lyhytläntäisen on perhanan vaikea seurata pitkäkoipista, ja mitä luonto oli ottanut Kurzin säännönmukaisesta mitasta, sen oli se auliilla kädellä antanut rehtorille. Niin astuivat he nyt yhdessä pitkin maantietä, ja rehtori Baldrian oli lausunut sen sukkeluuden, että he molemmat yhdessä näyttivät hänestä siltä värsylajilta, jota roomalaiset sanoivat dactyliksi, nimittäin pitkä, lyhyt, lyhyt; pitkä, lyhyt, lyhyt. Tämä tietysti harmitti Kurzia, koska hänen jalkavärkkinsä ja hän itse käveliänä sen kautta tuli huonoon arvoon; hän koetti sentähden ottaa niin pitkiä askeleita kuin mahdollista.

"Nyt me muodostamme spondäin", lausui rehtori.

"Tee niin hyvin, lanko", sanoi Kurz hyvin harmissaan ja kokonaan hengästyneenä, "ja heitä nuo oppineet pistopuheesi; minä hikoilen jo muutenkin kautta kaiken ruumiin".

Hän pyhki hien pois kasvoistansa, riisui takin pois yltänsä ja ripusti sen sauvansa nokkaan.

Kurz oli ammatiltaan oikeastaan kryytikauppias, mutta hän harjotti sen ohessa myöskin rihkamakauppaa, ja koska tästä tavarasta aina jäi pätkiä jälelle, oli hän varsin tyytyväinen lyhkäseen vartaloonsa, sillä hän saattoi aina käyttää näitä jäännöksiä hyväksensä. Tänä vuonna oli hän, varastoansa tarkastaissaan, tavannut jäännöksen naisväen kappa-kangasta, johon oli painettu palmupuun lehtiä kurottelevain kirahvien kuvia. Vahinko olisi ollut sitä poisheittää, kaupaksi ei hän sitä myöskään saanut käymään, hän teetti siitä sentähden itselleen kesänutun, ja nyt marsi hän, tämä lippu selässä, Reksowin kartanolle, juurikuin olisi hän äsken ruvennut jonkun saksalaisen ruhtinaan lipunkantajaksi, jonka vaakunana oli kirahvi ja palmupuu ja rehtori Baldrian koipi keltasessa nankkinitakissa hänen sivullansa saman saksalaisen ruhtinaan henkivartiarykmentin reunusmiehenä, ikäänkuin olisi tämä ruhtinas vaihtelun vuoksi kerran valinnut keltasen nankkinin mieliväriksensä.

"Jumala nähköön", huudahti rouva Nüssler, "nyt tuo Kurz vielä rehtorinkin tullessaan!"

"Todellakin", virkkoi Bräsig; "mutta hän ei ole meitä tänään paljon häiritsevä, minä tahdon keskeyttää hänet aina hänen puheessaan". He pelkäsivät nimittäin molemmat rehtorin pitkäveteisyyttä.

Molemmat vieraat tulivat sisään, ja rehtori piti pitkän lorun siitä suuresta ilosta, että taas sai nähdä heitä, ja siitä erinomaisesta tilaisuudesta, kuin hänellä oli ollut, tulla tänne Kurzin seurassa, jonka tähden Bräsig lausui lyhyesti, että pitkät koivet ovat paras apu sille, ken kävelyllä on, ja samassa kääntyi hän poispäin, niin että rehtorille, koska rouva Nüsslerkin vaan pakisi Kurzin kanssa, ei jäänyt muuta kuuliaa kuin Jokkum, joka myöskin tarkasti kuulteli kaiken aikaa ja vihdoin lausui: "Hyvää päivää, lanko, tee hyvin ja istu".

Kurz oli pahalla päällä, ensiksikin sentähden että hänen oli nuhteleminen poikaansa, toiseksi sentähden että rehtori oli juoksuttanut hänen ihan uuvuksiin, ja kolmanneksi sentähden että hän, riisuttuaan takin pois päältänsä, oli vilustunut ja saanut nikotuksen. Hänen mieliharminsa ei kuitenkaan paljon merkinnyt, sillä hän oli pahalla päällä yhtä mittaa, hän oli nimittäin demokraatti, tietysti ei mikään valtiodemokraatti, sillä semmoisia ei vielä siihen aikaan Meklenpurissa ollut, ei vaan kaupunkilaisdemokraatti, sillä hän oli pannut elämänsä vastaiseksi päämaaliksi tempaista tuolta paksunenäiseltä leipurilta, joka asui torin varrella ja jota pormestari niin kauheasti suositteli, oikeuden elättää kaupungin yhteistä sonnia. Hän ähkyi ja nikotti ympäri huoneessa, ja varistuneen, hikisen naamansa ja lyhyen harmahtavan tukkansa kanssa näytti hän kauniilta, punaselta, äsken leikatulta sianlihakäikäleeltä, jonka päälle on varistettu pippuria ja suolaa ja josta rasva valuu pitkin veistä. Vertaus ei sovi täsmälleen, sillä veistä ei ollut; mutta Bräsig piti siitä huolen, etten minä vertaukseni kanssa häpeään tule, sillä hän veti pöytälaatikosta esille kirkkaan, terävän pöytäveitsen, lähestyi lihakäikälettä ja sanoi: "No nyt, Kurz, istukaa nyt ihan hiljaa tähän".

"Mikä on tarkotuksenne?" kysyi Kurz.

"Keino nikotusta vastaan. — Kas niin — Katselkaa nyt yhä veitsen terää. Nyt uhkaan minä yhä likemmältä teitä terällä; mutta teidän täytyy pelätä, muuten ei siitä lähde mitään apua. Yhä likemmäksi, — yhä likemmäksi, ikäänkuin tahtoisin minä halkaista nenänne. Yhä likemmäksi — aina silmiin asti".

"Tulimmainen", huudahti Kurz ja hypähti ylös "puhkaisettehan vielä silmät päästäni".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "hyvä! Te pelästyitte, nyt auttaa se kyllä".

Ja se autti todellakin, nimittäin nikotusta vaan ei mieliharmia vastaan.

"Missä on minun poikani?" kysyi Kurz. "Minä annan tänään hänelle hyvän löylytyksen. Niin, lankoseni", lisäsi hän, kääntyen Jokkumia kohden, "ei mitään muuta kuin harmia! Täällä pojastani, raatihuoneessa kaupungin sonnista, kotona vaimostani tuon tyhmän saarnajutun tähden, kauppapuodissa apulaisestani, joka myy luodin mustaa silkkiä ja ottaa maksun vaan neljänneksestä! ja nyt täällä maantiellä rehtorin pitkistä koivista".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja sysäsi kahvikupin esille, "täytä Kurzin kuppi".

"No niin, lanko", virkkoi rouva Nüssler, "onhan siihen vielä aikaa; me voimme ensin asiasta vähän puhella. Miksikä pitäisi teidän kohta ensi-pikaisuudessa käydä pojan kimppuun, se vaan saattaisi asian vielä pahemmaksi".

"Kyllä minä hänen…" huudahti Kurz vihoissaan; mutta edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä ovi aukeni samassa ja Gottlieb tuli sisään.

Gottliebin käynnissä oli jotakin liiallista juhlallisuutta havaittavana, kun hän lähestyi isäänsä ja lausui hyvää päivää. Hänessä oli jotakin luonnotonta vakaisuutta ja samassa jotakin niin outoa papillista kainostelevaisuutta, että näytti siltä, kuin olisi hänen suojeluspyhänsä omaa erityistä tarvettansa varten vetänyt häneen silmuksen ja ripustaisi hänen joka ilta vaarnaan, ettei mailma millään muotoa saisi häntä kuluttaa.

"Hyvää päivää, kuinka on teidän laitanne, pappa?" lausui hän ja suuteli isäänsä kummallekin poskelle, ja vanhus suuteli myös, mutta tyhjään, ikäänkuin toutain, joka haukkaa ilmaan, kärpästä tavottaaksensa.

"Kuinka voi mamma?" kysyi poika vielä. Sillä Gottliebin oli pienestä ruveten aina täytynyt sanoa "pappa" ja "mamma", koska rehtori piti "isän" ja "äidin" nimitystä sopivana tavallisille ihmisille, mutta ei oppineille, josta Kurz aina oli harmissaan, sillä hänen poikansa sanoi vaan "isä" ja "äiti".

"Hyvää päivää, eno", sanoi Gottlieb Kurzille, "hyvää päivää, herra pehtori", Bräsigille, ja kääntyi taas "pappansa" puoleen: "Ilahuttaa minua suuresti, että tulitte tänään; sillä minun on puhuminen teidän kanssanne eräästä minulle sangen tärkeästä asiasta".

"Ahah!" jupisi Bräsig itseksensä, "hän alkaa jo".

Rehtori meni poikansa kanssa ulos pihalle, Bräsig asettui akkunan ääreen ja piti silmällä molempia. Rouva Nüssler tuli hänen viereensä: "Bräsig", sanoi hän, "no, oletteko saaneet tietää, miten minun tyttösteni laita on?"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "älkää pelästykö, asia on jo hyvällä alulla".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler pikaisesti, "mikä on hyvällä alulla?"

"Sen te pian saatte kuulla; katsokaa vaan ulos akkunasta. Miksikä luulette te rehtorin noin puristelevan kättä ja halailevan herännäistä? Hänen kristillisen uskonsa tähdenkö? Ei, minä tahdon sanoa sen teille, sen tähden, että te, rouva Nüssler, olette niin hyvää taloutta pitäneet".

Bräsig tunsi ihmissydämen yhtä hyvin kuin mikään propheta; mutta hänellä oli sama paha tapa kuin entisillä prophetailla, hän puhui epäselvillä sananparsilla. Rouva Nüssler ei ymmärtänyt sanaakaan.

"Mitä? Sentähden, että minä olen hyvää taloutta pitänyt, halaa hän Gottliebiä?"

Bräsig oli vielä siinäkin suhteessa prophetain kaltainen, ettei hän vastannut mitään järjellisiin kysymyksiin, jos eivät ne soveltuneet hänen omiin tarkotuksiinsa.

"Näettekö", huudahti hän, "miksikä antaa rehtori hänelle nyt siunauksensa? Sen tähden, että hän tietää rahalla kaikkia saatavan, ja että hän tietää täältä sitä lähtevän".

"Mutta mitä on sillä minun tyttösteni kanssa tekemistä?"

"Sen pian saatte nähdä! Näettekö, nyt menee herännäinen tiehensä, ja ukko — Jumala meitä armahtakoon! — hän valmistelee puhetta, ja pitkäksi on se tuleva, sillä kaikki on hänessä pitkää, mutta kaikkein pisimmät ovat hänen puheensa".

Bräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin, sillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan: "Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen järkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena pidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan toimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita semmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään — minun rakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi —, minä olen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa ihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut minulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla onnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en myös puhu siitä sen enempää. — Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän onnellisen perheen varsinainen päällikkö" — Jokkum katseli häntä muodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan olevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden mukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa Moskowassa eikä täällä uunin takana — "niin", pitkitti rehtori puhettansa, "sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava minulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen, joka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla menestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt niin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin — minä tarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa. Sinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän kummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin jäseniin tulee — no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä laveammin puhua — elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä kumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. — Mutta", hän lähestyi Bräsigiä, — "miten tulee minun teitä puhutella, pehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon, mutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa…"

"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen", keskeytti häntä vanhus, "ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun".

"Loppuun?" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa, joka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin. "Loppuun?" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen, "onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?"

"Sen minä tiedän", sanoi Bräsig, "sillä minä olen kuullut alun tänään iltapuolella tuossa perhanan kirsikkapuussa. Koko lorun loppuna on se, että herännäinen tahtoo kosia Liinaa".

No, siitäpä hälinää nousi.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "Gottlieb? Meidän lapsemme?"

"Niin", sanoi rehtori ja keskeytti yht'äkkiä puheensa ja seisoi siinä kuin ruiskumestari Klein Stemhagenissa, kun ruiskuja koeteltiin ja letku repesi ja hänen oma vesisuihkunsa lensi hänen päällensä.

Kurz hypähti pystyyn ja sanoi: "Tuo penteleen veitikka Gottlieb vasta on onnenotus!"

Jokkum kavahti myös pystyyn, mutta vitkaan, ja kysyi Bräsigiltä: "Sanoitko Miina, Bräsig?"

"En, Jokkum, vaan Liina", vastasi Bräsig levollisesti.

Ja Jokkum istahti uudestaan.

"Ja te olette sen tietäneet, Bräsig, ettekä ole sitä minulle sanoneet?" huudahti rouva Nüssler.

"Oo, minä tiedän vielä enemmänkin", sanoi Bräsig, "mutta miksikä minä sitä teille sanoisin? Jos sen tiedätte neljännestä tuntia ennemmin tai myöhemmin, on yhdentekevä; ja minä ajattelin valmistaa teille odottamattoman ilon".

"Ja tässä hän on", sanoi rehtori ja veti Gottliebin, joka tähän asti oli seisonut oven takana, porstuasta sisään, "ja odottaa tuomiotansa teidän hyväntahtoisuudestanne".

Ja nyt astui Gottlieb esille tavallisena ihmisenä ilman mitään naurettavia omituisuuksia. Tuon papillisen muodon, Leevin suvun tunnusmerkin, oli hän kokonaan heittänyt sillensä, sillä tämmöisellä romulla ei nyt ollut sijaa hänen olennossaan, sen täyttivät tänä hetkenä puhtaat ihmiselliset tunteet, epäilys ja toivo, pelko ja rakkaus, ja ne, jotka nämä kaikki voivat hyväksi kääntää, seisoivat tavallisina ihmisinä! hänen edessänsä — Jokkum tosin istui taas —; mutta oikea rakkaus ja mikä sitä seuraa, kihlaus ja vihkimys, on niin kaunis, ihmiselimen tunne, ettei se suinkaan papillisesta koristelemisesta tule paremmaksi. Tätä väitöstä olisi Gottlieb jokaisessa muussa tilaisuudessa vastustellut voimainsa perästä, mutta tänä hetkenä oli tämä suloinen tunne hänen niin vallannut ja hän puhui niin sydämellisesti, niin täynnä luottamusta Jokkumin ja rouva Nüsslerin edessä, että Bräsig pakisi itseksensä: "Onpa se ihminen muuttunut! Jos Liina niin vähässä ajassa on sen toimeen saanut, niin olkoon menneeksi! Hänestä voi vielä mies tulla".

Rouva Nüssler kuulteli mielihyvällä Gottliebin vilpittömiä sanoja ja hän olikin aina pitänyt Gottliebistä, mutta että hänen oli antaminen pois lapsensa, se tuntui hänestä liian äkkinäiseltä, hän joutui suureen levottomuuteen: "Herranen aika!" huudahti hän, "Gottlieb, olethan sinä aina ollut hyvä ihminen ja olet oppinut opittavasi hyvästi, mutta…"

Tässä tuli hän ensimäisen kerran elämässään Jokkumilta keskeytetyksi. Kun Jokkum kuuli, ettei kysymys Miinasta ollut, tuli hän levolliseksi. Kun Gottlieb kääntyi puheellaan häneen, kokosi hän ajatuksensa, ja kun hän havaitsi, että kaikkein silmät tähtäsivät häneen, päätti hän puhua, ja niin puuttui hän vaimonsa puheesen ja lausui: "Niin, Gottlieb, kyllä kai se niin on, on kai, ja mitä minä isänä sille tehdä voin, olen minä tekevä! Jos äiti suostuu, niin suostun minäkin; ja jos Liina suostuu, niin suostun minäkin".

"Herranen aika, Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "mitä sinä pakiset? Pysy sinä ääneti! Minun on ensin puhuminen lapseni kanssa, minun on ensin kuuleminen, mitä hän siihen sanoo". Ja niin puhein riensi hän ulos ovesta.

Mutta ei kauvan viipynyt, kun hän taas tuli takasin, taluttaen Liinaa kädestä, ja heidän perästänsä seurasivat Miina ja Rudolf, jotka tästä tapauksesta mahdollisesti tahtoivat saada käytännöllistä kokemusta omaksi hyväksensä. Ja Liina irtautti itsensä äitinsä kädestä ja heittäytyi Gottliebin rinnalle ja siitä äitinsä kaulaan ja istui sitte Jokkumin polvelle, joka taas oli istahtanut, ja tahtoi häntä suudella, mutta ei voinut sitä yskältä tehdä, sillä Jokkum poltti mielikiihkossaan perhanan rajusti tupakkaa, ja Liina sanoi: "Isä kulta!" ja Jokkum sanoi: "Liina kulta!" ja kun Liina nousi, lähestyi Bräsig häntä ja silitteli häntä ja sanoi: "Älä ole milläsikään, Liina, minä lahjotan sinulle jotakin". Ja nyt tuli Gottlieb ja tarttui Liinan käteen ja talutti hänen isänsä luoksi, ja herra rehtori kumartui niin syvälle alas, antaaksensa Liinalle isällisen suudelman, että muut kaikki luulivat hänen aikovan ottaa nuppineulan ylös lattialta; hän oli taas aikeissa ruveta pitämään uutta puhetta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä Bräsig seisoi akkunan ääressä ja rummutti vanhaa Dessaun marsia vasten ikkunalasia, niin ettei kukaan voinut sanaakaan kuulla, ja katseli samassa yli kartanon ladonkaton kirkkaasen ilmaan, ikäänkuin olisi siellä jotakin erinomaista nähtävänä. Ja hänellä olikin siellä jotakin erinomaista nähtävänä, hän näki tuolla etäällä, hyvin kaukana omenapuun, joka kerran oli kukostanut kauniisti ruusunpunasine kukkineen, se oli hänen puunsa, hän oli sitä kasvattanut ja vierailla vesoilla jalostuttanut; se oli hänen puunsa, mutta Jokkum oli sen istuttanut puutarhaansa, ja hänen oli ollut antaminen sen tapahtua; mutta yhtä kaikki oli hän kuitenkin sitä puuta hoitanut ja vaalinut, ja puu oli kantanut hedelmiä, kauniita, punasia, täysinäisiä hedelmiä; ja hedelmät olivat kypsyneet ja ne näyttivät hänestä kauniilta ja nyt oli kaksi nuorukaista kiivennyt yli aidan ja toinen heistä oli jo poimiminut yhden omenan ja pistänyt sen taskuunsa, ja toinen kurotti myös jo kättänsä toista kohden. No, nuoret ovat nuoria, ja omenat ja pojat sopivat yhteen, sen hän tiesi, ja että näin oli kerran tapahtuva, sitä hän oli usein itseksensä ajatellut; hän soikin ne heille! mielellänsä, mutta että hänen pienten kaksoisomenainsa holhous nyt oli menevä toisiin käsiin, se häntä huolestutti, pienten sirkkustensa hoitoa ei hän heille suonut ja sentähden rummutti hän kovasti ikkunalasia vasten.