Front matter (continued 12)

Jos ei asia olisi koskenut Fridaa niin likeltä, olisi tuo kavala viekkaus Pomukkelskopin olennossa tullut hänelle selvemmin näkyviin, mutta nyt oli hänellä vaan jonkinlainen aavistus siitä, tuska ja pelko hämmensi hänen näköänsä; hänestä tuntui, kuin vapisuttaisi maanjäristys huonetta, jossa hän asui, kuin tahtoisivat seinät, jotka tähän asti olivat olleet hänen turvanansa rajuilmaa vastaan, raueta hänen ja hänen lapsensa päälle ja haudata allensa sen hiukkasen onnea, mikä hänellä enää oli vastaisuuden toivona. Hän meni ulos vapaasen ilmaan, puutarhaan; ja siellä käveli hän nyt edestakasin päivän helteessä ja istui viileään siimekseen ja arveli ajatteli, ja hänestä tuntui, ikäänkuin ei tämä puiden pimento enää olisi hänen, ja ikäänkuin eivät kukkaset, jotka kukkivat maassa hänen jalkainsa juuressa, ja jotka hän itse oli istuttanut, eivät enää olisi hänen. Hän istui samalla penkillä, jolla hänen vanha appi-isänsä, kamarineuvos, oli istunut valittaissaan Hawermannille pulaansa; silloin oli Hawermann auttanut — missä oli nyt Hawermann? Samojen puiden siimeksessä istui hän, jotka hän ensiksi oli nähnyt, kun Aksel näytti hänelle tämän kauniin kartanon — missä oli nyt hänen kopeutensa? Mihinkä oli kartano joutuva? Kenenkä omat olivat nyt nämä puut? Hän istui täällä hetken aikaa, mutta tätä hetkeä kesti kaksi tuntia; hän ei sitä huomannut. Hän kuuli jalanastuntaa Gürlitzin tieltä, hän aikoi lähteä pois; mutta ennenkuin hän ehti lähtemään, seisoivat notarius ja Taavetti hänen edessänsä.

Slusuhr säpsähti hieman, nähdessänsä yht'äkkiä edessänsä naisen, jota hän aikoi kiusata ja hätyyttää; Taavetti taas irvisteli kuin apina, jonka käpäliin odottamatta omena on pudonnut. Notarius lähestyi armollista rouvaa suurella kunnioituksella ja kysyi syvästi kumartaen, oliko armollinen herra kotona. — Hän oli matkalla, sanoi Frida.

"Mutta meidän täytyy välttämättömästi saada häntä puhutella", sanoi Taavetti.

Slusuhr katseli karsasteli Taavettia yli olkapäänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: jospa sinä toki pitäisit tyhmän leukasi kiini. Ääneensä sanoi hän kuitenkin samat sanat: "Niin, armollinen rouva, meidän täytyy saada häntä välttämättömästi puhutella".

"Sitte on teidän tuleminen uudestaan keskiviikkona, tiistaina tulee herra von Rambow kotia;" ja niin puhein aikoi Frida mennä. Mutta notarius astui puolittain hänen tiellensä ja sanoi:

"Se ei oikeastaan ollut meidän oma asiamme, vaan enemmän herra von Rambowin asia, joka meidät tänne toi; kenties voitaisiin lähettää häntä noutamaan. Asia on todellakin sangen tärkeätä laatua. Me tunnemme erään kaikin puolin taatun miehen, joka mielii ostaa Pümpelhagenin, mutta hän tahtoo saada vastausta kolmen päivän kuluessa, tahtooko herra von Rambow myydä kartanon salaisesti, tahi tahtooko hän antaa sen mennä huutokaupalla enimmän tarjoovalle. Tämä herra tässä on Mooseksen poika, joka on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, ja hän kehottaa hartaasti teitä minun, hänen asianajajansa kautta, myymään taloa vaivihkaa".

Tämä kaikki oli tietysti valhetta. Nuori kaunis rouva seisoi ääneti heidän edessänsä ja katseli näitä molempia konnia; ensimäinen hämmästys oli kadonnut ja nyt nousi hänen viattomassa sydämessään kaikki hänen kopeutensa tätä ansaitsematonta onnettomuutta vastaan.

"Armollinen rouva", sanoi Taavetti, joka, Fridan katseen tähden hämilleen joutuneena, kultaisia kellonvitjojansa muutaman aikaa oli nypistellyt, "ajatelkaapa: minun isälläni on saatavaa seitsemäntuhatta taaleria — korkojen ja oikeuden kustannuksien kanssa nousevat ne kahdeksaan tuhanteen —, herra Pomukkelskopilla on saatavaa kahdeksan tuhatta taaleria, Rahnstädtin käsityöläisillä — meillä on heidän rätinkinsä muassamme — noin kolmetuhatta — sitte on vielä vekselivelkoja ja sitte vielä noin kymmenen tuhatta — minä en tarkoin tiedä kellä — luullakseni Israelilla Swerinissä. — Jos nyt myytte taatulle miehelle ja myytte huonekalut, sängyt ja liinavaatteet, voipi teille jäädä vielä kymmenentuhatta taaleria, kenties yksitoista, ehkäpä kaksitoistakin tuhatta taaleria. Ja jos sitte muutatte Rahnstädtiin ja asutte siellä, ei ole teillä mitään huolia ja voitte elää kuin kreivinna".

Frida ei sanonut mitään, teki molemmille herroille kylmäkiskoisen kumarruksen ja meni sisään huoneesensa. Mikään ei rohkaise enemmän jaloa, uljasta sydäntä kestämään mailman suruja ja huolia, kuin jos mailma esiintyy sille oikein kurjassa ilkeydessään. Silloin nousee jalka itsestään tallaamaan tuon iletyksen pään ruhjuksi, ja uljas mieli ja hyvä omatunto purkavat ulos sydämestä kaiken levottomuuden ja silloin taukoo siellä ristiriitaisuus; siellä vallitsee enää vaan viileä lepo, kirkkotarhan lepo.

"Pois hän menee kuin ruhtinatar!" sanoi Taavetti.

"Te pöllöpää, te!" sanoi Slusuhr. "Milloinkaan en enää rupee semmoisen hölmön kanssa, kuin te olette, mihinkään asioihin".

"No, mutta", sanoi Taavetti, "emmekö tehneet samalla tavalla talonpojan kanssa Kaaninissa ja eikö hän masentunut?"

"Niin, talonpojan kanssa! Oletteko vasta eilen mailmaan tulleet, ettette vielä tiedä, ettei aatelisrouva ole mikään talonpoika? Tahdoimme hänen lannistaa — juu perunia! — kangistaneet olemme hänen. Jos olisimme näin käyneet herran kimppuun, olisi hän suostunut kaikkiin; mutta", lisäsi hän pikemmin itseksensä kuin Taavetin kuullaksi, "löytyy tosiaankin ihmisiä, vieläpä naisiakin, joita todellinen onnettomuus vasta tekee vahvoiksi".

Kun olivat tulleet herra ritariskartanonomistajan luo, ja hän nyt sai tietää, kuinka nuoren rouvan luona oli käynyt, joutui hän suureen hätään: "Herranen aika, kuinka on se mahdollista!" sanoi hän Taavetille, "kuinka voitte te käyttää itseänne niin tyhmästi näin arkaluontoisessa asiassa? Teidän olisi pitänyt häntä kiusata, häntä kutkuttaa ja ahdistaa enemmän, ennenkuin näytitte hänelle hänen vastaisen kohtalonsa. Herranen aika, minä olin pannut kaikki niin hyvälle alulle: saattepa nähdä, kun herra tulee kotia, kangistaa rouva vielä hänenkin niskansa, ja seuraus on oleva, että kartano myydään huutokaupalla".

"Ja sitte te ostatte sen", sanoi Slusuhr. "Ei, ei! Se nousee liian korkeaan hintaan, ja kuitenkin sopisi se minulle niin hyvin, tilukset sattuvat niin somasti rajatusten!"

Näin voivotteli tämä arvoisa herra ja piti neuvoa noiden toisten veijarien kanssa, mitä nyt oli tehtävä, mihinkä toimeen oli ryhdyttävä.

Eräässä toisessa paikassa Gürlitzissä pidettiin myös neuvoa: kankuri Rührdanzin tuvassa istui tänä aamuna päivätyöläisiä ja heidän vaimojansa koossa ja täällä puhuttiin, ei vilkkaasti, ei hätäisesti, vaan vakavasti ja arvelevasti, mutta pistävästi. "No, mitäpä sanot sinä, veikkonen?"

"Niin mitäpä siihen pitäisi sanoa? Pois pitää hänen, hän on ihmisnylkiä! No, ja mitä sanot sinä, Rührdanz?"

"Sinä olet oikeassa, sitä sanon minäkin: pois pitää hänen! Mutta hyvät ystävät, saattepa nähdä, hän tulee takasin taas. Niin, jospa meillä vaan olisi paperit, ettei hän enää saisi tulla takasin…"

"Vähänpä teistä ja teidän papereistanne!" huudahti eräs kookas, roteva päivätyöläisen vaimo uunin takaa, "kun illalla tulette kaupungista, pää täynnä paloviinaa, silloin teissä kyllä on miestä, mutta perästäpäin raukeette rahjuiksi kuin roikaleet. Mitä? Pitääkö minun lähettää lapseni mierontielle kerjäläispussi selässä? Kolmeen päivään ei meillä ole ollut leivän palaa kotona, paitsi mitä lapset ovat tuoneet".

"Kaikkein viimeisinä aikoina on kumminkin ollut vähän parempi laita", sanoi ukko Brinkmann.

"Niin kyllä", sanoi Willgaus, "mutta pelosta, vaan ei hyvästä tahdosta. Mennäänpä miehissä kartanoon, jokaisella kelpo sauva kädessä, ja me panemme hänen kerran tuntemaan Jumalaa ja saatamme hänen yli rajan ja annamme hänelle kyydin matkalle. Kas niin! Suori nyt tiehesi!"

"Mitä?" huusi Kapphingstin vaimo, "ja sen vietävän eukon, joka melkein oli lyödä kuoliaksi minun, tyttöseni viheliäisen kananpojan tähden, hänenkö aiotte tänne jättää?"

"Ja mamselit", huusi eräs nuori vaimo, "jotka meitä kiusasivat, kun kartanossa palvelimme, ja jotka sisällä tuvassa näyttivät itse valkeuden enkeleiltä, niin pian kuin joku vieras oli talossa, mutta jotka ulkona nyhjivät meitä kuin ilmeiset pirut, liekö saavat tänne jäädä?"

"Koko joukkio on ajettava pois!" sanoi Willgaus.

"Ei, lapsukaiset!" sanoi ukko Brinkmann, "älkää. käyttäkö väkivaltaa alaikäisiä lapsia vastaan!"

"Niin", sanoi Rührdanzin vanha akka, joka istui jotenkin yksinänsä ja kuori perunia päivälliseksi. "Brinkmann, sinä olet oikeassa, ja Kustaa saa myös. jäädä; minä olen nähnyt hänen salaa vievän vanhalle Schultskalle nelikon perunia; hän on myös peruna- ja pellavasmaata jakaissaan aina mitannut pari syltää enemmän, kuin hänen piti; ja, Willgaus, katso, sinun vanhin poikasi käyttää vielä hänen vanhoja housujansa. Hän ei voi tehdä niin paljon, kuin hän tahtoisi; eukko pitää häntä liian tarkasti silmällä. Ei, Kustaata ja pienokaisia vastaan ei kukaan saa kohottaa kättänsä".

"Äiti, sitä sanon minäkin", sanoi Rührdanz. "Ja minä tahdon sanoa teille jotakin: kaikki pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä! Kaikki väki ei ole nyt lässä täällä, mutta illalla voimme vielä asiasta puhua. Hän ei ole kotona illalla, Juha Jokkum on saanut käskyn panna lasivaunut kuntoon, he aikovat tänään illalla matkata kaupunkiin paaliin; silloin voimme vielä puhua asiasta".

"Niin", huusi tuo roteva akka uunin takaa, "puhua ja puhua! Te juotte päänne täyteen paloviinaa: ja me saamme nähdä nälkää. Jos ette laita sitä joukkiota pois niskoiltamme, niin teemme me sen, niin teemme me, mitä muut naiset jo ovat tehneet; orjantappuroita ja nokkosia on kyllä vielä olemassa".

Niin puhein lähti hän ulos ovesta ja kokous hajosi erilleen.

"Bernhard", sanoi Rührdanzin vaimo miehellensä, "asia voi saada pahan lopun".

"Sitä sanon minäkin, äiti, sinä olet ihan oikeassa; mutta jos asia ajetaan kaikessa järjestyksessä, niin ei voi suuriherttualla olla mitään sitä vastaan. Ainoa, mikä puuttuu, on, ettei meillä ole mitään papereita näytettävänä, mutta, jos hänenkin on näyttäminen paperinsa, niin eivät ne suinkaan ole kauniita".

Rührdanz oli oikeassa, josko suuriherttuankin suhteen, sitä en tiedä; mutta mitä lasivaunuihin ja Pomukkelskopin paalimatkaan tuli, siinä oli hän oikeassa; sillä illan tullessa istui ritariskartanonomistaja sinisine hännystakkineen lasivaunuissaan, hänen vieressään istui hänen uljas Kanasensa ja näytti keltasenruskeassa silkkileningissään kuin joku hänen omista homettuneista mesileivistään kaikenlaisine monimutkaisine reunuskoristeineen, sillä erotuksella vaan, että hänestä puuttui mesileipien ihra, hän oli kuiva ja sitkeä kuin anturanahka, ja hänen luunsa kalisivat karskuivat tuolla kuoppaisella tiellä kuin pähkinät pussissa. Vastapäätä istuivat nuo molemmat armaat tyttäret, hyvin kauniisti puettuina, hyvin kauniisti: mutta hyvin äkäisiä he olivat, että isä välttämättömästi oli tahtonut ottaa heidät mukaansa näihin paaleihin, jotka vaan olivat jonkinlaiset porvaripaalit. Mutta sentähden olivatkin he päättäneet isän kiusaksi olla kokonaan tanssimatta ja aikoivat kohdella mokomia poroporvareita kuin roistoja; jo edeltäpäin osottivat he matkalla vihaansa isäänsä vastaan hankaamalla hänen sääriänsä jykeillä pähkinäpuisilla krinuliinin vanteillaan, jotka vaunumaakari tänään aamulla oli saanut heidän hameitansa kiinittää. Kustaa istui kyyditsiän Juha Jokkumin kanssa edessä kuskituolilla.

Minun ei voi johtua mieleeni tänään illalla taas ruveta tanssimaan kaunisten naispuolisten lukiaini kanssa veljeyspaalissa, siksi olen minä liian vanha, ja Rudolfin häistä, joissa minä tein parastani, on kulunut vasta kolme päivää. Minä menen sinne vaan! vähän syrjästä päin katsomaan ja istun sitä varten tänä kauniina kesäiltana penkille Grammelinin huoneen eteen; voinhan sittemmin käydä ylös saliinkin, juomaan lasin punssia, ja voin samassa yhden ja toisen kanssa veljestyä.

Grammelinilla oli tänään aika hälinä, Rahnstädtin koko vallassääty, porvarit lapsineen, pari kartanonomistajaa, Pomukkelskopp etupäässä, pari aatelismiestä poikinensa — rouvat eivät olleet mukaan tulleet, he olivat tänään iltapuolella saaneet kovan hammastaudin ja tyttäret olivat matkoilla — lähiseudun arentimiehet ja nuoret maanviljeliät tulivat suurissa joukoissa. Meidän ystävistämme oli vaan harva lässä, sillä Jokkum Nüsslerillä oli tänään kirkonkäynti ja pastorin rouva ja Hawermann ja Lovisa olivat menneet sinne, ja rehtori Baldrian ja Kurz rouvineen ja Bräsig olivat myös olleet siellä päivällisellä, mutta tulivat kuitenkin ajoissa takasin, että vielä voivat paaliin mennä. Kurz ei kuitenkaan sinne tullut, hän oli tänään taas niin pahasti suuttunut Jokkumin pöhömahaisiin sukulaisiin, että hänen rakkaan puolisonsa oli paneminen hänet vuoteelle, joka oli hyväksi ei ainoastaan hänelle itselle, vaan erittäinkin herra Süssmannille ja paalille, siliä nyt voi tämä nuori mies ilman häiriötä johtaa tanssia; hän oli sitä varten hankkinut itsellensä uudet housut ja oli voidellut tukkansa niin paljolla rasvalla, että hän hyvin kyllä olisi voinut saada kaikki jäsenensä sillä sulaksi. Pikku asessori oli vanhempainsa kanssa tullut paaliin, ja Fritz Triddelfitz, joka tästä oli tiedon saanut, saapui paikalle ensi luokan maatilanomistajana. Pieni seminaristi, jonka rahat olivat lopussa ja joka voi arvata, ettei Bräsigin sisarentytär ollut tuleva, istui vastapäätä Grammelinia erään vanhan klaverikulun ääressä ja rääkkäsi sitä ja lauloi: "Kaikki ilot multa meni, luulen kohta kuolevani", ja niin edespäin.

Rehtori Baldrian tuli rouvansa kanssa ja Bräsig rakennusmestari Schulzin kanssa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat myös. Taavetilla oli kaksi kultaista sormusta enemmän kuin tavallisesti sormissaan, ne oli annettu hänelle pantiksi, ja hän pureskeli kanelinkuorta, karkottaaksensa itsestään karvakaupan lemuja. Ja koska nyt kaikki olivat saapuvilla, voipi kemut alkaa: David Berger pelasi mamseljeesiä — niinkuin värjäri "Minä myös" sanoi — ja herra Süssmann säesti korkealla äänellä: "Allons enfants de la partie!"

Alussa näytti kaikki käyvän hyvästi; mutta veljestyminen kokonaisuudessaan ei tahtonut oikein luonnistua. Yhdeltä puolelta kyllä tämä sujui sukkelaan, sillä vallassäätyiset nuoret herrat ja nuoret herrat maalta veljestyivät tuota pikaa kaunisten porvarityttöjen kanssa; mutta nuoret naiset maalta ja vallassäätyisten tyttäret eivät millään ehdolla tahtoneet mieltyä porvarien poikiin, ja ensimäinen ilmeinen epäsopu sai alkunsa Malla Pomukkelskopista. Suutarinsälli, reformiyhtiön pilkkakirves, pyysi häntä tanssimaan, ja Malla vastasi että hänellä jo oli tanssia, ja nyt istui hän ja odotti Fritz Triddelfitziä eli herra Süssmannia eli jotakin toista pelastavaa enkeliä, jonka sallimus hänelle lähettäisi, tanssimaan hänen kanssansa heti alkavaa polkkaa. Mutta sallimuksella ei sattunut tällä erällä olemaan yhtään pelastavaa enkeliä varalla, vaan Malla jäi istumaan. Tuo sukkelasuinen suutarinsälli laski nyt pilojansa tästä ja sanoi vihdoin varsin kuuluvasti, jos eivät ylhäiset naiset tahtoneet tanssia heikäläisten kanssa, niin ei ollut ylhäisten herrainkaan tarvis tanssia heidän naistensa kanssa, he eivät olleet tänne tulleet ainoastaan syrjästä katselemaan muiden iloa. Ja nyt saivat pienet sievät, viattomat porvarityttöparat, jotka tähän asti olivat tilaansa hyvin tyytyneet, kestää ankaraa myrskyä, sillä veljet ja sulhaset ahdistivat heitä: "Wiikka, tanssippa vielä vaan kertakin tuon vääräsäärisen apteekariroikaleen kanssa!" ja: "Dortha, maltappa vaan kyllä minä sanon äitille!" ja: "Stiina, vielä yksi tanssi notariuksen kanssa, ja meidän välimme on rikki!" Niin torueltiin kautta salin, ja isä Pomukkelskopinkin täytyi vihdoin huomata, mistä tämä rähinä alkunsa oli saanut, ja hän joutui sentähden semmoiseen levottomuuteen, että hän meni Mallansa luo ja nuhteli häntä ankarasti tästä teostaan. Suutarinsälli, sanoi hän, on hyvin arvokas henkilö, reformiyhtiössä kävi hän ainakin kymmenestä muusta pelottavain pilkkapuheittensa tähden, ja vaikka Malla kyllä kinasti vastaan, isä Pomukkelskopp otti sivistyneesen tyttäreensä käsikynästä kiitti ja talutti hänen läpi salin suutarinsällin luoksi ja sanoi, että tämä oli vaan ikävä erehdys, hänen tyttärensä oli pitävä sitä erinomaisena kunniana, saada tanssia niin arvoisan reformiyhtiön jäsenen kanssa. Ja katso! suutarinsälli hypyttää kieputti nyt mamseli Malla Pomukkelskoppia ympäri salin!

Isä Pomukkel oli nyt, niin sanoakseni, uhrannut esikoisensa veljeyden alttarille, mutta siitä ei paljon apua, asia ei tahtonut enää parantua. Pehtori Bräsig teki kyllä parastansa, hän puuhaili ruskeassa häntyrissään ympäri salia, sillä hän tahtoi kaikin mokomin, Pomukkelskopista huolimatta, saada veljestymisen toimeen: hän esitteli herra sen ja sen nikkari Thielin rouvalle, hän maltti mielensä ja käveli pahimman vihamiehensä, räätäli Wimmersdorfin, kanssa käsi kädessä ympäri salia ja suikkasipa vielä kaikkein nähden "Minä myös" värjärin vaimon punasille poskille kaksi veljeyden suudelmaa; mutta tämä kaikki oli turhaa, sillä mitäpä voi yksityinen henkilö paljaalla hyvällä tahdollansa matkaan saada! — "Herra Schulz", sanoi Bräsig varsin väsyneenä puuhistaan, "eiköhän ruoka ja juoma mahda saada veljeyttä virkeämään? Tanssi tuottaa vaan häiriötä".

Mutta apua ei tahtonut olla ruoasta eikä juomastakaan; vallassäätyläiset olivat asettuneet toiseen päähän pöytää, porvaristo toiseen; toisessa päässä pöytää juotiin sjampanjaa, toisessa päässä sitä ilkeätä juomaa, jota Grammelin häpeämättä myi hyvästä punaviinistä kahteentoista killinkiin pullolta. Tosin oli Pomukkelskopp kutsunut suutarinsällin ruokatoveriksensa, hän istui Mallan vieressä ja isä Pomukkel täytti hänen lasiansa ahkerasti; tosin oli värjäri "Minä myös" asettunut rouvansa kanssa kahden kartanonomistajan väliin ja tilasi sjampanjaa, sillä hän oli, niinkuin hän itse luuli, tunkenut taskunsa täyteen neljän groschenin kappaleita; mutta kun hän nyt aikoi maksaa, huomasi hän, että hän puolihämärässä oli hairahtunut, sillä rahan sijasta veti hän esille plakkaristansa kourallisen värjärimerkkejä. Tosin oli Bräsig istunut kahden niitä viehättävimmän porvaritytön väliin ja kohteli heitä semmoisella isällisellä höyliydellä, että rouva Nüssler ei suinkaan viikkoon aikaan suonut hänelle yhtään hyvää sanaa, mutta pastori Gottlieb sitä vastaan monta kristillistä kiitoslausetta; mutta mitäpä autti tämä kaikki? Grammelinin hapan punaviini ja sjampanja eivät sopineet yhteen, ja niin vallitsi pöydässäkin kaikkialla eripuraisuus.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig vanhalle ystävällensä, joka istui häntä vastapäätä, "nyt on meidän koettaminen viimeistä keinoa; haastakaa te Süssmannin kanssa, kyllä minä puhuttelen herra Bergeriä".

Ja herra Schulz lähestyi Süssmannia: "Onko teillä nuottikirjat muassanne?"

"Kyllä vaan".

"No, sitte toimiin heti! Nyt on aika!"

Ja herra Süssmann jakeli pöydässä kirjat, ja Bräsig lähestyi David Bergeriä ja kysyi häneltä: "Herra Berger tunnetteko nuottia Schillerin lauluun: Sisko liinaliivisessä, veikko tähti rinnassa?"

"Kyllä vaan", sanoi Berger.

"No, sitte toimiin heti! Antakaapa kuulua!"

Ja yht'äkkiä kajahti kautta salin: "Ilo, suihke jumalien!" mutta yhä väheni laulajien luku, yhä heikommaksi kävi sävel, ja vihdoin seisoi vaan vanha pehtori Bräsig, nuottikirja nokan edessä, ja kyynelet kulkivat alas pitkin poskia, hänen laulaissansa: "Teitä, miljoonat, ma halaan — kuolkoon valheen sikiö!"

Tämä oli liikaa, tätä eivät he voineet suvaita. "Valheen sikiö?" Ei, tämä oli hävytöntä. Mutta valhettelivathan he kaikki! Niin kyllä, mutta vaan tarvittaissa. Seura nousi hyvin nolostuneena pöydästä, Bräsig istui alakuloisena erääsen soppeen, hän oli pahoillaan, kovin pahoillaan; nuoret rupesivat taas tanssimaan, ja Slusuhr ja Taavetti istuivat yhdessä eräässä viereisessä kamarissa ja joivat sjampanjaa ja laskivat pilojansa pehtori Bräsigistä.

"Herra pehtori", sanoi muutaman ajan kuluttua, rakennusmestari Schulz Bräsigille, "numero 3:ssa istuu muutamia, ja notarius ja Taavetti tekevät teistä pilkkaa, he ovat haastelevinansa yhtä ja toista politiikista, ja notarius sanoi juuri, jos eivät Franskalaiset voi saada ketään toista kuningasta Ludvig Filipin sijaan, niin voitte te ruveta Franskan kuninkaaksi; teillähän ei tätä nykyä ole mitään muutakaan tekemistä, te voitte kyllä sen viran ottaa".

"Sitäkö hän sanoo?" kysyi pehtori Bräsig ja nousi pontevasti ylös nurkastaan.

"Niin, sitä hän sanoi ja toiset nauroivat".

"Ja Grammelinilla numero 3:ssa istuu hän?"

"Niin, siellä hän istuu".

"Tulkaa muassa, herra Schulz".

Bräsig oli pahoillaan — niinkuin jo sanonut olen — hän oli kovin pahoillaan; tuo kaunis veljeyden juhla, josta hän niin paljon oli ihmiskunnan hyväksi toivonut, oli rauennut tyhjiin; hänen mielensä oli kuin isä Abrahamin, hän aikoi jo uhrata lempilapsensa, aikoi heittää kaikki sillensä ja lähteä kotia, mutta silloin lähettää taivas hänelle syyllisen, johonka hän voi purkaa vihansa, ja vielä päälliseksi juuri sen, jonka kimppuun hän nykyisessä mielen tilassaan ystävänsä Pomukkelskopin perästä mieluisimmin tahtoi päästä. "Tulkaa, herra Schulz", sanoi hän ja kävi jykeillä askelilla suoraan läpi salin etehiseen, jonne hän oli jättänyt hattunsa ja myhkyräsauvansa. Hattunsa jätti hän paikalleen, mutta sauvan otti hän mukaansa numero 3:een.

Täällä istui suuri joukko vieraita pullojen ääressä ja nauroi juuri eräälle pilapuheelle, jonka herra notarius oli lausunut. Yht'äkkiä vaikeni kumminkin kaikki, sillä tämä iloinen seura havaitsi joukossansa naaman, jota nähdessä kyllä nauru voi heretä. Tämä oli Bräsigin naama, joka omituisella tavalla milloin katseli sauvaa, milloin notariusta, niin omituisella tavalla, että seura pian rupesi aavistamaan, mitä mahdollisesti voi tapahtua ja jonkinlaisella kiireellä väistyivät vieraat pois pöydän äärestä.

"Kuka roikale on tahtonut tehdä minun Franskan kuninkaaksi?" huusi Bräsig, niin että rapinki seinistä varisi, ja myhkyräsauva rupesi ikäänkuin elämään hänen kädessänsä: "Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja — mäiskis! — mätkähti myhkyräsauva notariuksen lapaluiden väliin.

"Herra Jesus!"

"Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja taas teki myhkyräsauva tehtävänsä ja nyt vakuutti pehtori Bräsig ja hänen sauvansa vuorotellen, ettei hän hautonut semmoisia kunnianhimoisia ajatuksia päässänsä. Kynttilät, lamput, pullot menettivät tässä vallantaistelussa henkensä, ja Taavetti joutui pöydän alle, se tahtoo sanoa, vapaehtoisesti hän hiipi sinne. Notarius huusi apua, kukaan ei häntä auttanut; vasta sitte kun myrsky oli tauonnut, rohkaisi Taavetti pöydän alla mielensä ja sanoi: "Suokaa anteeksi, herra pehtori, onko tämä olevanansa veljeyttä?"

"On", huusi Bräsig, "te ryökäle! Ihmisen ja koiran välillä on kepitys paras veljeys".

"Ulos! ulos!" huusi herra Schulz ja haparoi pöydän alle ja veti Taavetin näkyviin.

"Hyvät herrat", huusi Slusuhr, "te olette todistajani, kuinka minua on kohdeltu, minä valitan oikeudessa".

"Minä en ole mitään nähnyt", sanoi eräs.

"Minä en tiedä mitään", sanoi eräs toinen.

"Minä katselin ulos akkunasta", sanoi kolmas, vaikka ulkona oli pilkkopimeä.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig, "te olette minun todistajani, että minä täällä olen antanut herra notarius Slusuhrille pahanpäiväisesti selkään", ja niin puhein meni hän ulos ovesta, otti hattunsa ja lähti kotia.

Se kepitys, jonka Slusuhr numero 3:ssa oli saanut, tuli pian tiedoksi salissakin, ja jos jo ennenki täällä nyreämielisyys vallitsi, niin ei se tämän kautta suinkaan parantunut. Molemmat aatelismiehet olivat jo aikaa suorineet tiehensä, muutamat vallassäätyläisistä olivat myös jo kaikessa hiljaisuudessa kadonneet, ja pikku asessorilla oli jo hattu päässä ja huntu hartioilla, vaikka Fritz Triddelfitz melkein polvillaan rämpi hänen edessänsä ja pyysi saada tanssia hänen kanssansa vielä yhden, yhden ainoan kerran ympäri salia.

Pomukkelskopp teki myöskin jo lähtöä; hänellä oli epäselvä, mutta oikea aavistus, että hänelle vielä tänä iltana jotakin oli tapahtuva; hän meni siis rakkaan perheensä luo ja ilmotti heille, että hänen luullaksensa jo oli aika lähteä kotia. Hänen rakas perheensä kuvasti surullisella tavalla koko juhlallisuutta, se oli myös kokonaan hajallaan. Kustaa hyppeli vielä hyvillä mielin räätäli Wimmersdorfin nuorimman tyttären kanssa, Salla seisoi herra Süssmannin kanssa vähän syrjässä ja kuulteli hartaasti, kuinka herra Süssmann hänelle kertoi, että hän vaan noin lystiksensä oli ruvennut Kurzin palvelukseen, mutta että hän pian oli sen paikan heittävä, hän ei vielä vaan oikein tietänyt, pitikö hänen ottaa vastaan joku niistä paikoista, joita hänelle Hampurissa, Lyypekissä ja Stettinissä oli tarjottu, vai perustaisiko hän oman kaupan Rostockissa, sillä siellä oli hänellä vanha upporikas setä, joka joka kirjeessä rukoili häntä, että hän viimeinkin ottaisi vaimon, että hän, setä nimittäin, voisi luovuttaa hänelle omaisuutensa ja asua hänen luonansa. Malla istui sohvankulmassa ja itki suutarinsällinsä tähden. Meidän vanha uljas Kanasemme seisoi suorana kuin seiväs; vaikka häntä tänä iltana kyllä oli ravisteltu, ei hän ollut liikahtanut paikaltaan, hän oli pysynyt lujana, eipä edes suutarinsällikään ollut saanut häntä hämille, ja kun Mukkel ilmotti hänelle, että heidän kai nyt oli lähteminen, sanoi hän vaan hyvin ystävällisesti: "Poku, etkö aio kutsua ystävääsi, suutarinsälliä, mukaan? Voithan kutsua vielä lisäksi jonkun aatelisista tuttavistas. Ja että seura tulee täydelliseksi, voithan vielä kutsua kankuri Rührdanzin ja Willgausin ja muut veljesi reformiyhtiöstä".

Ja tämä aviollinen pistos jalossa veljellisessä sydämessään, matkasi meidän ystävämme kotia.

Luku 43.

Päivätyöläiset ottavat Pomukkelskopin juhlallisesti vastaan, Kananen osottaa taas suurta urhollisuutta. — Herra Süssmann tulee paalista ja saattaa Kurzin erinomaisen onnettomaan tilaan, jota Bräsig käyttää hyväksensä, virkistääksensä vähän Kurzin rehellisyyttä — Rührdanz ja Willgaus menevät suuriherttuan luo, ja Pomukkelskopp, Taavetti ja herra notarius pitävät salaista neuvoa. — Notarius antaa tutkia ruumiinsa ja saa kauniin todistuksen lääkäriltä.

Ihminen ei saa milloinkaan sanoa, mitenkä mikäkin asia päättyy; erinomattainkaan ei ole paholaista härsyttäminen, sillä hän tulee kyllä kutsumattakin; ja ne vieraat, jotka Pomukkelskopin piti Kanasen neuvosta kutsua, seisoivat jo Gürlitzin veräjällä ja odottivat jo isäntää ja emäntää. Kaikki Gürlitzin alustalaiset ja Pomukkelskopin päivätyöläiset seisoivat koossa kartanon pihaveräjällä, kun kesäaamu alkoi koittaa, ja aikoivat ottaa vastaan isäntäänsä.

"Lapseni", sanoi Rührdanz, "mitä tapahtuman pitää, pitää tapahtua, mutta kaikki säädyllisesti!"

"Hiiteen sinun säädyllisyytesi!" huusi Willgaus. "Onko hän ollut säädyllinen meitä kohtaan?"

"Ei haita mitään", sanoi Rührdanz, "me emme saa pilata oikeuttamme. Näethän, mitä mielettömyyttä sinä haastelet. Kun me sittemmin menemme suuriherttuan luoksi ja teemme tiliä toimistamme, sillä se on oikeus ja kohtuus, ja hän kysyy: 'Willgaus, kuinka te käytitte itsenne?' ja sinä vastaat: 'Niin, herra, ensin suomimme häntä kelpo lailla ja hosuimme eukkoa, ja sitte ajoimme heidät yli rajan', kuinka tämä. soveltuisi? Mitä sanoisi suuriherttua tähän?"

"Niin", sanoi ukko Brinkmann, "Rührdanz on oikeassa. Jos saatamme hänen yli rajan, niin pääsemme hänestä ja mihinkään muihin rettelöihin emme tahdo sekaantua".

Se ehdotus hyväksyttiin. Ja miesten takana seisoivat vaimot ja lapset ja tuo eilisaamuinen suuri roteva akka seisoi heidän joukossansa ja sanoi: "Nyt olemme saaneet heidät niin pitkälle, kuin tahdoimme. Jolleivät he nyt aja ukkoa ja eukkoa pois kartanosta, niin hakkaan minä miestäni siksi, ettei hänellä ole luunsurua terveenä ruumiissa".

"Niin, ystäväni", huusi eräs toinen vaimo, "meidän täytyy, meidän täytyy päästä heistä! Minä olin eilen pappilassa — niin, pastorin rouva antoi minulle jotakin ja pastori kehotti minua kärsivällisyyteen — mitä? Kärsivällisyyteen? Onko nälkä kärsivällinen?"

"Jokkum Smidt", huusi eräs pitkä, hoikka tyttö, "juokseppa mäelle katsomaan, joko tulevat. Wiikka, mitenkä lentänevät meidän molempain mamselein silmät pystyyn, kun he lähetetään matkaansa!"

"Kummi", sanoi päivätyöläinen Zorndt Brinkmannille, "eikö meidän tule ilmottaa asiaa papille? Olisi ehkä hyvä, että hänkin saisi tiedon siitä".

"Ei, kummiseni Zorndt, siitä ei mitään hyötyä olisi, sillä hän ei ymmärrä tämmöisiä asioita, hän on minusta liian kokematon. Niin, jospa vanha pastori vielä eläisi!"

"Nyt tulevat", ilmotti Jokkum Smidt, tullen juosten paikalle.

"No, ken alkaa puheen?" kysyi Willgaus. "Kyllä minä hevoset seisatan".

"Rührdanz tietysti", kuului kautta joukon.

"Niin, jos te siihen tyydytte, miks'en minä puhuisi?" sanoi Rührdanz. Kaikki olivat nyt hiljaa.

Kuski Juha Jokkum tuli nyt ajaen ja aikoi poiketa kartanoon veräjästä. Willgaus tarttui molempiin etumaisiin hevosiin suupielistä, käänsi ne vähän syrjään ja sanoi: "Juha Jokkum, seisata tässä tuokio aikaa".

Pomukkelskopp pisti naamansa ulos lasivaunuista ja näki koko kylän väen seisovan edessänsä: "Mitä tämä on?"

Rührdanz — ja hänen kerallansa koko ryhmä — lähestyi vaunuin ovea ja sanoi: "Herra, me olemme keskenämme päättäneet, ettette enää voi olla meidän isäntänämme, sillä te ette ole käyttäneet itseänne isännän tavalla meitä kohtaan, ettekä myöskään ennen muita ihmisiä kohtaan, sillä teillä sanotaan olevan rautarengas kaulassa ja semmoista isäntää, jolla on rautarengas kaulassa ei meidän ole tarvis kärsiä".

"Te rosvot! Te lurjukset!" huusi Pomukkelskopp, saatuansa selville, mikä heidän tarkotuksensa oli. "Mitä te tahdotte? Aiotteko käyttää väkivaltaa minua ja minun omaisiani vastaan?"

"Ei, sitä emme aio", sanoi ukko Brinkmann, "me aiomme vaan saattaa teidän yli rajan".

"Juha Jokkum!" huusi Pomukkelskopp, "aja päis! Lyö ruoskalla joukkoon!"

"Juha Jokkum", sanoi Willgaus, "niin kohta kuin sinä liikautat ruoskaa, mättäämme sinun alas kuskituolilta. Käännä nyt takasin! — Niin! Kas niin!" ja kuski ja hevoset kääntyivät Rahnstädtiin päin.

Salla ja Malla huusivat täyttä kurkkuansa, Kustaa hyppäsi alas kuskituolilta ja asettui päivätyöläisten ja isänsä väliin, estääksensä heitä hänen kimppuunsa pääsemästä; kaikki oli häiringössä, ainoastaan Kananen istui jäykkänä ja järkähtämättömänä eikä hiiskahtanut sanaakaan.

"Mitä te minusta tahdotte? Te rosvot ja ryövärit!" huusi Pomukkelskopp.

"Sitä emme ole", huusi Smidt, "teiltä emme ryöstä edes neulannuppia, ja Kustaa voi tänne jäädä taloutta pitämään ja voi sanoa, mitä meidän pitää tehdä".

"Mutta eukkoa ja noita molempia mamseleja emme tahdo kauemmin täällä kärsiä, heidän pitää pois", sanoi Kapphingstin vaimo.

"Hiljaa, lapset!" sanoi Rührdanz, "kaikki pitää käydä säännöllisesti. Että viemme hänet yli rajan, sillä ei ole kylläksi; meidän on vieminen hänet meidän, tuomarillemme, Rahnstädtin pormestarille. Kaikki pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä".

"Rührdanz on oikeassa", kuului nyt joukosta, "ja Kustaa, te saatte mennä rauhassa kotia, teille ei kukaan pahaa tee. Ja sinä Juha Jokkum, sinä saat ajaa käyntöjalkaa", ja nyt asettuivat muutamat tälle, muutamat toiselle puolelle vaunuja ja matkaa nyt tehtiin — oikein juhlamarsissa.

Pomukkelskopp antautui, mutta kohtaloonsa ei hän ollut tyytyväinen, hän istui ja väänteli käsiänsä ja voivotteli itseksensä: "Herran Jestan! Herran Jestan! Miksikä minulle näin käy? Miksikä minulle näin käy"? ja tirkisteli ulos vaunujen ovesta: "Hyvät ihmiset, olenhan minä aina ollut hyvä isäntä teitä kohtaan".

"Ihmisnylkiä olet sinä ollut meitä kohtaan", kuului eräs ääni joukosta.

Salla ja Malla itkivät, Kananen istui jäykkänä kuin lämpömittarin tanko, mutta jos yksikin päivätyöläisistä olisi ymmärtänyt, mikä kalu lämpömittari on, niin olisi havaittu Kanasen muodosta, että se osotti paljon yli kiehuma-asteen, ja Willgaus, joka kulki juuri lähellä vaunuin ovea, olisi tietänyt olla varuillansa, siis, yht'äkkiä, hiiskahtamatta hivaustakaan, kääpäsi Kananen kädellään ja iski kiini Willgausin ruskeaan kiehkuraiseen tukkaan ja löyhytti sitä pahanpäiväisesti, ja silmät kipenöitsivät ja kiiluivat puolipimeäin vaunuin ovesta ikäänkuin tarhapöllön, joka piti Willgausin ruskeata päätä jäniksen poikana.

"Tuhat tulimmaista! Näettekö sitä riivattua!" huudahti Willgaus, "lyö häntä kynsiin, Düring! Tuhat tulimmaista! Näetkö sitä perhanaa! Lyö häntä toki käpälille!"

Kylläpä vaan! Ennenkuin Düring ehti häntä Kanasen kynsistä irrottamaan, oli eukko jo pari kertaa sysännyt Willgausin nenän vaunuin oven ripaa vastaan, niin että veri valui virtana sieramista.

"Tuhat tulimmaista! Tämäpä on saakelia! Siihen ilkiöön ei ole ensinkään luottamista; mutta malta, malta, kyllä minä sinun…"

"Seis!" huusi Rührdanz, "ethän voi häntä siitä moittia, kummiseni, sillä tämä ei ole muuta kuin luonnollista pahanilkisyyttä, sitä on sinun tällä kertaa kärsiminen; mutta sinä voit ilmottaa sen suuriherttualle ja voithan lystin vuoksi vielä näyttää hänelle nenäs kuinka eukko sinua matkalla on pidellyt".

Kananen ei lausunut mitään; joukko kulki eteenpäin; rajalla lähetettiin vaimot ja lapset, jotka tänne asti olivat vaunuin perästä seuranneet, takasin kotia ja kello seitsemän aikaan tultiin Rahnstädtiin, vitkalleen ja juhlallisesti.

Pehtori Bräsig loikoi akkunan äärenä ja imeskeli piippuansa ja arveli ajatteli eilisiltana sankartöitänsä. Kurz, joka eilen illalla ei ensinkään ollut veljeyspaalissa ollut, oli kuitenkin hyvin pahalla päällä ja tohisi torueli puodissaan: "Senkin tolvana! Vetelys! Maltappa! Tuletpa sinä vaan kotia!" Ja mitenkäs muuten voi ollakkaan, hänen oli viimeinkin tuleminen kotia, nimittäin herra Süssmannin. Herra Süssmann loikahti yli kynnyksen, Kurz nojasi molemmin käsin tiskin syrjään ja näytti siltä, kuin aikoisi hän kiukuissaan hypätä yli pöydän ja käydä Süssmannin kimppuun jo ovella, muta hän antoi hänen kumminkin tulla ensin puotiin sisään.

"Huomenta, patruuna, patrooni!" sanoi herra Süssmann ja hoiperteli puodin lattialla ja istui vihdoin, hattu koreasti kallellaan päässä, sillitynnyrin reunalle: "Huomenta, Kurzinen, Hurzinen, Purzinen, L…", tätä viimeistä sanan muunnosta ei hän kuitenkaan saanut sanotuksi, sillä Kurz tarttui molemmin käsin hänen tukkaansa, töyttäsi lakin hänen päästänsä sillitynnyriin ja veti hänet noista rasvaisista, kärvennetyistä hiuskiehkuroista puodin peräpuoleen. Herra Süssmann haparoi umpimähkään taaksensa, saadaksensa kiini johonkin; hän sai käteensä öljytynnyrin tapin, tappi heltesi ja öljy kohisi koskena ulos tapinreiästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, "minun öljyni, minun öljyni!" hän hellitti herra Süssmannista ja pisti oikean kätensä etusormen tapinreikään. Herra Süssmann piti hanaa kädessään ja kieputti sitä riemuiten yli päänsä, ja niinkuin usein tapahtuu, että hullujen ja juopuneitten päähän pöllähtää kaikenlaisia juonia, niin johtui nyt Süssmanninkin päähän, että tämä temppu oli tehtävä täydellisesti! Hän tempaisi siis hanan pois etikkatynnyristäkin.

"Herranen aika! Minun etikkani!" huusi Kurz ja pisti vasemman kätensä etusormen etikkatynnyriin. Ja koska hän nyt näin oli kokonaan vangittu, ruumis köyryssä eteenpäin ja lyhyt nuttu yllä, oli tilaisuus herra Süssmannista liian otollinen. "Patruuna! Kurzinen!" — mäiskis! — "Jääkää hyvästi, te tuuttisten lierittäjä!" — mäiskis, mäiskis! — "Johanna menee, eikä palaa milloinkaan!" — mäiskis, mäiskis, mäiskis! Sitte otti hän hattunsa sillitynnyristä, pani sen kallelleen päähänsä, laski molemmat hanat kymmenkunnan kyynärän päähän Kurzista tiskille ja lähti nauraen ulos ovesta.

"Auttakaa!" huusi Kurz, "auttakaa! auttakaa!" Mutta hänen väkensä ei ollut kotona ja hänen uljas vaimonsa oli tarhassa kitkemässä parsajuuria, ja ainoa, joka häntä kuuli, oli pehtori Bräsig.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minusta tuntuu, ikäänkuin joku huutaisi Kurzilla. Minä menen katsomaan, onko siellä jotakin tapahtunut".

"Auttakaa!" huusi Kurz.

"Jumala nähköön", sanoi Bräsig, "mitä melua, te pidätte jo aamulla varhain kello seitsemältä?"

"Hävytön konna!"

"Mitä? Niinkö te minua kohtelette?"

"Kelvoton heittiö!"

"Te olette raakalainen!"

"Antakaa minulle hanat, jotka ovat tiskillä".

"Noutakaa itse likaiset hananne, te hölmö, te!"

"Minä en voi, öljy ja etikka juoksee maahan, enhän minä teitä tarkottanutkaan, minä tarkotan Süssmannia".

"Se on toista se", sanoi Bräsig ja kävi istumaan tiskille ja heilutteli jalkojansa, "mikä teitä nyt oikeastaan vaivaa?"

Kurz kertoi nyt, kuinka hän tähän onnettomaan tilaan oli joutunut.

"Te näytätte minusta hyvin lystiltä, Kurz; mutta pankaa tämä tapaus muistiinne: ne osat ruumiista, joilla ihminen on syntiä tehnyt, saavat aina rangaistusta kärsiä".

"Minä pyydän…"

"Hiljan, Kurz! Te olette aina tehneet syntiä öljyllä ja etikalla, sillä te olette sitä kaataissanne aina hetkauttaneet tuopin mittaa niin, että pohjalle aina on jäänyt pari kolme lusikallista. Tahdotteko tästä lähin aina antaa täyden mitan? Lupaatteko, ettette enää milloinkaan, bostonia pelatessamme, tirkistele toisten kortteihin?"

"Herran Jestan, lupaan, lupaan!"

"No, sitte tahdon minä pelastaa teidän", ja niin puhein toi hän Kurzille hanat.

Tuskin oli Kurz vapaa, kun hän samassa töyttäsi ulos ovesta, ikäänkuin olisi herra. Süssmann vielä ulkona häntä odottamassa. Bräsig seurasi ja molemmat tulivat juuri parhaasen aikaan, nähdäksensä, kuinka päivätyöläiset toivat Pomukkelskoppia kaupunkiin. "Hyväinen aika, mitä tämä on? Rührdanz, mitä tämä merkitsee?"

"Älkää panko pahaksi, herra pehtori, me olemme ajaneet pois isäntämme".

Bräsig ravisteli päätänsä: "Nyt olette tehneet tyhmän työn!" ja hän seurasi joukkoa ja paljo joutilasta väkeä seurasi muassa pormestarin taloon asti; täällä riisuivat päivätyöläiset hevoset vaunujen edestä ja Rührdanz ja Willgaus ja Brinkmann ja vielä pari muuta menivät pormestarin puheille.

"Niin, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "nyt toimme hänen tänne".

"Kenen?"

"Meidän isäntämme Pomukkelskopin".

"Mitä? Mitä tämä on?"

"Oo, ei juuri mitään, me emme tahdo häntä enää pitää isäntänämme".

"Hyväinen aika, hyvät ihmiset, mitä te olette tehneet?"

"Emme mitään muuta, kuin mikä oikeus on, herra pormestari".

"Oletteko käyttäneet väkivaltaa isäntäänne vastaan?"

"Emme pikkusormellakaan; mutta mitä eukkoon tulee, on hän pahoin pidellyt minun ystävääni Willgausia, hän nimittäin…"

Mutta pormestari oli jo ulkona huoneesta ja seisoi vaunuin luona ja pyysi Pomukkelskoppilaisia astumaan ulos. Se tapahtui ja pormestari vei perheen huoneisinsa.

"Miksikä meitä näin pidellään! Miksikä meitä näin pidellään!" voivotteli Pomukkelskopp. "Herra pormestari te tiedätte, että minä aina olen ollut hyvä herra väkeäni kohtaan".

"Kopp, etkö häpee?" huudahti Kananen.

"Ei", sanoi pormestari, luomatta huomiota Kanaseen, ja katseli herra kartanonomistajaa suorastaan silmiin, "sitä ette ole olleet. Te tiedätte, että minä sentähden usein olen varottanut teitä, te tiedätte että minä juuri teidän käytöksenne tähden väkeänne kohtaan luovuin ajamasta teidän lakiasioitanne. Minulla ei siis ole asian kanssa mitään tekemistä, ja jos minä yksityisenä henkilönä siihen puutun, en tee minä sitä teidän tähtenne, vaan noiden raukkain, sokaistuin ihmisten tähden. Älkää siis panko pahaksi…"

"Ah, hyväinen Jumala, antakaa minulle toki joku neuvo: mitä on minun nyt tekeminen?"

"Gürlitziin ette voi takasin mennä, ette vielä kumminkaan, siitä syntyisi vaan väkivaltaisuuksia, teidän on täällä odottaminen asiain loppua. Mutta malttakaapa; minä tahdon vielä kerran puhua heidän kanssansa".

Niin, mitäpä apua siitä? Väki oli vakaasti arvellut asiansa; niiden levottomain luikarein, joita heidän joukossansa oli, oli täytynyt tyytyä rauhallisempain, vanhain päivätyöläisten päätökseen, ja nyt oli mahdoton saada heitä horjumaan siitä lujasta luulostaan, että olivat oikealla tiellä.

"Ei, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "takasin emme häntä ota; käyköön miten tahansa".

"Te olette tehneet itsenne syyllisiksi suureen rikokseen ja tämä asia voi talla teille hyvin turmiolliseksi".

"Se saattaa olla kyllä mahdollista, mutta jos rikoksista kysymys on, niin on herra Pomukkelskopp enemmän rikkonut meitä vastaan, kuin me häntä vastaan".

"Hyvät ihmiset, te olette reformiyhtiössä antaneet mielettömäin ihmisten viekotella itseänne".

"Älkää panko pahaksi herra pormestari, sitä on kyllä aina sanottu, mutta se ei ole totta. Mitä? Onhan meidän herramme Pomukkelskoppkin reformiyhtiön jäsen, ja hän on myös siellä puhunut; mutta hyvä herra, hän puhui valheita, sen tiedämme me parhaiten".

"No, mutta mitä aiotte nyt tehdä?"

"Nuori herra Kustaa on kotona, ja kun hän sanoo, meidän pitää tehdä sitä tai tätä, niin me teemme; mutta Willgaus ja minä, me menemme suuriherttuan luo ja kerromme hänelle asian, ja sentähden pyydämme teitä, että annatte meille sitä varten paperit".

"Mitä papereita pitäisi minun teille antaman?"

"Niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, mutta se ei haittaisi. Näettekös, minä kävin kerran ilman papereita rautatiellä — sieltä he tietysti ajoivat minun pois — mutta meidän suuriherttua ei ole mikään rautatie ja hän on kai kohteliaampi, ja jos meillä ei olekkaan mitään papereita näytettävänä, niin voit sinä, Willgaus, näyttää nenäsi, kuinka eukko on sinua pidellyt, ja minä näytän rehelliset käteni, joita ei ole tahrannut mikään väärä omaisuus".

Niin puhein meni vanhus ulos, ja päivätyöläiset seisoivat ja kahmivat taskujansa ja vetivät esille, mitä rahantähteitä heillä sattui olemaan: "Niin, nyt menkää! Mutta menkää suoraa päätä Sweriniin!" ja: "Älkää unhottako, miten Kapphingstin tytölle kävi!" "Jos suuriherttua kysyy teiltä, mistä me sitte oikeastaan olemme eläneet, niin voitte rehellisesti sanoa, ettemme ole mitään omalta herraltamme varastaneet; mutta rouva Nüsslerin perunakuoppia olemme toisinaan käyneet tarkastelemassa, koska hän ei siitä mitään ole välittänyt!"

Molemmat miehet lähtivät Sweriniin; toiset päivätyöläiset menivät kotia; Juha Jokkum ajeli tyhjillä vaunuilla perästä; väki jota oli kokoontunut kosolta pormestarin talon eteen, sillä huhu tästä tapauksesta oli kulkenut kuin kulovalkea läpi kaupungin, hälpeni, ja pehtori Bräsig sanoi Hawermannille: "Kaarlo, hän ei siis ole voinut välttää kohtaloansa. Minä seurasin vähän matkaa joukkoa, en hänen tähtensä, vaan noiden raukkain päivätyöläisten tähden; kun hän itse tuli näkyviin, lähdin minä pois, minä en tahtonut nähdä häntä hänen kurjassa viheliäisyydessään".

Pomukkelskopp oli rakkaan perheensä kanssa mennyt Grammelinille ja istui siellä valittaen, vaikeroiden notarius Slusuhrin vuoteen ääressä, joka, selkäsaunan saatuansa, heti oli ruvennut vuoteen omaksi, antaaksensa asialle oikein arveluttavan muodon.

"Minä lähetin heti lääkäriä noutamaan ja annan tutkia ruumiini, että pääsen tuon perhanan pehtorin kimppuun. Strumpf ei ole kotona, mutta toinen lääkäri on kohta tuleva".

"Ah, kuinka onnellinen te olette", sanoi Pomukkel.

"Kuinka niin?" sanoi notarius ja käänsi itsensä toiselle kyljelle, "eihän sitä voi miksikään erinomaiseksi onneksi sanoa, että saa selkäänsä tuumaa paksusta myhkyräsauvasta".

"Te voitte kumminkin vaatia kostoa; mutta minä — minä mies parka! Mitä voin minä tehdä?"

"Komppanian sotaväkeä pitää teidän pyytää avuksenne, ja sitte pieksätätte ne perhanat, niin että ovat vähissä hengissä, ja jos te olette liian arka sitä tekemään, niin antakaa rouvanne toimia, hän kyllä sen seikan suorittaa".

"Hyväinen Jumala! Ei, ei! Minä olen saanut heistä kyllikseni! Pümpelhagenista ei tule mitään ja Gürlitziin en minä enää palaja, he polttaisivat minun taloineni. Ei, ei! Minä myyn, minä myyn!"

"Tiedättekö mitä?" sanoi Taavetti, joka samassa tuli huoneesen ja oli kuullut Pomukkelskopin viimeiset sanat, "te olette oikeassa: myykää; niinä toimitan sen tehtävän, minä tiedän…"

"Penteleen juutalaisluikari!" sanoi Slusuhr ja siirrähtihe taas toiseen asemaan. "Tulimmaista kans! Luuletko sinä, ettemme sitä yksin voi toimeen saada? Niin, herra Pomukkelskopp, myykää vaan, sillä jos eivät he juuri polttaisikaan teidän asunhuonettanne, eloaumat ja ladot he kyllä löytävät, sillä te olette vähitellen kasvattaneet siellä itsellenne oikein kaunista sukua".

"Mitä, herra notarius, mitä te tarkotatte? Te olette ansainneet rahaa, te voitte tehdä, pienen kaupan, ostaa jonkun talonpojan talon, tai myllyn; mutta ritariskartanoa? Siihen tarvitaan minun isääni".

"Teidän isäänne? Jos hän kuulee, että on Pomukkelskopin kartanosta kysymys, niin sanoo hän: 'Juu perunia!' Me kaikki kolme olemme huonoissa kirjoissa hänen luonansa".

"Kun minä sanon", alotti Taavetti, mutta samassa tuli lääkäri, pikku asessorin isä, huoneesen.

"Hyvää huomenta, te olette kutsuttaneet minua?" kääntyi hän Slusuhrin puoleen. "Mikä teitä vaivaa?"

"Ah, herra tohtori, olittehan tekin eilen paalissa. Oi, mitä tuskia! Te olette varmaankin jo kuulleet…?"

"On saanut selkäänsä", sanoi Taavetti, "minä olen todistaja. Hän on kärsinyt väkivaltaa".

"Pitäkää te kirottu suunne kiini!" huusi Slusuhr. "Herra tohtori, minä pyydän, että pidätte minusta lääkärintutkimuksen; minä tuskin kai enää milloinkaan voin jäseniäni käyttää".

Tohtori kävi nyt, mitään enempää sanomatta, potilaan luo, paljasti hänen selkänsä, ja siinä oli todellakin paljon nähtävänä, mitä tavallisen ihmisen selässä ei ole ja se oli kirjotettu siihen suurilla, selvillä punasilla kirjaimilla. Pomukkelskopp oli ristinyt kätensä sääliväisyydestä; mutta kun hän näki nämä viirut notariuksen selässä, lensi hänen kasvoillensa oikein suloinen loiste ja Taavetti hypähti pystyyn: "Taivahan pyhät! Mimmoiselta hän näyttää! Herra tohtori, minä pyydän, että tutkitte minua kans: rakennusmestari Schulz veti minun esille pöydän alta ja repi rikki uuden hännystakkini".

"Lähettäkää räätälille!" sanoi tohtori levollisesti ja kääntyi notariukseen: "Minä kirjotan teille alhaalla Grammelinin luona heti todistuksen. Hyvästi, hyvät herrat!"

Niin hän meni ja vähän ajan perästä tuli Grammelinin sisäpiika ja toi paperin, jonka tohtori lähetti notariukselle. Slusuhr aukaisi paperin ja luki:

'Virkani puolesta todistan minä täten, että herra Notarius Slusuhr on saanut kelpo selkäsaunan, niinkuin viinaleista selässä selvästi on nähtävä. Mutta se ei ole häntä vahingoittanut.

Nimi. Lääket. t:ri'.

"Ja tätä kirjottaa se mies minulle?" puhkesi notarius sanomaan, "mutta se ei ole häntä vahingoittanut? — Aa, maltappa. Me kohtaamme kai vielä toisemme".

"Hyväinen aika!" huudahti Taavetti, "onhan, toki parempi: se ei ole minua vahingoittanut, kuin: se on minua vahingoittanut".

"Te olette pöllöpää. Mutta mitäpä minä tässä enää venyn?" sanoi Slusuhr. "Älkää panko pahaksi minun täytyy mennä, minun täytyy saada kiittää herra pehtoria selkäsaunasta — pienellä valituskirjalla".

"Älkää unhottako minua, rakas ystävä", sanoi Pomukkelskopp, "te lupasitte kirjottaa minun puolestani vielä tänään Pümpelhageniin".

"Luottakaa vaan minuun. Minun on mieleni niin katkera, minä tahtoisin kirjottaa koko mailma vastaan. Eikö teillä myös ole mitään kirjottamista, Taavetti?"

"Jos minulla jotakin on kirjottamista, niin kirjotan minä; jos ei minulla mitään ole kirjottamista niin olen minä kirjottamatta", sanoi Taavetti ja meni Pomukkelskopin kanssa ulos ovesta.

Luku 44.

Kun ukkosenilma uhkaa. — Pümpelhagenin päivätyöläiset ja kirje Swerinistä. — Köyhä aatelisneiti. — "Hän on ruvennut konnaksi!" — Miksikä nuori rouva von Rambow rajuilmassa ja yöllä juoksi pitkin maantietä ja mitä Sulttaani siihen sanoi. — Kukkaistee tekee vaikutuksensa, ja Kristianin täytyy ajaa nelisten. — Rouva Nüssler rupee vanhoilla päivillään valhettelemaan ja Hawermann käyttämään taikatemppuja.

Haikean raskas oli aika ollut rouva von Rambowista Pomukkelskopin käynnin jälkeen; vitkallisesti, askel askelelta, olivat hetket vierineet ja niiden perästä oli uusia huolia, uusia tuskia ilmaantunut; vahvalla, lujalla kädellä oli hän kitkenyt tämän rikkaruohon pois ympäriltänsä; mutta ajan pitkään väsyy ahkerinkin käsi ja uskaliainkin sydän halajaa lepoa, illan rauhaa. Hänen miehensä ei ollut tullut määrättynä päivänä kotia; sen sijasta oli tullut sanansaattaja Slusuhrin sinetillä varustetun kirjeen kanssa, ja sanansaattaja sanoi saaneensa käskyn odottaa siksi, että hän voi antaa kirjeen herra von Rambowille itselle. Mitä tämä merkitsi, saattoi Frida kyllä arvata. Hän istui illanhämyssä kamarissaan lapsensa luona ja katseli ulos utuiseen kesäiltaan, jossa raskaita pilviä kohosi taivaalle.

Päivä oli ollut rasittavan lämmin ja semmoisena päivänä juoksee veri hitaasti suonissa: se ei lirise ja lorise kuin kirkas lähde, vaan luikertaa vitkaan ja vaivalloisesti, ikäänkuin suopuron likainen vesi, ja niinkuin luonto kaipaa ja halajaa ukkosenilmaa, uudestaan virkistyäksensä, samoin halaa ja toivoo sydän levottomasti, että joku puuska tai isku, oli hän mikä hyvänsä, vihdoinkin pelastaisi hänen tästä tukehduttavasta tuskasta! Niin oli Fridan laita, niin halasi ja toivoi hän kelvollista ukkosen iskua, joka puhdistaisi sen paksun ilman, jota hän hengitti, että vihdoinkin taivas selkenisi; eikä hän toivonutkaan turhaan.

Karoliina Kegel tuli sisään ja toi postilaukun ja jäi seisomaan, ikäänkuin olisi hänellä jotakin tekemistä, ja aukaisi laukun ja laski erään kirjeen rouvan eteen pöydälle ja seisoi taas ja kysyi: "Armollisin rouva, pitääkö minun sytyttää kynttilä?"

"Ei, anna olla sytyttämättä".

Karoliina ei mennyt, hän jäi vieläkin seisomaan: "Armollisin rouva, te olette meitä kieltäneet, me emme saa mitään juoruja kantaa, mutta…"

"Mitä nyt?" kavahti Frida ylös ajatuksistaan.

"Ah, armollisin rouva, Gürlitzin väki on ajanut pois isäntänsä Pomukkelskopin rouvineen ja molempine tyttärineen".

"Siis kumminkin!" huudahti Frida.

"Niin ja kaikki päivätyöläiset seisovat kartanolla ja pyytävät saada puhutella teitä".

"Aikovatko he ajaa meidätkin pois?" kysyi Frida ja nousi levollisesti ja kopeasti ylös tuoliltaan.

"Ei, ei, rakas armollisin rouva", huudahti Karoliina ja heittäytyi maahan ja halasi Fridaa polvista ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, ja minun vanha isäni sanoo, että ensimäistä, joka semmoista uskaltaa lausua, lyö hän lapiolla päähän. He sanovat vaan, että herran kanssa ei voi puhua, hän keskeyttää heidät aina, he tahtovat puhua teidän kanssanne, sillä teihin on heillä luottamusta".

"Missä on Triddelfitz?"

"Hyväinen aika! Tuolla hän pyörii heidän joukossansa, mutta hänestä eivät he mitään välitä, he sanovat, ettei heillä ole hänen kanssansa mitään tekemistä, he tahtovat saada puhua armollisen rouvan kanssa".

"Tule!" sanoi Frida ja meni ulos.

"Mitä te tahdotte?" kysyi nuori rouva, tultuansa ulos porstuan ovesta, jonka edessä päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä.

Nikkari Fritz Flegel astui esille ja sanoi: "Armollinen rouva, me tulemme teidän puheillenne sentähden, että me olemme kaikki yksimielisiä ja että me jo ennen olemme herran kanssa puhuneet, mutta siitä ei ole mitään syntynyt. Ja herra tiuskii vaan meille, ja herra Triddelfitziin ei meillä myös ole mitään luottamusta, sillä hän on vielä liian kokematon eikä tunne vielä asioita, ja sentähden ajattelimme, että te voisitte meitä auttaa, jos te niin hyvä tahtoisitte olla. Me emme vaadikkaan liikoja, me olemme tyytyväisiä siihen, mitä me saamme, ja me saammekin, mitä meille tulee, mutta emme koskaan oikealla ajalla ja siihen emme voi tyytyä".

"Niin", puuttui Päsel puheesen, "ja viime vuonna, jolloin oli nälkävuosi, myytiin rukiit loppuun, ja näettehän, armollinen rouva, minun pitää saada välikirjan mukaan kaksitoista karpiota rukiita, joista minun on eläminen, ja niitä en minä saa, vaan minua käsketään odottamaan. Niin, odottamaan, kun perunatkin ovat pilalle menneet! Mistä pitää minun sitte elää?"

"Armollinen rouva", puhkesi tässä eräs vanha harmaapäinen ukko puhumaan, "elatusaineista en tahdo mitään puhua, sillä nälkää meidän ei juuri ole tarvinnut nähdä; mutta minun, vanhan miehen, täytyy päiväkaudet seisoa suokuopassa, selkä köyryssä, ammentamassa vettä, enkä voi illalla liikuttaa jäseniäni enkä yöllä saada unta silmääni tuskien tähden; tässä pitäisi kumminkin joku helpotus tapahtua. Toisin oli laita silloin, kun Hawermann vielä täällä oli, mutta nyt käskee yksi sitä, toinen tätä, ja ne, jotka käskevät, eivät ymmärrä työtä".

"Niin, armollinen rouva", astui nikkarimies taas esille, "ja sentähden pyydämme, että saisimme taas varsinaisen pehtorin, jos ei Hawermann tahdo, niin jonkun toisen, mutta semmoisen, joka kohtelee meitä, säädyllisesti ja kuultelee meitä, kun meillä on jotakin hänelle sanomista, ja joka ei tiuski meille eikä käytä, herjaussanoja, kun emme ole niitä ansainneet, eikä piekse meidän lapsiamme, kun he kartanoon tulevat, kepillä, niinkuin herra Triddelfitzillä ennen oli tapana".

"Se ei saa tapahtua!" sanoi Frida.

"Ei, armollinen rouva, nyt ei hänkään sitä enää tee; siitä on pian puoli vuotta, kun minä hänen kanssansa puhuin siitä vähäisesti kahdenkesken, ja aina siitä asti on hän ollut varsin sävyisä ja maltillinen. Ja jos meidän armollisin herrammekin tulisi kerran järkeensä ja huomaisi oman etunsa, niin hankkisi hän itselleen kelvollisen pehtorin, sillä hän ei kumminkaan itse ymmärrä mitään maanviljelyksestä, ja silloin ei pilaantuisi kokonainen nisulaiho häneltä, niinkuin tapahtui viime vuonna, eivätkä ihmiset puhuisi niin paljon hänestä. Niin, armollinen rouva, ihmiset puhuvat sitä ja tätä ja he sanovat, että herran on: myyminen kartano ja että hän aikoo myydä sen Pomukkelskopille, mutta häntä emme ota isännäksemme".

"Emme", huudettiin nyt sikin sokin, "häntä emme ota".

"Miestä, jonka omat päivä työläisensä ovat ajaneet yli rajan, ei meidän ole tarvis ottaa isännäksemme".

Isku iskun perästä oli päivätyöläisten puhuessa sattunut Fridan sydämeen. Se rakkauden ja kunnioituksen puute, jolla hänen miestänsä mainittiin, tämä tieto heidän tukalasta tilastansa, joka jo oli levinnyt alhaisimpain työmiestenkin piiriin, kaikki tämä koski niin kipeästi hänen sydämeensä että hän töin tuskin sai sanotuksi: "Hiljaa, väki! Kaikki, mitä minulle olette sanoneet, on herra ratkaiseva, kun hän kotia tulee. Menkää nyt rauhassa kotia ja älkää enää toisten tulko niin suuressa joukossa kartanolle; minä tahdon ilmottaa herralle teidän pyyntönne, ja minä luulen voivani luvata teille, että Juhannukseksi on muutos tapahtuva talouden hoidossa — tavalla tai toisella" — lisäsi hän syvällä huokauksella ja herkesi tuokioksi puhumasta, ikäänkuin täytyisi hänen tukehduttaa joku ahdistava ajatus. "Niin, Juhannukseen asti odottakaa, silloin on muutos tapahtuva".

"Se onkin yhdentekevä".

"Sitte onkin asia oikeassa".

"Me kiitämme suuresti".

"No, hyvää yötä sitte, armollinen rouva".

Niin menivät he tiehensä.

Frida meni kamariinsa, ulkona löi salamaa ja jyrisi ja tuulenpuuskia lenteli yli kartanon, ryöpyttäen hietaa ja ruhjuja akkunia vastaan.

"Niin", sanoi hän, "Juhannus on ratkaiseva; minä en ole liikoja luvannut, Juhannukseksi on muutos tapahtuva. Mutta mikä?" ja hänen mieleensä johtui se kurja kuva, jonka Taavetti ilkeydessään oli maalannut hänen eteensä hänen vastaisuudestansa: hän näki olevansa pakotettu asumaan pikkukaupungissa hyyryllä, miehensä ja lapsensa kanssa joutilaana, ilman mitään toipumuksen toivoa; hän kuuli naapurien kuiskailevan: noilla olisi voinut olla paremmatkin päivät; hän näki miehensä nousevan aamulla, menevän kaupunkiin, tulevan takasin puolipäivän aikana, loikovan iltapuolen sohvalla, menevän taas ulos ja laskeuvan illalla levolle. Aksel oli sillä tavoin yhä vaan kuluttava päivänsä turhaan. Frida näki itse surkastuvansa, uupuvansa jokapäiväisten huolten alla, ilman lohdutusta, ilman ystäviä; hän näki itsensä viimeisellä vuoteellansa ja lapsensa seisovan vuoteen ääressä. Oman lapsensa! Tästä lähin orpona! köyhänä aatelisneitinä! Kova kirous rasittaa tätä säätyä kun varoja ei ole kannattamaan arvoansa. Köyhä, aatelismies tulee kyllä toimeen, hän rupee sotamieheksi; mutta köyhä aatelisneiti raukka? Vaikka Jumala itse taivaasta tulisi ja varustaisi hänen kaikella enkeleinsä suloudella, ja vaikka hänen vanhempansa kasvattaisivat häntä niin huolellisesti, kuin ihmislasta kasvattaa voidaan, mailma menee hänen ohitsensa, ja aatelismies sanoo: "Hän on köyhä", ja porvari sanoo: "Hän on ylpeä". Semmoisena näki Frida lapsensa, joka lepäsi äitinsä sylissä lapsen rauhallista unta, ukkosen ja myrskyn pauhatessa ulkona.

Karoliina Kegel toi kynttilän ja sytytti sen; nuori rouva otti kirjeen, joka oli pöydällä, niinkuin tavallisesti tehdään, kun ei tahdota näyttää muille, mitä omassa povessa liikkuu. Hän katsoi päällekirjotusta, siinä oli hänen nimensä, hänen kälynsä Albertina oli sen kirjottanut; hän repäisi kuvertin auki ja eräs toinen kirje putosi hänen käteensä, se oli kirjotettu hänen miehellensä.

"Pane kirje herran kirjotuspöydälle", sanoi hän palveluspiialle. Karoliina meni.

Hänen miehensä sisaret olivat usein hänelle kirjotelleet, ja ne olivat olleet enimmästä semmoisia kirjeitä, joita naiset kirjottelevat toisillensa ajan kuluksi. Frida aukaisi kirjeen, mutta — ah! — tämä ei ollut mikään kirje ajan kuluksi: Albertina kirjotti:

Rakas sisar!

Teenkö oikein, sitä en tiedä; Bertha kehottaa minua ja Fidelia on jo kahdesti tempaissut kirjeen pois käsistäni, hän arvelee, että se vaan voi pahottaa meidän rakkaan veljemme Akselin mieltä. Mutta — minä en tiedä mitään muuta neuvoa — meitä pakottaa todellinen hätä. Me olemme jo pari kertaa Akselille kirjottaneet; hän ei ole mitään vastannut; hänellä on kai näinä huonoina aikoina paljon matkailemista ja tietysti paljo muitakin toimia — sillä nyt ovat tulleet ikävät valtiollisetkin seikat lisäksi, joista meilläkin täällä Swerinissä on ollut kaikenlaista kiusaa — ja sentähden luulen tekeväni oikein, että käännyn sinuun; sinä olet meille vastauksen antava. Sinä tiedät, että Aksel on ottanut ne rahat, jotka meidän isävainajamme oli pannut talteen meitä varten, ja että hänen aikomuksensa oli kiinittää ne Pümpelhageniin; hän lupasi meille viisi prosenttia korkoa niiden neljän ja puolen prosentin sijasta, jotka me ennen saaneet olimme — se ei olisi ollut tarpeesen, sillä me olisimme tulleet niilläkin toimeen — mutta hän lupasi lähettää meille korot säännölliset neljännes-vuosittain, mutta ei ole kuitenkaan lähettänyt niitä meille kolmeen vuosineljännekseen. Frida kulta, me emme olisi todellakaan siitä mitään puhuneet, jos ei meillä olisi todellinen hätä käsissä. Lisäksi tulee vielä, että meidän lankomme Breitenburg on käynyt meidän luonamme; hän ei tietänyt Akselin lainasta mitään, mutta kun hän sen kuuli, herjasi hän raa'alla tavallansa mitä hävyttömimmästi Akselia ja sanoi meitä kolmeksi tyhmäksi tyttötölleröksi. Hän pyysi saada nähdä meidän kiinityskirjaamme, jota emme voineet hänelle näyttää, koska Aksel tähän asti aina on unhottanut lähettää sen meille, ja sanoi meille sitte suoraan vasten silmiä, että me olimme rahamme menettäneet, sillä se oli yleisesti tunnettu asia, että Aksel huonon taloudenpitonsa kautta oli niin velkaantunut, että Pümpelhagen oli myytävä huutokaupalla. Me tiedämme tosin, mitä arvoa meidän tulee panna lankomme sanoihin, sillä hän on aina vihannut meidän rakasta, Akseliamme, ja mitenkä olisi mahdollista? Pümpelhagen myytävä? Satoja vuosia on se ollut meidän suvullamme! Sitä ei suuriherttua suvaitsisi: — ja me sanoimmekin sen hänelle — Fidelia hyvin kiivastuneena — silloin sieppasi Breitenburg hattunsa ja keppinsä ja sanoi raa'alla tavallansa: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän ruvennut myös konnaksi teitä kohtaan", jonka kuultoansa Fidelia juoksi esille ja näytti hänelle, missä ovi oli. Se oli kamala kohtaus, enkä minä milloinkaan olisi sinulle siitä kirjottanut, jollei minua olisi siihen pakottanut salainen pelko, että Aksel ja Breitenburg kerran saattaisivat sattua yhteen ja että he silloin, samoin kuin langokset Darmenburg ja Malzahn, kunniani loukkauksen tähden ampuisivat toinen toisensa kuoliaksi. Pidä sentähden vaaria Akselista, että hän välttää semmoista kohtaamista, ja jos joinkin mahdollista, toimita niin, että me saamme korkomme. Elonaikana aiomme tulla teitä katsomaan; me iloitsemme lapsellisesti jo edeltäpäin, että saamme taas nähdä teidän ja ne paikat, joissa me lapsina leikittelimme ja neitosina uneksimme ja jossa me — ah! — näimme herttaisen isämme eroavan näistä ilmoista. Niin, Frida, minä iloitsen siitä jo edeltäpäin ja Bertha ja Fidelia tekevät samoin, sillä me elämme oikeastaan vaan muistoista, sillä nykyinen elämämme on tyhjä ja ikävä. Ainoastaan silloin tällöin tulee joku rakkaan isävainajamme vanha ystävä ja kertoo meille, mitä mailmassa tapahtuu, ja on Berthasta ja minusta oikein liikuttavaa nähdä, kuinka meidän pieni Fideliamme, jonka luonto on niin hilpeä, viskaa syrjään kutimensa ja tarkasti kuultelee kaikkia. Häntä miellyttää nimittäin suuresti kaikki hoviuutiset. — Voi hyvin, Frida, anna anteeksi pajattelemiseni ja anna Akselille myötäseuraava kirje; minä olen kirjottanut hänelle vakaasti ja luottamuksella, mutta olen, niin paljon kuin mahdollista, välttänyt mieltä pahottavia sanoja. Elonaikana näemme toisemme.

Albertina von Rambow.

Swerin, Kesäkuun 11 p. 1848.

Frida luki kirjeen; mutta hän ei lukenut sitä loppuun, kun hän tuli sanoihin: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän myös ruvennut konnaksi", heitti hän kirjeen lattialle ja väänteli käsiänsä, hypähti pystyyn ja juoksi sinne tänne huoneessa ja huusi: "Se hän on! Se hän on!" — Lapsi lepäsi nukuksissa Fridan edessä, hän heittäytyi tuolille ja otti taas kirjeen käsiinsä ja luki nuo kauheat sanat uudestaan, ja se hirveä kuva, jonka hän vähää ennemmin oli tehnyt oman lapsensa vastaisuudesta, katosi kuin varjo, ja hänen edessänsä seisoi toinen, joka kirjavilla väreillään häikäsi hänen silmiänsä, ja tämä kuva oli nuo kolme sisarta ja kuvan alla oli kirjotettu: "Petetyt! Oman veljen pettämät!" ja sen takana seisoi hänen miehensä kuva, mutta epäselvästi, hän ei voinut oikein nähdä, mikä oli totta, mikä valhetta, ja kuvan alle oli kirjotettu: "Konna!" — Hirveätä! hirveätä! Nyt oli hän kaikki kadottanut! Kahdenkertaisesti kadottanut! Sillä hän ei ollut itse syypää tähän kadotukseen, syyllinen oli se mies, jota hän kerran oli rakastanut enemmän kuin omaa sieluansa. Tämä oli hirveätä! — Apua! apua! Pois tuo polttava häpeäpilkku otsasta, jota hän niin usein alttiiksiantavassa rakkaudessaan oli suudellut! Mutta millä? Ken voi auttaa? Ah, nimiä jolahti kyllä hänen päähänsä, paljo nimiä, mutta ne nimet häämöttivät etäällä jyrkkiin kallioseiniin piirrettyinä, joihin hän ei voinut saada jalansijaa. Hän väänteli käsiänsä tuskissansa, ja näköala kävi yhä ahtaammaksi, hän näki Pomukkelskopin ja Slusuhrin ja Taavetin nimet ja kavahti pystyyn ja viittasi kädellään, ikäänkuin tahtoisi hän karkottaa pois nämä aaveet, ja näköala kutistui kutistumistaan, mutta yht'äkkiä loisti hänelle hänen tuskissaan ja hädissään erään rouvasihmisen vanhat ystävälliset kasvot vastaan, nimittäin rouva Nüsslerin kasvot, ja ne näyttivät niin ystävällisiltä kuin silloin, jolloin rouva Nüssler suuteli hänen pientä lastansa.

Ja nuori rouva kavahti pystyyn ja huudahti:

"Hänellä on sydän, ihmisen sydän!"

Ulkona jyrisi ja iski salamaa ja vesi valui virtana alas taivaasta; nuori rouva sieppasi huivin päähänsä ja töyttäsi ulos sateesen.

"Armollisin rouva! Jumalan tähden!" huusi Karoliina Kegel, "sateesenko aiotte ja yöhön pimeään?"

"Anna minun mennä!"

"Ei, sitä en tee!" sanoi palvelustyttö ja juoksi hänen perästänsä.

"Ihmisen sydän, ihmisen sydän", jupisi nuori rouva raukka yhä itseksensä ja sade pieksi häntä kasvoihin, mutta siitä ei hän välittänyt; huivi oli hänellä kädessä, hän ei sitä ajatellut, hänen jalkansa luiskahteli liejuisella, pehmeällä tiellä, hän ei sitä huomannut, hänen sydämessänsä kuului yhä vaan ääni: päis! päis!

"Jos niin pitää olla, armollinen rouva, niin mennään sitte", sanoi Karoliina Kegel ja sieppasi huivin rouvan kädestä ja peitti sillä hänen päänsä ja kaulansa ja tarttui häneen lujalla kädellänsä ja kysyi: "Mihinkä?"

"Rouva Nüsslerin luo", sanoi nuori rouva ja jupisi taas: "ihmisen sydän".

Ja eräs ihmissydän tykki ihan lähellä häntä, mutta hän ei ajatellut sitä; mikään ei erota enemmän sydämiä toisistansa kuin sanat "käskeä" ja "totella". Frida oli aina ollut hyvä väkeänsä kohtaan ja jokaisen hyvänlaitaisuuden heidän puoleltansa otti hän rakkaudella vastaan; mutta tässä tuokiossa ei hän Karoliina Kegeliä muistellut, hänen koko olentoansa valtasi ajatus, että Aksel oli pelastettava häpeästä ja tahrasta, ja rouva Nüsslerin rehelliset kasvot loistivat hänelle vastaan läpi sateen ja yön lähimpänä, ainoana tähtenä. — "Hänen luoksensa! Hänen luoksensa!"

"Taivaan pyhät!" sanoi rouva Nüssler ja kävi akkunan ääreen, "Jokkum, mikä Jumalan ilma nyt riehuu!"

"Niin, äiti, mutta mitä voi sille tehdä?"

"Herranen aika!" sanoi rouva Nüssler ja istui taas varputuolilleen, "kenpä nyt olisi maantiellä kulkemassa! Minä kävisin pelosta puolikuoliaksi".

Rouva Nüssler ompeli ompelemistaan ja Jokkum imeskeli piippuansa ja kaikki tuvassa oli hiljaa ja ääneti. Silloin päästi Sulttaani Jokkumin tuolin alta äkkinäisen morahduksen, joka koirain kielellä merkitsee: "Mitä?" Kun hän ei mitään vastausta saanut, jäi hän tyynesti makaamaan, mutta yht'äkkiä nousi hän pystyyn ja kävi vanhoilla, jäykillä jaloillaan oven suuhun ja rupesi tavallansa kovasti haukkumaan.

"Sulttaani!" huusi rouva Nüssler. "Mikä tuon koiran on? — Etkö tahdo pysyä siivosti!"

"Äiti", sanoi Jokkum, sillä hän tunsi Sulttaanin yhtä hyvin kuin Sulttaani hänen, "joku tulee".

Ja ovi aukesi samassa ja sisään horjui kalpea naishahmu ja rivakka tyttö piti häntä pystyssä ja talutti hänen rouva Nüsslerin sohvalle.

"Herranen aika!" huusi rouva Nüssler ja kavahti pystyyn ja tarttui nuoren rouvan molempiin käsiin, "mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut? — Taivaan pyhät, ja kokonaan läpimärkä!"

"Niin, Jumala paratkoon!" sanoi Karoliina. "Herranen aika, Jokkum, mitä sinä siinä istut ja töllistelet? Riennä Miinan luoksi. Miinan on tuleminen, ja Dortha saa keittää kukkaisteetä".

Ja Jokkum hypähti myös jaloilleen ja juoksi nyt kiireimmiten ulos ovesta, ja rouva Nüssler riisui liinan nuoren rouvan päästä ja pyyhki niistinliinalla veden pois hänen kasvoistaan ja kauneista hiuksistaan ja Miina lensi kuin nuoli sisään ovesta ja aikoi jotakin kysyä, mutta rouva Nüssler huusi: "Miina, tässä ei ole aikaa katsella ja kysellä; nouda heti verhojasi ja liinavaatteita minun makauskamariini".

Ja kun Miina oli mennyt, kysyi rouva Nüssler itse: "Karoliina Kegel, mitä tämä merkitsee?"

"Ah, rouva hyvä, minä en sitä tiedä; hän sai kai tänään illalla huonoja uutisia".

Ja Miina oli toimittanut tehtävänsä liukkaasti ja rouva Nüssler ja Karoliina veivät nuoren rouvan makauskamariin ja kun hän oli muuttanut vaatteet ja juonut teetä ja lepäsi rouva Nüsslerin vuoteella, tuli hän taas tunnollensa, sillä ainoastaan ruumiillinen voipumus oli hänen masentanut, ja vaikka ensimäinen isku ja se hirvittävä ajatus, ettei hänellä ollut ketään ihmistä luonansa, joka häntä voi auttaa, oli hänen tainnuksiin vienyt, tointui hän täällä taas pian, nähdessänsä nuo ystävälliset kasvot ja tämän lempeän olennon. Hän kohosi istumaan vuoteella ja katseli rouva Nüssleriä oikein luottavasti silmiin: "Te olette minulle kerran sanoneet, että jos minä tulen hätään, tahdotte te auttaa minua".

"Ja sen minä tahdonkin tehdä", sanoi rouva Nüssler hyvin liikutettuna ja silitteli Fridan käsiä, "sanokaa vaan, mitä teiltä puuttuu?"

"Ah, paljo!" huudahti nuori rouva, "meidän päivätyöläisemme ovat tyytymättömiä, meillä on velkoja, paljo velkoja, meidän kartanomme aiotaan myydä…"

"Ah, Jumala varjelkoon!" huudahti rouva Nüssler, "se ei suinkaan niin äkkiä voi tapahtua!"

"Sen minä voisin vielä kestää", pitkitti nuori rouva, "mutta eräs toinenkin asia on minut teidän luoksenne ajanut, ja sitä en voi enkä saa ikinä teille sanoa".

"Älkää sitä sitte sanokokaan, armollinen rouva! Mutta nämä eivät ole mitään naisten asioita, tähän tarvitaan miehen järkeä, ja jos teillä vaan olisi voimia, niin ajaisimme minun veljeni Kaarlon luoksi Rahnstädtiin".

"Ah, voimia minulla kyllä on; mutta kuinka uskallan minä ilmaantua miehen eteen, jonka…"

"A joutavia, armollinen rouva, te ette tunne häntä. — Jokkum!" huusi hän ulos ovesta, "Kristianin on valjastaminen hevoset, mutta hän tehköön joutua, ja liiku sinäkin sukkelammin. — Miina", huusi hän ulos toisesta ovesta, "saa heti tänne uusi päälystakkisi ja hattusi ja saalisi, me lähdemme ajamaan".

Kaikki pantiin sukkelasti toimeen, ja kun istuivat vaunuissa, sanoi rouva Nüssler Kristianille: "Kristian, sinä tiedät, etten minä mielelläni aja nelistä, mutta tänään aja, minkä käpälistä lähtee; puolessa tunnissa on meidän oleminen Rahnstädtissä. — He ehtivät muuten menemään levolle", sanoi hän, kääntyen nuoreen rouvaan päin.

Pikku asessori oli juuri lähtenyt pastorin rouvan luota kotiansa, Hawermann ja Bräsig olivat sanoneet "hyvää yötä" ja olivat menneet ullakkokamariinsa, ja Bräsig oli juuri aukaissut akkunan ja haistellut ulos ilmaan: "Kaarlo, kuinka hyvältä kajahtaa ilma ukkosen perästä, taivas on täynnä tuoksua;" samassa, ajoivat vaunut pastorin rouvan kuistin eteen, niin että huoneessa palavan kynttilän valo sattui suorastaan vaunuihin.

"Hyväinen Jumala!" huudahti Bräsig, "Kaarlo, siellähän istuu sinun rakas sisares ja Miina, ja näin keskellä yötä!"

"Eihän liene mikään onnettomuus tapahtunut?" sanoi Hawermann, otti kynttilän ja riensi ulos.

"Sisar kulta", kysäisi hän pikaisesti, kun hän tuli alas portaista ja rouva Nüssler astui häntä vastaan, "kuinka tulet sinä näin yölliseen aikaan tänne? — Ja Miina…" mutta samassa keskeytti hän puheensa, "armollinen rouva, te täällä tähän aikaan?"

"Sukkelaan, sukkelaan, Kaarlo!" sanoi rouva Nüssler, "armollisella rouvalla on jotakin sinun kanssasi puhumista kahdenkesken. Tee joutua ennenkuin toiset ehtivät saapuville!"

Hawermann aukaisi heti pastorin rouvan parhaimman huoneen, nuori rouva kävi edeltä, Hawermann perässä, ja hän kuuli vaan alun Bräsigin pakinasta portailla: "Tuhat tulimmaista! Mistähän he tulevat? Suokaa anteeksi, että olen paitahihoillani; Kaarlo onkin kummallinen ihminen, hän vei minulta kynttilän mennessään, enkä voinut pimeässä tuossa hopussa löytää takkiani. Mutta missä hän nyt on ja missä on Miina?"

Rouva Nüsslerin ei ollut tarvis vastata näihin kysymyksiin, sillä pastorin rouvan huoneesta tuli Lovisa kynttilä kädessä:

"Aa, täti kulta!"

"Lovisa, tuleppa sisään ja te, Bräsig, takki yllenne ja tulkaa tekin pastorin rouvan huoneesen", ja se tapahtui ja pastorin rouva yhtyi samaan seuraan, ja etehiseen tuli tyhjyys ja hiljaisuus, ja jos olisit pannut korvasi oikeanpuolista ovea vasten, niin — olisit kuullut kuinka nuori aatelisrouva teki vilpittömän, liikuttavan synnintunnustuksen vanhan pehtorin edessä, ensin kainostellen ja palavilla kyynelillä, sittemmin täydellä luottamuksella ja salaisella avun toivolla sydämessään, ja jos olisit kallistanut korvasi vasemmanpuolista ovea vasten, niin olisit kuullut rouva Nüsslerin valhettelevan mitä kauheimmalla tavalla, sillä hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että oli kai paras, koska kaikki kumminkin pitivät armollista rouvaa Miinana, antaa hänen käydä Miinasta, kunnes hänen asiansa oli selvillä, etteivät ahdistaisi häntä kysymyksillä, ja niin kertoi hän nyt, että Miina oli saanut hirveän hammaspoltteen ja että hänen Kaarlo-veljensä tiesi taikatempun sitä vastaan, mutta että se voitiin panna toimeen ainoastaan keskiyöllä kello kahdentoista ja yhden välillä ja varsin salaisesti; ja pastorin rouva sanoi, että hän piti semmoista epäkristillisenä tekona, ja Bräsig sanoi: "Minä en ole sinä ilmoisna tietänyt, että Kaarlo harjottaa taikatemppuja ja puoskaroimista".

Ja vähän ajan perästä pisti Hawermann päänsä sisään ovesta ja, sanoi: "Rouva Behrens, jättäkää ulko-ovi auki, minun on meneminen vielä vähän asioille, mutta tulen pian takasin", ja kun pastorin rouva tahtoi jotakin kysyä, oli Hawermann jo tiessänsä ja hän poikkesi sille kadulle, jonka varrella Mooses asui.

Luku 45.

Rahoista, jotka haisevat, ja rahoista jotka eivät haise. — Taavetti on vielä yhä liian nuori, ja Miinan sijasta katselee pastorin rouva Mooseksen silmiin. Rouva Nüsslerin valheet tulevat ilmi, ja pastorin rouva pitää saarnan. — Miksikä Mooseksen on pyyhkiminen silmiänsä yönutun liepeellä ja rupee viimein myös saarnaamaan. — Vaunut, kaksi kimoa edessä. — Miksikä Frans tallettaa Bräsigin kirjettä sydämellänsä. — Bräsig menee ahvenia onkimaan, Frans nukkuu, ja Hawermann menee talontakaiseen puutarhaan. — Jumalan auringosta ja Jumalan onnesta, maallisista ruusuista ja maallisista iloista.

Mooses oli jo hyvin vanha mies, mutta hänen ruumiinsa oli vielä varsin terve, ainoastaan käyminen kävi hänestä hyvin raskaaksi ja uni ei tahtonut iltasin tulla hänen silmäänsä; hän istui sentähden valveilla yöhön myöhäiseen, kun hänen Nuppusensa jo aikaa oli nukkunut, hän istui nojatuolillaan nojaten päätänsä tyynyyn ja muisteli mielessään vanhoja asioita — uusista ei hän enää mitään välittänyt. Taavetti loikoi silloin sohvalla ja pakisi pajatteli hänen kanssansa eli nukkui, miten sattui; mutta Taavetin kunniaksi on minun sanominen, ettei hän ollut minäkään poikkeuksena muista uskolaisistansa, hän hoiti huolella vanhaa isäänsä hänen vanhuudessaan, ja tämän juutalaistavan voisi moni kristitty ottaa noudattaaksensa. Tänä iltana pakisevat he keskenänsä.

"Taavetti", sanoi vanhus, "mitä olen minä sanonut sinulle? Sinä et saa ruveta mihinkään asioihin Pomukkelskopin kanssa".

"Jos minä olen niihin ruvennut, niin olen minä myös niistä hyvästi hyötynyt".

"Sinä olet koonnut poroa pääsi päälle, sinä olet syönyt lokaa".

"Ovatko rahat lokaa?"

"Pomukkelskopin rahat on tahrattu loalla".

"Isä, jos tahtoisit, niin voisimme tehdä suuren, kaupan: Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin".

"Miksikä?"

"No, suottansa vaan".

"Minä tahdon sanoa sinulle minkä tähden, Taavetti: sentähden ettei hän ole turvassa väkensä keskellä, että hän pelkää niiden polttavan hänen talonsa ja lyövän häntä päähän. Minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: minä en tee sitä kauppaa, sinä et tee sitä kauppaa; kauppa tulee tehdyksi, mutta sen tekee sinun ystäväsi notarius, hän on sinua viisaampi, ja sinä olet vielä liian nuori".

"Isä, minä…"

"Vaiti, Taavetti, minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: sinä tahdot tulla rikkaaksi, rikkaaksi yht'äkkiä. Katso, tuossa on ruukku, jolla on kapea kaula, se on puoliksi täytetty kultarahoilla; sinä pistät kätesi ruukkuun, kahmaset kourasi täyteen, etkä voi vetää kättäsi ulos; sinä pistät ruukkuun kätesi ja otat yhden rahan ja vedät kätesi ulos, ja pistät taas kätesi ruukkuun ja vedät sen taas ulos ja teet sitä siksi kunnes rahat ovat lopussa, ja sinä saat ne".

"Olenko minä kahmaissut kourani liian täyteen?"

"Vaiti, Taavetti, minä en ole vielä lakannut puhumasta: sinä näet kaksi miestä, toinen viskaa rahan kirkkaasen veteen ja toinen viskaa kourallisen rahoja tadeveteen. Sinä menet kylmään veteen ja kastut ja noudat rahan vedestä, ja raha on kirkas ja puhdas; sinä menet tadeveteen ja noudat kourallisen rahoja, ja ihmiset kääntyvät pois sinusta, sillä he tuntevat pahan hajun pistävän nenäänsä. Pomukkelskopp on viskannut rahansa sinua varten tadeveteen".

"Mutta ne eivät haise".

"Jos eivät ne haisekaan ihmisten edessä, niin haisevat ne Jumalan edessä; mutta ihmiset huomaavat myös niiden haisun, se tahtoo sanoa, kunnialliset ihmiset; mutta Pomukkelskopp ja notarius eivät sitä haista, sillä heistä on niiden haju mirhami ja pyhä savu".

Taavetti aikoi jotakin sanoa, mutta samassa koputettiin ovelle.

"Mitä nyt?" kysyi Taavetti.

Vanhus oli hiljaa; nyt koputettiin uudestaan, mutta kovemmin.

"Taavetti, mene aukaisemaan ovi".

"Mitä? Näin myöhäiseen?"

"Taavetti, aukaise ovi! Kun minä olin nuori ja matkailin pitkin maata, laukku selässä, koputin minä usein ovelle, ja minulle avattiin, nyt olen minä tullut vanhaksi ja seison taas oven edessä ja olen koputtava ja Abrahamin Jumala on sanova: laske Mooses sisään, hän on ihminen! Hän, joka koputtaa on myös ihminen. Aukaise ovi, Taavetti!"

Taavetti meni ja Hawermann astui sisään. "Taivaan pyhät!" huudahti vanhus, "pehtori!" "Niin, Mooses, älkää panko pahaksi; mutta minä en voinut muuta tehdä, minä pyytäisin saada puhua teidän kanssanne kahdenkesken".

"Taavetti, mene ulos!"

Taavetti veti suunsa vinoon, mutta meni kumminkin.

"Siitä ei mitään hyötyä", sanoi Mooses, "sillä hän seisoo kumminkin oven takana ja kuultelee".

"Se on ihan yhdentekevä, Mooses, sillä täällä en minä kumminkaan voi teille sanoa, mikä minun asiani on. Voitteko tulla minun kanssani minun asuntooni?"

"Hawermann, minä olen vanha mies".

"Niin kyllä, minä tiedän sen; mutta ilma on lämmin ja kuu on noussut; minä tahdon taluttaa teitä kädestä; niin, Mooses, minä tahdon kantaa teitä, jos niin tahdotte".

"No, mitä on sitte tapahtunut?"

"Mooses, minä en voi sitä teille täällä sanoa, teidän täytyy saada kuulla omilla korvillanne, nähdä omilla silmillänne. Te voitte tehdä hyvän työn".

"Hawermann, te olette kunniallinen mies, te olette olleet minun ystäväni nuoruudesta asti, te teette, mikä on oikein. Kutsukaa Taavetti".

Hawermann aukaisi oven — oikein! — siellä Taavetti seisoi, oven takana: "Herra pehtori, te ette saa viedä minun isääni tänä yönä, hän on vanha mies".

"Taavetti", huusi vanhus, "tuo tänne minun päälyssaappani!"

"Isä, ette saa mennä! Minä kutsun äitiä".

"Kutsu sinä vaan äitiä, minä menen!"

"Mitä aiotte tehdä, isä?"

"Minä aion tehdä kaupan, suuren kaupan".

"Sitte tulen minä mukaan".

"Taavetti, sinä olet vielä liian nuori, nouda tänne päälyssaappaat".

Ei muuta neuvoa ollut, Taavetin oli ne tuominen ja vetäminen isänsä jalkaan, Hawermann tarttui lujasti kiini vanhuksen käsivarteen, vanhus kahmas vasenpuoliseen takintaskuunsa henskelin puutteessa ja käydä tölppäröi vitkalleen ja askel askelelta Hawermannin sivulla pastorin rouvan asuntoa kohden.

Kun Hawermann Mooseksen kanssa rähmi yli pastorin rouvan kynnyksen, ei voinut se tapahtua ilman kolinaa, vaan Mooses töyttäsi ovea vastaan ja kompastui yli kynnyksen, niin että hän oli kaatua. Tämän tietysti kuuli pastorin rouva yhtä hyvin kuin kaikki toiset, jotka hänen luonansa olivat.

"Herranen aika, siinähän tulee Hawermann Miina raukan kanssa taas takasin", sanoi rouva Behrens, juoksi ovelle ja pisti päänsä ulos; mutta sen sijasta että hän luuli saavansa nähdä Miinan ajettuneet posket, seisoi Mooses hänen edessänsä yönutussaan, päälyssaappaat jalassa, vanhan ryppyisen naamansa kanssa, ja katseli häntä suurilla mustilla silmillänsä: "Hyvää iltaa, rouva Behrens!"

Pieni pastorin rouva hypähti takaperin melkein keskelle huonetta: "Taivaan pyhät!" huudahti hän, "Hawermannihan harjottaa tänä yönä kaikenlaisia taikatemppuja ja epäkristillistä menoa, nyt vetää hän vielä keskellä yötä vanhan juutalaisenkin tänne; mitä on juutalaisella Miinan hammaspoltteen kanssa tekemistä?"

Rouva Nüssleristä tuntui, kuin seisoisi hän kyökissään Reksowissa ja perkaisi kaloja ja olisi juuri tarttunut oikein kelvollisen hauen kiduksiin kiini, ja tuo hirviö hälväisisi hänen peukalonsa suuhunsa ja pusertaisi nyt hiljaa, varsin hiljaa hampaansa yhä syvemmälle hänen lihaansa ja hänen täytyisi olla alallaan, ettei hirviö veisi koko sormea. Miksikä olikaan rouva Nüssler valhetellut? Ja vielä päälliseksi semmoisia valheita, joiden joka silmänräpäys oli tuleminen ilmi.

"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "te olette kai nähneet vaan Mooseksen hahmun; hän itse ei se voi olla, sillä minä olin toispäivänä hänen luonansa ja silloin sanoi hän nimenomaan, ettei hän enää voinut käydä kadulle".

"Ah", puhkesi Lovisa tässä puhumaan, "isällä on varmaankin joku tärkeä asia vanhuksen kanssa toimitettavana, ja täti tietää sen ja on keksinyt vaan meidän hyväksemme tuon tarun Miinasta. Kuinka rupeisi isä näin yölliseen aikaan semmoisia tyhmyyksiä harjottelemaan!"

Hauki pusersi hampaansa syvemmälle rouva Nüsslerin lihaan, mutta hän itse puri vielä hammasta ja kärsi: "Aa, katsokaapa vaan!" huudahti hän. "kuinka kamalan viisas on tuo Lovisa! Viisaat lapset ovat vanhempainsa siunaus; mutta" — yht'äkkiä tempaisi hän nyt peukalonsa ulos hauen hampaista — "minä näkisin mielelläni, että sinä olisit vähän tyhmempi. Sillä minä tahdon suoraan sanoa: Miina ei olekkaan täällä, vaan täällä on armollinen Pümpelhagenin nuori rouva; hänellä on jotakin asiaa Kaarlolle ja Moosekselle".

Nyt suuttui pieni pastorin rouva pahasti, niin hyvin sentähden ettei hänelle ollut asiasta tietoa annettu, vaikka hänellä omassa huoneessaan oli siihen lähin oikeus, kuin myöskin sentähden että hän monen, pitkän vuoden kuluttua nyt ensimäisen kerran eläissään tuli huomaamaan, että rouva Nüssler, hänen vilpitön naapurinsa, voi valhetella oikein kauhistavalla, epäkristillisellä tavalla: "Ja tämän olette meille valhetelleet suoraan vasten silmiä?" sanoi hän.

"Niin, rouva Behrens, sen olen tehnyt", sanoi rouva Nüssler muodolla semmoisella, kuin olisi hän ihan oikeassa.

"Rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva ja näytti siltä, kuin olisi näkymätön käsi käärinyt takaapäin hänen yllensä pastori vainajan papinkapan, "valhetteleminen on kauhistava synti, epäkristillinen teko".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva Behrens; minä en valhettelekaan milloinkaan omaksi edukseni. Kun minä valhettelen, niin valhettelen vaan muiden ihmisten hyväksi. Minun tuli sääli, että nuorta rouva raukkaa, joka on niin onneton, täällä vaivattaisiin liiaksi kysymyksillä, ja koska kaikki häntä täällä pitivät Miinana, niin sanoin minä vaan: 'Niin aina' ja valhettelin pikkusen lisäksi".

Mutta nyt näytti siltä, kuin kiinittäisi tuo näkymätön käsi myöskin pastori vainajan papinkauluksen rouva Behrensin leuan alle, ja hän pitkitti: "Rakas ystävä, te olette mitä pahimmassa tilassa, te valhettelette vielä tässä silmänräpäyksessäkin, te pidätte hyvänä, mikä on paha, te valhettelette…"

"Teidän suosiollisella luvallanne, rouva Behrens", puuttui tässä Sakarias Bräsig puheesen ja kallistui kokonaan entisen kultasensa puolelle, "minä olen ihan samaa mieltä kuin rouva Nüssler. Näettehän, viime viikolla huusi kaupungin viskaalin rouva minua ja kysyi hyvin ystävällisesti: Herra pehtori, onko se totta, että pastorin rouva on ollut ojanteessa tavottelemassa nuorta…"

"Bräsig!" huudahti pieni pastorin rouva ja hypähti pystyyn, ja papinkappa ja kaulus katosivat.

"Olkaa huoletta!" sanoi Bräsig ja loi silmäyksen Lovisaan, "kyllä minä siihen mutkan muistin. — Ei, sanoin minä viskaalin rouvalle, se on ilkeä valhe. Ja niin valhettelin minä teidän hyväksenne, rouva Behrens, ja jos minua sentähden kerran kärvennetään helvetissä, niin pyydän minä teitä, että hyväntahtoisesti lähetätte minulle virvotusta taivaasta".

Pastorin rouva aikoi jotakin sanoa, mutta samassa pisti Hawermann päänsä sisään ovesta: "A, Bräsig, tuleppa pikkusen ulos".

"Hawermann…" alotti pastorin rouva.

"Rouva Behrens, minä tulen heti takasin".

Bräsig meni.

Etehisen toisella puolella oli ollut yhtä vilkasta pakinaa, mutta toiseen suuntaan. Kun Hawermann tuli Mooseksen kanssa pastorin rouvan vierashuoneesen, nousi nuori rouva ylös sohvalta; Mooses hämmästyi.

"Armollinen rouva von Rambow", sanoi Hawermann ja kääntyi nuorta rouvaa kohden, "tässä on minun vanha ystäväni Mooses; mutta hän on hyvin väsynyt käymisestä. Te suotte sentähden anteeksi, armollinen rouva", ja niin puhein vei hän Mooseksen istumaan sohvalle ja hankki tyynyjä hänen selkänsä ja niskansa taa. Kun vanhus hieman oli tointunut, kysyi Hawermann: "Mooses, tunnetteko armollista rouvaa?"

"Olenhan minä nähnyt hänen ajavan taloni ohitse; olenhan nähnyt hänen kävelevän Pümpelhagenin maantiellä; minä olen häntä tervehtinyt ja hän on ystävällisesti tervehtinyt minua takasin".

"Mooses, te tiedätte, että herra von Rambowilla on velkoja, paljo velkoja".

"Sen tiedän".

"Te olette myös sanoneet ylös velkanne".

"Se on totta".

"Mooses, teidän on peräyttäminen velkomisenne; teidän rahanne ovat varmassa tallessa".

"Mikä on varma? Puhuinhan teidän kanssanne asiasta jo keväällä. Nykyisinä aikoina ei ole maatila enää varma, ainoastaan mies on varma, herra von Rambow ei ole mikään varma mies, hän on huono maanviljeliä, hän on hevosnarri, hän on pel…"

"Vait! Muistakaa, että hänen rouvansa on täällä meidän luonamme".

"No, minä muistan".

Frida kärsi kamalia tuskia. Tuokion aikaa kesti äänettömyyttä. Hawermann alotti uudestaan: "Jos keksittäisiin joku keino, jos pantaisiin kartano arennille…"

"Kuka arenteeraa nykyaikana?" muistutti Mooses.

"Tahi jos saataisiin herra von Rambow suostumaan, että hän ottaisi kelvollisen pehtorin ja luopuisi itse kokonaan maanviljelystoimista…"

"Hawermann", puuttui Mooses puheesen: "Te olette vanha mies, te olette viisas mies, te tunnette mailman ja tunnette herra von Rambowin, oletteko nähneet ketään herraa, joka on sanonut: minä en tahdo enää olla herra, minä annan toisen olla herrana?"

Hawermann joutui hämille tästä kysymyksestä, hän loi kysyvän silmäyksen nuoreen rouvaan, ja Frida loi silmänsä alas ja sanoi: "Minä pelkään herra Mooseksen olevan oikeassa, minä pelkään, ettei mieheni suostu siihen".

Mooses katsahti mielihyvällä nuorta rouvaa ja jupisi itseksensä: "Viisas vaimo, rehellinen vaimo".

Hawermann oli pulassa, hän istui ja arveli aprikoi päässään, vihdoin sanoi hän: "No Mooses, jos nyt rouva von Rambow, eli minä, eli asianhaarat saisivat nuoren herran siihen suostumaan, ja jos velkojien vakuudeksi vähitellen saataisiin laillisesti vahvistetuksi, että hän luopuu talouden pidosta ja antaa kelvollisen pehtorin hoitaa talontoimia, peräytättekö sitte velkomisenne?"

"Minä peräytän sen vuodeksi, ehkäpä kahdeksikin".

"Te annatte siis rahanne olla kiinitettynä kartanossa; mutta hänellä on vielä muitakin velkoja, ne ovat maksettavat; Pomukkelskopilla on 8000 taaleria saatavaa".

"Sen tiedän", sanoi Mooses itseksensä.

"Sitte on vielä velkoja kauppamiehille, käsityöläisille, joita ei vuosikausiin ole maksettu; ja palvelusväki on maksettava ja talon kalusto kuntoon pantava, niihin menee myöskin noin 6000 taaleria".

"Sen tiedän", sanoi Mooses.

"Mutta sitte on vielä 13000 taalerin velka Swerinissä, joka kaikella muotoa on suoritettava".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "siitä en tiedä rahtustakaan".

"Niin, ja sitte", sanoi Hawermann varsin tyynesti, "tarvitsemme vielä pari kolme tuhatta taaleria käsirahoja, että voimme voimakkaasti ja järjellisesti ryhtyä uudestaan maata viljelemään".

"Herjetkää, herjetkää! Nämä ovat ikäviä asioita, varsin ikäviä", huudahti Mooses ja näytti siltä, kuin aikoisi hän nousta ylös sohvalta.

"Malttakaa, Mooses! Minä en ole vielä lopussa".

"Herjetkää, herjetkää! Minä olen vanha mies, minä en rupee semmoisiin asioihin", ja hän nousi seisoalle ja valmistelihe lähtöön.

"Kuulkaa minua toki ensiksi loppuun, Mooses! Teidän ei ole tarvis antaa rahoja — ne nousevat kai noin 31000 taaleriin; toiset, taatut henkilöt antavat rahat; teidän on vaan Juhannukseksi hankkiminen ne".

"Abrahamin Jumala! Minun on näinä aikoina neljäntoista päivän kuluessa hankkiminen yksineljättä tuhatta taaleria! yksineljättä tuhatta taaleria! ja ne narreille, jotka ajattelemattomuudessaan ryhtyvät tämmöisiin toimiin!"

"No, Mooses, älkää olko millännekään! Kirjottakaa nimet ja summat, jotka minä teille mainitsen. — Tunnettehan rouva Behrensin? Kirjottakaa rouva Behrensin puolesta 5000 taaleria".

"Niin, minä tunnen hänen, hän on hyvä rouva, auttaa köyhiä; mutta miksikä pitää minun kirjottaa?"

"No, kirjottakaa vaan".

Mooses otti lompakon povestaan, kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti: "No, minä kirjotin: 5000 taaleria".

"Tunnettehan Bräsigin?"

"Enköhän tuntisi Bräsigiä? Ken ei tunne Bräsigiä? Hän on hyvä mies, hauska mies, kävi aina minun luonani, kun minä sairas olin, tahtoi tehdä minusta kansanmiehen, vaati, että pitäisin puheita reformiyhtiössä; mutta hän on kuitenkin hyvä mies".

"Kirjottakaa hänen puolestansa 6000 taaleria. — Minun lankoni Nüsslerin tunnette kai myöskin?"

"Olenhan minä aina ostanut häneltä villoja. Hän on hiljainen mies ja hyvä mies, polttelee tupakkia; mutta hän ei ole mies, vaimo on mies".

"No, kirjottakaa sitte minun sisareni puolesta 13000 taaleria".

"Sitä en kirjota. Hän on nainen, varova nainen; hän on aina tinkinyt kahdesta groschenista leiviskältä".

"Kirjottakaa! Minun sisareni on vielä tänä yönä itse teitä siihen kehottava. — No niin! ja kirjottakaa nyt vielä minun puolestani 7000, niin saamme yhteensä 31000 taaleria".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "te tahdotte viskata pois rahanne, jotka te hiellä ja työllä olette ansainneet, joita olette säästäneet vanhain päiväinne varaksi, ainoan lapsenne hyväksi! — Ja kenenkä edestä te tämän teette? Nuoren miehen edestä, joka on tahtonut teidän ampua, joka on leikannut teiltä kunnian, joka on kohdellut teitä kuin koiraa?"

"Se ei teihin koske, Mooses, se on minun asiani. Me…"

Tähän asti oli nuori rouva istunut alallansa kauheissa tuskissa ja oli tukehduttanut mitä katkerimmat tunteensa, mutta nyt ei hän enää voinut itseänsä pidättää, hän hypähti ylös ja juoksi Hawermannin luo, laski molemmat kätensä hänen olkapäillensä ja huudahti: "Ei, ei! Se ei saa tapahtua! Nämä kunnon ihmiset eivät saa meidän tähtemme joutua onnettomuuteen. Koska itse olemme syypäät, niin tahdomme myös itse kärsiä. Minä tahdon kärsiä, ah, ja Aksel on myös kärsivä — tämän onnettomuuden ja häpeän! Mutta — mutta —" tässä huudahti hän ehdottomasti: "nuo raukat sisarukset!"

Hawermann tarttui hiljaa hänen uumillensa ja vei hänen takasin istuimelle ja kuiskasi hiljaa hänelle: "Olkaa huoleti! Te olette antaneet asianne minun huostaani; minä ajan sen loppuun, onnelliseen loppuun".

Ja Fridan silmistä purskahti kyynelvirta.

"Hyväinen Jumala!" sanoi Mooses itseksensä ja pani lyijykynänsä lompakkoon, "nyt rupee nuori rouvakin jalomieliseksi. — Onko tämä rahan lainaamista? Tämä ei ole mitään rahan lainaamista. Ja kaikki ovat he kumminkin rehellisiä ihmisiä! Tämä voi saada, vielä vanhan miehenkin itkemään", ja hän pyyhkeili yönuttunsa liepeellä kyyneliä pois silmistänsä. — "Nyt saadaan nähdä, mihinkä juutalainen kelpaa".

Hawermann oli mennyt ulos ovesta ja oli kutsunut Bräsigin toiselta puolelta, oli jo etehisessä ilmottanut hänelle, mistä kysymys oli, ja tuli nyt hänen kanssansa sisään. Bräsig astui esille niin omituisen näköisenä, että Hawermannin itseksensä oli hänelle suuttuminen, puoliksi näytti hän semmoiselta, kuin olisi hän menossa markkinoille jotakin myymään, puoliksi semmoiselta kuin olisi hänellä joululahjat taskussaan. Haarat niin harillaan kuin mahdollista, lähestyi hän Moosesta ja sanoi: "Mooses, mitä Kaarlo Hawermann minun puolestani on allekirjottanut, vahvistan minä, Sakarias Bräsig, nimelläni; on minulle ihan yhdentekevä, joko puhtaassa rahassa tai valtiopapereissa; mutta vasta uudeksi vuodeksi".

"Hyvä", sanoi Mooses, "te olette taattu mies, herra pehtori, kyllä minä rahat hankin".

Bräsig lähestyi armollista rouvaa, joka istui nojaten kyynärpäällään pöytään ja peittäen silmiään kädellänsä, ikäänkuin olisi kynttilän valo hänelle haitaksi; Bräsig teki syvän nojon, kysyi kuinka voitiin ja kun nuori rouva tähän oli vastannut, kysyi Bräsig: "Ja kuinka voi nuori herra von Rambow?"

Frida vavahti, ja Hawermann, joka oikeastaan oli aikonut kutsua asianomaiset sisään yksitellen, havaitsi että nyt oli aika käydä väliin, ettei Bräsig kaikessa viattomuudessaan kysymyksillä ja puheilla saattaisi nuorta rouvaa kokonaan hämille.

"Sakarias", sanoi hän, "tee hyvin ja kutsu rouva Behrens ja minun sisareni tänne, Lovisa voi myöskin tulla".

"Kyllä vaan, Kaarlo", ja tuokion perästä tuli hän niiden kolmen naisen kanssa takasin.

Rouva Behrens riensi heti nuoren rouvan luo ja halasi häntä sydämellisesti eikä voinut hillitä itseänsä, vaan rupesi katkerasti itkemään, ja Lovisa seisoi vieressä, tuntien rinnassaan mitä suurinta ja syvintä sääliväisyyttä.

"Abrahamin Jumala!" puhui Mooses itseksensä, "mikä yö tämä on! He aikovat tehdä rahakauppoja ja itkevät toinen toisensa nähdessänsä ja puristelevat toinen toisensa kättä ja halailevat toinen toisiansa ja ovat jalomielisiä ja helläsydämisiä toinen toisellensa ja minun vanhan miehen antavat he istua aamuun asti. — Neiti Hawermann", sanoi hän ääneensä, "kun suloisten tunteittenne vallasta olette vähän toipuneet, noutakaa minulle pieni siemaus viiniä; minä olen vanha mies".

Lovisa juoksi ulos ja toi pullon viiniä ja lasin, ja Bräsig virkkoi: "Lovisa kulta, noudappa minullekin lasi!" sillä hänen jolahti kai päähänsä, panna vielä tänä yönä Mooseksen kanssa pienet, hauskat juomingit toimeen, ja hän istui Mooseksen viereen ja rupesi hänen kanssansa kilistelemään: "Teidän terveydeksenne, Mooses!" Mutta siitä ei tahtonut mitään syntyä, sillä Mooseksella ei näyttänyt olevan halua, ja Hawermann toi sisarensa esille ja Mooses kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti. Rouva Nüsslerin perästä tuli pastorin rouva, Mooses kirjotti taas, ja ilman että nuori rouva, joka Lovisan kanssa istui nurkassa, havaitsi mitään, saatiin kaikki valmiiksi ja Mooses nousi istuimeltaan ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Minä tahdon ilmottaa teille että ne yksineljättä tuhatta taaleria on taattu ja kaikki nimet ovat hyviä; mutta tämä ei ole mitään rahakauppaa, jalomielisyyttä on tämä. No, mitäpä siitä? Minä olen juutalainen, minä hankin rahat. Mutta minä olen vanha mies, minä olen varova mies. Jos ei herra von Rambow tahdo antaa, talouden ohjia pehtorin haltuun eikä vahvista sitä oikeudessa; sitte asia lahoo, minä en hanki rahoja, hullu sitä tehköön. — Kun minä haudataan kirkkotarhaan kuusien suojaan, johon olen rahallani teettänyt aitauksen, silloin eivät saa ihmiset sanoa: niin, kyllä hänkin teetti itselleen aitauksen; mitä hyvää nyt tuommoisesta tammipuisesta aitauksesta? Saattihan hän vähän ennen kuolemaansa koko joukon kunnon ihmisiä perikatoon, tehdäksensä vaan rahakauppojansa. Niin kävi rouva Nüsslerin, rouva Behrensin, Hawermannin ja samoin herra Bräsigin. — Minä olen harjottanut kauppaa nuoruudestani asti, ensin pussi selässä, sitte maantuotteilla ja villoilla ja viimein rahoilla, ja kauppamiehenä tahdon minä myös kuolla, mutta varovaisena kauppamiehenä. — Tulkaa, herra Hawermann, tarttukaa minun käteeni ja viekää minua taas kotia. Hyvää yötä, rouva Nüssler, sanokaa terveisiä Jokkumille, hänen on tuleminen minua katsomaan. Hyvää yötä, herra pehtori Bräsig, käykää tekin minun luonani, mutta älkää enää saarnatko reformista, minä olen vanha mies. Hyvää yötä myös, neiti Hawermann, kun käytte minun taloni ohitse, tervehtikää minua taas niin ystävällisesti, kuin viimenkin. Hyvää yötä, rouva Behrens, kun tänään menette levolle, voitte sanoa: paljaita kunniallisia ihmisiä oli minulla tänään majassani; vanha juutalainenkin oli kunniallinen mies". Nyt lähestyi hän Fridaa: "Hyvää yötä teillekin, armollinen rouva, te olette tänään itkeneet, sillä te ette ole tottuneet tämmöisiin asioihin; mutta älkää olko millännekään, kaikki tulee taas hyväksi; teillä on uusi ystävä, vanha juutalainen; mutta te olette saaneet vanhan juutalaisen itkemään, sitä ei hän ole unhottava, sillä kyyneleitä ei hänellä ole enää jälillä monta".

Hän kääntyi poispäin ja lausui vielä kerran: "hyvää yötä!" katsomatta taaksensa ja Hawermann talutti hänen ulos ovesta ja Lovisa näytti valkeata. Sisällä huoneessa oli kaikki hiljaa; jokaisella oli omat ajatuksensa. Ensimäinen, joka toipui, oli rouva Nüssler; hän huusi Kristianille, joka nukkui etehisessä, että hän valjastaisi hevoset. Kristian liikkui tänäpänä eli oikeimmin tänä yönä ihan toisella tavalla kuin tavallisesti, sillä kun Hawermann palasi Moosesta saattamasta, nousivat armollinen rouva ja rouva Nüssler jo vaunuihin, ja hän ehti tuskin enää sanomaan nuorelle rouvalle pari ystävällistä, lohduttavaa sanaa, kun samassa rouva Nüssler lausui: "Hyvää yötä! Kaarlo! Armollisen rouvan täytyy rientää lapsensa luo. Kristian, aja Pümpelhageniin!" ja niin lähtivät he matkoihinsa.

Hawermann seisoi vielä ajatuksissaan tiellä ja katseli vaunujen menoa ja aikoi juuri palata huoneesensa, kun samassa eräät toiset vaunut tulivat näkyviin kadulla ja vaunujen edessä häämötti kuutamossa kaksi kimoa. Vanhus oli väistynyt pois tieltä ja seisoi nyt ovella, hänen tyttärensä oli jättänyt häntä varten kynttilän palamaan etehiseen, ja vanhuksen vartalo muodosti selvän varjon valkeata vastaan. Hän tahtoi toki nähdä, kuka näin myöhään eli oikeammin näin varhain ajeli heidän rauhallisella kadullansa. Vaunut tulivat lähemmäksi, ne seisahtivat huoneen eteen.

"Ota ohjakset!" kuului eräs ääni, joka vanhuksesta tuntui hyvin tutulta, ja eräs mies heitti etuistuimelta ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi samassa vaunuista maahan.

"Hawermann! Hawermann! Vieläkö minua tunnette?"

"Frans! Herra von Rambow!"

"Mitä täällä on tapahtunut, kun näin myöhäseen ollaan valveilla?" ja hän lykkäsi vanhuksen takaperin, "eihän vaan mikään onnettomuus ole sattunut?"

"Ei — Jumalan kiitos, ei; minä olen sen teille heti ilmottava".

Ja nuori mies halasi vanhusta ja pusersi häntä, rintaansa vasten ja suuteli häntä yhä uudestaan, ja tämä ei ollut mikään onnettomuus, vaan onni, mutta onnettomuus oli kuitenkin tarjolla, sillä sisällä tuvassa istui tyttö; veri oli paennut hänen kasvoistansa ja nuo suuret silmät suurenivat suurenemistaan ja tähtäsivät tuijottivat ovea ja kädet tavottelivat sydäntä kohden, ja kun hän tahtoi nousta, tuntui siltä kuin vapisisi maa ja jyrisisi ylhäällä ukkonen ja iskisi iskemistään salamoita hänen sydämeensä. Hän ei oikein tietänyt mitenkä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli se rauhallinen puutarha, johon hän vuosikausien kuluessa oli istuttanut kainoja kukkiansa, jonka varjokasten lehvikköjen suojasta hän niin usein oli katsellut iltatähteä ja jonka hiljainen yö aina oli peittänyt vaippaansa, tämä puutarha tuli nyt hänen näkyviinsä salamojen ja ukkosen tulen häikäsevässä valossa, ja kun nyt rajuilma oli mennyt ohitse ja sydän oli tullut viihdytetyksi, paahtoi sitä aurinko niin kirkas ja polttava, että hänen olisi pitänyt kääntää siitä silmänsä pois, mutta hän ei sitä voinut tehdä, sillä hänen rauhallisessa puutarhassaan teki auringon säde ihmeitä: nuo kainot orvonkukat muuttuivat morsiusseppeleen punasiksi ruusuiksi ja tummain illakkojen tuoksu muuttui satakielen houkuttelevaksi, viehättäväksi lauluksi, joka ilmotti että nyt oli rakettava pesä, jossa rakkaus ja kevään ilo oli asuva. Ja hänen kätensä vaipuivat alas, ja sydän tykki vapaasti ja täysinäisenä, ja kun Frans tuli sisään Hawermannin kanssa käsi kädessä, silloin heittäytyi Lovisa hänen rinnallensa ja maa ei enää vapissut hänen allansa eikä ukkonen jyrissyt hänen päänsä päällä eikä mikään salama iskenyt häneen; mutta kaikki loisti täydessä kirkkaassa valkeudessa hänen ympärillänsä! Ja he haastelivat toinen toisensa kanssa, paljon haastelivat he keskenänsä: "Frans!" — "Lovisa!" eikä kukaan ymmärtänyt heidän kieltänsä, vaikka kaikki seisoivat heidän ympärillänsä, sillä siitä oli jo aikoja kulunut, kun he olivat tätä kieltä kuulleet, ja ymmärtää piti sitä kumminkin; silloin tuli pehtori Bräsigin surku noita nuoria, jotka olivat lentämäisillään iäksi päiväksi pois maasta yli pilvien, ja hän vetää nytkäytti heidät taas takasin maahan: "Rouva Behrens", sanoi hän, "kun minulla oli yht'aikaa kolme morsianta, silloin…"

"Ettekö häpee, Bräsig" huudahti pastorin rouva kyyneltensä kesken.

"Rouva Behrens, sitä samaa sanoitte te minulle, kun minä tohtori Örtlingin kautta kirjotin nuorelle herralle von Rambowille Parisiin; mutta minua ei silloin hävettänyt, enkä minä häpee tänäänkään; minä en ole ylimalkaan milloinkaan koko elämässäni hävennyt. Sillä näettehän, rouva Behrens", ja hän asettui pastorin rouvan eteen haarat harillaan ja niisti taas nenäänsä, mutta ylöspäin ikäänkuin olisi jotakin sattunut hänen silmiinsä: "näettehän, rouva Behrens, minä olen viime aikoina pannut toimeen monta kohtausta: ensiksikin valtaojanteessa…"

"Bräsig!" huudahti pastorin rouva.

"Olkaa ihan huoleti, rouva kulta, minä en sano mitään ja minä valhettelen kyllä teidän hyväksenne, jos niiksi tulee. Toiseksi: Gottliebin ja Liinan kirsikkapuussa; kolmanneksi: Rudolfin ja Miinan samassa puussa, mutta sitä ette saa kummaksua, jos vähän siitä ylpeilen, että olen pannut toimeen liiton Rahnstädtin ja Parisin välillä".

"Niin", sanoi Frans ja astui jo toisella askelella taas maahan, "sen olette te tehneet ja minä kiitän teitä oikein sydämestäni teidän kauniista, ihanasta kirjeestänne; tässä se on, minä olen aina kantanut sitä povessani".

"Hm", sanoi Bräsig, "vai aina povessanne. Sangen suuri kunnia minulle! Mutta sanokaa minulle ihan suoraan: oletteko tallettaneet kirjettä povessanne minun kyhäelmäni tähden — sillä, Kaarlo, sitä et voi sinä kieltää, että minä pastori Behrensin luona olin sinua aina etevämpi kirjeen kirjoittamisessa — vai oletteko sitä tallettaneet sentähden, että paperi oli Lovisalta?"

"Molemmista syistä!" huudahti Frans heleästi nauraen, "mutta myöskin niiden iloisten uutisten tähden, joita kirjeenne sisältää. Niin", sanoi hän ja lähestyi Hawermannia ja halasi häntä, "nyt on tuo turha tuskitteleminen lopussa, nyt on viimeinenkin tekosyy, joka meidän yhtymistämme esti, kadonnut", ja hän lähestyi Lovisaa ja antoi hänelle suudelman, ja tämä suudelma oli omituinen suudelma, sillä sitä voi jakaa kahdellatoista ja tulos oli vielä yhä täysi suudelma.

"Herranen aika", sanoi rouva Behrens vihdoin, "aamu koittaa jo sisään akkunasta".

"Niin, rouva Behrens", sanoi Bräsig, "ja te valvotte koko yökauden, vaikka, olette vanha nainen, ettekä semmoiseen tottunut; teidän pitäisi mennä levolle".

"Bräsig on oikeassa", sanoi Hawermann, "ja sinä, Liisa, mene myös levolle".

"Tule, lapseni", sanoi pastorin rouva ja tarttui Lovisan käteen, "huomenna on myöskin päivä, ilopäivä", ja pastorin rouva suuteli häntä. "Nyt tulevat sinun ilopäiväsi ja niissä elän minä oman nuoruuteni uudestaan!"

He menivät.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann.

"Miks'ei vaan Frans?" kysyi tuo nuori mies.

"No olkoon menneeksi, Frans, rakas poikaseni, sinä saat levätä ylhäällä minun vuoteellani Bräsigin luona, minä…"

"Minä en voi levätä", puuttui Frans puheesen.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei myöskään ensinkään nukuta, minun lepoaikani ja yöuneni on mennyt" — hän lähestyi akkunaa, aukaisi sen ja katseli ulos ilmaan, — "Kaarlo, minusta näyttää siltä kuin ottaisi ahven tänä aamuna syödäksensä. Ulos on minun meneminen, täällä tuntuu oloni tuskalliselta, minä menen onkimaan; minä menen Reksowin metsään Laubanin järvelle, siellä tiedän minä paikan, jossa suuria ahvenia asuskelee. Hyvästi siis, nuori herra von Rambow, hyvästi, Kaarlo, pidä hauskaa vastaisen vävysi kanssa". Ja niin puhein lähti hän.

"Mutta mikä oli syynä, rakas appi", sanoi Frans, "että minä tapasin teidän kaikki vielä näin myöhäiseen valveilla? Minä lähdin heti matkaan Parisista, saatuani Bräsigin kirjeen, olen matkannut yöt, päivät, ja toispäivänä saavuin maatilalleni. Mutta siellä oli niin paljo toimimista — minun pehtorini eroaa, hän menee naimisiin —, niin että minä vasta eilen aamulla tähän aikaan voin lähteä tänne. Mutta minä olin lähettänyt edeltäpäin hevosia varaksi, ja kun tänne saavuin — niin, minä tahdon sen tunnustaa", — ja hän nauroi hieman — "täytyi minun kumminkin saada nähdä se huone, jossa Lovisa lepäsi. Ja niin tapasin minä teidän vielä valveilla".

"Ah", huokasi Hawermann, "syy siihen oli sangen ikävä. Se tapahtui Pümpelhagenin nuoren herran von Rambowin tähden, nuori rouva oli täällä itse. Hän on kärsinyt kamalasti; mutta sitä ei voinut hän välttää; ja kuitenkin on kaikki vielä epätietoista. Jospa te… sinä olisit tullut puolta tuntia ennemmin, niin olisi, luullakseni, kaikki selvillä".

Ja nyt kertoi hän, mitä oli tapahtunut ennen ja sittemmin, hän kertoi kaikki niin vilpittömällä sääliväisyydellä, niin sydämellisellä avun toivolla, että Fransin povessa heräsi palava halu saada auttaa; ja paras seikka oli, että hän voi auttaa. Hänellä oli sattunut olemaan rehellisiä holhojia ja kelvollisia ja kunnon pehtoreita; hänen varansa ja omaisuutensa oli kasvanut heidän käsissänsä ja sittemmin myös hänen omissa käsissään, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä välikappaleena, vajotaksensa irstaisuuden ja tuhlaamisen pohjattomaan kuiluun, ja tyhmyyksiä tekemästä oli varjellut häntä hänen selvä järkensä. Nyt voi hän kiittää onneansa, sillä hänellä ei ollut ainoastaan halua tekemään hyvää, hänellä oli myös kykyä siihen.

Paljon he nyt haastelivat keskenänsä ja mitä toinen tahtoi, sitä tahtoi toinenkin ja molemmat he tahtoivat auttaa; ja suostuttiin siitä, että Fransin piti vielä tänään puhua asiasta Mooseksen kanssa. Mutta kaikesta avosydämisyydestä huolimatta oli kummallakin vielä oma salaisuutensa: Hawermann ei uskaltanut sanoa mitään Akselin velasta sisaruksille, sen oli nuori rouva vedet silmissä ja sydämen tuskalla hänelle uskonut, se ei ollut hänen omansa, se oli toisen tavaraa ja se oli kalliisti maksettu ja kalliisti ansaittu. Fransilla oli myös salaisuutensa; mutta se mahtoi olla hyvä salaisuus, sillä hänen kasvonsa näyttivät niin ystävällisiltä, ja mielihyvillään heitti hän toisen jalkansa sohvalle, ja mielihyvillään veti hän toisenkin perästä, ja hän nyykäytti päätään niin ystävällisesti Hawermannille, hänen puhellessaan, ja hän nyykäytteli päätään uudestaan, kunnes hän vihdoin nukahti. Nuoruus ja luonto otti voiton. Ja vanha Hawermann nousi hiljaa istuimeltaan ja katseli Fransia kasvoihin, joissa viimeiset iloiset ajatukset vielä kuvastelivat, niinkuin ilta-auringon säteet kuvastelevat kirkkaan, levollisen, läpikuultavan järven pinnalla, ja hän meni ja toi peiton ja levitti sen hiljaa Fransin päälle, ja kävi pieneen talontakaiseen puutarhaan ja istui lehvikköön, jonka hän muutamia vuosia sitte suruissaan ja huolissaan oli istuttanut, ja katseli akkunaa kohden, jossa hänen tyttärensä nukkui. Niin, nukkuiko hän? Ken voi nukkua, kun aurinko paistaa kirkkaasti sydämeen? Ken voi nukkua, kun jokainen ääni muodostuu rakkautta ja onnea kaikuvaksi säveleksi. — Hiljaa helähti puutarhan veräjän linkku ja valkeassa aamupuvussa kävi kaunis tyttö puistoon ja loi silmänsä korkeuteen auringon nousua kohden ja pani kätensä ristiin rinnallensa ja katseli aamuaurinkoa, ikäänkuin ei mikään loiste häntä enää häikäisisi; mutta kyynelet vierivät alas pitkin hänen ruusunpunasia poskiansa. Oikein, Lovisa! Aurinko on Jumalan aurinko, ja onni on Jumalan antama, ja jos se joskus paistaa liian kirkkaasti ja liian pistävästi silmiimme, niin ovat kyynelet hyvät sitä vastaan, niissä särkyvät auringon säteet. — Ja hän kumartui maahan ja otti ruusun käteensä ja hengitti sen tuoksua, vaan ei katkaissut sitä. Oikein, Lovisa! Ruusut ovat maan ruusuja, ilot ovat maan iloja, ne kukostavat aikansa, anna heidän kukostaa! Mutta jos tahdot niitä nauttia ennen aikaansa, niin saat kuihtuneen kukan rinnallesi ja lakastuneen ilon poveesi. Hän kävi hiljakseen edemmäksi puutarhaan, ja kun hän tuli lehtimajan luo, jossa hänen isänsä istui, juoksi hän isänsä luo, heittäytyi hänen rinnallensa ja peitti päänsä hänen poveensa: "Isä, isä kulta!" Oikein, Lovisa! Se on sinun oikea paikkasi! Sinun isäsi sydämessä loistaa Jumalan aurinko, sinun isäsi sydämessä kukostavat maan ruusut.

Luku 46.

Surullinen luku, joka viimein kuitenkin päättyy hyvästi.

Rouva Nüssler toi Fridan Pümpelhageniin ja monta lohdutussanaa pudotteli hän kastepisaroina nuoren rouvan kuihtuneesen sydämeen, ja kun ei se vielä oikein tahtonut ruveta uudelle oraalle, lohdutteli, rouva Nüssler uudestaan: "Älkää olko millännekään! Minun Kaarlo veljeni panee kyllä asian toimeen". — Ja niin tuli nuori rouva aamuhämyssä kotia, ja hänen mielensä oli ihan toinen kuin edellisellä illalla, kun hän pois kotoa kiiruhti, ja toivon keralla palasi myös rakkaus ja luottamus uudestaan hänen sydämeensä, ja hiljaa ja ystävällisesti lähestyi hän Sofi Degeliä, joka istui nojatuolilla, lasta vartioimassa, ja oli nukkunut. Frida silitteli hiljaa hänen hiuksiansa ja sanoi: "Kiitoksia, Sofi; sinä olet väsynyt, mene levolle".

"Armollisin rouva", huudahti Sofi herätessään — varmaankin suloisista unista sulhasestaan — "lapsi on levollisesti nukkunut, ainoastaan kerran annoin minä hänelle juomaa".

"Hyvä", sanoi nuori rouva, "mene levolla". Ja kun palvelustyttö oli mennyt, seisoi Frida pienokaisensa edessä ja katseli häntä: ei! ei! köyhän aatelisneidin surullinen kohtalo ei soveltunut noille suloisille kasvoille, ja hänen illalliset ajatuksensa eivät soveltuneet hänen tänaamuisiin ajatuksiinsa. Hänen sielunsa oli tänä yönä saanut kestää tuskia, hirmuisia tuskia, mutta yön kuluessa ja tuskien aikana oli toivo syttynyt hänen sydämeensä ja tämä tuskien sikiö kietotui hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja taputteli hänen poskiansa, ja nuo siniset silmät tähtäsivät taivasta kohden ja niistä loisti luottamus niin — niistä loisti voitto!

Nuori rouva meni levolle ja kaikki tänyölliset hahmut ilmaantuivat hänen eteensä: Karolina Kegel ja rouva Nüssler, pastorin rouva ja Lovisa, Hawermann ja Bräsig, he seisoivat kaikki elävinä ja selvinä hänen silmäinsä edessä, hän ymmärsi heidät kaikki ja heidän vilpittömän toimintansa ja olentonsa; mutta niiden väliin tunkihe eräs hahmu, jota hän ei ymmärtänyt, nimittäin vanha juutalainen. Valo sattui niin kirkkaasti tähän olentoon ja niin pimeitä varjoja tuli näkyviin vanhan juutalaisen yönutun ja kasvojen poimuista — semmoista ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt — tämä kaikki tuli näkyviin hyvin epäselvänä — ja kun Frida muisteli vanhan juutalaisen lähtöä, silloin suureni tämä hahmu yhä suurenemistaan, mutta kävi samassa yhä epäselvemmäksi, ja Frida risti kätensä rinnallensa ja nukkui.

Frida nukkui, ja näki unta vanhasta juutalaisesta; mutta tämä oli suloinen uni, ja ainoastaan yhden ainoan kerran havahti hän, hänestä tuntui, ikäänkuin ajaisivat vaunut kartanolle. Hän kuulteli, mutta sielu ja ruumis kaipasivat lepoa, pää vaipui hiljaa takasin tyynylle ja tuo suloinen uni häilyi taas hänen vaaleilla hapsillaan ja kuiskaili hänen korvaansa ihmeellisiä asioita.

Mutta hän ei ollut väärin kuullut: eräät vaunut olivat todellakin tulleet, niissä vaunuissa istui hänen miehensä. Aksel oli näinä päivinä ajellut ympäri maata kuin rihkamakauppias, joka ostelee munia ja kanoja, jokaiselle ovelle oli hän kolkutellut kuin lumppujen kerääjä: hän oli kysellyt liikemiehiltä, hän oli valitellut vanhain ystäväin luona, joita hän hevoskilpajuoksuissa oli tullut tuntemaan ja jotka häneltä olivat ottaneet hänen rahansa; kenkään ei ollut kotona, ja ne, jotka hän sattumalta tapasi, olivat ilman rahoja. Niin kauvan kuin kävelemme antivaatteissa, on meillä ystäviä kyllä, mutta kun ne ovat kuluneet, ja niitä täytyy paikata, hävettää tämä ystäviä. Tämän sai Aksel katkerasti kokea. Hän oli salaa, sisariensa tietämättä, käynyt Swerinissä; hän oli käynyt sen juutalaisen luona, joka taanoin niin sukkelaan ja mielellään oli hankkinut rahat. Hän oli majatalostaan katsellut sitä suuntaa kohden, jossa Fransin maatilat olivat; mutta missä oli Frans? Hän oli astunut viimeisen askeleen, hän oli ajanut lankonsa Breitenburgin luo, jonka kanssa hän oli epäsovussa, hän ei ollut välittänyt tuosta kylmästä vastaanotosta, hän oli ilmottanut hänelle kamalan tilansa, mutta ei ollut sanonut hänelle mitään sisariensa rahoista. Lanko oli katsonut häntä tuimasti silmiin ja kääntänyt hänelle selkänsä: "Tu l'as voulu, George Dandin![22] Ja tähän kuiluun, jonka sinä kevytmielisyydessäsi olet kaivanut, pitäisi minun heittää rahani? Rahani, jotka minä puutetta kärsien ja surulla olen ansainnut? Sinun sisaresi ei ole niitä tuonut myötänsä".

Aksel aikoi jotakin sanoa niistä 7000 taalerista, jotka hänen vanha isänsä häntä varten kerran oli lainannut Moosekselta, mutta samassa kääntyi lanki Akselia kohden ja sanoi hänelle suoraan päin silmiä; "Missä ovat ne 13000 taaleria, jotka sinä sisariltasi olet veijannut?"

Tämä masensi Akselin kokonaan — hänen lankonsa tiesi siis senkin — hän hoiperteli kalpeana ulos ovesta ja astui vaunuihinsa.

"Mihinkä?" kysyi kuski.

"Kotia".

"Missä vietämme yötä?"

"Kotona".

"Herra, sitä eivät hevoset kestä".

"Niiden täytyy kestää".

Niin ajoivat he kotia, ja kun he olivat astuneet alas vaunuista, seisoi Juha noiden molempain kaunisten rautikkoin tuona ja sanoi: "Molemmat takamaiset vaunuhevoset olemme jo ennen ajaneet pilalle, nyt ovat molemmat etumaisetkin lopussa; heistä ei ole muuhun kuin sontarattaiden eteen".

Aksel kävi raskailla askeleilla huoneesensa, johon jo paistoi kirkas päivä. Hänen huoneessansa oli kaikki kuin ennenkin ja ennen oli hän aina siinä hyvästi viihtynyt ja vanha tottumus oli aina tehnyt lempeän vaikutuksen hänen sydämeensä; mutta hänen sydämensä ei ollut enää sama kuin ennen, hänen mielensä ja sydämensä oli muuttunut, se ei tahtonut enää soveltua vanhaan totuttuun tapaan; hänen mieltänsä ahdisti; hän tempaisi akkunan auki, että aamun raitis ilma pääsi virvottamaan hänen otsaansa; hän heittäytyi istumaan nojatuolillensa, joka oli hänen kirjotuspöytänsä edessä, ja pusersi päätänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tahtoisi hän pingottaa sen ruuvipihteihin. Samassa sattui hän näkemään pöydällä kirjeen, käsiala oli hänelle hyvin tuttu, hän oli sen jo ennenkin nähnyt, hän repäisi kirjeen auki: kirje oli hänen sisareltansa. Mitähän oli hänen lankonsa Breitenburg hänelle sanonut? Niin, siinähän se oli! Hän katseli ulos akkunasta, tuolta Reksowin kuusikkometsän takaa nousi aurinko. Hän katsahti taas kirjeesen; siinä oli ystävällisiä sanoja, mutta mitä apua sanoista, hänellä ei ollut rahoja. Hän katsahti taas ulos akkunasta: hänen silmäinsä edessä lainehti vehnälaiho. Ah, jos se olisi jo tuleentunut, jos se olisi jo puitu ja olisi antanut kahdenkymmenkertaisen sadon, niin, sitte — ei! ei! siitä ei sittenkään hänelle apua olisi ollut. Ja hän katsahti taas kirjeesen: ystävällisiä sanoja! Mutta vähitellen saivat sanat vakaisemman muodon, ne katsella tuijottelivat häneen tuimemmin — hän ei voinut enää luoda silmiänsä muualle — hän luki kirjeen loppuun, ja siinä seisoi: "minä olen tästä asiasta myöskin kirjottanut Fridalle, rakas veli! Jos et sinä ole kiinittänyt kartanoon meidän saantiamme, niin olemme me tyttöraukat ihan hukassa!" — "Niin, hukassa!" huudahti Aksel, "hukassa!" ja hypähti pystyyn tuoliltaan ja juoksi ympäri huoneessa; hän riensi akkunan ääreen, hänen edessänsä lepäsi luonto täydessä ihanuudessaan ja luonto tekee vaikutuksensa jokaiseen sydämeen; mutta sydämen on oleminen sopusoinnussa luonnon kanssa, sen on oleminen avonainen ja altis auringonsäteelle ja on sisällisellä kaipauksella katseleminen vihantaa maata, sinistä taivasta ja auringon kultaisia säteitä. Mutta hänen sydämensä ei ollut enää puhdas, valhe oli saanut hänestä voiton, hänen mielensä ja ajatuksensa olivat kiinitetyt viheliäiseen ihmiselliseen romuun. Rahaa! Rahaa! Auringon säteistä ei voitu kultarahoja lyödä. Hän heittäytyi taas tuolillensa: Fridakin tiesi siis sen. Mutta Aksel oli niin usein valhetellut hänelle; tätä ei voinut hän kumminkaan kieltää, Frida tiesi sen. Ja Frida seisoi hänen edessänsä, lapsi käsivarrella, ja katseli häntä tuimasti ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä kysyivät: "Olemmeko tämän ansainneet?" ja hänen kolme sisartansa seisoi hänen ympärillänsä laihtunein poskin ja huulin hyypyneisin: "Niin, Aksel, rakas Aksel, ihan hukassa!" Ja näiden tyttöraukkani takana seisoi eräs synkkä hahmu omituisessa valossa, se hahmu ei näyttänyt olevan tästä mailmasta, ja tämä hahmu oli hänen vanha isänsä, ja se sanoi hänelle: "Sinun pitäisi olla minun vanhan huoneeni tuki, mutta sinä olet irrottanut siitä kiven kiven perästä ja minun huoneeni olet sinä jaottanut maahan". — Tätä ei hän enää kestänyt, hän kavahti pystyyn — hahmut katosivat —, hän juoksi edes takasin, ja kun hän taas tuli tunnollensa, seisoi hän kaapin edessä, jossa hänen ampuma-aseensa olivat. Ah, hän tiesi paikan, joka oli niin yksinäinen, niin hiljainen, tämä paikka oli Laubanin järvi Reksowin metsässä; hän oli iloisilla metsästysretkillä usein siellä ollut vanhan metsävartian, Slangin, kanssa; siellä voi hän sen tehdä. Hän kurotti kaappiin ja otti revolverin, jonka Triddelfitz kerran oli hänelle hankkinut, että hän ampuisi sillä päivätyöläisiä. Hän koetteli sitä; oikein, se oli ladattu. Hän meni ulos ovesta; mutta kun hän tuli porstuaan, näki hän oven, joka vei Fridan kamariin ja jonka takana hänen vaimonsa ja lapsensa lepäsivät. Aksel vavahti, hän hoiperteli taaksepäin; kaikki ne suloiset hetket, joita hän täällä, uskollisen vaimonsa sydämellä ja lapsen sielun vähitellen elämään heräämistä nähdessään oli nauttia saanut, johtuivat hänen mieleensä, hän lankesi polvillensa kynnykselle ja kuumat kyynelet vierivät hänen poskillensa, ja nämä kyynelet, tämä palava rukous voivat hänen pelastaa — me tulemme sen vielä näkemään — sillä Jumala johtaa meitä hienolla, näkymättömällä langalla. Aksel nousi, hän ei ollut rukoillut oman sielunsa edestä, hän oli rukoillut toisten sielujen edestä; hän meni, hän meni hiljaiselle Laubanin järvelle. Hän heittäytyi maahan polvillensa nuoressa kuusikkometsässä, hän otti revolverin taskustansa ja laski sen viereensä, hän loi vielä kerran palavan silmäyksen mailmaan; hän katsahti vielä kerran aurinkoon, Jumalan ihanaan aurinkoon, viimeisen kerran, ennenkuin hänen oli yllättävä synkkä yö. Aurinko häikäisi hänen silmiänsä, hän otti niistinliinansa ja peitti sillä kasvonsa, ja nyt tulivat hänen mieleensä viimeiset, kamalat ajatukset. Raskaasti hän huokasi: "Sen täytyy tapahtua!" huudahti hän. "Hyvää huomenta, herra von Rambow!" kuului ystävällinen ihmisääni hänen vierestänsä.

Aksel sieppasi liinan pois silmiltänsä ja peitti sillä revolverin.