PRINSESSA RUUSUSEN NÄYTELMÄN ALKUNÄYTÖS.

(Kts, 4:ttä kirjaa Lukemisia Lapsille.)

Taustana punertava aamurusko. Korotetulla lavakkeella istuu puoliympyrässä haltiat Sulotar, Koitar, Päivätär, Tähdetär, Kuutar, kehräten värttinöillä, joista kultalankoja lähtee yhtyen Valottareen, joka istuu vähän alempana puoliympyrän keskikohdalla Lähinnä taustaa istuu Tuonetar vaipuneena lukemaan avattua Kohtalon kirjaa.

VALOTAR.

Kotomme on tarun maailmoissa Ja Untoloissa, Keväisen taivahan hattaroissa, Kotoisen onnelan valkamoissa. Olemme luonnon sulottareita, Kukattareita, Suvettareita. Ikuinen meillä on nuoruutemme, Me liitelemme Ja laulelemme Vaan iloksemme. Majamme loitoll' on sinisalo Ja ikivalo. Ja harvoin sieltä Haluttaa mieltä Maan päälle tulla, Miss' ihmisviisaus pilkkasuulla Häväisee kaiken, mik' oudoksuttaa, Elämän tenholla kirkastuttaa. Mut missä viihtyvi joku vielä Jumalan mailmassa lapsen miellä, Siell' ilon suomme Ja valon tuomme Ja kuvat korkeat lialle luomme, Syviä syntyjä uhkuvat, Joit' eivät ymmärrä viisahat… Viluhun luovat ne lämpimän, Valoa yöhönkin synkkähän.

Kuin kesäpäivä länteen laskiessaan Säteistä kehrää kultarihmoja Ylhäällä maasta pilvein purppuraan, Niin mekin kultalangoin kehräämme Armoisat antimemme ihmisille. Yks saamiansa mainii sattumaks, Voitoksi toinen, kolmas ansioksi; Me, joita ikivoipa sallimus Sääs elon menoa langoill' ohjaamaan Hienoilla, joit' ei tunne, ei näe silmä, Tiedämme: joka olion onni kiintyy Ylä-ilman vienon valosäikeihin. Jos lanka katkeis, avaruuden kaarros Ja luonnon sointu, hyvän elinvoima, Totuuden yhdysside, oikeuden Tie suora, kauneuden aaltoviivat, Maailman pylväät kaikki raukeis, kaikki Kotiinsa ylhäiseen taas palajais. Siks kehräilemme ajan alust' asti Me lakkaamatta ajan loppuhun Kultaista lankaa synkän siskon vieress', Jok' osakseen sai hirmuvallat yön. Nyt, valottaret, seisköön kehrinpyörä Sen tuokion, min merten lasipinta Säteillen keinuu alla auringon, Ja sanokaatte, mitä kehräilette?

SULOTAR.

Mä kehrään oikeutta.

KOITAR.

Mä kehrään totuutta.

PÄIVÄTÄR.

Mä kehrään kauneutta.

KUUTAR.

Mä kehrään voimaa.

TÄHDETÄR.

Mä kehrään elämää.

VALOTAR.

Ja lankanne ne liittyvät kaikk' yhteen Minussa, joka kehrään rakkautta. Jos päällä maan ois olentoa, johon Hyvyyden maisen kaikki langat yhtyis, Kuin virrat mereen, oi kuin lähell' oisi Hän perikuvaa, alkulähdettänsä, Ylintä hyvää, täydellisyyttä, Jost' tääll' on kaikki paljas heijastus!

TUONETAR (katsahtamatta ylös.) Turhuutta vaan!

VALOTAR. Vaan eikös ihminen oo Luojan kuva?

TUONETAR (kuten ennen.) On — irvikuva!

VALOTAR.

Useissa rinnoiss' elää yksitellen Lahjamme. Lausukaatte, valon lapset. Moniko maan pääll' lempii oikeutta?

SULOTAR. Viissataatuhatta.

VALOTAR. Moniko totuutta?

KOITAR. Kakssataatuhatta.

VALOTAR. Moniko kauneutta?

PÄIVÄTÄR. Pian sata miljoonaa.

VALOTAR. Moniko voimaa?

KUUTAR. Viissataa miljoonaa.

VALOTAR. Ja elämää? Ne voitko laskea?

TÄHDETÄR. Kakstuhat miljoonaa… oi kaikki! kaikki!

VALOTAR.

Siis elon sai ja eloa rakastaa Kakstuhat miljoonaa — no näistä nyt, Niin laskin, elää satatuhatta Rakastain ihan ilman itsekkyyttä. Yön synkän tyttö, kuuletkos sa sen? Ykssatatuhat itsekkyydettä! Nyt oivallatko, millainen se oisi, Ken omikseen sais kaikki lahjamme?

TUONETAR (katsahtaa ylös.)

Jos valo-antimenne kaikki mahtuis Samahan rintaan, sotisivat varmaan, Kuin ristituulet samall' ulapalla. Näin oikeus ruhjois rakkauden rikki, Elämää hurja voima vainois, totuus Pois pyyhkis kauneudelt' ihomaalin. Sodassa luonnon vallat riehuvat, Ei hengen lahjat sovi keskenään. On sota eikä sopu tomumaassa.

VALOTAR.

Todellisuus tään riidan ratkaiskoon. Maan taimist' ottakaamme hennoin, nuorin, Jon viattomuutt' ei samentanut vielä Oo vajavuuden tomunhiukekaan, Laps' elon taisteluun juur' syntynyt.

TUONETAR.

Laps' ompi taivaan. Laps' on rauhoitettu. Sit' ei saa luonnon voimat koskettaa, Ei tuli polttaa saa, ei vahingoittaa Saa ilma, vesi, maa.

VALOTAR.

Ei vahingoittaa, Vaan äidin hellyydellä hoidella Sit' elpymään.

TUONETAR.

Kielletty meilt' on kaikki, Mi tähdätä vois näihin luomiston Ja korkeamman vallan valikoimiin.

VALOTAR (selaillen Kohtalonkirjaa).

Ma muistan hämärästi, että kerran Tapahtuu poikkeus… Täss' on se, yötär! Täss' oikealla, sivu seitsemäs Näin sanoo: prinsessa tän' yönä syntyy, Jost' elämän ja kuolon vallat käyvät Keskensä kiistaa. Kaikk' on ennustettu. Alussa aikain korkeampi valta Tään taistelumme nähden ennalta Koitteeksi sääsi ihmislapsen meille. Tään lapsen kohtaan koetelkaamme Siis yhtyneinä lahjojamme!

TUONETAR (tarkastaen kirjaa).

Syntyikö kerran mykäst' yöstäkin Siis ihmislapsi, jot' ei voita tuoni, Ei ylhäisinten lahjain viettelys? Niin kirjoitettu on… No koettakaamme! Mut taistelutta en mä väisty suinkaan; Jos väistynkin, niin väistyn aiaks' vain. Ja palaan taas, kun joutuu hetkeni. Miss' on se valikoitu, yöllä luotu, Tuo kaiken saapa, kun muut osan saa?

VALOTAR.

Kuninkaan linnass' — täält' ei kaukana. Kun aurinko nyt nousee ulapalta Ja tähtisoihdut sammun taivahalla Ja toivollisna syntyy aamuhetki, Niin Ruusukille alkaa elon retki. Siis toimeen, luonnon immet armiaat! Lahjanne parhaat hälle laatikaat! Nyt aistimailma vaihtuu tarun-taikaan Ja ikihenget astuu alas aikaan, Pimeys ja valo alkaa taistelon; Vakainen yö ja päivä huoleton Ne kohtaavat nyt toisensa Tään Ruusulapsen kehdolla.