SISÄLLYS:

Alkujohto. Kerjäläinen.

Ensimäinen aikakausi. Kasvattitytär.

1. Pääsöliput. 2. Ilmoitus. 3. Maisteri. 4. Tarina kuoleman ristipojasta. 5. Mylläri. 6. Maisteri ja mylläri. 7. Kaksi kyyneltä. 8. Opettaja ja opettajatar. 9. Tarina kummallisesta puujalasta. 10. Rautavaaka.

Toinen aikakausi. Ensi lempi.

11. Jalka. 12. Ääni. 13. Amanda. 14. Taivas selkenee. 15. Uusia pilviä. 16. Myrsky alkaa nousta. 17. Aurinko menee mailleen. 18. Hetkinen auringon säde. 19. Myrsky pääsee valloilleen.

Kolmas aikakausi. Lemmennäyttelijätär.

20. Holvioikeus. 21. Kapina. 22. Muuan kohtaus. 23. Muuan näky. 24. Kultaristi. 25. Aave. 26. "Musta kyyhkynen." 27. Olivia Heuser. 28. Teaatterin ulkopuolella. 29. Näytelmän jälkeen.

Neljäs aikakausi. Tytär.

30. Luu-valon vaikutus. 31. Esittely. 32. Virransaaressa. 33. Kuistilla. 34. Tarina. 35. Maantiellä. 36. Paviljongissa. 37. Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta. 38. Eräänä aamuna.

Alkujohto.

Kerjäläinen.

Monias vuosi sitten nähtiin milt'ei päivittäin pohjoissilta-kaduu vasemmalla sivukäytävällä muuan nälkäinen, inhottavien repaleiden verhoama henkilö, jonka kasvot ohikulkevien sydämissä vaikuttivat sekä säälimistä että kauhua.

Näissä kasvoissa, joiden kellastuneissa juonteissa näyttiihe katoamattomia merkkejä kurjuudesta ja likaisuudesta, oli kuitenkin silmät, joilta monivuotinen kurjuus ei ollut voinut riistää niiden kaikkea syntyperäistä kiiltoa eikä elävyyttä.

Se, ken katseli näihin silmiin, kammahti välttämättömästi sitä rajua tulta, joka niistä leimusi, ja ihmistuntija ei olisi, tarjotessansa syvään kumartavalle kerjäläiselle almun, huomannut noiden sinertävien huulien ympärillä kiitollisuuden herättämää hymyilyä, vaan selvintä ivanaurua ja mitä ilmeisintä ylenkatsetta sekä ihmiskuntaan että itsehensä.

Joka päivä kulki tuo kurja pitkin kuningattaren katua, pysähtyi erään, sen varrella olevan mitä suurimman huonerakennuksen edustalle ja tuijotti akkunaan, jonka tehtyä hän ivallisella naurulla riensi sieltä pois yöksi palataksensa kurjuuteensa sekä kerjätyt äyrinsä johonkuhun Skinnarvik'in kaupunginosassa olevaan mitä syrjäisempään mökkiin.

Tuossa Kuningattarenkadun varrella olevassa huoneuksessa asui eräs sangen rikas miesi, jonka loistavassa etehisessä moni komeasti puettu henkilö sydän kurkussa odotteli; mutta silloin, kuu tuo rikas miesi kohtasi mainitun kerjäläisen, vapisi hän, sillä varmaan ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän, mitä silmäys noista pääkalloon vajouneista silmistä tarkoitti. Monta kertaa näkivät tuon pohatan vieraat tahi palvelusväet arvossa pidetyn isäntänsä säpsähtävän ja rientävän pois akkunasta ja kun he, tästä hiukan hämmästyneinä tahi uteliaina, katsoivat kadulle, eivät he huomanneet mitään muuta erinomaista kuin kerjäläisen, jolla oli niin ihmeellinen silmäys.

Hiukan vähemmän kuin puoli vuotta sitten kuoli tuo onnetoin, jättäen sielunsa vanhurskaan Tuomarin haltuun ja ruumiinsa leikkely-huoneesen, tullakseen kumminkin kuoltuansa joksikin hyödyksi maailmassa; mutta eräät kerjäläispussiin jääneet esineet, näet, luultavasti kerjäläisen omalla kädellä täyteen kirjoitetut paperiarkit, näyttivät osoittavan, että tuo vainaja eläessänsä ehkä olisi kelvannut muuhunkin kuin kuljeskelemaan pitkin katuja ja kerjäämään leipäänsä.

Yhdestä näistä kirjoituksista näkyy selvästi, ett'ei kukaan, joka kerran oli nähnyt, missä tuon onnettoman kätkyt heilui turkkilaisella, komeassa makuuhuoneessa olevalla matolta, ja jolle kaikki mitä vanhempain rakkaus ja ylellinen rikkaus voi, oli tarjona, silloin olisi aavistanut että kerjäläissauva tulisi olemaan tuon uinailevan lapsen noja elämän tiellä ja että tämä mitä valkoverisin, hymyilevä enkelin kuva, silloin kiedottu silkkiin ja tyllikankaasen, kerta tulisi suurimman köyhyyden ja kurjuuden alaisena nääntymään Tukholman kaduilla.

Mutta mitä näkyjä elämä tarjoaa! Kuinka syvälle sinä ihminen voit vajota! Etkö sinä omalla kädelläsi perusta onnesi asumusta samoin kuin siitä kaivat onnesi haudankin?

Etköhän juuri sinä itse käske muiston siitä hyvästä, jota olet aikaansaanut, kiitollisena pysähtymään haudallesi, samoinkuin sinä itse panet alun niihin ylenkatseen ohdakkeisinkin, jotka siinä kasvavat? Seis! älä tuomitse minua! huutaa yksi ja toinen viimeisen lepokammionsa syvyydestä; enpä minä aina ollut se, joka kiinnitin varjot kuvaan. Yhtä totta kuin se on, että kärkkäät ihmiset ovat osoittaneet minulle viimeisen palveluksen saattamalla minun tomuni tähän unhoituksen ja rauhan kotiin, yhtä totta on sekin, että kärkkäät ihmiset vasten omaa tahtoansa ovat johdattaneet minua turmeluksen tielle ja viitanneet maailmassa onnettoman matkani suunnan… Mutta sallikaamme kerjäläisen itsensä kertoa elämänsä kulun semmoisena kuin se seuraavissa piirteissä esiytyy:

"Kuinka hauskaa onkin olla, kuten sanotaan, paraimpain ihmisten lapsi! Saahan käydä puhtaassa puvussa arkipäivinä ja koreassa pyhäpäivinä. Onpa hauskaa olla parempain ihmisten lapsi!

"Miettiessäni mikä minä siihen aikaan olin ja mikä retkale minä nyt olen, alkaa vereni kiehua — haa! Jumalan kiitos, että tässä ruumiissa vielä jotakin kiehuu!

"Nuot äitini kasvot, ne olivat kauniit, niin kumminkin minusta näytti. Minä olen nähnyt monta kauniimpata; hänen äänensä ja silmäyksensä suloisuutta en minä koskaan ole tavannut kelläkään toisella. Mutta sehän on aivan luonnollista, tämähän oli minun äitini ja hänen silmäyksensä olivat ainoata lastansa katselevan äidinrakkauden!

"Mutta minä surkuttelen sinua, mummoparka! Huonosti hoidit sinä lapsesi — huu, kuinka tällä on kylmä! — kirottu olkoon… suo anteeksi, suo anteeksi, sinä äitini haahmu!

"Isäni, hän oli uljas miesi, ja nuot aatelispukuun kuuluvat epoletit sitten — ah, jos ne vaan olisi minulla täällä, hykertäisin kämmeniäni ihastuksesta vilun sijasta — huu, huu! Että minä lapsena katselin näitä kyllästykseeni asti, sen minä hyvin muistan; ihmettelenpä vieläkö tämä nyt kävisi päinsä — ah, jospa kuitenkin olisin saanut pitää nuot kauniit epoletit!

"Ollessani neljäntoista vuotias otti Herra minun isäni ja paholainen äitini, mutta miksi menikään hän uudestansa naimiseen!

"Isä puoleni sai äitini mukana rahaa kuin heinää, mutta ei korttakaan ollut hänellä lammasparan suun varalta — minä olin hyvänsävyinen kuin lammas siihen aikaan, ja olisihan tuo käynytkin päinsä, ell'en myöskin olisi ollut tyhmä kuin lammas. Mutta hyvänsävyisyys ja tyhmyys ovat kasvaneet kiinni toisiinsa kuin villa nahkaan.

"Pian nousikin heinän seasta minun äitini hautasypressi. Tuo antelias isäpuoleni viskasi tämän kasvin minulle samoin, kuin juhdalle viskataan olkitukko. Sypressin ääressä voin minä vuodattaa kyyneliä, mutta en sammuttaa nälkääni, ja kyyneleet äidin hautasypressin ääressä nuurruttavat sekä sielua että ruumista. Siitäpä se tuleekin, että minä nyt olen niin hirveän mehutoin ja kuivettunut.

"Oivallinen isä-pueleni, sinulla on monta vertaistasi maailmassa. Sinulle, harmastunut, kunnon ukko, ei tämä ole niin vaarallista; mutta minä olisin kuin ruhtinas leipäpuodissa, jos minä vaan varmaan tietäisin, ett'ei kukaan muu kuin minä ole tuottanut sinulle noita harmaita hivuksia.

"Yhden elämän ohjan, yhden hyvän isänneuvon annoit sinä minulle kuitenkin, josta minä milt'ei olisin valmis kiittämään sinua. Sinä avasit minulle samalla kertaa sen huoneen oven, joka oli ollut minun äitini oma ja näkö-alan elämään, sanoen; 'mene, lurjus, niin pitkälle kuin tietä riittää!' Kiitoksia, isäni! Minä olen mennyt pitkälle, vieläpä pitemmälle kuin sinä. Minä olen mennyt Kuninkaankadun varrella olevasta huoneesta aina tähän Skinnarvik'issä olevaan hökkeliin asti. Niin pitkäksi ei sinun matkasi tule, sillä tie Kuningattaren kadulta, jonka varrella sinä nyt asut, helvettiin, johon sinä varmaankin joudut, on tuskin sekunnin matka, jos kaikki käy onnellisesti ja hyvin, kuten toivon.

"Kuules, kuinka tuolla akkunan pielessä jytäjää, ikäänkuin ei pohjatuuli luulisi tässä hökkelissä ketään asuvankaan! Tunge vaan vapaasti sisään: sinä et saa sakkoa särjetystä akkunanruudusta.

"Kun on viisaustieteen maisterina kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisenä, se on paljon; mutta jos laakeriseppele tuottaa tuolle nuorelle oppineelle vapaat huoneet tässä kalliissa paäkaupungissa, se on paljoa enempi, se… Jalo isäpuoleni, sinä olet kumminkin yhdeltä vuodelta maksanut huoneen vuokran minun edestäni, vaikka asumukseni olikin velkavankila… Lukon ja salvan takana istuminen sekä käräjöiminen isäpuolensa kanssa vanhempaini huoneen avaimista, se on saatanan naurettavaa, kun asiata oikein aprikoitsee… Mutta entä jos minä olisin voittanut! Ehkä minulla silloin olisi ollut paljon menetettävää; mutta kaikeksi onneksi menetin minä riita-asiani, enkä enään voi menettääkään mitään tässä maailmassa. Järkeni ehkä? Eikö mitä, se on ikäänkuin olisi se jäätynyt kallooni, eikä tee mitään hullutuksia ja hyvähän sekin on. Ainoastansa niille ihmisille, joilla on runsaasti koivusia halkoja, on mahdollista menettää järkensä, sillä kuumuus ei ole koskaan terveellinen heikoille aivoille.

"Kumpiko on rasittavampaa, josko saa laakeriseppeleitä paritassilla tahi pähkinäpuukeppiä selkäsaunarahilla? Siihen kysymykseen voisin minä vastata, minä, joka olen palvellut kuusi vuotta kaartissa. Varmaa on, että minulla on ollut yhtä vähän hyötyä yhdestä kuin toisestakaan.

"Missään sodassa en minä tosin ole ollut, mutta taisteluissa, joissa on ollut kysymys elämästä ja kuolemasta, ruumiista ja sielusta; mutta taistelut tapahtui minun omassa rinnassani, enkä minä saanut minkäänmoista urhollisuuden merkkiä, sillä minä olin pelkuri.

"Kuinka pitkälle muisto kuitenkin voi ulottua! Eräänä päivänä kävin minä isäpuolein luona tuossa hänen komeassa asumuksessansa kerjäämässä — kerjäämässäkö? hyi! mutta mitävarten hyi? kerjääminen ei todellakaan ole mikään vähäpätöinen seikka niin totta kuin se on, ett'ei mikään sana ole enemmän vetänyt ihmiskunnan huomiota puoleensa. Noh, niin, minä menin kerjäämään — ja kultaa minä sainkin, sen verran, nimittäin, kuin kultanuppisesta kepistä voi jäädä kerjäläisen pääkalloon — tämä olikin ensimäinen kerta kuin minun pääni on saanut kärsiä isäpuoleni takia, sillä sydäntäni en juuri ota puheeksikaan, Hyvin mielelläni olisin halunnut maksaa tämän kullan sauvani rautahelalla tutkiakseni, josko sen kultaanpuetuu heittiön veri liikkui yhtä vilkkaasti kuin minunkin, josta minä aina olen epäilyt; mutta tämä halvattu käsivarsi… Kirottu seikka että köyhäinlääkäri on yhtä köyhä taidoltansa kuin nimeltänsäkin!

"Kuolla voi minun isäpuoleni yhtä helposti suin minäkin; mutta kerjätä henkeänsä, sitä voisi hän tehdä, vaan en minä. Te rikkaat, te rikkaat, kerjäläinen on teitä anteliaampi, kun nimittäin on kysymys jostakin suuresta, sillä vähäpätöisissä asioissa olette te niin ja 'näin, kuten sanotaan.

"Mutta päivä ehtii jo korkealle ja täytyy taaskin alkaa raskas työ. Niin, niin, kannapa elämän taakkaa seljässäsi ja köyristä sitä sitten jokaiseen ilmansuuntaan kaduilla ja kujilla — nähdäänpä, eikö siinä ole työtä kylläksi! Mutta rohkeutta vaan! lähin raitista ilmaa puuttuu meiltä juuri tätä kaikkein vähimmin. Senpä vuoksi Pohjois-sillalle, koroittamaan vastakohdan kautta oivallisen maailman hyvinvointia ja ylellisyyttä! Sanopa sitten, ett'ei kerjäläinen te'e minkäänmoisia uhrauksia. Kumminkaan ei hänestä saa sanoa, että hän on omanvoiton pyytäjä ja itserakas.

"Kotiin palatessa tehdään tuo tavallinen huviretki; pitkin Kuningattaren katua ja ohimennessä taaskin kumarrus tuolle rikkaalle asukkaalle, jonka köyhänä isäntänä minulla on kunnia olla.

"Kerta mietin minä vakaisesti, josko ei minullakin olisi ollut yksi sormi syynä omaan kurjuuteeni ja tulin siihen järkevään johtopäätökseen, ett'ei minulla ollut ainoastansa yksi sormi siihen osallisena, vaan kaikki kymmenenkin. Asia on senlainen, että ainoasti jalot metallit pysyvät muuttumattomina kaikissa ilmanvaiheissa ja suhteissa. Minä olen vaan niitä karkeimpia, minä, korkeintansa vaskipannu-raukka, jonka kanssa meneteltiin että oli syntiä ja häpeää. Minun joskus tinaamisestani ja kirkastamisestani ei tullut kysymystäkään ja miten kävikin tulin minä niin homeiseksi sisästä päin ja nokiseksi ulkoapäin, ett'eivät ketkään maailman vaskisepät nyt enään saisi minusta kalua.

"Hoh, hoo! onpa kuitenkin yksi vaskiseppä, joka voi tehdä pahimmankin metallin hopeanvalkoiseksi nurjalta puolelta, ja kullanloistavaksi oikealta. Hän onkin kaikkein mestari, sillä mestarikirjansa sai hän syntiinlankeemuksessa ja hänellä on siitä alkaen ollut alituisesti työtä ja ansiota, vaikk'ei hän itse ole siitä lihonut. — Tämä on kuolema, luvallisen hautaviraston oltermanni ja yksi noista kolmesta vanhuksista, sillä Aatami ja Eeva ovat häntä vanhemmat.

"Ukko! jos sinulla on aikaa, ota vastaan vaskipannu ja tee siitä niin hyvä kuin mahdollista on, sillä minä en pidä niin tarkkaa lukua siitä, mitä se tulee maksamaan. Minä annan kaiken mitä minulla on ja enempää et siitä voi kohtuudella pyytääkään — sinä saat ottaa vahingon korvauksen suuremmista töistäsi.

"Mutta yhden sanan, joka vastaa kahta, tahdon minä kuitenkin sinulle sanoa, nimittäin, että kun olet saanut sen korjatuksi, älä lähetä sitä takasin yhtä tyhjänä kuin se oli vastaanottaessasi, sillä siinä tapauksessa saat huoleti ijäksi päiväksi ripustaa sen työhuoneesi seinälle.

"Leben und leben lassen! [saksan kieltä; merkitsee: 'elää ja antaa elää.' Suoment.] — elä vapaus, kunnes kuolet! Näyttäköön se, ken taitaa, tarkemman suomennoksen näistä sanoista!…"

Tämä oli kerjäläisen omatekemä elämäkertomus. Hänen nimensä oli Kristian Svärd, mutta liikanimensä lienee hän saanut palvellessansa Svean kaartissa. Hänen ensimäinen ja todellinen liikanimensä tulee sangen harvinaisesti näkyviin joissakuissa muissa, hänen jalellejääneissä, täyteentuhrituissa paperiarkeissansa, jotka sisältävät osaksi satuja, osaksi katkonaisia kertomuksia muista kerjäläisistä eli tovereista onnettomuudessa, heidän elämänvaiheistansa ja lopustansa.

Juuri tämä kokoelma on perustuksena kertomukselle "lemmen näyttelijättärestä", joka kertomus on täydennelty tutkimusten avulla, joihin kerjäläisen käsikirjoitus on antanut aihetta.

Ensimäinen aikakausi.

Kasvattitytär.

"Ma ihmisystävän ja saadun palkkansa Oon nähnyt, joka hyvään uhrais voimansa. Hän unhoitettu on, vaikk' muuten ansainnut Jos lahjat laulajan sen oisi mahtanut."

Bergklint.

Ensimäinen luku.

Pääsöliput.

Eräänä edelläpuolenpäivänä vuonna 1832 istui muuan henkilö, jota tahdomme nimittää presidentti Elgklo'ksi, erityisessä työhuoneessansa erään komean, mahonkipuusta tehdyn ja kullatuilla koristeilla varustetun kirjoituspöydän ääressä, jommoinen kirjoituspöytä ylhäisellä miehellä sopii ja tuleekin olla.

Presidentti, noin viidenviidettä vuotias mies, jonka tummansiniset silmät, hiukan kaareva nenä ja eteenpäin pistävä alahuuli antoivat varsin aristokraatillisen muodon koko hänen olennollensa, oli puettuna mustasta, viperöitystä silkistä tehtyyn, laajaan aamunuttuun, ja pieni kultaompeluinen samettilakki istui somasti kyllä hänen hiukan harmaantuneilla hivuksillansa.

Eräs palvelija runsaasti koristetussa livréssä, jossa oli hopeaa punaisella kankaalla, seisoi kumartaen pöydän ääressä.

"Sinun tulee tehdä joutua, eikä hellittää ennen kuin olet saanut ne viisi pääsölippua."

"Mutta jos kaikki jo ovat myydyt, herra presidentti?" kysyi palvelija.

"Se ei ole mahdollista!… Kello löi äsken puoli yhdeksättä ja myymistä ei aljeta ennen yhdeksätä."

"Mutta eilen taisivat jo monet tilata pääsölippuja, kuten minä olen kuullut kerrottavan."

"Eihän koko seurakunta ole kuitenkaan voinut tilata niitä, sinä hupsu!"

"Mutta jos ne kuitenkin jo olisivat myydyt, herra presidentti?"

"Sinä et saa palata kotiin ilman pääsölipuitta, ymmärrätkö sen!"

"On niin monta, joilla on tapana ostaa niitä ennakolta saadaksensa niistä voittoja, erittäinkin sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on, herra presidentti."

"Hätätilassa saat kääntyä noiden ennakolta ostajien puoleen… mutta ainoastansa suurimmassa hätätilassa."

"Kyllä, herra presidentti!"

"Muutoin luulen minä, ett'ei noita ennakolta ostajia ole kovinkaan monta siihen katsoen, että pääsölippu maksaa kolme riksiä pankossa."

"Niin, mutta kaikkien sanotaan haluavan mennä näkemään rouva Catalania."

"Vai niin… kun on kysymys huveista, silloin ei ole ihmisillä koskaan rahan puutetta… muutoin eivät ne suinkaan ole niin avokouraisia… Kas niin, mene nyt ja joudu pian takasin!"

Palvelija kumarsi ja lähestyt ovea.

"Kuuleppas", keskeytti häntä presidentti, "oletko nähnyt hänen armonsa kamarineitsyttä tänä aamuna?"

"Olen, noin viisi minuutia sitten", vastasi puhuteltu.

"Joko hänen armonsa on noussut makuulta?"

"Ei — kumminkaan ei vielä silloin, kuu minä puhuttelin kamarineitsyttä."

"Minä toivoisin sinun olevan kotona pääsölippujen kanssa, ennenkuin hänen armonsa nousee makuulta."

Palvelija katosi..

Presidentti heitti silmäyksen niihin asia-papereihin, jotka olivat hänen edessänsä ja otti käteensä kynän komealta kirjoituspöydältä.

Silloin kuului naputusta sille ovelle, joka johti ulos etehiseen.

"Astu sisään!" huudahti presidentti vihaisesti, kuten korkean virkamiehen sopii, joka ei tahdo tulla häirityksi tärkeässä toimessansa.

Ovi aukeni ja kynnyksellä näkyi pieni, vapiseva tyttö, hänen hameensa oli karkeasta mustasta villakankaasta ja samanvärinen pumpulihuivi peitti hänen päätänsä niin, että ainoasti vähäinen osa kasvoista oli näkyvissä, mutta tämä osa oli turvoksissa nykyään vuodatetuista kyynelistä.

"Mitä sinä tahdot, lapsukaiseni?" kysyi presidentti. "Mutta kuinka sinä olet päässyt etehiseen?… onko se heittiö mennyt sulkematta oven jäljestänsä!"

"Minun piti… minun piti"… tankkasi tyttö.

"Mitä sinun piti?" ärjäsi presidentti; "mitä sinä änkyttelet!… kuka sinä olet? mitä sinä tahdot?"

"Minun piti, tuoman tänne eräs kirje", vastasi tyttö vihdoinkin, astuen presidenttiä hiukan lähemmä.

"Eräs kirje?… mikä kirje se on?"

"Tämä… tämä kirje se on", vastasi tyttö, laskein kirjoituspöydälle suljetun kirjeen karkeanpuoleisesta paperista, jonka tehtyä hän palaisi ovensuuhun ja seisahtui siihen.

"Kerjuukirjeitä taaskin, luulen ma!" jupisi virkamies puoliääneen; "mikähän olento tämäkin nyt taas mahtane olla?… Ahaa, taaskin hän, tuo pahuksen ihminen?" lisäsi hän, luoden vihaisen katseen tuohon pieneen kirjeentuojaan.

Sillävälin mursi hän sinetin ja alkoi lukea kirjeen sisältöä, josta lukijakin ottanee selkoa ja joka oli seuraava:

"Herra presidentti!

Näitä rivejä kirjoittaa eräs kuolemaisillansa oleva. Kuolevaisena pyydän minä teitä pitämään huolta minun tytärparastani, ett'ei hän tulisi yhtä onnettomaksi kuin hänen äitinsä on ollut. Kuolemaisillaan oleva ei valehtele koskaan ja sentähden vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan myöskin teidän, vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. Te olette väittäneet vastaan, sillä te ette ole koskaan tahtoneet täyttää velvollisuuksianne lastanne kohtaan, vaan on minun yksinäni täytynyt nuhjusteleman eteenpäin köyhyydessä ja kurjuudessa. Mutta nyt olen minä antanut teille anteeksi kaiken sen pahan, jonka te olette tehneet minulle ja minä tulen siunaamaan teitä kuoltuani, jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani, jota te tähän asti ette ole koskaan tahtonut nähdä, ettekä kuulla hänestä mainittavankaan. Se on hän, joka minun kuoltuani tulee tuomaan nämät rivit teille, ja katselkaatte häntä silloin tarkkaan, niin tulette huomaamaan hänen kasvonsa olevan varsin teidän näköisenne. Olkaatte hänelle lempeä, älkäätte häntä toruko, sillä hänellä ei ole enään äitiä, joka voisi pyyhkiä pois hänen kyyneleensä. Antakaatte hänen käydä koulua, että hän saisi oppia kristillisyyttä ja muuta, joka on tarpeen kunnialliseen elämään. En rukoilekaan omasta puolestani, vaikka minä olen kärsinyt paljon ja ollut sangen maltillinen, enkä minä myöskään ole liiaksi vaivannut teitä minun takiani. Hyvä herra presidentti! jos kerta itse tahdotte kuolla levollisena, älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle, sillä kehen voi köyhä, isätöin ja äiditöin lapsi turvautua? Jos minä anelisin jotakin omasta puolestani, anelisin apua ruumisarkkuuni ja sen puetukseen, että pääsisin kunniallisesti hautaan, eikä se olisikaan liian paljo niiden monien kyynelien edestä, joita minä olen vuodattanut teidän ja teidän lapsenne takia. Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle, kun hän tulee teidän luoksenne, ja Jumala siunatkoon teitä siitä hyvästä, jota te tulette hänelle tekemään! Beata."

Presidentti luki tämän kirjeen, ja sitä tehdessänsä syntyi monta ryppyä hänen silmäinsä väliin, joista toinen silloin tällöin tähysi tuota ovella odottavaa tyttöä.

"Milloin sinun äitisi kuoli?" kysäsi hän, pannen pois kirjeen.

"Viime yönä", vastasi tyttö nyyhkien.

"Kuinka vanha sinä olet, lapsukaiseni?"

"Kahdentoista vuoden."

"Mitä sanoi äitisi, jättäessänsä sinulle tämän kirjeen?"

"Hän sanoi… hän sanoi, että minun pitäisi tuoman se herra presidentille, sittekun äitini olisi kuollut."

"Eikö hän sanonut mitään muuta?"

"Äitini sanoi että presidentti tulisi… tulisi"…

"Mitä tulisin minä?"

"Auttamaan minua."

"Missi tulisin juuri minä auttamaan sinua?… minä eikä kukaan muu?"

Tyttö vaikeni.

"Eikö sinun äitisi sanonut, miksi sinun pitäisi kääntymän juuri presidentin puoleen?"

"Äitini sanoi"…

"Noh, mitä hän sanoi?"

"Että presidentti on minun isäni", vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

Presidentti puri huuliansa ja sipasi kädellänsä kirjeen luotansa, että se putosi laattialle pöydän toiselle puolelle.

"Tule lähemmäksi, lapsukaiseni!" lausui hän hetken vaijettuansa.

Tuo äiditöin tyttö astui muutaman askeleen ovelta pöytään päin.

"Äitisi oli varmaankin kovin sairas kuolemansa edellä?" kysyi presidentti.

"Niin, niin! äitini oli niin kovin sairas, niin"…

"Kovin sairaana ollessa houritaan, tyttöseni, eikä tiedetä mitä sanotaan."

"Äiti-parkani!"

"Ja joll'ei äitisi olisi hourinut, ei hän olisikaan sanonut presidentin olevan sinun isäsi."

Tyttö tuijotti kyynelsilmin ja arasti tuohon ylhäiseen mieheen.

"Äitisi tarkoitti ainoastansa minun tunteneeni sinun isäsi, sillä, näetkös, tyttöseni, sinun äitisi palveli minun luonani monta vuotta sitten ja silloin tuli hän tutuksi isäsi kanssa, joka oli minulla käskyläisenä samaan aikaan kuin äitisikin oli palveluksessa."

"Äitini ei koskaan puhunut kestään käskyläisestä", vastasi tyttö.

"Isäsi kuoli monta vuotta sitten, lapsi-raukkani, ja sentähden toivoi sinun äitisi minun auttavan sinua, koska sinun isäsi oli minulla palveluksessa."

"Aikoja ennen kuin äitini sairastuikaan, sanoi hän monta kertaa minulle isäni olevan ylhäisen ja korkeasukuisen herran… niin, sen sanoi äitini monta kertaa."

"Siinä oli äitisi varsin väärässä, ja varo itseäsi, nuori ystäväiseni, sanomasta samaa kuin äitisikin, jos toivot hyvien ihmisten rupeavan pitämään huolta sinusta."

Tätä sanoessansa otti hän kirjoituspöydällä olevan lompakon ja alkoi selata sitä. Vihdoinkin näytti hän löytäneen mielestänsä sopivan pankkosetelin.

"Näetkös, lapsukaiseni, kuinka kaunis seteli!" sanoi hän, levittäen sitä tytön silmäin eteen; "älä luule tämän olevan ropoja, tämän."

Tytön silmät seurasivat tuota kaunista seteliä.

"Oletko milloinkaan pitänyt näin suurta seteliä?" kysyi taaskin presidentti.

"En", vastasi tyttö.

"Tämä", jatkoi ylhäinen herra, "riittää sekä äitisi hautajaisiksi, että kauniiksi suruvaatteiksi sinulle… mitähän sanot, jos minä annan sinulle tämän?"

"Ah, kuinka iloiseksi minä tulisin", huudahti tyttö, "ja kuinka minä kiittäisin!"

"Mutta kiitollisuus ei ole kylläksi, lapsukaiseni… sinun täytyy myöskin olla tottelevainen."

"Niin, minä tulen olemaan niin tottelevainen että!"

"Ja jos sinä se olet, tulet sinä saamaan minulta paljoa enemmän… Sinun täytyy sentähden luvata minulle, ett'et sinä ilmaise kenellekään, olkoonpahan kuka tahansa mitä sinun äitisi on sanonut."

"Mitä en minä saisi ilmaista?"

"Sinä et saa ilmaista isäsi olevan ylhäisen, korkeasukuisen herran, sillä tässä kirjeessä, jonka sinun äitisi on minulle lähettänyt, sanotaan isäsi olleen käskyläisen, joka nyt jo on kuollut ja sinä voit luottaa siihen, että se on totta, mitä äitisi kuolinvuoteellansa on kirjoittanut."

"Mutta minkätähden olisi äitini valehdellut minulle ja sanonut, että"…

"Sinä olet liian lapsi käsittämään äitisi tarkoitusta", keskeytti häntä presidentti; "mutta näetkös, tyttöseni, sinun äitisi häpesi sitä, että joku luulisi sinun isäsi olleen pelkän käskyläisen ja sanoi sen vuoksi hänen olleen ylhäisen ja korkeasukuisen miehen… Äitisi teki Väärin, valehdellessansa sinulle, mutta hän tarkoitti sinun parastasi ja sentähden ei sinun sovi häntä siitä moittia… Sinun tulee aina kiitollisuudella ja rakkaudella muistella äitivainajatasi."

Tyttö rupesi itkemään ja nyyhki niin, että koko hänen ruumiinsa värisi.

"Rauhoitu, lapsiparkani!… Jos sinä olet kuuliainen, tulet sinä saamaan paljon hyvää minulta… Noh, lupaatko minulle nyt, ett'et koskaan sano kenellekään isäsi olleen ylhäisen ja korkeasukuisen henkilön?"

Tyttö avasi itkusta vetistyneet silmänsä, mutta nyyhkimiset estivät häntä vastaamasta.

"Muista", jatkoi presidentti, "muista, että sinun äitisi nyt on taivahassa ja että hän kuulee jokaisen sanan, jonka sinä sanot!… noh, lupaatko sinä minulle sen?"

"Lupaan", vastasi tyttö.

"Ja jos sinä rikot lupauksesi, kääntää Jumala kasvonsa pois sinusta, etkä sinä saa koskaan enään nähdä äitiäsi."

"En nähdä äitiäni!" huokasi tyttö.

"Niin, et saa nähdä häntä, jos rikot lupauksesi… Mutta sitä vastoin, jos pidät mitä olet luvannut, lapsukaiseni, tulee sinulle käymään kaikki hyvin maailmassa ja koska kerran kuolet, tapaat sinä äitisi Jumalan ja enkelien luona."

"Ah, jospa minä olisin äitini, Jumalan ja enkelein luona."

"Tule lähemmäksi, lapseni!… Mikä sinun nimesi taas olikaan?"

"Amanda."

"Entä sukunimesi?"

"Lang."

"Niin, sehän on totta, se… sinun äitisi nimi on Lang… siis, Amanda-hyväni, olet sinä luvannut minulle, ett'et kerro äitisi varomattomia, vaikka hyväätarkoittavia sanoja… mutta mielelläni saat sinä sanoa isäsi olleen presidentti Elgklon kamaripalvelijan ja että hän senvuoksi on antanut sinulle nämät rahat… Tiedäpäs, ett'ei presidentin kamaripalvelijana oleminen olekaan mikään vähäpätöinen asia… ei olekaan monta jotka ansaitsevat senlaisen paikan, sanon minä sinulle… Isäsi oli rehellinen ja kelpo miesi, ja äitisi… äitisi oli uskollinen ja kunniallinen ja täytti aina tarkkaan velvollisuutensa… Saapas nähdä, Amanda-hyväni, ett'et huonone hyvistä vanhemmistasi, niin minä pidän sinua aina muistossani, niinkauan nimittäin, kun minä huomaan sinun olevan tottelevaisen ja hyvänsävyisen… Kas tässä, ota nyt vastaan tämä kaunis seteli ja varo, ett'et hukkaa sitä."

Notkistaen polviansa otti Amanda vastaan uuden uutukaisen kymmenen pankkoriksin setelin.

"Mene nyt kauniisti kotia, tyttöseni!" jatkoi presidentti; "äläkä huoli tulla enään tänne vaan minä kuulustelen kotonasi sinun olojasi ja lähetän jonkun luoksesi, jos minä tästälähin tulen olemaan yhtä tyytyväinen sinuun kuin minä tänäänkin olen… Mutta tosiaankin, sinun pitää menemän seurakunnan hyväluontoisen papin luokse, niin antaa hän sinun käydä koulussa ja tulee kyllä auttamaan sinua, sillä papiston velvollisuus on, näetse, pitää huolta isättömistä ja äidittömistä lapsista… Hyvästi nyt, ja Jumala siunatkoon sinua. Maltahan!… tästä saat omenan… näetkös kuinka suuri ja kaunis omena!… Hyvästi, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua lapsukaiseni!"

Presidentti laski isän tavoin kätensä tuon itkevän tytön päälaelle. Tämä hymyili kyynelissänsä, hiukan lohdutettuna pankkosetelistä, omenasta ja noista lempeistä sanoista, jonka jälkeen hän astui vitkaan ovelle ja katosi.

Presidentti nousi istuimeltansa ja otti ylös laattialta tuon pudonneen kirjeen, jolle hän laski kätensä nähtävästi aikoen repiä sitä rikki.

"Mutta ehkä en huoli kuitenkaan repiä sitä!" virkkoi hän itseksensä; "minä muistelen hänen asunnon osoitteensa olleen lisäkirjoituksen alla, ja taitaa täytyä hiukan kuulustella tytön laitaa… Mutta tuskin pitäisi minun sitä tekemän… tuo hävytöin nainen, joka… Minunko lapseni?… ei, kiitoksia paljon!… sillä vississä tapauksessa se olisi toinen asia… Mutta jos?… ei, hän oli kevytmielinen kurvana!… jos se olisi minun, olisin minä jo ennen saanut tämän joukon kintereilleni… se on varmaa se… kuoleman jälkeen on niin mukava syyttää toista, että hän… eihän tämä ole ensimäinen kerta, jolloin he koettavat iskeä kiinni siihen joka ja jolla jotakin on… Saatanan moskaväkeä, jolta ei koskaan saa olla rauhasta!"

Näin lausuen, pani tuo ylhäinen virkamiesi kirjeen erääsen piirongin laatikkoon. Mutta tuskin oli hän ennättänyt tehdä tämän tarpeellisen varovaisuudentoimen, ennenkuin asumuksen muihin osiin johtavat ovet äkkiä avattiin ja noin neljänkymmenen vuotias naisihminen, puettuna kalliiseen aamupukuun, kiiruhti presidentin työhuoneesen.

"Ah, hyvää huomenta, herttaisin Amélie!" huudahti presidentti ja riensi rouvaansa vastaan.

"Ethän vaan ole unohtanut pääsölippuja tämän iltaisiin laulajaisiin?" kysyi hän kiivaasti.

"Sitäkö luulet ystäväni!… Ström on jo aikoja sitten mennyt niitä noutamaan ja hänen pitäisi jo pian tulla kotia… Ah! ei hän tänä vuonna kuole", lisäsi presidentti, kääntyen palvelijaan, joka samassa näkyi kynnyksellä, ikävöidyt pääsöliput kourassansa.

"Mikä onni!" huudahti hänen armonsa, temmaten itsellensä pääsöliput, jonka tehtyä hän meni pois miehensä huoneesta.

"Ne olivat viimeiset, jotka enään oli saatavissa ja minun täytyi keinotella saadakseni ne käsiini!" vakuutti palvelija.

"Oivallista!" lausui presidentti; "me pääsimme siis kaikista lisämaksuista… sitä parempi, Ström-hyväni!"

"Ennenkuin lähdin sieltä", kertoi palvelija, "näin erään herran ostavan joltakulta henkilöltä kadulla kaksi pääsölippua viidellä pankkoriksillä kappaleen."

"Ihmiset ovat hulluja!" vastasi presidentti; "minusta on viisitoista riksiä pankossa Jumalan kyllin viidestä pääsölipusta… kuitenkin olisi saattanut tapahtua, että olisin saanut maksaa viisikolmatta riksiä viidentoista sijasta… onhan kumminkin yksi kymmenikkö tallella!… Ström, joudu nyt tuomaan minun sokolaadini ja harjaa sitten se sivilihännystakkini, jonka on tähti rintapielessä!"

Palvelija meni pois.

"Saatanpa sanoa päässeeni asiasta helpolla hinnalla", jupisi tuo ylhäinen virkamiesi itseksensä, hymyillen hienoilla huulillansa.

Josko tämä riemastus ja hymyily tarkoitti ainoastansa noita viittä pääsölippua, joiden kanssa presidentin vaimo äsken oli juossut huoneesensa tahi myöskin sitä kirjelippua, joka vähää ennen oli tullut piilotetuksi presidentin piirongin laatikkoon, siitä on vaikeata päättää.

Luultavasti tarkoitti se kumpiakin ja sillä silmänräpäyksellä kentiesi enin viimeksimainittua, koska se on totta, että kymmenen on viittätoista vähempi ja huolenpito lapsen ylläpidosta ja kasvatuksesta tuntuu aina syvemmältä kukkaroon kun viiden pääsölipun laulajaisiin ostaminen silloinkin, kun jokainen niistä maksaa kolme riksiä pankossa.

Kummallista kyllä, kuultiin kuitenkin presidentin monta päivää myöhemmin kiroilevan rouva Catalaania tuon Ruotsissa tavattoman kalliin pääsölippujen hinnan takia, nimittäen korkealla äänellä tuota ylistettyä laulajatarta häpeämättömäksi ihmiseksi.

Mutta ei kukaan kuullut josko joku ääni tuon tähdeltä koristetun rinnan sisäpuolella hutisi:

"Presidentti ja tähdistön jäsen! sinä olet luonnotoin isä ja kova, tunnotoin ihminen!"

Toinen luku.

Ilmoitus.

Kuukausi tämän jälkeen istui katetun pöydän ääressä "Norjan vaakuna"-nimisessä, Suuren Uudenkadun varrella, Kaupunginosassa, olevassa ravintolassa muuan vähän yli kolmenkymmenen vuoden vanha herra sanomalehti kädessänsä.

Hän luki lehden takasivua eli ilmoitus-osastoa. Erittäinkin kiintyi hänen huomionsa erääsen ilmoitukseen, jonka sisältö oli seuraava:

"Jalomieliset ihmisystävät!

Eräs keski-ikäinen mies, jonka elämä aina nuoruudesta asti en ollut kaikenlaisten vastoinkäymisten ja onnettomuuksien alainen, on kahden vuoden ajan maannut sairasvuoteelta parantumattomassa rintataudissa, joten hän on tullut aivan kykenemättömäksi elättämään itseänsä ja perhettänsä, vanhuuden vaivaloisuudesta nääutymäisillään olevaa vaimoa ja useata lasta, jotka eivät vielä ole siinä ijässä, että voisivat pitää huolta itsestänsä. Sen vuoksi täytyy hänen turvata niihin jalomielisiin ihmisystäviin, jotka eivät koskaan tuskastu köyhyyden hätähuutoihin ja kurjuuden kyyneleihin, rukoillen apua hänen onnettomissa olosuhteissansa. Jos hän Luojan armosta ja laupeudesta tulee jälleen niin terveeksi, että hän saa takasin vähänkään entistä, nyt murrettua, työkykyänsä, tahtoo hän työllänsä koettaa palkita kumminkin osan sitä hyvää, jota hänelle on osoitettu. Jos hän taas on tuomittu hautaansa asti retostamaan eteenpäin kurjuuden raskauttamassa elämässä, kurjuuden, joka hänen syyttänsä on sattunut hänen osaksensa maan päällä, ei hän voi muuta kuin viheliäisyytensä syvyydestä rukoella taivaan siunausta niille, jotka, vaikka ovatkin paremmissa suhteissa kuin muut, kuitenkaan eivät ole kuuroja inhimillisen kärsimisen valitushuudoille. Joka ottaa tämän säälivään huomioonsa, tekisi hyvin että lähettäisi ropoisen onnettomalle, joka on enemmän luurangon kuin elävän ihmisen näköinen ja joka asuu ensimäisessä kerroksessa Jörgen'in talossa Skinnarvik'issä, missä Broms'ia tiedustetaan."

Nuori miesi luki tarkkaan yllä olevat rivit, jonka jälkeen hän lausui hiljaa itseksensä:

"Ei kellään ole oikeutta olla luurangon näköinen ennen kuoltuansa, eikä kellään ole myöskään oikeutta sallia elävän ihmisen olevan sen näköisenä."

Nämät sanat, lausuttuina näin syrjässä ja ilman tarkoituksetta että muut niitä kuulisivat, olivat sitä merkillisemmät, kuin ihminen ylipäänsä ei pidä lukua muusta kuin itsestänsä ja sietäisi sangen tyynesti katsella koko luuranko-jonoja, kunhan vaan tuo rakas minä on turpea ja hyvässä voimassa.

Tosin on olemassa "jalomielisiä ihmisystäviä"; mutta useammat heistä tahtovat "hyväntekijän" nimeäkin, mikäli tekevät "hyvääkin"; ja jos eivät saa kantaa tuota edellistä, samoinkuin kannetaan kunniamerkkiä, tulevat he tavallisesti välinpitämättömiksi jälkimäisestäkin.

Onneksi inhimilliselle kurjuudelle, joka muutoin olisi kasvanut meidän korkuiseksemme ja inhimilliselle armeliaisuudelle, joka muutoin olisi hävinnyt maailmasta, on keksitty kunnianimi: "filantroopi" [tulee kreikkalaisesta sanasta ja merkitsee: ihmisystävä. Suoment.], jonka nimen jokainen voi hankkia itsellensä joko heittämällä ropoinen kerjäläisen kouraan joka kerta, kun se tässä tarkoituksessa ojennetaan esiin, tahi pitkillä puheilla köyhyyden syistä sekä niistä monista eri keinoista sen poistamiseksi tahi estämiseksi.

Tämä viimeksi mainittu kohta onnistuu epäilemättä parahiten, koska, kiitetty olkoon sanomakirjallisuus, heti seuraavana päivänä saadaan painetuksi ja koko maailman luettavaksi mitä edellisenä päivänä ollaan puhuttu. Tällä tavalla ollaan pian saavutettu kysymyksessä oleva kunnianimi, valtakirjasta maksamatta mitään muuta kuin lauseparsia, joista ei koskaan voida köyhtyä tässä senlaisesta tavarasta ylenpalttisesti rikkaassa aikakaudessa.

Jos sitäpaitsi voi joko luonnonlahjojen tahi osoitetun kielen ja huulien lipevyyden kautta päästä jäseneksi tuon ihmisystävällisen seuran "johtokuutaan", ollaan epäilemättä ratkaistu tämä vaikea pulma, ottamatta lukuun, että ollaan tultu taivasta muutama tuuma lähemmäksi kuin muut ihmislapset.

Vahinko vaan että useimmiten, ennenkuin senlainen seura vielä on ennättänyt muodostua ja valita johtokunnan, jossa on puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri, puhumattakaan noista lavoista säännöistä, ovat jo useammat sen jäsenistä kyllästyneet koko asiaan, joka vihdoin häviää kuin tuhka tuuleen, tehdäksensä jonkun ajan perästä tilaa jollekulle toiselle, jolla on samanlainen alku ja loppu.

Siten syntyy tosin vettä niiden myllylle, jotka rohkenevat väittää, että on varsin vaikeata löytää kymmenestä etevästä filantroopista yhtäkään ainoata todellista ihmisystävää; mutta huomio on kuitenkin kiinnitetty tähän suuntaan, joka enemmän kuin paljon muuta ansaitsee huomiota. Lyhyesti sanoen, aika ajoittain on onnettomuuden ja kurjuuden auttaminen tullut tavaksi. On vaan toimitettava niin, että tuo "auttavaisuus", etsii etenkin veljellisen mutta köyhän työihmisen esineeksensä, eikä tykkänänsä tyhjennä itseänsä rikosten ja vankihuoneiden pesäpaikoissa, ennenkuin ihmisrakkaus, huolimatta hyväntekevistä seuroista, lakkaa olemasta tapana.

Hän, joka istui päivällispöydässä "Norjan vaakuna" nimisessä ravintolassa, ei kuulunut mihinkään filantroopiseen seuraan, mutta tämä ei ollut ensi kerta kun hän luki n.s. kerjäläisten ilmoituksia sanomalehdistä. Hän tiesi omasta kokemuksestansa köyhyyden olevan raskaan taakan ja sen keventämisen tuoman palkinnoksi suloista mielen rauhaa. Sen vuoksi kuljeskeli hän usein monen senlaisen ilmoituksen johdosta kaupungin syrjäisempiin hökkeléihin, vakuuttaakseen itseänsä puutteen todellisuudesta ja lievittääkseen sitä miten parahin voi.

Hänen voimansa ei ollut kuitenkaan aina vastannut hänen hyvää tahtoansa. Kymmenvuotisen ahkeran työn perästä ylimääräisenä eräässä kaupungin virastossa oli Fridolf Alm — tämä oli meidän todellisen ihmisystävämme nimi — äsken päässyt vakinaiseksi kamarikirjuriksi 400 pankkoriksin vuotuisella palkalla; mutta Alm, jolla oli moniaita sangen eteviä luonnonlahjoja ja oli enemmän tietojen puolesta sivistynyt kuin useimmat hänen tovereistansa, oli elättänyt itseänsä Tukholmassa antamalla opetusta kaupungin kouluissa ja kasvatuslaitoksissa, joten hänelle oli tullut mahdolliseksi viettää velkaantumatta elämäänsä ylimääräisenäkin.

Nyt, päästyänsä palkalliseksi, piti hän palkkansa puhtaana voittona, jota siis voi käyttää huviin, tahi panna säästöön.

Se ihminen, jonka puutteet ja köyhyys on valinnut ystäväksensä, ei tule, jos hän on järkevä ja huolellinen, hyvien ystäväksi. Sen tähden ei Alm seurustellut juuri kenenkään kanssa, vaan kuljeskeli yksinänsä virkahuoneesensa ja sieltä pois ja istuskeli sillä välin yksinänsä köyhässä asumuksessansa pianonsa ja kirjojensa seurassa. Yksin oli hän myöskin niillä pitkillä kävelyretkillä, joita hän, ollaksensa liikkeessä, joka päivä teki tullien ulkopuolelle, sillä hän oli kukkaisten ja lintujen ystävä, vieläpä kivien ja kantojenkin, luultavasti sen vuoksi, ett'eivät nämät koskaan te'e ihmiselle mitään kiusaa.

Se, joka löytää iloa hyväätekeväisyydessä, unohtaa usein panna jotakin säästöön omalle varallensa, ja sen vuoksi ei Alm ollut tullutkaan sen rikkaammaksi edellisenä vuotena, vaikka hän oli saanutkin palkkaa.

Kamarikirjurillamme oli hyvin luotu vartalo ja erinomaiset ruumiin voimat, joita varhaiset ruumiinharjoitukset ja jokapäiväinen liikkeessä oleminen raittiissa ilmassa oli lisännyt, johon tuli lisäksi, ett'ei hän ollut senlaisen hekumallisuuden heikontama, joka erittäinkin pääkaupunkein alueella koettelee kalvaa nuorukaisen voimia. Mitä hänen kasvoihinsa tuli, tarvitsi niitä katsella monta kertaa, huomataksensa ett'eivät ne olleet rumat, mutta nähdä niitä vaan yhden ainoan kerran, huomataksensa niissä hyvän ja tunteikkaan sydämen heijastuksen. Isorokko, tähän saakka ainoa tauti, jota hän ei ollut voinut välttää, oli siellä täällä jättänyt katoamattomat jälkensä voimakkaan ja turmelemattoman nuoruuden liljoihin ja ruusuihin.

Rumalla miehellä saattaa tosin olla yhtä suuri menestys naisten luona kuin kauniillakin; mutta se tuottaa aina enemmän vaivaa ja sillä, joka tahtoo vaivata itseänsä, pitää olla kyllälti aikaa. Alm'illa ei ollut yhtään aikaa tähän ja sen vuoksi ei hän voinutkaan kerskata minkäänmoisesta menestyksestä kauniimman sukupuolen luona. Kaikeksi onneksi ei tämä huolestuttanut häntä paljon. Hän piti itsensä menneenä, mitä Sulottariin tulee, mutta hän korvasi vahingon suosimalla Runottaria, ahkeroi tulla sivistyneeksi ja siveelliseksi, koska hän ei voinut tulla suloiseksi ja viehättäväsi.

"Paljonko olen velkaa?" kysyi hän kyypparilta, pannen pois sanomalehden ja ottaen esiin ohuen, vaan hyvästi pidetyn lompakkonsa.

"Yhden riksin ja kaksikymmentä neljä killinkiä", vastasi kyyppari.

"Tänään olen ollut ahnaampi kuin haj-kala", jupisi kamarikirjuri itseksensä, maksaen velkansa päivällisestä; "onhan anteeksi antamatointa syödä, että ollaan juuttumaisillansa, niin kau'an kun on lähimäisiä, jotka ovat luurangon näköisiä… Sillä, mitä minun päivälliseni tänään on maksanut, olisi tuollainen köyhä vaivainen voinut elää viikkokauden. Hauskaa on kuu vatsa on täynnä, mutta vieläkin hauskempaa olisi, jos voisi olla vakuutettu siitä, ett'ei ole ketään toista, joka näkee nälkää."

Sitten otti tuo hyväluontoinen kamarikirjuri lakkinsa ja lähti pois "Norjan vaakuna" -nimisestä ravintolasta.

Kolmas luku.

Maisteri.

Etelämalmi on kieltämättä terveellisin Tukholman monista kaupunginosista ja sen vuorilta ja kukkuloilta näkee moninaisia, vaihettelevia tauluja, joissa on lehtoja, vesiä, rakennuksia, kirkkoja ja kirkontorneja sekä kauppakaupungin koko vilkkaan elämän.

Olipa aika, jolloin tämä kaupunginosa oli, mitä pohjoismalmi nyt on, nimittäin kaikkein komein kaupunginosa, ja kerrotaanpa kuninkaan Kaarle X:nen aikoneen muuttaa sinne hallituksen ja valtakunnan virastot ja varustaa se linnoituksella.

Miksi tätä järkevätä aikomusta ei pantu toimeen, on tietämätöintä; mutta varmaa on, että kysymyksessä olevassa kaupunginosassa nyt enimmästänsä asuu köyhää väkeä, ja että se on monelle, jonka koti on pohjoisessa kaupunginosassa, niin sanoakseni, tuntematoin maa, sillä välin kuin ylellisyys, rikkaus, ja komeus viihtyy nimenomaisen Kaupungin muurien sisällä, joka on ahdas ja terveydelle haitallinen, sekä pohjoismalmilla, joka kaupunginosa on alhaisella maalla, eikä salli monta tilaisuutta raittiisiin hengenvetoihin ja elähyttäviin ilmavaihtoihin.

Mutta kentiesi onkin kohtuullista, että köyhempi väki, jonka täytyy olla vailla niin monta elämän suloisuutta ja nautintoa, kumminkin on saanut raittiimman ja terveellisemmän ilman osaksensa, ja että ne, joihin paremmissa varoissa olevat lähimäisensä katsovat olan takaa, voivat vuorostansa katsoa ales kallioilla ja vuorilla olevista kotkanpesistänsä näiden päälaelle.

Yksi näistä kotkanpesistä oli n.s. Jörgen'in talo, joka, ollen nyt jo palanut, oli siihen aikaan pieni, yksityinen, ransistunut kivirakennus siihen kuuluvine puutarhatilkkoineen ja sijaitsi eräällä Skinnarvik'in korkeimmista kukkuloista, pohjoispuoleinen vuorensyrjä, louhinen ja autio, on niin jyrkkä, että vuoriakin kulkemaan tottunut vaeltaja, joka äkkijyrkältä rannalta tahtoi kiivetä sen huipulle, olisi pitänyt sitä rohkeana yrityksenä ja miettinyt kauan, ennenkuin hän olisi uskaltanut tehdä koetuksen. Mutta kummallakin puolella tätä milt'ei mahdotointa jyrkkyyttä ja melkein keskellä vuorenharjaa on moniaita pengerryksiä, joissa vielä tänäkin päivänä on joitakuita kurjia hökkelejä, jotka yhä uhkaavat syöstä itsensä ja asukkaansa Mälarin aaltoihin, mitkä saaliinhimoisina vyöryvät kallion juurella, kun myrskyn siivet viuhtovat sen kukkulalla.

Syyskuun ilta oli käsissä, peittäen pimeällä hunnullansa maata ja vettä, kukkuloita ja laaksoja, kun muuan yksinäinen vaeltaja pysähtyi mainitun huoneuksen matalalle portille, sateenvarjo levitettynä päänsä yli, sillä vettä valui ikäänkuin kaatamalla ales synkistä pilvistä.

Vaeltaja kopeloitsi porttia, joka silloin helposti aukeni. Ehtineenä ahtaasen etehiseen, kohtasi vierasta eräästä ra'ollaan olevasta ovesta tuleva valonsäde. Hän aukasi oven ja astui kurjaan huonehökkeliin, jonka tummista, paljaista kalkkiseinistä johtoputket siellä täällä pistäysi näkyviin.

Hökkeliä valasi pitkällä karrella palava kynttilä, joka oli pullossa eräällä pöydällä ruis- ja vehnäleipäpalojen seassa, joiden joukossa myöskin paperilla oli voiklimppi ja puoli suolaista silliä. Eräs toinen pullo, sisältävä jotakin, joka näytti paloviinalta, seisoi laattialla lähellä pöydänjalkaa.

Toisella puolen pöytää ja kasvot käännettyinä oveenpäin istui muuan olento kuihtuneilla, vaikk'ei inhoittavilla kasvoilla, jonka silmät kiiluivat erinomattain vilkkaina syvistä kuopistansa. Tämä asukas, jonka puku oli sopusoinnussa törkeän asumuksen kanssa, näytti halukkaasti ahmivan itseensä mitä pöydällä oli.

"Onko tämä Jörgen'in talo?" kysyi vieras, joka ei ollut kukaan muu kuin meidän kamarikirjurimme.

"Aivan oikein", vastasi isäntä, nousematta paikaltansa, "tässä on palatsi ja tuolla vieressä on istutusmaa… oivallinen tilus, vai mitä herra arvelee?"

"Täälläkö Broms asuu?"

"Täällä!"

"Ehkä olette te se, joka…"

"Jokako on Broms?" [Broms merkitsee: paarma] keskeytti isäntä; "en, minä olen vaan pelkkä kärpänen, minä… Broms asuu täällä yläkerrassa niin… paremmat ihmiset asuvat aina yläkerrassa… niin, niin, sanoessani paremmat ihmiset, en tällä aina tarkoita rehellisiä ja sivistyneitä ihmisiä, sillä sellaisia löydetään joko alikerroksissa tahi ullakoissa."

"Kuka te sitten olette?… mitä te työskentelette?" kysyi Alm, jota tuo kummallinen olento, jolla tässä ruumiintapaisessa pääkallossa oli niin vilkkaat silmät ja niin terävä kieli, alkoi huvittaa.

"Minä aterioitsen, kuten herra näkee."

"Eikö teillä ole mitään muuta toimitusta?"

"Silloin, kun minä en aterioitse, olen minä kävelyllä; mitä muuta tekee ylhäinen maailma?… Mutta onhan epäkohteliaasti, ett'en pyydä herraa istumaan… vaan todellakin, eihän täällä ole tuoliakaan… sillä, jolla minä nyt istun, on vaan kolme jalkaa, eikä se pysy itsestään pystyssä… mutta kun minä olen istahtanut sille, on se kuin muukin tuoli, josta saan kiittää kahta jalkaani ja ruumiini tasapainossa pysymiskykyä. Kuitenkin näyttää minusta sangen lystilliseltä, että sen sijaan kuin tuolin pitäisi olla minun tukenani, olen minä tukena tuolille."

"Te elätte siis kerjäämiseltä?"

"Minä elän ihmiskunnan parannukseksi… minä annan ihmisille joka päivä tilaisuutta olla ihmisenä ja vieläpä sangen hyvällä kaupalla."

"Mutta oletteko te kuljeskelleet kerjäläisenä koko elinaikanne?… Eikö teillä koskaan ole ollut mitään muuta tointa?"

"Ensin tutkin minä vanhoja kieliä ja minä osasin latinaa ja kreikankieltä kuin hevonen… perhana kuinka hyvää hevosesta aina ajatellaankin… filosofiassa sain minä vaan hyväksyvän arvosanan; mutta jos minä nyt saisin ottaa tutkintoni uudestansa, nykäseisin minä itselleni kiittävän arvosanan, etenkin käytännöllisessä filosofiassa!"

"Te olette siis saanut hyvän kasvatuksen?"

"Siltä en minä näytä, arvelee kait herra; mutta koskas on oppinut miesi jotakin näöltänsä?… Vaan eipä maksa vaivaa puhua siitä asiasta… ainoa, minkä minä muistan maisteritutkinnostani on, että minä ryyppäsin itseni humalaan vihkiäisissä, joka herätti yleistä naurua ja kaikenpuoleista hyväksymistä provessorein ja toverein puolelta… kaiketi tietää herra, että Upsalassa saa käydä humalassa aamusta iltaan kenenkään pitämättä päihtynyttä turmeltuna ihmisenä… tuo Upsala on hauska kaupunki… siellä ei ole mikään häpeä käydä kaduilla kuin poronoukka… eläköön akatemiallinen vapaus!"

Alm oli tosin monilla käyntiretkillänsä köyhien majoissa, tavannut kurjia, jotka olivat saaneet kasvatusta ja joskus olleet hyvissä varoissa, mutta se henkilö, joka nyt oli hänen edessänsä, herätti todenteolla filosofillisella tyyneydellänsä hänessä erinomaista uteliaisuutta ja sääliä.

"Mutta kuinka olette te voineet vajota tähän kurjuuteen?" kysyi hän sentähden äänellä, joka ilmaisi syvällistä sääliväisyyttä.

"Taitamattomuuteni kautta luvun laskennossa", vastasi maisteri; "klassillisesti oppineet ovat aina olleet klassillisen tyhmiä senlaisissa asioissa, joihin vaan tarvitaan tavallista ihmisjärkeä… Oletteko koskaan kuulleet mainittavan erästä Räyel-nimisestä kauppaneuvosta?"

"En."

"Hän on mies, joka, jollei hän olisi varovainen mies, voisi lyödä vetoa, että aurinko kiertää maan ympäri ja että maa on litteä kuin näkkileipä; mutta jos on kysymyksessä kirjoittaa kakkoinen niin, että se näyttää seitsikolta, on hänellä tuskin vertaistansa."

"Mutta missä suhteissa on tuo kauppaneuvos teihin?"

"Siinä olisi paljonkin puhumista, sillä niin tyhmä ja taitamatoin kuin tuo neuvos muuten onkin, osasi hän kuitenkin kääntää luonnon suunnastansa, vai eikö tarvita paljoa, voidaksi kääntää äidin sydämen pois ainoasta lapsestansa?… Kyllä kaiketi… Mutta nyt on myöhäinen… minä olen tottunut rupeamaan aikaiseen maata… mitä köyhemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen palannut luonnon laatimaan järjestykseen."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Svärd [merkitsee: miekka], sillä minä olen palvellut kuninkaallista majesteettia ja kruunua. 'Kyllä minä löylytän filosofian sinusta', sanoi Svean kaartissa oleva korpraali Bom, opettaessaan minua käsittelemään tuliluikkua."

"Kuinka vanha te olette?"

"Minä olen ikäni kukoistuksessa, noin kolmekymmentä vuotta, ja kuitenkin yhtä vanhan näköinen kuin joku Kreikanmaan seitsemästä viisaasta."

Alm katseli hämmästyksellä maisteria, jonka kasvot puhuivat enemmän viidestäkymmenestä kuin kolmestakymmenestä vuodesta. Jos kellään oli oikeutta pidetään luurangon näköisenä, oli se todellakin hänellä.

"Mutta arvattavasti oli teillä toinen nimi, ennenkuin tulitte kaartiin?" kysyi Alm.

"Oli kaiketi… mutta sen minä olen haudannut, ja mikä on haudan oma, sitä ei ota kukaan takaisin."

"Eikö teillä ole laisinkaan halua hyödyllisempään ja kunniallisempaan työhön?"

"Sangen vähän halua… mutta vieläkin vähemmin kykyä."

"Teillä on tietoja… te osaatte kirjoittaa… minä voisin hankkia teille työtä."

"Ettekö näe, herra, että minä syön vasemmalla kädelläni?" kysyi maisteri; "ja kuitenkaan en ole syntynyt vasenkätisenä."

"Miksikä ette käytä oikeatanne?"

"Siksi, että se on ollut halvattuna neljän vuoden ajan… Onnellista, että näin on ollut!… terveenä ei se tuottanut minulle äyriäkään… halvattuna antaa se minulle kaikkea, mitä tarvitsen… Noh, herra aikoo tervehtiä Broms'ia tuolla ylähällä?"

"Niin."

"Nyt on jo jokseenkin myöhä, eikä hän varmaankaan odota ketään tällä ajalla vuorokaudesta ja tällaisella ilmalla päälliseksi… Kuitenkin on monta kultamehiläistä tänään käynyt Broms'ia tervehtimässä, vaikka minä luulin poliisin lukkien vaan osoittavan hänelle sen kunnian."

"Mitä sanotte te!… Broms on siis huonomaineinen henkilö?"

"Ei, ei laisinkaan, herra, ei… Jumala varjelkoon minua senlaista lausumasta!… Mitä piti herra siitä kauniista ilmoituksesta?"

"Te olette varmaankin kirjoittanut sen?"

"Niin, minä olen etelänpuoleisen kerjuuviraston sihteeri.. se minä olen."

"Mutta teidän halvattu kätenne?"

"Minä sanon edellä, herra!"

"Noh, kuka on sitte teidän kirjurinne?"

Vastauksen asemesta veti kerjäläinen auki erään pöytälaatikon ja otti sieltä yhden likaisen ja milt'ei rikkikuluneen kirjalaukun, jonka hän avasi ja josta hän otti näkyviin täyteen kirjoitetun paperiarkin puoliskon, minkä hän pisti Alm'in käteen.

Tämä heitti silmäyksen paperiin jossa oli nimikirjoituksena: "Tarina kuoleman ristipojasta."

"Mitä pidätte te, herra, käsi-alasta?" kysyi kerjäläinen; "eikö se kelpaa muka?"

"Sangen selvää kirjoitusta", vastasi Alm; "kieltämättä sangen kaunista käsi-alaa!"

"Moni kuninkaallinen sihteeri ei kirjoita niin kauniita rivejä, vai kuinka?"

"Aivan totta… kuka sen on kirjoittanut?"

"Muuan kaksitoista vuotias tyttö, jolla on onni olla minun oppilaani."

"Teidän oppilaanne!… sepä onni ei mahda olla kadehdittava."

"Kuinka niin?"

"Te opetatte oppilastanne kerjäämään."

"Sitä ei tarvitse ihmiselle opettaa, sillä se asuu kaikkien luonnossa… ylhäinen kerjää kunniasijoja, rikas enempää kultaa, tyttö miestä — mutta nimenomainen kerjäläinen on kohtuullisin vaatimuksissansa… hän kerjää leipäpalaista ja usein saa hän tapella koirien kanssa näistä palaisista."

"Noh, mitä hyvää te oppilaallenne opetatte?"

"Minä olen opettanut häntä kirjoittamaan ja lukemaan, herra… johan sekin on jotain, luulen ma."

"Eikö tytöllä ole vanhempia?"

Kerjäläinen vastasi seuraavilla sävelillä operasta "Erakko, tahi isän sydän:"

"Äitini ma tunnen, näetse, Tuntematoin isäni on, Vaan ett' oil he ystävät, se Tott' on, lempo olkohon!"

"Missä se tyttöraukka on?" kysyi Alm, jota karmi ajatellessansa senlaista opettajaa.

"Hän on läheistössä, herra!"

"Tässä huoneuksessako?"

"Niin, herra!"

"Kenen luona?"

"Äitinsä varjon luona."

"Mitä te sillä tarkoitatte!"

"Sitä, että neljä viikkoa sitten kannettiin hänen äitinsä ruumis Marian kirkkomaahan, ja sen jälestä ei tytöllä ole ketään muuta, johon hän turvaisi, kuin äitinsä varjo, sillä en tahdo puhua itsestäni, joka ainoastansa opetan häntä, enkä Broms'ista, joka suo hänelle kattoa pään päälle, mikä on vieläkin vähäpätöisempää."

"Vai niin… hän asuu siis ylemmässä kerroksessa?"

"Niin, mutta minä epäilen, josko hän jo on tullut kotia, sillä silloin olisi hän varmaankin käynyt täällä alahalla toivottamassa hyvää yötä kunnioitetulle opettajallensa."

"Hän kuljeskelee siis myöskin kaduilla kerjäämässä?"

"Kyllä hän kaduilla kuljeskelee, vaan ei hän kerjää… hän on taiteilija, herraseni… hän laulaa ja visertää kuin leivonen keväällä ja ansaitsee sangen kauniit rahat taiteellansa… Minkä hän ansaitsee, jakaa hän veljellisesti itsensä ja ylhäällä asuvan kasvatti-isänsä sekä täällä alhaalla olevan opettajansa kesken, joten hän ei juuri paljon olekaan meille kiitollisuusvelassa."

"Eipä suinkaan", jupisi Alm. "Noh", lisäsi hän kovemmin, "onko tuon Broms'in laita niin kurja, kuin ilmoituksesta näyttää?"

"Koska herra on vaivannut itseänsä käymällä näin pitkän matkan tänne, on kait hauskempaa herralle, jos itse otatte selvän siitä asiasta."

"Mutta voisittehan te sanoa, josko ilmoitus sanomalehdessä on totta vai petosta?"

"Minä en koskaan sekaannu toisten asioihin… olen itsekäs repaleissakin, herra."

"Onko keitään muita käynyt täällä saman ilmoituksen johdosta?"

"Onpa kylläkin, koko päivän on palvelijoita ja piikoja ollut täällä tuomassa ruokaa ja rahaa arvoisan haltiaväkensä puolesta… Herra tarkastelee vielä minun tarinatani kuoleman ristipojasta, näen ma… ehkä herra haluaisi ostaa sen minulta?… Minkä arvoisen arvelee herra sen olevan?"

"Paljonko te siitä pyydätte?"

"Se sietäisi tynnyrin kultaa… mutta minä myyn sen kahdestatoista killingistä… pitänette minua itserakkaana kirjailijana, mutta te ette voi väittää minun olevani kohtuullisen kauppiaan."

"Tässä on teille kaksi riksiä tarinastanne", sanoi Alm, antaen kerjäläiselle mainitut rahat; "oletteko tyytyväinen tähän palkintoon?"

"Piru vieköön, herra! te herätätte minussa halua kirjailijatoimeen", huudahti maisteri, katsellen rahoja kiiluvin silmin; "kaksi riksiä… enpä ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa yhdellä haavaa… niin paljon ei Ovidiuskaan saanut metamorfoseistansa."

"Minä luulen huomanneeni jotakin hyvää teidän sydämenne pohjalla ja minä haluaisin jollakin tavalla olla teille avuksi… Kirjoittakaa minulle useampia tänlaisia tarinoita, niin tulette ansaitsemaan niillä sen verran, että ette tarvitse kuljeskella kerjäämässä… Mitä sanotte ehdoituksestani?"

"Jumala varjelkoon minua luopumasta ammatistani!" vastasi maisteri jonkinmoisella hätääntymisellä; "herra ei voi arvatakaan mikä sulous ja viehätys kerjäämisessä on… se on elämää pelon ja toivon väliltä… Mennessäni ulos aamuisilla, pelkään tulevani tyhjin käsin kotia iltaisella, tahi taaskin toivon saavani taskuni täyteen… Ah, herra, pelko ja toivo on vahvin yhdistyssään ruumiin ja sielun välillä… Senpä tähden ovatkin uhkapelaaja, rakastaja ja kerjäläinen vilkkaimpia olentoja maan päällä."

"Tuo Broms on siis ma'annut kau'an sairaana?" kysyi Alm, uteliaana saada edeltäkäsin tietää vähän enemmän siitä, jonka takia hän oli vaivannut itseänsä niin paljon.

Maisteri rallatteli erästä säveltä vastauksen sijaan.

"Ehkä, kuu tarkkaan tutkitaan, hän onkin vaan pelkkä petturi?" jatkoi Alm vieläkin uteliaampana.

"Minä pidän Broms'ia suuressa kunniassa", vastasi maisteri; "mutta sen voin minä sanoa, että hän pitää minua vieläkin suuremmassa… minä kunnioitan hänessä ruumiillista etevyyttä ja hän minussa hengellistä."

"Kuinka tulee minun käsittää sitä?"

"Joku vuosi sitten", kertoi maisteri, "menin minä tuulimyllyn ohitse, joka on kappaleen matkaa tästä… silloin näin minä, miten eräs myllyrengeistä huvitteli itseänsä ottamalla kiinni tuulimyllyn siivestä, vaikka mylly oli täydessä jauhamisessa… Väliin onnistui tämä hänelle, mutta joka kerta, kun hän ei voinut pidättää myllynsiipeä, kohosi hän sen mukana ilmaan ja tuli taaskin sen mukana ales, mikä olikin ihmeellisintä… Se oli juuri Broms, se; siitä päivästä rupesin minä kunnioittamaan tätä miestä."

"Mutta miten rupesi hän kunnioittamaan teitä?"

"Tämä oli älyn voitto aineen yli,… Mitä on mylläri viisaustieteen maisteriin verraten? Toinen seuloo jauhoja, toinen tiedon hiukeita… Minun suurin huvini ja ylpeyteni on johtaa tätä möhkälettä pienimmälläkin sanalla… Mutta, perhana olkoon, kynttilä sammuu… hyvää yötä, kunnon herraseni!… kiitos ja kunnia siitä runsaasta palkinnosta kuoleman ristipojasta!"

Tätä lausuen työnsi maisteri kirjurimme ulos huoneesta ja sulki oven jäljestänsä. Alm seisoi yksin ahtaassa etehisessä, mietiskellen itseksensä tuon kummallisen kerjäläisen sanoja.

Neljäs luku.

Tarina kuoleman ristipojasta.

Oli kerran kerjäläinen, kuten niitä onkin monta, jolla oli vaimo ja kuusi lasta elätettävänä; mutta koska he kaikki kuljeksivat kerjäämässä auringon noususta sen laskuun saakka, tulivat he jotakuinkin toimeen ja monena iltana menivät he iloisina levolle, sillä he olivat ravitut ja heillä oli parahimmat toiveet seuraavasta päivästä.

Mutta silloin tapahtui, että kerjäläisen vaimo synnytti seitsemännen lapsen, joka oli terves poika, onnenlakki päässänsä, josta äiti suuresti iloitsi. Mutta isä oli kovin murheissansa, sillä ei kukaan naapuri tahtonut seista kummina tuolle seitsemännelle lapselle, sillä ei kukaan tahtonut antaa kummin lahjaa kerjäläisen lapselle.

Silloin ei tietänyt kerjäläinen mitään neuvoa, vaan meni eräänä päivänä syvälle metsään ja itki niin katkerasti, että kyyneleet valuivat ruohoille ja kukkasille ikäänkuin kaste aamuhetkellä ja hän valitti kovin, ett'ei kukaan tahtonut seista kummina hänen vastasyntyneelle lapsellensa.

Silloin kohtasi häntä eräs mies ja tällä miehellä oli silmät kuin taivaan sini ja hänen kiharansa loistivat kuin aurinko.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi mies ja hänen äänensä helähti kuin harpun ääni Salemin laaksossa.

Silloin vastasi kerjäläinen:

"Herra, ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä niin katkerasti."

Silkoin sanoi miesi:

"Joll'ei sinulla ole mitään muuta itkettävää, tahdon ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen sinun Jumalasi ja herrasi", vastasi miesi ja hänen hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukat maassa varisuttaa pois kyyneleet itsestänsä ja loistaa uudessa kauneudessa ja lehdet kuivassa metsässä lauloivat kuten enkelien kielillä on tapa laulaa.

Mutta kerjäläinen sanoi:

"Ja jospa oletkin minun Jumalani ja herrani, jakelet sinä kuitenkin väärin hyvääsi maan päällä, sillä toisille annat sinä kaikki, toisille et mitään, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen vieläkin syvemmälle metsään, itkien ja valittaen entistä katkerammin.

Silloin kohtasi häntä toinen miesi, mutta sen miehen silmät kiiluivat kuin hehkuva sysi ja hänen hivuksensa liehuivat kuin tulenliekki myrskyssä.

"Ukkoseni! miksi itket niin katkerasti?" kysyi miesi, ja hänen äänensä oli kuin rajutuulen, kun se tunkee jonkun ikivanhan raunion halkeamain läpi.

Silloin vastasi kerjäläinen:

"Herra! ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

Silloin sanoi miesi:

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen paholainen", vastasi miesi ja hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukkaset maassa kuivettua ja kadota, ikäänkuin olisi valkea mennyt niiden pii ja lehdet suuressa metsässä suhisivat kuin käärmeen kielillä on tapa suhista.

Mutta kerjäläinen sanoi:

"Ja jospa sinä oletkin paholainen, viekottelet sinä ihmissieluja sekä ohjaat niitä pahuuteen, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen yhä syvemmälle metsään, itkien ja valittaen vieläkin entistä katkerammin.

Tällöin kohtasi häntä taaskin miesi, mutta tällä miehellä oli silmien sijasta kaksi syvää kuoppaa otsan alapuolella ja hänen päälakensa oli kalju kuin kallio ja se paistoi, kuin koska kuu paistaa järven pinnalle.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi miesi ja hänen äänensä kuului läpi suuren metsän kuin hautakellon ääni.

"Herra! kukaan ei tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Kuka sinä sitten olet?" kysyi kerjäläinen.

"Minä olen kuolema", vastasi miesi ja hymyili, mutta hänen hymyillessään muuttui puut jääksi ja kaikkialla oli niin hiljaa, niin hiljaa kuin suuressa metsässä.

Silloin sanoi kerjäläinen:

"Niin, sinä te'et kaikille yhtä oikein, köyhälle samoin kuin rikkaallekin, ja sentähden otan minä sinut kummiksi pojalleni."

Ja siten seisoi kuolema kerjäläisen pojan kummina. Mutta kasteen jälkeen vei kuolema kerjäläisen syrjään ja lausui hänelle näin:

"Kun poikasi on täyttänyt viisitoista vuotta, ota hänet mukaasi siihen paikkaan metsässä, jossa me ensin tavattiin, sillä silloin tahdon minä antaa hänelle kumminlahjan."

Niin kasvot kuoleman ristipoika ja tuli pulskaksi nuorukaiseksi ja kun hän oli täyttänyt viisitoista vuottansa, otti isänsä hänet mukanansa metsään samaan paikkaan, jossa hän ensi kerta oli tavannut kuoleman.

Ja kuolema tuli, kuten sovittu oli, ja lausui ristipojallensa nämät sanat:

"Minä toivon sinun rupeavan lääkäriksi, sillä lääkärit ovat minulle rakkaat ja minä annan sinulle voiman osata varmaan edeltäpäin sanoa, josko sairas paranee vai ei, sillä nähdessäsi minut seisovan sairaan jalkapuolella, tulee hän paranemaan, vaikka olisi ollut kuinka sairas hyvänsä; mutta jos näet minut seisovan päänpuolella, kuolee hän välttämättömästi, eikä mikään keino voi silloin temmata häntä minulta. Tämä on se kumminlahja, jonka sinulle annan ja se tulee tuottamaan sinulle onnea."

Sitten läksi kuolema matkoihinsa ja kerjäläinen vei poikansa kotia.

Ja kuoleman ristipojasta tuli sangen taitava lääkäri maakuntaan ja muihinkin maihin, sillä kun hän sanoi, että sairas tulisi kuolemaan, kuoli se, ja kun hän sanoi, että sairas tulisi parantumaan, parantui se.

Silloin tapahtui että valtakunnan ylimäinen ministeri sairastui niin kovin, että kaikki toivo hänen parantumisestansa oli mennyt, ja kun kuoleman ristipoika astui sairaan huoneesen, näki hän kumminsa seisovan sairaan päänpuolella, ja silloin sanoi ristipoika, että sairas tulisi kuolemaan.

Mutta ministeri oli kuninkaalle sangen rakas, ja kuningas kallisti päätänsä sanoen:

"Ilman ministeriäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja sentähden lupaan minä armollisesti sille, joka voi hänet parantaa, että parantaja koroitetaan kreiviksi ja että hän myöskin saa nauttia hyväksensä kymmenen tuhatta mitä kirkkainta kultarahaa vuosittain palkaksensa."

Silloin pyysi ristipoika kummiansa menemään pois päänpuolelta ja asettaumaan jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt sitä, vaan pysyi pääpuolella, ikäänkuin ei hän olisi ollut kuulevinansakaan.

Mutta silloin keksi hänen ristipoikansa keinon ja käski, että sairaan vuode muutettaisiin niin, että pää käännettäisiin sinne päin, missä hänen jalkansa olivat olleet; ja näin tehtiinkin.

Täten tuli kuolema seisomaan jalkapuolella pääpuolen sijaan, ja näin sai ministeri takasin entisen terveytensä.

Ja kuningas pysyi sanassansa, sillä hän nimitti kuoleman ristipojan kreiviksi, ja antoi hänen kouraansa ne kymmenentuhatta kirkkainta kultarahaa, jotka hän oli luvannut.

Mutta seuraavana yönä ilmestyi kuolema ristipojallensa ja sanoi:

"Kiittämätöin! sinä olet pettänyt minut; mutta älä te'e sitä toista kertaa, sillä jos sinä petät minut toisen kerran, niin tulet sinä totisesti itse kuolemaan!"

Joku aika tämän jälkeen sairastui kuninkaan ainoa lapsi ja tytär, ja tämä tytär oli kauniimpi kuin kukaan ruhtinatar, joka häntä ennen oli ollut, tahi hänen jälkeensä oli tuleva.

Silloin oli sangen suuri suru hovissa ja koko maassa itku ja hammasten kiristys, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.

Nyt lähetettiin tuomaan kuoleman ristipoikaa, koska hän oli ainoa, joka voi auttaa.

Mutta kuoleman ristipoika näki kumminsa seisovan päänpuolella ja sanoi sentähden kuninkaalle, että ruhtinatar tulisi kuolemaan.

Silloin ripoitti kuningas tuhkaa päänsä päälle sekä puki itsensä säkkiin, ja koko hovi ja maakunta teki samoin kuin kuningaskin, ja koko maailmassa oli suuri tuska ja ahdistus.

Nytpä puhui kuningas säkistänsä ja sanoi:

"Ilman tytärtäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja sentähden lupaan minä armollisesti antaa hänet aviopuolisoksi sille, joka alamaisuudessa voi hänet parantaa, ja parantaja saa minun kuninkaallisen kuolemani jälkeen istua hänen rinnallansa valtaistuimella, kruunu päässänsä ja valtikka kädessänsä, niin totta kuin minä armollisesti olen vaivainen, syntinen ihminen!"

Ja jokaisen sanan kuuluessa kuninkaan suusta puhallettiin torviin ja lyötiin vaskirumpuihin, että se kuuluisi ympäri koko maailman ja vieläpä laajemmaltakin.

Silloin loi kuoleman ristipoika silmänsä kummiinsa ja pyysi häntä menemään pois hänen kuninkaallisen korkeutensa päänpuolelta ja asettaumaan hänen korkeutensa jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt sitä, vaan seisoi paikallansa päänpuolella, ikäänkuin ei hän olisi ollut kuulevinansakaan.

Nytpä ajatteli ristipoika näin: jos ei kummini tahdo mennä ruhtinattaren jalkapuolelle, pitää ruhtinattaren jalat menemän kummini puolelle, ja silloin antoi hän vasten kieltoa muuttaa ruhtinattaren vuoteen samoin, kuin hän oli tehnyt ministerinkin vuoteen kanssa; ja täten tuli kuolema seisomaan ruhtinattaren jalkapuolella ja näin parani ruhtinatar kuninkaan ja koko maailman iloksi ja riemuksi.

Ja kuningas pysyi sanassansa sekä toimitti häät kuoleman ristipojalle. ja tuolle ihanalle ruhtinattarelle, eikä niillä hääpidoilla ollut koskaan ollut vertaistansa loistossa ja komeudessa, eikä taida koskaan tulla olemaankaan, vaikka maailma kestäisi tuhannen tuhatta vuotta.

Mutta kun hääriemut olivat loppuneet ja kuoleman ristipoika oli mennyt ruhtinattaren kanssa morsiusvuoteelle, syntyi senlainen myrsky-ilma ukkosella ja jyrinällä, että kaikki kansa hypähti ylös makuusijoiltansa, ihmetellen mitä tämä merkitsisi, sillä he luulivat maailman lopuit olevan käsissä.

Ja kuoleman ristipoika säpsähti pois ruhtinattaren sylistä ja juoksi ulos morsiushuoneesta.

Mutta ruhtinatar itki ja oli suurissa tuskissa, sillä hän rakasti sulhaistansa ja oli luvannut olla hänelle uskollinen kuolemaan asti.

Silloin kohtasi kuoleman ristipoika kumminsa morsiushuoneen kynnyksellä ja kummi viittasi ristipojallensa seuraamaan häntä.

Ja molemmat menivät ulos kuninkaan linnasta sekä tulivat suureen onkaloon, joka oli maan alla; ja se onkalo oli valaistu lukemattomilla palavilla kynttilöillä, joista toiset olivat äsken sytytetyt, toiset puoliväliin palaneet, ja toiset taas palaneet loppuun jaloissa, joissa ne seisoivat.

Silloin kysyi kuoleman ristipoika:

"Mitä nämät kynttilät tarkoittavat?"

Ja kummi vastasi:

"Nämät, jotka tässä näet, ovat ihmisten elonkyntteliä."

Mutta kuoleman ristipoika kysyi:

"Mikä uusi ja loistava kynttilä tämä on, joka on minua lähinnä ja jonka liekki loistaa niin kauniisti, vaikka se on kaikkia muita pienempi?"

"Tämä kynttilä on sinun poikasi elonkynttilä."

"Mutta missäs minun elonkyntteliäni on?"

Silloin osoitti kuolema erästä liekkiä, joka leimusi eräässä kynttiläjalassa ja jossa ei voitu huomata vähääkään sydäntä.

Silloin tuli kuoleman ristipoika sangen peljästyneeksi ja hän pyysi kummiansa panemaan uuden kynttilän jalkaan sen sijaan, joka leimusi niin heikosti ja jolla ei ollut vähääkään sydäntä.

Ja kuolema otti uuden, oivallisen kynttilän ja painoi sen ristipoikansa kynttiläjalkaan.

Mutta silloin sammui se liekki, joka oli ilman sydäntä ja ristipoika vaipui kuolleena maahan ja tuli silmänräpäyksessä muutetuksi tuhkaksi ja tomuksi, ja niin kävi kuoleman ristipojalle sentähden, että hän oli pettänyt kuolemata.

Ja näin loppui tarina kuoleman ristipojasta. Mutta se on elossa, joka tästä on viimeksi kertonut.

Viides luku.

Mylläri.

Kamarikirjuri Fridolf Alm seisoi kau'an pimeässä etehisessä, neuvotellen itseksensä, josko hän menisi ylös sen luokse, jonka takia hän senlaisessa ilmassa oli tehnyt tämän pitkän kävelymatkan, koska häntä aavisti, ett'ei Broms'in asian laita ollut mitä siihen ilmoitukseen tulee, että hän olisi enemmän luurangon kuin elävän ihmisen näköinen, oikea.

Koska hän kuitenkin tahtoi tulla vakuutetuksi asian oikeasta laadusta, eikä häneen pystynyt mikään inhimillinen pelko ja hän sitäpaitsi tahtoi nähdä tuota nuorta tyttöä, jonka opettajaan hän jo oli tutustunut, teki hän vihdoin päätöksensä ja hapueli ylös pimeässä jyrkkiä, hajanaisia puuportaita myöten.

Tuskin oli hän täten koskettanut ylimäistä porrasta, kun hänen kätensä tapasi erään oven, joka, samoin kuin ovi alimaisessa kerroksessakin, heti totteli painavan käden vaikutusta ja aukeni huoneesen, joka ei ollut paljoa siistimpi tuin alakerrassa asuvan maisterinkaan.

Huoneessa oli kuitenkin parempi valo ja enemmän huonekaluja, lavitsa toisella seinällä ja suuri, punaiseksi maalattu kaappi toisella ja akkunan edessä helmenkarvainen pöytä, jonka vieressä seisoi seljain oveenpäin eräs keski-ikäinen vaimo kuorimassa kermaa saviastiasta.

Alm, jonka korvat kuuli kuorsaavaa ääntä, loi silmäyksen lavitsalle ja huomasi suuren huopapeiton, joka näytti olevan levitetty erään ison ja jyhkeän ihmisruumiin yli.

"Vai niin, sinä hylky, sinä tulet vihdoinkin kotia, mutta minä annan sinulle viivyttelemisestä, minä, niin, ett'et voi istua neljääntoista päivään!" lausui vaimo inhoittavalla äänellä, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri, näyttäen vieläkin inhoittavampia kasvojansa.

"Vieras!" huudahti hän nyt ja tuijotti hämmästyneenä äsken tulleesen herraan.

"Tässäkö Broms oleilee?" kysyi Alm; "minä olen tullut tänne tuon ilmoituksen johdosta, joka oli tämänpäiväisessä sanomalehdessä."

"Kyllä hän tässä oleilee", änkytti vaimo kovin hämmästyneenä; "mutta asia on senlainen, että… että…"

"… että hän on makuulla", keskeytti häntä Alm, mennen lavitsan luokse ja vetäen pois huopapeitteen.

Silloin huomasi hän lavitsalla makaavan miehen, jolla oli jyhkeät jäsenet ja mahdottoman suuri pää, kahdeksi kolmatta osaa peitettynä paksulla, mustalla tukalla, musta leukaparta ja punakkaiden kasvojen, jotka näyttivät erinomaisen julmilta ja tylyiltä, ympärillä oleva poskiparta. Makaavalla oli ainoastansa paita ja alushousut yllänsä; mutta kun paidanhihat sattumalta olivat kiedotut ylös, näki Alm parin käsivarsia, vahvat kuin rautatammen paksuimmat oksat ja karvaiset kuin Esaun käsivarret. Sääret ja muu ruumis olivat suhteelliset käsivarsiin, mainitsemattakaan erittäinkin niskaa, joka näytti olevan härjältä lainattu.

"Vai niin, tämänkö pitäisi oleman luurangon näköisen!" huudahti Alm, nyäisten suutuksissansa makaavaa käsivarresta.

"Kuka herra on? mitä herra tahtoo?" kysyi tuimasti vaimo, joka oli rohkaissut itsensä ja lähestyi lavitsaa vihaisilla silmäyksillä.

"Minä tahtoisin tietää mikä konna tämä on", vastasi Alm, yhä jatkaen epäkohteliaita herätystoimiaan.

"Miksi ette salli hänen maata rauhassa? ja millä oikeudella hyökkää herra tuntemattomain ihmisten luokse?" jatkoi emäntä, tarttuen vuorostansa Alm'in käsivarteen, pidättääksensä sitä.

"Vaiti, mokoma, ja pysykää taampana!" huudahti kamarikirjuri, työntäen vaimon pois tieltänsä! "Heräätkö miesi, vai herätänkö sinua sopivantutulla tavalla?" huusi hän, vetäen makaavaa poskiparrasta.

Meidän ihmisystävätämme suututti, että hän oli antanut petturin veijata itseänsä, sillä nyt huomasi hän selvään, että koko ilmoitus oli vaan ansa, viritetty kietomaan ajattelemattomia hyväntekijöitä.

"Kuka perkele tukistaa!" ärjäsi miesi, joka vihdoin heräsi ja nousi istuallensa.

"Teidänhän nimenne on Broms, teidän?" kysyi Alm kiivaasti, hieroen kämmeniänsä ikäänkuin valmistausi hän antamaan korvapuusteja tuolle luonnottomalle luurangolle, joka oli hänen edessänsä.

"Totta, perhana, minun nimeni Broms on!" vastasi miesi, tähystellen samalla harmailla silmillänsä meidän ihmisystäväämme kiireestä kantapäähän; "herrako minua tukasta repi?"

"Vastaa minulle, miesi! tehän olette panneet tuon ilmoituksen sanomalehteen?"

"Niin… entä sitten?… mitä se herraan koskee?… minulla ei ole kunniata tuntea herraa?"

"Ja tekö olette enemmän luurangon kuin ihmisen näköinen?"

"Ah, herra!" vastasi Broms, kallistaen päänsä alaspäin rinnallensa ja ollen mitä hurskaimman näköinen, "tämä ei ole mitään sen suhteen kuin se on ollut."

"Vai niin, te olette olleet vieläkin paksumpi ja punakkaampi!" huudahti Alm.

"Ah, herra!" valitti Broms, "minä en ole senlainen, miltä minä näytän… minulla on niin hirveä, niin hirveä tauti… ei kukaan lääkäri tajua sitä… välistä voi nähdä päivän paistavan minun lävitseni ja välistä olen minä niin turvoksissa ja paisunut, että…"

"Paisunut oluesta ja paloviinasta!" keskeytti Alm; "se on selvä asia se… Mutta kuinka rohkenette te, heittiö, panna senlaista ilmoitusta sanomalehteen?… juuri senlaisten petosten takia tulevat ihmiset lopulta välinpitämättömiksi ja kylmäkiskoisiksi todelliselle kärsimiselle!"

"Muh!" mölähti Broms, laskien jalkansa laattiaan ja tuijotti kädet puuskassa vihastuneesen kamarikirjuriin.

"Mutta teidän kujeistanne pitää tuleman loppu!" jatkoi Alm; "minä tulen antamaan poliisille tiedon teidän petoksestanne ja jos minä tekisin oikein, antaisin minä teille heti paikalla kelpo selkäsaunan, jota te ette koskaan tulisi unohtamaan, sen minä takaan."

"Tekö antaisitte minulle selkäsaunan!" lausui Broms, nousten ylös lavitsalta ja näyttäen pituutta, joka täydellisesti oli suhdallinen ruumiin muihin osiin, sillä hän voi töin tuskin seisoa suorana huoneessa.

"Ha, ha, haa!" nauroi vaimo; "tuoko kukkopoika antaisi Broms'ille selkään!… ha, ha, haa!… mihin pääsisin minä pyörtymään!"

"Vai antaisitte te minulle selkäsaunan, sanoitte te!" kertoi jättiläinen, virnistäen suutansa korviin saakka, jolloin tuli näkyviin kaksi hammasriviä, jotka olivat villisian torahampaiden kaltaiset.

Sitten otti hän askeleen eteenpäin laattialla ja puristi oikean kätensä kauheaksi, uhkaavaksi möhkäleeksi, sivellen vasemmalla kädellänsä paksua partaansa.

"Niin, minä sanon, että teitä pitäisi kurittaa teidän häpeämättömyydestänne", jatkot Alm, perääntymättä jättiläisen edestä, "ja että näin tulee tapahtumaankin, sen voin minä teille luvata."

Sihteeri Alm oli luultavasti leppeimpiä ja rauhallisimpia ihmisiä, kuin Jumala on luonut ja paljon tarvittiin ennenkuin hän suuttui; mutta kerran suuttuneena ei hänen kanssansa ollut leikittelemistä. Tällä kertaa kuohui kuitenkin hänen sappensa tavallista varhemmin, sillä häntä suututti, että hän oli turmellut saappaansa ja vaatteensa, käydessänsä tervehtimässä senlaista konnaa, jona hän nyt piti Broms'ia.

"Kuulehan, Saara", sanoi jättiläinen, kääntyen lemmikkinsä puoleen, "sinulla on kermalusikka kädessäsi, näen ma… annapas tuolle herralle hiukan kermaa huulille, niin saat nähdä kuinka imeläksi hän käy suultansa… te'e se, Saara-kultaseni, äläkä säästä kermaa, äläkä lusikkatakaan!"

"Aivan mielelläni, Broms-hyväni!" vastasi emäntä ja kohotti todellakin puulusikkaa, joka hänellä koko ajan oli ollut kädessänsä, lyödäksensä sillä Alm'ia kasvoille.

Tämä taaskin, jolta vaimon uhkaama liike ei jäänyt huomaamatta, antoi sateenvarjonsa silmänräpäyksessä sattua hänen kohotettuun käsivarteensa niin, että hän kimakalla valituksen huudolla pudotti lusikan laattialle.

"Vai niin, sitä karvaako sinä oletkin, keikailija", virkkoi nyt Broms; "kyllä minä näytän sinulle, kuinka senlaisia lampaita, kuin sinä olet, keritään tarvitsematta keritsimiä."

Sitten lähestyi hän kirjuria käsivarret koukussa ja nyrkit puristuksessa.

Alm vetäytyi takaperin niin, että hän sai selkänsä kaappia vasten varustaen itseään varjattelemaan lyöntiä sateenvarjollansa.

Samassa aukeni ovi, ja muuan ala-ikäinen tyttö, jonka hame oli sateesta läpimärkänä, astui sisään vaaleana, laihana ja värisevänä kuin varjo.

Tytön nähdessänsä, pysähtyi Broms rypistyneellä otsalla. Luultavasti ei hän oikein tietänyt, josko hänen pitäisi tämän läsnäollessa, laittaa menemään tuo kutsumatoin vieras, sillä, mitä sopi päättää hänen veristyneistä silmävalkuaisistansa, oli hänen päässänsä julmempi aije, kuin se, että hän vaan heittäisi alas portaista tuon rohkean vieraan, joka uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessansa.

Vaimo sitävastoin oli tuskin nähnyt tytön, ennenkuin hän syöksi vapisevan lapsen päälle ja alkoi repiä häntä tukasta ja paukuttaa hänen pienille kasvoillensa luisilla nyrkeillään.

"Missä sinä olet ollut, kurja olento!" huudahti silloin hänen kiusaajansa; "pitääkö minun istuman odottamassa mamselia!… Tässä saat yhdelle korvallesi ja tässä toiselle!… minä opetan sinua, pimeän tullessa kuljeskelemaan pitkin katuja, minä!… jos sinä huudat, niin… niin, koetahan vaan!"

"Älkää minua lyökö! älkää minua lyökö!" vaikeroi tuo kärsivä uhri; "minä en ole tehnyt mitään pahaa… minä en tohtinut tulla kotia, sillä minä olen saanut kokoon niin vähän tänään… aj! älkää minua lyökö! minulla on niin vilu ja nälkä… älkää minua lyökö! aj! herra Jumala taivaassa!… äiti! äiti! pelasta minut!… täti tappaa minut!"…

Kiristellen hampaitansa ja kiiluvin silmin syöksi Alm oveenpäin tuon tyttöparan avuksi ja kaappasi kumpaisellakin kädellänsä kiinni tuohon rääkkäävään raivottareen, jonka hän sitte nosti ylös laattialta ja lingoitti vasten Broms'in naamaa, joka hämmästyneenä ja tänlaisen oudon heitto-aseen tapaamana menetti tasapainonsa ja kierähti seljällensä kumoon lavitsan yli, pyörtynyt ämmä rinnoillansa.

Sitten otti Alm rautalapion, jonka hän onneksi oli huomannut oven pielessä ja huiskutteli tätä jättiläistä vastaan, joka taaskin, pian toinnuttuaan keikahduksestansa, oli jaloillansa vaahdoten ja potkien raivosta ja kiukusta.

"Jos sinä astut askeleenkaan lähemmäksi, peto!" huudahti Alm, "ja jos sinä kohotat sormeasikaan minua tahi tuota lapsiraukkaa vastaan halkaisen minä sinun pääkallosi, vaikka se olisi tykkänänsä raudasta!"

Kiljuen kuin kahlehdittu peto juoksenteli jättiläinen yhdestä seinästä toiseen huoneen ahtaalla perältä, sillä joka yrityksellä, kun hän koki tehdä hyökkäystä, kohtasi häntä aina tuo heiluva lapio, jota hän huomasi käsittelevän väkevämmän kouran, kuin hän alussa oli aavistanutkaan. Nähtävästi oli hänen aikomuksensa etsiä jotakin yhdenveroista asetta kuin kamarikirjurillakin oli, joka piti vallassansa suurimman osan taistelu-alaa, eikä näyttänyt haluavan jättää siitä tuumaakaan vastustajansa haltuun.

Naispeto virkosi sillä välin ja alkoi valittaa lavitsalla, joka oli luonnollinen seuraus ensiksikin Alm'in voimakkaiden käsien puristuksesta ja sitten tuosta ilmamatkasta ja ankarasta jytäyksestä Broms'in rautakylkeä vastaan.

"Aj, aj! hakkaa hänet palaisiksi, Broms!… aj, aj! jauha hänet hienoksi, mylläri!" sähisi hän valittaen ja pudisteli Alm'ille laihaa, milt'ei läpikuultavaa nyrkkiänsä. "Pikku, hyvä lapseni! pikku, hyvä tyttöni! tule tänne että sinun hellä tätisi saisi suudella sinua!… aj, aj, aj!"

Tyttö, joka oli tarttunut kiinni kamarikirjurin nutunliepeesen, seurasi äänetöinnä kaikkien hänen liikkeidensä mukana, ikäänkuin hän ei uskaltaisi erota puollustajastansa; mutta eräässä silmänräpäyksessä, jolloin Broms kumartui lavitsan yli ja pisti kummatkin kätensä tämän ja seinän väliin, nykäsi hän kiivaasti puollustajatansa käsivarresta, huudahtaen:

"Olkaa varoillanne, hyvä herra!… mylläri etsii kirvestä, ja se on lavitsan takana! olkaa varoillanne, olkaa varoillanne, hyvä herra!"

Silmänräpäyksessä oli Alm vuoteen vieressä ja antoi eteenpäin kuukallansa olevalle jättiläiselle kaksi läimäystä selkään, sillä seurauksella, että Broms mölinällä, joka milt'ei tärisyttänyt koko huonetta, heitti itsensä lavitsan jalkoihin ja vieretteli itseänsä laattialla, väliin oikoen itseänsä, väliin vetäen itseänsä kokoon kuin siili.

Myllärin arvoisa lemmikki päästi poruhuudon. Tämä oli senlainen kaksinlaulu, jota kuullessa hornakin olisi saattanut kauhistua.

"Joudu, lapsi!" huudahti Alm tytölle: "ota kynttilä ja näytä minua ales portaita myöten, että pian päästäisiin tästä pesästä!"

Tyttö riensi kuin nuoli pöydän luokse, tempasi sillä olevan kynttiläjalan ja kiiruhti ovelle.

"Ja te, ilkeät heittiöt!" huudahti Alm, niin että hänen äänensä kuului yli tuon kauhean kaksinlaulun, "huomenna tulette te istumaan sieltä, missä ei kuu eikä aurinko paista, kuuletteko sen, te rosvojoukko!"

Tämän ei juuri kohteliaan hyvästijätön jälkeen läksi hän "luurangon" asumuksesta, ottaen varovaisuudesta mukaansa tuon rautalapion, joka oli ollut hänelle suureksi hyödyksi ja jota paitsi hän varmaankaan ei niin helposti olisi päässyt tästä pulasta.

Kuudes luku.

Maisteri ja mylläri.

Tyttö seisoi viimeisen portaan alapuolella ja näytti ylöspäin kynttilällä, jonka valo sattui hänen koko kasvoinsa yli.

Alm huomasi nyt näissä kasvoissa, jotka olivat kuihtuneet nälästä, vilusta ja huonosta hoidosta, mitä säännöllisemmät ja jaloimmat juonteet ja parin suuria, sinisiä silmiä, jotka erinomaisella lumousvoimalla, huolimatta siitä säikähdyksestä, jota ne tällä hetkellä ilmaisi, vetivät häntä tytön puoleen.

"Sinä et tule enään kau'emmin jäämään näiden ihmisten luokse", sanoi hän tytölle; "tule kanssani, lapsiparka; kaiketi sinun varallesi joku keino keksitään… sammuta nyt kynttilä ja vie jalka etehiseen."

Sitten heitettyänsä pois lapion, tarttui hän tytön käteen ja riensi hänen kanssansa Jörgen'in talosta.

Myrsky-ilma oli sillä välin kiihtynyt. Sade valut nyt virtoina ales pitkin kallion reunoja ja monias salama leimahti läntisellä taivaan rannalla kaukana jyrisevän ukkosen seuraamana.

"Perhana vieköön, kun unohdin sateenvarjoni tuonne!" huudahti Alm ja pysähtyi.

"Älkäät viivytelkö, hyvä herra!" kehoitti tyttö, katsellen levottomasti takasin jättämäänsä huoneukseen, joka vielä oli näkyvissä salaman valossa.

"Mutta, tyttöseni, enhän minä voi jättää sateenvarjoani sinne", lausui Alm.

"Aikooko herra mennä sinne takasin?" kysyi tyttö vapisevalla äänellä.

"Aijonpa todellakin, sillä minä tarvitsen, näetse, sateenvarjoni koska sataa ja meillä on pitkä matka käytävänä, enkä minä sitäpaitsi salli tuon roistojoukon anastavan minun omaisuuttani."

"Hyvä herra, älkää menkö sinne, älkää!"

"Sinä voit jäädä tähän, sinä… minä tulen heti takasin, lapsiparkani!"

"Ei, ei!… mylläri tulee lyömään herran kuoliaaksi… te ette tunne mylläriä!"

"Minä arvelen myllärin saaneen niin paljon selkäänsä, ett'ei hän hopussa nosta siihen jauhosäkkiä… Te'e nyt vaan, niinkuin minä sanon, äläkä ole peloissasi… Tiedätkös että minun sateenvarjoni on silkistä ja aivan uusi… Jos en minä ota sitä takasin, tulevat nuot ihmiset nauramaan minulle ja sitä iloa en minä suinkaan heille suo."

Sitten alkoi hän astua Jörgen'in taloon päin. Tyttö seurasi häntä, kierrellen käsiänsä. Kovin läähättävä henkimisensä ilmoitti sitä ankaraa levottomuutta, joka hänen sielussansa vallitsi.

"Miksi sinä et jäänyt tuonne odottamaan, kuten minä sinua pyysin?" kysyi Alm.

"Ah, ei, ei herra!"

"Minä kuulen puheestasi sinun olevasi kovin hengästyneen, tyttöparka!… sinun on vaikea seurata minua."

"Ei, se ei ole sentähden… Älkäätte menkö sinne, herra kulta!… minä tahdon hiipiä sinne, minä, niin ett'ei kukaan huomaa sitä, sillä minä tiedän tien paremmin kuin herra."

"Mutta entäs jos sinun hyvä tätisi repii silmät päästäsi… Vaan kuulehan, etkö sinä nähnyt mihin minä heitin lapion?"

"Ah, en, sitä en minä nähnyt."

"Eipä olisi haitaksi, jos se olisi mukana, sillä se sopi niin myllärin leveään selkään… Ah, sehän on totta, minä heitin sen säle-aitaa vastaan… joutukaamme!"

Alm ja hänen seuraajansa olivat nyt ennättäneet Jörgen'in taloon ja lähestyivät tuon kamalan huoneen porttia.

Kauhea ukkosen tärähdys jyrähti heidän päänsä yli, niin, että molemmatkin hypähtivät muutaman askeleen takaperin.

"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi tyttö, pitäen Alm'ia nutunliepeestä.

"Pelkäätkö sinä ukkoista, lapsi?"

"En, mutta ukkonen varoittaa!… taivas varoittaa!… älkäätte leikitelkö kuoleman kansia!" vastas hän silmäyksillä, jotka loistivat pimeydessä.

Alm katsahti kummastuneena tyttöön. Samoinhan tämän silmäyksessä oli tämän äänessäkin jotakin erinomaista, joka teki syvän vaikutuksen meidän kamarikirjuriimme, johon tuli lisäksi, että tämä oli ollut osallisena sen tarinan sepustamiseen, jonka hän äsken oli lukenut alakerroksessa asuvan kerjäläisen luona ja tältä ostanut. Tarina "kuoleman ristipoika" näytti hänestä tällä silmänräpäyksellä ikäänkuin varoitukselta.

"Vaiti, vaiti!" kuiskasi tyttö osoittaen porttia.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi häneltä Alm seuraten silmillänsä hänen sormeansa.

"Vaiti!" jatkoi hän yhtä hiljaa; "minä kuulin jonkun olevan liikkeessä."

"Missä?"

"Tuolla portin sisäpuolella."

"Sisäpuolellako?"

"Niin… Jumalan nimessä, herra, juoskaamme matkoihimme."

"Sinä erehdyt, lapsukaiseni!"

"En, siellä on mylläri, herra!" kuiskasi tyttö; "hän seisoo portin takana väijymässä!"

Sitten tarttui hän kummallakin pienellä kädellänsä Alm'in käteen ja alkoi vetää häntä pois tästä paikasta.

Alm antoi hyvällä taluttaa itsensä pois, sillä tytön pelko oli hiukan tarttunut häneenkin, ja sitäpaitsi huomasi hän tarkemmin mietittyänsä, että ei ainoastansa henki, vaan käsivarsi tahi säärikin oli paljoa suuremmasta arvosta kuin komein sateenvarjo maailmassa.

"Ah, tuossa on hän… juoskaa! juoskaa!" huusi tyttö päästäen Alm'in käden ja lähtien juoksemaan.

Alm kääntyi ympäri ja huomasi nyt salaman valossa, joka samassa viilsi taivaalla, tuon jättiläisentapaisen myllärin, joka syöksi ulos huoneesta, heiluttaen kirvestä korkealla päänsä päällä.

"Ah, sinä tervanlintu!" ärjäsi hän äänellä, joka voitti ukkosenkin jyrinän; "ennen voit sinä välttää helvettiä, ennenkuin minua!… kaksi iskua pääkalloosi niistä kahdesta lyönnistä minun selkääni!… saa nähdä kuka meistä parahiten kestää!"

Alm huomasi heti, että joll'ei hän olisi totellut tytön varoittavaa ääntä, vaan mennyt portin sisäpuolelle, olisi hän jo ollut murskattuna; mutta hän huomasi myöskin, että, jos hän nyt tahtoi välttää samanlaista uhkaavaa kohtaloa, hänen täytyi lähteä pakoon, koska olisi hulluutta hänen puoleltansa aseettomana ruveta taistelemaan aseellisen vastustajan kanssa, jolla sitäpaitsi oli maine, että hän voi tuulen kanssa taistella vallasta tuulimyllyn siipien yli.

Alm tiesi olevan suuren eron urhollisuuden ja tyhmän-rohkeuden välillä ja hän kunnioitti siis vanhaa sananlaskua: "parempi paeta kuin huonosti sotia."

Siispä päättikin hän ennemmin vedota sääriinsä kuin käsivarsiinsa ja hän rupesi pikajuoksijaksi, koska hän ei enään voinut olla urhona.

Hänen jäljessänsä riensi julma mylläri terävällä kirveellänsä.

Mutta myöskin mitä pikajuoksuun tuli, oli suuri erilaisuus vainotun ja vainoojan välillä, sillä edellisen juostessa nuttu päällä ja kalossinensa, oli viimeksimainittu sitävastoin avojaloin ja paidanhihaisilansa.

Onnettomuuden lisäksi eksyi Alm tieltä siten, että hän, sen sijaan kun hänen olisi pitänyt poiketa läheiselle Skinnarvik'in kadulle, — jolla hän kentiesi olisi voinut tavata muita ihmisiä, koska ei vielä ollut niin myöhä iltaisella, ettei kukaan ihminen enään olisi ollut liikkeessä, — nyt juoksi päinvastakkaiseen suuntaan, josta syystä hän, ennenkuin älysikään, oli juuri sillä kohdalla vuorta, missä tuo äkkinäinen kaltevuus alkaa ja jonka loppu on jyrkkyys Mälarinjärven aalloissa.

Pysähtyneenä juoksussansa tämän huomion johdosta, poikkesi hän vasemmalle ja juoksi pitkin vuorenharjaa tuon uhkaavan jyrkkyyden reunalla, tehden juostessansa lohkareelta lohkareelle hyppyjä, jotka olisivat kunnioittaneet Gauther'inkin kykyä.

Mutta mylläri ei jäänyt nopeudessa edelläjuoksijastansa jälkeen, johon tuli lisäksi, että hän, lukuunottamatta hänen tänlaisiin ruumiinharjoituksiin sopivampaa pukuansa, myöskin tunsi paljoa tarkemmin tuon vaarallisen kilpajuoksuradan.

Jos joku ristitty ihminen olisi nähnyt näiden kahden miesten hyppivän kallioiden välissä, väliin synkimmän pimeyden peittäminä, väliin niin kirkkaan salaman valaisemina, että he olivat kahden tuli-ihmisen näköiset, olisi hän tankannut "Isämeitäänsä", jollei hän Olisi tullut mykäksi säikähdyksestä.

Alm oli tosin päässyt hiukan edelle; mutta koska hän juostessansa koetti riisua pois sekä kalossit että nuttunsa joka hänelle onnistuikin, vähensi hän täten vauhtiansa jäljestäjuoksijan suureksi eduksi.

Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin Alm kuuli vainoojansa läähättävän henkimisen ja alastomien leveiden jalkojen lapsuttavaa ääntä kalliota vastaan. Kiivaasti rientää nopea hirvi, mutta kiivaammin ahdistava paarma.

Läähättävä ääni kuului yhä lähemmältä

Takaa-ajettu tunsi kylmän hien jäähdyttävän niitä kuumia pisaroita, joita tuo raju juokseminen oli puristanut hänen otsansa huokoisista ja nuot muutoin niin vankat keuhkot alkoivat vähitellen kieltää juoksevalta tarpeellista apuansa.

Alm kompastui ja lankesi suin päin erääseen kiveen, joka oli hänen tiellänsä, ja jota hänen silmänsä pimeässä ei ollut huomannut.

Mutta ehkä tämä lankeaminen pelasti sillä kertaa hänen henkensä, sillä mylläri, joka jo oli niin likellä, että hänen kirveensä milt'ei pyyhkäisi pakenijan niskaa, ei voinut pysähyttää omaakaan vauhtiansa niin äkkiä, kuin hän olisi tahtonut, vaan kaatui kuperkeikkaa nurin niskoin langenneen yli.

Tällä tavalla pääsi tosin tuo raivoisa Broms joitakuita kyynäriä vastustajansa edellekin; mutta kirves luiskahti hänen kourastansa, ja itse satutti hän otsansa kallioon niin, että hänen silmänsä näki tuhansittain tähtiä ja auringoita.

Alm, joka suureksi iloksensa kuuli ei ainoastansa kuinka kirves vieri ales pitkin kallion reunaa, vaan myöskin kuinka mylläri ilmaisi mielipahaansa mitä kauheimmilla kirouksilla, oli taaskin pian jaloillansa; mutta samassa onnistui myllärillekin tulla ales niistä tähtitarhoista, joihin hän äsken oli tullut nostetuksi, ja hänkin seisoi yhtä nopeasti jaloillansa.

Kumpikin seisoivat nyt vastatusten, ainoastansa se kivi välillänsä, joka oli matkaansaattanut kumpaisenkin lankeamisen; vaan ei kumpikaan näyttänyt kumminkaan tällä silmänräpäyksellä olevan halukas liikahtamaan paikaltansa, vaan sivelivät he sen sijaan omia polvilumpioitansa ja sääriluitansa, ikäänkuin vakuuttaiksensa, ett'ei mikään näistä ollut mennyt mäsäksi tahi saanut vikaa lankeamisen kautta.

Kentiesi tunsi kumpikin itsellänsä olevan tarpeen hengähtää tuon rajun kilpajuoksun jälkeen Skinnarvik'in kallioiden välissä.

Alm, joka huomasi, että sotalakko ei tulisi olemaan pitkällinen, käytti tätä hyväkseen riisuaksensa pois nuttunsa ja hellittääksensä hiukan housunkannattimiansa, jotka ahdistivat hänen kaarevasti muodostunutta rintaansa.

Nyt pääsneenä näistä esteistä, tunsi hän itsensä hilpeäksi ja raikasmieliseksi, sillä hän luotti ruumiinvoimiinsa ja etenkin voimistelutaitoonsa, vaikka ei hän tähän asti ollut käyttänyt kumpaakaan näistä muissa tilaisuuksissa kuin noissa olympialaisissa harjoituksissa Ling'in voimisteluhuoneessa, jolloin hän milt'ei aina oli päässyt kilpatoverinsa voittajaksi.

Clementtein raivoaminen hänen ympärillänsä auttoi myöskin lisäämään hänen rohkeuttansa. Tottunut sotilas tietää, kuinka hänen rintansa paisuu ja silmä suurenee torvien soidessa, rumpujen rämistessä, kanoonein ja kiväärein paukkuessa. Kuinka paljon enemmän tämä tapahtuukaan myrskyn raivotessa, ukkosen jyristessä ja taivaan salamoimistansa salamoidessa!

Mitä Alm oli aavistanut, tapahtuikin.

Mylläri, huomattuansa mielihyväksensä jyhkeäin nyrkkinsä onnellisesti kestäneen kallion kovuutta, kiinnitti taaskin saaliinhimoiset silmänsä vastustajaansa ja alkoi sitten liikuttaa rumaa ruumistansa eteenpäin silminnähtävällä aikomuksella tehdä ratkaisevan päätöksen asiassa.

"Oletko sinä laisinkaan uinut viime kesänä?" kysyi hän lähestyessänsä.

Alm oli vaiti, pitäen tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä niin paljon kuin tämä oli hänelle mahdollista, sillä kun salama sammui, ympäröi heitä kumpaakin mitä synkin pimeys.

"Jos et ole sitä tehnyt, poikaseni!" jatkoi mylläri, "saat tehdä sitä nyt… Tiedäthän Mälarijärven olevan juuri meidän kohdallamme?"

Ei tällekään kysymykselle suonut Alm mitään Vastausta, vaan vetäysi jonkun askeleen takaperin eräälle pienelle kallionkukkulalle, joten hän pääsi noin kyynärän korkeammalle, kuin mylläri oli.

"Tosin on tästä kappale matkaa tuonne ales", jatkoi tämä, "ja sinne pääseminen on vaivaloista; mutta ole sinä huoleti kuin lehmäkön lehmänajaja, poikaseni, sillä minä tulen kyllä pitämään huolta, että sinä pääset ales, tarvitsemattasi notkistaa polveasi, tahi koukistaa varvastasikaan."

Tuskin oli Broms ilkkuvalla äänellä lausunut nämät sanat, kun Alm otti vauhtia korkeasta asemastansa ja heittäysi rajutuulen voimalla lähestyvän myllärin kimppuihin.

Mutta jospa meidän sankarimme olikin rajutuuli, oli kuitenkin mylläri vankka, vaarumatoin muuri.

Tosin tärähti muuri melkoisesti, ja paljon saveusta rapisi pois, sillä Alm'in kumpaankin nyrkkiin, jotka yht'aikaa olivat kohdanneet jättiläisen kasvoja, oli tarttunut nahkaa ja verta; mutta silmänräpäyksessä sulki muuri kummatkin sivustansa, käsivartensa, päällehyökkääjän vyötäisten ympärille, ja nyt alkoi korkealla kalliolla painiminen, josta olisi ansainnut laulaa Snorre Sturenpojan harpulla tahi Ling'in kanteleella.

Kaikeksi onneksi Alm'ille oli hän saanut kiinni altapäin, ja se, ken tietää, mitä painiminen on, tietää myöskin mikä suuri etu on hyvästä altapäin kiinnisaamisesta.

Mylläri koetti likistää vastustajaansa kovasti leveätä rintaansa vastaan, täten musertaaksensa tahi tukahduttaaksensa hänet sylissänsä; mutta Alm, joka oli liiaksi viisas tarjoamaan hänelle kummankin puolisia kylkiluitansa, väänsi itsensä aina niin, että hän sai milloin toisen kylkensä, milloin toisen jättiläisen rintaa vastaan, jolla keinoin heikomman on helpompi vastustaa väkevämmän sylikaappauksia.

Alm käytti niitä temppuja, joita taito tarjoaa saadaksensa Vastustajansa kumoon; mutta hän huomasi pian, että hän ennen voisi vierittää kalliolohkareen paikaltansa, kuin tätä jyhkeätä möhkälettä jäntäreistä, lihaksista ja luista, jonka hän nyt sulki käsivarsiinsa.

Mylläri koetti myöskin puolestansa paiskata vastustajaansa kumoon ja monet kerrat nosti hän tämän kyynärän korkeudelle kalliosta sekä painoi hänet jälleen ales. Tavallisen kamarikirjurin kintut olisivat varmaankin tässä ottelussa katkenneet, ikäänkuin lonkuvan pinnatuolin jalat; mutta Alm'illa oli kintut, jotka olisivat voittaneet kilpapalkinnon molemmissa kaartin rykmentissäkin, vaikka niissä käytetään paljon puuvillaakin täyttämään mitä itara luonto usein on jättänyt vajanaiseksi, ja hänellä oli pohkeet, joita tuskin kolmekaan kamarikirjurin kättä yhteenliitettyinä olisi voineet ympäröidä.

Senpätähden onnistui meidän sankarimme, vaikk'ei hän voinut estää voimainsa puolesta etevämpää vastustajaansa nostamasta häntä vähän väliä ilmaan, kuitenkin aina saamaan ponnistuspaikkaa jalkojensa pettämättä tahi väsymättä.

Tällä tavalla olivat kummatkin taistelijat päristellen kuin kaksi valaskalaa, mutta myöskin yhtä sanattomina kuin nämätkin ovat hyvän aitaa koetelleet toistensa voimia ja taistelutemppuja, ilman että katselija olisi voinut arvatakaan tämän julman kaksintaistelun loppua.

Myöskin eräässä toisessa kohdassa näyttivät nuot taistelijat olevan samasta ajatuksesta ja mielipiteestä, nimittäin poistua niin paljon kuin mahdollista siitä jyrkkyydestä, jonka reunalla he taistelivat, huomaten luultavasti kumpikin, että toisen putoamisesta olisi toisenkin putoaminen välttämättömänä seurauksena, yhtä vähäksi hyödyksi voittajalle kuin voitetullekin.

Sillaikaa kesti yhä ukkosen-ilmaa ja sadetta ja taistelijoista juoksi hiki samalla kertaa kun he olivat läpimärkinä sateesta.

Tämä oli mitä täydellisintä Gräfenbergin parantamistapaa: hikoilemista ja jäähdyttämistä samassa silmänräpäyksessä, samassa hengenvedossa, ilman pienintäkään levon tahi hengähdyksen aikaa.

Vihdoin menetti mylläri malttinsa — voihan sen menettää vähemmästäkin — ja hän päätti tehdä uuden, ratkaisevan tempun.

Temppu oli senlainen, että hän, käsivarret kiedottuina kuin rautavanne vastustajansa vartalon ympäri, heitti itsensä taaksepäin kumoon kalliolle.

Alm, joka tätä onnistunutta temppua tehtäessä luonnollisesti kaatui vastustajansa päälle, kummastui tästä täydellä syyllä, koska se, joka tänlaisessa tapauksessa joutuu päällepäin ja samalla jää kiinni alapuolella, kieltämättä saa uuden ja suuren edun vihollisensa suhteen.

Mutta meidän sankarimme ei ennättänyt paljon miettiä tätä ja vielä vähemmin käyttää täten voitettua etua hyväksensä, sillä, ponnahduksella, joka milt'ei olisi voinut nostaa huoneenkin perustuksen paikoiltansa, liekahutti mylläri Alm'in sivulle ja väänsi sitten itsensä päällepäin ihmeteltävällä sukkeluudella.

Mutta ei siinä kylliksi, sillä kun Broms näin on onnistunut saada kamarikirjurin allensa, irroitti hän käsivartensa tämän vartalosta ja nosti sekä itsensä että Alm'in, joka vielä piti hänestä kiinni, käsivarsillansa hyvän matkaa maasta, jonka jälkeen hän koko hirmuisella painollansa päästi itsensä ja hänen allansa riippuvan taakkansa taaskin kallioon, pirullisella naurulla, huolimatta tuulesta ja ukkosen jyrinästä, joka olisi voinut kuulua Kungsholm'iin saakka.

Valituksen ääni tunki kuuluviin Alm'in kovasti yhteenpurtujen hampaiden välistä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi kaikki luut hänen ruumiissansa musertuneet. Hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina sivuille ja hän piti itsensä menneenä.

"Ha, haa!" riemuitsi voittaja, "nokka ja kynnet sinulla on kuin kotkalla, sen minä kyllä tiedän… mutta jos ei sinulla nyt ole eviä kuin kalalla, vie sinut piru!"

Sitten laahasi hän voimatointa vankiansa lähemmäksi jyrkkyyden reunaa.

Alm kuuli Jumalan äänen ukkosessa, joka jyrisi hänen päänsä yli, mutta tällä äänellä ei ollut minkäänmoista valtaa murhaajan korvissa; hän näki Jumalan sormen salamassa, joka välähti hänen yllänsä, mutta tämä sormi ei pidättänyt murhamiehen kättä. Hän oli nyt jyrkkäyksen reunalla.

Alm heitti sielunsa Jumalan haltuun, siitä hän ei tahtonut kerjätä armoa hengellensä ja siten tahrata viimeisiä, pian luettuja elämänsä hetkiä.

"Mutta maltapas", mutisi mylläri! "tosin tulet sinä tekemään pitkän matkan… mutta tämän matkan laita on kuin tavallisen kruununkyydin: matkustavainen ei tarvitse laisinkaan rahoja… Sen vuoksi tahdon minä päästää sinut liiallisesta tavarasta… mutta, piru vieköön, lompakko lieneekin tuolla hännystakin taskussa… olipa hyvästi tehty, ukkoseni, että panit rahat noin erikseen minun varaltani… siispä ylös vaan… mutta mitä tuossa on?… kellon vitja… ah! silloinpa siinä on kellokin… minä olen kauan tarvinnut kelloa, minä, herrastellakseni… mutta sinä et tarvitse senlaista, sillä ijankaikkisuudessa ei sanota olevan tuntia eikä sekunteja… Kas niin, makaa nyt vaan hiljaa, niin päästän minä sinut tämän maailman ylellisyydestä, kuten papit sanovat… jota köyhempänä tulet taivaan valtakuntaan, sitä parempi, sinä kuoleman karitsa!"

Tätä puhuessansa koetti murhaaja vetää kellonvitjaa, joka oli vahvasta kiilloitetusta teräksestä, kamarikirjurin kaulasta, sillä välin kun hän oikeanpuolisella polvilumpiollansa painoi tämän vatsaa ja rintaa.

Alm ei kuullut mitä murhamies sanoi, eikä nähnyt mitä hän teki, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tällä hetkellä kauas maailmasta — pimeyden, ukkosenjyrinän ja leimausten yli.

Yht'äkkiä päästi mylläri kimakan huudon, jolloin hän heitti vitjan ja painoi kiroten kummatkin kätensä huulillensa, ja Alm luuli salaman välkkyessä huomaavansa kirkkaan rautakangin ja päänsä yläpuolella hän kuuli myöskin äänen, joka ei tuntunut oudolta hänen korvissansa:

"Se, joka on antanut minulle kaksi riksiä kuoleman ristipojasta, ei saa noin äkkiä tulla kuoleman karitsaksi!… Suo anteeksi, veliseni, jos löin sinua liian kovaa sormillesi!"

"Jumalan kiitos!" kaikui lähellä eräs toinen lapsellisempi ääni.

Tieto avusta hädän hetkenä ja pelastuksen mahdollisuus antoivat Alm'ille samalla kertaa sekä toipumusta että voimia. Silmänräpäyksessä kohotti hän yläpuolen ruumiistansa ja antoi myllärin rintaan nyrkillänsä senlaisen puukkauksen, että tämä hikotellen horjui takaperin, jolloin Alm vuorostansa heittäysi vihollisensa yli, antaen tämän otsaan lyöntiä lyönnille, joista yksi ainoa olisi ollut kyllin tappamaan karhun.

"Seis, poikani!" huudahti maisteri, pistäen sauvansa helan pyörtyneen myllärin otsan ja kostonhimoisen kamarikirjurin nyrkkien väliin; "seis, kuuletko!… te tulitte etsimään luurankoa, mutta ei tekemään sitä!"

"Tuo konna aikoi kappaa minut, aikoi heittää minut tuosta jyrkkäyksestä ales!" huudahti Alm.

"Mutta saakelin suuri eroitus on aikomisen ja tekemisen välillä", vastasi maisteri: "senhän herra oppineena miehenä pitäisi tietämän… mutta luultavasti ei herra olekaan viisaustieteen maisteri… minä olen se, minä, kuten herra tietää, ja sen vuoksi ymmärränkin minä jotakin asiasta, minä… Kiittäkää kuitenkin Jumalatanne siitä, ettei mylläri jauhanut teitä nuuskaksi ja yhtä hienoksi kuin Demauder'in tunkio on… Tehkäät se, jos herra häpeää kiittää minua ja luota tyttöriepua siitä."

"Hyvä herra, jättäkäätte mylläri rauhaan!" pyysi luo heikompi ääni.

Alm vilkasi ylöspäin ja tunsi tuon nuoren tytön myllärin kasvattitytön ja maisterin oppilaan.

"Sinäkö!" huudahti hän, nousten ylös; "kuinka olet tullut tänne, lapsukaiseni?"

"Hoh, mikä on sen selvempää?" vastasi maisteri tytön puolesta; "hän syöksi minun luokseni ja häiritsi minun uneani, enkä minä kiitä häntä siitä, sillä minä uneksuin syöväni paistettua lananpoikaa kauppaneuvoksen pöydässä… Minä heräsin ja sain tietää miten asian laita oli ja koska minä aina makaan vaatteissani, eli sota-asussa, kuten tuossa hauskassa Upsalassa on tapa sanoa, on minun pukuni aina sievistetty, ja minä itsekin olin pian tässä… Mutta perhana vieköön, herra!" lisäsi hän, kumartuen kaatuneen myllärin yli, "ette kait ole ottanut henkeä minun Broms-ystävästäni!… Sepä olisi saakelin tyhmästi! heti olisi menoja harsosta ja surukankaasta, huomaatteko, sillä maisteri ja mylläri, vesi ja jauhot, se on samaa kuin jos vellissä olisi ruumis ja sielu… Eläköön! hän henkii! hän haukoittelee! Olkaatte varoillanne, herra! sillä kun paarma näyttäytyy, silloin juoksee parahinkin hevonen tipo tiehensä ikäänkuin olisi piru sen hännässä."

Meidän kamarikirjurimme, jolta oli mennyt kaikki halu kaksintaistelun uudistamiseen, etsi hännystakkinsa ja puki sen yllensä, jonka tehtyä hän veti esiin lompakkonsa ja heitti sen maisterin syllin.

"Tässä on, ystäväni, edeltäkäsin maksu velastani siitä, että olet pelastanut henkeni!" huusi hän; "lompakossa on minun asumusosoitteeni… tule minun luokseni huomena jäljestä puolenpäivän, niin mietitään, mitä minä vielä voisin tehdä sinun hyväksesi."

"Kiitoksia herra!" vastasi maisteri, pistäen tyynesti lompakon taskuunsa; "mutta mitäs herra tytölle sitten antaa?… Tällä kertaa oli hän päänä ja minä vaan käsivartena… minä sanon tahallani käsivartena, sillä herra tietää, ettei minulla ole muuta kuin yksi."

"Hän tulee minun kanssani… sinä et tarvitse enään pitää huolta hänestä", vastasi Alm, jonka jälkeen hän otti tyttöä kiinni kädestä ja riensi hänen kanssaan pois paikasta, jossa hän oli ollut niin lähellä kuolemaa.

"Kenenkäs minä sitten saan kirjoittamaan tarinoitani!" jupisi maisteri itseksensä ollen yhä kumarruksissa Broms'in yli, joka valuvan sateen kastelemana alkoi vähitellen virota eloon.

Sitten otti tuo maltitoin maisteri mylläriä tukasta ja vei hänen päänsä eräälle kuopalle, joka oli kalliossa ja täytettynä sadevedellä. Tästä kuopasta valeli hän usein ystävänsä kasvoja.

Vihdoin otti hän esille tuohisen nuuskarasian ja kaatoi koko sen sisällön myllärin suuhun sekä näppäili häntä kau'an aikaa nenälle.

Nämät vähäpätöiset virkistyskeinot tuottivat pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ei viipynyt kauan, ennenkuin mylläri nosti päätänsä mullistellen silmiänsä joka haaralle.

"Helvetin tulessa!" ärjyi hän; "missä on hän! missä on hän!"

"Luulenpa sinun nielleesi nuuskan, sinä haj-kala!" lausui maisteri.

"Missä on hän! haa! sinä olet saattanut hänet piiloon, sinä hurja, kuivettunut yölepakko!" huusi mylläri ja tarttui ystävänsä, maisterin, ohueseen tukkaan.

"Häpeä, Broms! milloin olet sinä nähnyt koulupojan nitistävän opettajaansa!" lausui maisteri myllärille.

Seitsemäs luku.

Kaksi kyyneltä.

Päivä tämän jälkeen istuivat eräässä huoneessa suurehkon kadun varrella Etelämalm'illa muuan nuorempi herra ja vanhempi nainen, jutellen keskenänsä.

Herra oli kamarikirjuri Fridolf Alm, ja nainen rouva Grå, erään siihen aikaan sangen arvossa pidetyn tyttökoulun johtajatar.

"Sangen merkillinen kohtaus, sen täydyn myöntää", lausui rouva; "ja minä oikein onnittelen herra sihteeriä, että niin onnellisesti pääsitte pulasta… mutta tuo tyttö… mitä te'emme me hänen kanssansa?"

"Juuri hänen takiansa olen tänään rohjennut tulla rouvaa tervehtimään… se rivakka tyttö on pelastanut minun henkeni ja minä olen siis velkapää kaikin puolin pitämään hänestä huolta."

"Te sanoitte hänen äitinsä olevan kuollut?"

"Niin, neljä viikkoa sitten, ja siitä ajasta on tuolla lapsiraukalla ollut murhaaja kasvatti-isänä, noita-ämmä kasvatti-äitinä ja kerjäläinen opettajana."

"Siinäpä on liian paljo yhdellä kertaa… mutta eikö tytöllä ole ketään läheisempää sukulaista elossa?"

"Ei, rouvaseni!"

"Hänen isänsäkin on kuollut?"

"Siihen on minun vaikea antaa varmaa vastausta."

"Kuinka niin?"

"Kun minä tänä aamuna kysyin häneltä, josko hänen isänsä vielä oli elossa, voitteko arvata mitä hän silloin minulle vastasi?"

"En, herraseni!"

"Minun isäni elää", vastasi lapsi, "mutta minulle on hän melkein kuin kuollut."

"Kummalliset sanat kahdentoista vuotiaalta tytöltä!"

"Niin, onpa kylläkin, rouvaseni!"

"Mutta te pyysitte kait häneltä tarkempaa selitystä?"

"Pyysin kylläkin… mutta…"

"Noh?"

"Hän sanoi tuntevansakin isänsä ja tietävänsä hänen nimensä ja että hän kerran oli nähnyt ja puhutellut tätä… mutta…"

"Mutta?"

"Mutta hän oli luvannut, ettei hän koskaan ilmaisisi kuka tämä on."

"Sangen kummallista!… Noh, mutta sihteeri-hyvä, mitä hyötyä voi hänellä olla siitä, että hän salaa isänsä nimeä, etenkin kuin tämä isä, olkoonpa hän kuka tahansa, ei näytä vähintään pitävän huolta lapsestansa, sillä jos hän sen tekisi, miksi antaa hän tytön sitten oleskella senlaisessa seurassa?… Mutta mahdollista onkin, että hän on pannut tämän näiden ihmisten hoidettavaksi."

"Ei; päivää jälkeen äidin kuoleman sai tyttö häneltä kymmenen riksiä hautajaisiin… mutta sitten ei hän ole kuullut hiiskaustakaan hänestä."

"Ja sittenkään ei hän tahtonut ilmaista hänen nimeänsä?"

"Hän on luvannut salata isänsä säädyn ja nimen."

"Kenelle on hän sen luvannut?"

"Isällensä."

"Nämäthän ovat pelkkiä arvoituksia!"

"Ja hän on luvannut sen äitinsä muiston nimessä."

"Äitinsä muiston!… kaikki tämä tuntuu minusta tarinalta."

"Niin, rouvaseni, äitinsä muiston nimessä on hän luvannut salata julmasydämisen isänsä nimen… tällä lapsiraukalla on kultainen sydän, sillä hän kunnioittaa äitinsä muistoa, ja sen vuoksi en minä ole rohjennut kysellä häneltä enempää."

"Mutta voihan hän mennä isänsä luokse ja sanoa hänelle, että…"

"Hän on myöskin luvannut, ett'ei hän koskaan kävisi hänen luonansa."

"Onko hän tehnyt tämänkin äitinsä muiston nimessä?"

"On, rouvaseni!"

"Minä olen utelias päästä tuntemaan tuota tyttöä… Kentiesi onnistuisin saada asiasta selkoa."

"Mahdollista… mutta teidän ei pidä kuitenkaan houkutteleman häntä rikkomaan sitä lupausta, jonka hän on antanut… tämä lupaus on hänen pyhyyksensä ja jos se kukistuisi, voisi paljon muutakin hyvää ja pyhää mennä tämän mukana… Ei, olkoon hänen lupauksensa koskettelematta… lopun jätämme me Jumalan huostaan."

"Noh, mitä aijotte te siis tehdä, herra Alm?"

"Minä olen tehnyt päätökseni… minä aijon uskoa hänen kasvatuksensa teille, rouvaseni!"

"Minulleko!… mutta kuka tulee kustantamaan sen, sillä te huomaatte kait, että…"

"Minä olen huomannut, että… hän tulee olemaan täysioppilas, samoilla ehdoilla kuin ne toisetkin."

"Ja kaiken tämän teidänkö kustannuksellanne, herra Alm?"

"Niin, minun kustannuksellani."

"Mutta sihteeri-hyväni, teidänkö varoillanne, jotka…"

"Jotka eivät varoja olekaan, tahdotte kait sanoa… mutta te unohdatte, että minä saan palkkaa."

"Neljä sataa riksiä", lausui rouva Grå hymyillen.

"Toisen puolen tästä käytän minä vuosittain tytön elatukseksi ja kasvatukseksi, ja tämähän on määrältänsä niin paljon kuin rouva saa jokaiselta täysioppilaalta."

"Minä tyydyn sataan pankkoriksiin, jos minä nimittäin vast'edes, samoinkuin tähänkin asti, saan teidän apuanne soitanto- ja piirustus-opetuksessa."

"Aivan mielelläni!… Kiitollisuudesta, koska te my-nnyitte minun toivomukseeni, tulen käyttämään opetukseen yhden tunnin enemmän päivässä kuin ennen on ollut tavallista… oletteko, rouva, tyytyväinen siihen?"

"Minä kiitän teitä… asia on siis päätetty."

"Kättä siihen… kas niin, rouvaseni!… tuo turvatoin lapsi ei ole siis enään äitiä vailla!" lausui kamarikirjuri, hykerrellen käsiänsä ilosta.

"Yhtä vähän kuin hän täst'edes tulee olemaan isääkään vailla", lisäsi koulunjohtajatar, silmäillen liikutuksella tuota nuorta miestä.

"Teillä on hyvä sydän, rouva Grå!"

"Ja teillä, herra Alm, on enkelin sydän!… Jumala siunatkoon teitä kaikesta siitä hyvästä, jota te jokapäivä te'ette!"

"Vielä kerran, kiitoksia, tuhansia kiitoksia siitä, että olitte valmis ottamaan huostaanne minun pienen kasvattityttäreni!"

"Oi, että saisitte hänestä kunniaa, herra sihteeri!… minä toivon sitä saavamme."

"Jumala suokoon sen!… se olisi vähin, jota teidän jalomielisyytenne on ansainnut."

"Jalomielisyyteni?… ah! nimittäkää sitä pelkästänsä ihmisyydeksi!… Kätenne, rouvaseni!"

Nuot hyväsydämiset ihmiset ojensivat kätensä toinen toisillensa jalon te'on vahvistukseksi ja kun he käänsivät kasvonsa toisistansa, tapahtui tämä, pyyhkiäksensä pois kumpikin kyyneleensä, joka oli vierinyt ales heidän poskipäillensä.

Mutta Jumalan enkelit pilvissä, jotka tällä hetkellä katselivat kuvaansa näissä kyyneleissä, eivät kääntäneet heistä pois loistavia kasvojansa.

Kahdeksas luku.

Opettaja ja opettajatar.

Tämän jälkeisenä jälestäpuolenpäivänä istui Alm, kuten tapansa oli yksinänsä kamarissaan kolmannessa kerroksessa eräässä itäisessä pitkäkadun varrella nimenomaisessa kaupungissa olevassa huoneuksessa, viivoittamassa klaveerin nuottia, sillä hän oli soitannon opettaja useoissa koukuissa sekä eteläisessä että pohjoisessa kaupunginosassa.

Ovelle tehdyn naputuksen ja sisäpuolelta tulleen kehoituksen jälkeen avaamaan sitä, astui rouva Grå kirjurin huoneesen.

Iloisena kiiruhti Alm työstänsä häntä vastaan.

"Minun tieni johti pohjoispuolelle kaupunkia jälkeenpuolenpäivänä", lausut rouva, istuttuansa kohtalaiseen mutta puhtaaseen sohvaan, johon Alm kohteliaasti oli johtanut häntä, "enkä minä voinut vastustaa kiusausta tulla teidän luoksenne, herra sihteeri, puhuakseni…"

"Puhuaksemme meidän kasvattityttärestämme", keskeytti häntä Alm; "mikä kohteliaisuus teiltä, rouvaseni!… jospa tietäisitte, kuinka iloiseksi te te'ette minut!… Noh, mitä pidätte te hänestä?"

"Minä olen ihastunut häneen, herra Alm!" vastasi rouva… "hän on ihmeellinen lapsi… tässä kahdentoista vuotiaassa päässä asuu enemmän järkeä kuin monessa kaksi kertaa niin vanhassa… Sanalla sanoen, vaikka hän vaan muutaman tunnin on ollut minun kodissani, rakastan minä jo häntä ikäänkuin olisi hän minun oma lapseni!"

"Kuinka senlaisten sanojen kuulteleminen tekee minun sydämelleni hyvää!" huudahti Alm, vieden koulujohtajattaren käden huulillensa.

"Ja kuinka kaunis hän on!" lausui rouva; "hänestä tulee vaarallinen tyttö, jos hän saa elää."

"Ei vaarallinen, vaan hyvä tyttö pitäisi hänestä tuleman", vastasi Alm.

"Ne uudet vaatteet kaunistivat häntä niin hyvin, uskotteko sen!"

"Oliko hän iloissansa saatuaan ne yllensä?"

"Ah, oli… hän lenteli pöytien ja penkkein yli."

"Onnellinen aika, jolloin ollaan iloissansa pelkästä pumpulihameesta ja kattuuni-esiliinasta."

"Mutta mikä minua enin viehätti", jatkoi rouva, "oli huomio, että hänellä on kiitollinen sydän… hän hyvitteli minua, niin, itkien ilosta, että minunkin silmäni alkoivat vuotaa, ja huusi alituisesti sihteeriä… niin, niin, hän huutelee alituisesti teitä."

"Minuako?"

"Niin, teitä… Missä hän on", huudahti hän, "että minä saisin kiittää häntä, ja suudella hänen käsiänsä?… Te tulette kaiketi meille tänä iltana?"

"Tulen, tulen, rouvaseni… Noh, ette kait ole vielä maininneet mitään hänen isästänsä?"

"En vielä, mutta"…

"Älkäätte mainitkokaan mitään, hyvä rouva Grå! Antakaa hänen pitää tuo salaisuus itsellensä ja minä tulen olemaan siitä teille sangen kiitollinen."

"Kuten tahdotte, herra sihteeri!"

"Kuinka ne muut tytöt kohtelevat häntä?"

"Ah, ne tulivat pian hyviksi ystäviksi hänen kanssansa… Se on selvä, että minä ennenkuin vein hänet yhteen toisten kanssa annoin hänelle tarpeellisia neuvoja."

"Mitä neuvoja, rouvaseni?"

"Luonnollisesti ei käynyt laatuun, että toiset tytöt olisivat tietäneet tuon uuden toverin kuljeskelleen öisin katuja kerjäämässä tahi hänen eläneen kerjäläisten ja muiden roistoväen parissa, ja sentähden pyysin minä häntä sanomaan"…

"Mitä pyysitte te häntä sanomaan?" kysyi Alm hiukan synkistynein otsin.

"Että hän on kunniallisten vanhempain lapsi, jotka aikoja sitten ovat kuolleet, ja että hän heidän kuolemansa jälkeen oli ollut kasvattina erään maalla asuvan papin perheessä."

"Ja tätäkö pyysitte te häntä sanomaan?"

"Niin."

"Sanoiko hän sen?"

"Sanoi kyllä, hänen piti kait sanoakin sitä!"

"Tämä oli pahasti, rouvaseni, sangen pahasti!"

"Jumalani! mitä sanotte te, herra sihteeri!"

"Huolimatta kaikesta teidän hyvää tarkoittavaisuudestanne, rouva Grå-hyväni, oli ensimäinen opetus, jonka hänelle annoitte, valhe… mikä onnettomuus, ett'en minä ennen tullut puhuneeksi tästä asiasta!"

"Te oikein säikähdytätte minua, herra sihteeri!"

"Niin, se oli sangen pahasti!"

"Te arvelette siis, että julkisesti olisi pitänyt tunnustaa hänen olevan tuntemattomista vanhemmista ja… kuljeskelleen pitkin katuja kerjäläisenä?"

"Niin, mitä hän siihen voi?… kaikki tuohan on onnettomuus eikä vika… viimeksimainittua tulee hävetä, mutta ei edellistä… Sitäpaitsi ei pidä koskaan oppia ylenkatsomaan onnettomuutta."

"Teillä saattaa yhdeltä puolin tosin olla oikein, mutta"…

"Lapsi, joka alkaa opintonsa vaiheella ja teeskentelemisellä, on vaarallisella tiellä… suokaatte anteeksi, rouva Grå, mutta minä sanon suoraan mitä minä ajattelen."

"Mutta te myöntänette, herraseni, että jos ne toiset tytöt olisivat saaneet tietää kerjäläistytön olevan heidän joukossansa, olisivat he"…

"Mitä he olisivat?"

"He olisivat karttaneet häntä, osoittaneet hänelle ylenkatsetta ja"…

"Siinä tapauksessa olisivat he huonosti kasvatettuja, rouvaseni, ja sitä en minä suinkaan voi uskoa teidän oppilaisistanne."

"Ja joll'ei lapset olisikaan tehneet sitä, olisi kuitenkin heidän vanhempansa tulleet sangen tyytymättömiksi, siitä olen minä varmasti vakuutettu."

"Tyhmien ennakkoluulojen takia ei ole oikeutta uhrata matoistakaan."

"Minun kouluni voisi tulla kärsimään"….

"Mahdotointa!… Oltaisi vaan sanottu, mikä onkin tosi, että rouva Grå tempasi köyhän orpolapsen puutteesta ja kurjuudesta, ja teitä oltaisiin ylistetty, jota te todella ansaitsettekin… Nyt olette te, rouvaseni, riistäneet itseltänne palkinnon hyvästä työstänne, sillä palkintohan se kieltämättä on, kun maailma tunnustaa ja on kiitollinen siitä hyvästä, jota me te'emme. Ah, nuot ennakkoluulot! ne turmelevat kaiken hyvän sekä siemenen että hedelmät!"

Kova jyskyttäminen ovelle keskeytti keskustelun.

Alm meni avaamaan ovea, jolloin Skinnarvik'in maisteri astui huoneesen. Hänen pukunsa oli sama kuin edellisenäkin päivänä, sillä eroituksella ainoastansa, että tuo halvattu käsi nyt oli kannatettuna rinnan yli kaulahuivilla, joka oli solmittu hänen niskaansa. Kaulahuivilla oli mitä heleänpunaisin väri, luultavasti sen vuoksi, että se loistaisi senlaisten ihmislasten silmiin, jotka joko ovat likinäköisiä, tahi joilla ei ole vaihdettua pientärahaa, kun he kohtaavat kerjäläisen.

"Tervetullut, maisteri-hyvä!" tervehti kamarikirjuri outoa vierastansa.

"Onpa kau'an aikaa siitä, kun kuulin tuon tervetullut-sanan", lausui maisteri.

"Vaan teillä ei ehkä olekaan koskaan ollut senlaista syytä olla tervetullut kuin tänään… Kiitoksia eileisestä… te teitte minulle sangen suuren palveluksen, sillä ilman teitä olisin minä tänään maannut Mälarijärven pohjalla tahi myöskin raastuvan alla olevassa paarihuoneessa, jos olisi onnistunut saada minut ylös… Kummassakin tapauksessa olisi tosin minusta ollut yhdentekevää, mutta nyt olen kuitenkin sangen iloissani, että on, niinkuin on… Noh, kuinka on teidän naapurinne?… en kysy juuri ystävyydestä hänen laitaansa."

"Mylläriäkö herra tarkoittaa?… Aamupäivällä oli hänen laitansa sangen hyvin, sillä halkaisemaan senlaista kalloa, kuin hänellä on, tarvitaan väkivasara… Mutta hänestä kärysi kissalta, ja hän laputti maksoihinsa."

"Oliko hän siis matkoissansa, kun poliisit tulivat?"

"Niinpä hän oli… Mutta poliisit olivat sen sijaan kiinni minut ja Saara-matamin; eihän ne luonnollisesti voineet palata tyhjin käsin takasin."

"Teidätkin!… Mutta olinhan minä ilmoituksessani poliisipäällikölle selvästi kehunut teidän hyvää käytöstänne, maisteri-parkani."

"Tuskinpa minä olin kurkistanut sisään, ennenkuin minä sain pötkiä ulos jälleen… Mutta Saara, mummoparka, sai hiipiä putkaan. Kuka olisi voinut ajatellakaan, että minun ystäväni Broms oli niin laveissa asioissa!… Että hän harjoitti salakuljetusta kuin tehtailija, sen minä tiesin, eikä siinä mitään pahaa ollutkaan… mutta että hän oli asioissa päävarkaan, Stång'in, kanssa, sitä minä en voinut aavistaakaan… Yhtä ja toista tuli ilmi poliisitutkinnossa… siitä oppilaasta ei minulla ole yhtään kunniata… Mies, jolla on olkapäät kuin myllyntammi, käyttää ainoastansa pitkiä sormiansa, hyi saakeli!… minä puran veljenmaljan hänen kanssansa! Mutta minä sitten… minä, joka luulin saavani hänet perinnöksi myllärittä ja siitä syystä jo olin pannut uusia nauloja sauvani helaan."

"Teidän tulee olla iloissanne, että pääsitte hänestä, arvelen minä."

"Älkää sanoko niin, herra… yksinänsä oleminen ei ole hauskaa tässä maailmassa… Kunhan vaan tietäisin, miten voisin saada koiran halvalla hinnalla… Mutta yhdestä toiseen, kuinka pikku Mandi voi?… Olisipa hauskaa tietää mitä hän nyt toimii."

"Hänestä on tehty täysi oppilas ja tämä rouva on hänen opettajattarensa."

Entinen opettaja käänsi kuihtuneet kasvonsa, joissa oli nuot vilkkaat silmät, kasvattityttärensä uuteen opettajattareen, joka myöskin puolestansa tarkkaavaisuudella katseli kerjäläistä, jonka te'oista edellisen yön kohtauksessa Alm jo oli hänelle kertonut.

"Vai niin, rouvaseni pitää koulua?" kysyi maisteri, tirkistellen häneen hiukan viekkaasti.

"Niin, ystäväiseni, minä pidän koulua", vastasi rouva lempeästi.

"Minä sanon rouvalle, että Mandi ei ole mikään kyyhkysen poika, vaikka hän on kaunis kuin kyyhkyinen ja kauniimmaksi tulee hän, jahka hän ennättää heittää lapsenkenkänsä, vaikka minä todellakin pelkään, että"…

"Mitä te pelkäätte?" kysyi rouva.

"Että jos rouvan koulussa menetellään, kuten useimmissa muissa täällä Tukholmassa olevissa, saa pikku Mandi ensiksi oppia"…

"Mitä saa hän ensiksi oppia?"

"Näkemään nälkää… mutta se on tarpeetointa, rouvaseni, sillä sen hän on oppinut jo ennestänsäkin. Kerjäläisten joukossa ja tyttökouluissa alkaa ensimäinen opetus aivan samanlaisen kaavan mukaan."

"Teillä on huono ajatus Tukholman tyttökouluista, maisteri-hyväni."

"Ylioppilaana ollessani opetin minä tyttökouluissa… kun tulin silloin kouluun, tyttöjen kirjoitusvihkot kainalossani, juoksivat he kaikki hengästyneinä vastaani… mutta tiedättekö, mitä he minulta tahtoivat?"

"Luultavasti tahtoivat he tietää, kuinka monta muistutusta te olitte tehneet heidän kirjoitusvihkoihinsa."

"Eipä suinkaan, rouvaseni… he tahtoivat tietää, josko minulla, kuten tavallisesti, oli piparileivoksia ja nisuleipää taskussani… koko minun opettajapalkkani meni tykkänänsä piparileivoksiin ja nisusiin, mutta luultavasti ei olekaan kellään oppineella ollut yhdellä kertaa niin paljon leipää taskussansa, kuin minulla oli… Minun seuraajani tyttökouluissa oli nuori pappismies, mutta hän söi piparileivoksensa ja nisusensa itse, ja pian tulivat ne pienet Jumalan enkelit yhtä koinsyömiksi ja mustiksi kasvoiltansa, kuin hänen kauhtanansakin oli."

"Olisipa hauskaa tietää, mikä tyttökoulu se oli", ihmetteli rouva.

"Aivan samanlaista oli kaikissa", vastasi maisteri ujostelematta; "ja tämä on perhanan huonosti… Kasvavat lapset tarvitsevat ravitsevampaa ruokaa kuin täysikasvaneet… taimet tarvitsevat lihavampaa maata ja parempaa hoitoa kuin suuret puut… eikö oppilaamme näytä kananpojilta, jotka kau'an ovat olleet häkissä torilla, tahi ahvenilta, jotka kau'an ovat olleet kala-ammiossa… senpä minä hyvin luulisin."

"Mutta ottakaattehan tuoli ja istukaatte, maisteri-hyväni!" pyysi hyväluontoinen huoneenisäntä.

"Mihin sitten?" kysyi kerjäläinen.

"Hoh, mihin vaan tahdotte."

"Oven pieleen en minä tahdo istua", vastasi kerjäläinen, "ja peremmälle huonetta en minä voi käydä istumaan, sillä minä en ole niin reilattuna… Sentähden olen minä opetellut seisomistaitoa ja seista voinkin minä yhtä hyvin kuin kuningas hovijuhlapäivinä."

"Minua hämmästyttää", alkoi rouva, "että miesi teidän kasvatuksellanne ja tiedoillanne"…

"Vanha virsi!" keskeytti häntä maisteri; "kuka ei sitä osaisi? Tunteeko rouva kauppaneuvos Räyel'in?"

"Minä luulen kuulleeni hänestä puhuttavan", vastasi hän.

"Mutta te ette tunne häntä?"

"En."

"Noh, sitten ei maksa vaivaa alkaa tuota vanhaa virttä."

"Teillä mahtaa olla paljon selvittelemistä tuon kauppaneuvoksen kanssa?" muistutti Alm.

"On, on, niin paljon", vastasi maisteri, jonka silmät nyt säihkyivät tulta, "on niin paljon, että kymmenen miespolven ikä ei riittäisi siihen, mitä minulla on hänelle sanottavaa… Mutta", lisäsi hän hiukan sävyisemmin, "onko rouvaseni tutkinut pikku Mandia?"

"Jokseenkin… hän lukee taidolla, joka todellakin on kummastuttanut minua."

"Ja kuitenkin tiesitte te ehkä hänellä olleen viisaustieteen maisterin opettajana."

"Niin, siitä tulee kunniata teidän hyvälle sydämellenne, että olette opettaneet sitä lapsiraukkaa lukemaan."

"Entä kirjoittamaan sitten… onko rouvaseni nähnyt pikku Mandin käsialaa?"

"Olen, se on erinomaisen kaunista… minä näin sitä tuossa tarinassa, jonka herra sihteeri näytti minulle."

"Senlaisen käsialan oleman pitää, rouvaseni… tavallisesti nimitetään huonoa käsialaa naisen käsialaksi, ja minkätähden? niin sentähden, että kirjainten pitää olla suoria ja kankeita ikäänkuin olisi niillä kureliivit vyöllä… Sääli naisia… kureliivit heillä ja kureliivit kaikella, mitä he tekevät… Kirjoitetun kirjaimen pitää oleman pyöryläisen kuin kahvipapu, mutta ei ympyriäisen kuin herne… sen pitää oleman soman ja eteenpäin pyrkivän kuin tyttö sipsuttaakseen katrillissa."

"Sangen runollisesti lausuttu", ylisti rouva, joka, huolimatta pistosanoista tyttökouluja vastaan, oli kovin huvitettu tuosta kummallisesta kerjäläisestä.

"Tässä on minulla mukanani muutakin, jonka hän on kirjoittanut minun sanojeni mukaan", sanoi maisteri vetäen näkyviin puoliarkin, jonka hän antoi Alm'ille.

"Tarina, luulen minä", lausui tämä, silmäillen paperia.

"Aivan niin… tarina on kynnys parhaimpaan pikkulasten kouluun."

"Tarina kummallisesta puujalasta", luki Alm; "te myytte kaiketi tämän minulle?" kysyi hän sitten.

"Kaiketikin."

"Jos teillä on useampia tarinoita, ostan minä ne kaikki."

"Yksi erässään, herra… minä häpeän kerjätä herralta, mutta koska jutteleminen teidän kanssanne on minusta hauskaa, otan min& tarinan tarjoamisen asiakseni."

"Mutta, miksi ette käytä samaa hienotuntoisuutta muitakin kohtaan?… Minä takaan, että teidän työnne saa menekkiä."

"Noh, hän alkaa kait ranskankielellä, kuten tavallista on?" kysyi maisteri kääntyen rouvaan ja jättäen vastaamatta Alm'in kysymyksen.

"Tietystikin tulee hänen oppia nykyajan kieliä", vastasi opettaja-rouva.

"Sittenpä on sangen onnellista, että hän jo on oppinut äidinkieltänsä… kouluissa ja opistoissa aljetaan tavallisesti sillä, jota ei koskaan lopeteta, mutta sitä vastoin ei koskaan aljeta sillä, jota ei milloinkaan pitäisi lopettaa. Pikku Mandi saa kaiketi lukea Telemak'ia samoinkuin muutkin oppilaat."

"Tietystikin… maisteri tietää kait, että Telemak'ia tavallisesti luetaan paremmissa kouluissa?"

"Kyllähän minä sen tiedän… Calypso ne pouvait se consoler du départ d'Ulysse… Kalypso ei voinut lohduttaa itseänsä Ulysseen poislähdöstä… mutta Kalypso lohduttaa itseänsä… hän rakastuu poikaan, oltuansa ensin kahdeksan vuotta rakastuneena tämän isään… Kaikki tämä on tarpeellista ja hyödyllistä tietää, sillä se, joka on luvallista jumalaiselle, ei voi olla virhe ihmislapsellakaan… Pelkkää rakkautta alusta loppuun saakka, ei mitään muuta kuin rakkautta… Tästä lumoavasta opetuksesta kasvaa pienten lapsienkelein sydämissä yksi rakkauden alttari toisensa perään, joiden juurella lukemattomat Telemak'it notkistavat polviansa… tuo Telemak'in kirjoittaja on luonut useampia lemmettäriä kuin koko Olympo aikanansa."