SISÄLLYS: (continued 2)

Hyväluontoinen opettaja-rouva puri huultansa ja alkoi kyllästyä tuohon säälimättömään koulujen arvostelemiseen.

"Ja sitte tulee hän kaiketi kuluttamaan puolet ikäänsä piirtämällä kukkasia velinipaperille", jatkoi tuo säälimätöin arvostelija, "vaikk'ei hän koskaan saa tietää enempätä niistä, jotka maassa kasvavat, kutu että ne ovat hyviä nimi- ja syntymäpäivinä ja että ne ovat kauniita katsella ja suloisia haistella… mutta todellakin, onhan kaksi kasvia, joista he saavat perinpohjaisen käsityksen, nimittäin myrtti, joka kelpaa morsiusseppeleeksi ja koivu, jonka oksilla kuritetaan… Onhan siinä kuitenkin hiukka luonnontiedettä!"

Opettaja-rouva oli täydellä todella suuttumaisillansa tuohon häpeämättömään maisteriin; mutta silmäys kerjäläisen vaatteisiin poisti silmänräpäyksessä hänen vihansa.

"Minä en tiedä parempata neuvoa", lausui nyt Alm, joka loppupuolella arvostelua oli lukenut tarinan kummallisesta puujalasta, "kuin että te Svärd-hyväni, joka todellakin olette nimenne kaltainen [svärd merkitsee miekka], sanotte jäähyväiset Skinnarvik'in hökkeleille ja autatte meitä parantelemaan kouluja ja oppitaitoksia… Ken tietää eikö tuosta tulisi jotakin hyötyä!"

"Minulla olisi kyllä halua siihen", vastasi maisteri, "jos ei muun takia niin saadakseni maistaa ruokaa, niinkuin vankeuslaitosten johtajilla on tapana tehdä."

"Noh, kuten on heillä siis tapana tehdä?" kysyi rouva.

"Kun he tulevat asianomaiseen paikkaan saadaksensa tietoja vankein hoidosta ja vankilan johtamisesta, maistavat he ruokaa, ja koska tämä aina on hyvää ja moitteetointa, menevät he kotiansa makaamaan vanhurskasten unta."

"Mutta todella puhuen, ystäväni, jos minä voisin valmistaa teillen"….

"Puhutelkaa minua sinuksi, herraseni; se kuuluu somemmalta", keskeytti maisteri. "Nuoret herrat puhuttelevat aina henttujansa ja kerjäläisiä sinuksi, tarvitsematta juoda sinunmaljaa heidän kanssansa."

"Noh, kuten tahdot; jos minä valmistaisin sinulle tilaisuutta"…

"Mahdotointa, hyvä herra!" keskeytti häntä jälleen kerjäläinen; "minä olen tottunut vapaasen elämään, ja tottumuksesta on kasvanut mieltymys… Luuleekohan herra varpuisen, joka hyppelee maassa ja noukkii jyvän sieltä, toisen täältä, luuleekohan herra tämän haluavan vaihtaa oloansa tiikerin kanssa, joka on suljettu häkkiin ja jolle syötetään kaniineja?… ei, ei!… Ja muutoinkin, herraseni, niin kurjalta ja katalalta kuin minä näytänkin", lisäsi hän, jolloin hänen silmänsä alkoivat säihkyä uusia salamoita, "on kuitenkin olemassa yksi, jolle minä olen synninrangaistus, hirmuinen synninrangaistus… ja tämä yksi, niin rikas ja arvossa pidetty kuin hän onkin, pakenee nähdessänsä vilahduksenkin minun repaleistani ja vapisee, kun hän ei voi väistää minua!"

"Ja rangaistaksesi nyt yhtä ainoata", lausui Alm, "rankaiset sinä itseäsi omalla kurjuudellasi ja kaikkein ylenkatseella koko elinaikasi?"

"Perseus olisi tullut ikimainittavaksi, mutta Atlas olisikin ollut ainoa, jonka hän Medusanpään avulla muutti kiveksi", vastasi kerjäläinen; "jättäkäämme siis tämä, lupauksella palata siihen tulevaisuudessa, kuten sanomalehdissä sanotaan, milloin tahdotaan helpolla hinnalla päästä mutkikkaasta asiasta."

"Noh, voitko sinä antaa jotakin tietoja entisestä oppilaisestasi?" kysyi Alm.

"Niin, voitteko sen?" kysyi opettaja-rouva.

"Tunsitko sinä hänen äitinsä?" virkkoi kamarikirjuri.

"Ainoastansa yhden vuoden", vastasi maisteri; "hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin valkaisematoin kalikoo-kangas, mutta hänen kätensä olivat punaiset kuin pionikukat, kunnes kuolema värjäsi nekin keltaisiksi… Hän oli pesuvaimo ja asui viimeisen vuotensa lähellä Jörgen'in taloa."

"Hän eli tietysti suuressa köyhyydessä?"

"Tietystikin… ne, jotka huuhtovat liinavaatteita ja ne, jotka huuhtovat ihmissieluja, eivät koskaan rikastu… ne, jotka pesevät vaatteita ja ne jotka opettavat lapsia, eivät koskaan tiedä, mitä lihavuus on… muutoin oli hän hyvä ja leppeä olento, vaikka hänkin, jos vaan olisi tahtonut, olisi voinut ja pitänytkin olla Medusanpää… mutt'ei hänen huvituksensa oli kärsiminen, samoinkuin minun on kerjääminen."

"Etkö tiedä kuka tytön isä on?"

"En, mutta minä olen vakuutettu hänen olleen ylhäisen herran, sillä hän ei pitänyt väliä äidistä eikä lapsesta… sitäpaitsi ryhdynkin minä sangen harvoin toisten asioihin… alkaa tulla hämärä ja aika on, että lähden jatkamaan kulkuani… Minä pidän paljon hämärästä, sillä silloin rupean minäkin näyttämään samanlaiselta kuin muutkin ihmiset. Hyvästi, hyvä herra! nöyrin palvelijanne, rouvaseni… Tervehtäkää pikku Mandia Skinnarvik'in maisterilta!"

Maisteri oli aikeissa lähteä menemään.

"Tässä on rahaa tarinastasi", sanoi Alm, antaen hänelle kaksi riksiä.

"En ole koskaan vastahakoinen", vastasi kerjäläinen pistäen rahat taskuunsa; "tosin sain minä eilen niin paljon, että minä voin elää sillä kaksi kuukautta, mutta yksi minun pääperustuksistani on, etten anna koskaan takasin mitä saan, sillä mitä minä olen antanut, en ole koskaan saanut takasin… ja ilman sitä menee se paljon pikemmin, kuin se tulee… tuhlaajat ja kerjäläiset eivät koskaan pidä lukua äyristä.. Hyvää yötä, herrasväkeni!"

"Kuulepas, nytpä muistan, näitkö sinä erästä sateenvarjoa Broms'in luona, sillä eilen unohdin omani hänen kamarihinsa?"

"Erästä sateenvarjoa… oliko se mustasta silkistä valkoisella varrella?"

"Aivan niin… se on minun, kuulen ma.. se on aivan uusi ja minä ostinkin sen vasta eilen… minä arvaan, että mylläri on anastanut sen."

"Oikein arvattu, herraseni! hänellä oli se mukanansa, kun hän meni pois tänä aamuna… mutta… mutta minä muistelen jotakin sateenvarjon johdosta."

"Mitä sitten?"

"Minä muistan kysyneeni mylläriltä, kun aamulla näin sen komean sateenvarjon hänen kourassansa, mistä hän oli saanut sen."

"Noh, mitä hän vastasi?"

"Hän vastasi sen pudonneen sateen mukana ales taivaasta, koska meidän Luojamme aina pitää huolta luoduista olennoistansa… minun ystäväni, mylläri, on välistä sangen leikillinen, jos saan sanoa; mutta hänen leikillisyytensä on kentiesi liian purevaa… usein purevaa kuin terävä veitsi… mutta sitäpaitsi en minä koskaan ryhdykään toisten asioihin!"

Tämän sanottuansa meni Skinnarvik'in maisteri kamarikirjurin asunnosta.

Yhdeksäs luku.

Tarina kummallisesta puujalasta.

Olipa kerran Skånessa muuan pormestari, joka oli sangen rikas ja lihava, sillä hän söi enemmän kuin kaikki raativeljet yhteensä ja hän joi enemmän viiniä kuin kaikki raatihuoneen alakerrassa olevat vangit joivat vettä yhteensä, ja sen pormestarin nimi on Tröglund.

Mutta pormestari oli niin lyhyt vartaloltansa, että hänen vatsansa milt'ei laahasi maata, ja tämä huoletti häntä kovin. Sentähden makasi hän yön toisensa perään vuoteellansa mietiskellen, miten hän tulisi yhtä pitkäksi kuin muutkin pormestarit olivat.

Vihdoin keksikin hän keinon ja te'etti saappaisiinsa korkeat korot ja ne korot olivat vähintäänkin puolen kyynärän korkuiset.

Kun nyt pormestari oli saanut korkonsa valmiiksi, meni hän ulos kadulle koettelemaan niitä, ja kaikki kansa kaupungissa tuli suuresti ihmeisiinsä siitä, että pormestari oli tullut niin suureksi, vieläpä suuremmaksi kuin kukaan pormestari ennen häntä oli ollut, tahi tulisi olemaan.

Koska pormestari huomasi tämän tuli hän ylen määrin iloiseksi mielessänsä, ja hän pani nenänsä pystyyn kuullaksensa mitä linnuilla taivaan alla oli sanomista siitä, että hän oli tullut suuremmaksi kuin kaikki muut maailman pormestarit.

Mutta silloin tapahtui, että hän katsellessaan taivaaseen tuli loukanneeksi oikeanpuoleisen jalkansa kiveen, joka sattumalta oli kadulla, ja pormestari kompastui siihen kiveen ja katkasi silloin oikeanpuolisen jalkansa, jonka tähden kaupungin kansan täytyi kantaa hänet kotia asumukseensa, ja kaikki kansa itki kantaessansa häntä kotia, sillä pormestari oli sangen lihava ja raskas ja hänen saappainsa korot olivat vähintänsäkin puolen kyynärää korkeat.

Mutta pormestari sairastui niin, että lääkärien täytyi leikata pois jalka ja pormestari valitti ääneensä, että hän oli menettänyt jalkansa, ja kaikki kansa kaupungissa valitti hänen kanssansa.

Kun nyt pormestari suuressa surussansa huomasi, ett'ei hän voinut hoitaa eikä toimittaa painavaa ja tärkeätä virkaansa, menetettyänsä oikeanpuoleisen jalkansa, lähetti hän noutamaan vieraasta maasta puujalkaa ja tämä puujalka oli summallisin maailmassa.

Sillä jos painoi suurta jousta, kävi jalka itsestänsä ja jos painoi pientä jousta pysähtyi se itsestänsä. Niin kummallinen oli se puujalka.

Nyt nousi pormestari varahin makuulta eräänä aamuna ja kiinnitti puujalan sääreensä, vaikka hän oli puettu ainoastansa villapaitaan ja villaisiin alushousuihin, sillä hän tahtoi mielellänsä koetella, miltä puujalka tuntui, kun se oli kiinnitetty hänen sääreensä.

Ja hän painoi sitä suurta jousta. Vaan kuka tuli iloiseksi, joll'ei hän, kun puujalka alkoi käydä itsestänsä vuoteelta ovelle ja ovelta ulos kadulle ja torille.

Kun kansa kaupungissa sai nähdä pormestarinsa, alkoi se juosta ja huutaa hurraata, vaikka hän oli puettu pelkkään villapaitaan ja villaisiin alushousuihin.

Ja kaikki kaupungin raatimiehet syöksyivät ylös vuoteeltansa ottamaan vastaan pormestariansa ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa ja kiitollisuuttansa siitä uudesta jalasta, jonka hän oli hankkinut itsellensä ja jota ilman kaupunkia ei voitu hallita.

Kun pormestari nyt sai nähdä kansan, joka huusi hänelle hurraata ja raatimiehet, jotka tulivat häntä vastaan parittain, tuli hänen mielensä kovin liikutetuksi ja hän tahtoi seisahtaa, pitääksensä puheen ja lausuaksensa heille kaikille suuren suosionsa ja tyytyväisyytensä.

Mutta vaikka hän etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, ei hän löytänytkään sitä ja vaikka hän painoi painamistansa suurta jousta, kävi puujalka yhä kiivaammin.

Mutta pormestari hyppäsi kansajoukon yli ja potkasi kumoon raatimiehet, jotka aikoivat panna tammenlehtiseppeleen hänen päähänsä, ja vihdoin hyppäsi hän kaupungin porttien yli, joten hän tuli valtamaantielle.

Silloin arveli pormestari tämän menemän liiallisuuksiin ja hän tahtoi seisahtaa; mutta miten hän koettikin, ei hän koskaan saanut käsiinsä sitä pientä jousta ja vaikka hän painoi painamistansa sitä suurta, muuttui kulku yhä kiivaammaksi ja kiivaammaksi.

Nyt tuli pormestari sangen peljästyneeksi ja hän huusi kaikille, joita hän kohtasi:

"Hyvät ihmiset! hyvät ihmiset! ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Ja kaikki ihmiset sekä jalkamiehet, ratsastajat ja ajajat alkoivat kiiruhtaa pormestarin jäljessä, saadaksensa hänet kiinni; mutta ei ollut yhtään elävää jalkaa ihmisillä eikä hevosilla, joka olisi voinut vetää vertoja puujalalle.

Niin kuljettiin koko Götanmaan halki ja tuo pormestari-raukka hikoili niin suuria pisaroita, että hänen ympärillänsä oli ikäänkuin järvi, missä hän vaan kulki.

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" pyysi hän ja itki niin surkeasti.

"Ottakoon hitto!" sanoivat talonpojat tanhuvillansa ja hiipivät puiden ja pensaiden alle suojaan, sillä heistä tuntui ikäänkuin taivaasta olisi satanut.

Ja näin tuli pormestari Tukholmaan; mutta välillä oli hän laihtunut niin, että hänen lävitsensä voitiin nähdä sekä kuu että aurinko.

Kun pormestari juoksi nyt Horn'in tulliportin läpi, huusi hän uudestansa:

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Kun tullimiehet ja kaartinvahdit näkivät tuolla matkustavaisella olevan tullaamatointa tavarata muassansa ja kuulivat hänen huutavan: "ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" luulivat he hänen tekevän pilkkaa heistä ja sentähden alkoivat he juosta hänen jäljessänsä, eivätkä he koskaan olleet ollut niin vireöitä virassansa kuin tällä kertaa; mutta ei yksikään jalka, ei tullipalvelijoiden eikä kaartilaisten, voinut vetää vertoja puujalalle.

Nyt riensi pormestari pohjoissillan yli ja siihen paikkaan oli kerääntynyt joukko parempia ihmisiä, sillä seikka oli senlainen, että erään puilla lastatun ruoman piti kulkeman sillan alitse Blasionsaarelle päin ja tämä ruoma oli kummallinen nähdä.

Kun pormestari nyt juoksi pohjoissillan yli huutaen, kuten ennenkin: "ottakaa minut kiinni!" katsahti kaikki kansa ylöspäin ja alkoi huutaa hänen kanssansa. Mutta kaikki naisväki pyörtyi ja kaatui kadulle, sillä pormestarin villapaita ja villaiset alushousut olivat tykkänänsä riekaleissa ja hajonneet.

Nytpä sattui, että muutamia valtiopäivämiehiä Skånesta seisoi opera-ravintolan edustalla Kustaa Aadolfin torilla, sillä he neuvottelivat keskenänsä valtakunnan edusta ja menestymisestä, niinkuin heillä vielä tänä päivänäkin on tapana tehdä.

Kun he nyt huomasivat pormestarin, hämmästyivät he kovin ja huusivat hänelle näin:

"Oh, oletko sinä Tukholmassa, veli Tröglund! Mutta miksi sinulla on niin kiire, veliseni! ja miksi olet sinä niin ohuvissa vaatteissa!… Tuleppa vaan tänne oprikseen saamaan itsellesi ryypyn, sillä ilma hiukasee!"

Mutta pormestari huokasi ja vastasi:

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!"

Silloin sanoi muuan valtiopäivämies:

"Tröglund, velisetti! koska tarvitsi muinoin juosta sinun jäljessäsi, saadaksi sinua kapakkaan ja koska tarvitsi sinua taluttaa ryypyn luokse!… Oletko menettänyt järkesi, vai onko oikeus-kanslerin virasto sinun kintereilläsi!"

Pormestari etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, mutta ei voinut löytää sitä, ja jota enemmän hän painoi sitä suurta, sitä kiivaammaksi kävi hänen kulkunsa.

Kun hän nyt näki ravintola-osoitteen toisensa perään kiitävän hänen ohitsensa ja katoavan hänen silmistänsä, silloin piti hän kaikki menneenä ja toivoi itsellensä kuolemata.

Mutta puujalka juoksi juoksemistansa, ja mihin pormestari vihdoin joutui, sitä ei tiedä kukaan.

Ja siten loppui tarina kummallisesta puujalasta, josta tarinasta opitaan osaksi kuinka vaarallista on pienelle ja paksulle miehelle koettaminen tulla suureksi korkeiden korkojen avulla, osaksi myöskin, että, kun on valitseminen kahden pahan seikan Välillä, pitää ennen koettaman kuhnustaa eteenpäin tiellänsä, kuin juosta yli määrän tässä maailmassa.

Kymmenes luku.

Rautavaaka.

Pimeä syysilta oli levittänyt vaippansa kaupungin yli, kun kamarikirjurimme lähti kodistansa, itäisen pitkäkadun varrelta, ja ohjasi kulkunsa Etelälle, käydäksensä, kuten välipuhe rouva Grån kanssa oli, katsomassa hänen koulnlaitostansa ja hiukan juttelemassa tuon kaksitoistavuotiaan Amanda Lang'in kanssa, jonka kasvatusisäksi hän nyt näin äkkiarvaamatta oli tullut.

Kun äsken ollaan luettu jotakin, olkoonpa se ikävätä tahi hauskaa, tarttuu siitä tavallisesti jäljestäpäin vähäksi aikaa jotakin muistiin. Alm oli, ennenkuin hän otti hattunsa ja keppinsä lähteäksensä ulos, tullut lukeneeksi sen tarinan, jonka hän viimeksi oli ostanut tuolta omituiselta kerjäläiseltä, ja se haamoitteli vielä vaikka hämärillä piirteillä hänen aivoissansa.

Jokaista lyhyttä ja paksua herraa, jonka hän kohtasi, katseli hän niin suurella tarkkaavaisuudella, kuin pimeys ja kohteliaisuus salli, sillä hän luuli jokaisessa senlaisessa henkilössä näkevänsä vastaisuuden tuolle onnettomalle pormestarille Skånessa. Ensiksi oli hän utelias tietämään, josko tällä vastaantulijalla oli korkeat korot saappaissansa ja sitten, jos joku heistä olisi kylläksi onnetoin menettämään jalkansa, miltä tämä näyttäisi senlaisella puujalalla, kuin pormestarin oli.

Hänen par'aikaa näin käyskennellessänsä ja melkein samalla hetkellä, kun nuot tarinan synnyttämät haaveilut olivat katoomaisillansa ja tekemäisillänsä tilaa toisille, totisimmille mietiskelyille, luuli hän kuulevansa tuon yksitoikkoisen äänen eräästä paksusta, rautahelaisesta sauvasta, joka jytisi tavattoman raskaasti katukiviä vastaan. Vähitellen rupesi tuo jylinä kuulumaan puujalan polkemiselta katuun.

Jossakin muussa tilaisuudessa ei tämä olisi kovinkaan herättänyt hänen huomiokansa, koska puujalat eivät laisinkaan ole outoja Tukholman kaduilla; mutta nyt, kun hänen mielikuvitelmansa oli kiintynyt tänlaisiin edistymisen keinoihin, oli luonnollista, että hänen silmänsä ja korvansa kääntyisi siihen suuntaan, mistä tuo raskas jytinä kuului, joka vihdoin muuttui niin kovaksi ja yhtämittaiseksi, että melkein saattoi luulla olevan ei yhden, vaan ennemmin kolme senlaista toistensa seurassa.

Eikä viipynytkään kau'an, ennenkuin hän kohtasi erään sangen surkean olennon. Meidän kamarikirjurimme huomasi nimittäin pimeässä miehen, joka vaivaloisesti kompuroi eteenpäin kahdella jalalla, joista toinen oli puusta, ja jolla oli sauva kummassakin kainalossa. Juuri tämä puujalka ja nämät sauvat saivatkin aikaan tänlaisen jytinän.

Mies oli puettu avaraan, tavallisesta, vaaleasta patjakankaasta tehtyyn nuttuun ja päässänsä oli hänellä lättähattu reunusteilla, jotka melkein peittivät hänen kasvonsa. Enempää ei Voinut Alm lyhdyn himmeässä valossa eroittaa tuosta rampa-raukasta.

Hän ja raajarikko menivät toistensa ohitse; mutta kun Alm oli käynyt muutaman askeleen, kääntyi hän ympäri, heittääkseen vietä kerran silmäyksen tuohon onnettomaan, joka hänen kummastukseksensa ei ollut pysähtynyt pyytämään almua.

Mutta silloin huomasi Alm, että raajarikkokin oli pysähtynyt ja myöskin katseli ympärillensä ja että hän, Alm'in katsellessa häntä, jatkoi jytäjävää kulkuansa.

Alm, joka uudestansa tuli ajatelleeksi tuota pientä, paksua pormestaria, huomasi sen raajarikon, joka nyt oli hänen silmäinsä edessä, olevan pitkän ja erinomaisen jyhkeäkasvuisen miehen.

Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt suurempaa huomiota tähän seikkaan, vaan jatkoi kulkuansa, ajatellen pian tykkänänsä muita asioita kuin puujalkoja ja sauvoja.

Hän ajatteli tuota tyttö-raukkaa, jonka hän tänä iltana jälleen tulisi näkemään ja jonka hän oli onnistunut temmata pois turmion helmasta ja hän nautti sydämensä syvyydessä sitä tyytyväisyyttä, jonka tieto tehdystä hyvästä työstä aina synnyttää.

Jos hän ei olisi ollut niin syvään vajonnut näihin mietteisiin, olisi hän ehkä kummastellut sitä, että puujalan jyminä oli yhä yhtä kova, vaikka sen, joka sai tämän jyminän aikaan, olisi pitänyt, mennen aivan vastakkaiseen suuntaan, kaukeneman hänestä kaukenemistansa. Tosin kuuli hän tämän jyminän, mutta hän luuli korvansa valehtelevan, kuten usein luullaan.

Tultuaan Nautatorin kadulle, astui Alm sisään eräästä portista oikealle päin ja tuli erääsen vähänläntään kauppapuotiin, jossa myytiin kaikenlaista rihkamatavaraa, joiden joukossa käsineitä ja sateenvarjojakin.

Muuan vanha rouva, joka seisoi myymäpöydän takana, tervehti kohteliaasti ja tutusti tuota sisäänastuvaa ostajaa, joka myöskin puolestansa yhtä ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.

"Se sateenvarjo, jonka minä ostin teiltä eilen, ei ollut minulle menestykseksi", alkoi Alm puheen ensiksi.

"Ei ollut menestykseksi… kuinka niin, herra sihteeri?"

"Minä olen menettänyt sen… mutta koska taivaan pilvet ei pidä lukua minun onnettomuudestani, täydyn ostaa toisen, niin vastenmielistä kuin se onkin minulle."

"Eikö herra sihteeri ole saanut sateenvarjoansa takasin?"

"En, Jumala paratkoon!… sateenvarjojen laita on sama kuin hattujen ja kalossienkin, puhumattakaan kauniista tytöistä… kun ne kerta ovat menneet, eivät ne koskaan palaja takasin."

"Kyllä minä tiesin herra sihteerin menettäneen sateenvarjonsa, mutta"…

"Tiesikö rouva sen!" keskeytti Alm häntä kummastuneena.

"Mutta minä olin melkein varma siitä, että sihteeri jo oli saanut sen takasin."

"Kuinka tulee minun käsittää tämän?"

"Sehän on selvää, sillä koska minä tiedän herra sihteerin asuinpaikan, jätin minä sihteerin sateenvarjon sille miehelle, joka oli löytänyt sen."

"Te olette siis nähneet jonkun, jolla oli minun sateenvarjoni?"

"Olen, sekä löytäjän että löydetyn tavaran… mutta minua kummastuttaa, ett'ei hän jo"…

"Noh, mutta mikä ihminen täältä sitten oli minun sateenvarjoni muassansa?"

"Niin, olihan se edelläpuolenpäivää, heti sen jälkeen kun minä olin avannut myymäläni, niin tuli muuan mies sisään"….

"Minkä näköinen hän oli?" kysyi Alm kiivaasti.

"Minä en nyt muista niin tarkkaan… mutta minä luulen hänen olleen pitkänläntäisen miehen; hän näytti viininkuljettajalta."

"Ja hänellä oli sateenvarjo mukanansa?"

"Niin, hän sanoi eilen löytäneensä sateenvarjon erään portin pielestä Etelästä ja hän tahtoi tietää kenenkä oma se oli."

"Mutta kuinka voi hän tietää sen olleen ostetun teidän puodistanne?"

"Sehän on mitä helpointa, sillä onhan meidän nimileimamme joka myydyssä sateenvarjossa."

"On kaiketi, mutta kuinka voitte te tietää sen olleen saman, jonka minä ostin täältä eilen?"

"Eihän minulta nyt niin huono muisti ole, herra sihteeri!… Sen sateenvarjon tunnen minä varsin hyvin, sillä sen reunassa on pieniä tähtiä ja sen valkoinen varsi on toista mallia kuin muiden… sanalla sanoen, minä nä'in varsin hyvin sen olleen saman sateenvarjon, jonka herra sihteeri eilen minulta osti."

"Saiko miesi tietää minun asuntoni?"

"Sai; samassa huoneessa itäisellä pitkäkadulla, jossa räätäli Svensson asuu… olihan se oikein, se?"

"Aivan oikein, ja minä olen sangen kiitollinen… mutta"….

"Eikö miestä ole kuulunutkaan?"

"Ei, rouvaseni!"

"Mutta ehkä herra sihteeri ei ole ollut kotona sitten aamun?"

"Minä olen ollut kotona koko jälkeenpuolenpäivän ja tulen nyt juuri kotoani."

"Sittenpä minua kummastuttaa… ei voi olla epäilemistäkään, ettei herra sihteeri saisi takasin sateenvarjoansa, koska miesi näki niin paljon vaivaa saadaksensa tietää sateenvarjon omistajan nimen ja missä hän asuu… Minä arvelen että hän tulee huomena… Siis ei taida kaupasta tulla mitään tällä kertaa, joll'ette suvaitse ostaa jotakin muuta kuin sateenvarjoja."

"Mutta… mutta eikö miesi sanonut mitään muuta?"

"Mitä muuta olisi hänen pitänyt sanoman?"

"Eikö hänellä ollut… punakat kasvot?"

"Sitäpä minä en pannut muistiini… minusta oli sateenvarjo tärkein."

"Tietystikin… mutta eikö hänellä ollut, ilkeännäköinen muoto?… musta, paksu poskiparta ja"…

"Jumalan nimessä! kuinka voin minä muistaa kaikkien kasvot, jotka käyvät täällä!… Kaikki, jotka ostavat, ovat kauniita minun silmissäni, ja ne, jotka eivät osta, ovat hirveän rumia… se on ainoa arvostelumitta niille kasvoille, jotka käyvät minun myymälässäni."

"Mutta, rouvaseni, mahtanette kait johonkin määriin muistaa"…

"Noh, niin… en minä luule hänen olleen kaunokaisenkaan… mutta minä luulin hänen olleen rehellisen ihmisen, koska hän heti tahtoi saada tietää löydetyn tavaran omistajan nimen… rehellisyys ei ole todeltakaan mikään jokapäiväinen ryyti… ja, joll'en erehdy, näytti hän sangen iloiselta, saatuansa tietää herra sihteerin nimen ja asunnon."

"Hym! hym!" jupisi Alm hampaidensa välistä ja vaipui moniin mietiskelyihin.

"Ehkä saan minä näyttää uutta hansikkavarastoani, jonka minä tänään olen saanut Parisista asti?" kysyi rihkamakauppiatar, levittäen myymäpöydällensä useamman parin valkoisia kiiltohansikkaita; "kohta alkaa tulla tanssiaisten aikakausi, herra sihteeri!"

"Olkaa hyvä että otatten ales uuden sateenvarjon näiden sijaan!" pyysi Alm.

"Todellako?" kysyi rouva uudestansa hämmästyneenä; "minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, vaikka sihteeri ostaisi koko myymäläni… mutta eiköhän ole liian aikaista, että"…

"Minä aavistan, ett'en ikänäni enään saa nähdä menetettyä sateenvarjoani ja koska tähän aikaan sataa satamistansa, taitaa tulla tukalaksi kävellä ilman senlaista… Olkaa hyvä, että otatten ales tuon mustavartisen… ehkä on minulla sen suhteen parempi onni kuin sen valkovartisen."

Rouva täytti luonnollisesti ostajan pyynnön, jonka jälkeen, ja sittenkuin tavara oli maksettu, meidän kamarikirjurimme lausui jäähyväiset ja meni.

Alm jatkoi matkaansa Punaiselle Sululle päin. Mutta hän ei ollut ottanut monta askelta, ennenkuin tuo soinnutoin puujalkojen kolmikopina taaskin ennätti hänen korviinsa. Hän katseli ympärillensä ja huomasi toistamiseen erään lyhdyn valossa tuon valkoisen patjakangasnutun.

Alm säpsähti ikäänkuin joku, joka äkkiä herää unesta ja meni sitten rivakkain askelin eteenpäin katsomatta taaksensa.

Puujalat näyttivät myöskin jouduttavan kulkuansa, eikä niitä enään kuulunut takaapäin, vaan Nautatietorin kadun itäiseltä puolelta.

Kamarikirjuri vilkasi sinnepäin ja tähysteli tutkivalla tarkkuudella tuota synkkää varjoa, joka näyttäytyi itäpuoleisella huonerivillä.

Varjo näytti liikkuvan jokseenkin epävarmasti ja horjuvammin kuin laita tavallisesti on niiden, jotka ovat ennättäneet harjaantua kävelemään puujalalla ja sauvojen nojassa. Lisäksi näytti varjo liian suurelta, ollaksensa jonkun tavallisen raajarikon. Lopuksi tuntui hänestä sangen epäluulonalaiselta, että raajarikko, joka oli pysähtynyt, tavatessansa ensin Alm'in itäisellä pitkäkadulla, sitten lakkaamatta oli seurannut hänen askeleitansa; sillä hän muisti nyt aivan selvään kuulleensa saman kopinan katukiviä vastaan, astuessansa sisään myymälään.

Kaikkia näitä seikkoja, yhteydessä niiden tietojen kanssa, joita hän äsken oli saanut myymälässä, punnitsi Alm sangen tarkkaan ja hän teki miehuullisen päätöksen.

Alm meni entisen Punaisen Sulun ohitse, mutta poikkesi heti vasemmalle ja tuli pian itäiselle niistä kahdesta sillasta, jotka johtavat muinoisen vallihaudan yli ja jossa rautavaaka nyt sijaitsee. Alm astui katsomatta taaksensa, sillä hän oli kyllästynyt puujalan ja sauvain synnyttämään kolkkeeseen, portaita myöten ales rautavaa'alle, josta hän meni erääsen konttooriin, missä oli muutamia rautava'an mittamiehiä työskentelemässä kirjoituspöytäinsä ääressä.

Eräs näistä virkamiehistä, kirjuri Dahl, jätti, nähdessänsä sisääntulevan kamarikirjurin, tuolinsa ja kiiruhti häntä vastaan.

"Veli Alm!" huudahti hän; "onpa kau'an aikaa siitä, kun sinut nä'in… kuinkas on laitasi, veliseni?"

"Hyvin!" vastasi Alm, pudistaen ystävänsä kättä; "oletko jo kohta lopettanut työsi täksi päiväksi?"

"En aivan… mutta sinun tervehtimässä käyntisi tulee antamaan minulle syytä lopettamaan."

"Joko työväki on mennyt kotiansa?"

"Enpä luule."

"Sitä parempi… saanko puhua muutaman sanan sinun kanssasi?"

"Mitä sinä tahdot?… Haluatko illallista, niin odota, kunnes olen pannut kirjat laatikkoon… Pelikaani-ravintolassa on suuria rapuja, veliseni!"

"Kiitoksia tarjoamisestasi, mutta tänä iltana saavat Pelikaanin ravut luultavasti olla rauhassa minulta… Tulehan vaan ulos silmänräpäykseksi, että saan sanoa sinulle pari sanaa kahden kesken."

"Aivan mieleltäni", vastasi Dahl, ja otti hattunsa, jonka jälkeen hän tarttui ystävänsä, Alm'in, käsivarteen ja meni tämän kanssa konttoorista.

* * * * *

Noin 10 minuutia tuon rautava'an konttoorissa pidetyn keskustelun jälkeen meni Alm ylöspäin samoja portaita, joita hän äsken oli astunut alespäin; mutta tultuansa sillalle pysähtyi hän, heittäen ympärillensä vakoelevia silmäyksiä.

Kylmän ja sateisen ilman vuoksi oli ulkona vähemmin kansaa kuin tavallisesti muulloin. Silloin tällöin sipsutti joku piika sateenvarjoineen sillan poikki, tahi kulki siitä joku työmies kiirein askelin; mutta siellä täällä seisoi joitakuita yksityisiä, epäselviä olentoja, jotka nojaten sillan kaiteesen, kurkistelivat ales syvään vallihautaan, luultavasti kuunnellaksensa sadepisaroiden ropinata rautakankeihin.

Näiden olentojen joukossa oli myöskin valkoiseen patjakangasnuttuun puettu raajarikko.

"Miksi sinä, raukka, seisot ulkona sateessa?" kysyi Alm äänellä, joka kuului niin herttaisen säälivältä ja leppeältä.

"Ah, herra!" vastasi eräs heikko ja ruikuttava ääni; "puujalka alkoi päästä irti minun sääriluustani, ja minä olin juuri kiinnittämäisilläni hihnoja."

"Kovan onnen miesi! onko siitä kauankin, kun sinä menetit jalkasi?"

"Määrältänsä vuosi sitten, hyvä herra."

"Missä menetit sinä jalkasi?"

"Kuninkaansaaren höyrymyllyssä."

"Ja nyt sinä tietysti olet kykenemätöin työhön?"

"Niin, Jumala paratkoon!… Ja joll'ei hyviä ja avuliaita ihmisiä olisi, olisin jo aikoja sitten täytynyt kuolla nälkään."

"Sen minä kyllä voin arvata, ja täytynee kait minunkin antaa sinulle roposen puolestani."'

"Jumala siunatkoon teitä siitä!" lausui raajarikko ja kompuroi yhdeltä puolen kaidetta toiselle, joten hän tuli Alm'ia hiukan lähemmäksi.

Meidän kamarikirjurimme otti esiin lompakkonsa ja vetäytyi askeleen takaperin, ikäänkuin tahtoisi hän lyhdyn valossa etsiä soveliasta setelirahaa kerjäläiselle.

Selaillessansa lompakkoaan, piti hän silmällä raajarikon kaikkia liikkeitä; mutta hänen kasvojansa, jotka enemmäksi kuin kahdeksi kolmatta osaa olivat hatun reunain peittämät, ei hän voinut nähdä.

Raajarikko, joka oli pannut pois kummankin sauvansa, puuhaili sillä välin paljon puujalkansa kanssa, joka näytti olevan vaikea saada kuntoon, mutta väliin käänsi hän päätänsä joka suunnalle siltaa, yhä huokaillen ja puuhkien.

Vihdoin näytti hän saaneen puujalan asianmukaiseen kuntoon, sillä hän kohotti yläpuolta ruumiistansa, jonka tehtyä hän pisti oikean käden lakkariinsa ja ojensi terveen jalkansa, silminnähtävästi aikomuksessa uudestansa lähestyä tuota hyvänluontoista herraa, joka vielä selaili lompakkoansa.

Mutta tuota hyvänluontoista herraa tapasi silloin sangen ankara yskänkohtaus, josta oli seurauksena, että ne muut sillalla olevat olennot, jotka tähän asti olivat seisoneet vastakkaisella puolella, silmänräpäyksessä ryntäsivät esille ja saarsivat raajarikon.

Tämä, säpsähtäen ankarasti, huomattuansa sen, koukisti selkänsä ja alkoi uudestansa puuhata tuon juonittelevan puujalan kanssa, vuorotellen huokaillen ja kiroillen.

Mutta tuo hyväluontoinen herra pisti lompakon lakkariinsa, vaikk'ei hän vielä ollutkaan löytänyt mitään sopivata seteliä, ja meni tuota raajarikko-parkaa niin lähelle kuin mahdollista.

"Kuulkaapa, hyvät miehet!" sanoi Alm niille, jotka olivat raajarikon ympärillä, "tehkää hyvin, että autatte tuota onnetointa äijää, sillä hänen puujalkansa on mennyt rikki, eikä hän voi millään lailla korjata sitä täällä sillalla… olisi siis parasta, että taluttaisitte hänet vaa'an luokse… Dmitri, tehkäätte se, niin tulen minä antamaan teille juomarahoja vaivastanne!"

"Aivan mielellämme", lausui yksi henkilöistä, "se käy kyllä laatuun… Tule sinä ronkkakonkka-parka!… me autamme sinua kyllä oikealle tolalle, me!"

"Kiitoksia, kiitoksia, 'hyvät herrat!" vastasi raajarikko; "mutta se ei ole laisinkaan tarpeellista… nyt se on taaskin paikallansa… kas niin, nyt se menee itsestänsäkin… Kiitoksia, kiitoksia, hyvät herrat, jotka olette niin avuliaita kurjaparalle!"

Ja tätä sanoen ojensi hän käsivartensa, tavoittaakseen sauvojansa.

"Mutta entä jos se taas pian joutuu epäkuntoon jälleen", lausui tuo huoltapitävä kamarikirjuri, "parastahan on laittaa se kunnolliseksi, koska kerta olemme siinä puuhassa… Kas niin, miehet, ottakaatte tuon vaivaisen molemmista käsivarsista kiinni ja taluttakaatte häntä varovasti portaita myöten ales."

Kaksi miehistä, joita kaikkiansa oli neljä rivakkaa raudankantajaa, tarttuivat kukin yhteen raajarikon käsivarteen ja pyysivät häntä mitä kohteliaimmalla ja ystävällisemmällä tavalla seuraamaan heitä portaita myöten ales. Harvoinpa on joku onnetoin, ruhjaksi ammuttu sotilas Tukholman kadulla saanut osaksensa niin paljon sääliväisyyttä näin monelta ihmiseltä yht'aikaa, kuin patjakankaaseen puettu raajarikko nyt sai tuta.

Mutta tämä raajarikkokaan ei ollut vähemmin kohtelias ja ystävällinen, sillä hän selitti, ett'ei hän vähäpätöisen henkilönsä vuoksi tahtonut matkaansaattaa kenellekään vähintäkään vaivaa, vaan pyysi, kiittäen kiittämistänsä, että hänen sallittaisiin mennä, koska hänellä kotona oli vaimo ja lapset, jotka varmaankin olivat sangen levottomia hänen pitkällisestä poissaolostansa näin myöhään illalla.

"Kas niin, älä ole nyt itsepäinen, ystäväiseni!" sanoi tuo uupumaton Alm; "sillä tultuasi ales saat ei ainoastansa puujalkaasi kuntoon, vaan myöskin ryypyn ja hiukan haukkaamista… sinä tarvitset sen kyllä, sillä sinä näytät niin vilustuneelta äijäparkani!"

Mutta kerjäläinen, vaikka hän kävikin puujalalla ja sauvojen nojassa, näytti liian ylpeältä onnettomuudessansa, sillä hän vakuutti, ettei hänellä ollut tarvis saada keltään ilmaiseksi paloviinaa saati muuta nautittavaa, ja kaikkein vähimmin senlaisilta, joiden kanssa hänellä ei ollut kunnia olla tuttava.

Mutta tänä iltana oli taivaan tähdissä kirjoitettuna, ett'ei inhimillinen hyväntekeväisyys väsyisi, eikä tunnustaisi mitäkään rajoja innostuksellensa, samoinkuin myöskin, ett'ei tuon eriskummaisen kerjäläisen ylpeyttä eikä kunniantuntoa saisi mikään taipumaan.

Nuot rehelliset, ihmisrakkaat raudankantajat tarttuivat mitä voimakkaimmin kiinni kerjäläisen käsivarsiin, saadaksensa häntä mukaansa, ja tämä vuorostansa ponnisteli vastaan kaikin voimin, irroittaakseen itsensä noiden hyvänsuopien ihmisten käsistä.

Mikä näky ihmisystäville! Jos meidän innokas "suojelusyhtiö" olisi ollut näkemässä tätä joukkoa, olisi se varmaankin langennut polvillensa syksyn lokaan sillalla, ylistäen tätä periaatteidensa loistavata toteuttamista, jos, nimittäin, sillä olisi ollut vettä kestävät päällysvaatteet ja housut Fahnehjelm'in hyvin tunnetusta kautsukkitehtaasta.

Mutta hyväntekeväisyys voi, kuten ylpeyskin, mennä liian pitkälle ja silloin tulee edellinen yhtä paljon kuin jälkimäinenkin vaikeaksi sietää.

Tämä oli myöskin laita kysymyksessä olevassa tapauksessa.

"Tuopa on koko saatana olemaan itsepäinen!" huudahti pisin hyväntekijöistä; "jollet heti tule mukaamme hyvällä, laahaamme sinut ales väkisin!"

"Puhutteko te sillä äänellä, te koirat!" vastasi hyväntekeväisyyden kohde ja levitti samassa molemmat käsivartensa, samoin kuin paiskataan auki kaksi salpapuuta.

Mutia kummankin salpapuun yli löihe ales kaksi paria raudankantajain käsiä, ja sillankaiteen rautaristikot alkoivat narista ja tutista niistä junttauksista, joita näitä vastaan tehtiin.

"Pitäkää lujasti kiinni rosvoa!" huudahti nyt Alm, niin ikään lakaten teeskentelemästä, "ja viekää hänet ales portaita myöten, kunnes saamme tänne vahdin ja poliisit!… viekää roisto ales!"

Ihmisystävällinen ruusukangastus katosi ja sen sijaan ilmaantui nyt ruumiillisen voiman kallioinen ranta koko julmassa alastomuudessansa.

Myllärin vastarinta oli kauheata. Vaikka hän epäilemättä olisi voittanut kunkin näistä neljästä raudankantajasta eriksensä, ei voinut kuitenkaan hänen suhdattomat ruumiinvoimansa paljoa näitä neljää vastaan yhtähaavaa.

Sitäpaitsi oli puujalka hänelle haitaksi, joka, vaikka se olikin irroitettu jotakin tarkoitusta varten, sill'aikaa, kun Alm selaili lompakkoansa, kuitenkin raudankantajien tullessa uudestansa oli tullut kiinnitetyksi polvitaipeesen.

Kuitenkin kohosi myllärin kaksi käsivartta uhkaavasti raudankantajien kahdeksata vastaan ja kaikki nämät kädet sattuivat yhteen raskaina ja rutisevina kuin tammenoksat myrskyn taistellessa sen runkoa vastaan.

Meidän kamarikirjurimme oli tällä kertaa ainoastansa taistelun katselijana, joka taistelu pian keräsi joukon uteliaita, jotka alussa kummastuksella ja mielipahalla näkivät mitenkä neljä pitkää raudankantajaa ahdistivat yksinäistä raajarikkoa, mutta vihdoin samoinkuin nuot toisetkin huomasivat, että, mikä virhi raajarikolla liene ollutkin, ei häneltä kuitenkaan puuttunut ruumiinvoimia, joll'ei tahdo pitää hänen uskomatointa jättiläisvoimaansa virhinä kääpiöiden aikakaudessa.

Vihdoin pääsi ylivoima voitolle, ja, liittyen myllärin ruumiin ympärille, samoinkuin vahvimmat rautavanteet liitetään laivan maston ympärille, veivät raudankantajat vankinsa portaita myöten ales ja katosivat hänen kanssansa vallihaudan pimeyteen häälyvän kansajoukon uteliain silmäin näkyvistä.

Alm seurasi vankia ja sen vartiaväkeä ales rautavaa'alle. Laitettiinpa tuomaan poliisia ja vahtia, mutta odottaessa heidän tuloansa tutkittiin myllärin lakkarit, joista löydettiin muiden pikkukapineiden ohessa puukkokin, joka pituutensa ja teränsä puolesta olisi ansainnut sijan jossakin teurastushuoneessa. Samoiten päästettiin hän puujalastakin, joka vastaanväittämättä oli ollut hänelle enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Nuot neljä pitkää isäntämiestä, jotka ottelussa myllärin kanssa olivat saaneet hiukan lämminleipää, kestittivät nyt kiitollisina vierastansa parhaan vointinsa mukaan, vaikk'ei viinaryyppyä eikä haukkaamista näkynytkään, ja ylläpitävät ruokarauhaa siksi, kunnes vihdoinkin kutsuttu vahtijoukko, jossa oli kaksi poliisipalveliata, yksi korpraali ja neljä miestä, olivat saapuneet paikalle.

Raudankantajat jättivät nyt sekä isännyyden että vieraansa vahtijoukon huostaan, jonka jälkeen Broms'in asianmukaisesti vangittuna, täytyi nilkuttaa ylöspäin noita kirottuja portaita, milt'ei tainnoksissa siitä paljosta kestitsemisestä rautavaa'an luona, vaikka kaartilaisten paljastetut sapelit tekivät kaikki, minkä voivat, saadaksensa häntä jälleen toipumaan ja tuntoonsa.

Kamarikirjuri seisoi paikallansa rautavaa'an luona, katsellen kansajoukkoa, joka meluten ja tunkien kulki vangitun varkaan perässä.

Silloin luuli Alm lyhdyn valossa, joka kellui kaiteen yli sillalla, huomanneensa myllärin heittäneen alespäin silmäyksen, joka säihkyi äärettömästä raivosta.

Alm hymyili myllärin voimattomalle kiukkuilemiselle, iloisena siitä, että hän oli päästänyt yhteiskunnan vaarallisesta vihollisesta.

"Noh, veliseni! mitäs nyt sanot Pelikaani-ravintolan ravuista?" huudahti Dahl, lyöden ystävätänsä, kamarikirjuria, olkapäille.

"Noh, niin, minä luulen niiden nyt olevan tervetulleita", vastasi Alm iloisena; "tosin täytyy minun vielä mennä erääseen toiseen paikkaan tänä iltana, mutta voinhan minä uhrata puolen tuntia ravuille ja sinulle."

"Kun minä tulen poliisipäälliköksi", vakuutti Dahl, "nimitän minä sinut ylimäiseksi kivalterikseni… sinun näytekoetuksesi tänä iltana oli varsin erinomainen… Minun neljä raudankantajaani eivät myöskään olleet varsin kehnoja, luullakseni."

"He olivat oivallisia", myönsi Alm.

"Olipa hupaista katsella kuinka varovaisesti he hiipivät portaita ylös yksi toisensa jälkeen ja pysähtyivät seisomaan sillalle tuon riiviön aavistamatta vähintäkään pahaa… Mutta pirunmoinen mies hän oli… hän antoi minun neljälle jättiläiselleni täysin tekemistä, vaikka minä melkein olen vakuutettu jokaisen näistä neljästä voivan ottaa elävän härjän hartioillensa ja kuljettaa sen näin täältä pohjoiseen teurastushuoneesen saakka."

"Niin, hyvä oli hän sekä ruumiin että sielun puolesta."

"Mutta voiko kukaan ihminen selittää, miksi hän oli varustanut itsensä puujalalla ja sauvoilla?"

"Joko tahtoi hän tällä tavalla salata itsensä poliiseilta, jotka häntä etsivät, tahi luuli hän senlaisessa asussa voivansa helpommin hiipiä minun niskaani ja työntää puukon rintaani."

"Älä unhoita, että sinun on antaminen auttajillesi kannu viinaa niiden haavojen kääreeksi, joita he sinun tähtesi ovat saaneet, ja sitten lähtekäämme!"

Alm'in palkittua raudankantajat heidän avuliaisuudestansa ja saatuaan heiltä pyytämättänsäkin lupauksen tehdä hänelle, jos tarvis tulisi, vast'edeskin samanlaisen palveluksen, jätti hän ystävänsä, kirjurin, seurassa rautavaa'an ja meni Pelikaanin-ravintolaan.

"Tässähän se kaunis lintu [pelikaani on myöskin erään linnun nimi. Suoment.] nyt on", lausui Dahl, nousten ravintolan portahille; "kuulepas, pelikaanihan antaa ylön ravintonsa poikiensa hyväksi?… onko sinulla luottamusta tarinoihin, veli Alm?"

"Enpä ole ilmankaan", vastasi tämä, sillä hän muisti ne satunnaiset varoitukset, jotka olivat kahdesta tarinasta kahdessa eri tilaisuudessa, ainoastansa yhden vuorokauden ajalla, tulleet hänen hyväksensä, ensin edellisenä iltana, jolloin huudahdus: "älkäätte leikkikö kuoleman kanssa!" lausuttuna tarinasta "kuoleman ristipojasta", oli pidättänyt häntä silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi syöstä portista sisään, jonka takana mylläri väjyi kirveinensä, ja nyt tänä ehtoona, jona hän, muistellen tarinata "kummallisesta puujalasta", tuli tarkanneeksi raajarikon puujalkaa itäisellä pitkäkadulla, jota seikkaa paitsi oli epävarmaa, josko hän olisi voinut välttää murhaajan puukkoa.

"Ah, niin!" lausui hän itseksensä; "ei mitään tapahdu, jolla ei olisi merkitystänsä… mutta ylipäänsä katselee ihminen välinpitämättömin silmin kaikkea, mitä hänen ympärillänsä liikkuu, kunnes hän vihdoin tulee sokeaksi sekä sen suhteen, joka on hänen ulkopuolellansa maailmassa, että senkin, joka tapahtuu hänen omassa rinnassansa… Sentähden onkin hourujen luku niin suuri ja järjellisten niin pieni!"…

Toinen aikakausi.

Ensi lempi.

"Ruusu, silmäis sulo muinoin, Vika, miksi vaalenet sa!"

Vitalis.

Yhdestoista luku.

Jalka.

Neljän vuoden ajalla voi tapahtua paljon, muita voi tapahtua sangen vähänkin, sillä mitä useampiin tässä kertomuksessa oleviin henkilöihin tulee, ei ollut niiden neljän vuoden ohella, jotka olivat kuluneet seikkojen jälteen rautavaa'an luona, heille tapahtunut mitään muuta, kuin että he kaikki olivat tulleet neljä vuotta vanhemmiksi.

Eräänä puolipäivänä vuonna 1836 läksi kamarikirjuri Fridolf Alm sen viraston huoneesta, jossa hän oli vakinainen virkamies, mennäkseen päivän työnsä onnellisesti päätettyään, tervehtimään Grå-rouvaa Etelällä.

Meidän kamarikirjurimme oli tosin kiireellisten virantoimiensa tähden noin vuosi sitten lakannut antamasta opetusta sekä rouva Grån että muissakin oppilaitoksissa; mutta hän kävi sittekin yhä tervehtimässä mainittua rouvaopettajatarta…

Käyden Ritarisaaren sillan yli Isonkirkon torille päin, huomasi hän ryysyihin puetun mieshenkilön, joka seisoi yhden mainitulla torilta olevan huoneuksen edustalla, silmät hellittämättä kiinnitettynä tämän huoneuksen ensimäisen kerroksen akkunoihin, joll'aikaa useampia herrasvaunuja ajoi portille, jättäen siihen ajavaiset ja mennen sitten tiehensä. Siinä huoneessa näytti olevan suurenmoiset päivälliskemut…

Herrojen ajurit huusivat tosin huutamistaan tuolle kurjalle olennolle, että hän väistyisi pois tieltä, mutta joko hän ei kuullut, tahi ei ollut kuulevinansa noita uudistettuja kehoituksia, sillä hän seisoi paikallansa liikkumattomana ja katsellen ylöspäin, ja nuot virmat herrojen hevoiset peljästyivät usein tuota kummallista henkilöä, jonka likaisia ja rikkinäisiä vaaterepaleita tuuli liehutti.

Tässä asemassa oli hän papupellolle asetetun "linnunpelon" näköinen, joka, vaikka itse hengetöin ja liikkumatoin, kuitenkin tuottaa pelkoa linnuille tuulen liehuttamain repaleitten avulla, jotka ovat tämän oudonnäköisenä pukuna.

Alm luuli tuntevansa tuon risaisen olennon ja lähestyi häntä vakuuttaakseen itseänsä, oliko hän sama, jona hän piti häntä.

Hän oli sama, hän on tuo tunnettu Skinnarvik'in maisteri.

Enemmän kuin kahden vuoden ajalla ei Alm ollut nähnyt tätä henkilöä, joka heti ensimäisen tuttavuuden jälkeen usein oli käynyt häntä tervehtimässä, mutta sitten harvemmin ja vihdoin oli hän tykkänänsä lopettanut käyntinsä, luultavasti kyllästyneenä tuon hyväätarkoittavan kamarikirjurin uudistettuihin esityksiin vaihtamaan elämäntapaa ja ammattia, johon ei miesi, niin perki filosofillisilla periaatteilla, kuin meidän maisterillamme oli, tahtonut millään tavalla taipua. Muutaman kerran oli Alm vaivannut itseänsä käymällä aina kuuluisassa Jörgen'in talossakin asti Skinnarvik'issä kuulustelemassa, vieläkö tuo kummallinen maisteri oli hengissäkään, mutta hän oli silloin aina saanut vuorella asuvitta naapurilta sen tiedon, että "käsimaisteri" kuten he häntä nimittivät, tosin oli elossa ja yhä asui samassa huoneessa ransistuneen kivikartanon alikerroksessa, mutta että häntä harvoin sai tavata kotona, koska usein kahdeksankin päivää kului hänen näyttämättä itseänsä niillä seuduilla, ja missä hän silloin oleili, sitä ei tietänyt kukaan, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan halunnut tietääkään.

Alm, jonka hyvä sydän nyt iloitsi jälleennäkemisestä, pyyhkäsi ohimennessänsä vanhaa tuttavaansa; mutta tällä ei näyttänyt sillä hetkellä olevan silmiä mihinkään muuhun kuin noihin ensimäisen kerroksen akkunoihin. Vihdoin teki Alm päätöksensä ja huusi maisteria nimeltä; mutta luultavasti oli maisterin korvat tällä silmänräpäyksellä yhtyneet hänen silmiinsä, sillä hän kuuli yhtä vähän, kuin hän näkikään, mitä kadulla tapahtui.

Alm aikoi juuri koettaa, olisiko kerjäläinen yhtä tottelematoin tunteen kuin näön ja kuulonkin aistille, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki, kuinka tämä, mitä hirvein hymy laihoilla kasvoillansa, teki kumarruksen, joka olisi sopinut hovimiehen seljälle.

Utelias tietämään, kuka tuo onnellinen mahtoi olla, jolle tämä harvinainen kohteliaisuus osoitettiin, heitti kamarikirjuri silmäyksen akkunariviin ja huomasi eräässä akkunassa joidenkuiden kultakauluksisien herrojen joukossa erään miehen hopeanharmailla hivuksilla ja Vaasan tähdistön nauha olkansa yli, joka miesi silmänräpäyksessä tämän jälkeen riensi pois akkunasta.

Alm, joka varsin hyvin tiesi presidentti EIgklo'n asuvan tässä huoneuksessa, käänsi uudestaan silmänsä tuohon summalliseen kerjäläiseen. Tämä ei enään ollutkaan liikkumatoin, vaan lynkkäsi sangen tyytyväisenä, kuten näytti, toria alespäin.

Alm seurasi häntä ja saavutti hänet pian.

"Svärd!" huusi hän.

Maisteri pysähtyi ja kääntyi ympäri paljastaen kaljun päänsä.

"Minä luulen, ett'et sinä enään tunne minua", lausui kamarikirjuri.

"Herra sihteeri!" vastasi maisteri, kumartaen uudestansa, vaan ei likimainkaan niin syvään kuin ensimäisellä kerralla.

"Minä en ole nähnyt sinua pitkään aikaan."

"Yhtä pitkä aika on siitä, kun minä olen nähnyt herra sihteeriä."

"Se ei ole minun vikani… minä olen käynyt tapaamassa sinua jonkun kerran."

"Minä tiedän sen."

"Sinä tiedät sen?"

"Minulle on sanottu erään herran käyneen minun kodissani, ja kukapa muu se olisi ollut, joll'ette te?"

"Mutta sinä et ole huolinut käydä vuorostasi minun luonani?… Sinä et ole yhtä kohtelias minua kohtaan suin muita."

Maisteri hymyili, mutta tällä kertaa ei hänen hymynsä ollut katkeraa eikä hirmuista.

"Kuulepas", jatkoi Alm, "kuka se vanha herra akkunassa oli, jota sinä äsken tervehdit?"

"Näkikö herra minun tervehtivän?" kysyi maisteri, pilkistäen kuten tavallisesti silmiänsä.

"Näin kylläkin; seisoinhan minä aivan sinun vieressäsi, vaikk'ei minulla ollut onnea päästä sinun huomioosi."

"Väliin ollaan huomaamattomia, herraseni!… en voi mitään sille, että joskus osaan olla ylhäistenkin tapainen, kun tarve vaatii… mutta kun minä joskus olenkin ylhäisten tapainen, tapahtuu tämä kuitenkin teeskentelemättäni tahi vähintäkään tästä tietämättäni."

"Sinä tervehdit erinomaisen kohteliaasti?"

"Vai pidätte te sen tapahtuneen kohteliaasti?"

"Minä en luullut sinulla olevan niin notkeata selkää."

"Onko herra koskaan tarkastanut, miten kissa menettelee, ennenkuin se tappaa hiiren?"

"Miten se menettelee?"

"Se ojentaa ensin etukäpälänsä eteenpäin niin, että ne ovat yhtäsuuntaiset maan kanssa ja sitten taivuttaa se ales päänsä ja laskee sen käpälillensä… se taivuttaa selkänsä kuin turkkilainen ja on kohtelias kuin piru itse."

"Noh, mitä yhteyttä tällä on sinun kohteliaisuutesi kanssa akkunan edessä?"

"Mitä kissa tekee, täytyy tiikerinkin tehdä ja mitä tiikeri tekee, sitä te'en minäkin; kuitenkin sillä eroituksella, että minä taivutan selkääni ja olen kohtelias alati, että kuolon hirmukin kestäisi alati."

"Siis oli se, joka seisoi akkunassa, kauppaneuvos Räyel?"

"Te sanoitte sen… Hänellä oli tänään vihriäinen tähdistön nauha rinnassansa, mutta mitä vaikutusta se tekee siihen nauhaan verraten, jonka minä ripustan hänen naamallensa… Se keltaisenvihriä nauha, herra, joka on yhtä pitkä ja leveä kuin hänen naamansa… Minä te'en ritariksi omalla tavallani, minä… Niin, niin, siivet ovat he minulta leikanneet, mutta pistinten antavat he olla, sanoi Broms, kun häntä kuljetettiin Marstrand'iin."

"Broms'ista puhuen, istuu hän vielä hiljakseen linnassa?"

"Varmaankin… mutta mikä vaikeus onkaan sille olla hiljakseen, joka yöt päivät käy rautapunnukset jaloissansa… Mutta minä olen muuttolintuja, minä, ja siis hyvästi, herraseni!"

"Sinulla on siis kiire?"

"Kansa, joka kulkee ohitsemme, voisi luulla herran olevan joko hullun, tahi turmiolle joutuneen olennon, koska te seisotte näin kau'an juttelemassa kerjäläisen kanssa."

"Mihin sinä menet?"

"Kapakkaan ryypiskelemään… Jokaisen ritariksi lyömisen perästä annan minä suuret päivälliset, kuten kuninkaallakin on tapana tehdä… mutta koska minulta ei ole vieraita kestitettävänä, juon minä yksin itseni juovuksiin… Mutta antakaatte köyhä-raukalle edes roponen", lisäsi kerjäläinen korkeammalla äänellä, ojentaen esiin kouransa.

"Sinä kerjäät siis?"

"Niin, sehän on minun ammattini… minä otan vastaan kaiken, mitä saan… tietäähän herra minun perusaatteeni?"

"Senlaiselle henkilölle, joka menee juomaan itsensä juovuksiin, en minä anna ropoa… se on yksi minun perusaatteistani."

"Herra! en minä sen vuoksi ryyppää, että minä juuri haluaisin paloviinaa, vaan sen vuoksi, että se lemmon juoma kerrankin loppuisi."

"Enkä minäkään anna ropoja kerjäläiselle sen vuoksi, että niistä kerrankin päästäisiin", vastasi Alm.

"Luuleeko herra saavansa ilman edestä seisoa juttelemassa kerjäläisten kanssa?… Jos ei herra anna minulle mitään, luulee kansa, joka näkee meidät sukulaisiksi tahi hyviksi ystäviksi… Tämä ei ole siis minun takiani, vaan herran itsensä."

"Sinä, raukka, olet siis auttamatoin", valitti Alm antaen kerjäläiselle muutamia ropoja.

"Kiitoksia! kiitoksia! Jumala siunatkoon herraa!" huudahti kerjäläinen korkealla äänellä. "Mutta", lisäsi hän hiljaa, "kuinka pikku Mandi voi?"

"Hyvin, Svärd-hyväni!" vastasi Alm, hiukan punastuen poskiltansa.

"Jospa Kalypsolla olisi ollut senlaiset silmät kuin hänellä, olisi Telemako kylläkin heltynyt", lausui maisteri tähystellen tarkasti meidän kamarikirjuriamme.

"Sinä pidät häntä siis erinomaisen kauniina!" lausui Alm hiukan hämillänsä tuosta tähystelevästä silmäyksestä.

"Ja jos Venus'ella olisi ollut hänen otsansa, nenänsä ja suunsa", jatkoi kerjäläinen, "ei hänen olisi tarvinnut kadehtia Psycheä."

"Niinkö arvelet?" vastasi Alm käyden yhä enemmän hämillensä.

"Ja jos Phidias olisi nähnyt senlaisen jalan, kuin hänellä on", jatkoi tuo repaleinen naistenihailija, "olisi hän kuollut hulluinhuoneessa, eikä vankilassa."

"Näytätpä osaavasi arvostella kauniita jalkojakin", muistutti kamarikirjuri, peittäen hämillä oloansa hymyilyllä.

"Vaaralliset ovat hänen silmänsä, otsansa, nenänsä ja suunsa", jatkoi tuo hillitsemätöin kerjäläinen kääntämättä silmiänsä Alm'ista; "mutta paljon vaarallisempi on kuitenkin tuo pieni jalka… pitäkää varoilla jälkiä, herra!… Ei mikään jalka ole niin pieni, ettei se jättäisi jälkiä itsestänsä… sillä jos herra joskus kadottaa jäljet, silloin… silloin… sanokaa silloin jäähyväiset silmille, otsalle, nenälle ja suulle."

"Jäljet, sanon sinä!… Mitä tarkoitat sinä tällä varoituksella?" huudahti Alm kiivaasti, purppuranpunaisena kasvoiltansa.

"Herra!" kuiskasi kerjäläinen hänelle; "se, ken punastuu neljänkymmenen vuoden ikäisenä, on auttamattomampi kuin minä."

Tämän sanottuansa riensi kerjäläinen pois.

Kahdestoista luku.

Ääni

Alm seisoi paikallansa, katsellen kau'an pitkin toria, vaikk'ei kerjäläinen enään ollutkaan näkyvissä. Hän tunsi sydämessänsä kovin kirvelevän piston, jota oli sitä vaikeampi lieventää, kun hän ei vielä oikein tarkkaan osannut tehdä itsellensä selkoa siitä tunteesta, joka oli tämän piston ja ahdistuksen vaikuttanut.

Kerjäläisen sanat kaikuivat vielä hänen korvissansa, hänen sielussansa ja hän koki turhaan selittää niiden lähteneen jostakin satunnaisesta lähteestä ja siis niillä olleenkin jokseenkin viattoman tarkoituksen.

Melkein joka kerran, kun hän oli tavannut Skinnarvik'in maisterin, oli jotakin pahaa tapahtunut, jota hän tosin tähän saakka oli onnistunut voittaa, mutta tämän oli hän kuitenkin aina tehnyt jonkun salaisen taikavoiman avulla, jonka hän välittömästi tahi välillisesti oli saanut tuolta käsittämättömältä maisterilta itseltänsä.

Kerjäläinen oli ollut hänelle samalla kertaa onnettomuudeksi ja onnettomuudesta varoittajaksi. Ne sanat, jotka hän äsken oli lausunut, ennustivat epäilemättä jotakin pian tapahtuvaa vastusta; mutta miten estää sitä? — Alm milt'ei katunut, ettei hän ollut pyytänyt kerjäläiseltä jotakin uutta tarinaa, joka, kuten hän luulotteli itseänsä, olisi tarjonnut hänelle jonkun Ariadne-langan. Meidän hyväluontoinen kamarikirjurimme oli tullut hiukan taikauskoiseksi eikä hänen tästä tullut kiittää vilkasta mielikuvitelmaansa, vaan opettavaista kokemustansa.

Hän ei käsittänyt miksi hän niin kovin oli punastunut, kun maisteri rupesi ylistelemään hänen kasvattityttärensä kauneutta. Kuinka olisi hän siis voinut käsittää, miksi maisterin varoitus, mitä tuon pienen jalan jälkiin tuli, oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa!

Hän katui, että hän oli päästänyt kerjäläisen luotansa, ennenkuin hän oli saanut tältä tarkempia tietoja.

Hänen näin aprikoidessaan, mietiskellessään ja nuhdellessansa itseänsä sekä seisoessaan melkein yhtä liikkumattomana kuin tuo filosofillinen kerjäläinenkin, tunsi hän jonkun ohimenijän töyttäävän häntä kylkeen, joka ohimenijä samassa kääntyi ympäri "suokaa anteeksi!" sanat huulillansa.

Alm näki edessänsä pulskan, nuoren miehen, Endymion'in kuvan, joka olisi ansainnut kelvata metsien Dianallekin. Noista kauneista, mustista viikseistä päättäen, oli hän sotilas, puettuna sangen komeesen sivilipukuun. Hänen isänsä näytti olevan vähän yli kahdenkymmenen vuoden.

"Mikä miehekkään kaunis vartalo!" lausui Alm itseksensä, seuraten silmäyksillänsä tuota uutta Endymiota, joka samassa nousi sen huoneuksen portaille, jossa presidentti EIgklo'n asumus oli ja joka nyt vilisi monilukuisista, ylhäisistä vieraista.

"Ah, jospa sinulla olisi hänen muotonsa ja hänen nuoruutensa!" huusi eräs ääni hänen rinnassansa, ja hän tunsi samassa kylmän hien kostuttavan otsaansa.

Pistot alkoivat uudestansa hänen sydämessänsä ja tulivat monikertaisimmiksi; haavat laajenivat sekä syvyydeltään että leveydeltään; hän tunsi kasvonsa vaalenevan ja kutistuvan; mutta nyt — nyt osasi hän tehdä itsellensä selinkoa siitä tunteesta, siitä väkipuukosta, joka oli tunkenut hänen rintaansa. Kerjäläisen kehoitus seuraamaan sen pienen jalan jälkiä oli ensi alussa herättänyt hänessä pelkoa jostakin vaarasta, joka voisi kohdata hänen kasvattitytärtänsä. Kerjäläisen ilvehtiminen siitä punastumisesta, joka silloin oli hiipinyt kasvatusisän poskipäille, oli sittemmin johtanut hänet itsensätutkimisen tielle, jolloin hän luuli huomanneensa tuon kamalan punastumisen olleen heijastuksen jostakin Hellemmästä tunteesta, jonka hän tahtoi salata sekä maailmalta että itseltänsä. Vihdoin oli tuon nuoren, kauniin miehen näkeminen avannut hänen silmänsä nuoruuden ja ulkonaisen uljuuden eduille ja lumousvoimalle ylipäänsä, jolloin hän luonnollisesti näki oman kuvansa yhä enemmän väistyvän syrjään ja kuihtuvan. Erittäinkin synnytti tämä viimeksimainittu seikka sen o'an, jonka pistämisestä hänen sydämensä enin vuoti verta; mutta tästä verestä ilmestyi varmuus hänen tunteidensa todellisesta laadusta.

Asia oli selvinnyt, kasvatusisä rakasti kasvattitytärtänsä, mutta tämä rakkaus oli enemmän kuin isänrakkautta.

"Herra Jumala! onko herra sairas?" kysyi häneltä säälien muuan vaimo, joka riensi hänen ohitsensa.

"En, en, Jumala paratkoon, en laisinkaan!" vastasi hän, sivellen kädellään kasvojansa ja jatkoi sitten rivakkain askelin matkaansa toria ylöspäin ja poikkesi oikeaan läntiselle pitkäkadulle.

Siinä pimeydessä, jonka tietämättömyys omasta sisällisestä tilastamme levittää sielumme yli, horjuu vakavinkin jalka, ja käy selvinkin pää hämille; mutta kun tieto sydämemme levottomuuden ja tuskien todellisista syistä levittää kirkasta valoansa voimallisen miehen aivoihin, tulee luja ja rehellinen luonto pian sydämen liikutuksien ohjaajaksi. Se on järjen kultainen Neptunonvaltikka tunteiden myrskyävillä aalloilla. Sen valtikkaan kärjessä on jumaluusvoima, ja mitä voivat sitä vastaan intohimot, nämät maailman levottomat lapset, nämät elämän eksyttämät utukuvat, jotka tosin kylläkin usein voivat peittää auringon, vaan ei milloinkaan sammuttaa sen loistoa tahi temmata sitä pois radaltansa.

"Tosin en minä ole nuori", lausui Alm itseksensä; "mutta minä en tahtoisi vaihtaa miehuuteni voimakkuutta monen nuorukaisenkaan heleään vereen ja kuohuaviin valtimoihin!… Minä lemmin siis tätä tyttöä, jonka minä olen temmannut pois turmiosta ja joka minun johdannollani on kasvanut ja kehkeytynyt kukkanupuksi, jonka lehdet, kun ne kerta puhkeavat, tulevat ihanuudessa kilpailemaan auringon ja taivahan kanssa… Jos tämä ihana nuppu jää kylmäksi minun ensi lempeni liekille, ja joll'en minä voi tulla siksi auringoksi, jolle se lehtensä aukasisi, noh, silloin tulen minä, jos en voisikaan sammuttaa liekkiäni, kuitenkin ympäröimään sen verholla, ulkoapäin niin läpinäkymättömällä ja kylmältä, ett'ei kukaan voi edes aavistakaan, että sen sisäpuoli hehkuu ja hiiltyy! Mutta ainoastansa rehellisen miehen rinnoilla saa se nuppu levätä, ja voi sitä perhoista, jonka kirjava siipi viuhkoo pölyhiukkasenkaan minun kauniiseen kukkaseeni!"

Kello löi neljä Marian kirkontornissa, kun Alm astui sisään rouva Grån oppilaitokseen. Koska useammat hänen oppilaisistansa olivat n.s. ulko-oppilaita eli senlaisia tyttöjä, joiden vanhemmat tahi sukulaiset asuivat Tukholmassa, ja jotka sentähden viettivät ainoastansa määrä tunteja edellä- ja jälkeenpuolipäivää opistossa, ei nyt ollut keitään muita läsnä opetushuoneessa, paitsi viisi tahi kuusi sisäoppilasta, joista muutamat istuivat ompelukaariensa ja toiset piirustuspöytäinsä ääressä.

Nämät tytöt ottivat vastaan meidän kamarikirjuriamme ikäänkuin vanhaa tuttavata, jota kohtaan nuoriso tuntee yhtä paljon rakkautta kuin kunnioitustakin. Huudahtaen ilosta juoksivat he Alm'ia vastaan ja veivät häntä katsomaan töitänsä, innokkaina saada näyttää hänelle heidän kättensä teoksia ja saada kuulla hänen arvosteluansa niistä.

Hän heittikin moniaita silmäyksiä niihin, mitä hänelle näytettiin, ja liitti näihin muutamia muistutuksia, missä ne näyttivät hänestä olevan tarpeellisia; mutta hänen silmänsä näyttivät sillävälin ja mitä useimmin etsivän jotakin tykkänänsä muuta kuin ompelukaaria ja piirustuspöytiä.

Tytöillä, vaikkapa olisivat ala-ikäisiäkin, on erinomainen kyky arvata muutamain silmäysten ja kasvonliikkeiden merkityksen.

"Amanda on tuolla lauluhuoneessa", neuvoi muuan oppilaisista, osoittaen samassa erästä puoleksi aukiolevaa ovea.

Ikäänkuin vahvistukseksi tämän hoksaavan oppilaan sanoille kuului samassa eräästä pianosta muutamia kauniita alkusäveleitä, jonka jälkeen muuan mitä kirkkain ja viehättävin sopraani-ääni, kun voi ajatellakaan, helähteli lauluhuoneesta. Laulu oli tänlainen:

"Mist' ainainen tää ikävöiminen? Ma kau'as tuonne taivaan sinehen Luon kyynelsilmin katseeni. Oi, tuolla, Ma mietin, tähtitarhain puolla Edeni en mulla!

Kummulla, Cytheren loistossa, Riemun he'elmä hohtaa iltamassa. Ja ma riennän, saavun kukkulalle, Kyyneleeni luon ma kankahalle: Jouduin aavikolle.

Kukin miete, johon mielein vaipuu, Virvatuli on, mi syttyy, sammuu. Kukin kukkanen, mi miellyttää, Verho on, mi ruususiivin kiitää, Kädestäin pois liitää.

Puro juoksee läpi laaksoloiden, Kaivattua äidinkieltäin soiden. Metsät tummat järven lailla päilyy, Puut humisee, muistossain kaikki säilyy, Muinaishahmut häilyy."

Laulu vaikeni, mutta nyt alkoi muutamia kosketteluja näppäimistöön, jotka vihdoin synnyttivät mitä haaveellisimpia äänivaihteluja ja sävelsointuja.

"Se on Amandan oma sävellys", kertoi yksi oppilaista.

"Amanda säveltelee niin mielellänsä Stagnelius'en lauluja", lausui toinen.

Alm'iin teki taulu samalla kertaa murheellisen ja lohdullisen vaikutuksen: murheellisen, koska hän luuli kuulleensa vaikeroivan, viattoman sydämen kaipausta lapsuuden ilosta, jota se ei koskaan ollut saanut nauttia: lohdullisen, koska hän ei voinut siinä huomata jälkeäkään tuosta kiihkoisesta himosta, jonka edessä ajatukset sekä lapsuudesta että vanhuudesta himmenevät.

Hän aikoi mennä lauluhuoneesen, kun eräs toinen ovi aukeni ja rouva Grå näyttäytyi salissa.

"Herra sihteeri!" lausui hän puoliääneensä; "vast'ikään ajattelin minä teitä… olkaatte hyvä ja käykäätte minun luokseni silmänräpäykseksi… minulla on jotakin tärkeätä keskusteltavana teidän kanssanne."

Alm muutti siis suuntaansa ja seurasi rouvaopettajaa hänen erityiseen työhuoneesensa, jossa hän istahti hänen viereensä eräälle sohvalle.

"Niin, minulla on teille sangen tärkeätä sanottavaa", alkoi rouva Grå, "ja minä melkein nuhtelen itseäni, ett'en jo ennen ole puhellut teidän kanssanne tästä asiasta, sillä ei kukaan olisi ollut enemmän oikeutettu saamaan tietää sitä, kuin te, sen hellän mielihalun tähden, jolla te seuraatte"…

"Se koskee Amandaa!" keskeytti Alm; "Jumalan tähden, mitä se on?"

"Ei kukaan voi paremmin kuin te tietää, kuinka minä olen rakastanut sitä tyttöä ja kuinka minä olen teidän kanssanne sydämestäni riemuinnut siitä erinomaisesta edistyksestä, jonka hän on saavuttanut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt…Hän on jokaisessa suhteessa ollut minun oppilaitokseni kaunistus ja ylpeys."

"Hän on ollut, sanotte te!" lausui Alm vavisten, "eikö hän sitten enään olisikaan se!"

"Viimeisten kahdentoista kuukausien kuluessa on hän tuottanut minulle mitä suurinta huolta, eikä hän enään usko itseänsä minulle."

"Ja tätä ette te ole sanonut minulle ennen! Rouvaseni, te saatatte minut hirmuisen levottomaksi!"

"Juuri sen vuoksi, että minä tiesin saattavani teidät levottomaksi, olen minä mitä pisimpään ollut vaiti, sillä minä toivoin minun helleyteni ja ystävälliset varoitukseni vihdoin voittavan jonkun vallan hänen ylitsensä… mutta"…

"Puhukaatte, rouvaseni!… Minun pitää tietää, minä tahdon tietää kaikki, sillä kuten te äsken itse myönsitte, minulla on siihen oikeutta!"

"Noh niin, minä puhun… Amanda on muuttunut paljon."

"Mutta missä suhteessa?… ja miten olette te sen huomanneet?"

"Amandaa ei huvita enään yhtä paljon lukeminen eikä työt koulussa, kuin ennen… hän etsii kaikenlaisia syitä ja tilaisuuksia niistä päästäksensä… lyhyesti sanoen, hän menee usein ulos kaupungille yksinänsä, eikä kukaan saa tietää, mihin hän menee tahi mitä hän tekee."

"Mutta kuinka sallitte te hänen mennä kaupungille yksinänsä?"

"Olettehan te itse kieltänyt minua panemasta liian kovaa kahletta hänen tahdollensa!… ja sitäpaitsi on minusta aina ollut vaikeata kieltää häneltä mitään… Selvää on, että hänellä voi olla syytä mennä kaupungille, ostamaan, näette, ristikangasta, laulunuotteja, värejä ja muuta senlaista… mutta hän viipyy poissa useampia hetkiä ja on aina niin peloissansa, että joku muista tytöistä seuraisi häntä, tahi saisivat tietää, mihin hän menee."

"Ja kun te kysytte häneltä hänen pitkällisen poissaolonsa syytä?"

"Niin on hän kovapintaisesti vaiti, ja vaikka minä tekisin mitä tahansa, on minun mahdotointa saada häneltä mitään tietoja."

"Sepä on sangen surullista kuulla!" sanoi Alm heikolla äänellä ja tuijottavin silmin, sillä hän muisti tässä silmänräpäyksessä kerjäläisen varoittavat sanat.

"Ja kun minä uhkaan", jatkot rouva, "ilmaista kaikki teille, niin"…

"Noh?" kysyi Alm ahdistetuin sydämin.

"Niin näyttää se tosin koskevan häneen syvästi, sillä hän pitää teitä suuressa kunniassa", vastasi rouva Grå, "mutta"…

"Mutta?"

"Mutta minä en voita sillä mitään… Hän rupeaa vaan itkemään ja rukoilee minua, ett'en sanoisi mitään teille, luvaten suulla ja sydämellä, ett'ei hän enään tule antamaan syytä enempään murheesen."

"Eikö hän täytä lupauksiansa?"

"Ei, hän ei täytä niitä… Eilen"…

"Eilen, sanotte te!"

"Niin eileispuolipäivänä kello kaksitoista meni hän kaupungille minun tietämättäni, eikä tullut kotia ennenkuin kello oli lyönyt kolme jälestä puolen päivää."

"Missä oli hän silloin ollut?"

"Tavallisuuden mukaan en minä saanut vastausta kysymyksilleni, vaikka minä häntä kovistelinkin."

"Ja tämä hänen kummallinen käytöksensä alkoi, kuten sanoitte jo vuosi sitten?"

"Niin."

"Ja jatkui siis tänä keväänäkin?"

"Niin, herra sihteeri."

"Vaikka hän siihen aikaan valmisteliihe käymään ensimäisen kerran ripillä?"

"Epäilemättä, mutta silloin oli minun vaikeampi pitää häntä silmällä, sillä kirkossa lukeminen ei aina tapahtunut määrätyillä hetkillä."

"Se mitä te olette kertoneet minulle, rouvaseni, murehduttaa minua niin, että minulla tuskin on sanoja lausumaan sisällisiä tunteitani", sanoi Alm, pyyhkiessänsä pois muutamia kyyneleitä, jotka olivat tulleet näkyviin hänen silmistänsä.

"Ja kunpa te sitten saatten kuulla, mitä minä sain kuulla tänään!" lausui rouva, silmäillen sydämellisellä sääliväisyydellä tuota alakuloista miestä, jonka tunteet hänen kokenut silmänsä ehkä tajusi paremmin, kuin kumminkin tähän päivään saakka Alm itsekään oli niitä tajunnut.

"Tänään… mitä on siis tänään tapahtunut!" huudahti hän hämmästyneenä, ikäänkuin olisi hän jo luullut kuulleensa kylläksi.

"Minä mainitsin äsken hänen eilen puolipäivänaikoina olleen poissa kokonaista kolme tuntia ja että minä silloin yhtä vähän kuin ennenkään sain tietää, missä hän tällä ajalta oli viipynyt."

"Tänään kertoi yksi tytöistä minulle, että hän kello kahden ja kolmen välillä päivällä oli nähnyt Amandan käyvän pohjoissillan yli erään seuraamana"…

"Kenen seuraamana?" kysyi Alm, nousten seisovallensa sohvalta kasvoilla, jotka vaaleudessa kilpailivat akuttimien kanssa.

"Erään nuoren, pulskan herran seuraamana", vastasi rouva hämmästyneenä, sillä hän huomasi värinvivahduksen kamarikirjurin kasvoissa.

Alm meni vaijeten akkunaan, jonka hän avasi seljällensä, ikäänkuin olisi hän tuntenut tarpeen saada hengittää raitista ilmaa; mutta äkkiä sulki hän taaskin akkunan ja kohtasi keskellä laattiata emännän, joka peljästyneenä hänen ankarasta mielenliikutuksestansa myöskin oli noussut seisovallensa.

"Ja mitä sanoi hän toverinsa ilmoituksesta?" kysyi hän jälleen tyyntyneenä, "sillä minä arvelen, ett'ette laiminlyöneet antaa hänelle siitä tietoa?"

"Hän vastasi senlaisella kiivaudella sanoissansa ja liikkeissänsä, jota minä en ennen ole huomannut hänessä, ett'ei hän ollut tehnyt mitäkään, josta hänen tulisi hävetä ja ett'ei hän myös koskaan tulisi senlaista tekemäänkään."

"Ah, sehän oli kuitenkin jotakin!" huudahti Alm tuntein rintansa jokseenkin huojennetuksi.

"Mutta kuka se henkilö oli, jonka kanssa hän kävi pohjoissillan poikki ja miten hän oli tullut tämän tutuksi, sitä ei hän ole tahtonut ilmoittaa minulle", lisäsi rouva.

"Yksi seikka rauhoittaa minua kuitenkin", lausui Alm.

"Ja se on?"

"Tosin ei hän ole tahtonut tunnustaa, missä hän on viivytellyt tahi mitä hän on tehnyt joka kerta, kun hän on ollut poissa… unitta sen sijaan, että hän sepittäisi valheita kuten useimmiten on ja on ollut toisten laita, on hän pitänyt vaitiolemisen parempana ja se kumminkin osoittaa, ett'ei hän puolustukseksensa ole tahtonut käyttää valetta… Kuitenkin tahdon minä itse puhua hänelle tästä asiasta."

"Niin, minä luulen myöskin sen olevan sangen tarpeellista."

"Selvä on, että häneltä on jotakin, mitä hän ei uskalla ilmaista muille."

"Kaiketikin."

"Mutta ett'ei tämä jotakin, ole mitään huonoa tahi rikoksellista, siitä olen minä vakuutettu."

"Suokoon Jumala, että niin olisi!"

"Milloin puhui rouva viimeksi hänen kanssansa tuosta kävelyretkestä pohjoissillan yli?"

"Noin puolentoista tuntia sitten."

"Kummallista!… Äsken, kun tulin tänne, kuulin minä hänen laulavan pianon mukasoitolla… ne oli muutamia värsyjä Stagnelius'en 'Ikävöimisestä', joka sepitelmä ilmaisee puhdasta lapsen viattomuutta ja jota hän lauloi totutulla, puhtaalla, tunteikkaalla ja viehättävällä tavallansa… Uskokaa minua, rouvaseni, tätä kappaletta ei lauleta senlaisella puhtaalla tunteellisuudelta heti niin liikuttavan kohtauksen jälkeen, kuin teidän välillänne luultavasti on ollut, jos ei itse olla viattomia ja omata puhdasta omaatuntoa… tämä tyttö, joka ruumiillisesti jo on niin kehkeytynyt, on kuitenkin vielä pelkkä lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, siitä olen minä täydellisesti vakuutettu… Korkeintansa on hän tehnyt itsensä vikapääksi johonkin noihin ajattelemattomuuksiin, jotka seuraavat lapsuutta, vaikka hän tavallisesta, lapsellisesta pelvosta tahi itsepäisyydestä ei ole tahtonut mitään ilmoittaa… Niin, niin on sen asian laita, rouvaseni!"

Alm tuli tätä lausuessansa niin innostuneeksi tähän ajatukseen, että hän unohti sekä kerjäläisen sanat, että kaikki, mitä rouvaopettajatarkin äsken oli lausunut.

Hän tunsi hyvän mielensä palajavan ja meni saliin heti puhumaan kasvattityttärensä kanssa.

Rouva Grå seurasi häntä, pudistaen päätänsä.

Pääsneenä saliin pysähtyivät kumpikin, sillä samassa kuului uudestansa tuo heleä ääni seuraavassa, etelämaalaisen innostuksella lauletussa laulussa:

"Miss' oot sa, lempi? Siivet ken mull' tuopi? Niin kauaksi kuin mailmankannel soipi Ma syöksyn riemuisna sua löytämään, Käyn yöhön hornankin sua etsimään.

Sua, lempi, jumaloi tää sydän hellä Innolla ilon, tuskan viiltehellä. — Sua, elon kalliin aarre, etsinkin Loisteessa riemun, yössä murheenkin.

Miss' oot sa, lapsi taivahainen? Joudu! Suloisna silmiini jo ilmoittaudu, Kuin usein autuaina hetkinäin Teit haaveksivaisessa mielessäin."

"Herra", kuissasi rouva kamarikirjurille; "onko hän pelkkä lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, joka nyt laulaa tuolla huoneessa? Eikö ennemmin luulisi moorilaisnaisen, päiväntasaajan helle sydämessänsä, eksyneen minun vähäpätöiseen oppilaitokseeni!"

Alm vaaleni ja ummisti silmänsä ikäänkuin pelkäisi hän sielunsa pilkistävän niistä näkyviin; mutta hän ei vastannut mitäkään.

Kolmastoista luku.

Amanda.

Kun Alm, sydän uudestansa täynnä levottomuutta kasvattityttärensä takia, astui lauluhuoneen kynnyksen yli, nousi pianon äärestä seisovillensa eräs solakka tyttö.

Se, joka neljä vuotta takaperin oli nähnyt tuon kaksitoistavuotiaan Amandan, joka esiliinaansa keräili niitä ropoja, joita hänelle heitettiin palkinnoksi niistä surullisista kansanlauluista, joita hänen hento äänensä lauleli ilman muuta mukasoittoa kuin tuulen suhinaa puissa Kaarle XIII:sta torilla, tahi lasten ja palvelijain sorinaa, jotka siihen aikaan olivat hänen ainoita, kärkkäitä kuuntelijoitansa, olisi luultavasti vaikeudella voinut tuntea häneksi tuota viehättävää olentoa, joka enemmän liihoitellen kuin kävellen lähestyi kasvatusisäänsä.

Hänen paksu, mustankiiltävä tukkansa oli sidottu niskaan valkoisella, kapealla samettinauhalla. Kattuunikankainen hame vaalealla pohjalla ja sinisillä kukilla sekä ruumista myöten asuva hoikkain vyötäisten kohdalta ja näiltä valuva ales poimuisina helmoina, ilmaisi vartalon solakkuutta, jota nuot kuusitoista vuotta eivät vielä olleet ennättäneet täydellisentää, mutta joka näytti lupaavan jotakin, mitä harvoin, jos koskaan saa ihaella ja ihmetellä muulloin, paitsi taideniekan marmori-luomuksissa tahi unen lilja- ja ruusunäyissä.

Skinnarvik'in maisteri ei ollut liioitellut, kuvatessansa jumaluustaruisella siveltimellä hänen kasvojansa, sillä ne olivat vastaanväittämättä senlaiset, että ne olisivat voineet herättää olympialaisten jumalattarienkin kateutta. Hänen kasvoillansa kuvautui vaaleus, mutta ei kylmä kuin lumen, vaan lämpöinen kuin liljan. Hänen suuret, tummansiniset silmänsä, joiden yli silmäripsien mustat juonteet taiteellisesti kaarehtivat, ilmaisivat samalla uljuutta ja alakuloisuutta, mutta kummassakin oli jotakin haaveellista, joka teki silmäyksen väliin säihkyväksi väliin kosteaksi. Hänen korkea oksansa ja tuo tuskin huomattavasti kaareva nenä olivat omiansa kaunistamaan silmän uljasta katsantoa ja antoivat hänelle kokonaisuudessansa jonkunlaisen ylhäisen ryhdin. Hänen nautintoon viehättävä, purppuranpunainen suunsa aukeni väliin, ehkä vähemmin hengittääksensä viileyttä ilmasta, kuin puhaltaaksensa siihen tuota tuoksuvaa terveyden yltäkylläisyyttä, joka asui hänen pulleassa povessansa samoinkuin 'lehti- ja kukkarikas etelämaan kasvi versoo kuninkaallisessa anssarissa.

Ja hänen pikku jalkansa, josta jo kerran on ollut puhetta! jos me tahdomme tietää jotakin sen pienen jalan notkeudesta, niin kysykäämme niiltä kukkaisilta, joiden yli Amandan jalka astui, ja ne tulevat vastamaan meille hymyilyllä.

Senlainen oli nyt tuo entinen kerjäläistyttö, muuttunna, jonka oli vaikuttanut neljä kahden jalon ihmissydämen hoitamaa tervettä nuoruuden ikävuotta.

Kun kasvatti-isän ja kasvattityttären kädet nyt tapaisivat toisiansa, vapisivat kumpikin. Tämä oli ensimäinen kerta, kun senlaista oli tapahtunut heidän välillänsä. Sentähden tuntuikin heidän kohtaamisensa alkupuoli kiusalliselta heille kummallekin.

"Minä kuulin sinun laulavan", alkoi vihdoin Alm ensi kerran rohkenematta kohdata hänen silmäystänsä.

Tyttö loi silmänsä ales ja vaikeni.

"Stagnelius on sinun lemmikkirunoilijasi, kuulen ma", jatkoi hän, koettaen järjestää tunteitansa.

Tyttö vaikeni yhä.

"Se oli Stagnelius'en laulu lemmelle, jonka sinä lauloit, Amanda!" lausui nyt Alm silmäyksellä, jonka hän koetti tehdä niin läpitunkevaksi kuin mahdollista.

Tumma purppura valui tytön kasvoille ja hänen suunsa aukeni hiukan, mutta sana viipyi. Vaikka tottunut huulten hehkuun, ei taitanut sana uskaltaa esiintyä, kuu koko kasvot olivat liekeissä.

"Istuos minun viereeni, tyttöseni, ja jutelkaamme samalla ystävyydellä kuin ennenkin!" lausui Alm, tarttuen hänen käteensä ja taluttaen hänet eräälle tuolille, jolle hän pyysi tyttöä istumaan, istuessansa itse toiselle, lähellä olevalle tuolille.

"Olethan sinä aina pitänyt minusta, Amanda", jatkoi kamarikirjuri, "kuten ystävästä… kuten… kuten lapsi pitää isästänsä?"

"Olen, olen!" huudahti hän, tarttuen kamarikirjurin käteen ja suudellen sitä, ennenkuin tämä ennätti estää sitä.

Ah, mitä ei hän olisi tahtonut antaakaan, jos hän sen sijaan olisi rohjennut viedä tytön pienen, valkoisen käden huulillensa! Mutta ei käy laatuun, että kasvatusisä suutelee kasvattitytärtänsä kädelle; ennen sitte huulille. Suudelma huulille on helleyttä: suudelma kädelle on kohteliaisuutta. Isä saa olla hellä, vaan ei kohtelias lapsellensa.

Kolmekymmentä kuusi vuotias kamarikirjuri-parka! hän ei rohjennut olla hellä eikä kohtelias. Edellisessä tapauksessa oli hän liian nuori, jälkimäisessä liian vanha. Tuo keskellä ei tuota minkäänmoista iloa eikä huvia. Se on nuoruuden ja vanhuuden välillä ja sillä on kumpainenkin puolue vastassansa, aivan niinkuin "harmailla" on valtiopuuhissa.

"Josta paljon pidetään, siihen myöskin luotetaan", alkoi kamarikirjuri uudestansa; "Amanda, onko sinulla luottamusta minuun?"

"On", vastasi hän, heittäen tutkailevan silmäyksen kasvatusisäänsä. Tällä hetkellä oli alakuloisuus vallitsevana siinä silmäyksessä.

"Noh, sanoppa minulle nyt eräs toinen asia… onko se luottamus, joka sinulla on minuun, suurempi kuin se, joka sinulla on Grå-rouvaan."

Tähän kysymyksen mahtoi olla vaikea vastata, sillä hän viivytti kauan vastaustansa. Luultavasti aprikoi hän, mihin nämät kysymykset lopulta johtaisivat.

Kamarikirjuri huomasi siis parhaaksi uudistaa kysymyksensä…

"Eikö minulla olisi luottamusta teihin!" lausui tyttö lämpimästi, "teihin, joka olette tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu!… teihin, joka olette olleet minulle isän sijassa… mitä minä sanonkaan… ei, ei! isää enempi, isää tuhatta kertaa enempi olette te olleet minulle!" lisäsi hän nousten seisovallensa ja kävellen edestakasin jonkinlaisessa epätoivossa. Selvästi näkyi, että joku syvempi suru tässä silmänräpäyksessä oli vallannut tuon nuoren tytön.

Alm ei kummeksinut tätä tunteiden kiihkoista valloille pääsemistä, sillä hän oli joitakuita kertoja ennenkin nähnyt senlaisia ja tiesi niiden merkityksen.

Hän tiesi nimittäin, että Amandan oikea isä vielä oli elossa, vaikk'ei tyttö ollut koskaan tahtonut ilmaista hänen nimeänsä eikä säätyänsä, ja hän tiesi myöskin hänen surevan sitä, ett'ei hän saanut liittyä tähän isäänsä.

"Amanda-hyväni!" sanoi hän; "sinä et vastannut kysymykseeni."

Tyttö palaisi istumaan entiselle paikallensa hänen viereensä.

"Näetkös, tyttöseni", jatkoi Alm, "rouva Grå, joka on ollut sinulle äidin sijassa näinä neljänä vuotena, joina sinä olet oleskellut hänen huoneessansa, on valittanut minulle sitä lapsellisen luottamuksen puutetta, jonka hän on luullut huomaavansa muutoin niin hyvänluontoisessa ja hiljaisessa Amandassansa!"

"Vai niin, onko hän valittanut sitä?" kysyi tyttö nähtävästi hämillänsä.

"On."

"Mitä on hän sitte sanonut?"

"Kaikki, lapsukaiseni!"

"Kaikki?… mitä hän sitten tietää?" kysyi tyttö lapsellisuudella, joka milt'ei saattanut hänen tutkijaansa hämille.

"Tosin ei hän mitään tiedä", vastasi tämä hetken vaijettuansa, "mutta juuri tämä tietämättömyys saattaa hänet tyytymättömäksi ja alakuloiseksi."

"Minäkin olen sangen alakuloinen siitä, mutta"…

"Mutta?"

"Mutta minä en voi sitä auttaa… en, en! sitä en minä voi!"

"Sinä et ole tahtonut sanoa Grå-rouvalle, mihin sinä menet ja mitä sinä te'et, ollessasi noin ulkona omin päisi, sillä sinä pelkäät hänen nuhtelevan itseäsi… Mutta minulle, joka, kuten tiedät, en koskaan ole nuhdellut sinua, tulet sinä sanomaan sen… eikö niin Amandaseni?"

"Antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän, sulkien Alm'in käden kumpaankin omaan käteensä; "antakaa minulle anteeksi! mutta minä en voi sanoa sitä!… minä en voi sanoa sitä kenellekään!"

"Se on sangen pahasti se, Amanda!" lausui kamarikirjuri; "sinä et siis tahdo sanoa minulle sitäkään kuka… kuka se nuori mies on, joka… joka seuraa sinua… kaikkialla kaduilla?"

Ei koskaan ollut mikään kysymys tuntunut hänestä niin raskaalta ja vaikealta kuin tämä. Lisäksi tuli, että se silmäys, jolla tyttö hänen kysyessänsä häntä katseli, paloi niin omituisella leimulla.

"En, en! en sitäkään voi minä", vastasi hän, "sillä… Jumalani, kuinka teidän kätenne muuttui kylmäksi!" lisäsi hän kiivaasti, katsoen kamarikirjurin kasvoihin silmäyksellä, joka nyt näytti kostealta ikäänkuin kyyneleistä.

"Älä pidä lukua minusta, tyttöseni!" sanoi hän, hilliten mielenliikutuksensa; "se oli ainoastansa minun levottomuuteni sinusta, joka koski minuun hiukan kipeästi… Minä en saa siis tietää, kuka se nuori miesi on?"

"Ette; kuinka voisin minä sanoa sen! tuskinhan minä tiedän sitä itsekään!"

"Sinä et tiedä sitä!… Ja kuitenkin sallit sinä hänen seurata itseäsi kaduilla!… sinä et ole avosydäminen minua kohtaan, Amanda!"

Amanda ei vastannut tähän nuhteesen.

"Kokemattomuudessasi et sinä aavistakaan, mihin vaaroihin pieninkin varomattomuus voi heittää jokaisen tytön… sinä et voi myöskään käsittää sen onnettomuuden laajuutta, joka välttämättömästi uhkaa niin nuorta, niin kaunista, niin"…

Alm vaikeni äkkiä, sillä tyttö oli, säpsähtäen puoliväliin seisovillensa tuolilta, tempaissut kätensä hänen kädestänsä ja loi nyt häneen suuret silmänsä, samalla kertaa niin kärsiväisellä ja ankaralla silmäyksellä, että hän pakostakin loi alespäin omansa, tuntien kuumetaudin tapaisen hehkun polttavan kasvojansa.

Asia oli senlainen, että meidän kamarikirjurimme, lausuessansa sanat: "niin kaunis", oli sattunut liian kovasti puristamaan noita pieniä käsiä, jotka vielä olivat suljettuina hänen käsiinsä. Isä ei puristele sillä tavoin. Tämän olisi hänen pitänyt tietämän edeltäpäinkin ja luultavasti hän sen tiesikin; mutta vaikka tiedetäänkin, kuinka vaarallista aurinkoon katsominen on silmille, katsotaan siihen kuitenkin niin halukkaasti.

"Minä tarkoitin", alkoi Alm lujasti päättäneenä panna tunteensa kahleisiin, "että tyttölapsi pienimmälläkin varomattomuudella voi pilata maineensa… Muuan tunnettu kirjailija lausuu, ett'ei edes pölyhiuteet perhoisen siivessäkään ole niin arat kuin tytön maine. Sentähden ei nuori tyttö voi koskaan olla liiaksi varova, sillä usein tuottaa liekin pelkkä näkeminen hirveämmän vaikutuksen kuin itse liekki. Yönaikaan huomataan, esimerkiksi, suuri leimu taivaalla… Peljästyksissänsä luulevat nyt kaikki ihmiset, että joku palatsi tahi kirkko on ilmitulessa; mutta kun kaikki tulee selville, ei se olekaan kuin vähäpätöinen risukasa, joka on palamassa… Tästä huomaat sinä kuinka suurta meteliä ainoastansa luulo saa aikaan, koska on ihmisen luonteen mukaista, että kaikki kuvitellaan pahemmaksi, kuin se todella onkaan… Eikä siinäkään kylläksi, sillä hän loukkaa myöskin toisten arvoa ja hyvää mainetta, erittäinkin niiden, jotka lähinnä ovat liittyneet häneen, joko heimolaisuuden tahi ystävyyden siteillä."

"Kuinka? millä tavoin?" lausui Amanda kiivaasti.

"Minä tahdon selittää sen eräällä esimerkillä… Joku sinun koulutoveristasi, Amanda, näkee sinun menevän pohjoissillan yli erään nuoren miehen seurassa. Luonnollisesti ollaan uteliaita saamaan tietää, kuka tuo nuori mies on ja sinulta kysytään tätä… sinä selität, ett'et sinä tunne häntä ja silloin tullaan vieläkin uteliaammaksi… Nyt tahdotaan tietää, kuinka tuntematoin herra on voinut puhutella sinua kadulla ja sitten liittyä sinun seuraasi… Sinä olet vaiti, etkä tahdo valaista asiaa sanallakaan."

"Noh, sitten?"

"Noh, sitten… Sinun toverisi ilmaisevat tuon tapauksen muille tovereillesi… Nämät vuorostansa kertomat sen omaisillensa ja tuttavillensa ja seuraus on"…

"Seuraus on?"

"Että ei ainoastansa sinun maineesi tule loukatuksi… ja huomaa se, Amanda, että nuoren tytön maineessa piilee sekä hänen nykyinen että tulevainen rauhansa, hänen onnensa tahi onnettomuutensa… vaan myöskin"…

"Vaan myöskin?"

"Loukkaantuu sen tahi niiden maine, joiden huostaan tuo nuori tyttö on uskottu… Tullaan sanomaan"…

"Mitä tullaan sanomaan?"

"Ett'ei rouva Grå pidä nuoria oppilaitansa niin silmällä kuin pitäisi heidän sivistyksensä ja käytöksensä suhteen… että hän ummistaa silmänsä oppilaidensa varomattomuuksilta tahi virhiltä… Mitä sanotaan, se näyttäytyy pian teossakin… Rouva Grån oppilaitos menettää pian luottamuksensa, rouva Grå menettää oppilaansa, hän menettää kaikki keinot elääksensä… Köyhyys ja kurjuus ja ylenkatse joutuvat hänen osaksensa, ja kuka on syypää siihen?… Juuri se, jonka hän otti luoksensa milt'ei omana lapsenansa… jota hän neljän vuoden ajan on rakastanut äidin rakkaudella… se, jonka kasvatukseen ja sivistykseen hän on uhrannut kaiken sen huolen, jonka hyväluontoinen sydän voi!"

"Ja te?… te?" kysyi Amanda, nojautuen lähemmäksi Alm'ia.

"Minä… minä tulen ensiksikin saamaan rouva Grån onnettomuuden omalletunnolleni… Mutta siinä ei ole kaikki."

"Mitäs vielä?"

"Minä tulen syyttämään itseäni siitä, että minä kerran tarkoitin hyvää, että minulla oli hyvä aikomus, jonka päätökseksi tuli paha teko, että minä kylvöin ihmisyyden siemenen, joka tosin kasvoi ihanaksi taimeksi, mutta kantoi lopulta myrkyllisen hedelmän!… Kaikesta tästä tulen minä syyttämään itseäni!"

"Haa!" huudahti Amanda, nousten uudestansa seisovalleen ja alkaen astua edestakasin laattialla! "tämä on liiaksi!… liiaksi!… Mutta", lisäsi hän seisahtuen Alm'in eteen ja luoden silmänsä kattoon, uljuudella, joka olisi sopinut hallitsevalle ruhtinattarelle; "mutta miksi pidetään minua sitten täällä!… Enkö minä jo ole siinä ijässä, että minun on pitäminen huoli itsestäni!… Tämä alituinen toisista riippuminen kalvaa minun sieluani!… niin, minä en tahdo enään kau'emmin olla riippuvainen toisista!"

"Amanda!" vastasi Alm, joka myöskin nousi seisovallensa ja lähestyi totisena tuota kiihkountunutta tyttöä, jonka posket ja silmät leimusi; "Amanda! minä olen nähnyt monta ylevää ja jaloa tunnetta heräjävän, juurtuvan ja menestyvän sinun nuoressa sydämessäsi… mutta tänään olen minä ikuiseksi mielihaikeudekseni saanut sen surullisen huomion, että ylevin, jaloin näistä kaikista on kadonnut… minä tarkoitan kiitollisuuden tunnetta… Minulla ei ole teille enään mitään sanomista… hyvästi, hyvästi, neiti Amanda!"

Nämät sanat lausuttuansa otti Alm hattunsa mennäksensä pois; mutta tyttö lankesi hänen jalkoihinsa, syleillen kummallakin käsivarrellaan hänen polviansa.

"Menkää, jos tahdotte minun kuolevan epätoivosta!" huudahti hän; "menkää, menkää!"

Alm ei tehnyt enään yritystäkään menemään. Senlaisten kahleiden estämällä eikä mennäkään, vaikka maa uhkaisi au'eta jalkain alta, tahi taivas pudota pään päälle.

"Lapsiparkani!" lausui hän leppeästi, nostaen hänet ylös ja milt'ei kantaen hänet takasin tuolille; "minä olin jokseenkin ankara sinua kohtaan, liian kova olin minä sinua kohtaan!… Sano minulle mitä tahdot!… Minä luotan kumminkin aina sinuun, tyttöseni!… Amanda ei voi koskaan tehdä senlaista, joka pakoittaisi häpeän punaa hänen poskillensa, sen minä kyllä tiedän, lapsukaiseni!… sitä ei minun pieni, hyvä kasvattityttäreni voi tehdä."

"Ah, ei!" vastasi tämä, sulkeutuen hänen rintaansa lapsen kaikella luottamuksella; "kiitoksia näistä sanoista, minun ainoa ystäväni!… minun todellinen isäni!"

Alm unohti paljon sillä hetkellä: hän unohti lempivänsä tätä tyttöä kiihkolla, joka, ollen jokainen silmänräpäys kasvamassa, huiskutteli polttavaa soihtuansa hänen sydämessänsä ja päässänsä. Tässä silmänräpäyksessä oli hän isänä, ja sentähden voikin hän painaa tytön vapisevaa povea rintaansa vastaan, ilman että hänen sydämensä sykki tavallista kiivaammin; sentähden voi hän painaa suudelman tämän kauniille otsalle huulien polttamatta tahi tulematta poltetuiksi.

"Sano minulle, mitä tahdot ja pidä salassa, mitä tahdot!" lausui hän äidillisellä pehmeydellä äänessänsä; "mitä sinä tulet sanomaan, tahdon minä säilyttää samoinkuin pyhäinjäännöksiä, kuin kallista muistoa… Sinun parahin ystäväsi tulee kärsimään sinun kärsimisestäsi, mutta hän ei tule koskaan pettämään eikä hylkäämään sinua!… Jos minä voin auttaa sinua, jos minä voin jollakin tavalla edistää sinun onneasi, tulen minä sen tekemään, vaikkapa… minun oma sydämeni pakahtuisi", lisäsi hän; mutta näitä sanoja ei voinut yksikään inhimillinen korva kuulla, sillä ne kuskattiin syvällä hänen rinnassansa.

"Niin, minä tahdon ilmaista sen verran, kuin minä voin ilmaista", sanoi tyttö, sivellen pienillä, valkoisilla käsillänsä syrjään noita tuuheita, mustia kähäriä, jotka olivat vierähtäneet hänen otsallensa ja poskipäillensä.

Alm'in silmissä näytti ikäänkuin olisi kaksi pientä, valkoista kyyhkyläistä kohdanneet toinen toisensa sydänyön aikana, ja eronneet, kun sarastava päivä oli häätänyt pimeyden.

"Puhu, tyttöseni!" kuiskasi hän.

"Kaksi voimaa taistelee minussa", alkoi Amanda; "toinen on rakkaus, jota minä etsin, ja toinen rakkaus, joka etsii minua… toinen pakenee minua, ja toista en minä voi paeta, enpä edes tahdokaan sitä tehdä."

"Ja se rakkaus, jota sinä etsit?" kysyi Alm.

"On minun ensimäinen salaisuuteni, joka ei milloinkaan saa tulla ilmi… Jos tämä rakkaus pakenee minua maan päällä, tulee se seuraamaan minua hautaan, mutta siihen asti tulee se olemaan vaiti ja suljettu kuin hautakin."

"Koska huomasit sinä ensi kerran tämän rakkauden olevan olemassa?"

"Ah, se mahtanee olla hyvin vanha… mahtanee olla kuusitoista vuotias kuten minäkin!"

"Ah, minä ymmärrän!" sanoi Alm, vetäen henkeänsä; "ja tämänkö luulet sinä olevan jonkun salaisuuden!… kentiesi onkin se niin muille vaan ei minulle… Se rakkaus, jota sinä etsit, on lapsen rakkaus luonnolliseen isäänsä… Enhän minä ole erehdyksissä, Amanda?"

"Olette, sillä sitä ei enään etsitä, jonka omistajia jo ollaan,… Minä tunnen jo lapsellista rakkautta, mutta se, mitä minä etsin on isäni, luonnollisen isäni rakkautta, sillä sitä ei minulla vielä ole."

"Sinä olet oikeassa… mutta koska sinä nyt itse olet ilmaissut etsiväsi isäsi rakkautta, kuinka sinä siis enään voit nimittää tätä rakkautta salaisuudeksi?"

"Juuri se, millä lailla minä etsin tätä rakkautta, on minun salaisuuteni… Mutta jos minä kerta onnistun sillä lailla löytämään sen", lausui tyttö, "silloin… silloin vasta tulen minä onnelliseksi… Silloin voin minä palkita kaikille, jotka minua ovat rakastaneet, kaikille, kaikille!"

Alm ei voinut lausua mitään, sillä hän oli vaipunut tämän tytön ihmettelemiseen, joka sekä sanainsa että silmäyksiensä puolesta näytti hänestä niin uljaalta, niin enkelin kaltaiselta.

"Mutta se toinen", sanoi tyttö heikommalla äänellä ja katsoi vilkkaasti ympärillensä.

"Niin, se toinen!" kertoi Alm, pudoten alas taivaastansa.

"Se toinen on vasta yhden vuoden vanha", sanoi Amanda, "ja kuitenkin tuntuu minusta, kuin olisi se minua paljon vanhempi… niin, sata vuotta, tuhatta vuotta, ja kuitenkin vaan yhden ainoan vuoden!"

Kamarikirjuri veti sisäänpäin henkeänsä, mutta rohkeni tuskin puhaltaa sitä ulospäin jälleen, vaikka hän tunsi olevansa tukahtumaisillansa.

"Olipa noin vuosi sitten, melkein tähän aikaan vuodesta", alkoi Amanda kertomuksensa; "minä seisoin eräänä päivänä Ritarisaarella odottamassa"…

"Mitä tahi ketä?" keskeytti Alm häntä kiivaasti.

"Minä tulen kertomuksessani usein koskettelemaan salaisuuteni rajaa", vastasi tyttö; "älkäätte siis kyselkö minulta, sillä kaikki, mitä minä voin ilmaista, tulette te saamaan tietää… parhaillaan siellä seisoessani, näin minä jonkun, jota… ei, ei… minä en nähnyt mitään, sillä kyyneleet himmensivät minun silmäni, ja viipyipä kau'an, ennenkuin minä voin nähdä… mutta kääntyessäni ympäri, nä'in minä toisen, joka seisoi vähän matkan päässä minusta."

"Toisen!… kuka se ensimäinen siis oli?" keskeytti Alm uudestansa.

"Pyysinhän minä, ett'ette kyseleisi minulta!" sanoi Amanda rukoilevin silmäyksin; "tuo toinen on eräs herra, puettu erinomaisella aistilla, sangen nuori, varmaankaan ei paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha… hän oli kaunis… niin, hyvin kaunis, erinomaisen kaunis oli hän!"

Kamarikirjuri huokasi syvään sillä hän muisti, ett'ei hänkään ollut juuri ruma, ennenkuin hän sai rokkotaudin ja ett'ei hänkään ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden, ennenkuin oli tullut kolmenkymmenen kuuden vanhaksi.

"Hän katsoi minuun", jatkoi Amanda, "ja minä luulin huomanneeni muutamia kyyneleitä hänen silmissänsä… varmaankin oli hän nähnyt minun kyyneleeni ja sääli minun suruani, vaikk'ei hän tietänyt sen syytä… Minä läksin kuitenkin Ritarisaaresta, sillä minun täytyi tulla kotia… Hän seurasi minua etäältä."

"Sinä katsoit siis taaksesi, nähdäksesi häntä?" huudahti Alm tuskallisena.

"En, se olisi ollut varsin sopimattomasti tehty, sen minä kyllä hyvin tiesin… mutta kun minä poikkesin Munkkisillalle, tulin minä kenenkään huomaamatta vilkaisseeksi sivulle päin ja silloin nä'in minä hänen seuraavan itseäni… ja astuessani venheesen, päästäkseni Ragvaldinsillalle, huomasin minä hänen seisovan rannalla ja katselevan sitä venhettä, jossa minä istuin."

"Ja sinä näit hänet jälleen?"

"Muutama viikko sen jälkeen kävin minä erään huoneuksen ohitse Isonkirkontorin varrella ja jouduin silloin heittämään silmäyksen ylöspäin erääsen tämän huoneuksen akkunaan… tämän akkunan vieressä istui tuo nuori miesi… minä jatkoin kulkuani, mutta tultuani kappaleen matkaa läntiselle pitkäkadulle, sain minä taaskin nähdä hänet, sillä hän meni minun edelleni, mutta silloin tervehti hän minua."

"Ja sinä?"

"Enkö minä olisi vastannut niin kohteliaaseen, niin kunnioittamalla tehtyyn tervehdykseen kuin hänen oli!"

"Ja sitten?"…

"Sitten käveli hän minun jäljessäni koko matkan."

"Koko matkanko?"

"Niin, aina siksi, kunnes pääsin kotia."

"Eikö hän virkkanut mitään sinulle."

"Ei, hän ei näyttänyt edes haluavankaan puhutella minua."

"Hän sai kuitenkin tietää sinun asuntosi!"

"Sai, sillä siitä hetkestä saakka on hän milt'ei joka päivä käynyt tästä ohitse."

"Ja tervehtinyt?"

"Niin, hän on aina tervehtinyt yhtä kohteliaasti ja kunnioittavana."

"Ja sinä olet tervehtinyt vastaan?"

"En; minä en ollut häntä näkevinänikään."

"Mutta mistä tiedät sinä hänen niin useasti käyneen tästä ohitse?"

"Minä istuin tavallisesti akkunassa, ja"…

"Istuitko sinä sitä ennen yhtä usein akkunassa?" kysyi Alm, tähystellen tarkkaan tuota nuorta tyttöä.

Amanda punastui kovin ja sormi hämmästyneenä kaulustansa.

"Sitten kohtasit sinä hänet useamman kerran ulkona, arvelen ma!"

"Niin, useamman kerran… minä en koskaan käsittänyt, miten hän niin tarkoin voi tietää, milloin minä aijoin mennä ulos."

"Eikö hän koskaan etsinyt tilaisuutta päästä lähestymään sinua?"

"Ei, ei koskaan… Joka sunnuntai"…

"Joka sunnuntai?"

"Oli hän kirkossa ja seisoi aina käytävällä lähellä minun istuintani; ja kuu minä ensi kerran menin Herran pyhälle ehtoolliselle"…

"Oi, Jumalani! hän oli silläkin kertaa kirkossa!" huudahti kamarikirjuri, joka istui ikäänkuin tulisilla hiilillä.

"Niin."

"Ja piti silmänsä kiinnitettynä sinuun?"

"Niin, välittäin… mutta enimmästänsä oli hänen silmänsä kiintyneet saarnastuoliin… ja kun tohtori piti tuon kauniin puheen rippilapsille, nä'in minä suuria kyyneleitä vierivän hänen silmistänsä."

"Ja sinä… sinä katsoit… sinä katsoit häneen useasti, sinä?"

"En… mutta rukoillessani, rukoilin minä myöskin hänen edestänsä", vastasi Amanda, pannen nuot ihmeellisen kauniit kätensä ristiin, ikäänkuin rukoillaksensa.

Alm pani myöskin kätensä ristiin, mutta niin rajusti, että veri milt'ei tiukkui hänen kynsiensä alta.

"Kun minä läksin kirkosta muiden tyttöjen kanssa ja kun te, isäni, ja Grå-täti, tulitte minulle vastaan, silloin minä myöskin nä'in hänet… hän seisoi kirkkopihassa kaukana meistä."

"Tervehtikö hän?"

"Ei! sillä hän ei luullut minun näkeväni itseänsä."

"Mutta sinä kumminkin nä'it hänet?"

"Niin, minä nä'in hänen olevan kovin totisen ja että kyyneleet vielä olivat hänen silmissänsä."

"Minä muistan nyt sinun olleesi sangen hajamielisen, kun minä puhuttelin sinua, Amanda!" lausui Alm heikolla, ikäänkuin kuolemaisillansa olevan äänellä.

"Muutama päivä sen jälkeen olin minä uudestansa Ritarisaarella."

"Vai olit sinä taaskin siellä!"

"Minä seisoin samalla paikalla, jossa minä tavallisesti seisoin… minä olin silloin, kuten tavallisesti, kovin mielipahoillani ja minä luulen silloinkin itkeneeni."

"Noh, eteenpäin?"

"Silloin kuulin minä lähelläni nämät sanat: 'Kuka on rohjennut pahoittaa teidän mieltänne noin?'… Se oli hänen äänensä… Ah, kuinka suloiselta se kaikui minun korviini!"

"Ja sinä vastasit?"

"En, minä en vastannut, sillä minä pidin sen sopimattomana, että henkilö, jota minä en tuntenut rupesi puhuttelemaan minua… minä en vastannut sanaakaan, vaan menin heti tieheni", lausui Amanda senlaisella katsannolla, kuin olisi hän luullut tehneensä soveliaisuudelle suuren uhrin tahi osoittanut mielenlujuutta, joka ansaitsisi ihmettelemistä ja kiitosta.

"Ja hän seurasi sinua, kuten tavallisesti?"

"Ei, hän meni tykkänänsä päinvastaiseen suuntaan… Siitä päivästä en minä nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen."

"Sinä et ollut siis ulkona koko tällä ajalla?"

"Olin yhtä useasti kuin ennenkin, mutta minä en nähnyt häntä koskaan."

"Sinä ihmettelit kaiketikin mikä siihen oli syynä?… Ehkäpä sinä ikävöitsitkin häntä?"

"Minä luulin hänen vihastuneen… suuttuneen itseeni ja"…

"Ja minusta tuntui", vastasi Amanda, luomatta silmiänsä ylös, "ikäänkuin olisin minä ollut liian tyly ja epäkohtelias häntä kohtaan, sillä olihan hänen kysymyksensä niin viatoin ja hyvää hän sillä tarkoittikin!"

Alm oli vaiti, sillä hän oli toista mieltä.

"Eräänä puolipäivänä olin minä Kaarle XIII:a torilla", jatkoi tyttö.

"Sinä olet siis ollut Kaarle XIII:a torilla… yksinäsi Kaarle XIII:a torilla!" valitti tuo poloinen kasvatusisä.

"Niin, minä istuin eräällä penkillä… silloin olin minä enemmän mielipahoillani kuin koskaan ennen."

"Kummallista!… sinä tulit aina mielipahoillesi mentyäsi kaupungille ja kuitenkin menit sinä niin usein ulos!" muistutti Alm.

"Minä istuin penkillä", jatkoi Amanda, kumoamatta kasvatusisänsä muistutusta, "ja minä olin niin epätoivoisena!"…

"Siitäkö, ett'et niin pitkään aikaan ollut tavannut tuota nuorta miestä?"

"Ah ei!… Siinä silmänräpäyksessä en minä muistellut häntä!… Mutta silloin tuli hän luokseni!"

"Tuo nuori miesikö?"

"Niin, hän tuli luokseni!… Enhän minä ollut nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen!… ja silloin"…

"Silloin puhutteli hän sinua?"

"Niin, hän otti osaa minun murheeseeni, vaikk'ei hän tietänyt mikä murhe minua rasittikaan… Ah, kuinka kauniisti hän haasteli!… jokainen sana, jonka hän lausui, oli lääkettä minun sydämelleni… en koskaan unhoita minä sitä päivää!"

Alm väänteli itseänsä tuolilla kuin mato muurahaispesässä.

"Noh, mistä puhuitte te?" kuiskasi hän, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä ilmaisisi hänen syvällistä sielunsa tuskaa.

"Monesta asiasta, sillä hän kyseli minulta niin paljon… hän tahtoi tietää minun vanhempaini nimeä."

"Ja sinä vastasit?"

"Että olen köyhä, orpo tyttö… että olen riippuvainen mitä jaloimmista ja avulijaimmista ihmisistä… minä puhuin Grå-tädistä ja teistä… enin teistä."

"Mitä sanoi hän minusta?"

"Hän kehui teitä niin paljon."

"Tunteeko hän minua?"

"Ei, mutta hän puhui hyvää teistä!… ja hän halusi saadaksensa olla teidän sijassanne."

"Hym!" jupisi Alm, tuntein asemansa sangen Vähän onnelliseksi ja kadehdittavaksi.

"Saatuansa tietää minun nimeni pyysi hän lupaa saada puhutella minua Amandaksi."

"Ja sinä myönnyit siihen?"

"Niin, hän pyysi sitä niin innokkaasti, niin itsepintaisesti."

"Ja sinä sait luonnollisesti tietää mikä hänen nimensä oli?"

"Sain, hänen nimensä on Gustaf… minusta on Gustaf aina ollut niin kaunis nimi."

Alm'in mielestä kuului Fridolf kauniimmalta; mutta tällä kerralla ei ollutkaan kysymystä hänen mielipiteistänsä.

"Kaiketi sait sinä tietää hänen sukunimensäkin?" kysyi hän.

"Sitä en minä ole häneltä kysynyt."

"Mutta minun mielestäni olisi hänen pitänyt sanoman se itse."

"Ah, meillä oli niin paljon muuta juttuamista!"

"Mutta hänen ammattinsa, hänen säätynsä?"

"Hän on upseeri."

"Sanoiko hän sen?"

"Ei, vaan sen näin minä jo, kun ensi kerran hänet tapasin."

"Kuinka voit sinä nähdä sitä!"

"Hänen somista viikseistänsä… ja sitäpaitsi voi ainoastansa upseerilla olla senlainen vartalo ja ryhti, tuin hänellä on."

Tätä sanomalla teki Amanda kasvatusisäänsä kohtaan suuren vääryyden, sillä vaikkapa Alm ei voinutkaan kerskata kauniista kasvoista eikä nuorukaisen ijästä, oli hänellä kuitenkin, kuten lukijamme jo kentiesi ennenkin ovat kuulleet meidän mainitsevan, mitä suhdallisin ja voimakkain ruumiinrakennus, kuin ajatella voi. Puettuna sotilaan pukuun olisi hän ollut vaarallinen jokaiselle viholliselle ja luultavasti myöskin monelle naiselle. Olihan hän kerta taistellut mitä raa'imman ja voimakkaimman hirviön kanssa ja, kuten me tiedämme, kau'an aikaa tehnyt tämän voiton epätietoiseksi. Onneansa naisten luona ei hän sitävastaan koskaan ollut koetellut. Kuitenkin on totta, ett'ei hänen ensi lempensä ollut onnellinen, mutta syynä tähän vastoinkäymiseen oli kentiesi se seikka, että hän oli kasvatusisä, ennenkuin hän rupesi rakastajaksi.

"Noh, Amanda", alkoi taaskin tutkija, "sitten tapasit sinä hänet usein kaupungilla ja juttelit usein hänen kanssansa?"

"Ah, niin!"

"Eikö hän koskaan sanonut tahtovansa käydä rouva Grån luona tahi tehdä itsensä tuttavaksi niiden kanssa, jotka olivat sinulle vanhempain sijassa?"

"Ei, siitä emme koskaan tulleet puhuneeksi."

"Eikö hän koskaan pyytänyt… pyytänyt saada tavata sinua kahdenkesken?"

"Ei; olisiko hän voinut pyytää minulta mitään senlaista, hän, joka on niin hienotunteinen kaikissa ja arka kaikesta, joka voisi pahoittaa minun mieltäni tahi vahingoittaa minua!… Mutta hän sanoi niiden hetkien, joina hän ei saanut tavata eikä nähdä minua, olevan onnettomimmat hänen elämässänsä."

"Vai niin?"

"Ja että hänen hartain toivonsa oli saada ainoastansa käyskennellä niissä paikoin, joissa hän tiesi minun olevan… että, vaikk'ei hän koskaan saisi puhuakaan kanssani, hän tuntisi itsensä onnelliseksi, kun hän vaan saisi nähdä minut."

"Ja hän sai nähdä sinut?"

"Niin, hän tuli aina sinne, missä minä olin."

"Ja hän sai jutellakin sinun kanssasi?"

"Kuinka olisin minä voinut kieltää häneltä sitä!"

"Ja tätä miestä ajattelet sinä nyt sekä varhain että myöhään?"

"Niin, minä ajattelen häntä paljon!"

"Sepä on liian aikaista, se… etköhän ole vielä liian nuori, Amanda!"

"Voidaanko koskaan olla liian nuori lempimään!" huudahti tyttö silmin, jotka tuikkivat kuin tähdet.

"Ei, yhtä vähän suin voidaan olla liian vanhakaan", myönsi kasvatusisä hiljaa itseksensä, vieden vaaleana kätensä otsallensa.

Alm tunsi kaksiteräisen miekan tunkevan rintaansa. Amanda oli siis hurmoksissansa lausunut tuon suloisen sanan "lempiä", mutta tämä sana oli kuolonisku Alm'in sydämelle.

"Eikö hän koskaan halunnut tietää, mitä sinun kasvatusvanhempasi ajattelisi niistä kohtaamisista, joita on teidän välillänne?"

"Hän pyysi, ett'en minä virkkaisi niistä kenellekään, koska"…

"Koska?"

"Koska minä silloin voisin viattomasti saada nuhteita, ja siihen ei hän tahtonut olla syypäänä."

"Mutta eikö tämän salaaminen sinun omasta mielestäsi ollut väärin?"

"Minä en muista mielipidettäni, mutta koska hän oli pyytänyt minua, niin"…

"Sinä lemmit häntä siis todellakin?" kysyi Alm tukahutetulla äänellä.

"Niin, minä lemmin häntä!" vastasi tyttö yhtä kirkkaalla äänellä kuin hänen silmäyksensäkin oli.

"Eikö hän ole koskaan sanonut, mikä tämän lemmen lopuksi on tuleva?"

"Ei, miksi olisi hän sitä tehnyt?"

"Eikö hän ole koskaan sanonut, että hän… että hän"…

"Mitä?"

"Että hän aikoi… aikoi pyytää sinua Vaimoksensa?" änkytti Alm puuhkien.

"Mihin olisi se ollut tarpeen, kun hän tiesi itsellänsä olevan minun lempeni!"

"Näet se, Amanda!" vastasi Alm, ko'oten jälleen voimansa; "pyytäminen lempeä, pyytämättä samalla avioliittoa, on rikos,… niin, rikos, tyttöparkani!"

Tämän sanottuaan nousi hän istuimeltansa ja alkoi mitellä laattiata suurin askelin.

Tyttö seurasi häntä ihmettelevin silmin. Vihdoin seisahtui hän tytön eteen ja katsoi häneen silmäyksellä, jossa ilmaantui syvällisin suru ja suurin levottomuus.

"Amanda!" lausui hän; "minä olen kiitollinen siitä avosydämisyydestä, jolla sinä olet kertonut rakkaudesta, joka etsii sinua ja jota sinä et sano voivasi välttää… Mutta sinun täytyy kuuleman minun sanojani ja seuraaman minun neuvojani. Lapseni, tätä rakkautta voit sinä ja täytyy sinun välttää!"

Tytön kasvot synkistyivät ja hänen silmäyksensä kiintyivät kummastellen hänen kasvatusisäänsä.

"Tämä nuori mies, josta sinä olet puhunut on vaarallinen ihminen!… niin, Amanda, sangen vaarallinen ihminen!"

"Vaarallinen!'… kenelle?" kysyi hän, kummallinen hymyily huulillansa.

Alm säpsähti, sillä tuo "kenelle" kuului hänen korvissansa ikäänkuin pistolta tahi pilkalta; muttei hän rauhoitti taaskin mielensä ja tällä kertaa ajatteli hän todellakin vähemmin itseänsä kuin kasvattilastansa.

"Tämän miehen menettelytapa tuntuu minusta sangen epäluulon alaiselta", sanoi hän; "hän etsii sinua kaikkialla, seuraa sinua kaikkialla, teeskennellen pitkän aikaa arkatuntoisuutta ja kainoutta, joka luonnollisesti on omiansa herättämään sinun huomiotasi ja taivuttamaan sinun mielesi häneen. Kun hän vihdoinkin tapaa sinut ja saa jutella sinun kanssasi, ilmoittaa hän rakkautensa, eikä hän tarvitse edes pyytääkään sinun rakkauttasi, sillä se on kylläksi hänelle, että sinä kuultelet häntä tarkkaavaisuudella ja osanottavaisuudella… Mitä tekee, hän sitten?… Pyytääkö hän julkisesti ja rehellisesti, kuten kunniallisen miehen tulee, sinua vaimoksensa?… Kysyykö hän sinulta, jos hän saa kääntyä sinun kasvatusvanhempasi puoleen, saadaksensa heidän suostumustansa?… Ei, hän ei tee sitä eikä tätä… Hän ei edes ilmaise nimeänsä, säätyänsä eikä tulevaisuuden toiveitansakaan… Onnetoin olet, jos uskot häntä, lapsiraukkani!… hänen sanansa ovat ansoja, hänen kyyneleensä myrkkyä ja hänen rakkautensa… hänen rakkautensa on sinun hautasi!"

Nyt nousi Amandakin istuvaltansa. Hänen otsansa kiiltävä pinta murtui synkkiin ryppyihin, ja hänen ruusunpunaiset huulensa värisivät suonenvedon tapaisesti.

"Ja kaiken päälliseksi", jatkoi Alm kiihtymällä vihalla, "pyytää hän sinua olemaan vaiti teidän kohtaamisistanne, ett'ei kukaan voisi varoittaa sinua siitä kuilusta, jonka hän avaa sinun jalkojesi alle!… Niin, tyttöseni, minä tunnen hänessä yhden noista ylhäisistä tyhjäntoimittajista, jotka laskevat yhteen vaakaan naisen viattomuuden sekä elämän onnen ja toiseen oman alhaisen nautintohimonsa ja ilkeän turhamaisuutensa… Eipä viivy kau'an ennenkuin edellinen vaaka höyhenen kevyisenä nousee ilmaan, riemun ja voittohuutojen kaikuessa, sillä jota kauniimpi langennut vaimo on, sitä suurempi on sen voitto, joka hänet on turmellut. Senlaisen kunnioituksen antaa maailma viattomuudelle ja hyville avuille!"

"Ja joka kehui teitä niin paljon!" lausui tyttö, pudistaen kaunista päätänsä, "hän joka puhui niin hyvää teistä ja kaikista!"

"On konnamainen viettelijä!" keskeytti Alm äärettömällä rajuudella ja kaikuvalla äänellä.

"Ei, se ei hän ole!" vastasi Amanda lujalla, vakavalla äänellä, laskien oikean kätensä sydämelleen ja heittäen kasvatti-isällensä uppiniskaisesti vastustelevan silmäyksen.

Meidän rehellinen kamarikirjurimme oli hyvänsuopa, mutta sangen vähän ovela.

Jos hän olisikin ollut viimeksimainittu yhtä paljon kuin hän oli hyvänsuopa, ei hän olisikaan lausunut näin ankaria sanoja sillä naisen rakkautta siihen, jota hän lempii, ei heikennetä sillä, että hänen lemmikkiänsä alituisesti poljetaan ja moititaan.

Naisella on, nimittäin, kun hän on nuori ja lempii kiihkoisesti, tehokas halu ummistamaan silmänsä lemmikkinsä kaikilta vioilta — ja kentiesi onkin lemmen ylevyys juuri tässä sokeudessa, — mutta vaikkapa hän itse sangen hyvin ne tunteekin, ei hän kuitenkaan salli kenenkään muun niitä huomaavan eikä arvostelevan, sillä silloin herää hänen ylpeytensä ja taistelee miehuullisesti hänen lempensä rinnalla. Ainoastaan itsellensä pidättää hän näiden vikain ilmoittamisen, samoinkuin hän myöskin pidättää ainoastaan itsellensä oikeuden koettaa ojentaakin niitä, jos hän pitää sen tarpeellisena, sillä taivas tiesi mitä kaikkea ei lempivä sydän luule voivansa aikaan saada!

Jos siis tahtoo toimittaa jotakin siinä suhteessa, täytyy alkaa puhumalla ainoastansa sen hyvistä avuista, jota aikoo moittia, ja, jos ei hänellä senlaisia olisikaan, vieläpä itse keksiä niitä ja parhaastansa senlaisia, joita todella ei olekaan tuolla lemmityllä olennolla ja joita siis ei tuo lempivä kaunotar itsekään ole voinut huomata.

Sitten kun kaunotar nyt on tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei moittija toimi omaksi eduksensa, eli, kuten sananparressa lausutaan, "kerjää kipeälle äidillensä", voidaan keveällä kädellä ruveta koskettelemaan niitä rotkoja, joista oikeastansa tahdotaan muistuttaa, ja vaikkapa koristaa nuot mustat paikat muutamalla kukkasellakin, samoinkuin avantoja merkitään männynoksilla. Kummastuneena ja hiukan nureissansa siitä, että joku toinen on voinut löytää kukkaisia, joita hän ei itsekään ole huomannut, lähestyy hän nyt näitä; mutta tuskin on hän kosketellut näitä kädellänsä, ennenkuin ne, joilla ei ole juurta eikä muuta kiinnikettä, irtauntuvat ja katoavat siihen syvyyteen, joita niiden piti viittoman. Hänen epäluulonsa, näin herätettynä, ulottuu nyt kaikkeen, ja siis myöskin niihin todellisiin kukkasiin, todellisiin avuihin, jotka sitten jäävät välikäteen noiden luultujen avujen takia.

Tosin on mahdollista, ett'ei tämäkään viekkaus auta; mutta mikä, kaukana siitä, että se auttaisi, päinvastoin pahentaa asiaa, on se, että tuota kaunotarta laahataan väkisin sille kamalalle avannolle ja hänen korviinsa huudetaan ukkosen äänellä: "Tuossa näet sinä kuoleman ja kadotuksen!" Kuka voi olla vakuutettu siitä, ett'ei joku houkutteleva vedenneito, käyttäen hyväksensä hänen oukamustumistansa, samassa silmänräpäyksessä kohottaudu avannosta ja vastustamattomalla viehätysvoimalla vedä kaunotarta luoksensa ales syvyyteen!

Kuten sanottu, meidän hyväätarkoittava kamarikirjurimme sai aikaan juuri päinvastaisuuden siitä, mitä hän oli aikonut, ja tämän käsitti hän nyt, vaikka liian myöhään.

"Hyvä, rakastettu lapseni!" lausui hän nyt lempeämmällä äänellä, lähestyessänsä Amandaa ja kosketellen yhdellä sormella hänen kättänsä, "luuletko sinä minun voivani sanoa tahi tehdä mitäkään, joka ei tarkoittaisi sinun parastasi ja hyötyäsi, mitäkään, jonka esineenä ei olisi sinun onnesi ja menestyksesi!"

"Hirmuista on niin sättiä ja niin panetella henkilöä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja jonka nimeäkään ei edes tiedetä, se on luonnotointa! se on armotointa!" vastasi tyttö, vetäen itsensä, suuttumuksen puna poskillansa, etäämmäksi mielipahoillaan olevasta kasvatusisästänsä.

Hänen lempensä oli tullut pahoin loukatuksi ja sen ohessa myöskin koko hänen sydämensä, sillä hänen ijällänsä ovat lempi ja sydän yhtä, niitä ei voi koskaan eroittaa tahi ajatella erikseen toisistansa.

"Tästä hetkestä lemmin minä häntä, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin ennen!" selitti tyttö ja tässä silmänräpäyksessä keräsi tuon hempeän kuusitoistavuotiaan poven tuli kaiken hehkunsa noihin suuriin tummansinisiin silmiin.

Kamarikirjuri-parka tunsi olevansa tukehtumaisillaan tämän liekin kuumuudesta.

"Sinä et tahdo siis kuulla minua!" sanoi hän ja hänen äänensä oli silloin milt'ei valittavan lapsen äänen kaltainen; "sinä työnnät siis luotasi pois sen joka pitää sinusta niin sydämellisesti… sinä et siis huomaa, että se, jota minä olen puhunut, on lähtenyt sydämestä, joka ainoastansa tarkoittaa sinun parastasi!"

Amanda käänsi kasvonsa akkunaan vastaamatta hänen ystävällisiin sanoihinsa.

"Hyvästi siis!" huokasi hän ja lähestyi ovea.

Amanda pysyi paikallansa akkunassa.

Alm tarttui jokseenkin kovasti lukkoon ja avasi oven, joka silloin narisi sangen kovasti.

"Amanda!" lausui hän, kääntyen ympäri ovessa; "kentiesi olen ollut Väärässä… silloin tahdon minä mielelläni korvata kaiken."

Tuon väkevän, jättiläisvartaloisen miehen olisi nyt lapsikin voinut kietoa sormiensa ympärille.

Mutta tyttö ei kääntynyt ympäri, vaan jatkot katselemistansa kadulle.

Murrettuna jätti Alm silloin lauluhuoneen ja meni saliin, jonka jälkeen hän heti astui portaita ales, unohtaen ottaa jäähyväiset Grå-rouvalta.

Keskimäisellä portaalla pysähtyi hän hetkisen ja kääntyi ympäri, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan hänen jäljessänsä kutsumaan häntä ylös takasin.

Mutta ei kukaan tullut, eikä kukaan kutsunut häntä takasin.

Alm jatkoi siis matkaansa ja seisoi nyt kadulla. Silloin näki hän erään nuoren, pulskan herran kävelevän lähellä sen huoneuksen ja sen portin ohitse, josta hän äsken oli tullut.

Hän muisteli ennenkin nähneensä tuon nuoren miehen ja muisti nyt hänen olevan saman, jonka hän muutama hetki tätä ennen oli nähnyt menevän erääsen huoneukseen Isonkirkon torin varrella ja jonka näkeminen oli silloin tehnyt häneen niin pahan vaikutuksen.

Alm vajosi uusiin mietteisiin, sillä tuon uljaan herran, joka kulki Etelämalmin torille päin, näkeminen oli taaskin tehnyt häneen pahan vaikutuksen.

Näistä mietteistänsä herätti hänet muutamat pianonsäveleet, jotka kuuluivat ylhäältä päin. Sitten alkoi eräs ääni, jonka Alm sangen hyvin tunsi, laulaa; mutta hän tunsi myös sen kappaleen, jota ääni lauloi. Se oli sama laulu, jonka hän kuuli, ennenkuin oli astunut sisään lauluhuoneesen, se oli Stagnelius'en laulu "lemmelle".

Kamarikirjuri heitti sammuvan silmäyksen ylös akkunaan, jonka jälkeen hän alkoi kulkea pohjoiseen kaupunginosaan päin.

Kotiin päästyänsä oli hän sairas — sairas ruumiiltansa ja kuolemansairas sielultansa.

Neljästoista luku.

Taivas selkenee.

Seuraavana päivänä lähellä puoltapäivää seisoi Kaarle XIII:a torin varrella olevan asehuoneen ja ravintolan välillä kaksi nuorta sotilasta, toinen kaartin upseerin virkapuvussa ja toinen sivilivaatteissa, jonka viimeksi mainitun me tunnemme samaksi uljaaksi henkilöksi, joka edellisenä päivänä kahdessa eri tilaisuudessa oli herättänyt kamarikirjuri Alm'in huomion.

"Sinä menet Fredrikshof'iin?" kysyi sivilivaatteisiin puettu upseeri.

"Niin, etkö sinä tule myöskin?" kysyi toinen.

"En."

"Miksikä et?"

"Ei ole aikaa."

"Sinulla ei ole aikaa!… mitä sinä te'et sitten?"

"Ei mitään."

"Sen tiedän minä… mutta minkälaista ei mitään?"

"Minä jään tänne torille."

"Ymmärrän… sinä kuljeksit pyydystelemässä, konna!"

"Kaunis kiitoslause!"

"Excusez! [suokaa anteeksi!] kuka uskalsi nimittää Jupiteria konnaksi, vaikka hän kulki ympäri viettelemässä maan kauniimpia tyttäriä!"

"Se oli siihen mailaan, hyvään aikaan, ystäväni!"

"Katso… etkö näe mikä tapsilauma tuolla leikittelee?… ihanoita lapsukaisia, kunniani nimessä!"…

"Sinä pidät aina pienistä, kauniista lapsista… mutta minä vakuutan tuhannen perhanan nimessä, ett'ei sinulla ole ainoatakaan silmäystä koko tuolle laumalle ja miksi."

"Noh, miksi?"

"Siksi, että lapsenpiika on rutiruma… ha ha haa!"

"Minä annan hiton sinulle ja sinun lapsenpiioillesi!… kuka pitää lukua vaskirahoista, kun on kultarahojakin silmäin edessä!"

"Kultarahoja!… missä sinulla niitä on?" kysyi kaartinupseeri, kurkistellen ympärillensä joka suunnalle; "minusta näyttää Kaarle XIII:a tori tänä päivänä olevan tarkka kuva itse rauta-aikakaudesta… pelkkiä rumia kasvoja, jos mihin katsoo, jollei tahdo otaksua presidentin rouvaa Elgklo'ta kaunottareksi."

"Jos viivähdät neljänneksen tuntia, saat elää kultaisessa aikakaudessa."

"Ahaa, sinä seisot vahtimassa, huomaan ma."

"Kentiesi."

"Ketä odotat sinä näkeväsi?"

"Arvaa."

"Neiti von Staven'ia."

"Arvaa paremmin."

"Emelie Högqvist'iä."

"Arvaa paremmin."

"Ahaa, nyt minä tiedän!"

"Noh?"

"Sinä odotat Armidaa, tuota lumoavaa Armidaa, sinä onnellinen Rinaldo!"

"Niin, Rinaldo odottaa Armidaansa."

"Minä en menekään Fredrikshof'iin… minä otan mieluummin kolme päivää arestia, kuin tahdon olla tätä näkyä paitsi."

"Jää tänne, jos haluat… minä olen kärkäs näyttämään häntä sinulle."

"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut muusta kuin hänestä."

"Sinä tiedät minulla olevan aistia."

"Sinä olet piru itse, veliseni!… Mutta jos hän ei tulekaan, saan minä suotta arestia."

"Hän tulee."

"Sinä olet pyytänyt saada tavata häntä?"

"En, mutta minä näen hänen tulevan, sillä minä näen onneni tähden, kointähden, joka ennustaa auringon nousua."

"Sinä näet?… minulla on terävämmät silmät kuin sinulla, mutta minä en näe mitään."

"Etkö näe kuka istuu tuolla penkillä?"

"Tuollako penkillä?"

"Niin."

"Se on presidentin rouva Elgklo… neljänkymmenen vuotias tähti, veliseni… Ainoastansa taivaan tähdet voivat vastustaa vuosien vaikutusta… Jos sinun aurinkosi on suhdallinen tuohon kointähteen, menen minä hirteen, jos minä hänen takiansa saan hiipiä putkaan."

"Mutta etkö sinä näe, kuka presidentin rouvan vieressä istuu?"

"Presidentti…Häntäkö sinä tarkoitat?"

"Aivan niin."

"Presidentti on uljas henkilö, minä myönnän sen… mutta kaikella kunnioituksella"…

"Asia on aivan niin kuin minä sanon… kun minä näen presidentin, olen vakuutettu saavani nähdä Armidankin."

"Hän on siis tavallisesti presidentin seurassa?"

"Hän pitää siis kanssakäymistä presidentin perheessä?… minä tiedän sinun isä-ukkosi kanssa usein käyvän päivällisillä ja illallisilla presidentti Elgklon luona."

"Ei, presidentti ei tunne Armidaa eikä Armida presidenttiä!"

"Arvoituksia, veliseni!"

"Kummallista on, mutta totta… melkein joka kerta, kun tapaan presidentin ulkona, tapaan minä myöskin tuon viehättävän tytön."

"Sangen kummallinen sattuma!"

"Niin, eikö ole sitten?… Jos minä olen Pohjalla tahi Etelällä tahi Kaupungissa ja minä kohtaan presidentin, voin panna sormeni kirjalle ja vannoa lumoojattaren myöskin olevan läheisyydessä."

"Sinä herätät minussa halua kulkemaan presidentin jälkiä… minä tahdon ruveta hänen varjoksensa."

"Turha vaiva… onhan ainoastansa yksi Armida."

"Ja yksi Rinaldo tahdon sinä myöskin sanoa… saadaanpa nähdä!"

"Tässä on myös toinenkin omituisuus."

"Mikä?"

"Presidentti on varmaankin aikoinaan ollut erinomaisen kaunis mies."

"Mitä se minuun koskee!"

"Hänellä on uljas, kuninkaallinen nenä… läheltä pitää, että minun Armidani nenä on hiukan hänen nenänsä kaltainen… Presidentillä on pari suuria tummansinisiä silmiä ja minun Armidani silmät on hänen silmäinsä näköiset… Voitko arvata mitä mietteitä kaikki tämä on minussa herättänyt?"

"Vai niin, onko sinulla tapana miettiä!… noh, annapas kuulla!"

"Niin, samoinkuin myötätunteisuus saa ihmisiä lähestymään toisiansa, vie myöskin kasvojen yhtäläisyys tietämättä toinen toisensa läheisyyteen… Miksi katsot sinä minuun noin?"

"Minä katson josko sinun saappaasi pohjat ovat irti, josko nukka on kulunut housuistasi ja josko sinulla on yöksi yöviitta paidan sijasta."

"Oletko menettänyt järkesi?"

"En, sinähän järkesi olet menettänyt!… Jos sinä tahdot saarnata kuin runoilija tahi tietoviisas, täytyy sinun myös olla senlaisen näköinen… Kuinka, peijakkaan nimessä, voi eräs luutnantti henkivartian husareista puhua senlaisia hullutuksia!… Hyvästi, poikaseni!"

"Sinä menet?… sinä et siis halua nähdä häntä?"

"Tarkemmin mietittyäni ummistan mieluummin silmäni sampanjalta, kuin seison katsomassa kuinka toinen sen nielasee."

"Ah, nytpä muistan… Tunnetko sinä, joka olet vanha karnisoonisotilas ja tukholmalainen erästä kamarikirjuria, jonka nimi on Alm?"

"En seurustele koskaan kamarikirjurein kanssa… Mutta maltahan… monias vuosi sitten kävi muistaakseni eräs sen niminen henkilö voimistelussa… hän oli koko vämpäri pitelemään säilää, miekkaa ja sapelia… ei edes Branting'kaan voinut hänelle mitään… Kuulehan, milloin matkustat sinä maalle?"

"Huomena edellä puolen päivää."

"Onko se aivan välttämätöintä, se?"

"Isäni on pyytänyt sitä ja koska on eräs aivan tärkeä asia… Mutta ennen viikon loppua palajan minä jälleen takasin."

"Sinun isäsi, kauppaneuvos, viipyy siis kau'an kaupungissa?"

"Niin, hän ei lähde Asplundaan ennenkuin ensi viikolla."

"Miksi on hän saapunut Tukholmaan sydän suvena?"

"Tiedäthän meidän eilen olleen suurilla päivällisillä presidentti Elgklon luona!"

"Tehdä niin pitkän matkan eräiden päivällisten takia!… sinun isälläsi on siis oivallinen terveys?"

"On, Jumalan kiitos!"

"Onnellinen sinä, joka voit sanoa. Jumalan kiitos!"

"Miksikä niin?"

"Siksi, ett'et sinä tarvitse toivoa hänen kuolemaansa, sinä… Kun sinä sanot hänelle: isäni, minä tarvitsen kaksi tuhatta riksiä, vastaa hän: poikani, tästä saat neljä tuhatta… Kun minä kirjoitan isälleni ja sanon: kunnioitettu isä! kahden kuukauden ajan on sinun vanhuutesi lohdutus itse ollut lohdutoinna, sillä minun lompakossani ei ole äyriäkään, mutta monta rystyistä kuluttavat minun oveani, silloin vastaa hän: poikani, hoida tarkasti niitä äyrejä, jotka sinä sait puoli vuotta sitten, sillä muutoin saattaa minun vanhuuteni lohdutus minut hautaan… Saakelin suuri eroitus ukkojen välillä!… Sinä olet sangen onnellinen, veliseni!"

"Antakaa köyhäparalle roponen!" aneli eräs surkea ääni kummankin upseerin lähellä.

Tuo surkea ääni tuli vieläkin surkeamman näköiseltä henkilöltä, joka vaikka hän tarkasti tähystelikin husaariupseerin kasvoja, kuitenkin piti lakkiansa kaartin luutnantin edessä.

"Eihän saa ottaa askeltakaan torilla, niin, ett'eivät kerjäläiset olisi kintereillä!" huudahti tämä ja huimasi lakin syrjään; "voiko ajatellakaan kehnompaa poliisia kuin Tukholmassa on!"

"Tästä saat, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että heti laitat luusi tästä pois", sanoi husaariupseeri, heittäen roposen kerjäläisen lakkiin.

Kerjäläinen otti rovon ja sinkahutti sen kau'as torille.

"Mitä te'et sinä, heittiö!" huudahti antaja kummastuneena.

"Minä teen omallani, mitä tahdon", vastasi kerjäläinen; "vai eikö se ollut minun omaisuuttani muka?"

Tätä sanoessansa heitti hän rovon antajalle senlaisen silmäyksen, että tämä vasten tahtoansakin hätkähti takaperin, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri ja nilkutti puistokäytävään.

Kerjäläinen pysähtyi sen penkin eteen, jolla presidentti istui rouvinensa.

"Kuulehan, Ström!" huusi presidentti eräälle palvelijalle, joka seisoi penkin lähellä; "jos sinulla on vaskirahaa, anna hiukkasen tuolle kerjäläiselle!"

Palvelijan annettua kerjäläiselle roposen, läksi tämä tiehensä; mutta sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa pitkin puistokäytävää, kuten hän ensin näytti aikoneen, poikkesi hän suorastaan puistikkoon ja katosi.

"Kauhean paljon kerjäläisiä täällä torilla", muistutti presidentin rouva.

"Niin, se on asianomaisilta aivan anteeksiantamatointa", vastasi presidentti.

"Käsittämätöintä, miksi tässä maailmassa on min paljon köyhiä!" lausui tuo ylhäinen rouva.

"Senlainen on luonnon järjestys", vastasi tuo ylhäinen miesi; "kaikki eivät voi olla onnellisia'… Täytyy olla varjoa yhtä lailla kuin valoakin, yötä yhtä lailla kuin päivääkin… senlainen on luonnon järjestys, Amélie-kultani!"

"Näetkö… hän on tänäänkin täällä!" kuiskasi rouva, ny'äisten miestänsä kylkeen.

"Kuka hän, ystäväiseni?"

"Tuo nuori tyttö, joka kaiken sen aikaa, kun me olemme juoneet terveysvettä, on käyskennellyt yksinänsä tällä torilla ja seurannut meidän askeleitamme."

"Vai niin, tuo nuori tyttö, onko hän tänäänkin täällä?" lausui presidentti, vilkaisten syrjään ja antaen samassa palvelijalle salaisen silmäyksen, johon tämä vastasi pahajuonisella hymyllä.

Tuolla nuorella tytöltä, joka nyt oli sen ylhäisen herrasväen huomion esineenä, oli yllänsä valkoinen hame ja tämän päällä kaapunen mustasta silkistä sekä päässänsä hieno, somasti palmikoitu olkihattu, koristettu taiteellisesti tehdyllä seppeleellä heleistä kukista ja solmittuna leuvan alle samanvärisellä, leveällä silkkinauhalla.

"Niinkuin minä aavistinkin", kuiskasi presidentin rouva, "rupesi hän istumaan vastapäätä meitä!… kuka mahtanee hän olla… ja ken lienevät hänen vanhempansa, jotka voivat sallia hänen niin kuljeskelevan yksinänsä kaduilla ja toreilla?… Etkö sinä tunne häntä?"

"Kuinka voisin minä sen, Amélie-kultani?"

"Tämä on liian kummallista!… tavallisesti on hänen silmäyksensä nytkin kiintynyt sinuun."

"Niin, minä luulen sen."

"Luulenpa todellakin hänen silmissänsä olevan kyyneleitä"…

"Ei käy enään kau'emmin istuminen", sanoi presidentti; "Carlsbader-vesi hiukaisee minua… etkö sinä Amélie-kultani halua, että käymme vielä kerran torin poikki?"

"Niin! en minäkään voi hyvin, kun istun alallani vallan kau'an."

Tämän sanottuansa nousi herrasväki ylös ja kävelivät käsi kädessä pitkin puistokäytävää.

"Mihin Ström menee?" kysyi presidentin rouva, joka oli vilaissut taaksensa ja nähnyt, ett'ei palvelija seurannutkaan heitä.

"Minä pyysin hänen ostamaan meille joitakuita appelsiineja", vastasi presidentti.

"Appelsiineja!… appelsiineja terveysvedenjuojille!"

"Ei haittaa laisinkaan… minua tuntuu niin janottavan."

Presidentin rouva oli tyytyväinen selitykseen, vaikka hänen yhtä hyvin kuin muidenkin, jotka juovat terveysvettä, olisi pitänyt tietämän, että se, mikä kaikkein vähimmin vaivaa terveysveden juojaa, on jano.

Mutka palvelija, joka silminnähtävästi oli arempi presidentin terveydestä, kuin presidentti itse, ei mennytkään kaupitsijavaimon luokse, Vaikka tällä oli mitä kauniimpia appelsiineja myytäväksi, vaan lähestyi sen sijaan penkkiä, jolla tuo nuori tyttö oli ottanut sijansa ja jonka hän juuri nyt aikoi jättää.

"Herra presidentti lähettää paljon terveisiä ja kysyy, kuinka mamselli voi", lausui palvelija mitä kohteliaimmalla kumarruksella.

"Onko hän lähettänyt minulle terveisiä! onko hän kysynyt minua!" huudahti tuo nuori tyttö palvelijan silmissä käsittämättömällä innostumisella, samalla kun hänen kasvonsa joka silmänräpäys vaihtoi väriänsä.

"Onpa niinkin… hän on alituiseen kysynyt mamsellia ja nyt on hän pyytänyt minua lausumaan teille hänen nöyrät terveisensä ja"…

"Ah, Jumalani!" keskeytti häntä tuo nuori tyttö; "ah, kuinka olenkaan onnellinen!"

"Niin, niin", vastasi palvelija veitikkamaisella hymyllä; "niitä ei ole monta, jotka voivat kerskata presidentin huomiosta, sillä minulla on kunnia sanoa, että presidentti"…

"Mitä on hän minusta lausunut?" keskeytti hän uudestansa; "sanokaa, sanokaa, mitä on hän lausunut, ja koko elämäni kiitollisuus… Ah, minun päätäni pyörryttää!"

"Rauhoittukaat kaikin mokomin, armollinen neiti, presidentti haluaa nähdä teitä… haluaa puhutella teitä."

"Nähdä minua! puhutella minua!… koska?… missä?… kentiesi nyt… nyt?"

"Nytkö?… kuinka olisi se mahdollista!… mamselli huomaa kait, ett'ei se voi käydä laatuun."

"Niin, niin, se on kyllä totta, se… se ei voi käydä laatuun", huokasi tyttö.

"Mutta jäljestä puolenpäivänä, ehtoolla", lausui palvelija.

"Jäljestäpuolenpäivänä!… ehtoolla!… käydä hänen luonansa! nähdä häntä ja jutella hänen kanssansa!" huudahti tyttö riemun valtaamana, nojautuen penkkiin, ettei hän kaatuisi, sillä hänen polvensa horjuivat.

"Tulla hänen luoksensa?" kertoi palvelija; "armollinen neiti huomaa kaiketi, ett'ei teidän sovellu tulla kotia presidentin luokse."

"Eikö!" sanoi tyttö alakuloisena; "ei, ei!… sen minä kyllä huomaan… Mutta missä?… missä saan minä sitten tavata häntä?"

"Tehkää hyvin, että määräätte itse jonkun hetken jäljestäpuolenpäivänä, niin presidentti"…

"Joka hetki, joka silmänräpäys olen minä valmis kohtaamaan häntä… milloin hän vaan tahtoo, milloin hän käskee!… Vaan älkäätte antako minun odottaa kau'an… minä olen odottanut kylläksi kau'an."

"Presidentti ehdoitteli itse, että kello kahdeksan ehtoolla tulisi eräät vaunut odottamaan Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun kulmassa"…

"Presidentinkö kanssa?"

"Niin, presidentin."

"Kustaa Aadolf'in tori!… Hallituskatu! .. kello seitsemän… kuusi… viisi?"

"Mahdotointa ennen kello seitsemää… Mutta minä luulen sen käyvän laatuun kello seitsemän… Minä odotan siis vaunun kanssa määrältänsä kello seitsemän."

"Niin, minä tulen olemaan siellä ennen kello seitsemää."

"Sitä parempi… se on siis varmaa, ett'ei presidentin tarvitse varrota suotta?"

"Ah! sekö ei olisi varmaa! varrottaisinko minä itseäni hänellä!"

"Myöskin pyysi presidentti minun sanomaan"…

"Mitä pyysi hän?… sanokaa, mitä hän pyysi?"

"Että mamselli olisi varovainen, eikä virkkaisi tästä kohtauksesta kenellekään."

"Mitä tarvitsee hänen pyytää!… hänen sanansa ovat käskyt minulle, ja Jumala tietää, että minä tottelen niitä kaikesta sydämestäni!"

"Ja vielä toivoi hän, ett'ei mamselli seuraisi noin hänen jälkiänsä, sillä se voisi herättää hänen armonsa epäluuloa, ja minä sanon, että hänen armonsa"…