SISÄLLYS: (continued 3)

"Minä en tule seuraamaan häntä… minä en tarvitse tehdä sitä enään… saanhan minä nähdä hänet ja jutella hänen kanssansa!"

"Asia on siis päätetty?"

"On, on!"

"Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun kulmassa… älkäätte suinkaan unohtako sitä!"

"En, en!"

"Kello seitsemän… ah, miksi ei se jo ole seitsemän!" valitti tyttö.

"Minulla on siis kunnia sanoa jäähyväiset… nöyrin palvelijanne!"

"Malttakaas!" huudahti tyttö, pistäen kätensä vyötäisillä olevaan ompelu-pussiinsa; "jos minä voisin… jos minulla olisi… minulla ei ole teille mitään antamista"…

"Minä nä'in mitä ihanimpia, pieniä kukkasia ompelu-pussissa", lausui palvelija, vetäen suunsa nauruun; "kuinka presidentti tulisi iloiseksi, jos"…

"Te luulette siis, ett'ei hän halveksuisi minun kukkasiani?" kysyi tyttö.

"En suinkaan luule minä hänen halveksivan niitä", vastasi palvelija, vetäen suupielensä sorviin saakka; "hänen armonsa ei halveksi sitä eikä tätä."

"Noh, ottakaatte ne siis kaikki ja antakaatte hänelle! antakaatte ne hänelle kaikki!" huudahti hän loistavilla kasvoilla, ottaen ompelu-pussistansa kukkaisen toisensa perään, suudellen niitä jokaista ja laskien ne kaikki palvelijan käteen.

"Ja tervehtikäätte häntä minulta, minun sydämeltäni!" jatkoi tyttö, "ja sanokaatte hänelle… ei, älkää sanoko hänelle mitään!… ei kukaan muu kuin minä voi sanoa mitä minä tunnen!… ei kukaan muu kuin hän voi käsittää minun sanojani!"

Palvelija meni pois kumartaen ja hymyillen.

"Hitto vieköön tuota harmajapäätä!" jupisi palvelija itseksensä; "mikä onnen poika hän on, niin presidentti kuin hän onkin!"…

Mutta Amanda, onnellisena kuin vanhurskas sielu uuden Jerusalemin portilla, lausui itseksensä, pannen kätensä ristiin:

"Ijankaikkinen taivas! toteuta tämä uni, tahi salli minun kuolla ennenkuin heräjän!… Hän on siis tuntenut minut tarvitsemattani virkkaa sanaakaan!… Joku ääni hänen povessansa on puhunut minun puolestani… Minä olen saavuttanut tarkoitukseni ja nautin nyt palkintoa kaikesta mitä minä olen ajatellut, miettinyt ja kärsinyt!… Ei kukaan voi nyt sanoa minun kerjänneeni itselleni isäni rakkautta, sillä tulihan se vastaan minun rakkaudelleni, ennenkuin minun vielä uskalsi lähestyä häntä!… Niin, hän rakastaa minua, hänen täytyy rakastaa minua sen uskollisuuden tähden, jolla minä olen täyttänyt lupaukseni hänelle… lupaukseni, jonka tein äitini muiston nimessä! Kolmenkertaisesti onnellinen Amanda!"

"Amanda!" kaikui eräs lauhkea ääni tuon ylimäärin onnellisen tytön läheisyydessä.

Mutta hän ei kuullut sitä lauhkeata ääntä, sillä tällä hetkeltä oli koko hänen sielunsa siinä silmäyksessä, jolla hän seurasi tuota poisrientävää palvelijata.

"Amanda!" kuului uudestansa, vaan hiukan lähempänä.

"Ah! siellä olette te… te!" vastasi hän hiljaa, ojentaen kätensä sille puolelle mistä ääni kuului, muuttamatta kuitenkaan silmiänsä siitä suunnasta, johon ne olivat kääntyneet.

Tuohon ojennettuun, pieneen käteen tarttui toinen käsi, joka oli meidän uuden Endymion'in, tuon pulskan husaariupseerin.

"Eikö ainoata silmäystäkään teidän silmistänne!… te olette siis suutuksissanne minuun, ihana Amanda?" valitti hän.

"Minäkö olisin suutuksissani teihin, minä?" sanoi hän, kääntäen kasvonsa hänen puoleensa, mutta ainoastansa hetkiseksi, sillä nopeasti palaisi hänen silmänsä entiseen suuntaansa.

"Niin, te ette ole enään sama kuin ennen", jatkoi tuo nuori, valittava miesi… "Ah, minä ymmärrän… joku on panetellut minua… kentiesi on presidentti"…

"Miksikä panettelisi presidentti teitä?" kysäsi hän, katsoen kummastuneena ihailijaansa.

"Minä nä'in teidän juttelevan hänen palvelijansa kanssa… mitä voi hänellä olla teille sanomista?"

Amanda hymyili.

"Varmaankin oli hänellä teille jotakin asiaa presidentiltä?"

Amanda jatkot hymyilyään. Nuot pienet kuopat hänen poskissansa kiilsivät kuin kaksi hymyilevää enkelin suuta.

"Presidentti on luultavasti joskus nähnyt minun puhelevan teidän kanssanne täällä torilla ja on sentähden luullut pitävänsä sanoa teille jotakin pahaa minusta?"

Meidän pääkaupunkimme keikailijat luulottelevat itseänsä alituisesti, ett'ei voida puhua juuri muusta kuin heistä, ja tämä luulottelu ei miellytä heitä aina, sillä heillä ei ole aina yhtä hyvä omatunto.

"Te ette saa puhua pahaa presidentistä", lausui Amanda nuhdellen, "sillä hän ei ole puhunut teistä pahaa… ei, ei! ei hän!"

"Mutta mitä tahtoi hän sitte teistä?… mitä oli hänen palvelijallansa teille sanomista?"

"Kerran tulette te saamaan tietää sen ja silloin tulette te yhtä onnelliseksi kuin minäkin, sillä te lemmitte minua, sitten minäkin lemmin teitä?"

"Niin, minä lemmin sinua enemmän kuin taivas luotuja olentojansa… Mutta ethän sinä tunne presidenttiä eikä hänkään sinua… Ah, nyt minä muistelen sinun väliin tehneesi minulle joitakuita häntä koskevia kysymyksiä, ja joku selittämätöin suhde on varmaankin teidän välillänne, joka"…

"Gustaf! salli minun tänään pitää salaisuuteni itselläni!… huomena tulen minä vastaamaan sinulle tarvitsemattasi kysyäkään."

"Minä koetan olla maltillinen, sillä minä luotan sinuun kuin Jumalaan."

Senlaisen vakuutuksen pitäisi aina oleman pyhän; mutta se menettää tavallisesti paljon pyhyydestänsä lepertelijän huulilla.

"Lemmitty Amanda!" jatkoi husaariluutnantti; "siis ei se ole hän, joka on panetellut minua… mutta sinun lauseestasi kuului kuitenkin, että joku muu olisi tehnyt sitä."

Amanda vaikeni nähtävästi hämillänsä.

"Niin, niin, minä nä'in sinusta, että siten on tapahtunut", jatkoi hän; "sinä olet jollekin kertonut tavanneesi minut ja jutelleesi minun kanssani kaupungilla… ja tämä joku on puhunut pahaa minusta?"

Amandan äänettömyys kesti yhä. Häntä näkyi vaivaavan joku katkera muisto.

"Se on rouva-opettajatar", sanoi luutnantti, "se on sinun kasvatusäitisi, sinun tätisi, joka"…

"Se, se ei ole hän", saneli Amanda vihdoinkin.

"Kuka sitten?… Ah, nyt minä tiedän, se on sinun kasvatusisäsi… niin, niin, siten se on, ja kuka voi sitä ihmetelläkään!… sepä on niin tavallista, niin luonnollista… Mutta vaikkapa hän olisi sanonut mitä hyvänsä minusta, en kuitenkaan suutu häneen koskaan, sillä minä en koskaan tule unohtamaan sitä hyvää, jonka hän on tehnyt sinulle… enkä minä pyydä saada tietääkään mitä hän on sanonut."

Sanomattoman suloinen oli se silmäys, jolla Amanda palkitsi tuota nuorta miestä häneen osoitetusta mielensä ylevyydestä ja jaloudesta.

"Selväähän on", jatkoi tuo jalo sotilas, "että sinun kasvatti-isäsi tulee, jokaisessa miehessä, joka rohkenee lähestyä sinua, näkemään kilpakosijan."

"Kilpakosijan!" keskeytti tyttö häntä kiivaasti; "kilpakosijan… hän! minun kasvatus-isäni!"

"Niin, Amanda!"

"Mahdotointa!"

"Niin, lemmittyni!… ei voi helposti ajatellakaan, että hän, jonka silmäin edessä sinä joka päivä olet ollut, olisi voinut välttää sen viehätyksen vaikutusta, jonka sinä saat aikaan kaikissa… Kuka tietää eikö hän jo aikoja sitten ole valinnut sinut morsiameksensa."

Tuo hämmästynyt tyttö nojasi päätänsä käsiään vasten, mutta oli hänestä varsin vaikeata totuttaa itseänsä tuohon uuteen ajatukseen, joka niin äkkiarvaamatta oli hänelle julkituotu; mutta jota enemmän hän sitä päässänsä mietiskeli, sitä selkeämmäksi tuli se, ja vihdoin luuli hän sen hienon aistin avulla, joka vaimolla on synnyinnältänsä, saaneensa selville yhtä ja toista tähän saakka käsittämätöintä Alm'in käytöksessä häntä kohtaan.

"Niin, Amanda!" jatkoi tuo nuori miesi; "hän lempii sinua, ja tämä lempi tekee hänet kohtuuttomaksi jokaista kohtaan, joka rohkenee osoittaa sinulle mieltymystänsä… Mutta lemmelle täytyy olla paljon luvallista, ja sentähden tulee sinun antaa hänelle anteeksi, samoinkuin minäkin jo olen antanut hänelle anteeksi ne perusteettomat syytökset, joita hän on voinut heittää minua vastaan… Muista, mitä sinä olet velkaa hänelle, muista, että hän oli se, joka tempasi sinut pois kurjuudesta ja turmiosta, että hän on se, joka on antanut sinulle kasvatusta, sivistystä ja kaikkea, joka on ollut omiansa korottamaan sinun arvoasi omissa silmissäsi ja maailman… Sinun tulee kiittää häntä onnestasi, ja mikä on luonnollisempaa kuin että hän nyt tahtoo kiittää sinua omastansa!… Niin, Amanda, rupea hänen morsiameksensa, hänen puolisoksensa ja koeta rakkaudella ja helleydellä maksaa hänelle suuri velkasi!… Minä, joka en koskaan voi luopua rakkaudestani sinuun, sillä ennen luopuisin hengestäni, minä tulen kärsimään äärettömästi, kuihtumaan varjoksi ja pian kuolemaan kuin sammuva sävel, sittenkuin se käsi, joka pani kielen väräjämään ja ääneen, on vetäytynyt pois ja kadonnut… Ah, Amanda! minä… minä"…

Tuon muutoin niin uljaan ja verevän sotilaan ääni alkoi todellakin kuulua kuin sammuva sävel, ja hän kääntyi pois, luultavasti salatakseen kyyneleitänsä.

Tosin on olemassa todellisiakin helmiä, mutta vielä enemmän vääriä. Sama on suhde todellisten ja teeskenneltyjen kyyneleidenkin.

Seuraus olikin se tavallinen.

"Mikä eroitus on kummankin näiden välillä!" ajatteli Amanda, sill'aikaa kun hänen korvansa halukkaasti kallistiihe lemmikin sanoille; "toinen panettelee, vaikk'ei häntä itseänsä ole paneteltu… toinen kehuu, vaikka hän tietää olevansa paneteltu!"

Sitäpaitsi alkoi Amandasta näyttää, että Alm, jos hänen omistamistansa voitaisiin pitää palkintona, ei osoittanut aivan pientäkään itsekkäisyyttä, koska hän niiden neljän vuoden palkinnoksi, joina hän oli antanut kasvattityttärellensä kasvatusta, vaati tältä koko tämän muun elinajan.

Jos Amanda tällä hetkellä olisi ollut lemmikkinsä kanssa kahden kesken, olisi hän heittäytynyt tämän kaulaan ja ilmaissut tälle sydämensä kunnioituksen ja kiitollisuuden. Mutta nyt taisi hän vaan syleillä häntä silmäyksillään, sillä siellä täällä hiipi henkilöitä, jotka uteliaisuudella ja kateudella katselivat tuota kaunista paria. Mutta mitä sanoivat kuitenkin nämät silmäykset? — Se, ken kerta on katsahtanut lempivän ja ihastuksissansa olevan naisen silmiin, tietää silloin yhtä vähän kaivanneensa rusohuulien suloista puhetta kuin tuon liljavalkean käsivarren ihanaa pulleutta. Missä, joll'ei juuri senlaisessa silmäyksessä, ilmaantuu lempi selvemmästi kolmella pääosallansa: kiihkolla, alttiiksi antavaisuudella ja huunaantumisella!

Mutta Amanda painoi kielensä punaisen sinetin silmäyksiensä tulikirjoituksen alle.

"Gustaf!" kuiskasi hän; "minä lemmin sinua, enkä voi koskaan lempiä ketään toista ja sinun omasi olen minä ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Sitten loi hän kyyneltyneet silmänsä taivasta kohti, sillä kuinka paljon oli hyvä Jumala yhtenä päivänä antanut hänen sydämellensä! Ah, miksi tarvitsi hänen katsella ylä-ilmoihin? olihan hänellä kirkas taivas omassa sydämessänsä.

Tuo lempivä pari käveli kau'an yhdessä eräällä noista kaitaisemmista poluista, sillä, joka oli puiden ja kivimuurein välissä, jättäen nuot muut, leveämmät, ylellisyydelle ja prameudelle.

Yhdessä kohtaa pysähtyi Amanda ja vaaleni. Tämä tapahtui silloin, kun hänen rakastajansa ilmoitti hänelle täytyvänsä seuraavana päivänä matkustaa pois ja ett'ei hän luultavasti varsin pian palajaisi.

"Täytyä matkustaa pois, eikä saada nähdä sinua huomena!" vaikeroi tuo mielipahoillaan oleva rakastaja, "ei enään saada lausua sinulle jäähyväisiä, eikä kuulla sinun jäähyväisiäsi joksikin lohdutukseksi minun tulevaisessa kolkossa yksinäisyydessäni!… eikä myöskään saada vastaanottaa sitä iloista, onnellista ilmoitusta, jonka sinun piti huomena minulle antaman!… eikö siis ole yhtään ruusua, jolla ei olisi okaa! ei mitään riemua ilman tuskaa!"

Lempivä tyttö huokasi samaa sydämessänsä ja kuinka neuvoteltiinkin, epäiltiin, myönnyttiin ja taas epäiltiin, tultiin lopulta siihen päätökseen, että nuot kaksi nuorta seuraavana edelläpuolenpäivänä tapailivat toisensa samalla paikalla Kaarle XIII:a korilla, jolloin he vielä kerran saisivat ottaa jäähyväiset toisiltansa ja Amanda samalla kertaa ilmaista lemmikillensä sen onnen, joka siksi tulisi olemaan yksistänsä hänen omaisuutenansa, tietysti kummankin yhteiseksi autuaallisuudeksi.

Sitten läksivät he torilta, sillä päivä oli jo lähellä puolen, ja Amanda rupesi käymään hiukan levottomaksi niiden nuhteiden takia, jotka häntä kotona odottivat.

Useat torilla kävelijät seurasi silmäyksillänsä tuota erinomaisen kaunista paria. Mutta erinomattain yksi henkilö seurasi alituisesti silmillään poismeneviä. Hän oli mitä kurjimman näköinen vartaloltansa, mutta hänen kasvonsa oli sitäkin kamalammat katsella. Hänen syvään vaipuneet silmänsä suitsuttivat tulta, hänen siniset, ohuet huulensa värisivät ja hänen hampaansa narisivat valittain.

Tämä oli Skinnarvik'in maisteri.

Viidestoista luku.

Uusia pilviä.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää jälkeenpuolenpäivänä, kun Amanda saapui määrätylle kohtauspaikalle ja antoi loistavien silmäinsä vilkua joka haaralle.

Jokaisen komeamman ajopelin rientäessä hänen ohitsensa säpsähti hän, ja se, joka silloin olisi nähnyt millä katsannolla hän tutki näitä ajopeliä, olisi varmaankin luullut hänen olevan komeiden vaunujen ja uljaiden hevosien ihmettelijän.

Vuokravaunuihin ja ajurinkärryihin ei hän sitä vastoin heittänyt silmäystäkään, sillä hän otaksui varmaan, ett'ei presidentti mielellänsä käyttäisi senlaisia ajopeliä; mutta herrasvaunu toisensa perään vieri ohitse ja katosi, eikä yksikään aikonut pysähtyä tuolle sovitutte paikalle.

Nuori tyttö, joka seisoo kadun kulmassa odottamassa, herättää aina ohikulkevain naisten ja miesten huomiota ja antaa syytä kaikenlaisiin arveluihin, erittäinkin jos tuo nuori tyttö on hyvin kaunis. Naiset nyrpistivät nenäänsä ja silmäilivät tuota kaunista yksinolijaa jonkinmoisella ylenkatseella tahi ikäänkuin olisi hän jo ollut turmiolle joutunut olento — ja miksi tekemät he niin? miksi ei saa nuori tyttö yksinänsä seisoa tahi käydä kadulla? Vastatkaa meille te siveät mummot! Onko teillä siis niin vähän luottamusta teidän tyttärienne siveyden voimaan, ett'ette pidä sitä turvattuna ja varmana, jollei sillä ole isä yhdellä ja äiti toisella puolella? Epäilettekö ehkä, ett'ei se pintapuolinen ja ylellisyyteen taipuva kasvatus, jonka te olette heille antaneet, yksistänsä voi tukea heidän siveyttänsä tahi varjella heidän viattomuuttansa? — Noh, niin, siinä tapauksessa on teidän velvollisuutenne tehdä mitä teettekin. Sitokaat ne kiinni hameisiinne ja nukkukaatte vaan yhdellä silmällä kerrassaan! Korskeilevat yrttitarhakasvit ja loistavat ruusut tarvitsevat tukea pystyssä pysyäksensä, mutta ei nuot kainot villisukat, jotka versovat niittyjen mättäillä tahi somalla metsämaalla.

Nuori kaunis tyttö, joka seisoo yksinänsä kadun kulmassa odottamassa, voi lukea kuoleman tuomionsa jokaisen miehen silmissä, jonka hän kohtaa. Meidän nykyaikaiset keikailijat, jotka nyrpistävät nenäänsä tahi sadattelevat kerjäläiselle, joka pitää sen rovon, jonka hän ladulta löytää, eivät kuitenkaan itse epäröi suden ahneudella syöstä tuon pienen karitsan päälle, joka hymyilee kukille ja auringolle. Tämän hymyilyn ryöstämistä tahi sen lähteen sotkemista, josta tämä hymyily vuotaa, ei nimitetäkään varkaudeksi. Köyhäin vanhempain ainoan ilon ja toivon ryöstämistä ei nimitetäkään varkaudeksi; sitä ei nimitetä varkaudeksi — vaan "onnensattumaksi."

Amanda ei nähnyt sitä tarha-aitaa ihailijoista, jotka häntä ympäröivät, sillä hänellä oli, kuten jo on mainittu, silmiä ainoastansa hevoisien ja vaunujen varalta; hän ei kuullut niitä kohteliaita lauselmia, joita hänen ympärillänsä saneltiin, sillä hän kuunteli ainoastansa rautavasaraa, joka parhaillansa löi vaskikelloon Jaakopin kirkontornissa nuot odotetut seitsemän lyöntiä.

Pian kuuli ja näkikin hän eräät vaunut pysähtyvän aivan hänen lähellänsä.

Mutta ajaakohan presidentti semmoisissa vaunuissa ja semmoisilla hevoisilla? Mahdollisesti käy se laatuun nyt tässä yksinkertaisuuden aikakaudessa; mutta kyllä se oli harvinaista siihen aikaan.

Nämät olivat nimittäin jokseenkin vanhat kuomivaunut, kunniaa ansaitsevat jäännökset n.s. "leipämyymälöistä", joiden edessä pari nälkääntyneitä ajurinhevoisia kurkoittivat laihaa, nuokkuvaa kaulaansa.

Eräs henkilö, näöltänsä palvelija, vaikka ei hänellä tällä kertaa ollut livrétä, tunki tarha-aidan lävitse ja lähestyi tyttöä.

"Nyt ovat vaunut täällä, armollinen neiti", ilmoitti tulija.

"Ah!" vastasi tyttö; "ja presidentti?" lisäsi hän kuiskaten.

"Odottaa maltittomuudella… juuri hänen luoksensa tulemme me menemään."

"Eikö hän siis ole vaunuissa?" kysyi tyttö hiukan alla päin.

"Ei se voinut käydä laatuun, armollinen neiti'" vastasi palvelija tavallisella, ei suinkaan viehättävillä hymyilyllänsä; "olkaa hyvä ja astukaa vaunuihin!"

Palvelija avasi vaunun oven, laski ales astuimen ja auttoi Amandaa vaunuihin, jonka jälkeen hän itse hyppäsi ajomiehen istuimelle ja istahti ajurin rinnalle.

Amanda-parka! ensimäinen pilvi nousi hänen uudelle taivaallensa. Hän oli uneksinut saavansa ajaa presidentin rinnalla, jolla oli kunniamerkkejä rinnassansa, vaakuna vaunun ovella ja palvelija vaunun takana; mutta hän tyyntyi vähitellen, sillä hän ei ollut kuullut noiden monien katselijain virskumisia eikä muistutuksia noustessansa ajopeliin ja odotuksessansa näki hän vaan mitä suloisimpia näkyjä.

Kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin ei matka rupeaisikaan loppumaan, ja kun vaunut vihdoinkin pysähtyivät, luuli hän ajaneensa kokonaisen penikulman. Mutta niin pitkältä ei olekaan "Kolmen Liljan" tunnettuun ravintolaan pohjoistullikadulla, ja tämän ravintolan portille pysähtyi vaunut.

Tuo ovela palvelija avasi vaunun ovet ja auttoi luonnollisesti nuorta kaunotarta nousemaan vaunuista, jonka jälkeen hän pyysi tätä tulemaan kanssansa.

Tie johti hyvän matkaa pihaan päin, ja Amanda seurasi opastansa keveänä kuin varjo, mutta melkein yhtä synkkänä kuin sekin, sillä hän oli sivumennen huomannut muutamia myssyihin puettuja päitä, jotka olivat rohjenneet tehdä sangen eriskummaisia nyykähdyksiä eli liikkeitä hänen kulkiessaan heidän ohitsensa.

Palvelija astui etehiseen ja aukaisi erään oven, antaen tuolle nuorelle naiselle kohteliaan merkin astumaan sisään.

Epävakaisilla askelilla ja levottomasti paisuvalla povella astui Amanda avatun oven kynnyksen yli; mutta päästyänsä sen toiselle puolelle pysähtyi hän suloisempain tunteiden valtaamana, sillä tuon mukavasti sisustetun huoneen sohvalla näyttäytyi tämän retken salaperäinen syy, tuo niin ikävöity presidentti.

Presidentti Elgklo'lla ei tosin ollut kaunista tähteä rinnassansa; mutta tuon kylmän, ylhäisen, hänen korkeaan virkaansa kuuluvan katsannon sijasta, joka niin usein oli tuottanut kyyneleitä Amandan suloisiin silmiin, säteili nyt häntä vastaan niin paljon lempeyttä ja sydämellisyyttä, että hänen käsivartensa välttämättömästi ojentuivat eteenpäin ja hänen pieni jalkansa kohosi varpaillensa, valmiina rientämään esiin leivosen siiven nopeudella.

"Tervetultuasi, ihana tyttöni!" kuului presidentin ääni; "ole tervehditty, sinä Sulottarien tytär!… Tule! istahda minun rinnalleni!"

Presidentti oli aikakautensa suurin vetkuttelija ja hänellä oli siis toivo saada sijan Ruotsin Akatemiassa, jahkahan laupias Sallimus suvaitsisi jonkun toisen vetkuttelijan kuoleman kautta valmistaa hänelle siellä tilaa erään Tegnérin, Geijerin tahi Franzén'in rinnalla, joiden hän soi elävän mitä pisimpään tietysti hyvän seuran vuoksi.

Sulottarien tytär oli yhdellä hyppäyksellä presidentin rinnalla ja hänen ilokyyneleensä valui viljavasti presidentin sille olkapäälle, jota vastaan hän nojasi kasvonsa, nämät kukoistavat kasvot, joita nyt myöskin kaunisti lapsellisen rakkauden ja lapsellisen kunnioituksen ruusut.

"Ihana ystäväni!" jatkoi presidentti, kietoen toisen käsivartensa tytön solevain vyötäisten ympäri, "miksi nämät kyyneleet!… Ah, minä ymmärrän… sinä nuhtelet minua siitä, ett'en ennen ole antanut kuulla itsestäni… sinä olet nureissasi minun siitä välinpitämättömyydestä, jonka sinä olet luullut huomanneesi minussa!… Mutta suloinen tyttöni, välinpitämättömyys oli ainoastansa varovaisuutta, sillä ilman varovaisuutta ei mikään onni kukoista."

"Ah, ei! minä en nureksi teitä mistään!" huudahti tuo lämminsydäminen, hurmaantunut tyttö; "kuinka voisin minä nureksia ketään tahi olla suutuksissani kehenkään!… olenhan minä niin onnellinen nyt!"

"Sinä olet liiaksi suloinen… sinä olet enkeli, jolla ei ole vertaista!" sammalti presidentti, vieden hänen kätensä huulilleen tavalla, joka sopi salonkien keikarille.

"Ei, ei!" huudahti tyttö ja veti sen sijaan hänen kätensä huulilleen ja hän poltti tätä kättä suudelmillansa ja jäähdytti sitä kyyneleillänsä.

"Tässä, tässä on minun paikkani!" sanoi hän; "tässä on minun alttarini ja tässä tahdon minä uhrata ilokyyneleitäni!"

Presidentti näytti alussa vähän hämmästyneeltä tästä kiihkoisesta tunteellisuudesta ja hän alkoi peljätä, ett'ei kaikki ollut paikallansa tuon kauniin tytön päässä; mutta hulluus näin suloista laatua ei näyttänyt hänen silmissänsä laisinkaan peloittavalta.

"Ihana lapseni!" lausui hän siis, "sinä tuhlaat tykkänänsä suudelmasi minun arvottomalle kädelleni niin, ett'ei sinulla lopulta enään ole yhtään minun suuparkani varalle."

Tuskin oli hän tehnyt tämän järkevän muistutuksen, ennenkuin tuo kaunis tyttö laski käsivartensa hänen kaulallensa ja painoi suudelman toisensa perään hänen ohuville huulillensa.

Ihastuneena, hurmoksissansa, heitti presidentti silmäyksen vastapäätä seinällä riippuvaan kuvastimeen, josta hänelle sitte tuli vaikeaksi saada pois silmänsä.

Hänestä näytti, ikäänkuin olisi hopea hänen hivuksissansa muuttunut kullaksi ja että rypyt hänen viisikymmenvuotiaissa kasvoissansa katoisivat ja muuttuivat kiiltäväksi ihoksi. Hän oli tullut nuoreksi sen nuoruuden kautta, jota hän piti sylissänsä, ja kauniiksi sen kauneuden kautta, jonka sydän sykki hänen rintaansa vasten. Jos hänellä tällä hetkellä olisi ollut silmiä muunkin kuin itsensä varalta, olisi hän kuvastimessa huomannut jonkunlaisen yhtänäköisyyden omissansa ja tytön kasvoissa, joka ei vähäksi osaksi ollutkaan avullisina sen muutoksen vaikuttamiseen, jonka hänen kasvonsa nyt olivat saaneet.

"Kuinka minä olen ikävöinyt tätä hetkeä!" haaveili tyttö, joka ei näyttänytkään väsyvän tuon kadehdittavan presidentin suutelemiseen ja hyväilemiseen.

"Entä minä sitten?" vastasi tämä; "joll'en erehdy, on enemmän kuin kokonainen vuosi kulunut siitä, kun ensi kerran sinut nä'in."

"Vuosiko vaan?" kuiskasi tyttö, jonka taivaalle nousi uusi pilvi. Mutta olihan varsin anteeksi suotavaa, jos miesi, jolla oli niin paljon ajateltavaa, sattumasta oli voinut unohtaa kohtauksen hänen ja tuon mustaan hameesen puetun kaksitoistavuotiaan tytön välillä neljä vuotta takaperin. Tämä ajatus lensi Amandan päähän, ja sentähden kirkastui hänen silmäyksensä ja hänen suunsa hymyili uudestansa.

"Se herätti heti minun huomiotani", jatkoi presidentti, "että sinä niin usein seisoit portilla minun tullessani ales virkahuoneestani, ikäänkuin olisit sinä seisonut siellä juuri minun takiani, sillä sinä seurasit minun askeleitani Ritarisaarelta asuntooni asti… Sitten nä'in minä niin usein sinun menevän sen huoneuksen ohitse, jossa minä asun… mutta minä en saanut koskaan tilaisuutta puhua sinun kanssasi, sillä…"

"Ja tämä saattoi minut aina niin murheelliseksi", keskeytti Amanda, "sillä minä luulin teidän olleen suutuksissanne minuun siitä, että minä tulin perässänne mihin te menitte."

"Luulitko sinä sitä, pikku hupakko?" soperteli presidentti, pitäen kätensä hänen soman leukansa alla.

"Mutta vastustamatoin voima veti minua teihin, ja minä elin alati siinä toivossa, että te kerran tuntisitte minut jälleen."

"Tämä toivo ei sinua pettänyt… Monta kertaa ajattelin minä sinua, kaunis ystäväni… Kun minä sitten kesän kuluessa useita kertoja tapasin sinut torilla, oli minun vakaa päätökseni jollakin tavalla saada kohdata sinua ja jutella sinun kanssasi… mutta minun vaimoni… tuo ijankaikkinen mustasukkaisuus… Varo, ett'et koskaan tule mustasukkaiseksi ihana tyttöni! mustasukkaisuus on rakkauden tytär sanotaan; mutta kuinka voi niin kauniilla äidillä olla niin ruma tytär!"…

Amanda punastui, sillä hän tuli silloin ajatelleeksi Gustafiansa ja rukoili sydämessänsä Jumalaa varjelemaan hänen rakkauttansa niin rumalta tyttäreltä.

"Mutta, Jumalani, sinun läsnaollessasihan unohtuu kaikki!" huudahti presidentti, "olenhan minä unohtanut kysyä sinulta sinun nimeäsikin."

Taaskin pilvi Amandan taivaalle. Hän oli siis unohtanut tämän nimenkin.

"Amandahan minun nimeni on", vastasi hän alakuloisesti; "minä olen Amanda, minä!"

"Ah, minä, juhta! senhän minun jo olisi pitänyt tietää edeltäpäinkin!" sanoi presidentti; "kuinka voisi senlaisella tytöllä, kuin sinä olet, olla muuta nimeä kuin Amanda!… [Amanda merkitsee rakastettava.] Virka minulle, enkelini, kuinka sinä tulit niin syvällisesti kiintymään minuun?"

"Ensi hetkestä, jolloin minä kuulin teidän nimeänne mainittavan", vastasi Amanda, vavisten syvästä tunteellisuudesta, "rakastin minä teitä, ja ensi silmänräpäyksestä, jolloin minä nä'in teidät, päätin minä voittaa teidän rakkautenne, vaikka minun olisi pitänyt pakoittamankin teitä rakastamaan itseäni!"

"Pakoittaman minua!" kertoi tuo kummastunut viisikymmenvuotias; "kuinka voit sinä luulla pakoittamisen tarvitsevan tulla kysymykseenkään?"

"Minä en tiedä… mutta minä pelkäsin"…

"Minuako?… Ah, sinä pikku haaveilija! — pidätkö sinä minusta siis niin paljon, kaunis Amandani?"

"Ah, minun… minun"…

Hän halusi lisätä sanan isäni, mutta muisti samalla, ett'ei tämä vielä ollut nimittänyt häntä tyttäreksensä ja hän oli liiaksi hienotunteinen rientämään tämän edelle.

"Nimitä minua Christoffer'iksi", kehoitti häntä presidentti; "nimitä minua pikku Christoffer'iksesi!"

Tyttö katseli häntä kummastuksella. Tämä hänen suosiollinen pyyntönsä ei tahtonut olla oikein sopusoinnussa sen syvällisen kunnioituksen kanssa, jota tämä tunsi tahi arveli pitävänsä tuntea häntä kohtaan.

"Entä sinun vanhempasi, taivahanten tyttöseni?" jatkoi hän, vetäen tytön lähemmäksi itseänsä; "asutko sinä kotonasi vanhempiesi luona?"

"Vanhempieni!" kertoi hän milt'ei kirkaisten ja hypähtäen pois hänen sylistänsä.

"Niin, mikä heidän nimensä on?"

"Te… te ette siis tiedä… te ette siis tunne… te"…

"Vai niin, he ovat kuolleet?… sitä parempi olin minä sanomaisillani, sillä siten saan minä… Mutta mikä sinua vaivaa?… kuinka kalpeaksi sinä tulet, suloinen tyttöseni!"

Amanda oli syössyt laattialle ja seisoi nyt liikkumattomana ja vaaleana kuin marmoripatsas, tuijottaen presidenttiin.

"Pelkäätkö sinä? onko sinulla keitään muita sukulaisia, joita sinä pelkäät?" jatkoi presidentti; "älä ole levotoin heidän vuoksensa… kyllä me toimitamme niin, ett'eivät he saa mitään tietää."

"Mitä eivät he saa tietää?" tankkasi tyttö ja hänen lämmintä sydäntänsä alkoi paleltaa kuolettavan aavistuksen valtaamana.

"Noh, ymmärräthän sinä, tiedän ma, että täydymme olla varovaisia… Meidän tuttavuuttamme täytyy pitää salassa ja meidän rakkautemme tulee sitä"…

"Minä en ymmärrä, mutta"…

"Puhelkaamme avosydämisesti… Näetse, minä olen naimisissa, kuten sinä hyvin tiedät… minun avioliittoni, joka ei perustunut rakkauteen, on ollut onnetoin… nuot neljätoista raskasta vuotta, tyttöseni, olisivat murtaneet minut, jos ei minulla olisi ollut rautainen terveys ja miehekkyys, joka… Minä olen tosin lähes neljänkymmenen vanha, mutta paljon karskimpi kuin moni kolmenkymmenen ijällä; se on seurauksena hyvin käytetystä nuoruudesta… Minun vaimoni ei voi elää kau'an, ja silloin, jos sinä olet pysynyt minulle uskollisena, Amandani… kuka tietää niin tarkoin… sinä voisit tulla presidentin vaimoksi… Saisit ajaa minun suurissa juhlavaunuissani minun rinnallani, kuu minulla on kunniamerkit rinnassani ja sulalla koristettu hattu päässäni… sinä tulisit esitellyksi hovissa… sinä tulisit siellä tähdeksi ensimäisestä suuruudesta… Mutta kaikki riippuu tietysti siitä, että sinä rakastat minua ainoastansa minua, ymmärrätkö sinä?… Tullos nyt!… tässä on minun polveni, sinä suloinen olento!"

Laattialla seisova marmoripatsas punastui yhä enemmän sekä muuttui vihdoin veripunaiseksi, ja Amandan taivas synkistyi synkistymistänsä, sillä tummia pilviä kohousi taivaanrannan kaikilta tahoilta.

"Noh, tule nyt tänne sinä pieni, arka kyyhkyläinen!" houkutteli tuo vanha haukka; "kuinka tuo puna kaunistaa sinua!"

"Senkö vuoksi te siis kutsuitte minua luoksenne?" korisi Amandan rinnasta hänen huuliensa yli.

"Niin kait, itsehän sinä halusit sitä", vastasi presidentti, nousten seisovallensa ja lähestyen häntä…

"Minä en käsitä",' lisäsi hän, "miksi ravintolaneitsyt viipyy niin kau'an… — minä tilasin sokurileivoksia ja pullon sampanjaa, jotta"…

"Herra Jesus!" huudahti Amanda, jonka jälkeen hän, peittäen kasvonsa kumpaankin käteensä, syöksyi ovelle ja ulos huoneesta.

"Mikä, herran nimessä, tyttöä vaivasi!" jupisi presidentti rohkeutensa menettäneenä ja nolostuneena sekä epäröivänä, josko hänen pitäisi rientämän tuon poispakenevan jäljessä, tahi jäämän sinne, missä hän oli.

Ajatellen korkeata säätyänsä ja arvollisuuttansa päätti hän vihdoinkin tehdä tuon viimeksimainitun.

* * * * *

Tuntiviisari Marian kirkontornissa osoitti yhdeksää, kun Amanda pysähtyi sen huoneuksen portaille, jossa Grå-rouvan koulu oli…

Kuinka hän oli tullut kotia, tiesi hän tuskin itsekään, sillä kaikki oli rientänyt ohitse hänen silmissänsä, vaunut, hevoiset, huoneet ja kaikki. Yksi ainoa kuva oli seurannut häntä, eli hellittämättä ajanut häntä eteenpäin, huolivatta hänen heiveröisistä, aroista jaloistansa ja nuoresta kirvelevästä rinnastansa. Tämä kuva oli miehen, jolla oli hopeata hivuksissansa; mutta hopea välkkyi hänen silmissänsä kuin tähdet ruumisarkulla, ja tässä lepäsi hänen lapsuutensa ainoa, suloinen toivo, ennen niin harras, kukoistava ja loistava — mutta nyt niin siivetöin, valju ja sammunut, petetty Amanda-raukka!

Horjuen portaita myöten ylös, ennätti hän vihdoin koulusalin ovelle ja seisoi pian sen sisäpuolella.

Siellä kohtasi häntä toinen kuva, melkein yhtä synkkä ja onnettomuutta ennustava kuin sekin, joka oli seurannut hänen nopeata kulkuansa etäisestä pohjoiskaupungista etäiseen eteläkaupunkiin.

Tämä oli rouva Grå, hänen opettajattarensa, hänen kasvatusäitinsä.

"Siis olet sinä vihdoinkin kotona, onnetoin lapsi!" alkoi kasvatusäiti, jonka luonnostansa vaalea hipiä oli tullut vieläkin vaaleammaksi.

Amanda oli vaiti.

"Missä olette te ollut?… vastatkaa minulle, mamseli! missä olette te ollut?" jatkoi opettajatar.

Amanda oli vaiti.

"Te ette tahdo vastata tähän kysymykseeni!… noh, vastatkaapa siis toiseen: kenen olivat ne vaunut, joihin te nousitte Kustaa Aadolfin torilla?"

Amanda oli yhä mykkänä. Kentiesi hän ei kuullutkaan tuon mustuneen rouvan ääntä, tahi oli kauhistus kangistanut hänen kielensä.

"Mihin menitte te niissä vaunuissa tahi kenen luokse menitte te niissä?"

Ei sanaakaan vastaukseksi.

"Mamselli! minä seurasin teidän jälkiänne, kun te läksitte ulos tänä iltana… Te seisoitte kauan odottamassa torilla… vihdoin pysähtyi sitten vaunut, ja eräs mies, eräs outo mies, auttoi teitä vaunuihin, jonka jälkeen vaunut ajoivat tiehensä… Minä tahdon tietää, kenen varalta nämät vaunut olivat tilatut ja kuinka te tulitte ajamaan niissä?… tahdotteko te vastata minulle!"

Ei ääntäkään kuulunut Amandan huulilta.

"Jos taivas on rangaissut teidän kieltänne halvauksella", jatkoi rouva,'punastuen suuttumuksesta, "tahdon minä puhua teidän sijastanne… Te olette pettäneet kaikki minun toiveeni… te olette palkinneet kaikki minun vaivani siten, että te olette saattaneet minun kouluni pahaan huutoon ja tuottaneet pilkkaa ja häpeätä minun kodilleni!… Menkäätte huoneeseenne, mamselli! tämä yö on viimeinen, jonka te tulette viettämään tämän katon alla, pankaa se mieleenne!… Huomena ilmoitan minä sihteerille kaikki… Häntäkin olette te kovin pahoittaneet, pettäneet!… Rohkenetteko te enään kertaakaan katsoa tätä rehellistä miestä silmiin!… Menkäätte huoneeseenne!… Salatkaa siellä häpeämisenne, joll'ei se jo ole jättänyt teitä samalla kertaa kun teidän viattomuutennekin!… huoneeseenne, onnetoin epäkelpo!"

Tämän sanottuansa työnsi kiivastunut rouva-opettajatar tuon mykän tytön huoneesensa ja salpasi oven hänen jäljestänsä.

Amanda heittäysi sohvalle yksinäisessä huoneessansa. Ei sanaakaan lähtenyt hänen suustansa, eikä kyyneltäkään hänen silmästänsä.

Synkkänä kaikkialla kaarehti taivas hänen päänsä päällä, ja hänen ajatuksensa etsi pimeätä hautaa. Silloin näytti hänestä, ikäänkuin olisi joku tähti tuikahtanut pilvien välistä. Hän karkasi seisovallensa sohvalta ja ojensi käsivartensa. Kielen kahle irtaantui ja hän huudahti:

"Gustaf, sinun täytyy lempiä minua paljon, voidakseni unohtaa paljon!"

Kuudestoista luku.

Myrsky alkaa nousta.

Seuraavana päivänä noin kello kuuden aikaan ehtoolla riensi eräs miesi, joka näytti tulleen Etelältä itäistä pitkääkatua ylöspäin. Jokainen, joka seurasi tätä miehestä, pysähtyi ja katsoi taaksensa häneen, sillä paitsi sitä,, että hän ennemmin juoksi kuin käveli, jota ei pidetä soveliaana paremmille ihmisille, näytti hänen kasvonsa enemmän mielipuolen kuin järjellisen ihmisen kasvoilta. Hänen poskensa heruivat kuin kuumetautisen, ja silmänsä kierivät tuimasti päässä, hänen jupistessansa puoliääneen joukon käsittämättömiä sanoja.

Mies syöksyi eräästä mainitun kadun varrella olevasta portista sisään, ryykäsi ylös niitä monia, jyrkkiä portaita, jotka johtivat kolmanteen kerrokseen, jonka jälkeen hän muutamain turhain koetusten perästä sovittaa avainta erään pimeässä käytävässä olevan oven lukonreikään, potkasi oven auki, ja, tultuansa tällä tavoin erääsen isonpuoliseen, somasti sisustettuun huoneesen, heittäyti takaperin kohennetulle vuoteelle, joka kuitenkin näytti siltä, ett'ei sitä sinä päivänä oltu kohennettu.

Henki kurkussa, kuten sanotaan, riensi hänen perässänsä eräs nainen huoneesen ja seisahtui hämmästyksen huudahduksella vuoteen eteen.

"Jumalani, herra sihteeri!" lausui hän; "juosta ulos, kun ollaan kuumetaudissa, eikä tulla kotia koko edelläpuolenpäivänä!… Kuinka levotoin minä olen ollut!… minä pelkäsin herra sihteerin käyneen heikommaksi ulkona ja kaatuneen kadulle ja"…

"Menkää, menkää! sallikaa minun olla levossa!" huudahti makaava.

"'Olla levossa?' kaunis lepo!" vastasi vanha huoneen siivoojatar; "täällä on ollut joku, joka"…

"Menkää, olen minä sanonut!… mitä te ällistelette!… tahdotteko mennä ulos!"

"Herra sihteeri ihan peloittaa minua!" tankkasi mummo, vetäytyen takaperin ovelle päin; "eikö sihteeri haluaisi minkäänlaista keitosta?"

"Ah, minun päätäni! minun päätäni!"

"Enkö saa juosta hakemaan lääkäriä?"

"Mene! mene, vaimo!" ärjyi makaava ja pudisti mummolle kättänsä; "menkäätte hiiteen!"

"Herra Jumala! nyt rupeaa hän varmaankin taas hourailemaan!… tuo hyvä, hiljaisluontoinen sihteeri!" valitti huoneen siivoojatar, mennessänsä huoneesta.

Vähintänsäkin tunnin ajan oli huoneen yksinäinen asuja maannut vuoteellansa, kun ovella syntynyt kolke taaskin häiritsi häntä.

"Kuka siellä nyt taasen on!" huudahti hän nousten samassa puoliväliin istuvallensa.

"Nyt taasen!" kertoi muuan ääni ovella; "se olikin juuri oikea sana, se… Jos minulla olisi ollut saappaat jalassani, olisi ne jo aikoja sitten olleet kuluneet teidän takianne… Minä olen eilen ja tänään juoksennellut kuin kahvimummo pitkin katuja ja ikäänkuin linnan-kansliapalvelija kulkenut ylös ja ales näitä kirottuja portaita… Onneksi olin minä avojaloin, ennenkuin lähdin juoksentelemaan, ja minun jalka-anturani kestävät vielä, sillä isä Jumala on sittenkin parhain suutari."

Alm tunsi vihdoinkin kuumetautiharson lävitse, joka himmensi hänen silmiänsä, Skinnarvik'in maisterin.

"Eilen, kun minä aijoin puhua teidän kanssanne, makasitte te kuumetaudissa ja hourailitte", jatkoi maisteri; "tänään, kun minun täytyi puhua teidän kanssanne, olitte te juossut ulos… Onnettomuus tulee harvoin yksinänsä, sanoi tyttö, kun sai kaksoset."

"Mitä sinä tahdot?"

"Herra! miten olette te seuranneet sen pienen jalan jälkiä?" kysyi kerjäläinen, puoleksi nuhdellen, puoleksi ivaten.

"Mitä sinä sanot!" huudahti Alm ja ryykäsi laattialle.

"Jos te olisitte vaanineet niitä samoin, kuin piru vaanii ihmissieluja, olisitte te kentiesi voineet pettää helvetin; mutta nyt on helvetti pettänyt teidät ja sentähden olette te pitkännäköinen naamaltanne, vaikka kasvonne ovat pyöreät kuin lanttu."

"Mitä tahdot sinä sanoa?"

"Sitä, että kun ämmät ratsastavat Hornaan luudanvarsilla, menevät tytöt sinne husaarinsapelein päällä."

"Tahdotko ottaa hengen minusta, miesi!" huudahti Alm, tarttuen kerjäläisen kaulukseen ja vetäen hänet ovelta akkunaan; "mistä on kysymys? vastaa! vastaa!"

"Olkaatte varoillanne, herra! älkäätte tarttuko minuun noin!… kerjäläinen on vaarallisin lähellä ollessansa… Herra ei siis tiedä, mistä on kysymys?"

"En, en!"

"Herra tietää sen, sillä tottahan se, joka makaa järvessä, tietää olevansa vedessä."

"Haa!" huudahti Alm; "kysymys on hänestä! hänestä… hänestä!"

"Totta, peijakkaan hänessä, se hänestä on!"

"Sinä tiedät siis jotain Amandasta!… tuosta onnettomasta, tuosta kurjasta, tuosta."…

"Niin, lähin aurinkoa ja pirua ei ole ketään, joka tietäisi hänestä enemmän kuin minä."

"Sinä tiedät siis että hän on paennut, kadonnut… kentiesi on hän kuollutkin?"

Alm vajosi voimatoinna eräälle akkunan vieressä olevalle tuolille.

"Kuollut?… nainen voi kuolla useammalla kuin yhdellä tavalla", vastasi kerjäläinen; "mutta se kuolema on pahin, joka ei tuo mukanansa suruharsoja ja surureunuksia."

"Elääkö hän! vastaa! elääkö hän!" huudahti kamarikirjuri, nousten kiivaasti ylös tuolilta.

"Hänessä on vähän henkeä, samoinkuin kyyhkyisessä, joka on luullut haukan pesää kyyhkyiskopiksi", ilmoitti kerjäläinen.

"Kiitos ja ylistys olkoon sinulle, sinä Ijankaikkinen korkeudessa! hän ei siis ole kuollut!"'riemuitsi kamarikirjuri.

"Ei mitään kiittämistä eikä ylistelemistä, arvelen minä puolestani."

"Mutta missä?… missä on hän!… haa! sinä tiedät missä hän on!"

"Minä tiedän vaan puolittain, missä hän on, mutta minä tiedän varmaan, mihin hän joutuu"…

"Sinä olet meidän pelastava enkelimme!" huudahti Alm, karaten kerjäläisen kaulaan; "joudu! vie minut hänen luoksensa!… nyt heti!… kuuletkos, nyt heti!"

"Ah, kuinka älykäs tuo Molière kuitenkin oli!" vastasi maisteri; "huonommista ihmisistä teki hän neroja ja paremmista aaseja… Hän ei tarvinnut minkäänmoista camera obscura-konetta, huomataksensa kuinka ylösalasin kaikki täällä maailmassa on… Herrassa on kuumetauti, ettekä siis voi mitään siihen, että korvanne venyvät hiukan pitemmiksi, kuin mitä ne tavallisesti ovat… Suokaatte anteeksi minun totuttu avosydämisyyteni!"

"Onko hän kaukanakin?… eihän hän voi olla kaukana?"

"Ei voida tulla koskaan liian kau'aksi, kuin ollaan poisryöstettynä."

"Ryöstettynä!… kenen ryöstämänä?… kenen?"

"Herra, tarjotkaatte minulle kätenne, sillä nyt olemme me heimolaisia sekä isän että äidin puolelta", lausui kerjäläinen jonkinmoisella vakavuudella sanoissansa ja olennossansa; "poika on riistänyt teiltä kaikki samoinkuin isä on riistänyt minulta kaikki!… Menkää te nyt kumartelemaan pojan akkunan alle, samoinkuin minä olen kumarrellut isän… Saadaanpa nähdä kumpiko meistä vihdoin saa julmimman Medusanpään!… Vivat, herra! kestäkäämme kilvassa."

"Konnan nimi!… mikä on hänen nimensä?" kysyi Alm, juosten sille seinälle, jolla vuode oli, ja tempasi ales sapelin sekä kaksi pistoolia, jotka riippuivat vuoteen kohdalla.

"Räyel, Räyel, herra!… se nimi tulee kutkuttamaan minun korvakalvoisimiani hautaan saakka."

"Kauppaneuvosko?"

"Kauppaneuvoksen poika, herraseni!… Isä rakastaa kiiltävää kultaa ja haalii sitä… poika rakastaa ihania impiä ja haalii niitä… kulta kuin kulta, vaikka toisessa on rahakuva ja toisella on kyyneleitä… Piru tienne kumpiko on pahin?"

"Siis Amanda rakasti häntä!" huokasi kamarikirjuri; "mutta… minne on hän vienyt tytön?" lisäsi hän milt'ei mylvien ja puhalsi pistooleihin sekä tutki sormellansa sapelinterää.

"Lapsuudessani", vastasi kerjäläinen taistellen lempeämpää liikutusta vastaan, joka uhkasi päästä voitolle, "lapsuudessani ei ollut enempää kuin seitsemän penikulmaa Tukholman ja Asplundan välillä… Monta kertaa matkustin minä nämät seitsemän penikulmaa äi… äitini kanssa… Hän hoiteli minua aina, ett'en olisi vilustunut tällä pitkällä matkalla, sillä minä olin parempain ihmisten lapsi, ja parempain ihmisten lapset ovat aina niin arkoja ruumiiltansa.

"Sitten tuli aika, jolloin matka Asplundan ja minun välilläni muuttui yhä pitemmäksi, vaikk'en jalallanikaan astunut Tukholmaa edemmäksi… Se oli kohtalo, herra, joka mittasi tien uudestansa ja muutti penikulmanpaalut äärettömän kauaksi toisistansa… Mutta minä luulen, että muille ihmisille, jotka matkustavat sitä tietä, on maamittarin laskut vielä samat kuin ennenkin… Ainoastansa minulle on… Ah, se pieni, vihriäinen haka!… se avara piha monine kukkinensa!… se"…

Maisteri vaikeni ja kääntyi äkkiä poispäin. Lapsen muistot olivat saaneet vallan kerjäläisen kurjuudesta.

"Se pieni vihriäinen haka tulee muuttumaan punaiseksi verestä!" houraili Alm, vieden kätensä kuumetaudista polttavaan otsaansa; "ja se avara piha monine kukkasinensa tulee löyhkäämään kuusen havuilta ja ruumiilta!… pois, etsimään tyttöä!… ja häntäkin!… pois, pois!"

"Niin, pois!" kertoi kerjäläinen, heräten uuteen eloon; "minä lähden myöskin, herra! minä tulen mukaan, sillä paha sää on tulemassa, myrsky alkaa nousta!"…

Seitsemästoista luku.

Aurinko menee mailleen.

Saariston raikkaat tuulet ja vilkkaat aallot riensivät Asplundan vihriäistä mannerta kohden leikkimään iltaleikkiänsä lehtojen suhisevain latvain ja rannikkojen tuoksuvien kukkaisten kanssa, ennenkuin aurinko meni mailleen ja yö kuvaeli kuolon lepoa.

Vielä oli aurinko näkyvissä lännen taivaalla ja paistoi Asplundan komean herraskartanon akkunoihin, joka miellyttävänä näytti valkoista etumustansa haapa- ja lehmuskäytävien välistä.

Asplunda oli ollut vanha aatelinen sukukartano, ennenkuin ylimysvallan ruostuneen miekan oli täytynyt tehdä tilaa raharuhtinoiden kultaiselle Merkurion sauvalle. Viimeisten viiden- tahi kuudentoista vuoden kuluessa oli herrasasumus, jonka harmaja- ja mukulakivistä ilman kalkkipeittoa tehdyt seinät ennen olivat kestäneet vuosisatojen myrskyjä, tullut, kuten sanotaan, "korjatuksi", s.o. pilatuksi tuon nykyajan rakennustavan mukaan sekä ulkoa että sisältä. Kauppapatroonalla on tosin rahaa kosolta, mutta ylipäänsä sangen vähän taideaistia ja makua, sillä näitä ei ole otettuna hintaluetteloon. Vanha aateli sitävastoin oli usein taipuva ihannetaiteisiin, joko siitä syystä, että se todellakin rakasti niitä, tahi siitä, että se niissä luuli löytäneensä jotakin erinomaisen soveliasta, millä peittää noita monia halkeamia sukukartanoiden muureissa.

Kun kauppaneuvos ja tähdistön jäsen Räyel salli vanhan ritarisalin jäädä alkuperäiseen kuntoonsa, tapahtui tämä hyvyydestä ja armosta tahi, oikeammin sanoen, ainoan poikansa toivomuksen täyttämisestä, joka oli ruvennut pitämään noista vaalistuneista ritarikuvista, mitkä olivat korkeiden seinien ainoat koristukset.

Me mainitsimme ilta-auringon paistaneen herraskartanon akkunoihin; ja kun ritarisalin akkunat olivat korkeammat kuin monien muiden huoneiden, on selvä itsestänsä, että auringon valoa virtasi runsaasti sisään ja leveni vanhanaikuisen ritarisalin kultanahkaisille seinäpukimille.

Nuot vanhat ritarit näyttivätkin sangen uljailta kullatuissa tamineissansa ja kirjavissa kypäritöyhtöissään. Näiden kunnianarvoisten miesten kuvat eivät kuitenkaan olleet ainoat esineet salissa, joita aurinko tänä iltana valaisi, sillä kiiltävän, kivikutoisen laattian keskellä seisoi pienenläntä, kahta henkilöä vasten katettu pöytä täynnänsä hopea- ja kristalliastioita, joissa oli runsaasti senlaisia herkkuja, joita varakkaan miehen keittiö, kellari ja ansarit voivat aikaansaada.

Muuan palvelija, jolla oli ollut paljon puuhaamista tuon komean pöydän ympärillä, lähestyi erästä toista, joka oli tehty marmorista ja jolla, paitsi lautasia ja karotteja kullatusta hopeasta, oli kello, jolla hän rupesi helistämään. Sen ääni oli niin kimakka, että sen olisi pitänyt kuuluman melkein koko huonekerroksen läpi. Arvellen soittaneensa kylliksi, asetti palvelija kellon sen tavalliselle paikalle ja meni tämän tehtyänsä pois ritarisalista.

Noin viisi minuutia sen jälkeen kuin palvelija oli mennyt, aukeni huonekerroksen sisimpään johtavat suuret ovet, ja ritarisaliin astui ihmispari olympialaisesta kauneudesta.

Tuo nuori miesi oli puettu valkoisiin, sotilaspukuun kuuluviin, housuihin ja lyhyeen, mustasta silkkisametista tehtyyn sivilinuttuun, joka oli runsaasti koristettu samanvärisillä silkkipunoksilla, ja oli omansa kaunistamaan upseerin muutoinkin erinomaisen pulskaa vartaloa.

Nuori tyttö taasen tarjosi tuon harvinaisen näyn solakasta, hoikasta vartalosta ja kasvoista, jotka, huolimatta niiden vaaleudesta ja tuosta hiukan himmeästä silmäyksestä, — seurauksia sekä mielen levottomuudesta että siitä väsymyksestä, jonka pitempi ja kiireellinen matkustus tuottaa senlaisiin matkoihin tottumattomalle henkilölle, — kuitenkin loistivat mitä viehättävimmästä neitseellisestä ihanuudesta. Hänen musta tukkansa, silitettynä otsan ympäriltä, valui ales niskasta kolmessa palmikossa. Sitävastoin oli hänen pukunsa sangen kohtalaisessa kunnossa. Hänen yllänsä oli nimittäin, ei enään ihka uusi nuttu tummanvihriästä villakankaasta, kiinni kaulaan asti pienillä kivihiilinapeilla. Tämä nuttu näytti jokseenkin pahoinmenneellä matkalla, josta seikasta voitiin päättää, että se, mitä tuolla kauniilla tytöllä nyt oli yllänsä, on koko hänen mukaanotettu vaatevarastonsa.

"Lemmittyni!" sanoi tuo nuori miesi, "minä olen, kuten näet, lähettänyt pois kaikki palvelijat, sillä minä tahdon itse tarjota sinulle… ei kukaan muu ele arvollinen palvelemaan minun Amandaani… kuulkaatte se, te ritarit Asplundan ikivanhassa ritarisalissa!"

Seinillä riippuvat ritarit olivat vaiti; mutta jos nämät uhkasanat olisi lausuttu heille neljä vuosisataa ennen, olisivatkohan he silloinkin olleet vaiti kuin ne seinät, joita vasten he seisoivat; mutta heidän kasvonsa ilmaisi ankarinta vakavuutta ja heidän silmänsä näyttivät säkenöivän suuttumuksesta.

"Nämät kuvat ovat hiukan peljästyttäviä", huomautti Amanda, "ja nämät korkeat huoneet tuntuvat minusta niin kolkoilta… Gustaf! ah, jospa sinun vanhempasi olisivat täällä!… kaiketi eivät he viivy kau'an poissa?… tulevathan he yöksi kotia?"

"Minä toivon niin… He ovat matkustaneet lähiseutuun ja tulevat kyllä kotia ennen yötä… Tosin tapahtuu joskus, että he jäävät yöksi johonkin tuttuun naapuriperheesen… Mutta älä ole nyt levotoin sen seikan takia… olethan sinä minun luonani… Voidaanko olla onnellisempia kuin silloin, koska olemme lemmittymme luona!"

"Ei onnellisempia, mutta levollisempia voidaan olla… Gustaf, sinun äitisi on varmaan sangen hyvä, sillä hän on kaiketi sinun kaltaisesi… Mutta isäsi?… sinun isäsi on ylhäinen… ehkä on hän kovin ylpeäkin… Luuletko sinä heidän tulevan kohtelemaan minua helleydellä ja rakkaudella, samanlaisella helleydellä ja rakkaudella kuin minä tahdon osoittaa heille?"

"He tulevat ihastumaan sinuun… Mutta istu nyt pöytään, lemmittyni!… kas niin, Amanda!… minä istun sinun viereesi, minä, valmiina lukemaan sinun toivomuksiasi, ennenkuin ne edes ovat ehtineet sinun huulillesi tahi silmäykseesi."

"Ah, kuinka hyvä sinä olet minulle!" sanoi Amanda ja katsoi sanomattoman suloisesti sielunsa lemmittyyn.

"Kuinka sinulla mahtaa olla nälkä ja väsymys, ihana tyttö!" lausui Gustaf pannen hänen eteensä ensimäisestä ruokalajista; "tämä pitkä matkustaminen ei ollutkaan sinulle leikintekoa… et ikänäsi ole ennen liikkunut näin kaukana."

"Varmaankin puhuvat he nyt minusta!" lausui Amanda hajamielisenä; "kun minä vaan voisin kuulla mitä he puhuvat!"

"Kentiesi katuvat he nyt väärinkäytöstänsä sinua kohtaan, tyttöparkani! kentiesi he myöskin lahmaavat sinua siitä, että sinulla oli kylläksi voimaa heittää itsestäsi tuo häpeällinen i'es… He eivät käsitä, ett'ei mikään ole sen masentavampaa kuin riippuvaisuus senlaisista ihmisistä, jotka lakkaamatta huutelevat korviin niistä suurista armeliaisuuden töistä, joita he ovat tehneet."

"Niin, he ovat katkerasti loukanneet minua ja kovin solvaisseet meitä kumpaakin… mutta sittenkin tulen minä alakuloiseksi heitä ajatellessani."

"Amanda!" lausui kestitsijä, kohottaen jalojen viinarypäleiden mehulla täytettyä lasiansa, "näetkö kuinka kauniisti auringon säteet sattuvat laseihin! näetkö kuinka ne kimaltelevat ilta-auringon loistossa… Tyhjennä lasisi, Amanda!… onnesi malja! meidän onnemme malja!"

"Niin, niin! meidän onnemme malja!" huudahti Amanda innokkaasti ja tyhjensi tuon kimaltelevan lasin.

"Ah, sinä taivahainen olento!" lausuili Gustaf, silmäillen hurmastuneena tyttöä, jonka kasvoille aurinko oli levittänyt säteensä; "tulkoon maailma meistä mitättömäksi, kunhan vaan me tulemme kaikeksi toisillemme!"

"Niin, kaikeksi toisillemme!" kertoi Amanda; "mutta voinko minä tulla sinulle sen arvoiseksi, kuin minä haluaisin tulla!"

"Tämän olisin minä pitänyt lausuman .. silta voinkohan minä."…

"Gustaf! sinulla on rikkautta ja arvoa, mutta mitäs minulta on!… Minä olen köyhä tyttö, arvotoin, nimetöin… minulla ei ole edes niidenkään kunnioitusta, 'joiden pitäisi oleman minun parhaimpia ystäviäni, niidenkään, joiden pitäisi oleman 'minulle vanhempain sijassa… Mutta minäkin voin voittaa mainetta ja kunniaa… niin, Gustaf!" lisäsi hän samalla kun hänen silmänsä alkoivat saada takasin tavallisen loistonsa, "tiedätkö, se aate, muistathan, se aate, joka hetki sitten"…

"Mikä aate, lemmittyni?"

"Tottahan muistat, että, kun matkustimme kestikievaritalon ohitse, joka on tässä läheisyydessä"…

"Ah, Säbyn… mutta minä en muista"…

"Eräs näyttelijäjoukko saapui sinne samalla hetkellä, kun me ajoimme talon ohitse."

"Niin, sen minä muistan."

"Silloin lensi eräs aate minun päähäni!"

"Niin, niin! sinä tahdoit ruveta näyttelijättäreksi… minä muistelen sinun maininneesi jotakin sinnepäin."

"Niin, minä tahdon, minun pitää ruveta näyttelijättäreksi!" huudahti Amanda tuolla äänen lujuudella, joka oli hänessä niin omituinen.

"Minä hyväksyn sinun päätöksesi, Amanda!… sinä tulet viehättämään koko maailman, siitä olen minä varma… Minä näen jo juhlavaunut, jotka sinua kuljettavat!… minä kuulen sinua ympäröivän yleisön riemun… sinä tulet kunnioitetuksi, mainehikkaaksi!… Niin kaunis käsi, kuin sinulta on, ei voi muuta, kuin kietoa koko maailman sormiensa ympärille… Sinun menestymisesi malja ja sen kuuluisan nimen, jota sinä kerran tulet kantamaan!"

"Minun ahkeroimiseni malja, joiden palkkana on oleva sinun lempesi", vastasi tyttö, kilistäen kohteliaan kestitsijänsä kanssa ja sitten tyhjentäen lasinsa, jota tämä ei ollut laiminlyönyt kaataa täpötäyteen.

Eroitus miehen ja naisen kunnianhimolla on se, että kun miesi, tyydyttääkseen tätä ankarata himoa, uhraa kaikki, ystävänsä, lemmikkinsä, vaimonsa, lapsensa, näkee nainen siinä vaan välikappaleen ystävyyden ja lemmen saavuttamiseksi, edellinen ahmasee yksinänsä kaikki ne hedelmät, joita kunnianhimo viskaa hänen syliinsä, ja haalii vieläkin useampia samalla ahneudella kuin ennenkin; jälkimäinen ei ainoastansa jakele kanssansa niitä hedelmiä, joita hän on ko'onnut, vaan uhraa myöskin itsensä niiden ohella. Anna hänen voittaa hallitsijakruunu ja hän tulee laskemaan sen lemmikkinsä päähän tyytyväisenä, jos hän vaan saa olla tuona kainona, vaatimattomana kukkasena hänen rinnoillansa.

"Niin, Gustaf!" jatkot tyttö yhä enemmän haltioissansa, "minä tulen tutkimaan, ja sinä minua armaani, minun lemmittyni, tulet antamaan minun esteettä harjoittaa taidettani… Mutta kun minä kerta olen päässyt maaliin, ja kun sinä kuulet kaikkien kehuvan ja ylistelevän minua, silloin saat sinä olla ylpeä siitä, että sinulla yksin on koko minun lempeni… niinhän se on, Gustaf?… sinä olet tuleva kovin ylpeäksi Amandastasi?"

"Ylpeämmäksi kuin keisari, jota ympäröi kumartelevia kuninkaita", vastasi hän, nostaen jääalustalta sampanjan ja antaen sen helmet valua ales Amandan lasiin.

"Ja minä tulen palkitsemaan sinua tästä ylpeydestä, minä", jatkoi tyttö, "kaikilla niillä kukkasilla ja seppeleillä, joita minä voitan, tulen minä rientämään sinun luoksesi… niillä tahdon minä seppelöidä sinut!… ja sitten tahdon minä viedä sinut riemuitsevan yleisön joukkoon ja huutaa kaikille: häntä, häntä yksinään tulee teidän ylistää ja seppelöidä, sillä kaikki mitä minä olen, olen minä hänen kauttansa!"

Uneksitun onnellisuutensa valtaamana nojasi hän päänsä tuon nuoren miehen rintaa vastaan, ja tämä painoi polttavan suudelman hänen kiiltävälle päälaellensa. Siinä silmänräpäyksessä hehkui tässä suudelmassa muuta kuin törkeätä lihallisuutta, siinä hehkui pyhää kunnioitusta. Oi, miksi oli tämä ylevä tunne yhtä haihtuva kuin sampanjahelmetkin!

"Näetkö", jatkoi Amanda, "aina lapsuudestani asti olen minä rakastanut laulua ja runoutta… Ah, kuinka Stagnelius'en laulut ovat minua viehättäneet!"

"Sinä olet siis lukenut Stagnelius'en lauluja, näitä hartaita, viehättäviä lauluja!" huudahti luutnantti, joka kuitenkaan ei ollut lukenut enemmän Stagnelius'elta kuin "Tytön yksinpuheen", joka alkaa: "Taivahasta korkeasta" j.n.e. ja "Kaksinpuheen", jonka alkujohto on; "Sulo tyttö! alttar' ilon" j.n.e. sekä "Portto Roomassa".

"Niin, minä olen lukenut niitä, laulanut niitä, lausuellut niitä!"

"Sinä osaat siis laulaa ja lausuellakin?"

"Osaan; se on ollut minun suurin iloni… tahdotko minun lausuelemaan joku kappale sinulle?"

"Suudelma jalallesi joka sanasta, jonka lausuelet, taivahainen tyttö!"

"Oletko tukenut Sigurd Ring'iä?" kysyi Amanda, nousten seisomaan.

"Olen kylläkin… oivallinen elegia!" vastasi luutnantti arvelematta.

"Sigurd Ring on murhenäytelmä", oikaisi tyttö.

"Niin, niin se on… minä ajattelin, ett… lausuele, lausuele, ihana Amanda!"

"Tämä murhenäytelmä herätti minussa ensimäisen halun teaatteriin", sanoi hän; "kuinka se on kaunis! kuinka se on suurenmoinen!"

"Lausuele! anna minun ahmia sinun suloista ääntäsi!"

"Sinä muistat kaiketi kohtauksen Gerdan ja Hilman välillä?… miellyttääkö se sinua?"

"Minä olen ihastunut siihen!"

"Minä en muista nyt kaikkia, mutta vähän kuitenkin, sillä tämä ei voi koskaan mennä muistostani… Kuulehan ensin mitä Gerda, tuo ilkeä kasvatusäiti lausuu:

"Kun kerran rovio tai tuonen toukat Ruumiimme syö, me oomme mennehet. Sielukin viime henkäyksest' ilmaan Kuin savu haihtuu; tuhkaks muuttuvi Myös rinta, lempeä mi ennen hehkui."

"Hyvin! hyvin!" huudahti kuulija, taputtaen kaikin voimin käsiänsä.

Amanda silmäili hiukan kummastuneena lemmittyänsä.

"Tuo oli se ilkeä kasvatusäiti, joka näin puheli", sanoi hän; "mutta kuulehan nyt mitä jalo Hilma vastaa:

"Te'et pilaa Gerda! — Koskaan lempinynnä Sa etkö oo ja kärsinynnä? Syömmen Heikoinkin tunne hautaa vahvempi Ja roviota on. Jo unhoititko Mit', itkein siveyden kyyneleitä, Sa kerroit ennenaikaan lapsoselle, Ku silmäil' sieluin sinitaivahata? Oi, eipä; tulta, joka povessamme hehkuu Ja meitä riemuissa, tuskissa syöpi, Ei mainen tuli sammuta; se liehuu Yön tyynessä viel' kummun ympärillä: Huo'aten lähestyy se usvan tasaa Ja kuutamolla lempens' esineitä."

"Ihanata! suloista! hyvin! hyvin!" riemuitsi luutnantti ja painoi lumoojatarta kovasti rintaansa.

"Kiitoksia, Gustaf!" lausui Amanda, tukehtumaisillansa hänen syliinsä; "HilmalIe tulee sinun taputtaa käsiäsi."

"Sinun lempirunoilijasi malja! Stagnelius'en malja!" huudahti tuo aina kohtelias kestitsijä, tarttuen sampanjalasiin.

"Niin, hänen maljansa!" lausui Amanda, ja kohotti omaansa, jossa poreili helmiä; "hänen maljansa, joka lauloi niin taivaallisesti samalla aikaa kun maalliset tuskat raatelivat hänen rintaansa!"

Hän vei lasin huulillensa ja tahtoi sitten laskea sen pois.

"Amanda!" keskeytti häntä kestitsijä; "hänen muistoksensa, joka lauloi niin syvällisesti, pitää sinun juoda syvään!"

"Minun pääni tuntuu niin kummalliselta", vastasi Amanda hiukan uneksivana ja kosketti otsaansa sormellaan; "minusta näyttää kuin nuot kuvat liikkuisivat tuolla seinällä… Mutta sinä olet oikeassa, Gustaf!" lisäsi hän vilkkaammin; "pohjaan Stagneliius'en muistoksi!"

Ja sitten tyhjensi hän sampanjalasin.

Tuo pulska pari ei enään istahtanut pöytään, vaan käveli salin ympäri kädet toinen toisensa vyötäisillä.

"Ritariajan loistavat päivät!" lausui Amanda, pysähtyen lemmikkinsä kanssa erään ritarin kuvan eteen, joka nelistäen ja ojennetuin keihäin syöksyi tultasuitsuttavaa lohikäärmettä Vastaan. "Gustaf! minä haluaisin nähdä sinun tuon uljaan juoksiamen selässä riehuvan sodassa… minä haluaisin nähdä sinua kauniissa sotilaspuvussasi, kuinka komealta sinä näyttäisitkään!… Milloin, milloin, jalo ritarini!" huudahti hän yhä enenevällä haaveilemisella, jota sampanjan kiihoittava vaikutus vielä enemmän lisäsi; "milloin syökset sinä lohikäärmettä vastaan Amanöasi takia… Amanda tulee seisomaan vierelläsi ja kädet ristissä rukoilemaan pyhimyksiltä sinulle voittoa… Haa! pyhä Yrjänäni, sinä oletkin jo taistelussa… sinä oletkin tuon hirveän lohikäärmeen kanssa… maa järisee noista hirveöistä iskuista… ilma täyttyy liekeistä ja verestä… näetkö mitä verivirtoja valuu lohikäärmeen verenpunaisesta kidasta… näetkö kuinka aurinko nousee… Urhoisa, pyhä Yrjänäni, puolusta itseäsi!… taistele! voita!… Amanda rukoilee… Ah, ritari kaatuu!… hänen verensä juoksee kuiviin!… hän kuolee!… pyhä Yrjänä-parka! Amanda-parka!… Minun päätäni polttaa!… missä minä olen?"

Hehkuvin poskin nojasi hän nuorta miestä vasten, joka riensi sulkemaan hänet syliinsä.

Semelen jumalainen poika oli viiniköynnöksellä kiedotulla thyrsussauvallaan hiipinyt Sulottarien karkeloon, ja tuo nuori tyttö, tottumatoin tähän pyörryttävään tanssiin, tunsi aistinsa hurmaantuneiksi.

Amandan ritari, jonka päätä viininjumala myöskin oli kosketellut, mutta ei ennättänyt sekoittaa, talutti neitoisensa ritarisalista niihin huoneisiin, joista he olivat tulleet, ja nuot suuret ovet suljettiin heidän jäljestänsä.

Heti sen jälkeen tuli sama palvelija sisään, joka oli kattanutkin pöydän. Ahnaasti syöksyi hän nyt tuon runsasvaraisen illallisen jäännösten kimppuun, ja nyökkien hänen ympärillään oleville ritareille, tyhjensi hän lasin toisensa perään. Sillä välin kurkoitti hän korvansa ja kuunteli, silmät kiinnitettynä noihin suuriin suljettuihin ovihin. Hän kuulteli kau'an noita ihmeellisen kauniita, vaikka sangen haaveellisesti vaihettelevia säveleitä tuon nuoren tytön äänestä, joka jossakin perimmäisessä huoneessa lauloi hurmaavaa lemmenlaulua, johon yhtyi erään pianon mukasoitto, mutta tässä soitossa oli jotain epätasaista, epäselvää, joka ilmaisi soittajan käden puuttuvan tavallista vakavuuttansa. Sävelet tuntui liehuvan ympäri joka haaralle, samoinkuin kukkalehdet, kun ne jonkun ankaran tuuliaispään tempaamana irti varrestansa tahi kukkaterästä, hajoavat avaruuteen ja katoavat.

Laulu taukosi taukoamistansa ja vihdoin kaikueli se kuolemaisillaan olevan satakielen äänellä.

Palvelija, joka ei enään kuullut mitään ja siis luuli voivansa olla häiritsemättä luvallisessa toimessansa, vei nyt vast'ikään avatun pullon huulillensa ja nyökkäsi samassa noille vanhoille ritareille; mutta tällä kertaa ei hän juonut, sillä hän näki selvään kuinka varjo varjon perään nousi ritarein kuville ja kasvoille.

Tämä näky peljästytti häntä, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että kirkas ilta-aurinko alkoi vaipua ales läntisten metsäkukkulain taakse. Sitä vastoin muisti hän varsin hyvin, että vanhassa ritarisalissa tavallisesti kummitteli ja hän laski vavisten viinipullon pois kädestänsä.

Ritarein kasvot muuttuivat yhä synkemmiksi.

Palvelian pelko eneni enenemistänsä, hänen säärensä vapisivat, ja kylmä hiki peitti hänen otsansa, sillä hänestä näytti ikäänkuin olisivat nuot vanhat ritarit alkaneet laulaa ehtoovirttä, joka valittavana humisi ritarisalin neljältä taholta.

Niin, nehän ne lauloivat ja virsi oli;

"Oi, että aurinko menee mailleen, ollessaan ihanimmallansa!"

Kahdeksastoista luku.

Hetkinen auringon säde.

Mutta ikuiset eivät kuitenkaan ne varjot olleet, jotka peittivät noiden vanhain ritarein kasvoja, eikä yönkään tumma vaippa, joka peitti heidän kiiltäviä tamineitansa, ollut ikuinen. Aurinko, ijäti vanha ja ijäti uusi, heloitti jo korkealla itäisten metsäkukkuloiden yli, jotka vielä hohtivat siitä kullasta, jonka päivän kuningatar oli hajoitellut ympärillensä loistavalla kruunausmatkallansa, ja kaikkialla, missä se kulki, kohtasi sitä ihantelevia silmäyksiä ja riemusta hehkuvia kasvoja.

Mutta enin kaikista hehkui tuon nuoren, pulskan husaariupseerin kasvot, hänen astuessansa ulos korkeankaarevasta herraskartanon portista ja laskiessansa sahviaaniin puetut jalkansa pihan siisteille, yökasteen hiukkasen kostuttamille hiekkakäytäville.

Hänen vastaansa riensi sama palvelija, jonka pelkoa kummituksista edellisenä iltana me olemme saaneet nähdä.

"Kuule nyt tarkkaan mitä minä sinua käsken!" lausui luutnantti kumartamalle palvelijalle; "sinä taitatat silmänräpäyksessä puutarhan kukkalavoista kauniimmat kukat… Nämät kukkaset kiinnität sinä sitten seppeleinä ja köynnöksinä puutarhassa olevan kaikupaviljongin ympärille… Kauniimmat ruukkukasvit, joita sinä kiiruusti saat käsiisi, annat sinä viedä samaan paviljonkiin ja asetat ne niin, että ne muodostavat jonkinlaisen kukkaseinämön kahvipöydän ympärille, jonka astiasto pitää oleman kelvollinen vaikka kuningattaren murkinaan… Tämä kaikki pitää oleman valmiina siksi, kunnes palajan, sillä minä menen nyt suureen anssariin."

Annettuansa nämät käskyt meni luutnantti puutarhaan ja katosi pian istutuspensaiden runsasvaraiseen lehdistöön.

Se ensimäisen huonekerroksen pitkä akkuna-rivi, joka oli itään eli puistoon ja yrttitarhaan päin, oli melkein kokonansa kastanjapuiden ja lehmuksien latvain peitossa, joiden välissä siellä täällä joku solakka englantilainen kuusi heilutti harvanpuoleisia oksiansa. Senpä vuoksi valitsikin auringon säteet mieluummin kuuset, kun ne anteeksisuotavasta uteliaisuudesta tahtoivat kurkistaa sisään joistakuista kysymyksessä olevista akkunoista, koska niiden latvat eivät olleet niin tuiki läpipääsemättömiä kuin lehtipuiden.

Tänäkin aamuna hyppeli eräs mitä kirkkain auringonsäde kuusien vaaleanvihreiden neulojen läpi ja sitä seurasi oksalta oksalle laulavien rastaiden juhlalliset tervetuliaiset. Auringonsäde hyväili ja suuteli pieniä lemmikkejänsä ja riensi sitten akkunaruutua kohti, luultavasti haluten nähdä erästä isompaa ja raskaampaa ystävätä, jolle se voi jakaa loistoansa ja taivaallista riemuansa.

Tuo vieno taivon lapsi keksi heti erään loistavan mahonkipöydän, jolla oli pieniä hopeakappaleita, mitkä kuuluivat runsaskoristeiseen pukineesen; mutta se ei voinut luonnollisesti katsella kuvaansa tuossa kauniissa pukemakuvastimessa, koska tämä, kuten tavallista, oli käännetty huoneesen päin.

Tästä ei laisinkaan murheissansa hyppäsi taivon lapsi kuvastimen yli, mutta heijastui heti takasin peljästyneenä, sillä se oli kohdannut tuon sammuvan silmäyksen erään tytön kauniista mutta kuolon kalpeista kasvoista.

Tyttö, jolla oli kuolon kalpeat kasvot, oli puettu tummanvihreään nuttuun, joka oli kiinni kaulaan asti. Vasemmalla kädellänsä koki hän pitää ko'ossa pitkää, hajallaan olevaa tukkaansa, ja oikeassa piti hän kilpikonnanluista kampaa; mutta koska nuot marmorivalkoiset kädet näyttivätkin yhtä liikkumattomilta ja kylmiltä kuin marmori, ei ollut toivomistakaan, että tuo kilpikonnanluinen kampa voisi täyttää tarkoitustansa sekä järjestää noita kiiltävän mustia hiuksia, ja tämä toivo sammui tykkänänsä, kuin kummatkin kädet hellittivät, jolloin kampa putosi laattialle ja hiukset valuivat nuoren tytön vasemmalle puolelle.

Nyt lähenteli tyttö kasvojansa kuvastimeen, ikäänkuin haluaisi hän mitä lähimmältä matkalta lasista tutkia noita kalpeita kasvoinsa juonteita.

Mutta äkkiä ja ikäänkuin olisi joku kauhea näky kuvastimessa häntä peljästyttänyt, hypähti hän ylös, käänsi kuvastimen akkunaan päin ja katosi itse huoneen perälle.

Auringon lapsi huomasi silloin lasilla muutamia kirkkaita helmiä, joita se riensi omistamaan ja hymyili silloin niin taivaallisen suloisesti, kuin enkelein ajatellaan hymyilevän, koska he keräilevät katumuksen kyyneleitä kuolevaisen silmästä.

Nyt lähestyi tuo kalpea tyttö uudestaan akkunata ja avasi sen, jolloin hän sisäänvirtaavalle aamu-ilmalle uskoi moniaita huokauksia, syviä kuin aallon, koska myrskyn siipi viuhtoo sen povea.

Sitten riensi hän taaskin akkunasta ja käveli pitkin askelin edes takasin huoneessa, väliin väännellen käsiänsä, että nämät tulivat veripunaisiksi, väliin repien pitkää, paksua tukkaansa niin, että kädet muuttuivat mustiksi niistä lepeistä, jotka irtitemmattuina hänen kauniista päälaestansa, kietoutuivat hänen sormiensa ympärille ja jäivät niihin, sittenkuin käsi oli päästänyt tuon kiiltävän palmikon.

Tässä silmänräpäyksessä menetti auringonsäde kultaisen loistonsa. Pilvikö riensi auringon eteen, vai oliko kentiesi auringon säde vaalennut, nähdessään tämän tuskan ja ahdistuksen kuvan?

Kerran pysähtyi tyttö levottomassa käynnissään ja kohousi varpaillensa. Sitten lähestyt hän varjon kepeillä askelilla avattua akkunaa ja pysähtyi siihen kuultelemaan.

Mitä kuulteli hän?

"Niin oli, kuin minä sanoin", kuului eräs vaimon ääni läheltä akkunan alta; "täällä pitäisi oleman ne kauniimmat ruusut… joudu poimimaan niitä!"

"Kaiketi pitää meidän kiirehtimän", vastasi eräs miehen ääni; "mutta me ennätämme kyllä saada reilaan, sillä kaikki ihmiset puuhaavat paviljongin kanssa ja sitäpaitsi kuluu hetki aikaa ennenkuin luutnantti palajaa anssarista."

"Mitä on hänellä siellä tekemistä?"

"Kauniimpain viinirypäleiden valitsemista ja ananaspuiden paljastamista… kauniille pitää kaunista olla, ymmärrättehän… niin on laita ylhäisten hääkemuissa… Ha, ha, haa!"

"Ha, ha, haa!" kertoi vaimo; "mutta, Blom-hyvä, mistä löysi luutnantti tuon nuoren kauniin tytön?… Luutnantti on tosin suurin tytöstäjä, kuin ajatella voi… minä juuri ihmettelen monesko järjestyksessä tämä hento tyttö nyt mahtane ollakaan, sadas, vai sadasensimäinen."

"Legio, sillä he ovat monet", vastasi mies yhä kestävällä hilpeydellä.

"Noh, kuinka tuli hän ottaneeksi tämän mukaansa maalle?"

"Vähää ennen kuin meidän piti lähteä Tukholmasta ennen edellä puolen päivää ja juuri kuin minä ajoin vaunut portin eteen, nä'in minä luutnantin tulevan kadulla tuon mamsellin kanssa, joka oli sangen vaalean ja itkuisan näköinen… Autettuaan hänet vaunuihin ja nostettuaan ylös kuomin, vei hän minut syrjään ja kuiskasi näin: 'piru sinut vie, jos annat yhdenkään ristityn ihmisen aavistaa, että minulla on tyttö vaunuissa, etkä saa mainita siitä isällenikään!"

"Minäpä luulin, minä, että kauppaneuvoskin palajaisi Tukholmasta", muistutti vaimo.

"Ei, hän viipyy ensi viikkoon, ja kiitä Jumalaasi, jos hän sittenkään tulee tänne maalle."

"Noh, ja sitten lähditte te Tukholmasta?"

"Niin, ja se kävi tuulen nopeudella, seitsemän penikulmaa seitsemässä tunnissa. Me tuskin maltoimme syödä päivällistäkään."

"Entä herrasväki vaunuissa?"

"Sielläkös oli hyväilemistä ja kuhertelemista, tiedättekö… hiton kaunis hän on, ja jota etäämmäksi me pääsimme Tukholmasta, sitä iloisemmaksi hän muuttui."

"Noh, entäs sitten?"

"Tultuamme iltapuoleen Säbyhyn nousi luutnantti vaunuista ja sanoi minulle salaisesti: 'Blom, juokse ha'an poikki oikotietä Asplundaan, että ennätät sinne meidän edellä; mutta nähdessäsi meidän tulevan juokset sinä meitä vastaan ja kerrot ääneen, että minun vanhempani ovat matkustaneet pois jäljestäpuolenpäivänä jonkin naapurin luokse, mutta että he palajavat pian takasin."

"Hänen vanhempansa!… mitkä vanhemmat?"

"Luutnantin isä ja äiti, ymmärrätte!"

"Oletteko venäläinen! Tukholmassahan kauppaneuvos vielä on?"

"Saattaa olla… mutta eilen oli hän sittekin vieraisilla naapurein tuona", lausui palvelija nauraen.

"Ja hänen äitinsä!" lausui vaimo, "kyllä se on totta, ettei kauppaneuvoksen vaimovainaja ole kaukana; mutta miten hän menettelisi, päästäksensä tänne kirkkomaasta, en minä tiedä."

"En minäkään, mutta luultavasti pitää luutnantti huolen siitä kuin kaikesta muustakin."

"Sehän on petosta tuota tyttöraukkaa kohtaan'"

"Te olette hupsu, mummo!… sehän vaan on petosta kun tehdään vääriä pankkosetelejä tahi kirjoitetaan toisten nimi velkakirjoihin."

"Ettekö luule näiden ruusujen jo riittävän hyväsesti?"

"Tässä on enemmän kuin tarvitaan eikä enempää ole ottamistakaan, joll'ei kellään ole halua noukkia okaita."

"Herra Jumala! mitä se oli?" huudahti vaimo.

"Mitä te nauvutte?"

"Katsokaahan tuonne ylös… nyt se on poissa!… huu, kuinka minä peljästyin!"

"Mitä siellä oli?"

"Minä luulin nähneeni ruumiin, joka kurkisti ulos tuosta akkunasta."

"Mistä akkunasta?"

"Tuosta, joka on auki… kauppaneuvoksen vaimovainajan makuuhuoneen akkunasta, tiedän ma!"

"Oletteko te sunnuntaina syntynyt, koska näette aaveita keskellä päivää?"

"Huu, ruumiinhan minä nä'in mitä pisimmällä, mustalla tukalla liituvalkeain kasvojen ympärillä… se oli, Jumala minua armahtakoon, kauppaneuvoksen vaimovainajan haahmu!"

"Hänellä oli, ellen erehdy, vaalea tukka… mutta kentiesi tukka mustenee haudassa… se olisi onnellista teille, mummo, se, jolla on kokonainen varpuisen pesä päässänne."

Äänet etenivät eikä niitä enään kuulunut.

Hän, joka oli kuunnellut akkunassa vetäysi moniaan askeleen takaperin huoneessa ja' seisoi hetkisen liikkumattomana, kädet suonenvedon tapaisesti väännettynä ja mielipuolisuuden hymy huulillansa. Sitten veti hän povestansa pienen, yksinkertaisen kultaristin, jonka hän painoi ensin silmillensä, sitte huulillensa ja piti sitä kau'an niitä vastaan, jonka jälkeen hän laskettuaan ristin pöydälle, lankesi polvillensa, kädet pantuna ristiin mustakähäräisen päänsä yli.

Tässä asemassa viipyi hän hyvän aikaa; mutta vihdoin nousi hän seisomaan ja katseli suoraan eteensä. Tuo mieletöin hymyily oli kadonnut hänen huuliltansa ja hänen silmänsä alkoi leimuta kirkkaalla loistolla ja heleämpi väri valui hänen poskillensa. Hänen kasvonsa eivät enään olleet heikon, kärsiväisen tytön: ne olivat ylpeän, vaikka syvästi loukatun naisen.

Vihdoin ojensi hän oikean käsivartensa auringon sädettä kohti, joka uudestansa oli lentänyt kuusen latvan lävitse hänen vastaansa. Auringon lapsi hyppäsi hänen kädellensä, kiipesi käsivartta myöten ylös hänen kasvoillensa ja viipyi siinä, lepäsi siinä.

Tällä hetkellä näytti tuo nuori tyttö ikäänkuin kirkastetulta; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei häntä enään ollut akkunassa.

Yhdeksästoista luku.

Myrsky pääsee valloilleen.

Puoli tuntia tämän jälkeen palasi tuo Asplundan uljas perillinen puutarhasta ja astui sisään kaarreportista. Nopein askelin riensi hän pitkin leveöitä mosaikkiportaita ja kiiruhti alimaiseen huonekerrokseen.

Hänen kasvonsa ja ryhtinsä vetivät muutoin vertoja ainoastansa sankarille voittamansa tappelun jälkeen.

Kuljettuansa pitkän jonon komeoita syrjähuoneita, vierashuoneita ja saleja, pysähtyi hän vihdoin erään suljetun oven eteen, jolle hän hiljaa ja hymyillen naputti.

Koska ei vastauksen merkkiäkään kuulunut sisäpuolelta, rohkeni hän koskettaa ovea rystysillänsä vaikka yhtä huonolla menestyksellä.

Mutta mitä ei sormi eikä rystyt saa aikaan, vaikuttaa epäilemättä tuo vastustamatoin ääni ja mikä onkaan vastustamattomampi kuin onnellisen rakastajan ääni?

"Amanda! lemmitty Amanda! minähän täällä olen", ilmoitti hän niin vienosti kuin mahdollista.

Sama äänettömyys.

"Minä olen Gustaf, sinun oma Gustaf'isi!" kertoi hän hiukan kovemmin.

Sama äänettömyys, sama jyrkkä äänettömyys.

"Jos et sinä sallikaan minun tulla sisään", jatkoi hän vieläkin kovemmalla äänellä, "niin niin suo minulle kuitenkin tuo kadehdittava onni saada kuulla sinun taivaallista ääntäsi."

Pidättäen hengähdystänsä painoi hän korvansa oveen kuullaksensa myöntymystä tuohon hänen mielestänsä niin vähäpätöiseen pyyntöön, mutta ei hiiskaustakaan voitu kuulla tuosta "taivaallisesta äänestä", ainoa, jonka hän luuli kuulevansa, oli eräs ilkeästi kirisevä ääni, joka vihloi hänen musiikillista korvaansa.

Hiukan suuttuneena kaunottaren oikullisuudesta teki hän päätöksensä ja avasi oven sekä astui äitinsä, kauppaneuvoksen vaimovainajan, entiseen makuuhuoneeseen.

Mitä kohtasi hän siellä?

Avonaisen akkunan, Vaan ei avonaista syliä; taivaan tuulen raitista ilmavetoa, vaan ei tuon kuusitoista vuottaan tytön raikkaita hengähdyksiä.

Ah, elämässä on hetkiä, jolloin arvellaan tuolla anteliaalla Luojalla sittenkin olevan sangen vähän tarjoamista.

Hiukan hämmästyneenä lähestyi luutnantti varpaisillamsa tilavata, kirjavilla silkki-untuvilla ympäröityä ja kullatuilla jalopeuran jaloilla lepäävää vuodetta joka oli kauppaneuvoksen vaimovainajan, ennenkuin hänen täytyi vaihtaa se tuohon ahtaaseen, hopeajaloilla olevaan, jolla oli uutimina köynnöksiä sammalista ja kukkasista ja joka oli vuorattu kolmen kyynärän paksuisella multa- tahi hiekkakerroksella.

Nuori sotilas avasi varovasti silkki-uutimet ja heitti silmäyksen tuohon olympialaiseen maailmaan. Hän löysi nuot valkoiset pilvikääreet mutta ei tuota liihoittelevaa jumalatarta.

"Ehkä on hän jo mennyt puutarhaan", mutisi hän itseksensä ja lähti makuuhuoneesta. Hänen silmänsä tähysteli tämän ulkopuolella olevassa syrjähuoneessa ja kaipasi silloin tuota pientä, kaunista olkihattua ja valkoista pitkä-huivia, jotka hän varhaimmin aamusella oli huomannut syrjähuoneen sohvalla. Täten vakuutettuna, että tuo ihana vieras oli lähtenyt asumuksesta, meni hän uudestaan puutarhaan ja kuljeskeli ympäri kaikkialla, huutaen Amandan nimeä; mutta hänelle vastasi ainoastansa tuulen uhma joka, mitä useammin hän huusi, tuntui hänestä yhä pilkkaavammalta ja kolkommalta.

Nyt tuli palvelija ilmoittamaan, että kahvi on valmista ja että kaikupaviljonki oli koristettu haltian käskyn mukaisesti.

Luutnantti riensi sinne ja huomasi silmänsä edessä paratiisin, mutta mitä on paratiisi ilman Eevatta!

"Eikö kukaan teistä ole nähnyt mamsellia tänään?" kysyi hän yhdeltä ja toiselta väestä.

Tuo kirottu ei oli ainoa vastaus kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

Hän syöksyi puutarhasta takasin asumukseen. Sama tyhjyys, sama kolkkous. Juostessansa ritarisalin läpi säpsähti hän noita seinällä olevia äreännäköisiä kuvia, sillä heidänkin kasvoissansa luuli hän huomaavansa nureksivaa pilkkaa.

Tultuaan jälleen ales pihaan, huomasi hän yhden palvelijoista joka näytti tulevan maantieltä päin.

"Oletko nähnyt erästä nuorta naista, jolla oli tumma hame, valkoinen huivi ja olkihattu heleänvärisillä nauhoilla?" kysyi hän palvelialta.

"Luulenpa minä kohdanneeni senlaisen", vastasi tämä.

"Milloin? milloin?" huudahti luutnantti ylenmäärin iloissansa.

"Lähes tunti sitten."

"Missä? missä?"

"Hän juoksi maantielle päin."

"Juoksi!… mihin juoksi hän?"

"En voi niin tarkkaan sanoa, armollinen herra luutnantti… mutta minä luulen hänen poikenneen järvelle päin."

"Järvelle!" kertoi nuori miesi vaaleten

"Kahvi jäähtyy tykkänään", arveli palvelija, joka samassa tuli puutarhasta.

Palvelijan hyväätarkoittavaan kehoitukseen vastattiin äreällä käskyllä satuloida silmänräpäyksessä parahin ratsuhevoisista.

Käskyä toteltiin ja, nousten tuon tulisen juoksijaimen selkään, kiiti luutnantti nelistäen maantietä myöten järvelle, ratsastaen kivien, kantojen ja ojien yli.

Hän huusi ja hoilasi sekä kiljui kuin hullu mutta hänen äänensä oli huutavan ääni korvessa.

"Jos hän on hukuttanut itsensä! hukuttanut itsensä!" vaikeroi ratsastaja, laukaten pitkin rantaa, että vesi räiski hänen päällensä.

Puolen tunnin turhan ratsastamisen jälkeen rannalla tuli hän taaskin maantielle. Kentiesi lohdutti hän itseänsä sillä arvelulla, että se, joka aikoo hukuttaa itsensä, voi tehdä sen tarvitsematta pukeutua hattuun ja huntuun.

Hän eteni yhä kau'emmaksi Asplundasta, kohdaten tuon rajun ratsastamisen ajalla monta sekä ajavia että jalkamiehiä, joilla, kysyttynä tietäisivätkö tuosta nuoresta, kauniista naisesta, ei ollut minkäänmoista tyydyttävää vastausta annettavana.

Siten tuli hän Säbyn kievaritaloon, joka oli neljännes penikulman matkalla Asplundan herraskartanosta ja joka nyt vilisi ajopelistä ja hevosista.

Hän kyseli kyselemistänsä mutta yhtä turhaan, ei kylläksi siinä ett'ei kukaan voinut antaa hänelle pienintäkään tietoa; kaikki vetivät onnettomuuden lisäksi suunsa nauruun tuolle nuorelle miehelle joka näytti olevan aavistuksen valtaamana, vaikkei hänellä ollut hätäilemistä muusta kuin karanneesta tytöstä.

Riehuten surusta ja raivosta kääntyi hän vihdoin kotimatkalle ja hän pääsi kotia hyvään aikaan, sillä keskellä pihaa kaatui hänen uljas hevosensa.

Luutnantti ei malttanut katsella tuon jalon eläimen kuolemankamppausta eikä kuunnella talonväen valitushuutoja. Pitäen käsiään kasvojensa edessä syöksyi hän portaita myöten ylös ja huoneiden läpi eikä pysähtynyt, ennenkuin van oli tullut tuohon kirottuun makuuhuoneesen, jonka sohvalle hän heittäysi väsyneenä sekä ruumiiltansa että sielultansa.

Mikä paha henki oli riistänyt tuolta nuorelta, kauniilta ja sivistyneeltä mieheltä kaiken hänen malttinsa ja tyyneytenä, nämät kadehdittavat ominaisuudet joita ei tähän asti mikään ollut voinut häiritä, ei edes niiden monien uhrein kyyneleetkään, jotka ennen olivat liehuneet hänen ympärillänsä kuin perhoset kynttilävalkean ympärillä ja joiden poltetuille siiville ja hänen päällensä kannustaville kuoleman tuskille hänellä aina oli ollut kynttilävalkean kirkas välinpitämättömyys?

Se, näet, että mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi menettäneensä tuon nuoren tytön, joka nyt on kadonnut, sitä ihanampana esiytyi tämä hänen sielunsa silmiin tämän harvoinnähty kauneus, tämän tulinen innostus, tämän luottamuksesta ja uskalluksesta niin uhkuva viattomuus.

"Haa! minä lemmin häntä!" huudahti hän puolittain mielipuolena; "hän oli ensimäinen ja ainoa, jota minä olen lempinyt!… Oi, jospa hän palajaisi!… jos hän palajaisi!… niin minä, niin minä… mutta hän ei palaja!… voi minua!… Muutaman hetkisen taivaan edestä tuotti hän minulle ajallisen ja ijankaikkisen helvetin!… voi, voi minua!"…

Hänen silmäyksensä kiintyi nyt sattumasta pukemispöytään, ja hypähtäen ylös syöksyi hän sinne, sillä hän oli huomannut sen kultaisen ristin, jota Amanda oli kantanut ja jonka hän oman kertomuksensa mukaan oli saanut kasvatusisältänsä mennessään ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle.

Tämän ristin tempasi hän itsellensä ja suuteli sitä suutelemistansa. Hän otti sen myötänsä sohvalle ja laski uudestaan makuullensa, painaen ristiä rintaansa senlaisella kiivaudella, ikäänkuin tahtoisi hän haudata sen sydämeensä.

Silloin — silloin kuului kävelijän askelia ulommassa huoneessa.

"Hän!" huudahti luutnantti, säpsähtäen ylös sohvalta ilon pyörrytyksen valtaamana.

Mutta askeleet, jotka lähestyivät, olivat liian kolkkavia, raskaita ja kiivaita ollakseen Amandan keijukaisjalan askeleita.

Luutnantti riensi kuitenkin ovelle, mutta vetäysi yhtä nopeasti takaperin sen edestä, joka nyt astui makuuhuoneen kynnyksen yli.

Vieras, joka oli pölyn peittämänä kiireestä kantapäähän, oli keski-ikäinen mies jättiläisen kaltaisesta ruumiinrakennuksesta; mutta hänen kasvonsa hehkuivat kuin tulipallo, ja tässä tulipallossa olevilla silmillä ei ollut minkäänmoista valkuaista. Kaikki oli verta ja liekkejä.

Luutnantti aavisti kuka vieras oli, ja haudan kylmyys tunki koko hänen ruumiinsa läpi.

Se, joka tällä hetkellä olisi nähnyt nuot molemmat miehet, olisi otaksunut heidät kahdeksi patsaaksi, toisen tulesta toisen lumesta, kumpaisetkin joka silmänräpäyksessä valmiit syöksymään toisensa päälle, jolloin toisen voitto oli mahdollinen ainoastansa toisen perinpohjaisella häviöllä…

"Liian myöhään jouduin minä pelastamaan hänen viattomuuttansa", alkoi tulipatsas; "liian myöhään myöskin pelastamaan hänen henkeänsä!… Kaksi on siis mennyttä!… Amanda, lapseni… sinussa oli henki ja viattomuus yhtä… kun jälkimäinen sai surmansa, surmattiin myöskin edellinen."

"Te tiedätte siis… te tiedätte siis!" tankkasi kuvapatsas.

"Kaikki!" vastasi Alm, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut; "tuo livréhen puettu konna makasi äsken minun jalkojeni juuressa tuolla ulkona", jatkot hän, "ja kurkkunsa minun kämmenieni välissä tunnusti hän mitä hän tiesi… Mutta te, te tiedätte enemmän, te, ja sentähden täytyy teidän ryömiä nyt minun jalkojeni alla, sillä minä tulen survomaan teidät pölyksi ja poroksi!… Niinhän se on,, Amanda!"

Tätä sanoessansa laski hän kumpaisetkin käsivartensa luutnantin olkapäille, läähättäen hänen kasvoillensa kuumetautista henkeänsä; mutta samassa näki hän kultaristin luutnantin kädessä.

"Se on minun!" huudahti hän, temmaten ristin itsellensä; "miten on se joutunut teidän käsiinne!… te olette ryöstäneet sen kuten kaiken muunkin… Minä annoin sen kerran hänelle… te, te olette myöskin antaneet hänelle ristin, häpeän ja epätoivon ristin, ja sentähden täytyy teidän kuoleman!… Amanda tahtoo sen! Amanda käskee sen!"

Luutnantti tahtoi vetäytyä ovelle, sillä hän vapisi tämän miehen edessä, joka tuon yhä tuhtovan kuumetaudin julmistamana, enemmän oli hornan hengen kuin maallisen olennon kaltainen.

Mutta Alm puristeli tuota nuorta miestä käsivarsillansa ja työnsi hänet uuniin päin, jota vastaan Alm piteli häntä kiinni yliluonnollisella voimalla.

"Minä en voi puollustaa itseäni teitä vastaan, enkä tahdokaan edes", lausui luutnantti, antaen päänsä Vajota; "mutta jos Amanda olisi täällä, vannon minä kaiken pyhän nimessä, että minä laskisin itseni ja kaikki mitä minulla on hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin häneltä että puoliso saisi sovittaa mitä rakastaja rikkoi… Niin, herra, minä olen onnettomampi teitä, sillä teillä ei ole mitään katumista, teillä… teidän päätänne ei paina mikään kirous!"

"Amanda ei anna anteeksi", kirisi kuumetautinen, "sillä Amanda tahtoo, että teidän pitää kuoleman. Kuuletkos, Amanda tahtoo, että sinun pitää kuoleman!"

Tätä sanoessansa painoi hän tuota nuorta miestä niin kovasti rintaansa vasten, että tämä oli rusentumaisillansa.

"Ihminen! mieletöin!" huudahti luutnantti, ponnistaen kaiken voimansa päästäkseen irti tuosta kauhistavasta syleilystä, "te tahtoisitte!… haa, te käytte minun kimppuuni omassa huoneessani!… alittakaa… auttakaa!"…

"Ei ole mitään apua, sillä Amanda nukkuu kuolon unta ja että hän heräjäisi, täytyy sinun kuoleman!" lausui houraileva, päästäen vastustajansa ja temmaten lakkaristansa kaksi pistoolia, jotka hän tähtäsi luutnanttia kohden.

"Te tahdotte tappaa aseetointa!" huudahti tämä mitä suurimmassa tuskassa; "haa, se on pelkurimaista… te olette mies, jolta puuttuu rohkeutta!"

"Pelkurimaista! puuttuu rohkeutta!" kertoi Alm, antaen pistoolein vajota ales, sillä järjen valo välähti hänen sekaisin olevassa päässänsä.

"Jos te olette mies, jolla on rohkeutta", jatkot luutnantti, "niin taistelkaamme kuin miehet, rinta rintaa vastaan, teräs terästä vastaan, luoti luotia vastaan!… seuratkaatte minua, minä olen valmis!"

"Niin, niin se on", lausui Alm, tarjoten vastustajallensa toisen pistoolin; "osoittakaatte minulle paikka, missä minä saan tappaa teidät ja sitten itse kuolla!… Joutukaatte, ennenkuin Amanda huutaa kolmannen kerran, sillä silloin on se jo liian myöhäistä!… joutukaatte, joutukaatte!"

Luutnantti piiloitti pistoolin lakkariinsa ja lähti makuuhuoneesta vakavilla askelilla ja taisteluhalusta hehkuvin poskin.

Tämä muutos asiassa oli hänelle tervetullut. Tarvittiin kuoleman leimaus puhdistamaan tuota ummehtunutta, kovin kokoonpuristettua ilmaa hänen ruumiissansa. Tykkänänsä hengittämästä lakkaamisen piti hän parempana kuin puolittain hengittämisen, ja tämä tilaisuus saada kääntää sen epätoivon, joka raateli hänen omaa rintaansa, toisen sydäntä kohti tuntui hänestä tällä hetkellä ei ainoastansa lohdutukselta vaan myöskin nautinnolta.

Sentähden astui hän ulos portista puutarhaan uljailla askelilla ja pää pystyssä.

Alm seurasi häntä pistooli kainalossa ja silmäys kiinnitettynä edelläkävijään, mutisten joukon epäsäännöllisiä ääniä.

Näin astuivat he puutarhan läpi ja kulkivat tuon juhlallisesti koristetun kaikupaviljongin läpi, josta kuului riiteleväin äänien kiivas sorina, jotka vihdoin voitti eräs kimakka miehen ääni. Mutta noilla kummallakin herralla näytti olevan silmiä ainoastaan toistensa varalla, jonka vuoksi he jatkoivat matkaansa puiston kaukaisempiin osiin pysähtymättä hetkeksikään siitä melusta, joka tuli paviljongista.

Jos heillä sitä vastoin olisi ollut aikaa heittää silmäys paviljongin seinäin sisäpuolelle, olisivat he joutuneet katselemaan sangen omituista ja kummallista näkyä.

Joukko palvelijoita ja talonpoikia kummastakin sukupuolesta tunkeilivat mainitussa paviljongissa ruhtinaallisesti katetun kahvipöydän ympärillä, jonka yhdellä puolella ja nojaten selkäänsä erästä kukilla koristettua tuolia vastaan seisoi eräs henkilö, joka oli sangen eriskummainen nähdä.

Kysymyksessä olevalta henkilöllä, joka oli laiha ja kuivettunut milt'ei kuin luuranko, oli yllänsä nuttu, joka, vaikka olikin sangen puhdas, oli niin väljä että siihen olisi voinut mahtua kaksi kertaa sen henkilön ruumis joka sitä nyt kantoi. Melkein sama oli housujenkin ja lasin laita, jota viimeksimainittua hän muutteli yhdeltä korvalliselta toiselle, koska se, ollen keskellä päälakea epäilemättä olisi vajonnut kasvojen yli leukaan asti.

Mutta eipä se ollutkaan hänen pukunsa, joka näytti enimmin eriskummaiselta, vaan ennemmin henkilön puhumistapa ja viittoileminen vasemmalla kädellänsä, sill'aikaa kuu hänen oikeansa riippui liikkumattomana punaisessa kaulahuivissa, joka oli sidottuna hänen kaulansa ympärille. Välistä, eli niin usein kuin hän veti henkeänsä, maisteli hän eräästä kullatusta, intialaisesta porsliinikupista, josta tuon livotetun mokkapannun höyry niin hyvänhajuisena tuoksusi, kosketellen samassa sormillansa milloin paisuvaa sahramileivosta, milloin mantelinsekaista sokerileipää, milloin hehkuvia viinirypäleitä ja milloin kultaisia orangihedelmiä, maistellen kaikista, koska hän ei voinut ahmaista kaikkia.

"Niin se nyt on, kuin minä sanon, hyvät ihmiset!" puhui hän; "minuahan varten tämä juhla on toimitettu… lapsi-hyväni! kuinka minun sydämeni riemuitsee, nähdessäni teidät ympärilläni. Mutta älkäätte silmäilkö niin ahnaasti kahvikuppeja, sillä kahvi on hermoja heikontava juoma, joka tärvelisi teidän ruumiinne, nämät sillin ja perunan voimakkaat luomnkset!… Älkäätte myöskään vilkuko saaliinhimoisesti etelän vietteleviin hedelmiin, sillä ne pilaisivat teidän hampaanne, nämät tuumanpaksuisen kauraleivän uskolliset asekumppalit! Ainoastansa teidän herrojenne ja isäntienne varalta puristetaan mehu viinirypäleistä ja syntyvät sokerileipojat."

Yleinen tyytymättömyyden sorina keskeytti puhujaa, 'joka käytti tätä keskeyttämistä täyttääksensä avarat lakkarinsa muutamilla kourallisilla sokeria.

"Miksi te nurisette, lapseni?" jatkoi puhuja, voittaen äänellänsä sorinan; "ettekö tiedä, että teidät on luotu enemmän taivasta kuin maata varten!… Maan päällä pitää teidän kärsimän ankara kuritus… voidaksenne sitten taivaassa oleilla kuin kultaan vajotettu helmi… Siellä annetaan teille suurukseksi ryytileipää siirapin kanssa, päivälliseksi rasvaan kastettuja vehnäviipaleita ja illalliseksi paksukuorista puuroa sekä naula voita henkeä kohdin, ja ken voi luetellakaan kaikki ne ryypyt, jotka tulevat kulkemaan miesi mieheltä teidän joukossanne!… Älkäätte siis katselko karsaasti meihin, jotka parempia olemme, vaan sallikaa meidän pitää maa, niin lupaamme me jättää teille taivaan!"

Näin lausuttuansa vei puhuja tuon suuren, hopeaisen kerma-astian huulillensa ja tyhjensi sen pohjaan asti. Ne kuuntelijat, jotta olivat tunteneet itsensä puhujan antamista selityksistä taivaasta sekä liikutetuiksi että lohdutetuiksi, eivät kuitenkaan voineet tyyninä nähdä kerma-astian surkeata kohtaloa, vaan rupesivat uudestansa nurisemaan ja uhkailemaan tuota väljään nuttuun puettua nälkäläistä, jonka mielestä ei kahvit, sokerit eikä kermat y.m. näyttäneet pyhiltä.

"Vaiti, minun lapseni ja alustalaiseni!" huusi puhuja; "eikö kukaan teistä muista majori- ja hänen vaimovainajatansa?… eikö kukaan teistä muista pientä Kristian-herraa, joka hosui palvelijoita kasvoille sillä kauniilla kultaruoskalla, ilman että nämät siitä laisinkaan valittivat, sillä he olivat yhtä iloisia ja onnellisia kuin ennenkin?… Ah, niitä entisiä hyviä aikoja!… Kirotut olkoon nuot ranskalaiset vallankumoukset! ne ovat turmelleet teidän hyvät taipumuksenne ja siveät tapanne sekä… Mitä näenkään ma tuolla?… Sampanjaa!… ah, onpa kau'an siitä kuin sinä hohdit minulle! katsokaatte kuinka se loistaa, ystäväiseni!… loistaa kuin juoksijain kuninkaallisesta tallista… ja jos sinä olet juoksijain kuninkaallisesta tallista, autat sinä minua, että saan juoda entisten hyväin aikojen maljan… maljanne, lapseni ja alustalaiseni!"

Tätä sanoessansa napautti hän pullon hopeaisen kaulan pöydän syrjään sekä vei kaulattoman sampanjapullon suullensa ja joi huolimatta noista terävistä epätasaisista reunoista tahi lasisirpaleista, jotka rasahtelivat hänen huulillansa, kaikkien katselijoiden erinomaiseksi kummastukseksi ja peljästykseksi.

Jo oli hän tyhjentänyt pullon viimeiseen pisaraan asti; jo oli hän ottanut käteensä toisen, kun hän sattui vilkaisemaan ulos eräästä kaikupaviljongin aukinaisesta akkunasta. Äkkiä työnsi hän luotaan ottamansa pullon ja tarttui sen sijaan kiinni akkunanpieleen, heitti itsensä ulos paviljongista, eikä häntä enään näkynyt.

* * * * *

Asplundan avaran puutarhan perällä oli siihen aikaan luonnon teaatteri, joka oli pienoiskuva Drottningholm'illa olevasta. Tämän nurmisella näyttämöllä seisoi kaksi miestä vastakkain noin parikymmentä kyynärää välillänsä.

Molempienkin silmät olivat tähdätyt taivaslaelle milloin aurinkoa, milloin erästä pilvenhattaraa kohti, joka lännenpuolelta lähestyi tuota isoa kirkasta taivaankappaletta. He olivat keskenänsä sopineet, että kun pilvi oli ennättänyt peittää auringon, laukaisisivat kumpikin pistoolinsa toinen toistansa vastaan.

Kaksintaistelut ovat harvinaisia meidän isänmaassamme, eikä siinä ole kenellekään ihmisyyden lakien uskonnon ystävällä valituksen syytä. Mutta ei käy kuitenkaan kieltäminen senlaisia loukkauksia ja rikoksia tapahtuvan, joihin lain käsi ei voi ulottua ja joiden rankaisemisessa ijankaikkisen kostajan käsivarsi on liian hidas vieläpä jää kentiesi rangaistus joskus siksensä täällä ajassa. Yhdessä ja toisessa, jonka tunne tahi tarvis pikaisesta rankaisemisesta on suurempi kuin hänen malttinsa ijankaikkisen koston tyynessä odottamisessa, voi herätä kysymys, josko on yhtäpitävää yleisen oikeuden perusteen ja erittäinkin yhteiskunnallisen turvallisuuden kanssa, että konnan annetaan vaeltaa kammoittavalla tiellänsä sentähden, ett'ei la'illa ole minkäänmoista kahletta hänen kätensä eikä taivaalla mitään salamaa hänen päänsä varalta. Mutta eikö kansalaisten ylenkatse ole kylläksi riittävä rangaistus? väittänee ehkä joku. On kaiketi, mutta eikö olla nähty senlaisiakin ihmisiä, jotka säätynsä ja rikkautensa nojalla eivät luule tarvitsevansa pitää lukua kansalaistensa ylenkatseesta ja todella siinä onnistuvatkin, koska sen, joka on rikas ja mahtava, ei tarvitse kerjätä ystäviä eikä ihmettelijöitä, etenkin kun on laumottain ihmisiä, jotka latkiessansa kestitsijän viinejä, eivät huoli, josko se on puserrettuna viattomasta rypäleestä tahi viattomasti muserretusta ihmissydämestä. Mutta, väitetään taaskin, mitä voitetaan yksityisellä kostolla? Eikö yhtä helposti voi tapahtua, että konna menee voittajana katutaistelusta, jättäen syyttömästi loukatun taistelutantereelle? Myönnetään; mutta eikö täten synny uusi rasitus tuolle varhemmin tahi myöhemmin heräjävälle omalletunnolle siten, että, sen sijaan kun olisi pitänyt parhaimman vointinsa mukaan koettaman korvata loukatulle kaiken sen pilkan ja onnettomuuden, joka hänelle on aikaansaatu, kukkuroidaan pahuuden mitta ottamalla tuolta syyttömältä hengenkin? — Olkoon kuitenkin kaukana meistä, että tahtoisimme järjellä puollustaa mitä ainoastansa tunteella on käsitettävä; mutta varmaa on, että niissä maissa, joissa kaksintaistelut ovat jokseenkin tavallisia, kurjalla pelkuruisuudella ja salapuremisella ei ole niin suurta valtaa kuin muualla.

Tuo pieni pilvenhattara läheni yhä auringon loistavaa kehää ja peitti sen vihdoin. Pistoolein suut hymyilivät toisillensa. Luutnantti kohotti Vasempata kättänsä. Molemmat laukaukset pamahtivat. Linnut lähellä olevissa puissa lensivät pois mykistynein kielin. Tupruten seurasi näitä harmaansininen ruudinsavu. Tuo pieni pilvenhattara liihoitteli pois auringon itäpuolella ja tämän valoisat säteet kohtasivat nyt Vihriäistä näyttämöä yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Luutnantti oli antanut oikean käsivartensa vajota ales ja seisoi liikkumattomana tuijottavin silmin. Kamarikirjuri oli myöskin vajottanut sen käsivarren, jonka käsi piteli pistoolin pontta, mutta hänen polvensa notkuivat ja hänen kasvonsa peittyivät verestä.

"Paetkaa! paetkaa!" lausui viimeksimainittu heikolla, kolkolla äänellä: "paetkaa! ja seuratkoon teitä tästälähin kaksi veristä haahmua yhden sijasta!"

Rytisevä ääni kuului pensaista ja näiden välistä pistäytyi näkyviin laihat, vaaleat kasvot aivan kaikupaviljongissa puhujan kasvojen näköiset.

Luutnantti syöksyi pois taistelutantereelta ja katosi ikäänkuin olisi häntä jo nuot kaksi veristä haahmua seuranneet. Mutta Amandan kostaja vaipui verisenä maahan tantereen nurmelle ja kukkasille.

* * * * *

Ja hän, tuo petetty, tuo surkuteltava, missä oli hän tällä hetkellä? Makasiko hän kentiesi meren pohjalla, laineiden petollinen välkyntä sammuneen silmäyksensä edessä? — Tahi harhailiko hän maan päällä ja, jos niin oli, mille tuulille uskoi hän silloin syvän surunsa? minkä metsien suhinaan yhdisti hän sydämensä valituksen?

Ihana Amanda-raukka!

Kolmas aikakausi.

Lemmennäyttelijätär.

"En uskoon vaali valon temppel'tulta! Ja jalone — ain' ollen sama silti"

Nicander.

Kahdeskymmenes luku.

Holvioikeus.

"Sen saaren koillisella rantamalla, jonka huipulta Ruotsin Gibraltar, tuo valtava Karlsten'in linna, ylenkatseella silmäilee merta ja saaristoa, on joukko epäsäännöllisesti puutarhain ja kallioiden välissä sijaitsevia huoneita. Tämä on tuo mainio Maarstrand, Ruotsin enin käytetty kylpylaitos ja merikaupunki y.m. mutta valitettavasti kaupunki, jonka voi sanoa elävän ainoastansa menneissä ajoissa."

Näin alkaa Axel Emanuel Holmberg huvittavassa teoksessansa "Bohusläänin historia ja kertomus", kuvaelman Maarstrand'ista, jonka jälkeen seuraa järjestyksessä kertoelma itse linnasta, saaren peljätystä valtiattaresta, seuraavalla alkulauseella:

"Maarstrand'in kaupungin laitapuolella kohoavat saaren korkeimmalta kukkulalta nuot suhdattomat ainejoukot vankasta Karlsten'in linnasta, joka on rakennettu 90:stä 150:n jalan korkeuteen veden pinnasta. Siinä 60 jalan korkeuteen ulottuvilla, mahdottoman suurista harmajakivilohkareista rakennetuilla, muureillansa ja alkupaikasta yli 130 jalan korkuisella torniltansa tarjoaa tämä linna sekä suhdattomilla muureillansa ja vallitsevalla asemallansa mitä suurenlaatuisimman näyn, miltä taholta sitä vaan tahtookin katsella. Linnan ympäri johtava kiertokatu eli salatie on paikottain porattu vuoreen aina 35 jalan syvyyteen, ja mihin siinä vaan kääntyykin, näkee kuoleman kivääri- ja tykkiluukkujen alati avonaisista Argussilmistä, jotka vakuuttavat viholliselle tämän tien olevan suorimman ijankaikkisuuteen."

Mutta Karlsten'in linnan tarkoitus ei ole ainoastansa jokaisen vihollisen peloittaminen ja rankaiseminen, joka olisi kylläksi rohkea tahi kyllästynyt elämäänsä, halutakseen lähestyä noita alastomia kalliorantoja, joita vastaan aallot ja myrskyt voimatoinna riehuvat, se on myöskin jo kau'an aikaa ollut törkeimpäin pahantekijöiden säilytys- ja rangaistuspaikkana.

Näitä säilytetään seitsemässä holvissa, jotka ovat kosteat ja terveydelle haitalliset sekä puuttuvat valoa ja riittävää ilmavaihtoa, mutta kussakin on kaksi osastoa, jonka ohessa vangit heidän luotettavaisuutensa ja käytöksensä mukaan ovat jaetut kahteen vankitarhaan, joka Vähäpätöinen luokitus tuottaa sangen vähän tahi ei ensinkään sitä hyötyä, jota sillä on tarkoitettu. Miestappajan ja esimiehen loukkaajan y.m. täytyy täällä välttämättömään oleskella varkaiden, rosvojen ja muiden joukossa, joiden tehdyt rikokset ilmaisevat paljon suurempata siveellistä turmiota kuin edellisten.

"Jokaisen vangin ylöspito", seurataksemme äsken mainittua kertomusta, "maksaa valtiolle noin 75 riksiä pankossa, jonka edestä se saa korvauksen käyttämällä vankeja linnatyöhön. Tähän käytetään vuosittain keskimäärin 116 vankia, jotka tekevät työtä noin 12 hetkeä päivässä suvella ja 5 hetkeä talvella. Kohteleminen on niin lempeä, kuin asianhaarat ja varovaisuus sallii, ilman että vielä kuitenkaan ollaan opittu noudattamaan niitä aikakautemme mietteitä, jotka vaativat hemmoittelemaan konnia ja rosvoja, jotka vaarallisempina ja kesyttämättömimpinä kuin petoeläimet aina ovat Valmiit vähintäkään syyttä työntämään murhapuukon lähimäisensä sydämeen, josta Karlsten'in linnanoikeuden pöytäkirjat ilmaisevat varsin monta todistusta. Se käsitys, joka yleisöllä tavallisesti on tuosta kauhistavasta 'Maarstrand'issa istumisesta', on aivan väärä. Vangit saavat täällä nauttia kaikkia niitä etuja, joita joku heidän asemassansa voi toivoakaan. Heidän työnsä ei ole raskaampaa, kuin että kuka vapaa mies tahansa ottaisi sen tehdäksensä tavallisesta päiväpalkasta. Jos he rikkovat itsensä tahi sairastuvat, on lääkäri silmänräpäyksessä heidän luonansa. Ruoka on sekä ravitseva että riittävä, ja monella kymnaasitalojen haltijalla Tjörn'issä ei ole suven aikana niin hyvää ravintoa kuin näillä. Sopivaa seuraa ei myöskään puutu, eikä huvituksistakaan ole puutetta. Sanomalehtikirjallisuuttakin tietävät he hankkia itsellensä. Jos heillä on taitoa, voivat he kaikenlaisten teosten valmistamalla hankkia itsellensä sangen hyviä tuloja, jotka annetaan vankeuslaitoksen johtokunnan hoidettaviksi. Silmällä pitäjiltänsä eivät he kärsi minkäänmoista loukkausta, joll'eivät he rikoksillansa te'e itseänsä sitä ansainneeksi. Jos he taas tekevät rikoksia, rangaistaan heitä täällä raipoilla, pimeällä kopilla tahi rautakahleilla, mutta ainoastansa linnanoikeuden tutkinnon ja päätöksen jälkeen. Vaikka ovatkin tuomitut elinkautiseen vankeuteen, on heillä kuitenkin varmaa toivoa päästä 8 tahi 10 vuoden hyvän käytöksen perästä vapauteen. Heidän tilansa ei siis suinkaan ole niin säälittävä kuin tavallisesti luullaan, erittäinkin jos mietitään, että nämät ovat sakka yhteiskunnan heittiöistä. Terveydelle haitalliset säilytyshuoneet ja liian niukka vaatetus en lähin menetettyä vapautta ainoa paha, josta näillä onnettomilla on valittamisen syytä."

Eräänä syysyönä, monias vuosi Asplundan herraskartanossa, Roslagissa, sattuneiden tapahtumien jälkeen, esiintyi yhdessä noista seitsemästä vankiholveista Karlsten'in linnassa kohtaus, joka, vaikk'ei se ollutkaan harvinainen niiden joukossa, jotka näissä holveissa asuvat, kuitenkin näyttää kaikista asian tuntemattomista sangen oudolta ja kamalalta.

Kostealla maapermannolla kysymyksessä olevassa holvissa seisoi noin kolmekymmentä vankia puolipiirissä erään vangin edessä, joka oli istautunut ylösalasin käännetylle sangolle. Lähin ja kummallakin puolella häntä, joka yksinään oli istuvallansa, seisoi kaksi henkilöä, pitäen kumpikin sytytettyä kynttiläänsä, jotka valaisivat tuota kamalata näkyä.

Hän, joka istui, oli holvin vapaaehtoisesti valittu päämies. Joka holvissa valitaan senlainen, ja tällä on suuri vaikutusvalta toisiin. Suljettuina pois yhteiskunnasta, järjestävät vangit yhteiskunnan keskuudessansa lakiloilla, joiden edessä Drako'kin olisi hätkähtänyt.

Se päämies, joka meillä nyt on silmäimme edessä, näyttää kaikissa suhteissa kykenevän hoitamaan virkaansa, sillä hänen kasvonsa olivat julmimmat kuin kenenkään muun ko'olla olevista, joka todellakaan ei merkitse vähän, ja hänen ruumiinsa oli verrattain jykevin kaikista. Käsivarret ja yläpuoli ruumista, jotka olivat paljastetut, muistutti välttämättömästi Typhoeus'esta, joka muiden jättiläisten johtajana latoi Ossa- ja Pelionvuoret päällekkäin, rynnätäksensä täten taivaaseen ja syöstäkseen Jupiterin Olympon valtaistuimelta. Pääntiehen niskan ympärille, joka olisi soveltunut puhvelihärjälle, oli solmittu köysi, jossa riippui ales hänen korkealle, leveälle ja karvaiselle rinnallensa pieni, neliskulmainen lyijylevy, johon huomattiin piirustetuksi pääkallon kuva, Hänen leveästä, julmasta naamastansa näkyi tuskin muuta kuin puoli otsaa ja nuot suuret, vitkaan kieppuvat, harmaat silmät, sillä kaikki muu oli peitetty mustilla, harjaksentapaisilla hivuksilla ja parralla, joka valui ales hyvän matkaa rinnalle, ei kuitenkaan niin ales, että se olisi peittänyt lyijylevyä, joka samoin kuin tuo kyynäränpituinen puupalikkakin, jota hän piti oikeassa kädessänsä, ja olkipatja, jonka päällä hänen jalkansa lepäsi, olivat päämiesten armon-osoitteita eli vallan tunnusmerkkejä.

Päämies antoi tutkivaiset silmäyksensä vitkaan liikkua vaitonaisen kokouksen yli ja kun nämät näin olivat tähystelleet vuoroonsa kutakin, avasi hän suunsa seuraavaan kysymykseen:

"Onko krapu keitetty vai elävä?" [Romani- eli varkaankielellä nimitetään yötä eläväksi kravuksi ja päivää keitetyksi.]

"Elävä", vastasi eräs ääni tuon suuren, hirmuisen holvin perältä.

"Mistä tiedät sen olevan elävän?"

"Toinen vahdin katselu kulki äsken ohitse."

"Mitä näyttää elävä krapu?"

"Kahtatoista ja viittä minuuttia."

"Mistä sen tiedät?"

"Kun vahdin katselu kulki, aloin minä laskea yksi, ja kun sinä teit ensimäisen kysymyksesi, olin ennättänyt kolmeen sataan."

"Kuuletko mitään?"

"En, paitsi laahasapelein [kahleiden] kalskeen", vastasi ääni.

"Hyvä!… mitä on meidän tehtävä, kun elävä krapu näyttää kahtatoista?"

"Tuomitseminen."

"Entä muuta?"

"Rankaiseminen."

"Tuomitseminen ja rankaiseminen", kertoi päämies kovalla äänellä.

"Tuomitseminen ja rankaiseminen", kaikui ko'olla olevien suusta kööri, kolkko kuin etäällä kohiseva meri.

"Onko ketään tuomittavaa ja rangaistavaa?" alkoi taaskin päämies.

"On."

"Kuka?"

"Niitä on kaksi."

"Ketkä?"

"Kivikauris ja valkoinen repo."

"Miksi mainitset sinä kivikauriin valkoisen revon edellä ja valkoisen revon kivikauriin jälkeen?"

"Siksi, että kivikauris on tehnyt suuremman rikoksen ja valkoinen repo pienemmän."

"Aivan oikein… suuremmalla rikoksella on aina etuoikeus… senlaista tapaa noudatetaan holvioikeudessa… [salainen oikeus, jossa vangit ovat tuomareina ja lautamiehinä]. Rääsynkerääjä [yleinen syyttäjä eli viskaali holvioikeudessa], tuo esiin kivikauris!"

Kaksi puolialastointa olentoa lähestyivät nyt päämiestä, joista yksi talutti esiin toistansa.

Hän, jota talutettiin esiin ja nimitettiin kivikauriiksi, oli pitkä, laiha olento, joka oli, tuomittuna ryöväyksestä yleisellä maantiellä, viettänyt 10 vuotta Karlsten'in linnassa toivolla saada viettää siellä lopunkin ikäänsä. Hän oli ollut kivenhakkaaja ja saanut siitä liikanimensä.

Tuo taluttava veli, eli rääsynkerääjä, oli hiukan pienempi vartaloltansa, mutta yhtä laiha kuin edellinenkin. Hänkin oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen yhtäläisestä rikoksesta.

"Mitä kivikauris on rikkonut?" kysyi puheenjohtaja.

"Eilen, jälkeen puolenpäivän, varasti hän neljä hampaankoettelijaa [leipää] eräältä toverilta", vastasi syyttäjä.

"Inhoittavaa! konnamaista!" päivitteli tuo rehellinen puheenjohtaja.

"Konnamaista!" myönsivät nuot yhtä rehelliset lautamiehet.

"Mitä sinulta on sanomista puolustukseksesi?" kysyi puheenjohtaja syytetyltä.

"Minä kiellän."

"Eikö mitään muuta", lausui puheenjohtaja, "eikö sinulla ole mitään muuta puolustukseksesi, sinä konna?"

"Tunnettu asia on melkein kuin todistettu", väitti syyttäjä.

"Korkean holvioikeuden herrat jäsenet!" lausui päämies uudestansa, "onko syytetty syyllinen vai syytöin?"

"Syyllinen", vastasivat lautamiehet yhdestä suusta.

Sitten kääntyi puheenjohtaja taaskin syytetyn puoleen:

"Tovereiltansa varastaminen on yhtä kuin itseltänsä varastaminen", sanoi hän, "ja itseltänsä varastaminen on ainoa, jonka me tunnustamme varkaudeksi… Sinä paatunut syntinen… sinä olet tehnyt itsesi syypääksi törkeään rikokseen."

"Niin, niin!" jupisivat ko'olla olevat innolla, joka ilmaisi, ettei syytetty ollut niitä, joiden tähden katsotaan sormien lomatse.

"Vaiti!" käski puheenjohtaja, "älkäät häiritkö minun konsistoriumiani." [Pää, kun se miettii ja päättää jotakin.]

Moniaan minuutin kestävä, syvä äänettömyys vallitsi tuossa kolkossa luolassa, jonka jälkeen päämies taaskin koroitti äänensä ja lausui seuraavan päätöksen:

"Koska Olli Frisk'istä, jota myöskin kivikauriiksi mainitaan, on todistettu hänen kuluneena eilispäivänä eräältä toverilta varastaneen neljä hampaankoettelijaa, siis, ja holvila'in ensimäisen luvun ensimäisen pykälän nojalla tuomitaan hän menettämään nuppinsa, itsellensä rangaistukseksi ja muille varoitukseksi."

Nureksivien äänien sorina kohosi holvissa.

"Ainoastansa menettämään nuppinsa!" jupisi yksi.

"Eikö hänen pidä kärsimän holvirangaistusta?" mutisi toinen.

"Niinhän on määrätty holvila'in ensimäisen luvun ensimäisessä pykälässä", lisäsi kolmas.

"Kuka rohkenee nurista täällä?" ärjäsi päämies, lyöden puupalikalla kivipermantoon niin, että holvi kaikui; "kuka rohkenee esitellä holvirangaistusta ja kuka nimittää nupin menettämistä ainoastaiseksi?… Ettekö te siis tiedä, että ensimäisen luvun ensimäinen pykälä on muutettu, ja että minä olen tehnyt tämän muutoksen? ja eikö henkensä menettäminen ole ankarin rangaistus, kuin ajatella voi?… mitä arvelette, herraseni!"

Tuo nuriseva vastustaminen jatkui yhä, joka osoitti, etteivät lautamiehet olleet samaa mieltä puheenjohtajansa kanssa tässä asiassa.

"Tukantekijä [teloittaja] tänne!" huudahti päämies; "kuka on tukantekijänä tällä viikolla?"

Muuan vanki astui esiin, kantaen pitkää, puolen korttelin pituista pienaa.

"Vai niin, sinäkö se olet", lausui puheenjohtaja, tarkastaen hiukan ylenkatseellisesti teloittajan vartaloa; "sinä olet kehno tukantekijä… Kun sinun eilen piti nipsauttaa nikkari-OlIia, iskit sinä niin, että hän hypähti ylös ja huusi… Oletko koskaan nähnyt päättömän juoksentelevan ja huutavan?… Tiedätkö miten kävi Dyring'ille, joka oli tukantekijänä Upplannissa monta monituista vuotta sitten?… Kerran kun hänen piti katkaiseman kaulan eräältä peijakkaatta, iski hän kolme lyöntiä kaulan katkeamatta… Silloin käskettiin Dyring'iä itseään laskeumaan polvillensa ja eräs vasenkätinen kirkonmies astui esiin nipsauttamaan Dyriitg'iä… Dyring tiesi saavansa armoa, jos tuo vasenkätinen löisi kerrankin väärään, ja sen vuoksi naurahti hän sekä laskeusi polvillensa, samoinkuin laskeutaan päivällismakuulle… Vasenkätinen iski ja ensimäisellä lyönnillä vieri Dyring'in nuppi neljä kyynärää hänen ruumiistansa… Silloin ei Dyring enään nauranut ja hän makaa päivällistänsä vielä nytkin… Minä näen sinusta, tukantekijä, että sinulle kävisi samoin kuin Dyring'illekin; mutta koska minun tulee sinua sääli, tahdon minä itse kestittää kivikaurista, näyttääkseni sinulle, sinä raukka, ja kaikille muillekin, kuinka on meneteltävä päästäkseen oltermanniksi hyvin luvallisessa tukantekijän ammatissa… Laskeu polvillesi, kivikauris, ja antakaatte tänne omenaveitsi [piilu]."

Sitte tempasi hän pienan vakinaisen tukantekijän kädestä. Tuomittu laskeusi virkkamatta sanaakaan polvillensa ja asetti sitte päänsä patjalle.

"Pois tieltäni, että saan tilaa!" huudahti päämies ja huiskutteli ympärillensä pienalla niin, että kaikkein täytyi vetäytyä takaperin.

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" huusivat kaikki, jotka nyt rupeisivat myöntymään tuohon omatekoiseen holvila'in ensimäisen luvun ensimäisen pykälän muutokseen.

Nyt korotti päämies tuota hirmuista pienaa — kova temäys kuului — rangaistava ei huutanut, eikä kavahtanut ylös, vaan makasi kuin kuollut patjalla.

Yleinen mieltymyshuuto kaikui holvissa.

"Paiskatkaa nyt ruumis syrjään ja tuokaa valkoinen repo esille", käski päämies ja istui jälleen aivan tyynenä paikallensa tuomioistuimelle.

Muutamat vangit laahasivat syvälle holviin kivikauriin ruumiin, jossa ei ollut vähintäkään elon merkkiä.

Sitten talutti rääsynkerääjä valkoisen revon esille.

Tämä oli pienenläntä, valkotukkainen miesi, jolla on syvä arpi vasemman silmän alla. Hänkin oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen setelirahan väärentämisestä yhteydessä monien muiden petosten kanssa.

"Mitä hyvää valkoinen repo on tehnyt?" kysyi puheenjohtaja.

"Hän on kielinyt eräälle vanginvartialle tynnyrintekijä-Ollilla olleen helistimiä [tiirikoita] salattuna vuodeolkiin", ilmaisi syyttäjä.

"Oletko tehnyt sen, ystäväni?" kysyi puheenjohtaja syytetyltä niin lempeällä äänellä,' kuin senlaiselle julmurille oli mahdollista.

"Minä tein sen yhteiseksi hyväksi", vastasi syytetty.

"Tavallinen veruke, valkoinen repo-parka!" muistutti päämies; "eikö sinulla ole mitään muuta, jolla itseäsi puolustaisit?"

"Tynnyrintekijä-Olli, jonka omat helistimet olivat, oli piiloittanut ne vuode-olkiin", vastasi valkoinen repo, "ja minä varoitin häntä useampia kertoja panemasta niitä senlaiseen piilopaikkaan, jonka niin helposti voisi löytää… mutta koska hän ei tahtonut seurata minun neuvoani, ja minä tiesin vanginvartijan ennen yöntuloa tarkastavan patjat, pidin viisaampana ilmoittaa hänelle asian edeltäpäin, sillä joll'en sitä olisi tehnyt, olisi tynnyrintekijän kapineiden löytäminen antanut syytä yleiseen tarkasteluun, ja se ei olisi maistunut meille hyvältä… Tynnyrintekijä-Olli on aina ollut elukka, josta ei ole lukua pitämistä… Minä kysyn kaikilta, eikö se ollut hyvin ja viisaasti tehty?"

"Oli, oli", vakuutettiin joka taholta.

"Mutta ennenkuin minä ilmaisin asian vanginvartijalle", jatkoi syytetty, "mainitsin minä rääsynkerääjälle, mitä minä aijoin tehdä."

"Puhuuko valkoinen repo totta?" kysyi puheenjohtaja syyttäjältä.

"Valkoinen repo valehtelee", vastasi tämä.

"Valehtelenko minä, sinä heittiö!" huusi valkoinen repo ja nosti uhkaavana kätensä syyttäjää vastaan.

"Vai niin, sinä loukkaat syyttäjävirastoa!" huudahti puheenjohtaja, lyöden puupalikkaa kivipermantoon.

"Tämä on konnamainen liitto minua vastaan!" jatkoi syytetty, heittäen ympärillensä silmäyksiä, hehkuvia kuin ilveksen; "päämies ja syyttäjä ovat yhdestä puolin keskenänsä."

"Vai niin, sinä loukkaat oikeuden arvollisuutta!" huudahti päämies. "Herrat lautamiehet", jatkoi hän, kääntyen oikeuden jäsenten puoleen, "puhuuko valkoinen repo totta?"

Oikeuden jäsenet noudattivat mitä syvintä äänettömyyttä, ikäänkuin olisi he samalla kertaa tunteneet sääliväisyyttä syytettyä ja pelkoa päämiestänsä kohtaan.

Tämä uudisti kysymyksensä korkeammalla äänellä.

"Valkoinen repo on kaiken aikaa ollut rehellinen ja rivakka poika", vastasi vihdoin yksi, joka oli rohkaissut itsensä.

"Ja jos hän on kielinyt vanginvartijalle, on se tapahtunut yhteiseksi hyväksi", lisäsi toinen.

"Niin, niin", myönsi koko joukko.

"Valkoinen repo on siis syytöin kuin lammas?" kysyi puheenjohtaja.

"On, on!" vastasivat lautamiehet, "syytöin, syytöin!"

Selvästi näkyi valkoisen revon olleen yhtä suositun tovereiltansa, kuin kivikauris oli vihattu.

"Vaiti! älkäätte häiritkö minun konsistoriumiani!" käski päämies, nojaten päätänsä toiseen käteensä.

Muutaman minuutin mietittyänsä korotti hän kätensä ja julisti seuraavan päätöksen:

"Koska on toteen näytetty, että Tunqvist, jota myöskin valkoiseksi revoksi mainitaan, tällä kertaa on kielinyt yhteiseksi parhaaksi, niin ei häntä voida langettaa siihen rangaistukseen, joka kielimisestä on määrätty hovila'in kolmannen luvun ensimäisessä pykälässä."

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" riemuitsi joukko.

"Mutta", jatkoi päämies, "mutta koska valkoinen repo oikeuden edessä on pudistanut nyrkkiänsä syyttäjälle ja kohdellut tätä loukkaavilla lauseilla ja sen ohessa on häväissyt korkean hovioikeuden arvollisuutta syyttäessään oikeutta osallisuudesta häntä vastaan tehtyyn liittoon, pitäisi hänet neljännessä luvussa säädetyn lain määräyksen nojalla tuomittaman kurkistamaan ulos [kuolemaan]; mutta koska valkoinen repo on tähän saakka tehnyt itsensä tunnetuksi kaikin puolin nuhteettomasta ja kunniallisesta elämästä, vapautetaan hän kuoleman rangaistuksesta, jonka tähden hän tällä kertaa pääsee kosimasta leskeä [syleilemästä hirsipuuta]; vaan koska senlainen rikos, jos se jätettäisiin sillensä ja rankaisematta, voisi ennemmin tahi myöhemmin matkaan saattaa meidän pyhinä pidettäviksi vannottujen lakiemme peruuttamisen, josta vihdoin olisi koko meidän yhteiskuntamme kumoaminen seurauksena; siis ja sen nojalla, mitä viidennessä luvussa esimiehen loukkaus-rikoksesta määrätään, julistetaan hän velvolliseksi kärsimään holvirangaistuksen, hänelle kuritukseksi ja muille varoitukseksi ja tämä oikeudella, kuten kuninkaallinen hovioikeus kirjoittaa."

Kauhistuksen huuto tuomitun huulilta seurasi tätä tuomiota ja paheksumisen sorinaa kuului joka haaralta ko'olla olevilta, joka näytti osoittavan että tällainen armahtaminen pidettiin paljon ankarampana kuolematakin.

"Minun sydäntäni kirvelee, mutta oikeuden pitää mennä menoansa", lausui puheenjohtaja liikutetulla äänellä.

"Ei, ei!" huusivat muutamat muut äänet. "Väärin! laittomasti!" huusivat toiset.

"Lapseni", huokasi puheenjohtaja; "ei kukaan kärsi kovemmin kuin minä, ja minä tahtoisin ennemmin tulla kutitetuksi piipunpuhdistajalla [lyödyllä puukolla] kuin julistaa senlaisen tuomion… mutta tuomio pitää pantaman täytäntöön; tuokaat siis turkkuri [raippaaja] esille!"

Eräs vanki, joka tämän käskyn kuultua astui joukkoon, laahaten pitkää köyttä jäljessänsä, laski kätensä tuomitun olkapäälle.

"Auttakaa, auttakaa! toverit!" huusi tämä ja koetti vapauttaa itsensä tuosta suomattomasta kädestä; "päämies on aina vetänyt yhtä köyttä kivikauriin ja rääsynkerääjän kanssa minua vastaan siitä syystä, että minä aina olen pitänyt heitä silmällä, sillä yhä on heillä kuisketta keskenänsä, ja minä olen kau'an huomannut heidän hankkivan jotakin, mitä eivät tahdo ilmaista meille muille… He pelkäävät minua ja sentähden hankkivat he minun turmiotani… pelastakaa minut, toverini!"

"Onnetoin veli!" surkutteli päämies yhä lempeydellä; "se koskee minuun kovin, olen minä sanonut, mutta oikeuden pitää menemän menoansa."

Tuo yleinen nurina tuomion yli, päinvastoin että olisi asettunut päämiehen lempeästä puhuttelemisesta, sai yhä enemmän uhkaavan luonteen.

Päämies nousi istuimeltansa ja, heittäen ympärillensä uhkarohkeita silmäyksiä sekä heiluttaen puupalikkaa päänsä yli, korotti hän nyt äänensä:

"Heittiöt!… koska tulen minä onnistumaan saada lakia ja oikeutta voimaan teidän keskuudessanne!… Kun minä tuomitsen ankarasti, sanotaan minun tuomitsevani liian lempeästi, ja kun minä tuomitsen lempeästi, pidetään sitä ankarana… Vaiti, sanon minä! tahi kaikkien palavien tulikivijärvien nimessä, jotka teitä odottavat, vannon minä juoksettavani hillan [veren] teidän sydämistänne, ettei niinkään suurta pisarata jää jäljelle, jotta voisi kostuttaa iilimadon poikasenkaan hammasta!… Kun on kysymyksessä valmistaa pitoja käymälavalla [murhata joku maantiellä], silloin ei kukaan teistä ujostele… mutta kun on kysymys saada uppiniskaista tottelemaan, silloin märisitte te kuin lapset saadessaan ensimäisen sokuripalansa [selkäsaunansa]… Sentähden rukoilen minä paholaista aamuin silloin, että hän panisi teidät käymään sukankutimissa [käsiraudoissa] ja sukissa [jalkaraudoissa] siksi, kunnes tulisitte kaikki mestauspaikalle, jonka minä toivon tapahtuvan niin pian kuin mahdollista."

Tämä oli sydämen kaunopuheliaisuutta, joka myöskin tunki sydämiin, sillä se alamaisuuden äänettömyys, mikä nyt huomattiin joka taholla, ilmaisi valkoisen revon menettäneen asiansa.

"Minä vetoan, minä ilmoitan tyytymättömyyteni!" huudahti tuomittu tuskallisesti.

"Kenen luona?" kysyi päämies.

"Kummassakin vankitarhassa", vastasi tuomittu.

"Sen saat tehdä… mutta tuomio tulee sittenkin pantavaksi täytäntöön… Kuitenkin, katsoen sinun entiseen veljelliseen ja kiitettävään käytökseesi, tahdon minä, osoittaakseni sinulle ystävyyttäni ja kunnioitustani, itse olla turkkurille avullisna tuomion toimeenpanemisessa."

Ei tämäkään ystävyyden ja kunnioituksen osoite näyttänyt rauhoittavan tuomittua, joka huolimatta hänen vastaväitteistänsä ja rinnustelemisistansa nyt laahattiin erääsen syrjäpaikkaan holvissa.

Tuon onnettoman pää ja olkapäät puristettiin hänen polviensa väliin niin, että hänen ruumiinsa sai pallon muodon. Näin sidottuna ripustettiin hän holviin pää alespäin. Tähän hirveään asemaan jätettiin hän koko yökaudeksi.

Senlainen on n.s. holvirangaistus. Tämän kauhean kidutuksen suhteen, jota tavallisesti seuraa selkäsauna, on vangeilla niin suuri hirmu, että he, voidaksensa välttää sitä muuton kautta toiseen holviin, usein tekevät rikoksia, joista seuraa kuolemanrangaistus, esim. päällysmiesten haavoittamista puukolla j.n.e…

Eipä aivan harvoin käy niinkin, että se, joka kärsii holvirangaistuksen, menettää henkensäkin; mutta silloin ripustetaan hän vaan kellumaan johonkin holvin nurkkaan ja sitte sanotaan hänen surmanneen itsensä.

Neljänneksen tuntia holvioikeuden istunnon jälkeen olivat kynttilät sammutetut, ja nuot kovat kuorsnaamiset holvin joka taholla ilmaisivat unen rauhan laskeuneen holvin asujanten yli.

Silloin nousi mestattu ylös siltä paikalta, johon hän rangaistuksensa jälkeen oli laahattu, ja ryömi käsin sekä jaloin nukkujien patjoin välitse, kunnes oli tullut erään ylimpänä olevan patjan luokse.

"Mylläri, nukutko sinä?" kysyi hän kuiskaten ja siveli toisella kädellänsä erästä isoa ruumista.

"En, minä makaan ja kuultelen miten valkoinen repo ähkii tuonnempana", vastasi kysytty yhtä hiljaa: "noh, kivikauris, mitenkä on niskaluusi laita?"

"Sinä uhkasit kuin väkivasaralla, mutta löit kuin kärpäsen siivellä… kiitos ja kunnia siitä, veli Broms… sitä voi nimittää sormien väliinpistämiseksi."

"Mutta kuinka saattoi Olsson, joka on meidän ystävämme, syyttää sinua leipien ottamisesta?"

"Hänen täytyi tehdä se pakosta, sillä useat näkivät sen, muiden joukossa valkoinen repokin, ja kaikki toivoivat minulle hyvää, kuten tiedät."

"Mutta missä sinun silmäsi oli niitä näpistäessäsi, Frisk-hyväni?"

"Ne näyttivät minusta selvään muita isommilta."

"Umpisilmä! älä unohda, että niiden hampaankoettelijain, joita me etsimme, pitää olla puolta tuumaa muita pitemmät… pidä siis tästälähin tirkistimesi paremmin auki!"

"Ole Vakuutettu siitä!"

"Luuletko valkoisen revon kestävän koko yön?" kysyi mylläri.

"Hän on sitkeähenkinen kuin angerias… minulla olisi hyvä halu häntä armahtaa."

"Millä tavoin?"

"Jos minä kuristaisin häntä moniaan kerran kurkusta, vai mitä siitä arvelet?"

"Ei se käy… sinun armeliaisuuttasi voitaisiin käyttää väärin… Anna hänen siis ähkiä rauhassa, sillä kyllä hän on saanut sen verran, ett'ei hän hopussa nuuski meidän jälkiämme, kuten hän tähän saakka on tehnyt… Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua toivon henkivämme toista ilmaa kuin se, jota Karlsten'issa tarjotaan."

"Ah, kuinka tulee olemaan suloista saada elää Vielä kerran maailmassa", lausui kivikauris.

"Vaiti ja mene makaamaan!" käski päämies; "äläkä unohda herätessäsi pitää päätäsi nyökässä, ikäänkuin olisit niskaluitta syntynyt… muuten voisivat menettää luottamuksensa minun käsivoimiini, ja sen vireillä oleminen on minulle tarpeellista kumminkin niin kauan, kuin minä asun Maarstrand'issa… Hyvää yötä, kivikauris!"

"Hyvää yötä, mylläri!"

Sitten hiipi mestattu takasin entiselle paikallensa ja laskeutui makuulle, pian olivat kaikki nukuksissa paitsi hirtetty, jonka valittava ääni kuului nukkuvien kuorsnaamisen ja hiirien vikinän yli tuossa hirveässä luolassa.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Kapina.

Seuraavana puolipäivänä, tahi n.s. päivällisen ajalla, olivat kaikki vangit tavallisuuden mukaan ko'olla kummassakin vankitarhassa. Suurimmassa niistä, jossa olivat törkeimmät pahantekijät, noin satakunta luvultansa, seisoi mylläri, joka päämiehenä viime yönä oli käyttänyt lakia ja oikeutta tavalla, jonka jo tunnemme.

Mylläri oli salaisessa keskustelussa kivikauriin kanssa, sillä he vilkuivat, kuiskaen toisillensa, molemmille puolillensa vakuudeksi, ett'ei kukaan kuunnellut heidän puhettansa tahi pitänyt heitä silmällä.

"Katso tarkkaan", kuiskasi mylläri, "ja jos huomaat joitakuita, jotka ovat puolen tuumaa tavallista pitemmät, niin kaappaa ne… mutta älä menettele yhtä kömpelösti kuin eilen, sillä sitten en enää voi sinua auttaa."

"Ei ole pelkäämistä", vastasi kivikauris, "sillä valkoinen repo ei ole tarhassa tänään ja hän on ainoa, jota minä pelkään, sillä hänellä on silmät kuin kissalla pimeässä."

"Oli silmät, aijoit kai sanoa", oikaisi mylläri, "sillä nyt ei hän suurin kurkistele."

"Niin, niin, kylläpä se niin on."

"Hän oli puolikuolleena tänä aamuna… oletko kuullut hänestä mitään jäljestäpäin?"

"En, mutta minä kuulin lääkäriltä hänen olevan henkitoreissansa."

"Oivallisesti… missä rääsynkerääjä on?"

"Hän seisoo tuolla."

"Joudu sanomaan hänelle, että hän, kun vanginvartijat tulevat tuomaan ruokaa, jollakin tavalla viivyttää tovereja, sill'aikaa kuu me otamme ruokaosamme."

"Sen teen," vastasi kivikauris ja meni pois päämiehen luota.

Tämä jäi seisomaan samalle paikalle, silmäillen tarhasta johtavaa suljettua porttia, jonka korkean ja vahvan aitauksen yläpuolella synkkä syystaivas kaarehti.

Portti aukeni, ja neljä vanginvartijaa astuivat vankitarhaan, kaksi kantaen leipäkaukaloa ja kaksi kaukaloa, jossa oli leikeltyjä, laukkaisia sillejä. Kaksi vahtisotamiestä oli vanginvartijain turvana.

Kivikauris riensi silmänräpäyksessä leipäkaukalon kantajain luokse, sill'aikaa kun muut vangit, seisoen piirissä rääsynkerääjän ympärillä, kuultelivat hänen puhettansa.

"Oh, kylläpä sinulla on kiire", muistutti eräs vanginvartija.

"Aina sinä rynkäät ensiksi esille", lisäsi toinen.

"Se tulee siitä, että minä aina olen nälkäisin", vastasi kivikauris, kiinnittäen silmäyksensä leipiin, jotka olivat ladottuina pyramiidin muotoon.

Mutta eipä kyllin siinä, hän rupesi myöskin pistelemään käsiänsä kaukaloon ja selailemaan leipiä niin, että monta näistä putosi kaukalosta maahan.

"Kuka sinulle on antanut luvan pistellä noin kyntesi kaukaloon?" lausui eräs vanginvartija.

"Minulla on niin huonot hampaat", vastasi kivikauris, "ja sentähden täytyy minun koettaman saada kaikkein pehmeimmät… ei kukaan voi tietääkään, kuinka huonot hampaat minulla on."

"Pane leivät veteen, niin ne kyllä pehmenevät", neuvoi toinen vanginvartija.

"Veteen", kertoi kivikauris, ollen kumarruksissa kaukalon yli ja koplotellen siinä; "mutta sittenhän ne menettävät kaiken mehunsa… Varjelkoon Jumala minua moittimasta armollista majesteettiä ja kruunua! eikä minulla ole mitään muistuttamista vankein hoidosta eikä ruoastakaan, mutta… Ah! nyt olenkin saanut neljä… suokaatte anteeksi hyvät herrat, että olen teitä vaivannut!… nämät ovat niin pehmeitä, että niitä voi kietoa sormiensa ympärille!"

"Ovatko ne pehmeämpiä?" kysyi vanginvartija, laskien sormensa yhden leivän päälle noista neljästä, jotka kivikauris oli ottanut; "onko tämä sinun mielestäsi pehmeä?… Ahaa, sinä veijari!… ne ovat muita isommat… sepä siis oli syynä, se… niin, sinä olet aika poika, sinä."

"Herralla on aina niin oivalliset silmät", vastasi kivikauris nauraen, jonka sanottua hän jätti kaukalon ja lähestyi päämiestä.

Tämä vaikka nähtävästi välinpitämätöin kaikesta, joka häntä ympäröi, ei ollut jättänyt silmäämättä kivikauriin liikkeitä.

"Joku näistä sen täytyy olla", lausui kivikauris hänelle; "nämät ovat puolen tuumaa muita pitemmät, eikä senlaista pitänyt oleman neljää useampaa."

"Ei, ja kaikki neljä olivat vieressäin?"

"Niin… kuitenkin oli saakelinmoinen vaiva niitä löytää… minä en ymmärrä mitä neljällä tehtäisiin… yksikin olisi riittänyt."

"Sinä olet tyhmä… yksi ainoa erinäköinen olisi herättänyt huomiota… Anna ne nyt tänne, mutta varovasti, ett'ei kukaan pistä nenäänsä väliin."

Kivikauris antoi nuot neljä leipää päämiehelle, joka ne tallenti. Sillävälin jakelivat vanginvartijat niukattaan tuodun vanginruo'an toisille joukon jäsenille.

Päämies meni syrjään erääseen piha-aitauksessa olevaan nurkkaan ja puristi sormiensa välissä rikki leivän toisensa perään. Yhdessä näistä oli paperilippu, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä.

Silmäiltyänsä rivejä, pisti päämies paperilipun suuhunsa, pureskeli sitä ja nielasi sen vatsaansa.

Tämä tapahtui kreivin aikaan, kuten sanotaan, sillä yksi vanginvartijoista lähestyi nyt päämiestä.

"Minulla on jotakin sangen tärkeätä sanottavaa päällikölle", lausui mylläri.

"Mitähän hyvää se olisi?" kysyi vanginvartija.

"Sitä saatte kysyä päälliköltä sitten", vastasi mylläri.

"Mutta entä jos ei minua haluta mainita mitään päällikölle?"

"Niin saatte jotakin huomena tahi illan kuluessa, joka teistä kentiesi tuntuu mieluisemmalta."

"Ja se olisi?"

"Kaksikymmentäviisi."

"Oletko vakuutettu siitä?"

"Olen, niin vakuutettu, ett'en tahtoisi olla teidän sijassanne kahdeksaan päivään."

"Milloin tahtoisit sinä sitte puhua päällikön kanssa?" kysyi vanginvartija, joka alkoi tulla levottomaksi.

"Yhden tunnin kuluessa, sillä sittemmin on jo liian myöhäistä", vastasi päämies.

"Se on sitte jotakin tärkeätä?"

"On."

"Enkä minä saa tietää, mitä se on?"

"Ette… mutta malttakaapas… yhtä välttämätöintä on, että ette puolella henkäykselläkään anna kenenkään tiedoksi minun pyytäneeni puhua päällikön kanssa."

"Vai niin."

"Ei vankien eikä vahtimiesten."

"Ymmärrän."

"Vaiti… tänne tullaan… joutukaa!… asian pitää näyttämän siltä, kuin tahtoisi päällikkö puhutella minua, ymmärrättekö?"

"Kyllä koetan", lupasi vanginvartija ja lähti pihasta.

Sillävälin, kun toinen vanginvartija toimitteli muiden vankien kanssa, lähestyi päämies yhtä niistä sotamiehistä, jotka kivääri jalalla seisoivat vahdissa portin kumpaisellakin puolella.

"Teillä on ladattuna tänään, näen ma", lausui Broms.

"On, mutta toimita sinä niin, että pääsen pian ampumaan", vastasi sotamies; "missä ampumataulu on?"

"Tuossa se on", neuvoi mylläri, osoittaen pientä kivileiliä, joka oli aitauksen lähellä.

Sitten käänsi hän selkänsä sotamieheen, peittäen hänet näkyvistä jyhkeällä ruumiillansa.

Sotamies otti ulos kiväärin piipussa olevan tulpan ja kallisti kiväärin suun leilin yli, joka pian täyttyi valkoisesta nesteestä.

Sitten laski sotamies jälleen kiväärin jalallensa ja seisoi yhtä liikkumattomana kuin ennenkin. Toinen sotamies oli sillä välin katsonut "suoraan", eikä ollut nähnyt tietysti mitäkään.

Mylläri otti esille pankkosetelin, jonka hän pisti samaan kiväärin piippuun, josta tuo valkoinen neste oli lähtenyt.

Sitten tarttui hän leiliin, vei sen huulillensa ja otti muutamia kunnon kulahduksia.

Kivikauris ja jotkut muut vangit, jotka sill'aikaa olivat lähestyneet päämiestä, ottivat leilin tämän kädestä ja tyhjensivät lopun.

Tätä salaista paloviinan kuljetustapaa vangeille on suurella menestyksellä käytetty valtakunnan useammissa linnoissa. Tosin saattoivat vangit saada vankilan vahtimestarilta, jolla oli oikeus pitää anniskelua vangeille, niin paljon viinaa, kuin he halusivat; mutta koska tuon halutun tavaran hinta, joka oli riippuva ainoastansa vahtimestarin mieli-oikusta, usein näytti säästäväisen vangin mielestä liian kalliilta, koetti hän muilla teillä hankkia sitä itsellensä riittävän määrän.

Vankien ruoka oli nyt jaettu, jonka vuoksi vanginvartija ja kummatkin sotamiehet marssivat pois, sulkien portin jäljestänsä.

"Oikeinko paistettu?" kuissasi kivikauris myllärille.

"Oikein paistettu", vastasi tämä.

"Mitä leipoja sanoi?"

"Kello kahdeksan tänä iltana."

"Hyvä!… se leipoja puhuu kuin Jumala."

"Vaiti!… meitä pidetään silmällä", varoitti Broms.

"Kello kahdeksan tänä iltana", kuiskasi kivikauris rääsynkerääjälle, joka samassa lähestyi noita kumpaakin toveriansa.

"Ah!" vastasi Olsson, vilkaisten iloisena mylläriin. Broms vilkaisi takasin, mutta tarttui sitten partaansa ja näytti miettiväisen näköiseltä.

Noin puolen tunnin kuluttua au'aistiin sama portti uudestansa, ja sama vanginvartija, jonka kanssa mylläri oli jutellut, astui pihaan kahden sotamiehen seuraamana.

"Broms?" huudahti vanginvartija, "minulla on käsky päälliköltä viedä sinut hänen luoksensa."

"Minutko?" kysyi mylläri teeskennellyllä hämmästyksellä; "mitä mahtane hän minusta tahtoa?… mitä minulla on puhumista päällikön kanssa… Noh, sepä oli merkillistä!"

"Se ei koske minuun… tule nyt vaan", käski vanginvartija; "jos sinulta on paha omatunto, niin valmista itseäsi pieneen tanssiin pähkinäpuukepin kanssa… eteenpäin marss'!"

Mylläri lähti sitten vartijamiehineen liikkeelle ja jätti pihan.

* * * * *

Nuot neljä, vanginvartija, vanki ja sotamiehet marssivat siihen noista kummastakin kasarmista, jossa vartijaväen päällikkyys asuu ja jossa myöskin päällikön virkahuone on. Toisessa kasarmissa asuu miehistö, jotka viettävät niitä päiviä, joina eivät ole vahdissa tahi muussa virantoimessa lukemisella, kirjoittamisella, luvunlaskennolla, kartan piirustamisella y.m.