SISÄLLYS: (continued 5)

Alm aikoi ensin mennä tuohon yksityisasuntoon herättämään makaavia ja palata heidän kanssansa vaunujen luokse, mutta hän hylkäsi pian tämän ajatuksen, koska hän pelkäsi, että laulajatar voisi sillävälin, kun hän oli huoneessa, tulla vaunuillensa. Hän teki siis päätöksensä ja lähestyi teatterihuonetta, jonka portilla eräs lyhty oli riippumassa, minkä valkea tuskin riitti valaisemaan puolta pihaa.

Juuri kuu hän ojensi kätensä tunnustelemaan portin lukkoa, aukaistiin tämä sisäpuolelta sellaisella kiivaudella, että Alm, jota portti tapasi rintaan, horjui muutaman askeleen takaperin.

Tämän portin kautta riensi nyt pihaan kolme henkeä, yksi hattuun ja kaapuun puettu vallas-nainen, yksi lyhdyllä varustettu palvelijatar ja yksi viiksikäs herra.

"Vielä kerran, herraseni, pyydän teitä luopumaan minusta!" kuului raikas, vaikka vihasta väräjävä ääni, jonka Alm tunsi laulajattaren ääneksi; "minä en tunne teitä, tahi oikeammin sanoakseni, minä tunnen teidät liian hyvin!"

"Taivaan nimessä, Amanda!" rukoili viiksikäs herra, joka ei ollut kukaan muu kuin luutnantti Räyel; "älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut"…

"Ijankaikkinen Jumala! hän! hän!" huudahti sitten silmänräpäyksessä kaapuun puettu nainen, syöksyen Alm'ia vastaan, jonka avattuun sylihin hän milt'ei vaipunut.

Puoleksi tukahutettu hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus kuului luutnantin huulilta.

"Neitsyt", sanoi Alm palvelijattarelle matalalla äänellä, "auttakaa mamsellia… mutta seisokaa Jumalan tähden paikallanne; älkäätte ottako askeltakaan tältä portilta!"

Sitten laski hän mamsellin palvelijattaren syliin, jonka jälkeen hän ryykäsi toiselle puolelle pihaa erään vesitynnyrin luokse, joka seisoi lähellä seinää.

Tynnyrin takana oli eräs naishenkilö kyyryisillänsä, johon meidän revisori tarttui käsiksi ja veti esille pihaan.

"Luutnantti Räyel!" huusi hän sill'aikaa, "juoskaa silmänräpäyksessä teaatteriin tuomaan tänne väkeä, sillä ulkona kadulla on rosvoja ja murhamiehiä!"

Luutnantti riensi takasin hevoisportaita myöten ylös.

Samassa päästi vaimo, jota Alm piteli kiinni, parahduksen, joka milt'ei olisi voinut herättää kuolleitakin, potkien ja pureskellen ympärillensä kuin mielipuoli.

Kaapuun puettu nainen oli toipunut hiukan; mutta sekä hän että palvelijatar katselivat liikkumattomina ja vapisevina tuota telmettä pihassa, jonka tarkoitusta he eivät voineet käsittää.

Kaiken tämän tapahtuessa kaikui kaikui ylhäältä Edgar'in valittava ääni:

"Jumalani! joku tulee tuolta!" huudahti palvelijatar.

Todella näkyikin kadulle johtavalla portilla muuan jyhkeä mieshenkilö, joka aikoi tulla pihaan; mutta samassa tuli Räyel juosten ales hevosportaita useampain henkilöiden, näyttelijäin, apumiesten y.m. seuraamana. Myöskin tuli väkeä ales tuosta pienemmästä huoneustosta.

Portilla oleva mieshenkilö katosi.

Alm jätti tuon raivoisan vaimon joidenkuiden tanakkain miesten haltuun ja aikoi sitten syöstä kadulle toisten kanssa, mutta tunsi kepeän käden pysähdyttävän itseänsä.

"Te ette saa jättää minua!" huusi hänen korvansa lähellä eräs suloinen, rukoileva ääni, "olettehan te aina olleet minun hyväntekijäni, minun isäni! ja Amanda ansaitsee vielä teidän helleyttänne… sen hän vakuuttaa taivaan nimessä, joka pimeänä ja uhkaavana ylitsemme kaarehtii, mutta josta Jumalan silmä, kuu, vielä katsoo ales maan päälle!"

Tuo syvällisesti liikutettu miesi silmäili ylöspäin, mutta hänen silmänsä himmensi jotkut kuumat kyyneleet, ja vaijeten painoi hän kainaloonsa sen pehmeän käsivarren, joka oli kietoutunut hänen käsivartensa ympärille.

Tällä hetkellä kuului teaatterista kuolevan Edgar'in viimeiset äänet:

"Armas enkel', kadonnunna Taistelit; oot voittanunna."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Näytelmän jälkeen.

— — — "Minä riensin pitkin maantietä. Joka askeleella, joka vei minut pois tästä paikasta, jossa minua niin paljon petettiin, tunsin sydämessäni helpoitusta ja rohkeuteni lisääntyvän. Minä juoksin, minä lensin, tuntematta väsymystä jaloissani tahi ilman puutetta keuhkoissani, sillä se hyvä päätös, jonka minä luulin tehneeni, antoi nopeutta edellisille ja vahvisti jälkimäisiä.

"Jo huomasin minä kievaritalon punaiset nurkat, kun minun vastaani tuli yksi niistä vaunuista, jotka minä tunsin sen teaatterijoukon omiksi, jonka edellisenä iltana olin nähnyt kievaritalossa. Minä riensin näitä vaunuja vastaan, jotka pysähtyivät minun tullessani ja joissa istui eräs vanha mies ystävällisillä kasvoilla. Kuitenkin vapisin minä, sillä minä luulin koko maailman voivan lukea häväistykseni kasvoistani.

"Minä pyysin saada puhua hänen kanssansa kahden kesken ja hän astui heti vaunuista ales, jotka kyytimiehen ajamana vitkaan tulivat eteenpäin. Tämä miesi oli tuon matkustavan teaatteri-joukon johtaja.

"Mitä minä silloin hänelle sanoin, en voi nyt enään muistaa; mutta häntä näytti liikuttavan se luottamus, jonka minä osoitin hänelle, ja hän tarjosi minulle paikan teaatterissansa ja lupasi vaarinottaa syvintä vaitioloa, joka koski minun entistä elämääni.

"Lähetettyäni rukouksen ja kiitoksen Jumalalle, joka oli ohjannut minun tielleni miehen, joka oli sekä ihmiskunnan että taiteen ystävä nousin minä teaatteri-joukon johtajan vaunuihin ja seurasin häntä. Päätettiin että minä ottaisin toisen nimen ja joukon muille jäsenille, jotka vasta seuraavana päivänä saavuttivat meidät, sanottiin, että johtaja jo kau'an oli ollut tuttu minun vanhempieni kanssa ja oli jo vuosia takaperin tarjonnut minulle paikkaa teaatterissansa, vaikka hän vasta nyt oli ottanut minut vastaan ja tuottanut minut luoksensa matkalla eräästä nimitetystä paikasta. Näin astuin minä näyttämölle ja saavutin paljon hyväksymistä, sillä minä en ollut näyttelijätär ainoastansa kovasta pakosta, vaan myöskin todellisesta, palavasta halusta. Minä te'in työtä uskollisesti osaksi todellisesta rakkaudesta taiteeseen ja osaksi syystä, että huomasin työn tukahuttavan muiston petetyistä toiveistani ja onnettomuuteni tunnon.

"Syksyllä saavuimme me Göteporiin. Heuser'in teaatteri-joukko, joka oli oleskellut siellä suuremman osan kesää, oli lopettanut näytäntönsä ja oli valmis lähtemään kaupungista. Matkoillani ruotsalaisen teaatterijoukon seurassa uneksin minä usein onnesta saada näytellä ulkomaisella näyttämöllä, koska olin kuullut näyttelytaiteilijan olevan suuremmassa arvossa ulkomaalla kuin täällä kotona. Tähän tuli lisäksi alituinen pelkoni, että täältä voitaisiin helpommin päästä minun todellisen nimeni ja niiden kohtaloiden perille, jotka tämän kanssa olivat yhteydessä.

"Minä pyysin paikkaa saksalaisessa teaatterissa, tein laulukokeeni ja tulin vastaanotetuksi. Kaksi päivää sen jälkeen olin minä Heuser'in joukon mukana matkalla Hampuriin. Heuser ja hänen rouvansa kohtelivat minua todellisella vanhemman helleydellä ja minä annoin heille puolestani tyttären koko rakkauden. Minä otin itselleni edellisen sukunimen ja jälkimäisen ristimänimen ja minua sanottiin heidän sukulaiseksensa.

"Uuden nimen ottamalla tuntui minusta, kuin olisin myöskin saanut uuden ihmisen olennon ja luonnon. Tuo uusi nimi oli minun kilpeni ei ainoastansa maailman uteliaisuutta vaan myöskin omia muistojani vastaan. Minä aloin unohtaa olleeni Amanda Lang, ennenkuin tulin Olivia Heuser'iksi.

"Päästyänsä Hampuriin hajoitti Heuser joukkonsa, jonka jälkeen minä seurasin uusia kasvatusvanhempiani Berlin'iin, jossa me viivyimme puolen vuotta. Tämän ajan käytin minä ahkerasti opintoihini sekä saksankielessä että laulussa. Parhaimpien opettajain johdolla edistyin minä niin, että minä tämän ajan kuluttua voin ottaa näytelläkseni lemmennäyttelijättären osaa siinä teaatterissa, jonka Heuser uudestaan oli perustanut. Minä onnistuin, ja useain teaatterein johtokunnat tekivät minulle mitä edullisimpia tarjoumuksia; mutta kiitollisuus, joka oli kiinnittänyt minut Heuser'in perheesen, kiinnitti minut myöskin hänen teaatteriinsa. Lähes puolentoista vuotisten taidematkustuksien jälkeen Saksassa tulimme me kaksi kuukautta sitten tänne Göteporiin, josta me huomenna lähdemme…"

Melkein tänlainen oli sen kertomuksen loppu, joka puoli tuntia myöhemmin yöllä tehtiin "Prinssi Kaarlon hotellissa", eräässä sen komeimmista vierashuoneista.

Kertomuksen tekijä oli nuori nainen, jonka istuinsija oli pienessä sohvassa erään komean mahonkipöydän edessä, jolla olevat kolme vahakynttilää sekä katosta riippuva kristallikruunu runsaasti valaisivat sekä huonetta että kertojaa. Tuolla nuorella naisella, joka näytti olevan kahdeksantoista ja yhdeksäntoista ikävuoden välillä, oli yhteydessä huikaisevan kauneuden kanssa etelämainen, pullea vartalo. Hieno silkkinuttu mukaantui hänen malliksikelpaavien pyöreiden ruumiinosiensa myöten ja hänen lumivalkean kaulansa ympäri kiemuroi muutamissa kerroksissa ohut kultavitja, jossa riippui sama kultaristi, jota Alm aamusella oli kaivannut.

Kertomuksen kuulija ei ollut kukaan muu kuin revisori Alm, joka, istuen sohvalla kertojattaren vieressä, syvimmällä hartaudella kuulteli hänen sanojansa ja lakkaamatta tarkasteli tuota vilkasta värinvaihtumista hänen kasvoillansa ja noita vaihtelevia tunteiden ilmiöitä hänen suurissa, tummissa silmissänsä, jotka väliin säkenöivät salamoista, väliin himmentyivät kyyneleistä.

"Niin olen minä kierrellyt ympäri maailmassa, vaikka minua kotimaassani luultiin kuolleeksi", jatkoi tuo nuori nainen, "olipa todellakin tuona onnettomana aamuna hetki, jolloin minä aijoin surmata itseni… mutta mikä heikkous, mikä kehnous, kun tahdotaan sovittaa pahaa toisella pahalla!… Päivä päivältä olen näinä kahtena kuluneena vuotena tuntenut mieleni tyynemmäksi, paremmaksi. Ne hirveät muistot, jotka synkistivät lapsuuteni päiviä, ovat siirtyneet kau'emmaksi ja vihdoin kokonansa kadonneet… Minä en ole enään kuullut unelmissani näiden mustien laineiden kuolonloisketta Skinnarvik'in kalliota tahi Asplundan rantaa vastaan… Oi, miksi ilmestyivät nuot kamalat kuvat jälleen tänään, tänä minulle niin tapahtumista rikkaana päivänä, vielä hirveämpinä ja uhkaavimpina kuin ne ennen olivat olleetkaan!… Luultavasti varoittaaksensa minua siitä, että te, jaloin miehistä, vielä olette, mikä te aina olette olleet, minun hyvä, minun suojeleva enkelini!"

"Mutta", muistutti Alm lempeästi nuhdellen, "miksi ette ilmoittaneet minulle tahi jollekin muulle, että vielä olitte elossa!… miksi annoitte teidän todellisen ystävänne jäädä tuohon hirveään luuloon?"

"Ah, kuinka usein tartuinkin kynään kirjoittaakseni teille!" vastasi hän, "mutta minä en saanut koskaan lopettaa, mitä olin aikonut… olinhan minä tehnyt teitä kohtaan niin väärin ja osoittanut ylenkatsetta niille hyväätarkoittaville ja hellille varoituksille, joita te olitte minulle antaneet! olinhan minä julmimmalla kiittämättömyydellä haavoittanut teidän sydäntänne, joka on parahin, ihmisrakkain, kuin maan päällä milloinkaan on sykkinyt!… Te mahdatte olla kovin suuttunut minun käytöksestäni, te mahdatte katkerasti katua niitä uhrauksia, joita te olette minun edestäni tehneet, te ette voisi koskaan antaa minulle anteeksi, senlaiset olivat minun ajatukseni yöt, päivät… nämät ajatukset, ainoat synkät, jotka ovat näinä kahtena vuonna minun lepoani häirinneet, tempasivat kynän kädestäni… Kuolleena sain minä kentiesi teiltä sääliväisyyttä; elävänä en voinut minä saada teiltä muuta kuin ylenkatsetta."

"Tekö minulta ylenkatsetta!" kertoi Alm; "mistä syystä?… rikkeestäkö, josta edesvastaus ei voinut langeta teidän päänne päälle?… Kukahan ihminen rohkenisi tuomita heikkoutta, jonka Jumala varmaankin antoi anteeksi jo sen olinhetkellä! Ei, lapseni, minä murhehdin, mutta minä en ylenkatsonut."

Tuo syvällisesti liikutettu tyttö tarttui kummallakin kädellänsä hänen käteensä ja painoi sen huulillensa. Hänen kielensä oli tässä silmänräpäyksessä mykkänä; mutta koko hänen sydämensä ilmaantui hänen silmissänsä säteilevillä helmiseppeleillä lämpöisistä, pyhistä kyyneleistä.

"Ei sanaakaan enään menneistä!" lausui Alm hämillänsä, sillä hän tahtoi, vaan häneltä puuttui voimaa, vetää kätensä pois! "puhukaamme ennemmin teidän tulevaisuudestanne."

"Te nimititte minua lapseksenne!" lausui Amanda innolla; "minä tahdon olla teidän tyttärenne, sillä sen, joka on minun oikea isäni", lisäsi hän tuskin kuuluvasti, "sen tytär en minä saa olla… enkä edes tahdokaan olla!" Tämän sanottuansa tyrskähti hän mitä puistuttavimpaan itkuun.

"Rauhoitu, hyvä, rakas tyttöseni!" lohdutti Alm, sulkein hänet lähemmäksi itseänsä.

"Niin, minä tahdon rauhoittua, sillä olenhan minä taaskin teidän Amandanne!" vastasi hän hymyillen kyynelissänsä.

"Niin, minun Amandani!"

"Nimittäkää minua aina siksi!… antakaa minulle aina se nimitys, niin en tule enään itkemään isäni rakkauden menettämistä!"

"Minä en ole siis enään yksinäni maailmassa!" jatkoi hän sanomattoman rauhallisen näköisenä; "ja milloin ette te ole minun lähelläni, tulee aina risti, jota minä ennen pidin itseäni kelvottomana kantamaan ja jonka minä niin ihmeellisellä tavalla olen saanut takasin, olemaan minun lohdutukseni kaivatessani isänmaatani ja suojelemaan minua kaikkia niitä onnettomuuksia vastaan, jotka voivat uhata minua vieraassa maassa… Minä tulen aina pitämään sitä silmieni edessä ja rinnallani, sillä silloin kohtaan minä teidän silmäyksenne ja tartun teidän käteenne minun ainoa ystäväni, minun hyväntekijäni, minun isäni!"

Selitys tuon pienen ristin kummallisesta paikaltaan joutumisesta oli jo annettu. Se ei ollut unta, eikä se' ollut pelkkä haamukaan, jonka Alm oli nähnyt huoneessansa edellisenä yönä. Se oli Amanda, joka, käyden unissansa, oli kulkenut hänen huoneeseensa, jonka ovi oli samassa käytävässä kuin Amandankin, ja ottanut takasin sen lahjan, jonka hän tuona aamuna kaksi vuotta sitten oli laskenut pois rinnaltansa. Herätessänsä oli hänellä tuo pieni risti kädessään ja rintaansa vasten. Hänen mielensä haapuili mitä eriskummallisimmassa arveluissa ja aavistuksissa. Myöhemmin päivällä sai hän tietää erään matkustajan yön aikana tulleen hotelliin sekä myöskin, kuka tuo matkustaja oli. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hän asetti tuo pienen ristin yhteyteen Alm'in tulon kanssa hotelliin? Kentiesi oli tämä jollakin käsittämättömällä tavalla lähettänyt sen hänelle merkiksi siitä, ett'ei tämä enään ollut suutuksissa häneen, vaan oli antanut hänelle anteeksi. Ylen määrin ihastuksissansa tästä ajatuksesta lähetti hän silloin kirjelapun kasvatusisällensä ja pyysi saada tavata häntä. Mutta Alm oli mennyt ulos, eikä ollut sitten koko päivänä käynyt kotona. Tarkoitus hänen matkallansa Göteporiin oli sen tarkastaja-viraston asiamiehenä, johon hän kuului, tutkia joitakuita tilikirjoja Göteporin maakansselissa, ja siellä olikin hän oleskellut enimmän osan päivää, eikä ollutkaan siis saanut kysymyksessä olevaa kirjelippua.

Näin istuivat he molemmat, kasvatusisä ja ottotytär vierekkäin mitä puhtaimmissa ystävyydessä, kun heitä äkkiarvaamatta häiritsi joku, joka kuului käyvän etimäisessä huoneessa.

Sisähuoneen kynnyksellä näyttäytyi pian muuan nuori miesi kalmankalpeilla, mielenhäiriötä ilmaisevilla kasvoilla. Se oli luutnantti Räyel.

"Hän! tännekin tunkee hän jäljessäni!" huudahti Amanda, säpsähtäen kauhistuksella ylös sohvalta.

"Minä tiedän, että minun näkemiseni herättää teissä oikeutettua suuttumusta ja kammoa", aikoi Räyel; "mutta minun käyntini teidän luonanne ei tule olemaan pitkällinen… minä tulin vaan sanomaan teille viimeiset jäähyväiseni!"

"Teidän jäähyväisenne!" kertoi Amanda ivallisesti; "niin, te petitte minut hirveästi!" lisäsi hän kauhistuksella. "Hyljättynä kaikilta, kuten silloin luulin, pakenin minä teidän turviinne, ja te… te!… Ettekö siis tiedä, että minä, nähdessäni teidät, näen oman häväistykseni ja kuullessani teitä, kuulen kirouksen sen yli!"

Räyel meni askeleen lähemmäksi Amandaa, kädet ristissä ja pää kallellansa.

"Minä kiellän teitä lähestymästä itseäni!" huudahti hän, ei enään peljästyneenä eikä vapisevana, vaan uljaana kuin vihastunut kuningatar; "minä käsken teitä menemään!… Ettekö kuullut minun käskyäni… minä sanoin teille, että te menisitte!"

Alm nousi ylös sohvalta.

"Teidän ilmestymisenne täällä kummastuttaa minua kovin", virkkoi hän nyt; "te kuulitten jo kadulla, että teidän läsnäolonne on vastenmielistä tälle naiselle ja sittenkin tungette te hänen asuntoonsa… Mutta samoinkuin minä ulkonakin suojelin häntä, jota te kiusaatte, tulen minä täällä sisälläkin olemaan hänen suojelijanansa, ja sentähden, herraseni"…

"Amanda!" keskeytti häntä luutnantti, samassa kun hän, langeten polvillensa, ojensi käsivartensa tätä vastaan; "jos et sinä kaksi vuotta sitten olisi paennut, olisit sinä nyt ollut minun puolisoni… Katkerasti olen minä katunut käytöstäni sinua kohtaan."

"Te olette katuneet, te!" lausui Amanda, ivan vielä rumentaessa hänen kauniita huuliansa.

"Tämä miesi, johon teillä on täydellinen luottamus ja joka sen ansaitseekin", vastasi Räyel, "hän oli todistajana minun tuskaani, minun katumukseeni, kaivatessani sinua."

Amandan epäilevä silmäys etsi Alm'ia.

"Niin, minä olin todistajana siihen", vakuutti tämä; "minä kuulin katumuksen sanoja hänen suustansa… kuulin myöskin hänen haluavan sovittaa, mitä hän luuli voivansa sovittaa… mutta"…

Alm olisi tahtonut lisätä, että luutnantti Räyel niiden kahden vuodon ajalla, jotka olivat kuluneet Asplundassa tapahtuneiden seikkojen jälkeen, kumminkin oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta pysynyt samana, huikentelevaisena, nuorena miehenä kuin sitä ennenkin; mutta hänen tuli sääli tuon polvillansa olijan surkeata muotoa, ja koska tämä sääliväisyys ei sallinut hänen enempää musertaa tuota onnetointa, jätti hän lausumatta, mitä hän vielä oli aikomaisillansa sanoa.

"Ne jäähyväiset, joita nyt sinulle sanon, Amanda, ovat minun viimeiseni", alkoi tuo nuori miesi uudestansa, "sillä minä olen lujasti päättänyt ei enää nähdä sinua, ei enään etsiä sinua… muita lähtiessäni tahtoisin lähteä siinä vakuutuksessa, että sinä enemmän surkuttelet kuin tuomitset minua, ja että sinun ajatuksesi minusta tästälähtien tulee olemaan samanlainen kuin se, joka omannetaan ijäisesti kadonneelle, kuolleelle… Senlainen ajatus ei voi olla muu kuin sovinnon ajatus, jos kohta kuollut on ollutkin törkein rikoksellinen, kuin maa on päällänsä kantanut."

Amanda oli vaiti, mutta hänen rintansa paisui ankarasti, pitäessään kumpaakin kättänsä kasvojensa edessä, ikäänkuin pelkäisi hän vielä kohdata tuon polvillansa olijan silmäyksiä.

Tämä oli kieltämättä sangen järisyttävä näky. Tuo nuori, viehättävän kaunis miesi, ennen niin ivallinen, niin rohkean kevytmielinen, ja nyt niin rukoileva, kalpea, kyynelsilmäinen ja muserrettu.

"Minä en nouse pois, ennenkuin olen kuullut tuon sovinnon sanan", jatkoi Räyel; "rääkättäköön minua, surmattakoon minut!… Kentiesi tulee minun kuolonhuutoni ja katsaus minun sammuvasta silmästäni avaamaan sen suun, jonka viha ja kosto on sulkenut!"

"Menkää, menkää!" lausui Amanda lempeämmällä äänellä, mutta katsomatta häneen; "minä en vihaa teitä, minä en tuomitse teitä!… Sydämellä, joka vuotaa verta, ei ole voimaa kostoon… Te ette olleet yksinänne vikapää minun onnettomuuteeni… siinä katumuksen tunteen soimauksessa, joka tunkee korvaani, kuulen minä omankin ääneni… Ainoastansa syyttömällä, puhtaalla on oikeus rangaista; ainoastaan Jumala voi tuomita välillämme… Menkää, menkää! minä olen antanut teille anteeksi, sillä minä tarvitsen anteeksi antamusta itsekin!"

Ah! senlainen on se sydän, jossa puhdas lempi kerran on leimunnut. Olkoonpa vaikka myrkkyäkin siinä maljassa, jonka lempi on tuonut meidän huulillemme! tunnettakoonpa, kuinka kuolema riehuu jokaisessa suonessa, jokaisessa hermossa! Eipä työnnetäkään ankaruudella maljaa pois; eipä katsellakaan kau'emmin vihaisilla silmäyksillä kättä, joka sen meille tarjosi.

"Hyvästi!" kuiskasi tuo nuori miesi, jonka jälkeen hän nousi seisovallensa, astui vitkaan huoneesta ulos ja katosi.

Amanda seisoi paikallansa. Hänen värisevä ruumiinsa ilmaisi hänen rinnassansa raivoavaa taistelua ja myrskyä.

Katsannolla niin surullisella, ett'ei sitä Voi selittääkään, kohtasi häntä Alm'in silmäykset. Hän kuuli nuot tyrskivät nyyhkimiset; hän näki, kuinka kyyneleet vierivät noiden lumivalkeiden sormien välistä, jotka yhä peittivät hänen silmiänsä. Hän tahtoi lähestyä Amandaa, tahtoi lausua hänelle lohdutuksen sanoja; mutta jalka petti, kieli petti hänet. Hänen oikea kätensä painui suonenvedon tapaisesti hänen sydämellensä, ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kipsikuvaa, joka seisoi huoneessa olevalla peilipöydällä. Hän aavisti, mitä Amandan rinnassa liikkui, ja että uhri hänen omassansakaan ei vielä ollut täytetty.

"Pelastakaa minut! sallikaa minun paeta!" huudahti tyttö vihdoin jonkunlaisessa houreessa; "mikä paha henki on ryöstänyt minun rauhani!… laupias Jumala!… Lammermoor'in morsian ei ollut niin onnetoin, kuin minä olen tällä hetkellä… Hänen ja Edgarin välillä oli ainoastansa mielipuolisuus ja kuolema… mutta minun ja hänen välillänsä on rikos ja rikoksen rinnalla minun oma sydämeni!… minun heikko, kurja sydämeni!"

"Hyvä, rakas lapseni!" sanoi kasvattaja-isä, joka jo oli voittanut levottomuuden ja myrskyn omassa rinnassansa, kiertäen kätensä ottotyttärensä ohuvien vyötäisten ympärille ja sulkein hänet ystävällisesti syliinsä; "älköön mitkään varjot lähestykö Amandan sydäntä, sillä taide, jonka lemmikiksi hän on tullut, on pyhittänyt tämän sydämen itsellensä!… Taiteessa, samoinkuin kaikessa kauniissa elää Jumala, ja missä hän on, siinä on rauha, lohdutus ja voitto… Todellisen ihannetaiteen tie on myöskin Jumalan tie ja pieninkin poikkeus tuosta jälkimäisestä johtaa myöskin äärettömän kau'aksi pois edellisen todellisesta tarkoitusperästä… Taiteilija ilman siveyttä on varrestansa taitettu kukkanen… sen tuoksulle ja kukoistukselle ei olekaan huomispäivää ja turhaan valaa katumus kyyneliänsä sen lakastuneille lehdille… Kuinka korkealle maailma nostaakin hänet olallansa, tahi kohottaa hänen maineensa pilviin saakka, puuttuu häneltä itseltänsä kuitenkin sisällinen rauha ja usein tahtoisi hän vaihtaa maailman ihailun sen kunnioitukseen… Mutta jos hän samalla kertaa on voittanut itsensä, jos hän on karkoittanut sydämensä heikkouden ja hillinnyt himojensa voiman, silloin on hän Jumalan kuva, silloin on hän enkelin kaltainen."

* * * * *

Sillä välin juoksi kaupungista yön selkään, vaeltaen metsäin, vuorten ja rämeiden poikki, Amandan vanhempi kasvattaja-isä, tuo julma rosvo, noituen huonoa onneansa ja kiroten kaikkea. Hänen jäljissänsä hiipi valkoinen repo, samoinkuin sakaali seuraa erämaan petojen kuningasta, ei kuitenkaan, niinkuin edellinen, viipyäksensä niiden uhrein luona, joita tuo jälkimäinen on heittänyt jälkeensä, vaan iskeäksensä ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa hampaansa pakenevan selkään. Vihollisia yleiselle järjestykselle ja ihmiskunnalle, olivat he vieläkin katkerampia vihollisia toisillensa.

Neljäs aikakausi.

Tytär.

"… Pilvet poistuu — varrella, jok' aivan Oil ennen kukaton, On tuoreet ruusut nyt. Enkeli taivaan Näin pukenut sen on Jo loistohon."

Carlén.

Kolmaskymmenes luku.

Luu-valon vaikutus.

Kun onnellisesti ja hyvin ollaan päästy syksyn ja talven läpi edellisen liu'ottamatta ja jälkimäisen kutistamatta meitä, millä ihastuksella silloin riennämmekin lähenevää kevättä vastaan! Me alamme elää uudestaan, ja tuntuu ikäänkuin versoisi uusia ruusuja sekä ruumiistamme että sielustamme. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla ole sanottu keuhkotautisesta eikä luu-valoa potevasta, sillä näille on kevät vitsaukseksi. Vieno kevätaurinko, joka vapauttaa järvet ja virrat raskaasta jääpeitteestä, irroittaa myöskin putamien kahleet, ja pahat, terveydelle haitalliset ainekset tulevat päivän valoon samalla ajalla kuin hyvätkin, terveydelle edulliset.

Presidentti Elgklo'ta ei vaivannut keuhkotauti, sillä hänellä oli kaiketi ikänsä ollut rinta, jolla sopi kerskailla. Hän kehui voivansa hengästymättä käydä ylös jyrkimpiäkin portaita ja istua useampia hetkiä kyyrysissään kirjoituspöytänsä yli tästä olematta hänelle vähintäkään haittaa. Ei hänellä myöskään ollut minkäänmoisia mielipahoja, jotka olisivat voineet jäytää sydäntä ja keuhkoja. Siis olisi hän voinut odottaa mitä levollisimpia vanhoja päiviä, jollei tuo pahuuksen luu-valo yht'äkkiä olisi iskenyt itsensä häneen kiinni, luvaten, huolimatta kaikista lääkintätaidon ponnistuksista, tulla hänelle yhtä uskolliseksi, kuin hänen pohjantähden ritarimerkkinsäkin oli, tahi kuin hänen puolisonsa oli ollut, ennenkuin hän vuosi takaperin ajoi matkoihinsa Isonkirkon komeoissa ruumisvaunuissa viikatemiehen tempaamana.

Tämän puolisonsa kadottamisen kärsi hän ylimalkain kuten järkevä mies ainakin, vaikka hän väliin ei voinut olla kaipaamatta vaimovainajatansa, erittäinkin silloin, kun luu-valo häntä ahdisti. Nuot pienet, vähäpätöiset riidat puolisojen välillä olivat enimmästänsä virkistäneet leinitautista ja siis lievittäneet hänen kipuansa, josta huomataan, että väliin voi olla terveellisempää, jos on joku toruttavana, kuin jos on rakastettavana.

Tosin olisi hänellä voinut olla paljon selviteltävää palvelijoidensa ja erittäinkin vanhan suosikkinsa, kamaripalvelija Strömin, kanssa, mutta osaksi olivat nämät hänen ylhäisen asemansa vuoksi yhteistuumassa liian nöyriä, ja osaksi ei hän pitänyt näitä itsellensä kyllin arvokkaina vastustelijoina. Ainoastansa aviopuolisoiden välillä saattaa senlaisia tyhmyyksiä tapahtua, jotka saavat veren tavallista kuumemmaksi.

Luu-valo ei ole ainoastansa tuskallinen vaan kiusallinenkin tauti, sillä ei kyllin siinä, että se tekee norjemmankin seljän jäykäksi kuin kolmen tuuman kelleksen, jota sahataan yöt, päivät; se riistää myöskin uhriltansa kaiken sen surkuttelemisen, jota tavallisesti omannetaan muille potilaille. Tahdotaanhan pitää luu-valoa ja leinitautia yhtä luonnollisina rikkaille ja ylhäisille herroille kuin kunniatähtiä ja eläkerahojakin; arvellaanpa nuot edelliset päälisiksi olevan paremmin ansaittuja kuin jälkimäiset. Kumminkaan eivät ne herätä läheskään yhtä paljon kateutta eikä moittimista.

"Se on vaan luu-valoa", sanotaan ja katsellaan suurimmalla valinpitämättömyydellä, kuinka tuota potilasparkaa muokataan, ikäänkuin olisi hän oikeudenmukaisesti tullut tuomituksi Rikoskaaren 21 luvun 3 §:n jälkeen, ennenkuin mainittu lakipykälä Kuninkaal. Asetuksen kautta Toukokuun 30:ltä päivältä 1835 asianmukaisesti muutettiin.

Kuitenkin pidämme ihmiskunnan kunniaksi varmana, että jos joku eräänä päivänä Huhtikuun alussa, vuonna 1839, olisi nähnyt presidentti Elgklo'n istuvan kötystettynä isoon nojatuoliin, lakkaamatta ähkien ja vaikeroiden, olisi hän varmaankin tullut liikutetuksi tämän tuskista.

Näin raskasta päivää ei ollut hänellä ennen ollut, ja 52 hänen ristimäkirjassansa näytti 72:lta hänen kasvoillansa. Ja nyt olikin senlainen Huhtikuun ilma, että Jumala armahtakoon! ja luu-valo on, kuten tiedämme, tykkänänsä riippuva Herran ilmasta.

Kamaripalvelija Ström'kin, joka seisoi isäntänsä nojatuolin vieressä ja joka jo kau'an tätä ennen oli ennättänyt tottua hänen surkeuteensa, tunsi itsensä siitä järisytetyksi.

"Ah, jos se olisi mahdollista!" lausui hän, pitäen kättänsä sillä paikalla, missä hänen sydämensä piti oleman, "tahtoisin minä mielelläni jakaa teidän armonne tuskat, jos minä siten voisin tuottaa teidän armollenne vähänkään lievitystä!"

"Soisipa Jumala, että olisi niin hyvin!" vastasi sairas; "mutta sinä ja sinun kaltaisesi, jotka viettävät aamusta iltaan mitä irstaisinta elämää, saatte kyllä olla rauhassa, jota vastaan minä, joka kaiken elinaikani olen elänyt mitä säännöllisimmästi, minä, joka olen syönyt mitä terveellisintä ruokaa ja tuskin vienyt huulillenikaan väkeviä juomia, minä, joka… Oi! minun kylkeäni… minun säärtäni! Oi!"

Presidentti piti tietysti suuria päivällisiä ja illallisia mitä terveellisimpänä ruokana, eikä lukenut viinejä väkeväin juomain joukkoon.

"Minä, joka tuskin voin muistaakaan sitä hetkeä, jolloin minä olisin laskenut jalkani kostealle katukivelle", jatkoi presidentti, "ja joka aina olen ollut niin arka ilmavedosta… jolla aina on ollut niin huolellisesti vaatteita ylläni, joko olen ollut ulkona tahi huoneessa!… Oi, kuinka minä kärsin!… eikö tästä surkeudesta koskaan tule loppua!"

"Jumala varjelkoon siitä!" huudahti palvelija mitä innokkaimmalla kärkkäydellä.

Presidentti säpsähti ja katseli Ström'iä suurin, hämmästynein silmin, sillä hän oli tarkoittanut luu-valon aikaansaaman surkeuden loppua, kuitenkin saamalla pitää henkensä.

"Minä luulin, minä, teidän armonne toivovan itsellensä kuolemaa", selitti palvelija, "ja sentähden niin"…

"Minä en pelkää kuolemata", keskeytti presidentti; "mutta kipuja… Kau'an kituminen, se on kauheata!"

"Niin, se on kuten minä aina olen sanonut", lausui Ström, "että kau'an viruminen sairasvuoteella on pahin kaikista… Siinä suhteessa ovat ne onnellisia, jotka pääsevät kau'an kitumasta."

"Niin, varmaankin ovat ne onnellisia", myönsi sairas syvällä huokauksella.

"Esimerkiksi kamarineuvos Kruse", lausui palvelija, "hän läksi ulos terveenä kuin pähkinä, mutta tuskin eli hän ottanut kahta askeletta kadulla, kun hän sai halvauksen ja kuoli yhtäkkiä."

"Mutta kuolla niin äkkiä", ähki presidentti; "kuolla ett'ei tiedä hivaustakaan ja ennenkuin on ennättänyt valmistaa itseänsä, se on kauheata!"

Vitkallisesti tahi äkillisesti kuoleminen oli presidentin silmissä yhtä kauheata. Luultavasti onkin yhtä vaikeata löytää minkäänmoista parahultaista kuolemassa yhtä vähän kuin elämässäkään.

"Mutta eihän luu-valo ole laisinkaan vaarallinen, vaikka se on tuskallinen niin kau'an, kun se kestää", lohdutti kamaripalvelija.

"Eihän se juuri vaarallinenkaan ole", myönsi presidentti hiukan levollisempana, "ja onhan minulla, Jumalan kiitos, taitavimmat lääkärit… Oi! kuinka viiltää luissa ja ytimissä!… mukittele minun pohettani, vasempaa pohettani, kuuletko!"

Ström alkoi mukittaa presidentin vasenta pohetta.

"Oletko hullu, ihminen!" huusi isäntä; "luuletko sinä itselläsi olevan rautakangin taottavana!… sinut olen minä saanut syntieni tähden!… Oi! minä en kestä kau'empaa!"

Ström lakkasi mukittamasta ja vetäytyi muutaman askeleen takaperin, miettien itseksensä:

"Jos hän on saanut minut synteinsä tähden, on hän saanut luu-valon avujensa tähden."

"Ah, mitä se oli!" huudahti presidentti äkkiä, säpsähtäen ylös kauhistunein silmin; "rinta, rinta! se nousee rintaan!… Joudu tuomaan lääkäriä, kaikkia lääkärejä!… Oi, Jumalani! kohta olen minä mennyttä!" lisäsi hän pöyhistävän peljästyksen äänellä.

Presidentti tiesi luu-valolla olevan monta tietä, mutta tien rintaan olevan kaikkein vaarallisimman.

Ström soitti, jolloin palvelijoita ja palvelijattaria tuli sisään, jotka, saatuansa käskyn mennä tuomaan lääkäriä, silmänräpäyksessä riensivät ovelle.

Josko presidentti joskus ennen oli tullut ajatelleeksi kuolemaa, jätämme sanomatta. Tavallista on kuitenkin, että niinkau'an kun kaikki käy hyvin, voidaan kuulla sielukellojen soivan ja kohdata ruumissaattoja aamusta iltaan jokaisessa kadun kulmassa sydämen tahi aivojen syiden siltä soimatta surullisempia ääniä, mutta annahan kun itse tullaan sille kohdalle, että hauta on silmäimme edessä, silloin rupeaa soimaan kiireestä kantapäähän, lihan ja veren, luiden ja ytimien läpi ja senlaisella kai'ulla, kuin jos kaikki maailman sielukestot olisivat äänessä, ja vielä kauheammaksi muuttuu kaiku, jos epäilys elämästä kuoleman jälkeen yhdistää tähän hirveän myrinänsä.

Ei mikään syvyys ole synkempi, eikä mitkään aallot raivoisemmat kuin epäilyksen, sillä kuinka onnellisesti luullaankin luikahtaneensa noiden karien, mutta- ja jos sanain, ohitse, jotka kohottavat kuohusta teräviä huippujansa, paiskaa aallot meidät aina kuitenkin takasin näitä vastaan. Ateistilla, joka ei usko mitään, voi tosin vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä olla, ei suinkaan kadehdittava tyyneytensä; mutta epäilijä, joka liehuu uskon ja uskottomuuden välillä, ei voi liittyä kumpaankaan, ei voi etsiä yhtä niin, ett'ei toinen samassa tempaa häntä takasin, ja siksi ovatkin hänen viimeiset hetkensä niin surkeat, niin kauhistavat.

"Mutta jos kuoleman jälkeen olisikin elämää!" huudahtaa Franz Mohr "Rosvojoukossa"; "jos… ei, mahdotointa!… mutta… jos"…

Missä on nyt epäilijä? Hän on tarttunut karin huippuun samoinkuin hyönteinen neulan kärkeen.

Presidentti alkoi nyt käsittää, että jos hän kuolisi, joka ei laisinkaan olisi mahdotointa, ja jos elämää kuoleman jälkeen olisi, joka ei myöskään olisi mitään mahdotointa, ei hän tulisikaan tuossa tulevaisessa elämässä olemaan aivan niin hyvissä kirjoissa, kuin hän toivoi. Yhtä ja toista menneiltä ajoilta ilmaantui hänen muistoonsa ja kosketteli hänen sydäntänsä jääkylmällä kädellä. Näiden yhden ja toisen joukossa oli erittäinkin eräs mustaan villahameesen puettu tyttö, jolla näytti olevan enin nuhtelemisen syytä. Tosin oli hän joskus ennenkin tullut muistelleeksi tätä, mutta ylhäisellä virkamiehellä on tavallisesti niin monta tärkeätä asiaa toimitettavana, että hän ennättää unohtaa sekä villahameet että niiden pitäjät. Mutta nyt — nyt —

"Ström", sanoi hän heikolla, hätäisellä äänellä, "vie minut piirongin luokse."

Kamaripalvelija tarttui nojatuolin selkään, jonka jalat olivat varustetut kullatuilla messinkipyörillä, ja työnsi sen piirongin luokse, jonka viilu sitten aukaistiin ja jonka laatikot tutkittiin.

Paljon etsimisen jälkeen löydettiin vihdoinkin tärkeälle paperille kyhätty kirje, presidentti jonka silmiin luu-valo kaikeksi onneksi ei vielä ollut kajonnut, alkoi kärkkäästi lukea kysymyksessä olevaa kirjettä.

Joitakuita siinä esiintyviä kujeita tahi riviä lukiessansa kiinnittyi hänen silmänsä etenkin näihin, ja hänen levottomuutensa lisääutyi. Senlaisia olivat:

— — — "Kuolemaisillansa oleva ei koskaan valehtele ja sen vuoksi vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan teidänkin, vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. — — — Minä tulen kuoltuani siunaamaan teitä, jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani — — — Älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle — — — Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle." — — —

Paperi putosi sairaan kädestä, ja hänen silmänsä kiintyi palvelijaan, osottaen mielenliikutusta, jota ei mikään kynä voi kuvailla.

"Amanda, Amanda!" jupin hän hampaidensa välistä; "Amanda!… sehän hänenkin nimensä on!"

Hän muisti, nimittäin, joitakuita vuosta sitten olleensa tekemisissä erään toisenkin tytön kanssa, jonka nimi oli Amanda, erään nuoren, sangen kauniin tytön kanssa, joka kau'an oli seurannut hänen askeleitansa, mutta sitten eräällä ratkaisevalla hetkellä paennut hänen luotansa, antamatta sittemmin kuulua mitään itsestänsä. Miksi oli tämä tyttö ensin etsinyt häntä ja vieläpä sallinut vuokratuissa vaunuissa tuoda itsensä hänen luoksensakin, mutta sitten kadonnut? Miksi tuli hän hymyillen ja kukoistavana kuin kevätpäivä, mutka katosi kolkkona ja kylmänä kuin talviyö?

"Ström! Ström!" huudahti sairas ja hypähti, huolimatta luu-valostansa, pois nojatuolista.

"Mitä teidän armonne suvaitsee?"

"Tuo tyttö! tuo tyttö!"

"Mikä tyttö?"

"Hän, joka"…

"Hän, joka?"

"Oi, Jumalani! Jumalani!"

Haudan partaalla tullaan tarkkanäköiseksi, jospa oltaisiinkin oltu sokea koko elinaikana. Saadaanpa kummallinen kyky mitä oivallisimpien johtopäätösten tekemiseen hämärimmistäkin perusteista. Ruvetaan aavistamaan, mutta aavistukset muuttuvat lihaksi ja vereksi, saaden ruumiin ja pään, jotta niitä voi käsittää ruumiillisilla silmillä ja koskettaa käsillä. Voiko kukaan kuolevainen sanoa, miten nämät tosi-olennot saavat alkunsa? Eivätköhän ne synny siinä silmänräpäyksessä, jolloin pahan omantunnon usvat kohtaavat säkeneitä kuolon enkelin soihdusta?

Lyhyesti sanottuna, jota enemmän presidentti mietiskeli suhteita, sitä enemmän tunsi hän itsensä kiintyneeksi siihen vakuutukseen, että tuolla mustaan villahameesen puetulla kaksitoistavuotiaalla oli jonkinlainen yhtänäköisyys, verrattuna tuohon "Kolmen Liljan" ravintolassa olleesen kuusitoistavuotiaaseen ja että kumpikin olivat hiukan hänen näköisiänsä, joka olikin kauheinta.

"Ström! ota ylös kirje laatikosta!" käski hän mielen levottomuudella, joka tässä silmänräpäyksessä tukahdutti hänen ruumiinsa tuskat; "joudu!… pidä se lähempänä silmiäni!… lähempänä, lähempänä!… Auta minua lukemaan asunto-osoite!"

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Esittely.

"Lihaa on ruumis keisarinkin Ja maatumahan on luotu sekin. Ell'ei sitä kasta tärpättiin, Se mätänee kuin kaikki muutkin.

Mutt' muisto? — Muisto on sana vaan Ja jälkikaiku tuon turhan loiston. Tuomioll' noloina seisotaan, Ja muistolle nauraa miesi mieron."

Näitä värssyjä meidän kuolemattoman Wadman'in laulusta "Kuningas ja kerjäläinen", lauloi Skinnarvik'in maisteri, istuen ainoalla, kolmijalkaisella tuolillaan akkunan edessä, saman huoneen alikerrassa, Jörgen'in talossa, jossa me ensiksi hänet tapasimme.

Tämä saattoi olla noin kahdeksan päivää presidentin sairaushuoneessa tapahtuneiden seikkain jälkeen.

"Aivan oikein", jatkoi maisteri, joka mielellänsä jutteli itsekseen; "mullaksi muutumme me, josko me lihoitamme itseämme kalkooneilla tahi nauriilla… Siitä asiasta ei ole epäilemistä… Mutta onkohan se aivan varmaa, että me semmoisina, kuin olemme olleet ja eläneet täällä maan päällä, saamme astua Jumalan kasvojen eteen?… Sitäpä epäilen. Astupas johonkin ylhäiseen seuraan kalossit saappaidesi päällä, niin sinut ajetaan ulos sivistymättömänä raakalaisena… Melkein samanlainen on asian laita tuolla ylhäällä, loistavassa enkelein seurassa, jossa syödään tähdille asetettuja paratiisin omenoita ja käytetään auringon jätettä veitsen ja haarukan asemasta… Annapas nyt senlaisen luntuksen, kuin ihmissielu on, ja niin aineellisuuden tahraamana, kuin se enimmästänsä on, koettaa kurkistaa sinne sisään, ja joll'ei häntä silloin paiskata nurin niskoin ales noita jyrkkiä kristalliportaita, olen minä väärässä ja isä Jumala myöskin… Ei, ei, kyllä meidän sielumme saavat vielä uudestaan kuljeskella ympäri tässä maailmassa joitakuita vuosisatoja, vaikka erilaisissa muodoissa, erilaisilla nenillä ja korvilla, ennenkuin heidät otetaan jälleen siihen veljeskuntaan, jossa enkelinsiipi on yhteinen tuntomerkki kaikille… Siis, ja valaistakseni asiata esimerkillä, otaksun minä, että se ihminen, joka eläissänsä on ollut laiskuri, tulee kuoleman jälkeen työhevoiseksi, joka saa vähän ruokaa ja paljon ruoskaa… Sitten pääsee hän koetteeksi uudestaan ihmiseksi; mutta joll'ei hän silloinkaan osoita parannusta, karkoitetaan hänet jälleen silppu-astian ja ruoskansiiman luokse, ja niin menee se lakkaamatta edes ja takasin… Joskushan täytyy kuitenkin tulla puhdistetutsi, jollei piru myöskin ole vaikuttamassa… Ei voi juuri ajatellakaan, että isä Jumala tuskastuisi ihmiseen sen vuoksi, että tämä ei onnistu ensimäisellä yrityksellä… Olisipa kovin väärin siltä koulumestarilta, joka ajaisi pojan pois koulusta sen vuoksi, että hän kangertaa ensimäisessä läksyssään."

"Mutta mitenkä muille käyneekin, se ei koske minuun", jatkot maisteri; "oikeastansa on tässä murheen laaksossa vaan kaksi henkilöä, joista minä pidän lukua, ja nämät ovat ensiksi kauppaneuvos ja toiseksi minä itse… Mitähän meistä kummastakin kuoleman jälkeen tulee?… Kauppaneuvos on koko elinaisansa sortanut ja tallannut jalkainsa alla niitä, jotka ovat olleet häntä alhaisempia ja köyhempiä… Mikä on siis luonnollisempaa, kuin että hän vuorostansa saa maistaa samaa livettä, jota hän on Valmistanut muille, ja että hän joskus tulee samanlaiseen tilaan, että jokainen voi tallata häntä jalkojensa alla?… epäilemättä ottaa hänen sielunsa asuntoa jossakin madossa, sillä ei mitään olentoa tallata niin perinpohjaisesti kuin matoa. Mutta mitähän minusta sitten tulee?… Minä olen juonut ijässäni niin paljon paloviinaa, että minun olisi pitänyt saaman palkinto Ruotsin viinanpolttajilta ja tisleeraajilta… Minä aavistan kohtaloni; minut tuomitaan elämään vedessä, minä muutun kalaksi, se on luonnollista, se on selvää… Mutta jos minä muutun kalaksi, ah, kuinka minä sitten luikahtelen rannoille etsimään matoja!… Ja jos minä silloin kohtaan entisen ystäväni, nielen minä hänet, vaikka tietäisin hänen kiemuroivan ongessakin… Jos hän silloin joutuu minun ahvenhampaideni revittäväksi, ja minä vuorostani keittiöpiian veitsen viileskeltäväksi, ehkäpä me molemmat silloin menetämme halumme, hän sortamaan ja minä vihaamaan… Jos me sitten saamme uudestaan ihmismuodon, muutumme me kentiesi kumpikin senlaiseksi, kuin ihmisen tulee olla, ja siis viimeiseltä pikku enkeliksi, jotka lentelevät ystävyydessä rinnakkain, tehden onnelliseksi mailmaa ja ylistäen Jumalaa… mutta niinkuin nyt on asiat, on se mahdotointa."

Maisteri vaikeni, kuulteli korvat auki ja nousi seisovallensa. Hän luuli kuulevansa vaunujen jyrinää, jotka raskaasti vierivät kallionharjalla. Hän kurkisti ulos akkunasta ja huomasi erään herran, joka rivakkailla askelilla lähestyi Jörgen'in taloa.

"Jumalan rauha, arvoisa herra!" huusi maisteri tulijalle.

"Vai niin, te olette kotona", vastasi tämä, "noh, sepä oli hyvä!"

"Lupaisinhan minä ollakin kotona", lausui maisteri, "eikä teillä ole laisinkaan oikeutta riemuita siitä, että minä pidän lupaukseni."

"Lempo, kuinka olettekin tuittupäinen, ystäväni!"

"Minä en ole teidän ystävänne, herra… olkaa hyvä ja huomatkaa se."

"Mikä kova onni minulle!" huudahti vieras, kiinnittäen ivallisella naurulla silmäyksensä kerjäläisen nuttuun, ikäänkuin haluten lukea, kuinka monta paikkatilkkua siinä oli.

"Minun nutussani on vähintänsäkin kaksikymmentä tilkkua", lausui kerjäläinen, joka ymmärsi, mitä vieraan silmäykset merkitsi, "mutta minä annan teille kaksitoistariksisen, jos voitte löytää yhtäkään ainoata tilkkua, joka olisi teidän livrénne näköinen."

Vieras purasi huultansa, sillä hänelle, joka todellakin on puettu livrésen, ei ollut vaikeata ymmärtää noita pistosanoja.

"Minä luulen teidän isäntänne istuvan vaunuissa", jatkoi maisteri.

"Niin, siellä on presidentti."

"Hän on erinomaisen tervetullut… pyytäkää häntä olemaan hyvä ja astumaan sisään."

"Kiitän nöyrimmästi", sievisteli kamaripalvelija Ström, jonka jälkeen hän pilkallisella kumarruksella meni pois ja palasi vaunujen luokse.

Maisteri sulki akkunan ja veti esille kurjan huoneensa perältä erään pöydän, jonka hän pyyhki nuttunsa hihalla.

Ei viipynytkään kau'an, ennenkuin Ström avasi oven, ja hänen käsivarteensa nojasi presidentti Elgklo, puettuna muhkeaan soopelinnahkaiseen turkkiin.

Luuvaloa potevien laita on, kuten tiedämme, niin omituinen, että he yhtenä päivänä voivat olla kuoleman kielissä ja toisena sitä vastoin näyttäytyä perin pohjin parantuneilta, paitsi virnastelijaa ja valtiomiestä ei ole mitään niin juonikasta ja epäluotettavaa kuin luu-valo.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään vaan, herra presidentti!" kehoitti maisteri; "mutta pitäkää kaiken mokomin kalossia jalassanne… minun laattiamatoissani on auringon säteitä loimena ja lunta kuteena… oivallista kangasta, mutta ei näytä miltään silmiin, eikä siitä juuri ole hyötyä jaloillekaan."

Presidentti nilkutti hökkelin sisään, tähystellen sekä kerjäläistä että seiniä synkillä silmäyksillä.

"Teistä näyttää minun makuuhuoneeni kurjalta", sanoi maisteri, "ja siinä on teidän armonne aivan oikeassa… Useimmat minun tovereistani ovat kylläkin ylpeät makaamaan asuurisinisen taivaan alla, auringon kehä päänsä päällä… Mutta minä vihaan kaikkea ylellisyyttä, minä, ja sentähden olen minä jo monta herran vuotta asunut ja oleskellut täällä.

"Kuitenkin olen minä aina lohduttanut itseäni sillä, että jalopeuran luola ja kotkan pesä ovat minun asuntooni verraten kuin hökkeli palatsia vastaan… Siispä on kaksi kuningasta, jotka voivat kadehtia minulta asumustani… Onhan sekin jotakin, sanot kana, niellessään ohrien puutteessa hohtokiven… Herra presidentti katselee itsellensä tuolia, näen ma… minä olen rohjennut vetää esille tämän pöydän… olkaa armollinen ja istukaa sille, niin saatan sanoa, että minunkin pöydälläni kerran on ollut krokaani."

Presidentti oli senlaisella mieli-alalla, ett'ei hän voinut nauraa, eikä suuttua tuon kummallisen kerjäläisen rohkeudesta. Lujasti päättäneenä taipua olosuhteiden mukaan, käski hän palvelijata menemään ulos, jonka jälkeen hän paremman puutteessa nojausi pöydän reunaa vasten.

Palvelija meni ja maisteri istahtui presidentin eteen kolmijalkaiselle tuolillensa.

Presidentti ja kerjäläinen olivat hetken äänettä, jolloin he tarkasti silmäilivät toisiansa, luultavasti kumpikin odottaen ensiksi tulevansa puhutelluksi.

"Tämän viikon ajalla on minun palvelijani käynyt täällä joka päivä", alkoi vihdoin presidentti.

"Monta kertaa päivässä", lisäsi maisten; "väsymätöin miesi, sen täydyn myöntää ikäänkuin kivikauris on hän hypiskellyt näillä kallioilla… Olisipa voinut luulla hänen juoskennelleen tuon tytön jäljessä omasta puolestansa."

"Te olette siis ainoa, joka tiedätte jotakin tuosta tytöstä?"

"Niin kyllä… sehän on luonnollista, se… Nyt tulee kuluneeksi noin kymmenen vuotta, kun minä olen asunut Jörgen'in talossa… Se hyyryläinen, joka voi asua kymmenen vuotta samassa paikassa, ei olekaan mikään tavallinen ihminen, herra presidentti, ja jos hän lisäksi on kerjäläinen, saattaa häntä pitää maailman ihmeenä… niinhän se on, vai kuinka?"

"Minun palvelijallani oli käsky tuoda teidät minun luokseni."

"Tasmällensä ilmoittikin hän sen käskyn ja senlaisella tarkkuudella, kuin jos hän olisi ollut presidentti itse."

"Mutta te ette tahtonut tulta."

"Aivan totta… Kun tahdon kerjätä joitakuita ropoja, astua hötköttelen itse, ja rivakkaasti se käykin… jos minulla olisi hevoiset ja vaunut kävisi se vieläkin rivakkaammin."

"Mutta eiköhän toki ole jokseenkin paljon vaadittu, että minun täytyi tuleman teidän luoksenne?"

"Te arvelette olevan vahinko teidän hevoisistanne, joiden on täytynyt ravata Skinnarvik'iin tällä huonolla kelillä, mutta ei laisinkaan vahinko minusta, jolla ei ole kavioita eikä kenkiä."

"Mutta tiesittehän te minun olleeni sairaana?"

"Minä sekä olen ollut että olen sairaana… minä olen maannut vilutaudissa koko kevään… Tänään on minun vapaapäiväni, ja minä nauttisin kiinajauhetta, jos minulla sitä olisi."

"Miesi-parka!" surkutteli presidentti, silmäillen tuota kuihtunutta olentoa.

"Surun surkuttelua ei tarvita, herra presidentti!… Ennemmin pitäisi minun surkutteleman teitä, sillä ensiksikin sairastatte te luu-valoa ja toiseksi kerjäätte te kerjäläiseltä."

"Ystäväni, te unohdatte"…

"Ystäväni!" lausui kerjäläinen, keskeyttäen presidenttiä; "se sana on ylhäisen suussa kultaruuvilla varustettu tekohammas… se kiiltää aina niin viehättävästi köyhälle, mutta kulta pysyy liikkumatta kiinni ikenissä… Minä sanoin teidän kerjäävän kerjäläiseltä, mutta minä sanon teille myöskin, mitä te kerjäätte… Te kerjäätte minulta voidetta sairaalle omalletunnollenne; te kerjäätte minulta ukkosenjohtajaa ijankaikkisen kostajan salamaa vastaan."

Presidentti säpsähti, ja se ahdistus, joka äkkiä synkisti hänen kalpeat kasvonsa, osoitti kerjäläisen arvelut tosiksi.

"Kaikkea tätä tahdotte te nyt saada minulta", jatkoi tämä; "minun, köyhän paholaisen, pitäisi antaman teille, mitä te ette edes kaikilla aarteillannekaan voi ostaa!… Ja sittenkin vaaditte te, että minun olisi pitänyt tuleman teidän luoksenne… Ei, paljon kiitoksia… Ja jos en minä olisi ollut niin laiskakaan, olisin minä kuitenkin ajatellut näin: Eipä haittaa, että se rikas ja ylhäinen miesi kerrankin saa nähdä, miten meillä on täällä Skinnarvik'issä… ei voi olla haitaksi, että hän kerta käy sillä kalliolla, jolla tuo tyttöparka vuosikausia juoksenteli avojaloin… ei voi olla haitaksi, että hän saa istua samalla pöydällä, jonka ääressä tämä istui monet illat, auttaen minua sepittämään tarinoita, joka onkin sangen vaikeata, kuin myöskin näkemään nälkää ja vilua, joka on vieläkin vaikeampaa… Kaikki tuo ei saata olla haitaksi, ajattelin minä, vaan sen pitäisi päinvastoin tuottaman saman hyödyn kuin kuppaaminen."

Presidentti tuijotti siveyden saarnaajaan ikäänkuin olisi hänen silmänsä olleet lasista, eikä hän ollut vielä ehtinyt keksiä mitään soveliasta lausetta, jonka hän olisi voinut pistää väliin.

"Te ette voi syyttää minua puuttuvasta avosydämisyydestä", jatkoi tuo repaleinen saarnaaja; "mutta minun mielestäni ei siitä ole paljon lukua… Nähdessäni teidän palvelijanne juoksentelevan edestakasin näissä lähellä olevissa hökkeleissä etsimässä erästä pientä tyttöä, joka kuusi vuotta sitten oli kahdentoista vuoden vanha ja jonka nimi oli Amanda, aavistin minä heti, että joku vanha kivikova kallio oli haljennut ja silloin päätin minä tupata halkeamaan niin paljon, kuin sinne mahtui ja vielä enemmänkin… On niin saakelin hauskaa, kun joskus saa antaa lähimäistänsä noin turkille, varsinkin jos turkki on soopelinnahkainen, kuten teidän turkkinne laita on."

"Kertokaa minulle tämän tytön kohtalosta ja sanokaa minulle, missä hän on, niin minä palkitsen rehellisesti teidän vaivanne", sanoi nyt vihdoinkin presidentti.

"Jos minä ilmoittaisin teille, herra presidentti, että tämä tyttö on kuollut kurjuudessa, mitä te siihen sanoisitte?" kysyi maisteri.

"Kuollut!… kuollut kurjuudessa!" kertoi presidentti, kallistaen päänsä rintahansa.

"Sehän olisi kauheata, eikö niin?… Mutta kuoleman kautta olisi hänen kurjuudestansa kuitenkin tullut loppu… se olisi kuitenkin lohdutus, vähäinen, minä myönnän sen, mutta kaikissa tapauksissa parempi kuin ei mitään… Eihän se olisi ollut teidän vikanne, että hän rupesi kuolemaan, ennenkuin te saitte tilaisuutta pukea hänet silkkiin ja koristaa hänet hohtokivillä; kaiken tuon voisitte sanoa itsellenne lohdutukseksi… Mutta, herra presidentti, ajatelkaas, jos hän Vielä eläisi"…

"Hän elää siis!" huudahti presidentti ja hengitti hiukan keveämmin.

"Jos hän eläisi… eläisi kurjuudessa, olisi vajonnut riettauteen… se olisi kauheampaa, se, teidän arvoitus… Te ette voisi pukea häntä silkkiin ettekä hohtokiviin, sillä se olisi milt'ei samaa kuin mätämunan tarjoaminen kultaiselta lautaselta. Eipä olisi mahdollista tarjota sitä herttuavieraalle, saati mieltyä siihen itse… Teidän täytyisi siis väistää hänen läsnäoloansa, mutta hänen kiroustansa te ette voi välttää, niin kuin lapsi kiroaa vanhempiansa, jolloin tulee pilkkuja sekä kuuhun että aurinkoon."

"Monta kertaa aijoin minä kuulustella häntä", jupisi presidentti masentuneena; "mutta… mutta"…

"Mutta te unohditte sen, herra tähdistön jäsen!… Vaan jos korkeasti syntynyt kreivi se ja se, tahi paroni se ja se, kutsuisi teitä pelaamaan Viira-peliä, tahi syömään ostronia, sitä te ette unohtaisi… Se on, kuten aina olen sanonutkin, että velvollisuuden ja kohtuuden tunteella ei ole sijaa ylhäisen miehen muistikirjassa."

"Lakatkaa! te otatte minusta hengen!" tuskaili tuo vanha miesi.

"Kumpi hyvänsä noista äsken mainituista seikoista olisi voinut tapahtua", vakuutti kerjäläinen, "ja minä melkein olen kylläkin julma paheksumaan, ett'ei kumpaakaan näistä kuitenkaan tapahtunut, sillä kunnon löylytyksen olette te sittenkin ansainneet, herra presidentti ja tähdistön jäsen!"

"Miesi!" huudahti presidentti, menettäen malttinsa; "tahdotteko sanoa minulle, josko hän elää, vai josko hän on kuollut!… ja jos hän elää, missä on hän? kuinka voin minä löytää hänet?"

Kerjäläinen oli vaiti hetkisen. Luultavasti neuvotteli hän itseksensä, Vieläkö hänen pitäisi kau'emmin pitämän tuota ylhäistä herraa kidutuslavalla, vai tehdä vihdoinkin laupeus oikeuden asemesta.

"Tunteeko herra presidentti erästä revisoria nimeltä Alm?" kysyi hän vihdoin.

"Revisori Alm?… minä en tunne ketään sen nimellistä henkilöä."

"Vai niin, te ette tunne revisori Alm'ia… senpä minä kyllä luulenkin… Revisori Alm on tavattoman kunniallinen ihminen."

"Tietääkö se henkilö jotakin tytöstä?… Voiko hän antaa minulle joitakin tietoja hänestä?"

"Tunteeko herra presidentti sitten erästä kauppaneuvosta nimeltä Räyel?"

"Kyllä minä kauppaneuvos Räyel'in tunnen."

"Vai niin, te tunnette kauppaneuvos Räyel'in… senpä minä kyllä luulenkin… Kauppaneuvos Räyel on tavattoman suuri konna."

"Mitä rohkenette te sanoa!… oletteko menettäneet järkenne, miesi!"

"Siinä tapauksessa olette te myöskin tuttu kauppaneuvoksen pojan kanssa?" jatkoi maisteri kysymyksiänsä, huolimatta presidentin Vastalauseista.

"Mitä on kauppaneuvoksella ja hänen pojallansa tekemistä tämän asian kanssa?" kysyi presidentti.

"Erinomaittainkin tuolla jälkimäisellä", vastasi maisteri; "kumpaisella näistä nimistä tahansa voidaan avata lukko siihen salaisuuteen, jonka perässä te hääräätte… Mutta minä sanon teille edeltäpäin, että näiden molempain nimien välillä on melkein sama eroitus kuin avaimen ja tiirikan välillä… Valitkaa nyt, mikä niistä vaan parahiten soveltuu teidän kädellenne… Minä olen nyt sanonut kaikki, mitä minä tahdon sanoa ja minä olen lörpötellyt paljoa enemmän, kuin minulla on tapana tehdä, asiassa, joka ei ylimalkain minuun koskekaan… Kiittäkää te Jumalata, että minä jo olen sanonut näinkin paljon!… Mutta minä olen tavattoman helläsydäminen tänään."

"Te luulette siis, että revisori Alm…"

"On avainko?… onpa niinkin, herra presidentti."

"Ja että luutnantti Räyel…"

"On tiirikkako?… se on varmaa kuin pieni kirje."

"Ja enempätä te ette voi ilmaista minulle?"

"Enempää en minä tahdo ilmaista, kuten äsken viittasin."

"Ottakaa kuitenkin tämä vaivastanne", lausui presidentti, tarjoten kerjäläiselle joitakuita setelejä.

"En ole koskaan vastahakoinen", lausui tämä, ottaen rahat: "se on yksi minun perusaatteistani, on minulla kunnia sanoa… Mutta vielä sananen, teidän armonne, kaiketi on tämä ensikerran, kun te olette maksaneet koristelemattoman totuuden rahalla?… Senlaista tavaraa on tavallisesti tapana maksaa herjaussanoilla ja kepinlyönneillä."

"Te olette häpeämätöin olento, joka väärinkäytätte minun maltillisuuttani!" selitti presidentti, joka luultavasti arveli kerjäläisen nenäkkäisyyden menevän liian pitkälle.

Maisteri purskahti nauramaan.

"Ah, kuinka he aina ovat yhtälaisia!" lausui hän silloin; "hän rohkenee puhua omasta maltillisuudestansa muita kohtaan samalla hetkellä, jolloin hän itse tarvitsee sitä lajia enemmän kuin taivaskaan voi antaa… Näiden sieluihin ei siis pysty mikään."

"Käskekää minun palvelijatani tulemaan sisään!" lausui presidentti.

"Enkö minä saa saattaa teidän armoanne vaunuihin?" kysyi isäntä, lähestyen vierastansa.

"Pysykää te, hyvä miesi, etäällä", pyysi vieras, "ja käskekää minun palvelijani tulemaan sisään."

Samassa avattiin ovi.

Sekä ylhäinen että kerjäläinen hätkähtivät moniaan askeleen takaperin.

Sen henkilön muoto, joka nyt astui huoneesen, ja seisahtui kynnyksen sisäpuolelle, olikin sitä laatua, että se voi vaikuttaa säikähdystä sekä ylhäisessä että alhaisessa.

Tämä oli nimittäin, jättiläisenkaltaisilla jäsenillä varustettu mieshenkilö, jonka kasvot yhtä paljon osoittivat mielen raakuutta ja julmuutta, kuin hänen vaatteensa suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Henkilö oli vaiti, mutta hänen suhdattomassa päässään olevat suuret, harmaat silmänsä kieppuivat vitkallisesti yhdestä toiseen.

Maisteri oli ensimäinen, joka toipui.

"Nytpä on Belsebub'in ylimmäinen pappi lähettänyt hänetkin tänne!" jupisi hän, otsa rypyssä; "tahi", huudahti hän samassa, kun hänen silmänsä alkoivat kiilua tavattomalla loistolla, "tahi on hän tällä kertaa tietämättänsä Jumalan välikappale!… Herrat eivät taida tuntea toisiansa, arvelen ma!"

Presidentti tahtoi huutaa miehiänsä, mutta hänen kielensä petti. Tuon ovella olevan julman, vaikka hänelle tuiki tuntemattoman olennon näkeminen oli vaikuttanut hänessä hervaisevaa kauhistusta.

"Minä saan siis kunnian", lausui maisteri, kumartaen kummallekin, "minä saan siis kunnian esitellä presidentin ja tähdistön jäsenen Elgklo'n, Amanda Lang'in isän, rosvolle ja linnanvangille Broms'ille, Amanda Lang'in kasvatusisälle… Minulla on se kunnia, on se kunnia, herraseni!"

Presidentti parahti ja pysyi töin tuskin seisovallansa. Rosvo näytti myöskin olevan hiukan hämillänsä esittelystä; mutta hänen silmäyksensä kiintyi vihdoin jonkinmoisella vakavuudella erääseen suureen, hohtokivellä koristettuun sormukseen, joka kiilsi tuon ylhäisen virkamiehen kädessä.

"Eikö isällä ole antaa kiitollisuuden sanaakaan kasvatus-isälle", jatkoi kerjäläinen; "nuot paksut huulet lausuivat monta kirousta sen vapisevan tytön yli… tuo leveä kämmen nyhti monta suortuvaa Amandan paksuista, mustista kähäristä… Hän kasvatti omalla tavallansa, hän… Te ette kasvata minkäänmoisella tavalla, te!"

Presidentti röhelsi joitakuita käsittämättömiä sanoja ja antoi päänsä vajota.

"Niin, niin", lausui kerjäläinen lopuksi, hykertäen kämmeniänsä ja silmäillen presidenttiä, "niin käy, kun pilkataan luonnon lakia, joka ei anna rankaisematta itseänsä pilkata, koska se on Jumalan säätämä!"…

Äolmaskymmenestoinen luku.

Virransaaressa.

Olihan muuan jälkeenpuolipäivä Heinäkuun keskipaikoilla. Tukholman virransaaressa vilisi väkeä. Sydänsuven aurinko heloitti kirkkaana ja kohtuullisen lämpöisenä puiden ja istutusten yli ja virran välkkyvät aallot tanssivat kuin vallattomasti leikkivät lapset kivistä rakennetun puolipiirin ympärillä, jolla tämä sanomattoman ihana ja hauska kävelypaikka sijaitsee.

Kaikki istuimet olivat täynnä hyvinpuettuja henkilöitä, ja kaikki pöydät olivat koristetut posliineilla ja kristalliastioilla, jotka olivat kukkuroillaan erilaatuisia herkkuja ja virvoitusaineita, joten herra Berdts'illä, ravintolan perustajalla ja ylläpitäjällä, myöskin oli mitä iloisin päivä.

Eräässä verannan ulkopuolella olevassa pöydässä elettiin erittäinkin hauskasti. Noin puoli tusinaa pääkaupungin komeimpia nuoria miehiä olivat asettautuueet tämän pöydän ympärille, korkea-äänisesti laverrellen ja nauttien ahkerasti sampanjaa ja seltterivettä, joiden pureet sekaantuivat toisiinsa, puhumattakaan Havannatupakan savusta, joka peitti tuon iloisen seurueen hyvältä tuoksuvilla pilvillä.

Kuu herrat istuvat noin ja kilistelevät laseja, mistä he tavallisesti juttelevat? Jos he ovat nuoria sotilaita, on puheen aineena tietysti arvon koroitukset armeijassa ja joskus myöskin uusimmat keksinnöt sotatieteen alalla, kuten esim. se, miten voitaisiin ampua pommeja mitä pisimmän matkan päähän. Jos he ovat nuoria sivilivirkamiehiä tahi kirjureja, puhellaan myöskin koroituksista virastoissa ja joskus joistakuista mutkaisista asioista, jotka kuuluvat heidän virka-alaansa. Harvoin pistävät he itsenänsä siihen, mikä koskee valtiota, tahi muutoin heidän asemaansa kansalaisina, sillä harvoissa maissa on kansallishenki niin vähän kehittynyt kuin meillä. Niin, pidetäänhän, jollei juuri vikana, kumminkin tietämättömyytenä seura-elämän vaatimuksista, jos puhuu yleisistä asioista, joita on parhain jättää hallituksen huoleksi, samoinkuin maailma jätetään Jumalan. Kentiesi ovat suhteet hiukan muuttuneet nykyisimpinä aikoina, sillä vaikka kuinka suljetaankin ovet ja akkunat kansallisheugeltä, raivaa se lopulta kuitenkin tien meidän luoksemme, valloittaen meidät, huolimatta kaikesta meidän vastahakoisuudestamme ja hitaudestamme. Huonostipa olisi maailman laita, joll'ei Jumala soisi luoduille olennoillensa parempaa kuin he itse.

Mutta palataksemme nyt puheenlaatuun nuorten herrain kesken, ei pidetä vikana eikä tietämättömyytenä seura-elämän vaatimuksista, jos kerskailee huonosta onnesta uhkapelissä, ja hyvästä lemmenseikoissa, sillä edellinen ilmaisee rahojen yltäkylläisyyttä, jälkimäinen hempukoiden monilukuisuutta. Tällähän kaksittaispohjalla täytyy kelpo nuorukaisen levätä, ett'ei tuo saakelin tavalla kiihoittava puoli elämässä menisi hukkaan. Ja jos on puute tositapahtumista, kuinka helposti heittäydytään valheen alati avonaiseen syliin! Oi, kuinka monen jalon naisen maine on lentänyt sampanja-pullon tulpan mukana! kuinka monta valhetta on vaimon kustannuksella lioitettu viinassa! — Ja kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, mitä tuleekaan tapahtumaan kuivassa! Kun esim. saadaan käsiinsä joku olento, jolla on kauniit posket ja tuntehikas sydän ja joka on antanut pienimmänkin syyn tulla hartioillensa, kuten sanotaan, kuinka säälimättä isketään kiinni hänen nimeensä ja maineeseensa ja jaetaan saalis susien tavoin keskenänsä! Kaikki kerskaavat muiskutelleensa tuota suloista suuta tahi noiden kukoistavien poskien ruusuja, aivan samoinkuin muutamat taide-esineiden kerääjät mielihyvällä kertovat, miten heille on onnistunut varastaa jäännöksiä jostakin taideteoksesta tahi pyhistä kappaleista, täydellisentääksensä niillä kokoelmiansa. Ei kukaan häpeä varkauttansa, eipä edes kukaan epäröi, jos niin tarvitaan, valehdellakaan niskoillensa senlaista varkautta, sillä mitä ei tehdä, saadaksi olla mies, jota mainitaan, yksinvaltias Sulottaren tyttärien yli.

Melkein samaa laatua olivat ne hauskat keskustelut, joita nuot kuusi komeata nuorta miestä, jotka yhtä vähän säästivät naisten mainetta kuin sampanjapullojakaan, pitivät keskenänsä.

"Mutta, lempo vieköön, tässä minä istun ja unohdan erään valtiollistärkeän uutisen!" huudahti eräs noista kuudesta; "vaikka, kun tarkemmin mietin asiaa, se kentiesi ei olekaan mikään uutinen sinulle, veli Räyel, ehk'et ole ollutkaan tuntia kau'emmin meidän oivallisessa pääkaupungissamme."

"Ei mikään uutinen minulle, sanot sinä!" lausui Räyel, joka, kuten huomaamme oli yhtenä jäsenenä tuossa hauskassa seurassa; "minähän tulen suorastansa maalta ja kuinka voisin minä siis tietää mitään? Annapas kuullakseni tuo uutinen, että saan päättää, josko se ansaitsee valtiollistärkeän nimeä."

"Sinä olet kumminkin monta kertaa jutellut meille monista hauskoista seikkailuistasi tuon saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser'in kanssa", lausui uutisenkertoja.

"Kuinka sinä olet ohjannut häntä taiteen tiellä", keskeytti toinen nauraen, "ensiksi Göteporissa viime syksynä ja sitten Saksassa, ollessasi siellä koko viime talven."

"Ah, niin, tosin olen minä tuttu hänen kanssansa", vastasi Räyel ylhäisellä välinpitämättömyydellä; "enkö minä olisi tuttu ihanimman naisen kanssa, joka koskaan on astunut näyttämölle!… Niin, sinä olet oikeassa, minulla on ollut monta hauskaa seikkailua hänen kanssansa."

"Niitä teillä ei ole ollut, herra luutnantti Räyel!" kuului ääni eräältä pöydältä, joka seisoi lähinnä sitä, jonka ääressä nuot kuusi istuivat.

Nuot kuusi hämmästyivät tuosta odottamattomasta keskeyttämisestä, käänsivät silmäyksensä siihen suuntaan, josta ääni oli tullut, ja huomasivat erään keski-ikäisen miehen, kalpeilla, vakaisilla kasvoilla, istuvan punssilasin ääressä silmäilevänä sanomalehteä; mutta yksi noista kuudesta, nimittäin luutnantti Räyel, näytti samassa sangen nolostuneelta.

"Viime syksynä Göteporissa", jatkoi tuo vakava miesi, "olitte te todellakin viisi minuuttia mamselli Heuser'in etimäisessä huoneessa odottamattomana ja vastenmielisesti nähtynä, mutta teidän täytyi pötkiä tiehenne hänen omasta käskystänsä… Viimeisenä talvena kuljitte te hänen jäljessänsä kaupungista kaupunkiin Saksanmaalla ja kuinka usein te tulitte hänen etehiseensä, en minä tiedä… Mutta sen minä varmaan tiedän, että teidän jalkanne ei koskaan astunut hänen erikois-huoneensa kynnyksen yli… Nyt riippuu luonnollisesti teistä itsestänne, herra luutnantti, josko minun myöskin pitää näyttämän toteen, mitä minä olen sanonut."

Luutnantti Räyel istui ikäänkuin salaman iskemänä.

"Minua kummastuttaa, herraseni", muistutti yksi noista kuudesta, "että te, jota ei kellään meistä ole kunnia tuntea, sekoitatte itsenne meidän juttuihimme."

"Se kummastuttaa teitä, että on ihmisiä, jotka tahtovat puollustaa poissa olevaa naista, jonka mainetta koetetaan tahrata!" vastasi tuo kalpea miesi, joka sitten tyhjensi lasinsa, nousi istuvaltansa ja meni tiehensä.

"Todellakin on hän sama henkilö, joka eilen oli vastaanottamassa tuota saksalaista laulajatarta höyrylaivalta", lausui uutisten kertoja, seuraten silmillänsä poismenevää; "minä arvelinkin nähneeni hänet jo ennenkin."

"Mitä sinä sanot!" huudahti Räyel, jonka nolostuminen silmänräpäyksessä oli jättänyt sijaa suurimmalle hämmästykselle; "mitä sinä sanot… Olivia Heuser Tukholmassa!"

"Opettajansa luvatta!" pilkkasi yksi hänen ystävistänsä.

"Ha, haa!" nauroivat toiset.

"Olivia Heuser Tukholmassa! Hän Tukholmassa", huudahti Räyel, nousten istuimeltansa huomaamattakaan edes tuota ivallista naurua; "hourailetko sinä, vai onko se hävytöin valhe?"

"Valhe?… kuinka rohkenisin minä valehdella niin totuutta rakastavalle ritarille, kuin sinä olet?… Niin, niin, hän on todellakin Tukholmassa, ja jos nyt tahdot jatkaa hauskoja seikkailujasi"…

"Etehisessä", lisäsi toinen noista armahtamattomista veljistä.

"Mahdotointa! Hän ei voi olla Tukholmassa!" jatkoi Räyel, joka tällä hetkellä oli kuuro kaikille pilkkasanoille.

"Minä olin sattumalta eilen laivasillalla, kun höyrylaiva tuli Lübeckistä… Silloin huomasin minä heti matkustajien joukossa erään sanomattoman ihanan naisen… Siinä suhteessa ainakin on Räyel puhunut totta."

"Eteenpäin, eteenpäin!" huudahti tämä, joka seisoi ikäänkuin tulisilla hiilillä.

"Tuo viehättävä kaunotar hyppäsi maalle kevytjalkaisena kuin kauris ja kuin näyttelijättären tulee ollakin", jatkoi kertoja, "hän milt'ei juossut tuon rokonarpisen Adoniksen syliin, joka äsken meni täältä… Adonis auttoi sitten saksalaista Venustansa komeisiin vaunuihin, jossa oli vaakuna ja livrésen puettu ajomies."

"Livrésen puettu ajomies!" kertoi Räyel tykkänänsä hämmästyksen valtaamana.

"Minä kysyin heti eräältä matkustajalta, kuka tuo tuntematoin kaunotar oli, ja sain heti tietää hänen olevan erään saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser nimeltään…Heti juolahti minun mieleeni, että tuo rokonarpinen kavaljeeri oli joku pörssin ärmätti, joka nyt, kerättyään Merkurion avulla joitakuita miljooneja, aikoi ruveta Kupidon avulla niitä käyttämään… lyhyesti sanoen eräs asioitsija, joka muutaman vuoden perästä aikoi tehdä vararikon ja luopua kaikesta omaisuudestaan paitsi otsankoristuksestansa, joka samoinkuin vaatteetkaan ei saa mennä vasarakaupalla… Mutta mihin Räyel menee?"

Räyel riensi tuosta hauskasta veljeisseurasta, syöksyi istutusten lävitse ja seisoi pian tuon äsken niin kiusallisen keskeyttäjän edessä, joka istui eräällä puutarhalaudalla.

"Herra revisori!" änkytti luutnantti punastuen; "hän on siis täällä!"

"Niin, hän on saapunut tänne, hän on täällä", vastasi Alm tyynesti.

"Se on siis totta"…

"Mikä?"

"Että hän on täältä!" Vastasi Räyel heikolla, väräjävällä äänellä.

"Joll'ette usko minua, uskokaa ystäväänne, sillä tällä kertaa puhui hän totta", lausui Alm yhä tyynenä.

"Mutta… mutta hyvä Jumala, mistä syystä sitten?"

"Tietysti tavataksensa teitä", vastasi Alm katkeralla ivalla.

"Haa, herraseni!"

"Minua kummastuttaa", jatkoi Alm, "ett'ei teidän itserakkautenne jo ole sallinut teidän aavistaa sitä. Ne monet, hauskat seikkailut, joita teillä on ollut hänen kanssansa olisi pitänyt selittämän kaikki."

"Te solvaatte, te haavoitatte minua!"

"Koska tuli luutnantti Räyel tuntehikkaaksi ihmiseksi, jota voi haavoittaa?"

"Herra revisori!"

"Minä en kumminkaan haavoita kantapäähän, kuten te."

"Ah, tämä menee liian pitkälle!"

"Mikä menee liian pitkälle?"

"Teidän katkeruutenne, teidän julma ivanne, herraseni!"

"Te myönnätte siis, että jos teillä olisi se luulo, että hän teidän takianne on palannut jälleen Ruotsiin, olisi se katkerata, julmaa ivaa?"

"Minä en käsitä teitä."

"Te ette tahdo käsittää minua… vaan teidän väärä käsityksenne ei minua suuresti huoleta."

"Te ette siis tahdo antaa minulle mitään tietoa hänen tänne tulemisensa syystä?"

"Mikä oikeus on keillä pyytää tietoja hänestä?"

"Kummallinen kysymys, herraseni!"

"Mikä siinä on niin kummallista?"

"Te ette luultavasti ole tietämätöin"…

"Mistä?"

"Että minun… että minun tulee olla ilmoitettuna kaikesta, joka koskee häntä."

"Niin kylläkin… senhän minä voin kuulla teidän puheestannekin pöytäkumppalienne kanssa… Rauhoittukaa, herra luutnantti, minä käsitän teitä paremmin, kuin te tahdotte käsittää minua… Te tahdotte konnamaisuuden nojalla tahi erään rikoksen perustuksella suunnitella itsellenne oikeuden, oikeuden vainota ja kiusata tätä nuorta naista, jonka ainoa rikos on verrattuna hänen muihin jaloihin ominaisuuksiinsa samassa suhteessa kuin hiekkajyvänen taivaan tähtiin."

"Te masennatte minut!" huudahti luutnantti, heittäytyen istuimelle Alm'in viereen, surun, milt'ei epätoivon, osoitteilla; "minä ansaitsen kaiken sen nöyryytyksen, jonka te annatte minun kärsiä!… Minun kevytmielisyyteni saattaa minut turmiolle!"

Luutnantti Räyel oli, kuten jo olemme huomanneet, niitä luontoja, joille, vaikka heidän elämänsä olikin yhä kestävä jono ajanmukaisia hullutuksia tahi ylhäisissä tavattavaa riettautta, kaikki mitä suurimman kevytmielisyyden synnyttämää, kuitenkin sattuu joku silmänräpäys, jolloin tuntevat itsensä alakuloisiksi ja liikutetuiksi, ja jolloin he eivät ainoastansa voi käsittää sen pahan, jota ovat tehneet, vaan myöskin todellisten omantunnon soimausten johdosta tunnustaa syntinsä. Mutta tavallisesti eivät he viivyttele kau'an näissä elämänsä vihriäisissä kosteikoissa, vaan ovat pian taipuvaiset uudestansa heittäytymään niiden ryöppyävien tuuliaispäiden valtaan, jotka nousevat siltä kevytmielisyyden aavikolta, jonka läpi he ovat tottuneet harhailemaan ja jossa he ovat löytäneet suurimman hauskuutensa.

"Minä olen heittiö!" jatkoi tuo nuori miesi, kädet silmäinsä edessä; "minä ansaitsen teidän ylenkatseenne, kaikkien ylenkatseen!"

"Minä surkuttelen teitä", sanoi Alm; "teistä olisi kenties saattanut tulla miesi, jolla on kunniata ja sydäntä, jos teillä olisi ollut rohkeutta siihen… Te punastuisitte, jos teidät tavattaisiin harjoittamassa jotakin avua, ja te kiiruhtaisitte heti heittämään synkän hunnun tuon valoisan kuvan yli, ett'ei teidän toverinne tekisi pilkkaa teidän muuttuneista oikeuden käsitteistänne ja niistä johtuvista töistänne."

"Minun ystäväni istuvat vielä paikoillansa tuolla pöydän ääressä", lausui luutnantti: "olkaa hyvä ja seuratkaa minua, min tahdon heidän ja teidän läsnäollessanne antaa hänelle kaiken sen hyvityksen, jonka voin antaa."

"Minä en epäile, että te nyt tekisitte sen, sillä te aavistatte, että hän, jonka mainetta te koetatte korvata, ei nyt enään olekaan siinä turvattomassa tilassa, johon tytön, jolla ei ole omaisia, täytyy joutua. Ainoastaan turvattomia on teillä, herraseni, ja teidän kaltaisillanne rohkeutta loukata, sillä muiden edessä te matelette… Senlainen on se siveysoppi, jota te tunnustatte ja jonka jälkeen te elätte… Mitä tulee tuohon selitykseen, jonka te tovereillenne minun läsnäollessani antaisitte, on se tykkänänsä suotta… Olettehan te paljonpuhuvalla vaitiololla kuunnellut sitä vastaväitöstä, jolla minä siinä tilaisuudessa häädin teidän viittailunne, ja sitäpaitsi tahdon minä säästää hänen nimeänsä tulemasta mainituksi saastaisilla huulilla."

"Te vihaatte minua ja teillä onkin syytä siihen", lausui Räyel; "te tulette siis käyttämään ensimäistä tilaisuutta syyttääksenne minua hänen edessänsä."

"Minä en tee sitä, mutta yhdellä ehdolla."

"Ja tämä ehto?"

"On se, että te ette koskaan saa etsiä häntä, ette koskaan lähestyä häntä… Te ryöstitte kerran hänen sisällisen rauhansa… Sen mielenlevon ja onnen, jonka hän nyt monien taistelujen jälkeen on saavuttanut, pitää oleman rauhoitettu kaikilta… Teidän omalletunnolle pitäisi jo olla kylläksi entisistä."

"Minä en tule käymään hänen luonansa, sen lupaan minä teille."

"Te lupasitte samaa Göteporissa, mutta sittekin matkustitte te hänen jäljessänsä, kiusaten häntä kaikkialla."

"Minä en voinut hallita sydämeni taipumusta… Niin, herraseni, minä lemmin häntä, lemmin häntä hulluuteen saakka."

"Te lemmitte häntä ja koetatte samalla parjata hänen kunniaansa."

"Hänen kylmyytensä saattaa minut mielettömäksi, ja minä etsin lohdutusta siinä ajatuksessa, että hän kerta on ollut minun omani… perkeleellinen lohdutus, minä myönnän sen, mutta"…

"Se lempi, joka ei voi tehdä uhrauksia, on ainoastansa raaka kiihko", keskeytti Alm innokkaasti; "kun te… te lausutte lemmen nimeä, tuntuu minusta kuin aurinko pimenenisi… Mutta jääkää hyvästi, herraseni!" lisäsi hän, nousten seisovallensa; "meidän keskustelumme on kestänyt liian kau'an… Minä toivon teidän painavanne sen muistoonne, ja olkaatte vakuutettu siitä, että minun menettelyni tässä asiassa tulee tykkänänsä riippumaan teidän menettelystänne… Väistäkäätte häntä, samoinkuin hän väistää teitä, ja te voitatte kentiesi joskus hänen anteeksi antamuksensa… mutta ensimäisellä askeleella, jonka otatte lähestyäksenne häntä, teen minä sen teille mahdottomaksi… Älkäätte unohtako, että on senlaistakin, jota ei uljasmielinen nainen koskaan suo anteeksi, ja tämä on se hävyttömyys, joka koettaa ilkkua hänen kunniansa kustannuksella, ja jos tämä ilkkuminen lisäksi perustuu petokseen, rikokseen, kuten teidän ilkkumisenne laita on, silloin ei ole teille anteeksi antamusta ijankaikkisella laupeudellakaan korkeudessa."

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Kuistilla.

Ensimäinen kohtaus.

Mitä vaihtelevimman matkan jälkeen siintävillä seljillä ja vihriöiden saarien välitse tullaan vihdoin Lof-salon ihanille rannoille.

Ihmeteltyä Drottningholm'in linnaa, yhtä Nikodemus Tessin'in komeoista muistoista — sillä tällä mestarilla on niitä useampia kuin yksi — ja käytyä tuon verrattoman linnankäytävän läpi marmorikuvinensa ja Ehrenstrahl'in tekemine maalauksinensa, tullaan, tosin avaraan ja erinomaisen kauniiseen, puutarhaan, jonka yli tarhurin sakset kuitenkin on käynyt, muodostaen puista ja istutuksista patsaita, pyramiideja, palloja ja Jumala tiesi mitä. Huo'aten sen ikeen vuoksi, jolla liian ahdasmielinen kauneuden aisti on kahlehtinut mitä rehoittavimman luonnon, joudutaan leveöille poluille tuuheiden puiden välissä, joiden latvat onneksi ovat säilyneet kaunistelemisilta.

Katseltua syvimmän liikutuksen tunteilla noita kahdeksaa uskonuollistaruista vaskiryhmää, jäännöksiä Kustaa III:n ajoilta, jolloin ihannetaide vietti juhlapäiviänsä Pohjolassa, ja noita neljää suurta kiviastiata, muistoja kolmekymmenvuotisesta sodasta, jolloin meidän isänmaamme kunnia ja maine oli korkeimmallansa, siirrytään tiheämpiin, luonnoltaan synkempiin ja jylhempiin puistoihin, ikäänkuin olisi tarvis niiden varjoissa salata punastumistansa siitä, mitä sittemmin on kohdannut sekä ihannetaidetta että isänmaallista kunniaa.

Sitte riennetään vielä sen pikku Kiinan ohitse, jossa Lovisa Ulrika luultavasti monena yönä uneksi itsellensä hallitusistuinta kiinalaiseen malliin, jonka jalkoja vastaan "vapausajan" aallot voimattomina loiskuisivat, ja sitten tuon Kantonin ohitse, joka nyt on kesähuviloiden muodostama kylä, missä tukholmalaiset vetelinä oikovat raajojansa, mutta joka muinoin oli tehtailijakaupunki ja jossa ahkeruus sekoitti vasaran kalskettansa ympärillä olevista lehdoista kuuluvan linnunlaulun kanssa.

Lopulta ja kun on samalla lailla kuljettu Lof-salon kirkon ohitse, jonka hautausmaassa Kustaa III:nen opettajat, Klingenstjerna ja Dahlin, lepäävät, ollaan varsinaisen maaseudun helmassa, peltoinensa, vuorinensa ja havumetsinensä, jotka ulottuvat aina saaren läntiseen rantaan saakka, jota vastaan Lof-salon seljän aallot loiskavat, tuoden tervehdysstä vastapäätä olevasta Svartsjö-maasta.

Yhden niiden pienten lahdelmain rannalla, joita selkä muodostaa tällä tienoolla, kohottaikse erään somasti järjestetyn puutarhan helmasta komea, yksikerroksinen paviljonki kuistineen, joka nojaa vapaasti seisoville, marmorin näköisille pylväille.

Presidentti Elgklo, joka oli raivuuttanut tämän puutarhan ja rakennuttanut siihen paviljongin, oleskeli täällä kesän kuumimpina kuukausina.

Olihan jälkeenpnolenpäivänä Elokuun alkupuolella tahi noin neljätoista päivää Alm'in ja Räyel'in keskustelun jälkeen virransaaressa.

Presidentti seisoi kuistilla kiedottuna purppurapunaisesta sametista tehtyyn yönuttuun, nojaten erään nuoren, solakan, erinomaisen kauniin tytön käsivarteen. Sekä hän että tyttö seurasivat silmillänsä erästä milt'ei presidentin ikäistä herraa, joka nousi pienessä pihassa odottaviin, komeoihin ajopeliin, joita seurasi ajomies ja palvelija.

Päästyänsä vaunuihin nyökäytti tämä herra presidentille ja paljasti lumivalkean päänsä tuolle nuorelle naiselle.

"Siis kahdeksan päivän perästä", lausui hän istahtaessansa.

"Kahdeksan päivän", vastasi presidentti; "olethan sinä luvannut sen, lapseni?" kysyi hän, kääntyen tytön puoleen, jonka käsivarteen hän nojasi.

"Niin, niin, kahdeksan päivän perästä", vastasi hän heikolla äänellä ja silmät luotuina ales.

"Tervetullut silloin, veli kauppaneuvos!" huudahti presidentti; "minä toivon kaikki silloin tulevan hyväksi ja parhaillensa."

"Minä rohkenen luottaa siihen ja odotan maltittomuudella määrättyä päivää", selitti vaunuissa istuva herra, jonka jälkeen vaunut lähtivät liikkeelle sillä kaidalla tiellä, joka johti pois pihasta.

Kun vaunut olivat kadonneet, kohtasivat presidentin ja tytön silmät toisensa, mutta kumpikin olivat vaiti.

Presidentti senlaisena, jolta hän nyt näytti, ei tuntunut enään olevan sama, jonka me näimme alkukeväästä. Paitsi sitä, että hänen kasvonsa näyttivät verevämmältä, lepäsi niiden yli myöskin tyytyväisyyden ja rauhan ilmaus, jota ei helposti saavuteta muutoin kuin ruumiin terveyden ja sielun rauhan keskinäisestä vaikutuksesta. Oliko tämä muutos maaelämän kaikkein viehätysten helmassa nautitun ihanan kesän tuottama? Vai oliko se seuraus seurustelemisesta tuon kauniin, lahjakkaan tytön kanssa, jonka lapsellinen rakkaus ja hellyys oli vaikuttanut tuon kylmän virkamiehen sydämeen, samoinkuin aurinko vaikuttaa kallioon, pukien sen vihriöivällä, turpealla sammaleella? — Luultavasti yksi niinhyvin kuin toinenkin, mutta enimmästi kuitenkin tuo viimeksimainittu, sillä paitsi sitä, että hän ottamalla perheesensä oman tyttärensä luuli voivansa palkita ne monivuotiset kärsimiset, joita hän tälle oli saattanut, oli hän myöskin tuntenut viimeisten neljäntoista päivän kuluessa rintansa paisuneen tunteesta, joka tähän saakka oli ollut hänelle outo, nimittäin isänrakkaudesta, ja sepä se oli, joka teki hänet niin onnelliseksi ja joka jokainen päivä, jokainen hetki kasvoi uusia juuria hänen sydämessänsä. Hänen elämänsä ehtoo ei tuntunut hänestä enään synkältä eikä kolkolta, sillä joka hetki, jonka hän vietti tuon kauniin tytön seurassa, sytytti uuden tähden hänen öiselle taivaallensa. Lisäksi tuli hänelle kaipuu omata rinnallansa jonkun, joka olisi liittynyt häneen vahvemmilla siteillä kuin palkollisen. Kun tullaan vanhaksi ja kivulloiseksi, muututaan ikäänkuin lapseksi uudestansa, eikä voida silloin yhtä vähän kuin elämän ensi vuosinakaan olla ilman ystävällistä, johtavaa ja hoitavaa kättä.

"Lapsi-hyväni", keskeytti presidentti vihdoinkin vaitiolon, "tietysti on sinulla tässä asiassa samoinkuin kaikessa muussakin täydellinen vapaus, vaikka minun täytyy puolestani tunnustaa tämän ehdoitellun naimisen kaikin puolin edulliseksi… Kauppaneuvos Räyel, minun vanha ystäväni, on yhteiskuntamme rikkaimpia ja enin arvossa pidettyjä jäseniä… Hänen poikansa on tosin ollut hulivili, mutta moni on ollut se suuremmassakin määrässä kuin hän ja sitten kuitenkin muuttunut vakavaksi ja järkeväksi… Jos tähän vielä lisätään sinun entinen suhteesi tuohon nuoreen mieheen, niin… mutta, Herran tähden, vaalenethan sinä kuin ruumis, tyttö-parkani!… Jumalan nimessä minun tarkoitukseni oli… mutta minä luulin, että"…

"Minun täytyy keskustella revisori Alm'in kanssa!" lausui Amanda; "suvaitkaatte minun neuvotella hänen kanssansa!"

"Sen pidän minä sekä oikeana että kohtuullisena", vastasi presidentti; "minä sallin suurimmalla mielihyvällä sinun kysyäsi neuvoa häneltä… Sitä paitsi on hänellä suurin oikeus sinun luottamukseesi ja minun kunnioitukseeni, sillä ilman tätä kunnon miestä en minä varmaankaan olisi enään löytänyt sinua, hyvä armas tyttöseni!… enkä olisi tullut niin onnelliseksi kuin nyt tunnen olevani… En voi koskaan palkita hänelle sitä hyvää, jota hän on tehnyt meille kummallekin."

"Ei koskaan, ei koskaan!" kertoi Amanda ja nojausi ajatuksiin vaipuneena isänsä rintahan.

Toinen kohtaus.

Seuraavana päivänä oli taaskin kuistilla kaksi henkilöä, nimittäin Amanda ja revisori Alm, istuen viereksyttäin.

Aurinko läheni jo Svartsjö-maan metsän kukkuloita ja heloitti hiukan himmeänä aureen lävitse, joka oli levinnyt yli maan ja veden.

"Ja te ette ole nähneet häntä palattuanne Ruotsiin?" kysyi Alm.

"Ainoastansa yhden kerran", vastasi hän; "kahdeksan päivää sitten kävelin isäni kanssa Pohjoissillan yli… silloin kohtasimme hänet… hän seisahtui hämmästyneenä ja levottomana."

"Ja hän lähestyi teitä?"

"Ei, hän tervehti ja meni."

"Eikö hän sittemmin ole etsinyt mitään tilaisuutta lähestyäksensä teitä?"

"Minä kuulin kotiväeltämme, että eräs nuori mies, joka kertomuksen mukaan oli hänen näköisensä, usein on tavattu tämän puutarhan läheistössä, mutta ei hän ole koskaan näyttäytynyt minulle."

"Hän on siis pitänyt lupauksensa", jupisi revisori itseksensä.

"Eräänä päivänä viime viikon lopulla tuli hänen isänsä, kauppaneuvos, tänne… Minut esiteltiin hänelle, ja hän lausui myöskin joitakuita ystävällisiä sanoja minulle; mutta isäni kanssa oli hänellä pitempi keskustelu kahdenkesken… Sitten matkusti hän pois."

"Ilmaisiko presidentti tyttärellensä tämän keskustelun?"

"Ilmaisi."

"Se koski tietysti poikaa?"

"Kauppaneuvos Valitti isälleni poikansa alakuloisuutta, ja minä näin selvään hänen kasvoistansa, että hän oli kovin murheissansa."

"Luutnantti on siis kertonut kaikki isällensä?"

"Minä arvelen niin", vastasi Amanda punastuen.

"Te tiedätte myöskin, mitä presidentti tässä tilaisuudessa vastasi kauppaneuvokselle?"

"Minun isäni oli vastannut kauppaneuvokselle, että kaikki riippuisi minusta."

"Entä sitten?"

"Eilen kävi kauppaneuvos täältä toistamiseen."

"Ja silloin?"

"Silloin pyysi hän poikansa puolesta minun kättäni."

"Ja te, Amanda?"

"Minä pyysin kahdeksan päivää mietintöaikaa."

"Ja kun nämät kahdeksan päivää ovat kuluneet, mitä tulette te vastaamaan?"

"Niin, mitä pitää minun vastaaman?" kertoi Amanda; "mutta", lisäsi hän, tähystellen Alm'in kasvoja, "minä en tunnekaan teitä tänään, jalo ystäväni!… Oletteko suutuksissanne minuun?"

"Kuinka voisin minä olla suutuksissani teihin!… kuinka saattoi Amanda luulla sitä?"

"Minusta tuntui niin teidän sanoistanne… Te olette kalpea!… Suuri Jumala! Te olette varmaankin pahoinvoipa!"

"Minä en ole voinut hyvin muutamaan päivään… vähäpätöinen sairaus, joka pian menee ohitse."

"Kentiesi tuulee järveltä liian kylmästi… Menkäämme huoneesen!"

"Ei, istukaamme täällä, jos suvaitsette… Mitä aijotte te vastata noiden kahdeksan päivän kuluttua?"

"Juuri siitä olenkin minä halunnut neuvotella teidän kanssanne", lausui Amanda äänellä, joka ilmaisi suurinta levottomuutta.

"Minunko kanssani?… Se isällinen valta, jonka te kerran soitte minulle, on loppunut, sittekun te olette löytäneet oikean isänne."

"Ja sittenkään ei ole vielä ketään, johon minulla olisi niin rajatoin luottamus kuin teihin."

"Tämä luottamus on minun onneni, minun kunniani. Mutta minä ajattelin, että niin tärkeässä asiassa kuin kysymyksessä oleva on, teidän oma sydämenne olisi ensimäinen, jolta teidän tulisi kysyä neuvoa."

"Minä olen kysynyt neuvoa omalta sydämeltäni."

"Ja mitä on teidän sydämenne vastannut!"

"Myöntymyksen ääniä on siinä kohonnut… mutta myöskin hylkäämisen ääniä."

"Mitkä äänet kaikuvat kovemmin?"

"Minä en voi päättää sitä… minun sieluni häälyy synkkäin ja valoisain aavistusten heitettävänä."

"Ettekö ole kysyneet itseltänne: voinko tulla onnelliseksi tämän miehen kanssa?"

"Olen, minä olen kysynyt tätä itseltäni."

"Ja vastaus?"

"En!… en! oli vastaus sekä järjeltä että tunteelta."

"Noh?" kysyi Alm, pidättäen henkäyksiänsä.

"Mutta tämän kysymyksen kanssa risteilee eräs toinenkin."

"Ja tämä toinen en?"

"Voisinko minä niiden seikkojen jälkeen, jotka ovat olleet minun ja hänen välillänsä, tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa, tahi joku toinen tulla onnelliseksi minun kanssani?"

Amanda silmäili, lausuessaan näitä sanoja salavihkaan Alm'ia, mutta sillä silmäyksellä oli jotakin merkintöä.

"Ja mitä vastattiin?" kysyi Alm, tuijottaen suoraan eteensä.

Amanda viivytteli vastausta, ikäänkuin olisi hän odottanut, että Alm olisi hänelle sen antamisessa avullinen; mutta revisori, joka ei ollut nähnyt tuota merkinnöllistä silmäystä, kertoi vaan viimeisen kysymyksensä.

"Ei", vastasi hän alakuloisena; "minä en voi tulla onnelliseksi toisenkaan kassa, eikä toinen tulla onnelliseksi minun kanssani."

"Siitä seuraa tietysti, että teidän täytyy tulla onnelliseksi hänen kanssansa", lausui Alm, peittäen omaa, kovin liikutettua mielialaansa ivallisella hymyllä.

Kun miesi Alm'in ijällä on rakastunut kahdeksantoista vuotiaasen tyttöön, näyttäikse hän joko ruikailevaksi ja pillittäväksi, ja herkkätunteellisuus neljänkymmenen vuoden ijällä joutuu aina naurettavaksi, tahi osoittaikse hän töykeäksi sekä äreäksi ja tulee siten kovin tukalaksi.

"Ah, te ette ole enään sama!" huudahti Amanda, nousten istuimeltansa; "te olette katkera… julma!"

Alm oli vaiti, Hänen silmänsä seurasi ilta-aurinkoa, joka samassa vajosi Svartsjö-maan metsän taakse. Sillä oli yhtäläisyys jonkin kanssa, joka sammui hänen omassa sydämessänsä.

"Amanda! Amanda!" kuului huoneesta presidentin ääni.

"Kahdeksan päivän perästä olen minä vastannut", lausui Amanda; "kahdeksan päivän perästä olen minä Räyel'in morsian!"

Sitten katosi hän kuistilta.

"Katkera, julma", kertoi Alm itsellensä; "kun on nähty unelman toisensa perään vaihtuvan kohtalon kovuudesta ja kun on saatettu ne kaikki hautaan, silloin tullaan julmaksi; tahdotaanhan kostaa surmattuja lapsiansa!"

Kolmaskymmenesneljäs luku

Tarina.

Eräänä ehtoopuolena, päivä siitä, joka on viimeinen noista määrätyistä kahdeksasta päivästä, käveli Amanda yksinänsä Lof-salon rannalla, ei kuitenkaan kau'empana paviljongista, kuin että hän voi nähdä sen.

Hän oli ajatuksissansa, mutta mitä ajatteli hän?

Ajatteliko hän, kuinka kaikki hänen oloissansa muutaman kuukauden kuluessa oli muuttunut? kuinka hän riemukuluistansa taiteen tiellä äkkiä oli tullut kutsutuksi täyttämään, tosin yksinkertaisempia, mutta hänen sydämellensä suloisempia velvollisuuksia, ja kuinka täten hänen ensimäiuen nuoruuden unelmansa oli toteutunut?

Tahi ajatteliko hän huomispäivää, jolloin hänen kohtalonsa tulisi ratkaistuksi — ratkaistuksi häneltä itseltään? Hän tulisi siis sen puolisoksi, jota hän ensi lemmen kaikella tulella oli rakastanut. Tämä oli ollut hänen toinen nuoruuden unelmansa. Mutta kuinka monta varjoa oli synkistyttänyt tätä unelmaa, joka alkuansa oli ollut niin puhdas, niin kirkas! Kuinka julmasti hän oli tullut petetyksi!

Mutta tulisihan kaikki nyt korvatuksi, kaikki sovitetutsi! sittenkään ei tämä ajatus saattanut häntä iloiseksi eikä onnelliseksi, sydämensä pohjasta tunsi hän jotakin olevan olemassa, jota ei koskaan voitu korvata, ei koskaan sovittaa, nimittäin hänen petetty luottamuksensa sen miehen kunniaan, jonka valtaan hän kerran viattomuuden kaikella uskallukselta oli itsensä uskonut. Jota syvemmin hän tunsi tämän, sitä selvemmin huomasi hän tekevänsä päätöksen enemmän olevan uhrin välttämättömyydelle, kuin joku pyhempi tunne, joka rientäisi kohtaamaan toista samanlaista, sillä ilman keskinäistä kunnioitusta muuttuu lempi liekiksi, joka palaa ja hivuttaa valaisematta ja lämmittämättä muuttuu ruumiilliseksi kiihkoksi, jonka taivaallinen tuoksu on haihtunut avaruuteen.

Tästäpä syystä olikin nyt synkkä pilvi hänen kauniilla otsallansa, tästäpä syystä vierikin muutama kyynel tuolle pienelle kultaristille, joka Vielä lepäsi hänen povellansa.

Hänen ajatuksiensa juoksun keskeytti järvestä kuuluvan soitannon suloiset säveleet.

Amandan silmäykset etsivät tuota välkkyvää lahtea ja huomasivat pian erään soman, lipuilla koristetun purren, joka vitkaan soudettuna viilsi läheltä sen rannan ohitse, jolla hän seisoi.

Purren kokassa istui ratsuväen virkapukuun Vaatetettuja soittajia, ja perässä seisoi muuan husaariupseeri täydessä tamineessa.

Purren täytyi, ennenkuin se ennätti sille kohdalle, jossa Amanda oli, ensin kulkea paviljongin ohi, jonka kuistille presidentti oli tullut, huiskuttaen valkoista nenäliinaansa. Husaariupseeri vastasi tervehdykseen kunnioitusta osoittavalla kumarruksella, ilmaisematta kuitenkaan minkäänmoista aikomusta lähestyä rannalla olevaa laituria. Jatkaen kulkuansa tuon pienen laiturin ohitse, ennätti pursi nyt niille laineille, jotka riensivät kostuttamaan niitä simpsukoita, mitkä kiiluivat Amandan pienten jalkojen ympärillä.

Purressa oleva upseeri teki, käsi sydämellänsä, vieläkin syvemmän kumarruksen tuolle hämmästyneelle tytölle. Nähdessänsä tuon nuoren miehen, kauniin kuin sodan jumala, ja jonka hän nyt tunsi, punastui Amanda kuin hehkuva ruusu. Kuu hän vielä päälliseksi, korvat lumottuna noista suloisista säveleistä, jotka niin valittavina johtuivat vettä myöten rantaan, näki tuon kainon, kunnioitusta osoittavan tervehdyksen ja tuon yhä kau'emmaksi siirtyvän purren, tunsi hän itsensä mahtavan tunteen valtaamaksi, ja hän kohotti oikean kätensä, viuhtoen innokkaasti ja kau'an valkoisella, karrikkailla koristetulla nenäliinallansa.

"Miksi ette yhtä hyvin juokse järveen hänen perässänsä, kuollaksenne kerrankin täydellä todella?" kuului Amandan takana käheä ääni.

Peljästyneenä kääntyi hän ympäri ja kohtasi erään kerjäläisen pilkistelevät silmäykset, joka seisoi nojaten erääsen koivunrunkoon.

Amanda siveli kädellänsä silmiään, ikäänkuin joku, joka ihanasta unesta on herännyt tuskalliseen todellisuuteen.

"Pikku Mandi ei enään tunnekaan vanhaa Svärd'iä, luulen ma", jatkoi kerjäläinen.

"Svärd!… Ah, se olette te… te!" huudahti Amanda, rientäen entisen opettajansa luokse.

"Niin, kylläpä se minä olen", vastasi Skinnarvik'in maisteri; "minä olen sitkeähenkinen kuin angerias, minä… Köyhyys ei ole mikään ilo, se on varmaa; mutta köyhyys on katoamatoin, se on yhtä Varmaa… Harmajakivi kestää, sillä aikaa kun tuhansittain kauniita kukkia kasvaa ja kuolee."

"Miksi ette ole ennen tulleet minun luokseni?" kysyi Amanda, tarttuen kerjäläisen kateen… "luultavasti tiedätte te minun usein tiedustelleen teitä ja että minä olen halunnut nähdä teitä."

"Tiedän kylläkin… Revisori Alm, tuo kunnon miesi, on useampia kertoja tuonut minulle terveisiä teiltä… Minua on ilahuttanut sangen paljon, että te vielä muistatte minua… mutta kaiketi muistatte te myöskin, että minä niinä aikoina, jolloin te asuitte rouva Grån luona, en mielelläni tahtonut näyttäytyä teille… minä tahdoin niin vähän kuin mahdollista muistuttaa teitä teidän surullisesta lapsuudestanne, jonka muiston aina olisi täytynyt herätä nähdessänne senlaisen olennon, kuin minä olen… En olisi nytkään tullut teidän luoksenne, jollei minulla olisi ollut teille tärkeätä asiaa."

"Hyvä äijäparka!" lausui Amanda syvällisellä liikutuksella; "te tahdoitte minulle aina niin hyvää, ja minä tiedän teidän uskovanne minua, kun sanon, että teidän läsnäolonne ilahuttaa minua, ja että minun hartain toivoni on voida tehdä jotakin teidän hyväksenne."

"Ah! kuinka kaunis tyttö teistä on tullut!" huudahti kerjäläinen, töllistellen häneen kiireestä kantapäihin; "sielun, jolla on senlainen asumus, pitäisi oleman sangen onnellisen."

"Olettehan te oikein kavaljeeri, Svärd-hyväni", lausui Amanda hymyillen; "seuratkaa nyt minua paviljonkiin, niin katson, josko minulla olisi teille mitään tarjoamista… Te olette käyneet pitkän matkan ja olette sekä väsyksissä että nälissänne."

"Tosin olen minä käynyt pitkän matkan… enpä, lempo vieköön, ollutkaan eilispäivänä viimeksi Drottningholm'issa… Hauskaa oli kuitenkin kävellä tuon kauniin puiston läpi jumalien ja jumalattarien joukossa, joiden puku, totta puhuen, on paljoa huonompi kuin minun."

"Noh, tulkaa nyt, Svärd-hyväni" sanoi Amanda ollen lähtemäisillänsä.

"Kiitoksia kutsuistanne!" vastasi Svärd, viipyen paikallansa, "mutta ensin täytyy minun toimittaa asiani."

"Niin, sehän on totta, teillä on asiaa… tärkeätä asiaa… antakaapa siis kuullakseni!"

"Mutta ensin yksi kysymys: koska päästään pikku Mandin häihin?"

Amanda säpsähti, vähemmin kuitenkin itse kysymyksen kuin sen ivallisen äänen takia, jolla kysymys tehtiin.

"Onhan se totta, että presidentti Elgklo'n ihana tytär menee naimiseen kauppaneuvos Räyel'in kauniin pojan kanssa?" jatkoi kerjäläinen.

"Mutta kuka on sanonut teille, Svärd-hyväni, että"…

"Hoh, peijakas! minä saavuin eilen sattumalta revisori Alm'in luokse, ja häneltä sain minä tietää, että"…

"Te olette siis olleet hänen kodissansa!… minä en ole nähnyt häntä monen päivään."

"Sen minä, piru vieköön, kyllä uskon… suokaa anteeksi, että olin kiroamaisillani… revisori ei ole ollut ulkona moneen päivään."

"Jumalani! hän on siis sairas!"

"Minä en nähnyt lääkäriä enkä rohtopullojakaan… kuinka voisi hän siis olla sairas!…Hän istuu vaan huoneessansa ja miettii."

"Hän puhui minusta!… sanokaa, oi sanokaa, mitä hän minusta lausui?"

"Eipa juuri mitään, sillä hän säästelee enemmän sanoja kuin kahdentoistakillinkisiä… mutta sen verran sain minä selkoa, että presidentin tytär pääsee piakkoin Asplundaa tervehtimään ja kiittämään viimeisestä."

"Haa!… siis on revisori Alm pyytänyt teitä tulemaan tänne sanomaan minulle kaiken tämän!" lausui Amanda, punastuen suuttumuksesta.

"Tämä oli ilkeä sana noin kauniilta tytöltä… suokaa anteeksi minä olin puhumaisillani epäkohteliaasti!… Olisiko hän pyytänyt minua tulemaan tänne, joka aina, ja jokseenkin tarpeettomasti, on varoittanut minua olemasta teille haitaksi ja joka, kun minä eilen rohkenin lukea joitakuita vähemmin jumalisia esirukouksia tuon kristillisen avioliiton yli, ajoi minut ulos, vaikka me aina olemme olleet mitä parhaimpia ystäviä."

Amanda loi silmänsä ales, sillä hän häpesi alhaista epäluuloansa.

"Te lupasitte äsken tehdä jotakin minun hyväkseni", muistutti nyt maisteri.

"Niin, niin", Vastasi Amanda, tuijottaen maahan.

"Noh, siispä pitää teidän paikalla kirjoittaman eräs tarina minun sanojeni jälkeen."

Amanda katsoi kummastellen kerjäläiseen.

"Tarina, niin", kertoi maisteri; "ettehän tekisikään sitä ensi kertaa… Mutta koska meillä ei ole paperia käsillä, voitte kirjoittaa sen johonkuhun lehteen teidän sydämessänne, jollei jo sen kaikki lehdet ole piirustettuna täyteen husaarikannuksia ja kypärintöyhtöjä."

Amanda säpsähti. Ruusu ruusun perään vaaleni hänen poskillansa.

"Niin, kuulkaahan nyt!" jatkoi kerjäläinen. "Oli kerran eräs herttaisen hyvä miesi, jonlaisia harvat ovat ja joka oli ottanut tavakseen tehdä ihmisille hyvää, mikä on suuri tyhmyys, sillä siitä ei saa palkaksi niinkään paljoa, että sillä voisi painaa ales hivuskarvaakaan. Nyt tapahtui eräänä päivänä, että tuo herttainen miesi kohtasi pienen tytön, jolla ei ollut isää eikä äitiä. Tuo herttaisen hyvä miesi antoi tyttöparalle katon pään päälle, vaatteet ja ruuan sekä paljon muuta hyvyyttä, jota ei saa vuokrata huoneenomistajilta, eikä ostaa räätäleiltä saati teurastajoilta. Silloin tapahtui se onnettomuus, että, samoinkuin taideniekka rakastuu omiin luomuksiinsa ja kukkain ystävä niihin kukkasiin, jotka ovat kasvaneet hänen hoitonsa alla, rakastui myöskin tuo herttaisen hyvä miesi kuollaksensa asti kasvatti-tyttäreensä, joka oli kehkeytynyt ihanimmaksi ruusuksi. Mutta nyt on useimmiten noiden ihanimpien ruusujen laita niin hullusti, että ne yhtä mieluisasti kääntävät lehtensä pirulle kuin okansa Herralle, Eräänä päivänä karkasi tuo kaunis tyttö tiehensä muutaman hyvästivoidellun viiksiparin kanssa. Silloin tuli tuo herttaisen hyvä miesi kovin murheelliseksi ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillansa. Ollen milt'ei kuoleman kielissä, tempasi hän kuitenkin itsensä valloilleen, sillä hän ei voinut kuolla, ennenkuin hän oli pelastanut tuon kauniin tytön ja nyhtänyt jokaisen karvan noista voidelluista viikseistä. Mutta kun tuo herttaisen hyvä miesi saapui asianomaiselle paikalle, oli se kaunis tyttö tiessänsä, sillä se lintu-raukka oli huomannut takertuneensa siivistänsä takiaispeltoon myrttilehdon asemesta. Silloin vaati tuo herttaisen hyvä miesi noita voideltuja viiksejä taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja niin ottelivat he toistensa kanssa, että oikein oli hauskaa nähdä."

"Oi, Jumalani! Jumalani!" huudahti Amanda rajusti paisuvin povin.

"Nyt oli tuolla herttaisen hyvällä miehellä kau'an aikaa ollut niin kalpeat ja kuopikkaat posket, että niitä oli nuoren tytön oikein kauhea katsella", jatkoi tarinankertoja; "mutta silloin tapahtui, että muuan mitä kauniin kukkanen puhkesi hänen kasvoillensa — kukkanen, jonka nuppu tosin oli valetusta lyijystä, mutta joka sittenkin voi kerskata mitä veripunaisimmista lehdistä, ja se kukkanen oli kauniin kuin nähdä voi. Mutta katsos, kukkanen oli tuolle herttaisen hyvälle miehelle liian raskas kantaa, ja sentähden kaatui hän maahan ja hajoitti ympärillensä noita kauniita lehtiä. Kun nuot voidellut viiksit sen näkivät, lähtivät ne, viisaasti kyllä, pakoon, jättäen sekä kukan että kukanpoimijan omaan huomaansa."

"Oi! se on kauheata!" lausui Amanda, peittäen kasvonsa käsillään.

"Silloin tuli sinne muuan kerjäläis-raukka", jatkoi tarinankertoja, "ja kun hänestä näytti liian monta lehteä puhkeavan tuosta pienestä nupusta, päätti hän säästää niitä parempiin aikoihin ja rupesi hän siis hoitamaan tuota herttaisen hyvää miestä. Mutta nyt on tuossa kalpeassa poskessa elävä todistus siitä, että ne kerta ovat olleet kukoistavat ja kauniit."

"Tämä arpi on siis… mutta… mutta sehän oli seuraus eräästä lankeamisesta portaissa, niin on hän itse kertonut minulle!" tankkasi Amanda.

"Aivan niin, portaissa", vastasi kerjäläinen, "mutta hornaan johtavissa portaissa, joita myöten hän juoksi ales tempaamaan sieltä erään pienen tytön, joka on luotu taivasta varten. Mutta tarina ei ole vielä lopussa… Näin kului muutamia vuosia. Nuot voidellut viikset sievistivät itsensä taaskin uudella helvetinkivellä ja tekivät noita uhkahyppyjä uusien sampanjalasien ja uusien ruusuhuulien parissa, aivan niinkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut. Mutta sen herttaisen miehen sydän pysyi yhä murheellisena. Silloin tapahtui, että Herra Jumalamme, joka aina hallitsee niin kummallisesti tässä maailmassa, salli uuden ihmeen tapahtua maan päällä. Tuo nuori tyttö heräsi kuolleista. Mutta hän ei herännyt köyhänä eikä turvattomana lapsena, vaan oli sen sijaan rikas ja ylhäinen nainen ja niin kaunis, ettei hänen vertaistansa voitu löytää maailmassa. Kun nuot voidellut viikset nyt saivat sen kuulla, juoksivat ne pyytämään palkintoa hyvästä työstänsä. Ja katsos, ne saivat, mitä ne pyysivätkin. Mutta tuo herttaisen hyvä miesi, hän sai pitkän nenän, ja oli tämä nenä niin pitkä, että hän sen varjoon voi peittää muiston siitä ainoasta kukasta, jonka hän oli saanut; ja sen sai hän siitä, että hän oli ollut niin herttaisen hyvä."

Soitanto, jota sillä välin, kuin kerjäläinen kertoi tarinaansa, oli siirtynyt etäälle ja vähitellen mennyt kuulumattomiin, tuntui uudestaan, tullen yhä lähemmäksi; mutta sen valittavan kujerruksen sijaan, jota ennen on soitettu, kaikui nyt mitä vilkkaimpia riemusäveleitä. Pian tuli myöskin näkyviin tuo komea pursi.

"Ah! tuossahan se komeus palajaa takaisin!" huudahti kerjäläinen; "nostakaa taaskin ilmaan tuo pieni, valkonen liina; viuhtokaa, löyhäyttäkää niin, että tuo kaunis metsäkyyhkynen häirittynä lemmenpuuhissansa pakenee surullisella kuherrukselia Lof-salon lehdosta!… Joutukaa, juoskaa tuomaan tänne yksi noista hienoista morsiusraideista, tarttukaa siihen molemmin käsin ja liehuttakaa sitä kahdeksantoista vuotiaalla voimallanne niin, että se näkyy ja kuuluu koko seljän yli!… Tiedättekö mitä se merkitsee?… Sehän merkitsee suurinta riemua ja suurinta lempeä… Mutta kun olette viuhtoneet käsivartenne väsyksiin, antakaa sitte minulle tuo hieno raiti, että saan ripustaa sen erään kunniallisen miehen huoneen akkunan eteen, sillä silloin merkitsee se murhetta ja kuolemaa!… Onhan kaikki tuo, kuten olla pitääkin, sittenkuin kiitollisuus karkoitettiin maan päältä."

Tämän sanottuansa katosi kerjäläinen.

Amanda seisoi liikkumattomana paikallansa rannalla. Sanomattoman kirkas loiste näyttiikse hänen kauniilla kasvoillansa. Näytti ikäänkuin olisi hän kuunnellut jotakin.

"Mitä?"

Kuunteliko hän aironloisketta ja soitantoa tuosta komeasta purresta, joka samassa vitkallisesti viilsi hänen ohitsensa?

Ei, hän kuulteli erään sydämen tykytystä, jonka hän oli kuulevinansa sen matkan päästä metsiä, aaltoja ja tuulia, jotka eroittivat hänet siitä rinnasta, jossa tämä sydän sykki.

"Amanda!" kuului ystävällinen ääni hänen läheltänsä.

Hän kääntyi sivulle päin ja kohtasi presidentin iloiset silmäykset.

"Yksi päivä ennemmin tahi myöhemmin, onhan se saman tekevä", lausui tämä; "annanko ma luutnantti Räyel'ille merkin, että hän laskee laiturille?"

"Ei, ei!" huudahti Amanda kiivaasti, jonka jälkeen hän tarttui isänsä käsivarteen ja johti hänen rannalta metsän reunaan.

"Lapseni, minä en ymmärrä sinua", selitti presidentti, silmäillen häntä kummastuneen näköisenä.

"Oi, onpa ollut kau'an, sangen kau'an siitä, kun itsekään olen ymmärtänyt itseäni", vastasi Amanda; "mutta kuinka onnellista, kun järki selkenee, ennenkuin on liian myöhää!"

"Sinä lausut arvoituksia, lapseni!"

"Arvoituksia, niin", kertoi Amanda; "mutta minä olen selvittänyt nämät arvoitukset, isäni!"

"Ja näiden selvitys on?"

"Kiitollinen uhrauksitta… onnellinen häpeättä", Vastasi tyttö, kyyneleen toisensa perään vieriessä hänen ihmeen kauniista silmäparistansa.

"Kuinka oletkin liikutettu, tyttöseni!"

"Niin, minä tahdon itkeä, isäni, ensi kerran todellisesta ja sydämessäni asuvasta ilosta!"

Sill'aikaa jatkot tuo komea pursi romantilaista paluu-matkaansa pitkin Lof-salon kaunista rantaa. Kaunis, täysiääninen soitanto helähteli yhtä vilkkaasti ja iloisesti. Tuo uljas husaariupseeri seisoi vielä suorana purren perässä. Vähitellen alkoi hänen äsken niin loistava silmäyksensä synkistyä, ja yksi syvä ryppy toisensa perään ilmestyi hänen majesteetillisesti kaarevalle otsallensa.

Soittajat, jotka huomasivat muutoksen tuon nuoren, anteliaan herran kasvoissa, katselivat pelvolla ja levottomuudella toisiansa, kentiesi siinä luulossa, että he soittivat väärin.

Kolmaskymmenesviides luku.

Maantiellä.

Iltapuolella seuraavana päivä makasi kaksi törkeännäköistä, epäluuloa herättävää miestä vierekkäin erään kuusen juurella, joitakuita kyynäriä Lof-salon pappilan länsipuolella olevasta maantiestä. Muutamain tien vieressä taajaan kasvavain katajapensaiden peitossa voivat he kuitenkin itse nähdä kaikki mitä tiellä tapahtui. Nuot molemmat miehet, joista toinen oli kasvultansa paljon rotevampi toistansa, joka kuitenkin oli tavallisen miehen mittainen, olivat paidanhihaisillansa, mutta vieressänsä oli heidän nuttunsa levällään, jotka olivat paljon siistimpiä, kuin olisi voinut odottaakaan henkilöillä, joilla on senlaiset paidanhihat.

"Vai niin, sinä sanot olevan hyvän olla eteläisessä kuritushuoneessa?" kysyi rotevampi miesi.

"Aivan hyvä, veliseni", vastasi toinen; "sitä kieltäminen olisi vääryys."

"Täytyy aina olla oikeutta rakastava… sanalla sanoen, saako siellä syödä vatsantäydeltä?"

"Herra armahtakoon, kuinka saakin, ja piru vie päällikön ja sen, jonka toimena ruuanlaittaminen on, jos joku herra vankeushallituksessa huomaa keiton pohjaanpalaneeksi."

"Hyvin, veliseni, niin sen pitää oleman."

"Vähintänsäkin kerta viikossa tulee joku noista herroista Långholm'iin."

"Katsomaan kultapoikiansa?"

"Niin kyllä… silloin kysytään meiltä aina, josko meillä on jotakin muistutettavaa… Saat uskoa minun senlaisissa tilaisuuksissa olleeni päällikön ja niiden muiden silmätikkuna."

"Kuinka niin?"

"Niin, näetkös, heti olin minä kuin nuoli esillä"…

"Ja toimitit päällikölle ja niille muille lämminleipää?"

"Siitä voit olla hyvilläsi… Milloin oli sillit happamia, milloin oli kokkareita puurossa, milloin liian vähän sianlihaa rokassa, milloin liian paljon vettä maidossa, ja niin edespäin."

"Lempo sinua, sinä herkkusuu!… Noh, entä vielä?"

"Ei mitään muuta kuin että nuhteita sateli päällikön ja niiden muiden korvien ympäri niin, että oli hauskaa ja hupaista kuulla."

"Silloinpa olisi ollut mieluista nähdä, minkä näköisiä he olivat kasvoiltansa."

"Kyllä kaiketi; he olivat punaiset kuin kukko naamaltansa… minä huusinkin aina kukkelikuuta, kun tuo kunnollinen vankeushallituksen jäsen oli mennyt matkoihinsa."

"Niin, niin, sillä lailla sitä on meneteltävä… Noh, saitteko siellä paljonkin ylimääräistä kestitsemistä?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Saitteko paljonkin istuinmukuloillenne?"

"Oletko hupsu!… Senlaista ei käytetä Långholm'issa… Lyödä vankia!… Ei, ei, se peli ei vetele… Se on kaartilaisten eikä kunniallisten ihmisten ruokaa."

"Karlsten'issa ei oltu niin tarkkoja siinä suhteessa… Se on seuraus, kuu asutaan liian kaukana Tukholmasta… Jokaisessa linnassa pitäisi olla kuninkaallinen vankeushallitus, silloin kävisi varmaankin kaikki siivommin, ja voisi niissä ehkä viihtyäkin paremmin kuin nyt."

"Ah niin, heillä on niin suuri huolenpito meidän hauskuudestamme ja menestymisestämme… Viime talvena tapahtui se onnettomuus, että eräs vanhempi kuritusvanki, joka hakkasi kiviä, sattui saamaan kivisirpaleen silmäänsä, ettei hän voinut nähdä sillä enään."

"Noh?"

"Silloin nostettiin kysymys, että kaikki kuritusvangit, ollessaan senlaisessa työssä, saisivat paksulasiset silmälasit varjellakseen silmiänsä."

"Kas, mitä tuhannen perkeleen keikastelijoita teistä sitten olisi tullutkin!"

"Kuinka tuolle ihmisraskaalle esitykselle sitte kävi, en tiedä, sillä minä karkasin heti sen jälkeen… Melkein samaan aikaan, vaikka toiselta taholta, tehtiin esitys, että vangit asetettaisiin sotalain alaisiksi."

"Ovatko he kirottuja?"

"Ja sangen läheltä piti, ett'ei se tapahtunut."

"Noh, eipäs nyt hullumpaa"…

"Mutta voitko arvata syytä siihen, miksi siitä ei tullut mitään?"

"En."

"Niin, näetse, sotilaat panivat itsensä vastaan ja kovasti panivatkin."

"Oh, onko se mahdollista!"

"Onpa vaan… herrat sotaupseerit arvelivat tulevan häpeäksi sotilaille, jos Vangit olisivat saman lain alaista kuin he."

"Ha, haa!… Jumala siunatkoon heitä siitä tyhmyydestä."

"Hyvänen aika! jos siviliherrat ajattelisivat samalla rehellisellä tavalla kuin sotaupseeritkin, voisi tapahtua, että me vihdoin pääsisimme kaikesta lainalaisuudesta."

"Ei minulla puolestani olisi mitään sitä vastaan."

"Mutta kuitenkin ovat nuot talonpoikaistöllöt saakelin naurettavia", huomautti pienempi miesi; "en voi kieltää, että minun joskus tuli heitä surku."

"Kuinka niin?"

"Tiedäthän, näetse, että jos kuka vanki yrittää karkuun, saa sotamiesi ampua häneen."

"Sen kyllä tiedän."

"Mutta, näetkös, jos hän ampuu tämän kuoliaaksi, vie piru hänet karvoinensa päivinensä."

"Siinä en minä näe mitään pahaa."

"Onpa jokseenkin vaikeata saada sattumaan juoksevan ihmisen joko käsivarteen tahi sääreen, ja sentähden pitää talonpoikaistöllö parhaimpana ampua reikiä ilmaan."

"Se jouduttaa tietysti juoksevan käpäliä."

"Niin kyllä, Ja, ha, haa!"

"Kaikki tämä tapahtuu meidän hyväksemme ja viihtymiseksemme, velikultani."

"Kuinkas muutoin… Hänpä ei, lempo vieköön, ollutkaan mikään kollo, joka suunnitteli tuon asetuksen… enpä olisi itsekään voinut keksiä sen parempaa."

"Sen kyllä luulen", lausui rotevampi heistä. "Kuitenkin tuntuu minusta, että teillä, senlaisia hutiloita kuin te kaikki tyynni siellä eteläisessä kuritusvankilassa olettekin, on liian hyvä olo."

"Hutiloita?" kertoi hänen heiveröisempi toverinsa; "hoh, hoh, veliseni! Tosin käyttäytyvät he kuin hölmöt heti sinne tultuansa… mutta kunpahan saavat olla siellä jonkun ajan, eivät he enään ole teerenpoikia, hekään… Minä näytän sinulle ensi yönä, olenko minä mikään hutilo."

"Tässä viruminen yöhön asti käy jokseenkin pitkälliseksi."

"Noh,. mitä pitäisi meidän sinun mielestäsi tekemän?"

"Olisipa minulla hyvä halu hiukan uinahtaa."

"Tee se… mutta ota ensin itsellesi joitakuita kulahduksia pullosta, niin nukut kuin keittiöpiika."

"Maljasi siis!" huudahti tuo unelias jättiläinen ja vei suullensa pullon, jonka hän oli vetänyt nuttunsa lakkarista; "mutta mitä se oli!" lisäsi hän, ottaen pullon huuliltansa, "etkö kuullut mitään?"

"Vaiti, maltahan… siellä tulee vaunut."

"Niin, sinä olet oikeassa… ne ovat varmaankin vaunut."

"Eivätkä ne olekaan talonpoikaisvaunut, siihen saat luottaa."

"Ne jyrisevät kuin ukkonen."

"Miltä taholta?"

"Lännenpuolesta… senhän mahtanet kuulla, sinä kärvennetty ankka!"

"Mitäs sanot, jos me"…

"Mitä tarkoitat?"

"Jos me olisimme olevinamme tullipalvelijoita ja"…

"Tällä ajalla päivästä… mahdotointa! Isä Jumala ei muistanut meitä, luodessansa suvi-illat."

"Tuolta ne tulevat… makaa alallasi, ja katsokaamme, mikä henkilö hän on."

Isot ja komeat, avonaiset vaunut uljailla, mustilla hevoisilla, ajomiehellä ja kahdella palvelijalla vieri, tullen lännestäpäin, samassa molempain miesten ohitse.

"Näitkö kuka vaunuissa istui?" kuiskasi pienempi miesi.

"Kuolema ja kirous! se oli presidentti Elgklo", vastasi rotevampi, joka oli pistänyt päänsä katajapensaiden väliin.

"Hän matkustaa siis pois!" jupisi toinen alakuloisena.

"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni", mörisi hänen toverinsa; "minä olisin valmis halkaisemaan pääni tuohon kiveen… minä voisin raivostua."

"Matkustaa pois juuri nyt!"

"Niin, eikö voi tulla hulluksi!"

"Matkustaakohan hän kaupunkiin?"

"Hän oli täydessä virkapuvussa… hänellä oli töyhtöhattu päässänsä."

"Ah, hän matkusti varmaankin Drottninghoim'iin… siellä on illalla kemut linnassa."

"Sinä olet oikeassa… kuninkaalliset ovat tulleet maalle… hän matkusti sinne."

"Siinä tapauksessa palajaa hän yöksi kotia… kärsivällisyyttä ja hyvää rohkeutta!"

"Käsittämätöintä, kuinka kaikki aina voi käydä vastoin… Siitä asti, kun tulin Karlsten'istä, olen liikkunut kuin käärme muurahaispesässä… jollei ole ollut yksi este, niin on ollut toinen… ei, toista nuti kova-onnista ihmistä kuin minä olen, ei löydy."

"Ruikailethan sinä kuin vanha ämmä, veli Broms… eihän vaivatta saada mitään tässä maailmassa, ja kävihän se meiltä kuin tanssi toissa yönä, kun teimme sisämurron Hallituskadun varrella olevaan hohtokivimyymälään… Se oli, sydänvereni nimessä, kaunis saalis!"

"Entä eilen sitten… kävikö se kuin tanssi eilenkin?"

"Eilen?… mitäs merkillistä eilen oli?"

"Vai niin, sinä et ole muistavanasi valkoista repoa."

"Lunqvist'iä?… hoh! sepä nyt olikin vähäpätöinen seikka!"

"Oliko se vähäpätöinen seikka, ett'en saanut häntä kiinni, enkä vääntää hänen niskojansa nurin?"

"Olisitko sinä tullut siitä sen rikkaammaksi?"

"Olisinhan minä kertakin päässyt rauhaan siitä konnasta, joka on koko kevään ja kesän ollut minun kintereilläni… Minä menen kaikessa viattomuudessani Uudentien varrella olevaan 'Kolmen Silakan' kapakkaan, jossa minä paljon vakoilemisen perästä olen saanut tietää hänen oleskelleen; mutta, näetkös, silloin on hän jo mennyt matkoihinsa puolen tuntia ennen minun tuloani… Eikö senlaisesta jo voisi syöstä tulta?"

"Hänellä oli vainua sinun nyrkeistäsi, senhän ymmärtänet."

"Ei kyllin siinä, että poliisin verikoirat ovat jäljessä, jos mihin menee, mutta tuo myöskin… Onpa oikein Jumalan onni, että olen näinkin kau'an saanut olla vapaaherrana, mutta"…

"Tiedätkö, minun mieleeni juolahtaa jotakin", keskeytti kuritushuoneelainen.

"Mitä sitte?"

"Jos presidentti meni Drottningholm'iin, ei hän palaja pieltä ennenkuin aamupuoleen… kuninkaalliset syövät iltaisensa tavallisesti vasta aamupuhteella… eikö niin?"

"Aivan niin, se on selvää, että hän jää pois koko yöksi", vastasi Broms, ojentaen jyhkeitä käsivarsiansa jonkinmoisella alakuloisuudella; "mutta joll'en minä tänään olisi saaressa, olisi hän varmaankin maata kellinyt kotonansa, siitä olen minä vakuutettu… se on yhtäläistä kuin ainakin, kirotun yhtäläistä!"

"Mutta minulla on sukkela esitys tehtävänä", vakuutti kuritushuoneelainen.

"Lörpöttele sinä sill'aikaa, kun minä makaan", vastasi Broms haukotellen niin, että metsä kaikui.

"Me käymme presidentillä hänen poissaollessansa… mitä sinä siitä sanot?"

"Se ei maksa vaivaa", arveli Broms; "kaikkein parhaimmat tavarat on hänellä varmaankin mukanansa… tuota suurta hohtokivisormusta, jota hän kantaa sormessansa, en tahtoisi menettää mistäkään hinnasta maailmassa."

"Mutta niin hyvin varustetussa huoneessa, kuin hänen on, löytyy luultavasti paljon jäljelläkin, joka ei ole halveksittavaa… Muistapa vaan, että hänen luonansa saattaa viipyä kokonaisen illan ja yönkin häiritsemättä, ja sehän mahtane olla mukavampaa kuin täällä viruminen ja ilmaa haukkaaminen sekä muurahaisten korviinsaaminen… Mutta tiedätkö, mitä me tulemme tekemään, saatuamme täyteen vatsamme ja lakkarimme?"

"Se ei koske minuun."

"Me sytytämme huoneen tuleen."

"Sinäpä sanoit jotakin!" huudahti Broms, nousten äkkiä istuvallensa; "sepä oli tulinen miete, veliseni!"

"Se tulee opettamaan sitä herra-hyvää toisen kerran pysymään kotona vieraita saadessansa", arveli kuritushuoneenlainen.

"Sinä olet Långholm'in kunnia… minun pitäisi suuteleman sinua, sinä kunnon kehveli!"

"Siis rivakkaasti matkaan!" huudahti Långholm'in kunnia, nousten seisovillensa maasta ja heittäen nuttunsa käsivarrelleen; "pian tulee hämärä, ja minä luulen ilotulituksen tulevan näyttämään somalta."

"Vaiti!… taaskin tulee joku tiellä", ilmaisi Broms, nyhjäisten toveriansa kylkeen.

"Minä luulen… kyykistykäämme maahan."

"Se on joku ratsastaja… hevosen kaviot kopsavat vastahiekoitetulla tiellä… varmaankin joku rakuuna… minä kuulen sapelintupen lompsavan hevosen kupeisiin."

"Vaiti!"

Eräs vastapäätä tuleva ratsastaja riensi molempain rosvojen ohitse.

"Sepä oli piru lentämään", muistutti Broms, "aivan kuin olisi suden lenko iskenyt kiinni hevosen häntään."

"Näitkö sinä mikä virkapuku hänellä oli?"

"En, mutta kyllä se oli joku sotilas, eräs oikeutettu murhamies, kuten minun ystävälläni, maisterilla, on tapana sanoa."

"Mikä lintu sinun ystäväsi, maisteri, on?"

"Hän on yksi, jolta minä muserran solisluun heti, kun saan hänet käsiini."

"Jos sinä saisit vallita, jäisivät pian kaikki ihmiset ilman niska- ja solisluuta."

"Ajattelepas, että minä tulin sen konnan luokse viime keväänä niin nälissäni, että olisin ollut valmis kaivamaan jäkälettä aidanseipäästä… Hänen luonansa esitettiin minut tuolle presidentille, jonka minä ensin aijoin nielaista, mutta sitten päästin menemään nuolematta ystäväni, maisterin, esirukouksista… tuo painaa vielä kuin kippunta harkkorautaa minun omaatuntoani… Nyt sovittiin, että minä jäisin asumaan ystäväni, maisterin luokse, jolla on pieni huone, sangen rattoisa, jos siinä vaan olisi tulisija ja akkuna… Minä laskeuin makuulle, ja minun ystäväni, maisteri, meni ulos ostamaan paloviinaa ja olutta, sillä näetse, minä olin tingannut itseni sekä ruokaan että asuntoon… Minä heräsin kuitenkin pian, nousin jalkeilleni ja menin akkunaan kurkistelemaan hiukan ympärilleni, sillä, ymmärrätkös, minä asuin ennen siinä talossa rakkaan Saarani kanssa… Saara parka! hän istuu nyt neljän seinän välissä kehräämässä kaikkea muuta kuin sukkia… Parhaallaan kun istun ja töllistelen kuin varpunen ruispeltoa, näen ystäväni, maisterin, tulevan poliisi ja puolen tusinaa laivanpurkajia muassaan, joilla oli suuret rusikkasauvat kädessään."

"Suotuisia vieraita!" muistutti kuritushuoneelainen.

"Koska me nyt olimme sopineet keskenämme, ett'ei hän saisi kutsua keitään vieraita minun tuliaisilleni, ja minä sitä paitsi vastenmielisesti oleskelen noin kehnossa seurassa, luikin minä ajoissa matkoihini, mutta vannoin ystäväni, maisterin, jonakuna päivänä saavan maksaa kestingin."

"Nyt rupeaa tuulemaan; pidän parhaana ottaa nutun ylleni", lausui kuritushuoneelainen.

"Saadaanpa nähdä, että tämä tuuli ennustaa sadetta", vastasi Broms, "sadetta juuri kun meidän pitäisi toimittaa tulitusta… tavallinen vastoinkäymiseni… aina yhtäläistä, kirotun yhtäläistä…"

Näin puhuen etenivät nuot kaksi rosvoa yhä enemmän siitä paikasta, jossa he olivat levänneet. He menivät läntiseen suuntaan soiden ja metsätöyräiden yli, täten välttäen kaiken maantiellä kulkemisen.

Mutta tuskin olivat nämät kadonneet näkyvistä, kun joukko talonpoikia ilmestyi, tullen lähellä olevasta pappilasta. He olivat työvaatteissa ja varustettuina kirveillä, ikäänkuin olisivat he juurtajaksain menemässä metänhakkuuseen.

Heidän seurassansa oli eräs pieni mies, joka vaalean tukkansa yllä kantoi vahakankaasta tehtyä päähinettä, aivan sen näköistä, kuin kuljeksivaiset kunnon sällit tavallisesti pitävät.

Tuolla pienellä kunnon sällillä oli rumat, kierot silmät, jotka kuitenkin vilkuivat vilkkaasti joka taholle, ja hänellä oli arpikin vasemman silmän alla, jota ei myöskään suurin julistanut omaajaansa. Mutta hän oli sangen iloinen ja puhelias, tarjosi nuuskaa ja suutupakkaa vasemmalle ja oikealle sekä näytti sanalla sanoen olevan koko tuon talonpoikaisjoukon sielu.

Kolmaskymmeneskuudes luku.

Paviljongissa.

Erään suuren, englantilaisen pianon edessä, joka oli runsaasti koristettu kullalla ja näkinkuorella, istui Amanda. Hänen sormensa leikittelivät näppäimillä, voittaen nämät huikaisevassa valkoisuudessa, ja ihanimmat sävelet, heleimmät soinnut, tulisen mielikuvitelman ja rauhoitetun sydämen synnyttämät, täytti tuon pienen, mutta ruhtinaallisella komeudella sisustetun huoneen.

Etehisen ovelta kuului kolketta, ja Amanda heitti näppäimet, käänsi kasvonsa oveen päin, jonka kynnyksellä näyttäytyi hänen kamarineitsyensä, eräs nuori ja sangen sievä tyttö.

"Mitä sinä Mari-hyväni tahdot?" kysyi hänen haltijattarensa.

"Minä tahdoin vaan kuulustaa, josko mamsellilla olisi jotakin käskemistä."

"Enhän minä ole soittanutkaan, tyttöseni… sinulla on jotakin muuta mielessäsi… mitä sinä haluat."

Kamarineitsyt, joka nähtävästi oli hämillänsä, tankkasi joitakuita epäselviä sanoja.

"Sinä olet mureissasi siitä, ett'et sinä saanut mennä muiden kanssa Drottningholm'iin", lausui Amanda.

"Ah, niin, se olisi ollut niin hauskaa, niin"…

"Ja sinulla olisi ollut sydäntä jättää minut yksin kotia?"

"Ah, ei!… mutta minä ajattelin, että kun presidentin vaunut palajavat palvelijain kanssa, minä sitten saisin mennä linnan luokse, sillä siellä sanotaan tulevan niin kaunis ilotulitus, ja kaikki kuninkaalliset ovat siellä."

"Sen sinä saat, Mari… Tänään tahdon minä kaikkien olevan yhtä iloisten, kuin itsekin olen."

"Ah, kuinka se on hauskaa!"

"Vaiti! Etkö sinä kuullut hevoisen nelistämistä?" kysyi Amanda kuunnellen.

"Kuulin, luultavasti tulee vieraita."

"Varmaankin on se hän!" huudahti Amanda, nousten pianon äärestä, "se on revisori Alm… hän tuli siis maata myöten, eikä vesitse, kuten hän lupasi kirjeessään."

"Se ruma miesi!" huudahti kamarineitsyt.

"On minun sulhaseni", vastasi hänen haltijattarensa hymyillen.

"Oi, Jumalani! mamselli laskee vaan leikkiä… hän, jolla on tuo ilkeä arpi poskessa"…

"Tulee muutaman viikon kuluttua minun aviomiehekseni", sanoi Amanda sellaisella innolla, kuin olisi se hänestä erinomaisen hauskaa saada itse julkaista tämän seikan; "joudu ales ottamaan vastaan hänen hevoistansa… se tulee olemaan rangaistukseksi sinun epäkohteliaisuudestasi sille jalolle ratsastajalle."

Tuo hämmästynyt palvelijatar meni äkkiä huoneesta.

Amanda riensi kuistille loistavin silmin ja mitä ihanimmat ruusut poskillansa.

Koko läntinen taivaanranta oli tulimeren näköinen. Tämä oli laskeuvan elokuunauringon hyvästijättösilmäys maalle.

Amandan silmät etsivät pihaa ja huomasivat pian erään vaahtoisen, kovin läähättävän hevoisen, joka seisoi kiinnisidottuna puutarhan veräjällä. Hänen silmäyksensä synkistyivät, ja ruusut vaalenivat hänen poskillansa, sillä se satulaloimi, joka oli kiinnisidotun hevosen seljässä, oli liian komea ja loistava kuuluakseen kenenkään sivilivirkamiehen hevoselle.

Tuskallisen levottomuuden valtaamana vetäysi hän kuistilta takasin huoneesen, pysähtyen keskelle lattiata, epäröivänä, mitä hänen tulisi tehdä, sillä hän aavisti, kuka ratsastaja oli.

Samassa aukaistiin ovi kiivaasti, ja kamarineitsyt syöksyi sisään.

"Siellä on eräs vieras upseeri", ilmoitti hän; "eräs vieras upseeri, joka"…

"Ei, hän ei ole mikään vieras", keskeytti häntä eräs husaaripuvussa oleva nuori mies, joka, työntäen kamarineitsyen syrjään, tunki sisään huoneesen.

Amanda peräytyi muutaman askeleen takaperin ja silmäili äänettömänä hämmästyksestä tuota sisääntunkevaa, jonka puheentapa ja liikunnot osoittivat mitä kiihtyneintä mielentilaa.

"Presidentti ei ole kotona", sanoi hän hetken vaiti oltuaan, jolla välillä hän hiukan oli toipunut.

"Minä tiesin sen… mutta minä en etsikään häntä", vastasi upseeri.

"Minua te ette voi etsiä."

"Niin, teitä minä etsin."

"Mahdotonta!"

"Te mahdatte huomata, suloisin neitsyt", lausui upseeri kamarineitsyelle, "että minulla on jotakin kahdenkesken puhuttavaa teidän mamsellinne kanssa."

"Mari jää sisään!" käski Amanda ja lähestyi sitten, hehkuvana suuttumuksesta mutta arvollisuudella tuota odottamatonta, mutta raivoisaa vierasta.

"Noh, niin, jääköön hän sisään!" sanoi Räyel; "mielelläni minun puolestani ja myöskin vahingotta teille, jos hän, nimittäin ei ymmärrä ruotsia."

Amanda antoi merkin kamarineitsyelle, joka oukamustuneena ja hämmästyksissään meni huoneesta, ei kuitenkaan heittämättä syrjäsilmäystä tuohon nuoreen sotilaaseen, jonka loistava virkapuku, kaunis vartalo ja säännölliset kasvot näyttivät järin olevan hänen mieluisiansa.

Tämän poismentyä alkoi Amanda vakavalla äänellä:

"Herra luutnantti, minä arvelen teidän jo jäljestäpuolenpäivänä tavanneen teidän isänne, kauppaneuvoksen?"

"Niin, minä olen tavannut isäni", vastasi Räyel, hiukan hämillänsä hänen vakavasta ryhdistänsä.

"Ja että te siis tiedätte tuloksen hänen täälläkäynnistänsä edelläpuolenpäivänä?"

"Niin, minä tiedän sen."

"Sittenpä minusta jo tuntuu sangen kummalliselta, että te enään siitä huolivatta käytte tässä talossa… Jos tähän lasketaan lisäksi, että te tällä ajalla vuorokaudesta, lupaa pyytämättä ja milt'ei väkisin tungette erään naisen rauhalliseen asumukseen, käyttäen hyväksenne sen poissaoloa, joka on hänen luonnollinen suojelijansa ja ystävänsä, silloin tulee teidän tekonne vieläkin käsittämättömämmäksi… ja kun te samalla rohkenette solvaista häntä hänen omassa huoneessansa ja lisäksi erään palvelijattaren läsnä ollessa, silloin muuttuu se epäritarilliseksi vieläpä alhaiseksikin, herraseni!… Että te menisitte niin pitkälle, sitä en ole koskaan rohjennut aavistaa katkerimmissakaan unelmissani."

Tuo nuori miesi tuijotti häneen, liikuttaen huuliansa, ikäänkuin tahtoisi hän puhua, mutta puuttui sanoja ajatuksillensa. Se tyyneys, jolla Amanda oli puhunut, oli silmänrävähdykseksi tykkänänsä poistanut hänen tavallisen lipeväisyytensä.

"Ja kuitenkin annan minä teille kaikki anteeksi", jatkoi Amanda, "tahdon unohtaa kaikki, jos te nyt menette tiehenne ja annatte tämän meidän kohtaamisemme olla viimeisen."

"Ei, se ei voi olla mahdollista!" lausui vihdoinkin Räyel, lyöden kädellään otsaansa, "ei, ei!… minä en uskoisi sitä, vaikka Jumala itse olisi sen sanonut."

Ääni hänen sanoissansa sekä hänen kasvojensa liikkeet erosivat nyt suuresti siitä samalla kertaa kiukkuisesta ja kevytmielisestä, joka hänellä oli sisääntullessansa. Mutta tämä on mielenominaisuus senlaisilla luonteilla. Kyynelehtevää naista polkevat he jalkainsa alla; mutta korskean naisen antavat he polkea itseänsä.

"Amanda! olipa kuitenkin aika, jolloin sinä lemmit minua", lausui Räyel suurella hellyydellä, tavoittaen kädellänsä hänen kättänsä.

Amanda värisi ja vetäytyi vaaleten takaperin.

"Niin, sinun täytyy tulla omakseni! sinä et voi tulla kenenkään toisen omaksi kuin minun!" jatkoi Räyel palavin silmin, lähestyen häntä, tietysti rohkaistunna hänen silmänräpäyksellisestä alakuloisuudestansa.

"Minun täytyy siis suoraan sanoa teille sen, mitä kuulemasta minä aijoin säästää teitä kumminkin minun suustani", jäähdytti häntä Amanda; "varhain tänä aamuna, ja ennenkuin kauppaneuvos vielä oli ennättänyt saada minun vastaukseni, lähetin minä kirjeen revisori Alm'ille… Tässä kirjeessä tarjosin minä pyytämättä hänelle, mitä minä pyydettynä teiltä kielsin."

"Kuolema ja kirous!" sanoi luutnantti, horjuen uudestansa masennettuna takaperin.

"Loukattu itserakkaus kiroilee, mutta todellinen rakkaus kärsii hiljaisuudessa", sanoi Amanda, "sen haavan, jonka minä olen saattanut teille, parannatte te pian jonkun uuden uhrin kyyneleillä."

"Sinä et voi lempiä häntä! ei, sitä et sinä voi tehdä!" huudahti Räyel epätoivossansa.

"Olipa aika, jolloin minä erehdyin tunteistani häneen samoinkuin hänen tunteistansa minuun", lausui Amanda yhä tyyneenä; "suurinta kunnioitusta ja kiitollisuutta tunsin minä aina häntä kohtaan, mutta minkäänmoista hellempää suhdetta en minä kuitenkaan ajatellut, osaksi siitä syystä, että minä pidin itseäni kelvottomana sen jalon miehen rinnalla ja osaksi, koska minä luulin, ettei hänellä voinut olla minkäänmoisia lämpimämpiä tunteita minua kohtaan, kuin mitä isä tuntee harhateille joutunutta lastansa kohtaan, sillä te olitte aina kuin varjo minun ja hänen välillänsä… Silloin sain minä isänne kautta teidän tarjoumuksenne ja silloin kohousi minun rinnassani ääni, jota minä en tähän asti ollut oivaltanut, ja tämä ääni vaati minua ensin kysymään neuvoa tässä minun tulevaisuudelleni niin tärkeässä asiassa… minusta näytti ikäänkuin olisi hänellä yksin oikeus päättää minun kohtalostani ja ikäänkuin riippuisi kaikki hänestä."

"Haa, minä ymmärrän! hän on panetellut minua… surma hänelle!"

"Ei pahaa sanaakaan lausunut hän teistä… ei myös sanaakaan hänen todellisista tunteistaan minua kohtaan… En tiedä, mistä se tuli, mutta minä tunsin itseni ikäänkuin petetyksi toiveissani, tunsin mieleni pahoitetuksi, ja me erkanimme nähtävällä kylmyydellä toisistamme… Silloin etsi minun ajatukseni teitä vaikka vastahakoisuudella ja häpeällä… minä huomasin, ett'en minä koskaan voisi lempiä teitä ja että minun avioliittoni teidän kanssanne tulisi olemaan minun parempain tunteideni turmio… minä tunsin itseni onnettomammaksi kuin koskaan ennen olin ollutkaan… Mutta taivas armahti minua ja aukaisi minun silmäni… ja ensi silmänräpäyksestä, kun tunsin olevani välttämätöin hänen onnellisuudellensa, ensi hetkestä kun tiesin hänen voivan lempiä minua ja tahtovan ruveta aviomiehekseni, päätin tehdä hänet niin onnelliseksi, kuin vaimo voi, ja minä tulen onnistumaan ahkeroimisessani, sillä Jumala on kanssani, vaeltaissani sen jalon miehen rinnalla."

"Armoa, armoa, Amanda!" rukoili Räyel, langeten Amandan eteen polvillensa; "säälikäätte minua!… Vielä ei ole myöhäistä… Sinutta en voi elää!"

"Minä en voi elää teidän kanssanne, ettekä tekään minun kanssani, sillä me emme voi koskaan kunnioittaa toisiamme", vastasi Amanda; "mutta minä tahdon muistella teitä lempeydellä ja sovinnollisuudella… Erotkaamme… jääkäätte hyvästi!"

Tätä sanoessansa lähestyi hän erästä perähuoneesen johtavaa ovea.

"Noh, niin!" huudahti Räyel, nousten kiivaasti seisovillensa; "tulkoon siis minun kostoni tehokkaammaksi kuin minun rakkauteni!"

Amanda pysähtyi ja kääntyi takasin, silmäillen Räyel'iä hämmästyksenä.

"Sinä et voi elää ilman miehesi kunnioitusta", jatkoi tämä epätoivon järkähtämättömyydellä silmissänsä; "minun vallassani on tehdä tämä kunnioitus tyhjäksi, ja, hornan nimessä, minä tulen sen tekemäänkin!… Minä tahdon seurata sinua kuin varjo… minä tahdon huutaa maailmalle: tuossa hän menee, hän, joka kerran on levännyt minun käsivarrellani, hän, joka on palanut lemmestä minun rinnoillani ja ollut hurmaantunut minun suudelmistani!… ha, haa!… kunnioitus tulee juoksemaan kujajuoksua naurun ja pilkan välissä, kunnes se lopulta on kuihtunut kurjuuden ja inhon kuvaksi!… Ei vähinkään sääliä! ei laisinkaan armoa!… samaa samasta!… välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"