SISÄLLYS: (continued 4)

Ainoa, eikä todellakaan vähäpätöinen, etu, joka tulee kysymyksessä olevan vartijaväen ja miehistön hyödyksi on se, että opetusta äskenmainituissa aineissa antaa miehistölle kaksi alipäällikköä, ja miehistöä vaihdettaissa pitää joku samassa rykmentissä palveleva rykmentin upseeri tutkinnon, jolloin sotamies usein palajaa senlaisesta palveluksesta sangen tyydyttävillä tiedoilla näissä aineissa ja voisi tulla kaksinkertaisella tavalla hyödyksi kotiseudullensa, jos voitaisiin myöskin keksiä luotettava keino kaikkein senlaisten tointen estämiseksi vankein ja vartijaväen välillä kuin äsken mainittiin, ja jotka luonnollisesti vaikuttavat turmiollisesti vartiajoukon siveyteen.

Kunniasijalla päällikköviraston istuntapöydän ääressä istui muuan vanha, sotaisennäköinen, kunnioitusta herättävä miesi. Se oli Karlsten'in linnan päällikkö.

"Sinulla on minulle jotakin sanottavaa?" alkoi päällikkö tutkistelemaan.

"On", vastasi vanki, "eipä ole monella ollutkaan yhtä paljon sanomista kuin minulla tänään."

"Noh, annapas kuulua."

Vanki oli vaiti, mutta heitti silmäyksen vanginvartijaan ja kumpaankin sotamieheen.

"Sinä tahdot puhutella minua kahden kesken?" kysyi päällikkö.

Mylläri teki myöntävän kumarruksen.

Päällikkö antoi vartijamiehille käskyn menemään ulos.

"Mutta, herra päällikkö", epäili vanginvartija, tähystellen Broms'ia kiireestä kantapäähän.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi päällikkö.

"Broms on niin viekas konna", vastasi vanginvartija, "eikä ole juuri hyvällistä, että"…

"Astukaa ulos, älkääkä tulko sisään, ennenkuin minä käsken!" huudahti päällikkö, suutuksissansa siitä, että joku voi pitää yhtä ainoata henkilöä hänelle vaarallisena.

"Pysy nyt hiljaa ovenpielessä ja lausu lyhyesti, mitä sinun on mielelläsi!" käski päällikkö.

"Nyt on määrältänsä kuusi vuotta, kun minä olen ollut tässä linnassa", alkoi vanki.

"Noh, eteenpäin!"

"Niin pitkän ajan ainoastansa turhasta asiasta, armollinen herra päällikkö."

"Aivan oikein… sinä vaan rosvosit muutamia keisareita Tukholman kaduilla… korkeintansa vaan puoli tusinaa senlaista… sinä olet aina kohtuullinen vaatimuksissasi, sinä."

"Lyhyemmässä ajassa kuin kuudessa vuodessa saattaa kyllästyä Karlsten'iin", jatkoi mylläri.

"Noh, entä sitten?"

"Minulla ei ole laisinkaan halua olla täällä enään kau'emmin, armollinen herra päällikkö!"

"Ei meilläkään ole mitään erinomaista halua pitää sinua täällä, mutta me olemme, Jumala paratkoon, pakoitetut siihen", vastasi päällikkö nauraen.

"Nykyään on minun luja päätökseni päästä täältä niin pian kuin suinkin."

"Kas, perhana! tuo päätös on sinulla ollut aina siitä asti, kun tänne tulit… Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Minä myönnän tämän olleen minun päätökseni; mutta minä aijon nyt vasta panna sen toimeen."

"Sinä olet avosydäminen ihminen, Broms-hyväni, ja sentähden te'et kaiketi niin hyvin, että sanot minulle, kuinka sinä aijot menetellä, päästäksesi Karlsten'ista, jossa sinä et viihdy."

"Jos minä olisin ennen tahtonut panna päätökseni toimeen, mikähän olisi estänyt minua siitä?"

"Sinäpä olet lystikäs, vanha poikaseni!… sinä tahdot tietää, mikä olisi estänyt sinua karkaamasta?"

"Niin."

"Sinun kunnioituksesi vahvoja muureja ja vankkoja rautapukimia kohtaan sekä sinun pelkosi luodilla ladattuja kiväärejä kohtaan… Eikö ole niin, muka?"

"Joutavia", vastasi vanki ja veti suunsa nauruun; "onko armollinen herra päällikkö jo unohtanut, mitä toissapäivänä tapahtui?"

"Mitä silloin tapahtui?"

"Minä sain luvan mennä kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja minua seurasi tietysti kaksi sotamiestä luodilla ladatuilla kivääreillä… Kun tulin kaupunkiin, juotin kumpaisenkin sotamiehen juovuksiin niin, että he makasivat liikkumattomina maassa, ikäänkuin olisi kokonainen patteri Göthan tykkiväkeä mennyt heidän ylitsensä."

"Noh?"

"Mitä tein minä silloin?… karkasinko muka?… En, vaan minä otin selkääni kummankin sotamiehen kiväärineen ja kaikki heidän muut kampsunsa ja kannoin heidät sitten linnaan takasin… Keveämpää kuormaa voi joutua kantamaan seljässänsä."

"Minä muistan sen… sinulla on oivallinen selkä."

"Mutta vieläkin oivallisemmat kintut ja jalat.. Jos minä silloin olisin tahtonut karata, olisi se ollut leikin asia minulle… mutta minä en sitä tehnyt kahdesta syystä."

"Ja ne syyt ovat?"

"Ensiksikin pidän minä sydämestäni armollisesta herra päälliköstä, enkä tahtoisi millään lailla maailmassa matkaansaattaa teille vähintäkään mielipahaa."

"Olen sangen kiitollinen!"

"Ja toiseksi en tahtonut erota linnasta karkurina."

"Ja nämätkö olivat syyt?"

"Niin, mitkäs muut, armollinen herra päällikkö?"

"Sinulla on huono muisti, Broms-hyväni, sillä sinä unohdit kaikkein tärkeimmän."

"Unohdinko minä tärkeimmän", kertoi Broms, ja tarttui partaansa toisella kädellään; "mikähän se voisi olla?"

"Saatettuasi vartiamiehesi tunnottomiksi, heitit sinä ympärillesi joitakuita eriskummaisia silmäyksiä."

"Hoh, herra päällikkö!"

"Yksi näistä silmäyksistä kohtasi sinun toveriasi, Tunqvist'ia, jolla myöskin oli kaupungissa käymistä samana päivänä ja joka silloin sattumalta oli sinun läheisyydessäsi."

"Enpä minä vaan sitä muista."

"Tunqvist on sinun ystäväsi, sen tiedät sinä vanhastansa, ja hän ei tahtoisi menettää sinua mistään hinnasta maailmassa… Sentähden seurasi hän kaikkia sinun liikkeitäsi suurella tarkkaavaisuudella ja vainua hänellä on, sen sinä tiedät, sillä häntä ei nimitetä suotta valkoiseksi revoksi."

"Palasinko minä siis pelosta häntä kohtaan takasin linnaan?" lausui mylläri hiukan hämillänsä.

"Totta kaiketi, ja senvuoksi ripustettiinkin Tunqvist viime yönä holviin ja hän makaa nyt kuolemaisillansa. Sinä kuulet minun tarkkaan tuntevani teidän tekonne."

"Tunqvist meni hirteen itse, vaikka hän nyt tahtoo syyttää muita."

"Senpä me juuri saadaan nähdä huomena linnanoikeuden istunnossa."

"Minä huomaan, ettei vangille suuria maksa vaivaa koettaa ruveta rehelliseksi mieheksi", muistutti Broms, näyttäen mitä viattomimmalta.

"Sinähän olet rehellisyys ja kunniallisuus itse, Broms-hyväni, vaikk'ei sitä helposti voi sinusta nähdä."

"Ett'ei sitä voi minusta nähdä, ei ole minun vikani vaan kuninkaallisen majesteetin ja kruunun, joka on pukenut minut vanginvaatteisiin. Ollaanhan tottumattomia ajattelemaan rehellisyyttä ja kunniallisuutta löytyvän vanginnutun alla."

"Noh, no nyt kuuluviin, mitä sinulla on sanottavaa!" lausui päällikkö; "et kai vaatine minua pitämään ylistyspuheita sinun avuistasi!"

"Minä olen kuullut kerrottavan, että elinkautisia vankeja, jotka ovat tehneet linnalle jonkun suuren palveluksen, on senlaisesta hyvästä käytöksestänsä armahdettu ja päästetty vapauteen."

"Aivan oikein… Minä ymmärrän sinua, sinä tahdot tehdä linnalle jonkun suuren palveluksen päästäksesi siten itse vapaaksi… niinhän se on, poikaseni?"

"Niin, siihen on minulla sekä tahtoa että kykyä."

"Annappa kuulua!"

"Se palvelus, jonka minä voisin tehdä, on suurin, minkä vanki voi osoittaa vartiaväellensä, siitä olen minä vakuutettu… Mutta voinko minä olla yhtä vakuutettu siitä, että se tuottaa minulle armoa ja vapautta?"

"Sitä on minun vaikea sanoa, ennenkuin saan tietää, mikä palvelus se on."

"Mutta minä en voi sanoa, mikä palvelus se on, ennenkuin olen vakuutettu palkintoni saamisesta."

"Tiedäthän sen varsin hyvin, rehellinen Broms, että armahdusoikeus et ole minun käsissäni."

"Minä tiedän sen hyvin… mutta minä tiedän myöskin, että teidän puoltosananne, armollinen herra päällikkö, tekisi vaikutuksen asianomaisessa paikassa."

"Hyvin mahdollista… Noh, millä tavalla aijot nyt ansaita itsellesi tämän puoltosanan?"

"Jos jonakin aamuna tapahtuisi, että ensimäisessä vahtitarkastuksessa ei olisi noissa seitsemässä vankiholvissa muita kuin hiiret jäljellä, mitä, herra päällikkö, silloin sanoisitte, jos saan suurimmassa nöyryydessä luvan kysyä?"

"Minä sanoisin, että piru tulee viemään teidät joka miehen karvoineen päivineen… Mutta, Jumala paratkoon, eipä se suinkaan silläkään tavalla käy… minä taidan saada tuskitella teidän kanssanne vielä monta aikaa."

"Josko piru tulisi meidät viemään, liene vielä epävarmaa; mutta varmaa on, että se kumminkin Veisi armollisen herra päällikön", Vastasi Broms.

Päällikkö rypisti kulmakarvojansa ja aikoi antaa vangille soveliaan nuhteen hänen rohkeasta lauseestansa, mutta aprikoiden, ettei rauhan aikana voi ajatellakaan linnan päällikköä, jos ei ole linnanvankeja, hillitsi hän vihansa.

"Siis on taas joku karkaamisyritys kysymyksessä?" sanoi hän.

"Ensiksi kapina ja sitte karkaaminen, herra päällikkö", ilmoitti Broms.

"Kapinakin?"

"Niin."

"Hullutuksia, poikaseni!… sataviisikymmentä aseetointa vankia nostasivat kapinan yli neljänsadanmiehistä vartiaväestöä vastaan, sen sinä olet saanut väärästä korvasta."

"Satakaksikymmenmiehistä", oikaisi vanki, "sillä minä en voi tietysti laskea tähän lukuun sitä osastoa työvahdeista, joka läksi pois tänä aamuna linnasta, enkä sitäkään, joka saapuu tänne vasta huomena… Yhtä vähän voin minä laskea siihen niitä kuuttakymmentä miestä, joita vilu- ja kuumetaudit pitävät kytkettyinä sairasvuoteella… Tuo vilutauti onkin mitä onnettominta, herra päällikkö."

Päällikkö, joka tavallisesti oli sangen hyväntahtoinen ja leikkisä miesi, vaikk'ei hänen kanssansa siitä, kun asia sattui, ollut leikitteleminen, tähysteli vankia hiukan hämmästyneillä kasvoilla..

Vastoin tavallisuutta oli vanhat työvahdit saaneet marssia pois, ennenkuin uudet olivat ehtineet saapua, joka seikka yhteydessä monen sairastamisen kanssa todellakin vähensi sotavoiman siihen lukuun, jonka vanki oli maininnut.

"Ja se, joka nyt sanoo vankien olevan aseettomat", jatkoi Broms, "ei sano suinkaan samaa tänä iltana tahi yönä."

Päällikkö laski äkkiä oikean kätensä pöydällä olevaan soitinkelloon.

"Mitä armollinen herra päällikkö aikoo?" kysyi Broms, tarkastaen vanhuksen kaikkia liikkeitä.

"Minä aijon antaa käskyn, että kaikki holvit ja vangit mitä tyystimmin tarkastetaan ja minä tahdon itse olla saapuvilla silloin", vastasi päällikkö.

"Olkaatte sitte niin armollinen, että annatte samalla kertaa käskyn, että jos pieninkään halkeama holvissa huomataan tahi puukon teräkään sieltä löydetään, minulle annetaan sata raippaa tahi minut suljetaan kuukaudeksi pimeään koppiin."

"Sinä luulet siis…"

"Etten ikänäni ole ollut niin kaukana pähkinäkepistä enkä pimeästä kopista, kun nyt olen", keskeytti Broms; "myöskin luulen minä", lisäsi hän, "että jos tarkastus toimitetaan tänään, ja vankein epäluulo siten herätetään, ei sillä voiteta mitään muuta, kuin että kapina pannaan toimeen sitä suuremmalla varovaisuudella."

"Sinä tahdot siis ilmaista minulle mitä on tekeillä?" kysyi päällikkö, vetäen kätensä pois kellosta.

"Minä tahdon palvella herra päällikköä ja linnaa pettämättä kuitenkaan toverejani. Minä en tahdo ilmoittaa, miten itse kapina tapahtuu, vaan minä voin neuvoa keinot karkaamisen estämiseksi, ja sehän lieneekin pää-asia."

"Sinä olet vanha veijari, Broms!… tämä on juttu, jonka sinä itse olet keksinyt tehdäksesi itsesi hauskaksi."

"Antakaamme siis asian olla", lausui Broms, näyttäen aikovan mennä matkaansa; "mutta jos minä aamupuhteella olen ainoa tovereistani, joka mainitsen hyvää huomenta armolliselle herra päällikölle, saammehan silloin nähdä, kumpiko meistä näyttää hauskemmalta naamastansa tekö vai minä."

Muussa tilaisuudessa ei olisi kentiesi tänlainen vapaa vangin puheleminen käynyt päinsä rangaistuksetta, mutta nyt antoi se päinvastoin enemmän painoa myllärin sanojen todellisuudelle.

"Sinä luulet siis voivasi keksiä keinon karkaamisen estämiseksi?" kysyi päällikkö, "oletpa sattunut hyvälle tuulelle tänään."

"Niin, armollinen herra päällikkö."

"Annapas sitten kuulua!"

"Mutta minä en te'e esitystäni, ennenkuin armollinen herra päällikkö vakuuttaa kunnia-sanallansa, että minä saan vapauden palkinnoksi siitä hyvästätyöstä, jonka minä samalla te'en linnalle ja yleiselle turvallisuudelle."

"Noh, koska sinä olet niin varma asiastasi, niin lupaan minä sinulle, jos asia todellakin on senlainen, kuin sanot, puhua, minkä voin, hyvää sinun puolestasi!"

"Hyvä! minä tyydyn siihen… Sitten pitää armollisen herra päällikön lupaaman minulle, ettei kukaan saisi vihiä minun antaneeni niitä tietoja, joiden kautta karkaaminen ehkäistiin."

"Siihen suostuu… Asiaan nyt!"

"Antakaa vartijaväestön illalla asettautua neljään osastoon ja käskekää niiden ennen kello kahdeksaa asettautumaan niihin paikkoihin linnassa, jotka minä osoitan."

"Entä sitten?"

"Kahdeksan lyönnillä", jatkoi Broms, "tulevat nämät neljä osakuntaa näkemään tapahtumia, joista ei armollinen herra päällikkö eikä kukaan muukaan edes ole voinut uneksiakaan."

"Todellakin, hyvä Broms, tätä on minun vaikea käsittää."

"Armollinen herra päällikkö suvaitsee laskea pilaa; eihän ole juuri vaikeata käsittää, että, kun vangit illalla kello kahdeksan aikovat murtautua muurin läpi neljästä eri kohdasta, välttämätön tarve vaatii heitä vastaanotettaviksi näissä neljässä paikassa kovin kynsin."

"Murtautua läpi näitten vankkojen muurien, ja neljästä eri paikasta kenenkään sika vielä havaitsematta!" mutisi päällikkö puoli-ääneen.

"On kahdenlaisia eläimiä, jotka voivat kulkea läpi suurien seinien kenenkään havaitsematta niiden käyttämää keinoa tahi voimatta estää sitä, ja nämät ovat sirkka ja vanki."

"Ja sinä tahdot näyttää minulle nämät neljä paikkaa?"

"Tahdon!"

"Väleen siis!" käski päällikkö, "arvannethan kuinka olen utelias."

"Illalla puoli kahdeksan annan siitä armolliselle herra päällikölle tiedon."

"Oletko hullu!… Miks'en saa siitä tietoa nyt?"

"Sen vuoksi, että minä, kuten äsken mainitsin, tahdon olla hyödyksi linnalle, näyttäymättä kavaltajalta kumppaliani kohtaan… Jos nyt ilmoittaisin sen, antaisi herra päällikkö heti tarkastaa holvit ja huomaisi työmme… sillä olisi tosin herra päällikkö autettu, vaan en minä, sillä siinä tapauksessa epäiltäisiin minun ilmaisseeni asian."

"Mutta eikö epäiltäisi samaa illalla?"

"Ei, sillä niiden neljän joukkion tulee ikäänkuin sattumuksesta olla niillä paikoilla, joissa murtauminen tehdään… Siis sattumus, enkä minä, kavaltaa kumppalejani…Joka muita auttaa ja itseänsä tuhoaa, on narri."

"Sinun täytyy sanoman se nyt!" ärjyi päällikkö.

"En, minä en sano sitä."

"Minä annan lukita teidät seinään jokaisen miehen."

"Olkaatte hyvä, että te'ette sen!… Seinä ei tule siitä sen puheliaammaksi."

"Minä ruoskitan teidät tunnustamaan!"

"Ruoskiminen ei ole mitään holvirangaistukseen verraten, ja sen saa se kärsiä, joka ilmaisee vähintäkään… Meidän lakiloillamme on suurempi arvo kuin kuninkaallisen majesteetin ja kruunun, luulisin ma."

"Konna!"

"Minä nielen sen moitteen maltilla, sillä nyt vasta minä sen ansaitsen."

"Nytkö vasta?"

"Sillä minä olen tahtonut riistää toveriltani vapauden… Kuitenkin on minun omatuntoni puhdas, sillä minä tiedän, että jos minä saisin vapauden, valitsisin minä rehellisen elinkeinon, kun en sitävastoin voisi vannoa, että minun toverini, jos he pääsisivät vapaiksi, tulisivat tekemään samaa kuin minä… Minä olen vaan tutkinut omia munaskuitani."

"Marss' ulos!… minä tiedän kyllä päästä salaisuuden perille tarvitsematta ottaa sinua neuvonantajakseni!" huudahti päällikkö suutuksissansa sekä vangin kovapintaisuudesta kuin myöskin siitä, että niin suurenmoinen karkaamisyritys oli tekeillä niin, ettei hänellä ollut siitä vähintäkään vihiä.

"Kuitenkin olen minä ollut nuuskijana", muistutti Broms "ja ansaitsen senlaisena jonkinmoista armoa… Sen vuoksi anon minä suurimmassa nöyryydessä, että jos vasten minun luuloani armollinen herra päällikkö saa selvän meidän salaisuudestamme, minut sitten muutettaisiin yksinäiseen koppiin, koska minä muuten pelkään joutuvani toverieni koston alaiseksi ja tämä olisi liian ankaraa minun halullisuudestani palvella herra päällikköä… Ei mitään ilmaiseksi, on tapana sanoa."

"Epäilemättä, Broms-hyväni! sinä pääset viidelläkolmatta, kun toverisi saamat hyvät viisikymmentä… hyvä hyvästä, se on selvää… Mutta jos sinä sanot minulle suoraan ja mutkailematta kuinka asian laita on, pääset sekä yhdestä että toisesta."

"Ja vapaudesta myöskin… kyllä kaiketi… minä tiedän suurien herrain lupaukset… mutta antaakseni kuitenkin herra päällikölle uuden todistuksen minun rehellisestä tarkoituksestani, tahdon kiinnittää herra päällikön huomiota erääseen toiseen asiaan."

"Ja se on?"

"Se on, että jos vangit tänä iltana onnistuvat pääsemään linnasta, jota minä pidän varmana, ei ole kuitenkaan yhtä varmaa, että he pääsevät saaresta… Venheittä on heidän mahdotoin päästä täältä… Minä neuvon siis herra päällikköä pitämään tarkkaan silmällä, ettei venheitä pääse rantaan… Meiltä ei puutu ystäviä linnan ulkopuolellakaan."

"Vai niin, te olette varustaneet venheitäkin… sepä oli sangen varovasti."

"Selväähän on, että kun päätetään tehdä jotakin tärkeätä, ei jätetä mitään kesken… Varovaisuus on vangin jokapäiväinen leipä!"

"Ehkä sinä myöskin tiedät mille paikoille venheet laskevat maalle?"

"Totta kaiketi, armollinen herra päällikkö!"

"Minä otan niistä kyllä selvän, ole sinä varma siitä, sinä!"

"Ei, se käy jokseenki vaikeaksi, sillä nyt on uusikuu iltaisella."

"Mutta minua kummastuttaa yksi seikka, sinä rehellinen ryöväri!" lausui päällikkö.

"Mikä seikka?" kysyi vanki.

"Se, että sinä, joka olet niin varma onnistumisestasi päästä karkuun tänä iltana, nyt olet niin kärkäs ilmoittamaan siitä minulle… Minä en näe mitään täytymystä sinulle pettämään toveriasi, joka tietysti olisi rasittavaa niin arvokkaalle kumppanille, kuin sinä olet."

"Minä olen jo ilmaissut syyt, miksi en tahdo karata."

"Ja näitä syitä tahdot sinä minua uskomaan?"

"Minulla on myöskin kaksi muuta syytä, herra päällikkö!… Jos minä karkaan, täytyy minun tietysti heittäytyä samanlaiseksi kuin ennenkin voidakseni elää ja olenhan minä sanonut tahtovani ruveta rehelliseksi mieheksi… Toiseksi olen minä aina vaarassa joutua kiinni ja tulla tuoduksi tänne takasin, eikä senlainen vaara ole juuri mieluinen. Sentähden olen minä ollut niin kärkäs saavuttamaan armoa millä muualla tahansa."

"Ole sinä rauhassa, Broms-hyväni! sinun ei tarvitse heittäytyä samanlaiseksi kuin ennen, eikä joutua tänne takasintuomisen vaaraan, siitä tulen minä pitämään huolta… Minä toivon niin kau'an, kun minä olen täällä päällikkönä, näkeväni sinun hauskan henkilösi lohkovan kiviä tahi kaivavan vallihautoja Karlsten'in linnassa… Miestä, jolla on neljän henkilön voima, ei niin helposti päästetä menemään… Sinä olet meille suureksi hyödyksi, sinä, Broms-hyväni!"

"Voisin kuitenkin olla vielä suuremmaksikin", vastasi Broms, "jos minua ymmärrettäisiin oikein käyttää… mutta tänään näyttää siltä, ettei armollinen herra päällikkö anna suurta arvoa sille hyödylle, jonka minä voisin tehdä."

"Minä annan arvoa sinun hyvälle tahdollesi ja tulen kyllä muistamaan sinua siitä", lausui päällikkö; "mutta mitä sinä nyt olet kertonut minulle, ei ollutkaan minulle mikään salaisuus."

"Ei ollutkaan?" kysyi vanki, pilkistäen tukastansa päällikköön.

"Minä tiesin jo ennen kapinaa ja karkaamista hommatun", jatkoi tämä.

"Hoh, perkule?" huudahti Broms ja näytti hämmästyneeltä.

"Minä tiesin jo eilen, että tänä iltana kello kahdeksan aijotaan tehdä karkaamisyritys linnasta."

"Neljältä eri haaralta?"

"Aivan niin… ja ymmärräthän, että minä jo olen pitänyt Varokeinoja tehdäkseni sen yrityksen mitättömäksi."

"Sen voin kyllä ymmärtää… mutta mitä minä en ymmärrä…"

"On kuinka minä olen saanut sen tietää", keskeytti päällikkö; "ole siis vakuutettuna, ett'et sinä eikä sinun toverisi voi yrittää mitään, josta en minä saisi tietoa."

"Siinä tapauksessa on minulla ollut suotta puuhaa", arveli vanki, nähtävästi sangen alakuloisena.

"Varmaankin… mene siis matkoihisi siksi!… sinä olet aikonut jättää meidät, mutta heitä se ajatus, poikaseni!"

"Kuitenkin huomaa armollinen herra päällikkö, että mitä minä olen lausunut, ei ole ollut sanottu halusta tehdä itseäni hauskaksi, kuten herra päällikkö ensiksi luuli."

"Niin, Jumala paratkoon, kyllähän minä sen huomaan."

"Ei myöskään pidä herra päällikön luuleman minun ainoastansa pelosta, että meidän hankkeemme jo olisivat ilmisaadut, olevani tahtonut ne ilmaista, siten välttääkseni sen edesvastauksen, joka tietysti kohtaa kaikkia niitä, jotka ovat keksineet tämän hankkeen tahi ottaneet siihen osaa?"

"En, luuletko sinä sitä?… olethan sinä itse kunniallisuus ja rehellisyys, kuten jo olen sanonut."

"Ja armollinen herra päällikkö on niin hyvä ja antaa käskyn, että minut eroitetaan toveristani, jotta ei, jos meidän yritys tulee ilmi, minun hyvä tahtoni kävisi minulle liian kalliiksi."

"Siitä asiasta saamme miettiä huomiseksi."

"Kuka menee takaamaan sen, että minä tahi herra päällikkö eletäänkään huomiseksi?" kysyi vanki äänellä, jossa oli jotakin onnettomuutta ennustavaa.

Päällikkö otti, nauraa hohottaen, helistinkellon ja soitti, jolloin vahti astui sisään ja vei pois vangin.

Jos joku olisi tarkemmin katsonut myllärin kasvoja, kun tämä vietiin takasin holviinsa, olisi hän niissä voinut lukea kaikkea muuta paitsi tyytymättömyyttä ja petettyjä toiveita.

Päällikkö, vaikka myöntäen itsellensä, että hänen tuli kiittää vankia siitä, että hän oli päässyt kapinan perille, jonka olemista hän ei epäillyt, ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa tahtonut myöntää sitä kenellekään toiselle, vielä vähimmin vangille. Sentähden oli hän niin halukas huomauttamaan vankia, että se, mitä tämä hänelle oli ilmoittanut, jo oli hänelle tunnettua, Vakuutettuna kun olikin, ett'ei hän tarvitsisi enempiä tietoja, kun kerta oli päässyt asian jäljille. Tästä tahtoi hän olla kiitollisuuden velassa ainoastansa omalle älyllensä ja varovaisuudellensa.

Hetki hänen keskustelunsa jälkeen Broms'in kanssa oli koko vartiaväestö aseissa. Vankilan holvit tarkastettiin sekä sisältä että ulkoa; mutka ei pienintäkään rakoa voitu huomata yhdessäkään näistä. Kaikkein vankein pito- sekä makuuvaatteet tutkittiin mitä tarkimmin, mutta, kuten Broms oli vakuuttanutkin, ei voitu löytää puukon kärkeäkään. Useoita vankeja kutsuttiin tutkisteltaviksi sekä yhdessä että erikseen; mutta ei sanaakaan kuulunut, joka olisi ilmaissut heidän tietävänsä minkäänmoisesta kapinaliitosta. Päällikön väitös, että senlaista kuitenkin oli tekeillä, herätti heissä ennemmin kummastusta kuin hätääntymistä. Sanalla sanoen, ei milloinkaan näyttänyt kapina tahi karkaamisyritys olevan niin kaukana Karlsten'in linnasta kuin sinä päivänä. Kaikki tiesi hiljaisinta rauhaa, paitsi päällikön kasvot, jotka, mitä lähemmäksi hämärä joutui, yhä enemmän, kuvasivat päällikön rinnassa enenevää levottomuutta. Tuo vanha, uskollisuudestansa ja rohkeudestansa tunnettu sotilas voi nauraa vaaralle, joka häntä julkisesti kohtasi; mutta sitä enemmän pelkäsi hän niitä väijyksiä, joita ei hänen silmäyksensä voinut huomata ja joita hänen aavistuksensa tahi mielikuvitelmansa vielä enemmän suurensi.

* * * * *

Linnan kello ilmaisi jälkipuolipäivän seitsemättä hetkeä. Syysilta oli pimeä ja myrskyinen. Linnan torniin asetettu majakkavalaisin koki kuudellatoista soikulaisella kuvastimellansa tunkea paksun sumun läpi. Meren aaltojen kohina kuului saaren kalliorantoja vastaan päällikön korvissa tavallista kolkommalta, vaikka kaikki vangit jo hyvän aikaa sitten olivat suljetut holveihinsa, eikä muutoinkaan ollut mitään tapahtunut, joka olisi antanut vähintäkään tukea myllärin ilmiannolle.

Päällikkö, joka ei kuitenkaan voinut tukahduttaa aavistusta, että jotakin vaarallista todellakin oli tekeillä, käski uudestansa tuomaan Broms'in holvista, pakoitettuna huoleltansa linnan turvallisuudesta rupeamaan hieromaan sovintoa.

"Noh, Broms-hyväni", alkoi hän teeskennellyllä huolettomuudella, "minä luulen tuon kapinan, josta sinä päivällä puhuit, menneen mitättömiin."

"Vielä puuttuu yksi hetki kahdeksasta", vastasi vanki tyynesti.

"Vai niin… sinä luulet vielä yhäti sen käyvän päinsä?"

"Niin, herra päällikkö, minä en ainoastansa luule sitä, vaan olen siitä vakuutettukin."

"Olet vakuutettu, sanot sinä?"

"Varma olin minä päivällisen aikana, mutta vieläkin varmempi olen minä nyt. Malttakaatte vaan kello kahdeksaan, niin tulee armollinen herra päällikkö yhtä varmaksi kuin minäkin."

"Silläkö hetkeltä siis marssivat vangit ulos holvein kautta?"

"Niin, ja neljältä eri taholta, kuten minulla ennenkin on ollut kunnia ilmaista."

"Tahdotko luulotella minua toveriesi osaavan noitua?"

"Varjelkoon minua Jumala senlaisesta tyhmyydestä!… Eihän tarvitse olla noitamies raivatakseen itsellensä tietä linnan muurein lävitse."

"Ehk'et sinä tiedäkään minun antaneeni mitä huolellisimmin tarkastaa holvit?"

"Minä tiedän sen ja tiedän myöskin, ett'ei armollinen herra päällikkö ole löytänyt niissä pienintäkään vikaa!… Herra päälliköllä on ollut paljon tekemistä tänään… mutta mitä se on sitä vastaan mitä minun on täytynyt kestää!… Toverini olivat naulaamaisillansa minut seinään, sillä luonnollistahan oli, että heidän epäluulonsa kääntyi minua kohtaan, koska he tiesivät minun päivällä olleen kutsutun salaiseen tutkintoon… Kaikeksi onneksi ei herra päällikkö tullut huomaamaan, missä jäniksen polku oli, sillä jos se olisi tapahtunut, olisin ollut hukassa… Samoin oli käydä Frisk'ille ja Olsson'illekin, koska tiedetään heillä olevan minun ystäviäni… Jos herra päällikkö tahtoisi antaa kutsua Frisk'in ja Olssson'in, saisi herra päällikkö heiltäkin kuulla, missä piehtinässä me olemme olleet jälkeenpuolipäivänä."

"Sinä tarkoitat, että myöskin Frisk ja Olsson voisivat antaa minulle joitakuita tietoja?"

"Mahdollisesti, sillä nyt he ovat suutuksissaan tovereihinsa… Kuitenkin olen minä varma, ett'eivät he tule tunnustamaan enempää, kuin minkä minä jo olen tunnustanut, joll'emme saa herra päällikköä lupaamaan meille kaikille kolmelle vapautta."

Päällikkö antoi käskyn tuoda Frisk'in ja Olsson'in puheellensa.

"Minä olen kuitenkin sangen utelias näkemään, miten sinun toverisi menetteleisi, pannakseen aikeensa toimeen", lausui päällikkö.

"Sen minä kyllä luulen… mutta josko herra päällikkö tulee näkemään sitä, jätän minä siksensä."

"Sinä arvelet, ett'ei meidän silmämme ole kylläksi varoillansa?"

"Kyllä kaiketi silmiä on tarpeeksi varoillansa… onhan koko vartijaväki liikkeellä… mutta…"

"Mutta sinun toverisi voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, tahdot sinä huomauttaa?"

"Niin, tältä puoletta linnaa ovat he näkymättömiä… täällä voidaan lukea enemmän kuin kaksisataa varoillaan olevaa silmää… mutta kuinka monta on niillä neljällä tärkeällä taholla?"

Se paikka, jossa päällikkö ja vanki nyt olivat, oli eräs vahtihuoneen edessä oleva huone ja siis lähinnä n.s. Kuninkaanporttia, joka johtaa ulos linnasta pihaan, vahtihuoneen edustalle, oli vartijaväki sijoitettu, valmiina toimimaan, milloin vaan tarvittaisiin.

"Mitä kello nyt löi?" jatkoi Broms kuunnellen… "neljänneksen yli seitsemän… Meillä on siis jäljellä vaan kolmeneljännestä."

Se vakava ääni, jolla vanki lausui nämät sanat, lisäsi vielä enemmän päällikön levottomuutta ja pelkoa. Hän tiesi siitä kokemuksesta, jonka hän linnan päällikkönä jo oli saavuttanut, että jos kukaan ihminen voi nykyaikana tehdä ihmetöitä, voi vanki, joka tekee työtä vapautensa edestä, ja hän piti vangin viekkauden vaimonkin viekkautta ovelampana, joka muutoin mainitaan etevimmäksi. Lyhykäisesti sanoen, päällikkö joutui yhä enemmän ymmällensä jokainen minuutti, joka kului. Onhan anteeksi annettavaa, jos senlaisissa silmänräpäyksissä lujinkin luonto alkaa pehmitä, sillä eipä olekaan mikään vähäpätöinen asia, kun tietää tarvitsevansa peljätä päällehyökkäystä vähintänsäkin 150:ltä julmalta, paatuneelta pahantekijältä, joilla on kaikki voitettavana, vaan ei mitään menetettävänä. Jos tietääkin varmaan heidät voittavansa, ei voittoa kuitenkaan helposti saavuteta ilman verenvuodatusta ja menettämättä monta rehellistä ja kunniallista soturia.

"Ilmaise minulle ne paikat, josta karkaaminen tulee tapahtumaan, niin minä lupaan sinulle armon ja vapauden", vakuutti vihdoin päällikkö ähkyen, sillä antaminen jälkeen senlaiselle henkilölle, kuin Broms oli, tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä.

"Ja tämänkö lupaa minulle armollinen herra päällikkö kunniasanallansa?" kysyi mylläri, jonka kasvot loisti ilosta.

"Niin, kunniasanallani!… mutta joudu! joudu!"

"Jumalan kiitos! minä olen siis vapaa!" huudahti Broms; "vihdoinkin olen minä siis vapaa!"

"Minä tahdon tietää ne neljä tärkeätä paikkaa!" huusi päällikkö; "joutuin! sano minulle ne!"

Mylläri lähestyi pöytää, jonka ääressä päällikkö istui, kynä eräällä edessänsä olevalla paperilla, valmiina kirjoittamaan. Broms vilkui ensin ympärillensä joka haaralle ikäänkuin tahtoen vakuuttaa itseänsä, ett'ei kukaan voisi kuulla, mitä hän aikoi sanoa päällikölle. Sitten lähensi hän suunsa tämän korvaan, johon hän kuiskasi useampia sanoja. Päällikkö oli tuskin ennättänyt kirjoittaa paperille, mitä vanki oli hänelle lausunut, kun Frisk ja Olsson tuotiin huoneesen.

"Toverit! minä olen tunnustanut kaikki", sanoi Broms näille.

"Tunnustanut!" kertoivat nämät kumpikin, hätkähtäen takaperin.

"Niin, te konnat!" lausui päällikkö, "minä olen nyt pusertanut totuuden esille… onko teiltä kentiesi halua väittää toverinne sanoja vastaan?"

Frisk ja Olsson olivat vaiti ja heittivät levottomia silmäyksiä ympärillensä.

"Olkaa nyt yhtä avosydämisiä kuin minäkin armollista herra päällikköä kohtaan", kehoitti Broms toverejansa, "ja minä olen vakuutettu, että ette tule tekemään sitä ilmaiseksi."

"Niin, se on totta", vastasivat Frisk ja kivikauris; "mutta meidät tapetaan, jos saadaan tietää, että me"…

"Niin, niin meidät tapetaan", myönsi Olsson.

Päällikkö vertasi muistiinpanonsa Frisk'in ja Olssson'in ilmoitusten kanssa ja huomasi ne kaikessa yhtäpitäviksi.

"Käsittämätöntä!" jupisi hän silloin puoliääneensä; "samat paikat on tänään tarkastettu, eikä olla kuitenkaan voitu huomata mitään epäluulonalaista."

"Onko armollinen herra päällikkö niin varma siitä, että ne, jotka ovat tarkastaneet näitä paikkoja, ovat tehneet kaikki kuin velvollisuus olisi vaatinut?" kysyi Broms, joka oli kuullut päällikön lauseen; "minun tietääkseni on yksi ja toinen Vahtimiehistä, jotka tietävät siitä asiasta yhtä paljon kuin minä ja minun toverini."

Päällikkö tirkisteli hämmästyneenä mylläriä.

"He ovat kaiketi jo alkaneet vierittää pois etimäisiä kiviä?" kysyi Broms tovereiltansa.

"Heidän piti juuri alkaman, kun meidät tuotiin ylös", vastasi kivikauris.

"Olkaa sitte hyvä, että annatte käskynne silmänräpäyksessä, sillä nyt ei ole enään aikaa hukattavana", vakuutti mylläri.

Päällikkö nousi seisovallensa ja lähestyi ovea.

"Olkaa myöskin armollinen, että käskette meidän pysähtymään päävahtiin, kunnes herra päällikkö on palannut", pyysi Broms.

"Me olemme hukassa, jos meidät viedään takasin holviin!" lisäsi Olsson nähtävällä levottomuudella.

"Niin, te voitte jäädä ylös", lausui päällikkö ja meni huoneesta.

Tuskin oli viisi minuuttia kulunut, kun vartijaväestö, jaettuna neljään joukkoon, syvimmässä äänettömyydessä marssi linnan pihasta eri haaroille, päällikkö johti itse retkeä, jätettyänsä nuot kolme vankia päävahdin haltuun.

Mylläri ja hänen molemmat toverinsa olivat istahtaneet eräälle penkille vahtihuoneessa. Jäljelle jätetty vahtiväki oli yksi ali-upseeri ja kaksitoista miestä, joista yksi astuskeli ulkopuolella vahdissa, mutta toiset olivat vahtihuoneessa ali-upseerin kanssa, joka istui erään pöydän ääressä lukien kirjaa.

"Kuinkahan paljo kello nyt liene?" kysyi Broms yhdeltä sotamieheltä, joka seisoi häntä lähinnä.

"Se lyö kohta kahdeksan!" vastasi sotamiesi.

"Jos ei minua olisi ollut", lausui mylläri, "olisi jokaisella teistä tällä hetkellä puukko rinnassansa."

"Vai niin, sinäkö siis ilmoitit salaliiton?" kysyi kersantti.

"Varmaan olin se minä, herra luutnantti", vastasi Broms, "ja sentähden onkin päällikkö luvannut minulle vapauden, joten te pääsette näkemästä vaivaa minun takiani kau'emmin. Minusta tuntuu kuitenkin tukalalta jättää Karlsten, sillä välistä on täällä ollut sangen hauskaa!"

"Ohoh! sinä voit lohduttaa itseäsi, ukkoseni", vastasi kersantti, "sillä meillä on kylläksi hirtehisiä jäljellä."

"Minä ajattelen kuinka noloiksi pojat tulevat, kurkistaessaan esille maavallein aukoista ja nähdessään painetit", muistutti Frisk, luoden puheensa Broms'ille.

"Minä kuulen jo, 'kuinka he kiroilevat meitä", lausui Broms nauraen.

"Erittäinkin sinua", arveli Olsson, "sillä minä pesen käteni."

"Herrat insinööri-upseerit eivät saakaan aivan vähän työtä, ennenkuin ovat ennättäneet paikata tuon jälleen", saneli Broms.

"Mutta millä pirun tavalla olette te voineet kaivaa vallit läpi kenenkään saamatta vihiä asiasta?" kysyi kersantti.

"Jumalalle ja vangille ei ole mikään mahdotointa", Vastasi Broms, ollen yhä iloinen.

"Menikö päällikkö itse mukana?" kysyi Olsson.

"Se on tietty, että hän sen teki", oli myllärin vastaus; "päällikkö on aina ensimäinen, missä on kuumat olot… hän on kelpo mies tuo päällikkö."

"Mitä joukkoa hän johti?" kysyi Frisk.

"Sitä en tiedä", vastasi Broms, "mutta minä luulen hänen johtavan sitä joukkoa, jonka tulee miehittää itäinen holvi, sillä se toimi on kaikkein maarallisin."

"Vaarallisin, sanot sinä!" väitti Olsson; "mitä sinä sitte vankitarhasta sanot tahi suuresta portista tässä päävahdin vastapäätä?"

"Piru vieköön!" huudahti Broms ja ryykäsi kiivaasti seisovallensa penkillä, "sen olin minä unohtanut!… Mikä aasi minä olinkaan, kun unohdin kaikkein tärkeimmän!"

"Mitä se on?" kysyi kersantti, joka oli kuunnellut vankein puhetta.

"Kaikin mokomin, herra luutnantti!" huudahti mylläri levottomuudella, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin, "lähettäkää silmänräpäyksessä sana päällikölle."

"Minkä vuoksi?… miksi pitäisi minun lähettämän sana päällikölle?" kysyi ali-upseeri.

"Saamaan käskyä rynnätä päävahdin väestöllä suureen vankitarhaan."

"Puhu selvästi! mistä on kysymys?" käski kersantti, nousten pöydän äärestä.

"Minä unohdin sanoa päällikölle, että sill'aikaa, kun useammat vangit koettavat murtaa itsensä ulos muurista neljältä eri taholta, tulee kolmekymmentä heistä murtamaan holvin ovet, murhaamaan vahdit ja sitten ryntäämään ulos suuren Kuninkaanportin kautta voittamaan päävahtia."

"Liian myöhään! myöhään!" huusivat Frisk ja Olsson yhdestä suusta.

Samassa löi kello kahdeksan.

"Niin, liian myöhään!"… kertoi Broms suurimmassa epätoivossa; "kello lyö kahdeksan!… me olemme hukassa… Jumala olkoon meille kaikille, armollinen!"

"Aseisiin!" huusi kersantti ja syöksyi ulos vahtihuoneesta.

Sotamiehet seurasivat häntä ja näiden jäljessä nuot kolme vankia.

Päävahdin miehistö tarttui aseisiin, epäröiden mitä sen olisi tekeminen.

"Luutnantin on mahdotoin ennättää saada sanaa päällikölle", lausui Broms, "ainoa keino on"…

"Mikä sitte?" kysyi kersantti tykkänään hämillänsä.

"Kuluu muutama minuutti, ennenkuin he ennättävät murtaa holvin ovet", vakuutti mylläri henki kurkussa; "rynnätkää siis, herra, kaiken mokomin vankitarhaan vartijaväestön kanssa ja asettakaa joitakuita miehiä seisomaan jokaisen holvin ovelle… käskekää heidän sitte kolistelemaan kivääreillänsä, niin kuulevat vangit heidän aikomuksensa tulleen ilmi, ja että suurempi miesjoukko sulkee heidän tiensä… Silloin lakkaavat he työstänsä ovilla ja etsivät sen sijaan itsensä ulos samaa tietä kuin ne muutkin, ja silloin on kaikki pelastettu… mutta joutukaa, joutukaa! muutaman minuutin kuluttua on kaikki myöhää."

"Jos he pääsevät pihaan, olemme kaikki tyyni hukassa", lisäsi kivikauris.

"He ovat varustettuina puukoilla ja rautaseipäillä", ilmoitti rääsynkerääjä.

"Kivääri olkahan! eteenpäin marss'!" komensi kersantti, jonka jälkeen hän vartiajoukon etunenässä, paitsi kolmen miehen, jotka jätettiin noita kolmea vankia vartioimaan, riensi porttia kohti, joka johti vankitarhaan.

Broms ja hänen toverinsa seurasi silmillänsä poisrientävää vahtijoukkoa, joka astui portista sisään ja oli pian kadonnut näkyvistä.

"Kuinka onnellista, että sinä muistutit minua siitä asiasta!" lausui Broms Olsson'ille.

"Nyt voimme me olla huoletta", vastasi tämä.

Sillä välin lähestyivät vangit noita kolmea jäljellejätettyä sotamiestä, jotka seisoivat ryhmässä kiväärit jalalla, jutellen keskenänsä.

"Ei suinkaan kersantti saane siitä rangaistusta, että hän ilman käskyttä jätti vahtinsa?" kysyi Broms sotamiehiltä.

"En minä olisi uskaltanut tehdä sitä hänen vaatteissansa", arveli yksi sotamiehistä.

"Mutta mitäs olisi hänen pitänyt tekemän?" kysyi toinen.

"Vaiti! eikö kuulunut laukausta?" kysyi Broms kuunnellen.

"Niin minä luulen", vastasi Frisk.

"Varmaankin kuulin minä laukauksen", vakuutti Olsson.

"En minä kuullut mitään", sanoi yksi sotamiehistä.

"En minäkään", lisäsi molemmat toiset.

"Oli varmaankin se laukaus", vakuutti Broms, "maiti! kuunnelkaa!"

"Vaiti! vaiti!" kuiskasi myllärin toverit.

Samassa sattui kahdelle sotamiehelle keskelle otsaa isku tuon jättiläisvoimaisen myllärin nyrkistä, ja he vaipuivat maahan antamatta pienintäkään ääntä itsestänsä.

Samalla kertaa karkasivat Frisk ja Olsson kolmannen sotamiehen kimppuun, joka samoinkuin hänen toverinsakin tietämättä olla varoillansa tuosta aavistamattomasta hyökkäyksestä kaatui tunnotoinna maahan kumpienkin rosvojen käsiin.

Sitten riisuivat vangit kaatuneilta heidän päällysvaatteensa ja lakkinsa, pukivat itsensä näihin sotilasvaatteisiin ja ottivat kukin yhden kiväärin sekä läksivät astumaan Kuninkaanporttia kohti, Broms edellä ja kummatkin toverit perässä.

Nämät seikat tapahtuivat nopeammin, kuin me olemme ennättäneet niitä kertoakaan.

"Kuka siellä!" huusi vahtimies, joka seisoi tällä portilla.

"Patrulli!"

"Patrulli pääsköön!" huusi vahtimies, jonka jälkeen rosvot astuivat ulos linnan portista tavallisilla, säännöllisillä marssi-askeleilla.

Tällä tavalla pääsivät vangit vahti vahdilta hautain, holvein ja vallitusten ohi kenenkään estämättä heidän kulkuansa. Tultuansa Pyhän Eerikin luolaan eli sielunarkkuun, kuten paikkaa sillä seudulla nimitetään, jouduttivat rosvot askeleitansa, ohjaten matkansa saaren koilliselle puolelle.

Pian huomasivat he rannan ja pienen venheen, jossa oli eräs vaimoihminen.

Broms riensi tovereinsa edellä venheen luokse ja tarttuen siihen huudahti hän:

"Saara! Saara!"

"Broms! Broms, ukkoni!" huusi vaimo, nousten seisovallensa venheessä.

"Vaiti, Saara! älä huuda niin kovasti!" varoitti häntä mylläri, "laske tämä kivääri venheeseen… Oletpa sinä kelpo vaimo, Saara!"

"Onko teitä kolme!" virkkoi vaimo, joka nyt älysi myllärin toverit; "onko tarkoitus, että te kaikki kolme astutte venheesen?"

"Kyllä se niin on, Saara-kultani", ilmoitti Broms, "sehän on selvä asia, se!"

"Mutta venhe kannattaa tuskin kahta henkeä tyynelläkään ilmalla… ja nyt tänlaisessa myrskyssä!" vastusti Saara; "oletko mieletöin, ukkoseni!… hukummehan me joka ainoa."

"Vaiti ja tuo venhettä hiukan lähemmäksi!" käski mylläri, silmäillen vaahtovaa merta.

"Mutta olihan kirjelapussa, jonka minä sinulle tänään lähetin, sanottuna, ettei venhe kanna useampaa kuin kaksi henkeä ja tuskin niitäkään!" intti ämmä.

"Joko me kaikki kolme venheesen, tahi ei yksikään!" selitti mylläri.

"Paiskaa ämmä maalle!" neuvoi Frisk, syystä suuttuneena hänen vastahakoisuuteensa.

"Tahi työnnä hänet veteen!" esitteli Olsson; "yksi ämmä enempi tahi vähempi"…

"Antakaapa minun olla!" lausui Broms tovereillensa; "trankilementist', sanoi Moberg'ska!"

"Se ei käy laatuun! mahdotointa!" vakuutti vaimo.

"Vaiti ja ole hiljaa!" sanoi hänelle mylläri; "vaiti, rutkale!"

"Kas niin, pojat!" jatkoi hän kääntyen tovereihinsa; "antakaa nyt tänne kiväärit, että minä ensiksi saan laskea ne venheen pohjalle… eipä ole vahingoksi, että ne ovat mukana."

Frisk ja Olsson antoivat kiväärit Broms'ille, joka laski ne venheesen.

"Pojat!" lausui hän sitten, astuen itse venheesen; "olkaa nyt varovaiset!… teidän täytyy olla liikkumattomammat kuin kilvet ja kannot, tultuanne venheesen, sillä muutoin vajoamme me kaikki pohjaan… Odota, Frisk, kunnes minä ennätän istumaan… Kas niin, kohta olemme valmiit."

Silloin työnsi hän venheen maasta.

Samassa kuului rumpun ääntä linnasta, jota seurasi tykinlaukaus merkiksi, että vankia oli sieltä karannut.

"Joudu, joudu! tuo tänne venhe! päästä meidät siihen!" huusivat molemmat rannalla olevat vangit.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" vastasi Broms, tarttui airoihin ja alkoi soutaa saaresta.

"Haa! mitä tämä on! hän soutaa pois meidän luotamme!" huusi kivikauris täyttä kurkkua.

"Tuo tänne venhe! Broms! Broms! tänne, tänne!" hoilasi rääsynkerääjä niin, että kalliot kaikui.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kertoi Broms ja pani airot yhä kovempaan liikkeeseen.

Saara istui perässä. Merikummituksen ääni ei olisi voinut olla kolkompi eikä ivallisempi kuin hänen äänensä, jonka tuuli toi maalle.

"Petturi! konna! heittiö!" huusivat rannalle jätetyt, juosten pitkin rantaa ja hosuen ympärillensä käsivarsillaan ikäänkuin kaksi mielipuolta.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kuului aaltojen loiskeesta myllärin pilkkaava ääni.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Muuan kohtaus.

Yön aikana, viikko tämän jälkeen, vieri Göteporiin vievällä itäisellä maantiellä ja noin puoli penikulmaa mainitusta kaupungista kiesirattaat, joissa erään lapsekkaan kyytipojan rinnalla ajoi muuan herra, hyvin kiedottu senlaiseen suureen nahkakaapuun, joita matkustavaiset mieluimmin käyttävät tällä vuoden ajalla. Päässänsä oli hänellä lakki, sekin nahkasta, joten sadevesi, joka rankasti valui ales synkältä taivaalta, kastelematta ropisi sekä kaapuun että lakkiin.

Tosin oli tuo matkustava herra myöskin varustettu avatulla sateenvarjolla; mutta tämän oli hän jättänyt tuolle kyytipoikaparalle, joka sillä suojeli itseänsä rankkasadetta vastaan, sill'aikaa kuin matkustaja hänen sijassansa hoiti ohjaksia ja ruoskaa.

"Laimikaa vaan, herra!… se jaksaa kyllä perille", kehotti kyytipoika.

"Etpä sinä ole juuri arka isäsi elukasta", muistutti matkustaja.

"Hemmetti, kuinka olenkin!" vastasi poika; "mutta kun laita on senlainen, että on näin pimeä ja ilma kastelee, niin… Jos kuitenkin ennättäisimme saavuttaa nuot vaunut, jotka.."

"Nuotko vaunut, jotka ajoivat kievaritalosta samassa, kun minä tulin sinne?"

"Niin, herra!"

"Ne ovat kaiketi jo Göteporissa, poikaseni… ne näyttivät hyvin keveöiltä ajopeliltä ja niiden edessä oli kolme hevoista."

"Pekka Matinpojan hevoiset eivät ole mitään kilpajuoksijoita, herra… Meidän rautio ne kyllä ennättää kiinni, vaikka ne ovatkin puolen tunnin matkaa edelläpäin… olisipa vaan hyvä, jos ennättäisimme tavata vaunut."

"Miksi sinä sitä niin haluat?"

"Näettekös, herra, asian laita on niin… tietäähän herra, että posti ryöstettiin eilen?"

"Minä kuulin puhuttavan siitä kievaritalossa."

"Se tapahtui juuri tällä tiellä", kertoi kyytipoika… "vaikk'ei juuri tällä, vaan etelänpuoleisella tiellä… Huuh! mikä se oli?"

"Minä luulen sinun hiukan pelkääväsi aaveita!"

"Aaveitako?… kas en, herra!… mutta tietäähän herra mikä hirveä joukko vankeja on päässyt tällä viikolla karkuun Karlsten'ista?"

"Hirveä joukkoko?… sinulle on ilmoitettu väärin… ainoasti kahdelle onnistui karata. Niin kumminkin kerrottiin kievaritalossa."

"Mutta kyllä se ainakin on totta, että posti ryöstettiin eilen… postimies on kotoisin meidän kylästä, ja häntä reväistiin korviin asti puukolla niin, että hän näyttää hirveältä."

"Ja nyt pelkäät sinä, että samaa voisi tapahtua sinullekin?"

"Ei minussa ole paksumpata nahkaa kuin postimiehessäkään, eikä sitä ole herrassakaan."

"Eikä sinulla ole postilaukkuakaan, jonka voisivat sinulta ryöstää… ole huoleti, poikaseni!"

"Eivät ne minusta mitään tahdo, sen minä kyllä tiedän… mutta kun he ryntäävät matkustavaisen kimppuun, joutuu kyytimies aina välikäteen."

"Mutta etkö sinä nähnyt, mitä minun mukanani oli rattaille noustessani?"

"Tuo sapeli… pitkä veitikka se onkin, mutta postin ryövääjillä oli pistooleja, herra, sillä talonpoika, joka kyyditsi postia, sai luodin olkapäähänsä, että hän putosi kuin pannukaakku rattailta ja hänestä vuoti verta kuin vasikasta, herra!"

"Rauhoittaakseni sinua tahdon sanoa, että minullakin on pistooleja vyölläni, jotta me kyllä tulemme toimeen, vaikka saisimme puoli tusinaa rosvoja ympärillemme… pidä sinä vaan vakavasti sateenvarjoani, ett'ei tuuli ryöstä sitä pois sinulta!"

Tie polvesi nyt äkkiä oikealle ja kiemurteli ylöspäin erästä mäkeä, jonka kummallakin puolella kasvoi korkeita puita.

"Näettekö, herra, tuolla ovat vaunut!" huudahti kyytipoika iloisemmalla äänellä; "tuolla mäen päällä… he ovat sytyttäneet vanulyhdyt."

"Sinä olet oikeassa… sinun rautiollasi on hyvät jalat, huomaan ma."

Matknstavaiset olivat tuskin ennättäneet mäkeen, kun muuan tuli leimahti, jota seurasi pistoolin pamaus.

"Herra Jumala!" huudahti kyytipoika ja tarttui matkustajan käsivarteen.

Hätähuutoa kuului mäen päältä.

"Sinä ennustit oikein tällä kertaa", lausui matkustaja tyynesti, heittäen ohjakset vapisevalle pojalle ja hypäten ales rattailta sekä temmaten pistoolin vyöltänsä, jonka tehtyä hän, pitäen tätä vasemmassa kädessänsä ja paljastettua sapeliansa oikeassa, riensi mäkeä ylöspäin, kuultelematta kyytipojan surkeasti varoittavia huutoja.

Toinen pistoolin laukaus pamahti, ja hätähuudot jatkui mäen päältä.

Nahkakaapuun puettu mies joudutti askeleitansa ja ennätti pian kukkulalle, jossa hän n.s. berliiniläisen vaunun lyhtyjen valossa huomasi nä'yn, josta, vaikka se tosin onkin tavallinen rosvojutuissa, kuitenkaan ei puutu esimerkkejä meidänkään muutoin niin rauhallisessa isänmaassamme.

Toisella puolen vaunuja makasi muuan palvelija, jos saa päättää kiiltonahkatakista, joka oli hänen vieressänsä, liikahtamattomana ja vuotaen verta eräästä ohimoisillansa olevasta haavasta. Aivan hänen lähellänsä vieritteliihe eräs talonpoika, joka, pitäen kätensä otsallaan, voivotteli mitä surkeimmasti. Hevosien edessä, ja pitäen näitä kuolaimista, näkyi ihmisolento, jonka kasvoja äsken tulleen oli liian vaikea tarkemmin tutkia. Mitä vaunujen toisella puolella tapahtui, ei nahkakaapuun puettu mies voinut nähdä, mutta hänen korvansa kuuli seuraavaa:

"Minä annan teille hyvällä kaikki, mutta säästäkää minun henkeäni!" rukoili puoleksi tukahdettu miehinen ääni.

Nahkakaapuun puettu mies ei malttanut odottaa vastausta tälle rukoukselle, vaan ryntäsi hevoisien edessä seisovaa miestä vastaan. Tämä päästi silloin hevoiset ja lähti pakoon huutaen äänellä, joka oli vaimoihmisen äänen kaltainen:

"Broms! Broms! ole varoillasi! ole varoillasi!"

Nahkakaapuun puettu miesi laukasi pistoolinsa tuota henkilöä vastaan, joka, koska häneen ei sattunut, pakeni, uudistaen varoitushuutojansa, jonka jälkeen miesi, temmaten esiin toisen pistoolin, ryykäsi hevoisten ohitse vaunujen toiselle puolelle.

Silloin huomasi hän rotevan mieshenkilön, joka hänen tullessansa heti lähti käpälämäkeen ja painui metsään päin. Nahkakaapuun puettu miesi lähetti hänenkin jälkeensä laukauksen, kuitenkin tapaamatta häntä, koska pimeys ei sallinut ampujan tähdätä.

Samassa nousi maasta seisovallensa toinenkin miesi, joka, vaikka olikin ryvettynyt saveen ja läpimärkänä sateesta, kuitenkin näytti vaunujen omistajalta.

"Oletteko haavoitettu?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"En, mutta se konna oli kuristamaisillansa minut", vastasi kysytty; "ja jos ette te, herra, olisi tullut, niin"…

"Joutukaa hoitamaan väkeänne, jotka makaavat haavoitettuina tiellä, sillä välin kun minä riennän rosvojen jäljestä!" huusi pelastaja, temmaten irti erään lyhdyn vaunusta.

"Te aijotte siis todellakin?"…

"Koettaa ottaa heidät kiinni, totta kaiketi", vastasi nahkakaapuun puettu miesi ja riensi sitten metsään samaa suuntaa kuin rosvotkin, sapeli oikeassa kädessänsä ja lyhty vasemmassa.

"Minä tulen heti perässä teidän avuksenne!" huudahti toinen, jonka jälkeen hän lähestyi haavoitettuja.

Palvelija oli kuollut, mutta talonpoika oli seisovillansa hevoisten vieressä, joiden kupeita ja päätä hän silitteli kämmenillänsä, tuultavasti tunnustellaksensa, josko nuot sävyisät elukat olivat kärsineet mitään vaurioa päällehyökkäyksestä.

"Herra Jumala, kuinka oli hyvin!" huusi hän lakkaamatta, iloisena tutkistelemisistansa.

Pekka Matinpojan hevoisiin ei ollut sattunut luodit, eivätkä ne olleet säikkyneet paukauksistakaan. Ne eivät olleet mitään "kilpajuoksijoita", kuten kyytipoika aivan oikein oli muistuttanutkin.

Tuo matkustavainen herra, huomattuaan kaiken avun siinä paikassa turhaksi ja käskettyään talonpoikaa jäämään vaunujen luokse, otti ylös maasta paljastetun sapelin, joka oli temmattu häneltä pois taistellessansa rosvon kanssa, ja riensi metsään pelastajansa avuksi.

Tämä tuli pian häntä vastaan.

"Tuo kirottu lyhty sammui!" jupisi nahkakaapuun puettu totesi; "ilman sitä seikkaa olisin minä kyllä saanut konnan kiinni… Olipa sangen ikävää, että hän pääsi kynsistämme… Mutta minä näen teillä olevan aseita… kuinka päästitte te hänet näin kimppuihinne?"

"Minä olin sattunut nukahtamaan vaunuissa", vastasi toinen, "kun heräsin laukaukseen, joka sattui minun ajurinlaudalla istuvaan palvelijaani… silmänräpäys tämän jälkeen paiskattiin talonpoika maahan, hänkin haavoitettuna… Minä nousin heti vaunuista ja ampusin rosvoa, mutta ampusin väärään… sitte aijoin minä käyttää sapelia, kuu minut samassa lyötiin kumoon, ja sapeli väännettiin minun kourastani… tuo konna mahtaa olla liitossa perkeleen kanssa, sillä minä osaan kerskailematta jokseenkin pidellä asettani", lisäsi hän jonkinmoisella itseensäluottamuksella.

"Te tapasitten yhden julmimmista heittiöistä, kuin ajatella voi."

"Kuuluupa siltä, kuin te tuntisitte sen konnan."

"Minä kuulin hänen nimensä… hän on eräs elinkautinen vanki Karlsten'in linnasta… Mutta miten teidän palvelijanne laita on?"

"Hän on kuollut… suuri vahinko; herraseni!… hän on ollut kau'an minun palveluksessani."

Molemmat herrat olivat nyt ennättäneet vaunuille, jonka luona toisetkin ajopelit jo olivat ja joissa istui tuo vapiseva kyytipoika.

Nahkakaapuun puettu miesi kumartui palvelijan ruumiin yli ja tutki hänen haavaansa.

"Tule tänne!" huusi hän talonpojalle; "meidän täytyy nostaa tuon onnettoman ruumis vaunuihin… ei ole mitään muuta keinoa saadaksemme se kaupunkiin."

"Minulla on esitys tehtävänä", lausui vaunujen omistaja; "enkö saa tarjota herralle sijaa vaunuissani?… Tämmöisessä ilmassa ovat katetut ajopelit aina paremmat kuin avonaiset."

"Kiitoksia!… mutta ruumis?"

"Senhän voisi nostaa herran ajopeliin."

"Se voi käydä laatuun."

"Minä olen teille, herraseni, mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa", selitti vaunujen omistaja; "ja minä haluaisin saada tietää, ketä minun nyt tulee kiittää hengestäni."

"Haa!" huudahti nahkakaapnun puettu miesi, tuijottaen toiseen, jonka kasvot hän nyt vasta näki vaunulyhdyn valossa.

"Mitä se merkitsee?" kysyi vaunujen omistaja hiukan kummastuneena.

"Tekö se siis olittekin!" jatkoi uahkakaapuun puettu miesi! "te!… te?"

"Te tunnette siis minut!" lausui toinen; "mutta minä en ymmärrä"…

"Talonpoika!" huudahti edellinen; "auttakaa minua nostamaan ruumista vaunuihin, sillä minä ajan omassa ajopelissäni."

Sitten ryhtyi hän talonpojan avulla ruumiisen ja nosti sen vaunuihin.

"Mitä tämä merkitsee!" lausui vaunujen omistaja; "miksi kieltäytte te nyt ajamasta minun vaunuissani?… kuka te, herraseni, olette?"

"Te ette siis enään tunne minua?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi, vieden kasvonsa lähemmäksi toisen kasvoja.

"Haa!" huudahti nyt tämä vuorostansa ja astui muutaman askeleen takaperin.

"Ymmärrättekö nyt, miksi minä pidän avonaisia ajopeliäni teidän katettuja vaunujanne parempana?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"Niin… minä ymmärrän teidän nyt katuvanne sitä, että pelastitte henkeni."

"Ihmisyyden töitä ei kaduta tässä maailmassa… Hyvää yötä, herraseni!"

Tämän sanottuansa käänsi nahkakaapuun puettu miesi selkänsä vaunuihin ja palasi rattaillensa.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Muuan näky.

"Prinssi Kaarlon hotelli" on eräs Göteporin oivallisimpia hotelleja matkustajia varten.

Kello oli lyönyt yksitoista yöllä, kun nahkakaapuun puettu miesi pysähtyi ajopelinensä mainitun hotellin portin eteen. Muutaman minuutin kestävän, ahkeran nykimisen perästä kellonnuoraan, aukasi portin eräs palvelijatar, joka vei matkustajan erään pitkän käytävän läpi toisessa kerroksessa olevaan pienempään huoneesen. Kyytipoika kantoi ylös matkustajan kamssut, jotka olivat pienenläntä kapusäkki ja isohko kirjesalkku.

Matkustaja riisui yltänsä uahkakaapun. Hän oli keski-ikäinen mies, joka herätti enemmän huomiota rotevan, voimakkaan vartalonsa kuin kasvojensa puolesta, jotka olivat sangen kalpeat ja hiukan rosonarpiset ja joiden vasemmalla poskella huomattiin arpi, joka oli liian syvä ja leveä ollakseen saanut alkunsa rokkotaudista.

Kyytipojalle maksettiin, ja hän päästettiin tiehensä, jonka jälkeen, koska ei minkäänmoista juttelua matkustajan ja palvelijattaren välillä näyttänyt tahtovan syntyä, koska edellinen oli kovin ajatuksiinsa vaipunut ja jälkimäinen kovin unelias, matkustajaa pian ilahutti haukoitteleva "hyvää yötä" tytöltä, joka sitten meni pois, jättäen tuon vaitonaisen vieraan rauhaan.

Tämä veti ulos kapusäkistänsä yönutun, jonka hän kietoi ympärillensä, ja kantoi pöydälle salkkunsa, jonka hän avasi. Hän otti esille ja silmäili moniaita siinä olevia asiakirjoja ja asetti ne sitten pöydälle jonkinmoiseen järjestykseen. Luultavasti tahtoi hän vakuuttaa itseänsä, ett'ei mitään paperia ollut poissa tahi mennyt turmiolle matkalla.

Vielä laski hän pöydälle lompakkonsa ja lakkarikellonsa. Kello oli hopeasta ja varustettuna teräksisillä perillä, joihin oli kiinnitetty joitakuita helyjä, kellonavain, sinettisormus ja pieni kultaristi.

Matkustajan silmäys viipyi kau'an tuossa pienessä ristissä, ilmaisten syvintä alakuloisuutta, jonka jälkeen hän jätti pöydän ja alkoi järjestää erääseen piironki-laatikkoon niitä vaatteita, joita hän oli ottanut esille kapusäkistä.

Kuinka kau'an hän viipyi tässä ja muissa toimissansa, saattaa olla yhdentekevä; mutta vihdoinkin muistutti häntä kentiesi enemmän kahdentoista lyönti kaupungin kirkontornista kuin mikään muu että hänen on mentävä levolle.

Hän pani maata ja sammutti kynttilät.

Pilvet, jotka tähän asti olivat peittäneet öisen taitoaan ja kostuttaneet maan sadevirroilla, olivat hälvenneet puoliyön aikana. Ihana kuu, jolla ensimäisenä yön puoliskona oli ollut lailliset esteet — sillä kukapa olisi uskaltanut lähteä ulos senlaiseen ilmaan! — esiintyi nyt kaikessa komeudessansa. Vaikka sitä ennen sangen tyytymätöin sateen jumalaan, kävi se kuitenkin nyt sangen mielellään soville hänen kanssansa nähdessään nuot monet ja uudet pienet kuvastimet jotka hän oli sijoittanut noiden suurten ja tavallisten kuvastimien väliin, joten koko maa näytti yön kuumottavasta immestä yhdeltä ainoalta jättiläisen suuruiselta kuvastimelta, joka nimenomaan oli tehty hänen pukemispuuhiansa varten. Loistaen ilosta tämän suuren kohteliaisuuden vuoksi, riensi se kurkistelemaan palatseihin ja majoihin, joko ilmoittamaan iloansa lemmikeillensä tahi pyytämään anteeksi myöhäistä tuloansa.

Mutta unen jumalainen, kuun vanha kadehtija ja vihollinen, on jo asetellut lemmikkijen ja sen välille unten kirjavan verhon, joten se milt'ei kaikkialla, mihin vaan katsotaan, huomaa ummistettuja silmäluomia, ja jos joku silmä onkin auki, näkee se enimmästänsä siinä omantunnon- tahi ruumiinvaivojen synkkiä ilmiöitä. Silloin katoaa sen riemu, silloin vaalenee sen hipiä vielä enemmän, ja sentähden onkin se tavallisesti niin synkän ja alakuloisen näköinen sydänyön kolkkoina hetkinä.

Tuo äskenmainittu vieras "Prinssi Kaarlon hotellissa" oli ainoa, joka hiljaisella, syvällisellä viehätyksellä vastasi sen silmäyksiin. Hän seurasi kau'an silmlllään sateiden turhamaista leikkiä pöydällä, istuimilla ja seinillä. Hänestä näyttivät ne niin erinomaisen hyvin viihtyvän tuossa kohtalaisessa matkustajienhuoneessa ja rupeavan heimolaisiksi niille puhtaille muistoille menneistä ajoista, jotka olivat heränneet hänen sielussansa, sillä jota kau'emmin hän silmäili kuun säteitä, sitä heleämmäksi näyttivät ne hänestä muuttuvan.

Hän vajoutui tuohon ihanaan havaintoon ja vastusti kau'an unen jumalaista. Mutta tämä ei anna lii'an kau'an vastustella itseänsä. Voittamattomana laski se vihdoin kätensä noille vastahakoisille silmäluomille ja rangaistukseksi siltä, että hänelle oltiin rohjettu tehdä vastarintaa, piti hän nukkujan sielun silmäin edessä unien mitä synkimmän verhon.

Unta näkevä oli seisovinansa vuorella, myrsky ja ukkonen päänsä päällä, parhaillaan hänen seisoessansa ottamatta ainoata askeltakaan mereen putoamisen pelosta, joka meri rajuna meurusi vuoren juurella, viilsi synkkää taivasta salama, joka läheni häntä vuorella. Mitä lähemmäksi se tuli, sitä selvemmän, tultasuitsuttavan lohikäärmeen muodon se sai. Unta näkevä alkoi taistelun tämän louhikäärmeen kanssa, joka lopulta lingoitti hänet vuorelta ales mereen, mutta vyörytti aaltojansa hänen päänsä yli. Hän vajosi syvyyteen kärsien kuolon tuskia voimatta kuitenkaan kuolla. Hän hapueli meren pohjassa, turhaan koettaen päästä ylös syvyydestä; sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi hänen ruumiinsa tullut raskaaksi kuin se vuori, jolta hän oli tullut syöstyksi ales. Silloin huomaisi hän koralli- ja näkinkenkäalustalla uinailevan tytön. Amanda! huusi hän ja lankesi polvillensa uinailevan viereen. Amanda on kuollut! vastasi tyttö, avaten silmäluomensa. Mutta noiden ennen niin välkkyväin silmäin sijasta ammoitti nyt polvillansa olevalle kaksi kuoppaa täynnänsä multaa, ja missä ennen oli ollut tuon tummansinisen silmäterän paikka, oli nyt jähmettynyt kyynel, jota meri turhaan koetti liuvottaa. Silloin unohti polvillansa olija omat kuolon tuskansa ja itki katkerasti uinailevan tytön takia. Itke! itke! huudahti hän, sillä mitä meri ei saa aikaan sen saa sinun kyyneleesi! ja silloin näki polvillaan olija tuon mustan mullan vähitellen valkenevan kunnes se muuttui mitä valkoisimmaksi emaljiksi, ja miten tuo jähmettynyt kyynel alkoi pehmitä ja kuultaa sinertävälle, kunnes se vihdoin hymyili autuaallisella hymyllä polvillansa olijan silmään. Amanda elää! huudahti hän. Niin, Amanda elää! vastasi tyttö ja laski kätensä hänen kaulallensa, hän elää sinun kanssasi, sillä sinun kyyneleesi ovat sovittaneet hänet elämän ja Jumalan kanssa! Samassa kuului kiljuminen. Älä pelkää! sanoi tyttö, Jumalan rakkaus asuu merenkin syvyydessä, ja sen yli ei ole meren peikolla minkäänlaista valtaa. Tahtoisitko sinä seurata minua elämään ja auringonvaloon? kysyi polvillansa olija, joka tunsi jäsenensä vapautetuksi tuosta kiviraskaasta painosta. Niin, niin, sinun kanssasi elämään ja auringonvaloon! vastasi Amanda.

Mutta luultavasti arveli unen jumalainen rangaistuksen tulevan lievemmäksi, kuin hän oli aikonutkaan, sillä samassa tempasi hän verhon pois ja nosti kätensä nukkujan silmiltä, tahi heräsi nukkuja jyrystä, joka syntyi siitä, että matkustajahuoneen ovi aukeni.

Makaaja aikoi nousta sijaltansa, sillä hän luuli oven, jonka hän oli unohtanut sulkea, tulleen avatuksi jostakin akkunassa syntyneestä ilmavedosta, kun hän tunsi vointinsa ikäänkuin hervaantuneeksi nähdessään pitkän, kuun valaiseman haahmon, joka näyttäytyi kynnyksellä.

Matkustaja hieroi silmiänsä tietämättömänä, oliko hän valveillansa, vai vieläkö hän uneksi, mutta kun hän taas katseli avosilmin, näki hän selvään, kuinka tuo valkoinen haahmo vitkallisesti kulki ovelta huoneesen ja läheni akkunan edessä olevaa pöytää.

Haahmo oli vaimon kaltainen, mutta sen kasvot olivat kuun säteiden valaisemina kauniin kasvojen näköiset ja nuot runsaat, valkoiset karrtkkaat, jotka liehuivat hänen ympärillänsä, olivat käärinliinan kaltaiset.

"Kuka se on?" kysyi matkustaja enemmän vakuuttaaksensa itseään, että hän oli hereillä, kutu tyydyttääkseen uteliaisuuttansa.

Vastaukseksi tälle milt'ei tietämättä tehdylle kysymykselle tuli seuraava, mutta ihmeellisen suloisella äänellä laulettu laulu:

"Mist' ainainen tää ikävöiminen? Ma kauas tuonne taivaan sinehen Luon kyynelsilmin katseeni. 'Oi tuolla', Ma mietin, 'tähtitarham puolla Edeni on mulla'."

Matkustaja vaipui ales patjoille. Hänen kielensä kangistui ja kylmä hiki peitti hänen otsansa. Vapisevin käsin veti hän peiton päänsä yli; pidättäen henkeänsä kuulteli hän vaan.

Hän kuuli kuinka pöydällä olevia papereita kosketeltiin. Hän luuli myöskin kuulevansa, kuinka joku nykäsi kellon periä ja helyjä, jotka, kuten jo tiedämme, olivat papereiden vieressä.

Vihdoin rohkasi hän itsensä, veti peiton päänsä päältä ja nousi uudestaan istuvillensa vuoteella.

Silloin näki hän tuon valkoisen olennon kääntyvän pöydältä ja akkunalta ja kulkevan yhtä vitkallisesti kuin ennenkin takasin ovelle.

"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen hiukan korkeammalla ja jyreämmällä äänellä.

"Puro juoksee läpi laaksoloiden, Kaivattua äidinkieltäin soiden, Metsät tummat järven lailla päilyy, Puut humisee, muistoissain kaikki säilyy, Muinaishaahmut häilyy."

Tätä laulaessansa katosi tuo valkoinen olento ovesta, joka sitten sulkeutui.

Matkustaja, joka selvään kuuli avainta väännettävän, tuijotti kau'an oveen, jonka peilejä kuu uudestansa valaisi, tuijotti kau'an oveen, kuvaten niihin ensimäisiä kirjavia kuviansa.

"Ei, ei! se ei ollut unta!" pukahti hän ja hyppäsi laattialle. Hän aukasi oven ja katsoi etehiseen. Kumotttava kuu valasi tätäkin ja noita siitä johtavia monta ovia, mutta ei mitään muuta merkillistä kuulunut eikä näkynyt.

Sitten, otettuansa avaimen ovesta ja suljettuansa oven, riensi hän akkunan vieressä olevan pöydän luokse. Paperit olivat samalla paikalla ja samassa järjestyksessä, johon hän ennen maata mentyänsä oli ne pannut. Pöydällä oli myös hänen kultakellonsakin.

Miettien tuota kummallista näkyä palasi hän vuoteellensa ja laskeusi maata. Tuo valkoinen olento, joka on mennyt hänen makuuhuoneestansa, ei kadonnut kuitenkaan hänen unelmistansa.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Kultaristi.

Kun matkustaja toistamiseen heräsi, seisoi palvelijatar hänen vuoteensa vieressä, kirja kädessänsä.

"Tahtooko herra pian kahvea?" kysyi hän.

"Onko jo aamu?" lausui vieras, kääntäen kasvonsa akkunaan, jonka lävitse kirkkain syysaurinko kurkisteli sisään huoneesen.

"Hoh, kello on jo lyönyt kymmenen", vastasi palvelijatar.

"Jo kymmenen… ja minun kun piti oleman ulkona kello yhdeksän. Jos te olisitte herättäneet minut, olisitte tehneet minulle suuren palveluksen."

"Minä olen ollut täällä useamman kerran, mutta minusta oli syntiä herättää herraa, sillä herra nukkui niin makeasti… Kentiesi tahtoo herra minun tekemään valkeaa uuniin?"

"Ei, minusta tuntuu, että täällä on kyllin lämpöinen ennestänsäkin… minun päätäni kivistää kovin."

"Sitten on herra varmaankin maannut levottomasti."

"Kumminkin olen minä nähnyt levottomia unia."

"Se ei ole hyvä merkki, jos on levottomia unia ensimäisenä yönä, kun maataan jossakin huoneessa."

"Uskotteko sen?"…

"Mistä herra on uneksinut… minä osaan selittää unia, minä, ja ne ovat milt'ei aina käyneet toteen."

"Vai niin?"

"Onko herra uneksinut kukkaisista tahi eläimistä?"

"En."

"Tulesta tahi vedestä?"

"En niistäkään."

"Huoneista tahi ihmisistä sitten?"

"En niistäkään, neitsyt-hyvä."

"Mistähän se sitte voisi olla?"

"Minä olen uneksinut kuolleista", vastasi vieras, syvään huo'aten.

"Kuolleista uneksiminen… se merkitsee, että joku herran sukulainen kuolee näinä päivinä."

"Minulla ei ole keitään sukulaista."

"Sitten tulee se varmaan olemaan joku läheinen ystävä, joka kuolee ennen kuukauden loppua."

"Ei minulla ole läheisiä ystäviäkään."

"Hoh, sepä on omituista!" muistutti palvelijatar: "mutta olisipa hauskaa tietää, kestä herra uneksi."

"Noh, koska te niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin uneksin minä eräästä tytöstä, joka kuoli kaksi vuotta sitten."

"Kuinka ilmestyi hän teille?"

"Hän tuli tähän huoneesen ruumispukimessa… Voitteko nyt selittää sen unen?"

"Oliko hänellä seppele päässänsä?"

"Sitä en voi muistaa."

"Aivan varmaan oli hänellä se", arveli palvelijatar, "sillä onhan tavallista, että, kun nuori tyttö on ruumiina, pannaan pieni myrttiseppele hänen päähänsä… myrttiseppele kaunistaa sekä eläviä että kuolleita."

"Niin ei kuitenkaan ollut sen laita, josta minä uneksuin", selitti matkustaja surullisella värähdyksellä äänessänsä; "hän hukkui järveen, eikä hänen ruumistansa olla koskaan löydetty."

"Vai niin, mutta unella on merkityksensä kaikissa tapauksissa."

"Ja se on?"

"Että herra joutuu naimiseen ennen vuoden loppua", vastasi tyttö rivakkaasti.

"Naimiseen kuolleen kanssa!… sen minä sanon, että minä kuolen ennen vuoden loppua!"

"Hoh, Jumala varjelkoon siitä, herra-hyväni!"

"Älkäätte tulko levottomaksi siitä, mamselli-hyväni!… jos tämä unen selitys käy toteen, ei minulla ole juuri mitään sitäkään vastaan… Mutta minun täytyy pukea päälleni."

"Eikö herra tahtoisi ensin tehdä hyvin ja kirjoittaa nimensä tähän?" kysyi palvelijatar, tarjoten kirjan makaavalle ja tuoden sitte kynän kirjoituspöydältä.

Matkustaja kirjoitti nimensä, ja nimi oli: "Revisori F. Alm, Tukholmasta."

Matkustajan nimen on lukija luultavasti jo arvannut. Ainoastansa hänen arvonimensä oli uutinen, ja se osoitti meidän kamarikirjurimme virkamiehenä nousseen yhden asteen niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun me näimme hänet kaatuvan verissään luutnantti Räyel'in pistoolinlaukauksesta.

Palvelijatar meni nyt huoneesta, joten meidän revisorimme sai tilaisuuden nousemaan makuulta ja ottamaan aamunutun yllensä.

Vanhan tapansa mukaan meni hän pöydän luokse vetämään kelloansa. Hän otti kellon avaimen, mutta oli milt'ei pudottamaisillansa sekä sen että kellon laattiaan, sillä hän kaipasi tuota pientä kultaristiä.

Hän tiesi, että risti ynnä nuot kaksi muuta helyä riippuivat perissä, kun hän yöllä laski kellon pöydälle, sillä olihan hän pitänyt sitä kädessänsä ja sitten tavallisesti silmäillyt sitä, ennenkuin hän meni makuulle.

Hän nosteli papereja ja koplotteli pöydältä; mutta ristiä ei löytynyt. Hän etsiskeli joka paikasta huonetta, mutta turhaan.

"Olisikohan joku varastanut sen!" huudahti hän.

Mutta miksi ei varastettu samalla kertaa kelloakin muiden helyjen ohessa?… miksi ei viety lompakkoakin, joka oli kellon vieressä?

Tosin oli tuo pieni risti arvaamattomasta arvosta hänelle; mutta mitä arvoa voisi sillä olla muille ihmisille?

Alm alkoi tarkemmin tutkia kellonperiä.

Risti oli kauniisti irroitettu siitä pienestä kultarenkaasta, jolla se oli kiinnitetty perihin, mutta itse rengas oli jäljellä. Ainoastansa risti oli poissa.

"Suuri Jumala!" huudahti Alm, muistaen nyt sen näyn, joka hänellä yöllä oli ollut ja jonka hän herätessänsä oli luullut unenhourailukseksi.

Hän muisti nähneensä tuon kummallisen olennon seisovan akkunan vieressä olevan pöydän luona ja myöskin kuulleensa jonkun koskevan kellonperiin ja helyihin.

Alm oli liian selväjärkinen mies voidaksensa uskoa aaveita; mutta jos näkynsä todellakin oli ollut aave, ruumiiton olento, henki, kuinka oli se sittenkin voinut irroittaa kellonperistä ristin, joka kuitenkin mahtoi olla liian raskas haahmun varjon kädelle!

Meidän revisorimme aprikoi, etsiskeli pöydältä sekä laattialta ja aprikoi uudestansa; mutta tuo pieni kultaristi oli kadonnut.

Kahdeskymmenesviides luku.

Aave.

Myöhempään edelläpuolenpäivänä seisoi Göteporin maakansselin portin edustalla nuori, Götan tykkiväestön virkapukuun vaatehittu upseeri. Hän näytti hiukan maltittomalta, josta voitiin arvata hänen vartoavan jotakin henkilöä.

"Ah, vihdoinkin!" huudahti hän ja meni erästä toista nuorta herraa vastaan, joka astui ulos mainitusta portista.

Vastatullut näytti myöskin olevan sotilassäätyä, vaikka hän tällä kertaa oli sivilipuvussa. Hänen kasvonsa olivat säännöllisen kauniit ja hänen ryhtinsä mitä uljain.

"Sinä viivyit kau'an", nureksi tykkiväestön upseeri; "minä olin menettämäisilläni malttini."

"Minunhan täytyi kirjoittaa kokonainen kertomus tuosta asiasta", vastasi toinen; "kirottua puuhaa!… jospa he nyt vaan saisivat kiinni nuot konnat!"

"Ja ne olivat sinun luullaksesi karanneita linnavankeja?"

"Niin, vieläpä Karlsten'in linnasta ja kaikkein pahimpia päälliseksi."

"Viimeisinä vuosina on ollut harvinaista, että sieltä on ketäkään karannut… Linnan nykyinen päällikkö on miesten miesi ja hänellä on tapana pitää aina silmänsä auki."

"Mutta tällä kertaa uinahti hän, ja se oli maksamaisillansa minulle sangen paljon."

"Kuitenkin pääsit sinä otollisella hinnalla."

"Entä minun palvelija-parkani sitten?… hän oli uskollinen henkilö, jota minä tulen kau'an kaipaamaan… Hänen pitää kumminkin saaman juhlallinen hautaus."

"Sen hän ansaitseekin… Eipä ole juuri monta palkollista, jotka haluaisivat mennä kuolemaan isäntänsä edestä."

"Oh, mitä haluun tulee, olen minä vakuutettu, että jos Blom-raukkani olisi saanut valita, ei hän olisi kau'an epäröinyt; mutta hän oli ikäänkuin luotu lemmen sanansaattajaksi ja hänellä oli vainu kuin… Mutta jutelkaamme jostakin muusta… Oletko maininnut tovereillemme päivällisistä Blom'in ravintolassa?"

"Minä kiitän sinua nöyrimmästi heidän puolestansa… ei sodan eikä kuolon kamppaukset tule pidättämään heitä ottelutantereelta, joka, jos tunnen sinut oikein, tulee olemaan kylläkin verinen… Soisipa Jumala, että meillä olisi monta sinun kaltaistasi matkustajaa!"

"Blom'in luona saa hyvin syödäksensä, vai kuinka?"

"Ylenpalttisesti, kun tilaa… kehnosti, kun tulee sattumalta."

"Siis voimme olla huoleti siinä suhteessa?"

"Aivan varmaan… Myöskin tilasin minä loosin ensimäisellä rivillä tämän iltaiseen näytelmään… Sinä et ole nähnyt etkä kuullut, saksalaista näytelmäseuraa… Me voimme kyllä hämmästyttää sinua yhdellä ja toisella, jota et olisi voinut odottaa löytäväsi täällä."

"Minä saan ensiksikin nähdä, mihin päivällinen Blom'in ravinkolassa kelpaa."

"Mutta päivallistäkö antamaan meille olet vasituisesti lähtenyt Tukholmasta ja tullut Göteporiin? Tämä saattaisi tosin olla kylläkin pätevä syy, mutta…"

"Tiedäthän minun isälläni olleen uuden laivan tekeillä Göteporin veistämöllä ja että se huomena lykätään vesille?"

"Ja sinä olet saapunut tänne tuohon juhlaan?"

"Niin kylläkin, sillä muutoin en olisi minä niin pikään tullut tänne, Götepori on kaiketi entisellään, arvelen ma?"

"Yksitoikkoinen, ikävä!… seuraelämän jäsenet ovat kullattuja kauppalaivoja… seurakeskustelut ovat tervasta ja pi'istä!… ei minkäänmoista ystävällisyyttä, ei minkäänmoista sydämellisyyttä! Kun kaksi nimenomaista göteporilaista syleilevät keskenänsä, niin ei heidän sydämensä kohtaa toistansa, vaan heidän lompakkonsa."

"Oiva kohtaaminen kaikissa tapauksissa, sitä vastaan et voi väittää."

"Moniaat sanovat suuren Kustaa Aadolfin perustaneen Göteporin; mutta minä väitän sitä vasaan… Toiset pitävät taas Merkuriota sen todellisena perustajana, ja sen pidän minäkin todenmukaisempana… Kerrotaan, että kun tuo siipijalkainen, jumalainen, asioitsija pyysi Olympon ylijumalalta oikeutta Götan virran varrella olevalle uudelle kauppakaupungille, olivat kaikki muut Olympon jumalaiset mitä ankarimmasti sitä vastaan… Kauppa turmelee ihmiset perinpohjin, sanoivat he, ja meillä on jo Jumalan kyllin Hampurista ja Lontoosta… Mutta rahat puhuvat voimakkaammin kuin jumalaiset ja jumalattaret, ja niin oli laita siihenkin aikaan; sillä kuinka tingittiinkin ja soviteltiin, sai Merkurio vihdoinkin nuot halutut oikeudet… Tämä suututti muita jumalaisia siihen määrään, että he päättivät ei jalallansakaan astua tämän kaupungin porttein sisäpuolelle, vaan tehdä sen mitä yksitoikkoisimmaksi kaupungiksi maailmassa, joka tapahtuikin… Voithan käsittää, miltä senlainen yhteiskunta näyttää, jossa Merkurio on yksinänsä hallitsijana… Sulottareja, runottareja ja kaikkea muuta taivaallista, joka sulostuttaa elämätä ja tekee sen ihanaksi, etsit sinä turhaan täällä… täällä ei huolita muusta kuin mistä pörssissä voidaan sopia, tahi mitä voidaan panna varastolle… täällä on rikkaus korkein avu samoinkuin köyhyys suurin synti."

"Sinä puhut ikäänkuin olisit sinä nykyään saanut rukkaset jossakin rikkaassa tukkukauppiaan perheessä", muistutti sivilivaatteisiin puettu upseeri.

"Ei ole hätää, veliseni!… Tässä kaupungissa ei kosikaan herra N.N. mamselli N.N:ää, vaan N:o 100,000 kosii N:oa 200,000, ja miljoona on tietysti suurin kana karkelossa."

"Mutta eihän toki liene Venus eikä Amor peräti hyljännyt tätä onnetointa kaupunkia?… tällä joukolla on muutoin tapana pitää itsensä esillä joka paikassa."

"Tosin ovat ne täällä… mutta minlainen Venus! minlainen Amor!… Venus kohottaikse pakkahuoneiden pölystä, ja Amor tähtää nuoliansa porteritynnyrien laidoilta."

"Mutta, hyvä Jumala, totta kait tässä kaupungissa lienee muitakin ihmisiä kuin tukkukauppiaita!"

"On kylläkin… mutta voitko arvata, mitä ne muut ylipäänsä toimittavat?"

"En."

"Ne, näet, lukevat raamattua ja virsikirjaa aamusta iltaan, luultavasti rukoillen Jumalaa pian päästämään heitä tästä mammonan maailmasta, enkä minä todella sitä ihmettelekään… jos minulla olisi aikaa, tekisin samoin"…

"Näyttää siis pimeältä sille, joka haluaisi voittaa neitosten sydämiä tässä seudussa", lausui matkustaja.

"Pimeältä kaikille muille paitsi sinulle, sillä olethan sinä kauppaneuvos ja kunink. Vaasan ritaritähdistön jäsen."

"Oletko hullu?… Olenko minä kauppaneuvos ja kunink. Vaasan ritaritähdistön jäsen?"

"Se on yhdentekevä, kunhan sinun isäsi on se… Sinä kukoistat hänen ansioinsa varjossa, eikä täällä enempää tarvitakaan."

Näin jutellen oli kumpikin upseeri tullut "Isolle torille", joka, ollen melkein kaupungin keskellä muodostaa suorakulmion ja ulottuu kahdelta puolelta kanaviin asti.

"Mutta ei voi kuitenkaan väittää, ett'ei Götepori ole komea kaupunki", lausui matkustaja, katsellen ympärillensä joka haaralle; "missä nähdään kauniimpia rakennuksia ja leveämpiä katuja?… kaikessa näkyy järjestyksen ja puhtauden aisti."

"Sen myönnän… parempaa hallitusta ja paremmin järjestettyjä kunnallisia suhteita kuin Göteporin on vaikea ajatellakaan… Siinä suhteessa ei surkeilla rahoja."

"Mitä minä varmuudella tiedän, on se, että vaikka kuinka kurkisteleisin, en voi saada nähdäkseni ainoatakaan kauniita naisen kasvoja", vakuutti matkustaja, vieden kaksinkertaiset kultakurkistimet silmillensä.

"Sinä onnellinen ihminen!" huokasi hänen ystävänsä, "Tukholmassa on yhtä suuri paljous kauniita tyttöjä kuin katukiviä, vaikka he tosin ovatkin yhtä kestämättömiä ja petollisia kuin nämätkin."

"Kyllä meillä kaunottaria kosolta on… Kun vaan riittäisi heille kaikille!… Onko siis aivan mahdotointa löytää täällä yhtään ainoata laadullista kasvoa!"

"Ah!" huudahti tykkiväestön upseeri, nyhjäisten toveriansa kylkeen, "näyttääpä siltä, kuin olisi taivas tullut liikutetuksi sinun valituksestasi… Katsopas tuonne… ei, tuonne oikealle… Sanotaan, ett'ei yksi kärpänen te'e kesää; yksi satakieli tekee kaksikin, se on varmaa."

Muuan erinomaisen komea, nuori nainen, jolla oli solakka vartalo, liihoitteleva astunta ja ihmeellisen kauniit kasvot, meni samassa molempain herrain ohitse oikealta vasemmalle, heittämättä ainoatakaan silmäystä kummallekaan puolelle.

"Kuinka sinä yht'äkkiä vaalenit!" ihmetteli tykkiväen upseeri, ottaen ystävätänsä käsivarresta; "miten on laitasi?… oletko pahoinvoipa?"

"Aave! aave!" jupisi matkustaja, tuijottaen naiseen, 'joka yhä meni heistä kau'emmaksi.

"Aave!" kertoi tykkiväen upseeri; "näetkö sinä aaveita keskellä päivää?… missä se sinun aaveesi sitten on?"

"Hän!… hän tuolla!" vastasi toinen, osoittaen vasemmalle..

"Räyel! oletko menettänyt järkesi!" huudahti hänen ystävänsä; "nimitätkö sinä Olivia Heuser'ia aaveeksi?"…

Kahdeskymmeneskuudes luku.

"Musta kyyhkynen."

Mitä itäinen puoli Etelämalmia eli Katarinan seutu on Tukholmalle, melkein samaa on Mastoveistämö Göteporille, nimittäin, merimiesten asuntopaikka parhaastansa. Mastoveistämö sijaitsee pitkin virran rantaa ja niitä tiluksia, jotka n.s. Kaidan tien varrella, mikä kulkee mainitun etukaupungin läpi, ulottuvat virtaan asti, nimitetään salamoitsi; ne ovat alustamalla ja täyttämällä tehdyt sovelijaiksi säilytyspaikoiksi etenkin puutavaralle, ja näissä on enimmästänsä erityisiä valkamia eli kanavia, joissa venheet ja laivat voivat olla täydellisessä suojassa.

Hämärässä samana päivänä, eli noin kello kuusi iltaisella, liiti muuan pieni venhe yhteen näistä kanavista ja tuli maalle erään pienemmän sillan luona Venheestä nousi vaimo, joka oli vaatetettu tavalliseen talonpoikaisvaimon pukuun. Kiinnitettyänsä venheen siltaan, lähti hän menemään ylöspäin ja pääsi pian Kaidalle tielle.

Tämä vaimo heitteli varovia silmäyksiä ympärillensä, ikäänkuin pelkäisi hän jotakin. Tosin mainitaan kysymyksessä olevaa seutua hyvin epäluotettavaksi ja vaaralliseksi kulkea, erittäinkin hämärän ja pimeän tultua, ja tuskinpa lähestyy kukaan parempiin vaatteihin puettu ihminen tänä' aikana mainittua seutua; mutta hänellä, joka näytti niin aralta ja pelkääväiseltä, ei olisi suinkaan pitänyt oleman minkäänmoista peljättävää, osaksi koska hänen puvussansa ei ollut mitään, joka olisi kiusannut rosvoja, osaksi täytyi hänen ikänsäkin, joka näytti olevan hiukan yli neljänkymmenen vuoden, rauhottavan häntä niistä raa'oista hyväilemisistä, joita pidetään tavallisina täällä ja muilla samanlaisilla paikoilla.

Vihdoin pysähtyi vaimo erään pienen ja ransistuneen kivirakennuksen eteen, jonka matalan ja lahonneen portin yli riippui kapakka-osoite.

Ei ollut vielä niin pimeä, ettei oltaisi voitu huomata osoitteessa, joka oli valkoiseksi maalatusta rautapellistä erään mustan linnun kuvan, jota moni olisi luullut korpiksi, joll'ei kaikkein erehdyksien välttämiseksi sen alla olisi isoilla, mustilla kirjaimilla seisonut: "Musta Kyyhkynen."

Vaimo hiipi, noustuansa varpaisilleen ja tutkittuaan vielä tarkemmin kirjoitusta sekä heittäen moniaan silmäyksen kummallekin puolelle katua, nopeasti etehiseen ja kapakkahuoneesen.

Tähän huoneesen astuessansa olisi moni heti huomannut kapakan, mitä puhtauteen tulee, huonosti vastaavan nimeänsä, koska kyyhkyinen, olkoonpa se valkoinen tahi musta, puhtaudessa ei jää jälelle mistään muusta eläimestä maan päältä, eipä edes ihmisestä.

Jos vielä heitti silmäyksen tarjouspöydän takana olevan emännän kasvoihin ja vieraiden naamoihin, jotka nuokkuivat viinalasein ja sillipalaisten yli rososilla, peittämättömillä pöydillä, mitkä olivat järjestetyt pitkin paljaita kalkkiseiniä, huomattiin kyyhkyisen lempeydenkin huonosti edustetuksi.

Oli siis ainoastansa jäljellä tuo musta väri ja sitä olikin yltäkylläisesti sekä seinillä että katossa.

Josko talonpoikaispukuun vaatetettu vaimo teki itsekseen minkäänmoista muistutusta tämän ristiriitaisuuden johdosta, jätämme siksensä. Silmäiltyänsä tarkkaan vieraita tässä huoneessa, jota valaisi kapakanseinäle asetetussa rautajalassa oleva, ohut kynttilä, lähestyi hän tarjouspöytää.

"Eikö perämies Klint vielä ole tullut?" kysyi hän, kohteliaasti kyykistäen.

"Perämies Klint on tuolla huoneessa", vastasi emäntä; osoittaen yhtä kohteliaasti erästä lähellä tarjouspöytää olevaa ovea.

"Tietääkö rouva-kulta, josko hän on yksinänsä?"

"Hän on yksinänsä, matami-hyväni… hän on tilannut huoneen itseänsä varten ja pyytänyt minua, jos joku naisihminen kävisi häntä kysymässä, osoittamaan tätä hänen luoksensa."

"Minä saan siis mennä sisään, rouva-kultani."

"Tehkäätte niin hyvin, matami-hyväni!" kehoitti emäntä, avaten kysymyksessä olevan oven.

"Pyydän nöyrimmästi!" sievisteli matami, astuen perimäiseen huoneesen.

Kohteliaisuus ei ollut, kuten nähdään, karkoitettuna "Mustasta kyyhkyisestä."

"Saara, piru vieköön, kuinka olet viipynyt kau'an!" huudahti tunnettu ääni sisääntulijalle, joka kiirehti saamaan oven suljetuksi jäljestänsä.

"Tulen myöhään, mutta tuon paljon, Broms-kultani!" ilahdutti häntä matami.

Jos ei olisi kuullut ääntä ja nimeä, olisi ollut vaikeata tuntea entistä linnanvankia tuossa luuloitellussa perämies Klint'issä.

Hän oli vaatehittu sangen somaan merimiehen pukuun, vaikka surkuteltiinkin, nähdessään hänen jyhkeää, kömpelöä ruumistansa, niitä touveja ja raakapuita, joissa senlaisen olennon piti riippuman. Broms'in kasvot olivat kuitenkin vaikeimmat tuntea, sillä perämies Klint'in parta oli ajeltu ja hän oli sileä leuvastansa sekä tuon entisen mustan, harjasmaisen tukan sijasta oli hänen päässänsä mitä vaaleimmat kiharat. Tehdäksi tuon vaaleaverisen keikailijan vieläkin täydellisemmäksi olivat nuot pitkät, tummat silmäripsetkin leikatut pois.

"Valkoinen kaunistaa sinua, ukkoseni", imarteli Saara, syöden Iemmikkinsä silmillään.

"Vai niin, enkö ollut tätä ennen tarpeeksi kaunis poika", vastasi Broms. "Piru vieköön tukantekijän, joka valmisti tämän tekotukan!… se ahdistaa kalloa, ikäänkuin olisi minulla vahanen kotelo päässäni; mutta niin käy aina, kuu täytyy ottaa umpimähkään, kuten sanotaan, eikä malteta valita… Jos sinulla on nälkä, Saara, niin ahmaise tuolta pöydältä, mutta älä anna ruo'an tukkia suutasi!… Jos sinä olet saanut vihiä jostakin, niin piipitä se kuuluviin!"

"Ole sinä varma siitä", vastasi Saara, istahtaen pöydän eteen, jolla oli viinaa ja haukkapalaa "Mustan Kyyhkyisen" parasta.

"Sitä parempi!… minä sanon sinulle, että minun taskuni kohta ovat senlaiset, kuin jos ne olisi juuri äsken tulleet räätälistä."

"Joko rahat ovat lopussa?" kysyi Saara, syöden ahkerasti ruokaa.

"Kyllä ne lopussa ovat… Kuinka kau'an luulet pelkän kolmekymmentä riksiä riittävän?… Ja sittenkin oli se Tukholmasta tuleva posti, Jumala paratkoon… Kyllähän siellä vekselejä oli, mutta luulevatko ne elukat minulla olevan vekselikonttooria!… Mikä huono onni!… Ja eilen sitten!… Mutta se oli oma syyni… jos minä ensin olisin kuristanut kurtusta, ennenkuin tunnustelin lompakkoa, olisi se ollut tehtynä; mutta minä annoin sen junkkarin jutella ja menetin aikaa… jutteleminen ei kelpaa, kun on jotakin tärkeätä tehtävänä… Ja että sen toisen piti tuleman!… kaksi matkustajaa yht'aikaa, ja senlaisessa ilmassa, sillä ajalla vuorokautta, eikö se ollut saatanan huono onni?… Minulla on enkelin kärsivällisyys, mutta se oli enemmän, kuin enkelikään voi sietää!"

"Olehan huoleti, Broms-kultani!" lohdutti vaimo; "ensi yönä tulee käymään paremmin."

"Noh, annapas kuulua, kaunokaiseni… Mutta jos sinulla ei ole tarpeeksi syöttiä ongessasi, niin älä heitä sitä järveen, sillä tänä iltana minä olen huonolla tuulella, kuten näet."

"Kultaa ja hopeata yltäkyllin, usko se."

"Hopea on liian paljo tilaa ottavaa… sitä on vaikea kuljettaa mukanansa… Ahneus ei saa pettää viisautta… hiiteen hopea, niin kau'an kuin on kultaa!"

"Hohtokiviä ja kalliita helmiä, ukkoseni!"

"En ole milloinkaan ennen nähnyt senlaisia… mutta yksi kertahan tulee olemaan ensimäinen… niitä on tietääkseni helppo kuljettaa… niitä voi ommella vaatteen ja vuorin väliin… järjelliset ja vakavat ihmiset eivät mielellään kanna tuollaisia koristuksia päälläpäin."

"Mutta rahaa sitten"…

"Paljon rahoja?"

"Niin kylläkin… enemmän kuin taskuihisi mahtuu."

"Hohoo, Saara!… Suuria setelejäkö?"

"Ei, vaan pieniä, mutta sitä useampi."

"Oivallista… Suuret setelit ovat pirunmoisia, sillä kun joku köyhä ristitty tahtoo vaihtaa niitä, niin hänen luullaan joko varastaneen ne, tahi luvanneen itsensä pirulle karvoineen päivineen… Mutta Saara, kuka se kunnon ukko on, joka jo edeltäkäsin on vaihtanut meille rahaa?"

"Broms, hän on nainen."

"Nainen, sanot sinä!… Mitä nainen niin paljolla rahalla tekee? Ostelee niillä sokeri- ja pipariileivoksia… Onko hän nuori?"

"On, sangen nuori."

"Onko hänellä kauniit hampaat?"

"Kuin norsunluusta"…

"Sitten on selvää, että samalla kertaa, kun otamme hänen rahansa, pelastamme hänen kauniit hampaansa."

"Sinulla on niin hyvä sydän, ukkoseni."

"Mutta minä mietin yhtä asiaa."

"Mitä sitten?"

"Naiselta on aina niin vaikea ottaa jotakin… niin, niin, käsitä minua oikein, minä tarkoitan rahoja, minä… kun nainen huutaa, kuuluu se kokonaisen penikulman."

"Ikäänkuin et sinä ymmärtäisi tukkia ihmisen suuta."

"Mutta tukkia naisen suuta?… Ennen saan minä nälkäisen suden vaikenemaan… Kuten sanottu, kaikella tuolla on puolensa."

"Muistatko, mitä sinulla muinoin oli tapana sanoa?"

"Mitä sitten?"

"Avonainen sydän, suljettu suu", sanoi Saara, tehden liikkeen oikealla kädellänsä, ikäänkuin pistääksensä.

"Hyvin kyllä, eukkoseni!… Kun minä otan miestä tukasta ja puserran sielun hänen ruumiistansa, ei se koske minuun enempää, kuin jos repisin paperiarkin kahtia. Mutta postipaperi-parkaa, tuollaista pientä höydettä, joka liehuu pois, kun siihen vaan puhaltaa .. sanalla sanoen, minä en tee mielelläni väkivaltaa naiselle."

"Kah, kuinka sinä nyt oletkin tullut herkkätuntoiseksi!" muistutti Saara; "toisenlainen olit sinä ennen, sen olen minä monta kertaa saanut kokea."

"Ystävysten kesken on se tykkänänsä toista", vastasi Saaran rakastaja; "ja muutoinkin et sinä ole ollutkaan mitään postipaperia, Saara…? älä rupea nenäkkääksi siitä!… Minä en tule koskaan unohtamaan, että sinä autoit minut pois Karlsten'istä ja että sinä kuusi vuotta umpeen olet työskennellyt minun vapauttamisekseni."

"Hah, haa! kun minä ajattelen, miten minä petin heidät kaikki!" jatkoi mylläri, nousten istuviltansa ja hykertäen kämmeniänsä, "ja kuinka noloksi mahtoivat tulla, kun minua ei ollutkaan, olen valmis läkähtymään naurusta… Se oli seikkailu, jota ei unhoiteta niin kau'an, kuin Karlsten'in linna seisoo… Tuli tavallansa sääli Frisk'iä ja Olsson'ia; mutta hyvin kaikissa tapauksissa niin, kuin on, sillä tässä maassa ei menesty yhtiöpuuhat… Yksinänsä täytyy olla, jos tahtoo päästä eteenpäin päivällä ja nukkua huoletta yöllä… Mutta asiaan, Saara!" lisäsi hän, istuen uudestansa tuolille hänen eteensä; "miten sait sinä vihiä tuosta aarteesta?"

"Minä olin jälkeenpuolenpäivänä siinä huoneessa, jossa tuo kaunis nainen asuu, ja kurkistelin kellarista ullakkoon asti."

"Kuinka monennessa kerrassa hän asuu?"

"Ensimäisessä."

"Onko akkuna kadulle vai pihaan päin?"

"Neljä akkunata kadulle ja kaksi pihaan."

"Asuuko hän yksinänsä?"

"Pihaan päin olevassa huoneessa asuu hänen kamarineitsyensä."

"Kaksi naisen kurkkua… piru vieköön!"

"Minä olen ottanut apuvaimon pestin ravintolasta."

"Hän asuu siis ravintolasta?"

"Niin."!

"Mikä sen nimi on?"

"Prinssi Kaarlon hotelli."

"Lempo vieköön!… semmoisessahan paikassa on väkeä liikkeellä aamusta iltaan ja illasta aamuun."

"Tätä nykyä asuu siellä paitsi häntä yksi ainoa matkustaja, joka tuli viime yönä."

"Kentiesi hän, jolla oli berliiniläiset vaunut?"

"Ei, minä nä'in vaan paljaat kiesit pihassa."

"Ja hän tuli viime yönä… Sitten se kentiesi onkin hän, joka yöllä häiritsi meidän toimemme."

"Sitä en tiedä."

"Otitko sinä selkoa, mikä miesi hän on?"

"Otin, minä katsoin kirjaan, johon matkustajat kirjoittavat nimensä."

"Noh?"

"Hän on eräs revisori Tukholmasta nimeltään Alm."

"Alm!… Kuolema ja kadotus!… se nimi tuottaa onnettomuutta!" huudahti Broms ja nousi taaskin tuolilta.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Eikö sen konnan nimi ollut Alm, joka kuusi vuotta takaperin viritti minulle ansoja?" lausui mylläri, kävellen edestakasin laattialla.

"On kait muitakin kirjavia koiria kuin papin."

"Totta!… mutta se nimi on minun onnettomuuteni… Noh, eteenpäin… onko tuo nainen kotona tänä iltana?"

"Ei ennen kello yhtätoista."

"Ja kamarineitsyt?"

"On hänen kanssansa."

"Noh, mikä estää meitä toimittamasta asiatamme heidän poissa ollessansa?"

"Nuot monet setelit, joista minä mainitsin."

"Ei kait hän vie niitä mukanaan mennessänsä ulos?"

"Ei, mutta hän tuo ne mukanansa tullessansa kotio."

"Tuopa on kylläkin omituista!… Mitä liikettä hänellä sitten on?"

"Hän on teaatterinukke."

"Ja hänen nimensä on?"

"Herra auttakoon, Broms-kultani!" lausui Saara.

"Mitä lajia!… miksi sanot sinä Herra auttakoon?" kysyi tämä, joka nyt oli huoneen perällä ja hiukan kummastuneena kääntyi ympäri sekä tähysteli Saaraa, joka yhä istui pöydän vieressä.

"Aivastithan sinä, ja minä olen aina kohtelias puolestani", vastasi Saara.

"Piru lienee aivastanut, vaan en minä!" selitti mylläri; "minä luulin sinun iehneesi sen… minä ymmärsin kyllä sinun sievistelysi… Mutta, näetkös, Karlsten'in linnassa unohtuu kaikki kohteliaisuuden lepertelemiset."

Saara heitti ensin kummallisen silmäyksen Broms'iin ja kiinnitti sitten vieläkin kummallisemman vastapäätä ovea olevaan seinään, jonka jälkeen hän taaskin käänsi kasvonsa mylläriin, painaen ummistetuin silmin oikean etusormen suullensa.

Mylläri, joka oli huomannut ja ymmärtänyt hänen osoittelunsa, lähestyi pöytää, jonka vieressä Saara istui.

"Jos et se ollut sinä", alkoi nyt vaimo ääneensä ja iskein silmäänsä omituisella tavalla, "oli se varmaankin joku, joka seisoi kuuntelemassa ovella", jonka jälkeen hänen silmänsä jälleen tähysteli seinää.

"Niin, minä luulin sen tulleen sieltä", myönsi Broms ja meni ovelle, jonka hän aukasi ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia asian laitaa; mutta hänenkin silmänsä lensivät päinvastaiselle suunnalle.

"Kentiesi te'emme väärin, kun pidämme näin kau'an huonetta hallussamme", lausui Saara, "saattaisihan olla muitakin vieraita, jotka haluaisivat istua täällä… Muutoinkin on meiltä aika lähteä."

"Kuten haluat", vastasi Broms, "minä olen kuitenkin tilannut tämän huoneen meille yöksi… tämä on mukava ja täällä voimme me olla turvassa kumminkin yhden yön."

Sitten menivät kumpikin nimenomaiseen kapakkahuoneesen, jossa Broms maksoi mitä oltiin nautittu.

"Jos me tulemme kotia tavallista myöhemmin, käykö laatuun päästä sisään kuitenkin?" kysyi mylläri emännältä.

"Täällä pidetään auki koko yön", vastasi emäntä, "ja millä ajalla herrasväki vaan tulee, on herrasväki tervetullut."

"Kunhan emme vaan saata rouva-hyvälleni liian paljon vaivaa?" lausui Saara.

"Älkäätte puhukokaan vaivasta, matami-hyväni!" huudahti emäntä; "jospa vaan herrasväki tulisi yhtä tyytyväiseksi minuun kuin minä olen herrasväkeen!"

"Mutta", muistutti Broms kuiskaten, "me toivoisimme, ettet kukaan saisi vihiä, että"…

"Se on tietty, herraseni!" keskeytti häntä emäntä, "minä olen tottunut siihen, että minun tietämättömyyteeni ja uskollisuuteeni luotetaan, on minulla kunnia sanoa."

Tämä ei ollutkaan tyhjää kerskailemista, sillä "Mustan Kyyhkysen" emäntä oli useampia kertoja kietaantumaisillansa Rikoskaareen sen liiallisen luottamuksen vuoksi, joka ihmisillä oli hänen kielimättömyyteensä ja uskoIlisuuteensa.

"Rouva ei todellakaan tule tekemään mitään ilmaiseksi", vakuutti Broms.

"Eihän se tule kysymykseenkään", vastasi emäntä: "ei kukaan tule moittimaan minua ahneudesta eikä omanvoiton pyynnöstä… Hyvästi! nöyrin palvelijattarenne! tuhat kertaa tervetultuanne takasin!"

Tänlaisilla kohteliaisuuden lauselmilla saattoi emäntä vieraitansa ovelle.

Nämät, tultuansa ahtaaseen etehiseen, eivät ohjanneetkaan kulkuansa kadulle, kuten olisi ollut luultavaa, vaan sen sijaan muutamaan kapakkaan kuuluvaan pihaan ja pysähtyivät erään kiinni suljetun akkunaluukun eteen.

Broms otti kiinni Saaran vyötäryksistä ja nosti hänet niin korkealle, että hänen silmänsä tuli erään luukussa olevan reijän kohdalle.

"Näetkö sinä mitään?" kysyi hän hiljaisella äänellä.

"Kapakan emäntä tuli nyt huoneesen", vastasi Saara yhtä hiljaa; "hän salpaa oven."

"Hyvä! hyvä!"

"Nyt menee hän seinän luokse."

"Vastapäätä oveako olevan?"

"Niin… hän asettaa syrjään muutamia tuoleja… nyt kumartuu hän alas… hän aukaisee erään luukun lautaseinässä."

"Hyvä!… entä muuta?"

"Eräs pää pistäytyy esiin… se on miehen pää."

"Vai niin."

"Nyt kömpii hän ylös kokonansa… nyt seisoo hän laattialla."

"Minkänäköinen hän on?"

"Hän on pieni kasvultansa ja laiha… hirveän kuiva ja laiha."

"Entä vielä?"

"Hänen tukkansa on vaalea, milt'ei valkoinen, mutta kovin lyhyeksi leikattu, aivan niinkuin vangin."

"Mitäs muuta?"

"Hän on kierosilmäinen."

"Niin."

"Voitko sinä nähdä, josko hänellä on minkäänmoista arpea vasemman silmän alla?"

"On, on iso arpi, joka menee nenärustojen poikki."

"Ahaa!… sittenpä minä tunnenkin sen konnan… mutta miten on hän tullut tänne!… kuka piru on auttanut häntä pois linnasta?… Voitko kuulla, mitä he juttelevat?"

Saara vei korvansa reijän luokse.

"En, minä en kuule mitään", vastasi hän.

"Hullusti!"

"Mutta minä näen selvään, että hän puhuu jotakin tärkeätä kapakan emännälle", sanoi Saara, "sillä hän kuuntelee avosuin ja sieramet seljällään."

"Heillä on joitakin pirun juonia keskenänsä."

"Nyt hän irvistää ja katsoo niin hirveän kieroon."

"Ohoh, sinä valkonen repo", jupisi Broms, laskien Saaran maahan; "jospa minä äsken olisin tietänyt, mitä nyt tiedän, niin et suinkaan irvistelisi, etkä katsoisi kieroon… Sinä keität tulikuuman liemen minun huulteni varalle, mutta onhan kohtuullista, että sinä saa ensimäiseksi sitä maistaakin."

Broms ja Saara riensivät sitten varpaisillansa pihasta etehisen kautta kadulle.

"Minä kuulin varmaan jonkun sivelevän luukkua ja minä nä'in leveän varjon liikkuvan pihassa", lausui kapakkahuoneen perällä olevassa huoneessa tuo valkotukkainen kierosilmäinen mies, pitäen silmänsä sillä kohdalla akkunan ruutua, jonka takana luukussa oleva reikä oli.

"Sinä luulet siis, Tunqvist-kultani, hänen seisoneen kurkistelemassa tänne sisään?" kysyi kapakan emäntä.

"Niin, hän on tuntenut minut."

"Sitten aavistaa hän pahaa, eikä palaja enään 'Mustaan Kyyhkyseen'."

"Siitä hän kyllä varoo itseänsä… Minä olisin halunnut nähdä häntä siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän jälleen tunsi minut… mutta jospa hän päälliseksi tietäisi", lisäsi valkoinen repo ilkeällä naurulla, "jos hän tietäisi, että minun tulee kiittää häntä vapaudestani ja että siis hän itse on taittanut omat raippansa, niin"…

"Hän itse, sanot sinä?"

"Hänen takiansa jouduin minä sairashuoneesen", mutisi Tunqvist hampaittensa välistä; "minä teeskentelin itseni kuolleeksi ja minut vietiin ruumishuoneesen… Siinä hälinässä, joka syntyi linnassa Broms'in toimesta, onnistuin minäkin päästä karkuun… ha, haa, ukkoseni! me tavataan toisemme turkkurin luona, sanoi repo sudelle!"

* * * * *

Myöhempään iltaisella ja melkein yht'aikaa tuotiin kaupungin poliisitoimistoon kaksi ilmoitusta, joista toinen oli "Mustan Kyyhkyisen" emännän allekirjoittama, mutta toinen nimetöin.

Edellinen sisälsi: "Linnanvanki Broms, joka nykyisin on ollut minun kapakassani, aikoo tänä iltana murtaa itsensä sisään varastamaan eräältä teaatterinaiselta, joka asuu Prinssi Kaarlon hotellissa. Hän on puettuna merimieheksi, hänellä on vaalea tekotukka ja hän nimittää itsensä perämies Klint'iksi. Hän on liitossa erään keski-ikäisen vaimon kanssa, joka on mennyt palvelukseen samassa ravintolassa. Hänen nimensä on Saara, hän on pystynenäinen ja hänellä pienet vihriät silmät."

Toisen sisältö oli: "'Musta Kyyhkynen' -nimisessä kapakassa oleskelee nyt tuo karannut linnanvanki Tunqvist. Hän on piilossa kapakkahuoneen perällä olevassa huoneessa ja makaa eräässä seinällä olevassa soppelossa vastapäätä ovea. Hän on ystävyyden liitossa 'Mustan Kyyhkysen' emännän kanssa, ja he ovat kuin yksi ruumis ja sielu."

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Olivia Heuser.

Pitkällisiä mieltymys-huutoja ja käsientaputuksia kaikui teaatterihuoneessa, sill'aikaa kun esirippu vitkallisesti vaipui ales "Lucia eli Lammermoor'in morsian" -nimisen, Donizett'in tekemän, operan toisen näytöksen perästä.

Huone oli täpösen täynnä, paitsi yksi sija ensimäisen rivin vasemmalla puolella, toinen loosi näyttämöstä, ensimäinen istuin. Tämän sijan, joka oli ollut tyhjänä molempain edellisten näytösten ajalla, otti kuitenkin nyt muuan herra, joka astui loosiin juuri esiripun vajotessa.

"Miksi niin myöhään, veli Alm?" kysyi eräs samassa loosissa, samalla penkillä istuva pikkukauppias tehden tilaa äskentulleelle.

"Minä tulen suorastansa maakonttoorista, jossa olen tehnyt työtä koko päivän", vastasi Alm, "en luullut pääsevänikään sieltä tänä päivänä."

"Toinen näytös meni."

"Minä arvaan sen… minä olen siis menettänyt kaksi näytöstä… Mikä enin suututtaa minua, on se, ett'en saanut kuulla toisen näytöksen loppuosaa, jota pidetään tämän operan loistokohtana."

"Vahinko, ett'et ollut täällä alusta… saat uskoa, että illan tulojen saajaa otettiin vastaan lämpimillä tervehdyksillä… Kukkasista ja käsientaputuksista ei tahtonut koskaan tulla loppua."

"Minua ilahuttaa, että täälläkin osataan palkita taidetta!"

"Hän on niin kaunis, että häneen voi hulluuntua!" huudahti kauppias.

"Niin taideko… se on todellakin kaunis taide."

"Se on tietty… mutta minä tarkoitan Olivia Heuser'ia, minä", selitti kauppias.

"Oliko se niin?"

"Kuulehan, etkö haluaisi lähteä ales juomaan lasillisen punssia… meillä on hyvää aikaa?"

"Kiitoksia, n!… minä olen juuri päässyt istumaan."

"Pitää aina ottaman joitakuita lasillisia ennen teaatteriin menoa, sillä se vilkastuttaa mielikuvitelmaa", lausui göteporilainen.

"Varmaankin oli hänen hameensa kiinalaisesta silkistä", huomautti eräs tukkukauppiaan rouva Alm'in oikealla kädellä olevasta loosista.

"Entä hänen hohtokivensä sitten… Maksavatpa ne kauniit rahat", muistutti hänen vieressään istuva miehensä.

"Luuletko sinä todellakin niitä oikeiksi?" epäili rouva.

"Olivia Heuser'illa on varaa laittaa oikeitakin hohtokiviä", arveli tukkukauppias; "lahjoja, näetse, ymmärräthän, ystäväiseni!… Tuon suuren koristimen, jota hän kantaa rinnallansa, on hän saanut Preussin kuningattarelta… Se maksaa kauniita rahoja, se."

"Niin, tuommoisten rintaan ripustavat he jos jotakin… oikeinpa on synti ja häpeä!" lausui tukkukauppiaan vaimo, tehden aimo nytkäyksen päällänsä.

"Noh, mitäs pidät Göteporin teaatterista?" kysyi Alm'in naapuri; "oivallinen näyttelyhuone, vai kuinka, revisori-hyväni?"

Alm, joka jo oli kyllästymiseen asti katsellut tätä kapeata ja pitkää teaatterihuonetta kolmella yhtäsuuntaisella loosirivillä ja joka ei ollut näkemisen eikä kuulemisenkaan kannalta tarkoituksen mukainen, ei voinut millään tavalla yhtyä göteporilaisen tyytyväisyyteen. Hänestä näytti loosirivit ikäänkuin kolme toistensa yli asetettua hyllyä täynnä kauniisiin, kirjaviin kansiin sidottuja konttorikirjoja.

"Kuinka kau'an on Heuser'in joukko ollut Göteporissa?" kysyi hän vuorostansa.

"Kaksi kuukautta."

"Ja se matkustaa pois huomena?"

"Niin, Hampuriin, jossa se tulee viettämään talvea."

"Onko lemmennäyttelijätär syntynyt Hampurissa?"

"Eikö lempoja!… Etkö sinä tiedä, että hän on ruotsalainen?"

"Mutta onhan hänellä saksalainen nimi?"

"On kylläkin, hän on näytelmäjoukon johtajan veljentytär, mutta hänen äitinsä oli syntynyt Ruotsissa… Pirunmoinen nainen!… Hänen näköisensä pitää lemmennäyttelijättären oleman… vartalo, jota tuskin voisi maksaa hopealla, ja kasvot, jotka ovat kullan veroiset!"

"Minä haluan saada nähdä häntä."

"Teidän Jenny Lind'inne, josta Tukholma niin paljon huutaa, ei ole mitään Olivia Heuser'iin verrattuna."

"Oletko kuullut Jenny Lind'iä?"

"En, mutta minä nä'in hänet kerta Koskensaaressa käydessäni viime kesänä Tukholmassa."

"Tarvitaanpa tarkka silmä voidakseen ulkoapäin päättää ihmisen täydellisestä sisällisestä arvosta", sanot meidän revisorimme hymyillen.

"Se voi kyllä olla todenperäistä", vastasi kauppamies; "mutta minä vakuutan sinulle, että kun minä otan palvelukseeni kauppa-apulaisen, voin minä ensi silmäyksellä sanoa, mihin hän kelpaa."

"Kuulepas, Amélie, kukahan tuo jumalaisen kaunis nuori miesi mahtane olla, joka istuu vastapaätä olevassa loosissa muiden upseerein joukossa?" kysyi vasemmalla olevassa loosissa eräs nuori nainen vieressänsä istuvalta ystävättäreltään.

"Hänkö, jolla on nuot pienet, mustat viiksit ja kiharainen tukka?"

"Niin, juuri häntä minä tarkoitan."

"Hän on Räyel nimeltään ja hän on luutnantti Henkivartija-husariväestössä."

"Vai niin, sinä tunnet hänet?"

"Hän oli isäni luona edellä puolen päivänä ja silloin esiteltiin minut hänelle."

"Minkälainen hän on?"

"Sangen rikas… isäni sanoi hänen isänsä olevan varakkaimpia miehiä Ruotsissa."

"Ah, kuinka sävykkäältä hän näyttää!… Hän mahtaa varmaankin olla sangen hauska ihminen!"

"Isäni sanoi hänen kelpaavan malliksi kaikille nuorille miehille."

"Tiedätkö sinä, josko hän on kihloissa?"

"Niissä hän ei ole… kuitenkaan ei hänellä ollut sormusta nimettömässä sormessaan."

"Kuinka suloinen miesi!… Mutta miksi istuu hän tähystellen esirippua noin alituisesti?"

"Varmaankin on hän yksi mamselli Heuser'in ihantelijoista… Olisitpahan nähnyt hänet, kuu tämä ensi kerran astui näyttämölle."

"Kuinka niin, ystäväiseni?"

"Hän milloin punastui, milloin vaaleni… väliin nousi hän seisovillensa loosissa ja väliin kumartui hän eteenpäin, että minä oikein pelkäsin hänen putoavan loosista."

"Kuinka varomattomasti, panna itsensä vaaraan pelkän laulajattaren takia."

"Näyttelijättären!"

"Kometianttinaisen!"

"Naisen, joka kuljeksii sinne tänne aivan kuin mustalainen!"

"Varmaankin joku vanha tuttava hänelle"

"Niin, niin, heillä on tuttavuuksia, mihin he vaan tulevat… Voisitko sinä käydä kenenkään näyttelijättären seurassa kadunkaan poikki?"

"Jumala minua siitä varjelkoon!"

"Montako laivaa luutnantti Räyel'in isällä on?"

"Sitä unohdin minä kysyä isältäni… Mutia sen minä kuulin, että hän tekee kauppaa Itä-Indiassa."

"Amélie, nyt katsoo hän tänne!"

"Niin, minä näen… hän katsoo meihin!"

"Tiedätkö, hän on rakastettavin mies, kuin minä milloinkaan olen nähnyt!"

"Ah, hän on niin suloinen!"

"Kuulehan ystäväiseni", sanoi tukkukauppiaan rouva miehellensä, "eikö tuolla ensimäisellä rivillä viidennessä loosissa näyttämöstä, istu vaskiseppä Ek aviosiippanoinensa?"

"Todellakin on se hän", vastasi tukkukauppias rypistäen otsaansa.

"Käsityöläisperhe ensimäisellä rivillä!" lausui rouva uudella aimo päännytkäyttämisellä; "se on sopimatointa, hävytöintä!… Mutta katsopas, kuinka komeasti vaskisepän vaimo on vaatetettu!"

"Ek'in perhe on sangen varakasta väkeä, mutta tämä menee jokseenkin pitkälle… toinen rivi olisi Jumalan kyllin!"

"Tuleepa viipymään kau'an, ennenkuin minä tästälähin tulen teaatteriin", selitti rouva.

"Tämäpä väliloma kestää perhanan kau'an!" huudahti Alm'in naapuri; "onpa aika panna nuot saksalaiset liikkeelle."

Kauppamiehen keino saada saksalaiset liikkeelle oli se, että hän alkoi jytyyttää loosinlaattiaan kepillänsä. Esimerkki voitti ihmeellisen seuraamisen, sillä ukkoisilman tapainen jyskytys ja koputteleminen kaikui salissa. Alm koki hillitä meteliä, mutta huomasi pian olevansa yksinään siinä asiassa. Yleisöä voidaan myöskin arvostella sen mukaan, miten se käyttäytyy teaatterihuoneessa.

"Minä tiesin siitä jotakin tulevan", riemuitsi kauppias; "kas tuossa tulee vihdoinkin soitannonjohtaja."

"Minä en voi sietää tuota huonoa tapaa, että soitannonjohtaja aina kääntää selkänsä yleisölle", huomautti oikealla kädellä olevassa loosissa patroona.

"Sen muistutuksen minäkin olen usein tehnyt", selitti tukkukauppiaan rouva; "pelkkä soitannonjohtaja kääntää selkänsä sivistyneille ihmisille ja koko kohtauksen ajalla, se on enempi kuin hävytöintä!"

Vihellyspilli soi ja esirippu nousi ylös kolmanteen näytökseen.

Niiden varalta, jotka kentiesi eivät ole olleet tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan Donizetttin operaa: "Lucia eli Lammermoorin morsian", tahdomme lyhykäisyydessä ilmaista kappaleen sisällyksen.

Kaksi skottlantilaista jalosukuista, Asthon ja Edgar Ravenswood, vihaavat toisiansa kuolemaan asti, joka viha on perintö esi-isiltä; mutta Asthonin sisar, joka ei tahdo tietää tuosta perinnöstä, rakastaa Edgaria, ja Edgar rakastaa häntä takasin. Loordi Arthur Bucklawin toimesta, jolle Asthon on luvannut Lucian vaimoksi ja joka mielellänsä tahtoo päästä vaarallisesta kilpailijastansa, saa Edgar tärkeän lähetystoimen Ranskan kuninkaan luokse. Edgar, joka ei rohkene kieltää vastaanottamasta tätä tointa, ottaa hellät jäähyväiset Lucialta, jolloin nuot lempiväiset vaihtavat sormuksia ja vannovat toisillensa uskollisuutta kuolemaan asti. Sulhasen poissaollessa jouduttaa Asthon loordi Arthurin ja Lucian häitä, jonka viimeksi mainitun hän myöskin onnistuu saamaan taipumaan siihen sellaisella petoksella, että hän on lähettänyt erään apumiehen Ranskaan ja on siellä hankkinut aivan samanlaisen sormuksen kuin se, jonka Lucia eron hetkellä oli antanut rakastajallensa.

Lucia, jollenka tuo väärä sormus näytettiin ja jota täten uskoteltiin sulhasensa petollisuudesta, suostuu epätoivossansa naimiseen, jonka jälkeen kumpikin kirjoittavat nimensä naimakirjan alle. Heti tämän jälkeen ilmestyy Edgar, joka, aavistaen petosta, suin päin on lähtenyt Ranskasta. Lucia huomaa nyt veljensä pettäneen hänet ja Edgar ainaiseksi menettäneen Luciansa. Valitusta, itkua ja epätoivoa toiselta puolelta; hämmästystä, vihaa ja kostoa toiselta. Näin loppuu toinen näytös.

Kolmas näytös.

Näyttämö kuvaa erästä salia Asthonin linnassa. Perällä on osa puistoa valaistu. Lucian ja loordi Arthurin häitä Vietetään.

Kööri (näyttämön ulkopuolella.)

"Terve sa morsian, Rakastettu morsian! Lemmen nyt Jumalan, Huostass' ollos, kaino. Yö jo sun yllesi Huntunsa heittää Tähdetkin peittää Se silmistäsi."

"Sangen mahtava kööri!" lausui Alm naapurillensa.

"Erinomaiset koristukset! komeat lamput!" vastasi kauppias; "luulen kylläkin, ett'ei Götepori jää jälkeen Tukholmasta missäkään suhteessa."

Asthon tulee näyttämölle. Hänen jäljessänsä tulee Edgar, joka vaatii vihamiestänsä kaksintaisteluun. Kohtauspaikka määrätään. Kumpikin taistelija kiihoittaa toistansa otteluun seuraavilla saneilla:

Kaksinlaulu: 1:nen kupletti

"Oi, loistava päivä, Jo taivaalle käyvä, Sa tuimaan oot vievä Meit' taistelohon. Ei kunniaan voiton, Vaan raivohon koston Ja vimmahan kuolon Se loppukohon."

"Hyvin! hyvin! saksankieli en erinomaista!" huudahti oikean puolisessa loosissa oleva tukkukauppias.

"Ei, mutta katsopas, mutta katsopas!" lausui tukkukauppiaan rouva; "katsopas vaskisepän vaimoa, miten hän taputtaa käsiänsä… katsopas minkälaiset kädet hänellä on!… se on oikein häpeä ensimäiselle riville."

2:nen kupletti.

"Sun veresi rantaan On juokseva santaan. Mun kostoni varmaan Sun kohtaava on. En aijo ma heittää, Jos miekkakin pettää, Kyll' aseeni riittää: Ma tartun puukkohon!"

"Eikö heillä ole kauniit alusvaatteet? Ne ovat ostetut minulta… erinomaista tavaraa ja halvalla hinnalla", selitti pikkukauppias.

Sitten poistuvat Asthon ja Edgar saamatta käsientaputuksia.

"Minun mielestäni on sekä Edgar'illa että Asthon'illa oivalliset äänet", sanoi Alm, "ja he ansaitsisivat käsientaputusta."

"He ovat suuria hutiloita", selitti kauppias; "ovat velkaa Jumalalle ja koko maailmalle."

"Tuleekohan tuosta tappelua?" kysyi Amélie-mamselli; "kuinka sitä olisi hauskaa nähdä!… minä en tiedä mitäkään hauskempata, kuin koska näyttämöllä tapellaan."

"Ei, minä olen kuullut sanottavan, että he murhaavat itsensä", ilmoitti ystävätär.

"Sitten on ristiretkeilijät ja Johanna Montfaucon parempi!" lausui Amélie.

Nyt täyttyi näyttämö sekä miehistä että naisista, jotka kokoontuivat joka haaralta ja kertoivat samaa köörilaulua, jolla näytös aljetaan. Köörilaulun keskeyttää eräs protestanttilainen pappi, Raimond, joka tulee äkkiä näyttämölle.

Raimond.

"Tuskin oil Lucia ja loordi huoneessansa, Kun hänet morsian toivottomuudessansa Haavoitti puukollaan, mi sieltä löydettiin, Ja tyyten kuolleeksi siell' loordi huomattiin."

"Hyvin! uudestaan!" huusi kauppias.

Tähän yhtyivät useat äänet ja kädet.

"Sangen keskinkertainen laulaja", huomautti Alm, nyhjäten ystävänsä kylkeen.

"Se on herra Gold, tiedätkö", vastasi tämä; "hän, jolla on teaatterin taloudelliset puuhat hoidettavana… hän on ollut kassan hoitajana eräässä suuressa kauppahuoneessa Hampurissa… kelpo mies, tiedätkö, tekee aina kauppaa minun luonani ja maksaa aina puhtaalla rahalla."

"Hirveätä!" huokasi tuo tuntehikas Amélie; "kuinka voi tappaa miestänsä senlaisessa silmänräpäyksessä!"

"Semmoisia miehiä saattaa olla!" vastasi hänen ystävättärensä, joka oli muutama vuosi vanhempi Amélie-mamsellia.

Raimond.

"Viha ja kosto haudan kaivatti, Joka nyt saapi saalinsa. Pimeyden voimat Luciaa johti: Murhe se sokais hänen aatteensa."

"Hyvin!" jatkoi Alm'in ystävä; "nyt juuri tulee Lucia… Oikein on ihastuttavaa nähdä Olivia Heuser'ia hulluna!"

Raimond.

"Hään tänne lähestyy; poloinen uhri-parka!"

"Nyt taputtakaamme käsiämme niin perkeleesti", sanoi pikkukauppias, tehden itsensä valmiiksi.

Tällä kertaa ei jäänytkään meidän kauppamiehemme vähimmistöön. Tuossa suuressa teaatterihuoneessa ei ollut tuskin yhtäkään, joka ei olisi asettanut oikeata kättänsä vasempaa vastaan, ollaksensa valmis siihen tervehdykseen, jota nyt tuli antaa tuolle kauneudestansa ja taiteellisista lahjoistansa tunnetulle Olivia Heuser'ille hänen kaksinkertaisessa ominaisuudessansa Heuser'in teaatterin lemmennäyttelijättärenä ja illan tulojen saajana.

Lucia, Lammermoor'in morsian, ilmaantuu näyttämön syrjästä. Hänen valkoinen yöpukunsa on tahrattu vereen, hänen pitkä, musta tukkansa on hajallaan, hänen kasvonsa marmorivaalea ja silmäyksensä julmasti tuijottavat, sillä mielipuolisuuden musta siipi on viuhtonut pois hänen silmänsä lempeän, puhtaan leimun.

Mieltymyshuutojen ja käsientaputusten myrsky pääsee valloilleen joka taholla ja erittäinkin siitä loosista ensimäisen rivin oikealla puolella, jossa Räyel'illa ja hänen seurakumppaleillaan on sijansa. Räyel kumartaa yläpuolen vartaloansa niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista, ikäänkuin haluaisi hän tulla huomatuksi illan sankarittarelta.

Lucia lähestyy vitkallisesti näyttämön etupuolta ja pysähtyy.

"Suuri Jumala! Amanda!" huudahtaa Alm vasten tahtoansakin, sillä hän tunkee Luciassa tuon valkoisen aaveen, jonka hän edellisenä yönä oli nähnyt huoneessansa.

Se osa yleisöä, joka on Alm'ia lähellä, katselee häntä kummastuksella, ja laulajatar hämmentyy hetkeksi pois roolistansa ja ohjaa silmäyksensä sille taholle, josta tuo outo huudahdus tuli. Mutta heti on hän taaskin Lammermoor'in morsian.

Lucia.

"Ma lauluissanne selvään kuulin nimenikin mun: Se äänens' oil. — En enään itke kohtaloain, Edgar, kun sinut ma jälleen sain. Ma turvaa etsin peeveleiltäin sylissäsi sun. Mua kovin loukkasit; Vaan lemmellä tahdon ma kostaa."

Hän ojentaa kätensä ikäänkuin tarttuaksensa jonkun toisen käteen, siirtyen vitkallisesti sille puolelle, jossa Räyel istuu. Äkkiä kammahtaa hän takaperin.

"Oi, taivas! haahmu hurmeinen poistu! Hän uhkaa. Ma turviisi riennän, Edgar."

Hän rientää näyttämön yli toiselle puolelle. Nyt näyttää hän jälleen rauhoittuvan. Hänen kasvonsa kirkastuvat ja hänen silmänsä loistaa autuaallisesta riemusta.

"Mull' laulaen metsän linnut kunniata antaa — Saan seppeltä kantaa, Sulosoinnut nääpä häälauluni on. Missä ylkän' on verraton? Ah, tuolla. Oi, ennen riemua sua! Joudu jo syliisi sulkemaan mua. Kas, alttar'kynttilöitä! Pappi rientää, näät, Nyt pyhää sanaa meille lausumahan. Mua johda, Edgar, joudu, viettäkäämme häät, Sull' uskollisna pysyn kuolemahan."

"Merkillistä! näetkö miten hän tuijottaa meihin!" kuiskaa kauppias Alm'in korvaan.

Alm ei vastaa, sillä hän ei kuule, hänen kasvonsa ovat vaaleat ja liikkumattomat, ja vaikka salama tässä silmänräpäyksessä olisi iskenyt teaatterihuoneesen, ei hän sittekään olisi kääntänyt kasvojansa pois näyttämöltä.

Kööri.

"Hän säälittävä on; tekonsa taivas anteeks' suokoon."

Lucia.

"Hän puhuu, hän kysyy, — jos vastata saisin, Kaikk' selittää ma voisin."

Hän tekee kädellänsä tuskaa ilmaisevan viittauksen päätänsä kohti.

"Voi, päätäni; tätä lahjaa lemmityltä Mull' oil, jotk' hävisi: Vala ja sormus hältä. — Veljeni kun surmasi Lempeni, mull' ei oo ylkää, Mun Edgar hylkää, Vaikk' uskotoin en ollutkaan."

Hän panee kätensä ristiin ikäänkuin rukoillaksensa. Kyyneleet kimaltavat hänen silmissänsä. Nuot teaatterihuoneessa istuvat metallikuvat sulavat tässä silmänräpäyksessä, eikä henkäystäkään kuulu. Vihdoin levittää hän molemmat käsivartensa ja kohottaa ne taivasta kohti, hänen silmänsä kiiltää loistolla, joka mahtaa olla ijankaikkisen elämän aamusarastus, mikä tunkee läpi mielipuolisuuden yön.

"Tuskaa ma voin jo siitää, Sieluni silloin liitää, Korkeuteen nyt kiitää, Minn' enkelit mun vie. Tähdestä kirkkahasta Muistoll' on Iuokses tie. Kentiesi maailmasta Kaipuu sun sinne vie."

"Äitini, kutsut mua, Lähestyn sua!"

Kööri.

"Luoja, tää raukka luokses vie. Hän rikkonut ei lie."

Lucia vaipuu lähellä olijain käsivarsille. Esirippu vajoo. Uusia, myrskyisiä mieltymyksen osoitteita.

"En koskaan ole nähnyt Olivia Heuser'ia niin näyttely-innoissaan kuin tänä iltana", vakuutti Alm'in naapuri.

"Ah, kuinka soittelo on ikävää, varsinkin jos se on soviteltu värssyhin!" kuiskasi tukkukauppiaan rouva miehellensä; "minä en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat kuluttaa aikaansa tuonlaista sepustamalla."

"Oikeastaan ovatkin ne vaan hutiloita ja huonoilla jäljillä olevia, jotka puuhailevat semmoisissa seikoissa", ilmoitti tukkukauppias.

"Mamselli Heuser! mamselli Heuser!" huudettiin teaatterihuoneen joka taholta.

"Joko häntä taas huudetaan esille!" muistutti tukkukauppiaan rouva, "kuinka hirveästi noita tuollaisia ihmisiä epä-jumaloidaan!"

"Se kuuluu tapaan, ystäväiseni", lohdutti häntä patroona, "eikä se sitäpaitsi merkitsekään mitään."

"Mutta kun tuollaisille tuhlataan niin paljon hyväksymistä", jatkoi rouva, "mitä jää sitte jäljelle todellisen ansion osaksi?… Minä ajattelen, että jos paroni Rotschild tulisi tänne, millähän tavalla häntä aijottaisiin ottaa vastaan!"

"Mamselli Heuser! Olivia Heuser!" kaikuivat huudot kaksinkertaisella voimalla.

Eräät silmäparit ensimäisen rivin oikealta puolelta, jotka olivat heti näytöksen loputtua kohdanneet toiset silmäparit vasemmalta, tuijottivat hellittämättä toisiinsa, ilmaisten tunteita, joita ei voi selittääkään.

Nämät olivat luutnantti Räyel'in ja revisori Alm'in.

"Kylläpä tuo nainen odotuttaa kau'an itseänsä!" nureksi Amélien ystävätär.

"Tulisitko sinä esille huudettaessa?" kysyi Amélie.

"Minä toivon, ett'ei senlaista ikinä voi tulta kysymykseenkään", vastasi ystävätär, hiukan närkästyneenä senlaisesta otaksumisesta Amélien puolelta.

Samassa kohosi esirippu; mutta mamselli Heuser'in sijaan näyttäytyi hänen setänsä, teaatterin johtaja Heuser, ilmoittaen, ett'ei näytäntö-illan tulojen saaja ollut itse tilaisuudessa lausua arvoisalle yleisölle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan, koska hän, laulettuaan viimeisen kappaleen, oli mennyt tainnoksiin, jonka vuoksi hänet oltiin täydytty kantaa pukema-loosiin.

Kova kättentaputus palkitsi teaatterin johtajaa tästä ilmoituksesta, jonka jälkeen esirippu taaskin vajosi ales.

"Sen asian johdosta luulen, että menemme ottamaan lasillisen punssia, veli Alm!" esitteli kauppias; "mutta mikä piru sinua vaivaa! miksi sinulla on niin kiire!… odota, odota!"

Mutta Alm ei odottanut. Hän syöksi ulos loosista ja portaita ales poistulvaavan väkijoukon läpi, joka vastaanotti hänen voimakkaiden käsivarsiensa antamat puukkaukset kiroten ja tyrkkäyksillä; mutta hän ei kuullut noita edellisiä, eikä tuntenut jälkimäisiä.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Teaatterin ulkopuolella.

Päästyään ales teaatterin etehiseen huomasi Alm luutnantti Räyel'in, joka hehkuvin kasvoin tuli suoraan hänen luoksensa.

"Te tiesitte siis hänen olevan elossa ja kuuluvan teaatteriin?" kysyi Räyel kiivaudella.

"Minä olisin voinut kysyä samaa teiltä", vastasi Alm, joka nähdessänsä entisen vastustajansa, oli saanut takasin entisen tyyneytensä; "mutta minä en arvellut sen maksavan vaivaa."

"Herra!" huudahti luutnantti; "onko teidän tarkoituksenne loukata minua?"

"Ei, herraseni!" vastasi Alm hiukan leppeämmällä äänellä; "tällä hetkellä tahtoisin minä olla sovussa koko maailman kanssa, sillä hän elää!… hän elää!… Ja, mikä on enempi, hän on voittanut kovan onnensa ja antautunut tielle, joka on omansa suomaan hänelle korvausta monista surullisista muistoista!"

"Mitä tämä on! minun lompakkoni on varastettu lakkaristani!" huudahti aivan lähellä eräs henkilö, jonka Alm tunsi samaksi tukkukauppiaaksi ja tehtaanomistajaksi, joka oli istunut hänestä oikealla puolella olevassa loosissa.

"Poissa minunkin on! täällä on siis taskuvarkaita!" lausui muuan siististi puettu, mustaverinen, pienenläntä herra, jolla oli kierot silmät ja joka seisoi patroonan lähellä.

Nyt syntyi yleinen sekamelska ja tungos etehisessä, jolloin Alm ja Räyel joutuivat erilleen.

"Eikö täällä sitte ole yhtäkään poliisia saapuvilla!" jatkoi tuo pienenläntä, mustaverinen herra raivostuneena häviöstänsä, "minun lompakossani ei tosin ollut paljon rahaa, mutta siellä oli eräs kirje, jota minä en olisi tahtonut menettää mistäkään hinnasta!" lisäsi hän, heittäen epäluuloisia silmäyksiä kaikkiin, jotka olivat hänen ympärillänsä, vaikka hänen onnettomuuttansa nä'yttiin hyvinkin säälittävän ja jonka takia unohdettiin tuo myöskin varkaan käden kautta kärsinyt tehtaanomistajakin, joka seisoi siinä ääneti ja nolona, rikkileikattu hännystakin lieve kädessänsä.

"Minä pyydän, että kaikki läsnäolijat antavat tutkia lakkarinsa!" esitteli tuo pienenläntä miesi.

Tämä esitys vastaanotettiin yleisellä nurinalla.

"Niin, hyvät herrat, minä en liiku paikaltani, ennenkuin kaikki läsnäolijat ovat kääntäneet lakkarinsa nurin!" huusi tuo pienenläntä herra mitä loukkaavimmilla osoituksilla, josta kaikesta oli seurauksena, että tuo pienenläntä miesi tuli milt'ei työnnetyksi etehisestä kadulle, jonka jälkeen hän, kiroillen teaatteria, poliisia ja koko kaupunkia, meni matkoihinsa nopein askelin.

Joitakuita hetkiä kestävän uhon jälkeen palasi rauha jälleen etehiseen, ja kaikkein huomio kiintyi kokonansa tukkukauppiaaseen ja tehtaanomistajaan.

"Menettikö herra tehtaanomistaja paljokin?" kysyttiin jokaiselta taholta.

"Enpä muista aivan varmaan", vastasi tämä; "korkeintansa muutaman tuhat riksiä… vähäpätöinen asia, herraseni, josta ei kannata pitää melua."

Kaikki ihmettelivät tätä mielenmalttia, joka sopikin raharuhtinaalle, jonka jälkeen tukkukauppias meni portaita ylöspäin, pää pystyssä ja hännystakkinsa liepeen roikkuessa.

"Sinä tulet kaiketi katsomaan neljättä näytöstä?" kysyi kauppias Alm-ystävältänsä, jonka hän tapasi seisomassa teaatterihuoneen portilla.

"En", vastasi tämä, katsellen ajatuksiinsa vaipuneena pimeälle kadulle.

"Etkö?… Noh, todellisesti onkin jo parhain kohta mennyt… Lucia on kuollut, eikä esiinny enään näyttämöllä… Noh, piru vieköön, mitä pidit sinä Olivia Heuser'ista?"

"Paljon, paljon!"

"Se on minun mieleeni… oivallinen vartalo, veliseni!"

"Mitä hänestä muutoin arvellaan… hänen yksityiselämästänsä?" kysyi Alm hiukan väräjävällä äänellä.

"Onpahan kuin tuossa… siitä ei tiedetä mitään… naiset kehuvat häntä, ja se on jo paljon."

Alm henki keveämmin.

"Minä menen katsomaan viimeistä näytöstä, minä", jatkoi kauppias; "Edgar surmaa itsensä, kuten luultavasti tiedät, ja tähän loppuu näytäntö."

Tämän sanottuansa riensi meidän pikkukauppiaamme loosiinsa takasin. Muut katselijat, jotka myöskään eivät tahtoneet olla näkemättä Edgar-paran kuolemaa, tekivät samoin, joten revisori Alm jäi yksinänsä seisomaan etehisen portille, yksinänsä ajatuksineen, tunteineen ja unelmineen, joissa hänen sielunsa leijaili kuin lehti rajutuulessa.

Kau'an ei hän ollut seisonut tällä paikalla, kun hänen silmäyksensä sattuivat erääseen herraan, joka meni portin ohitse. Tämän tunsi hän samaksi, pienenlännäksi mieheksi, joka juuri äsken oli etehisessä pitänyt senlaista melua menetetyn lompakkonsa takia. Vaikka Alm'in ajatukset tässä tilaisuudessa olivat kääntyneet tykkänänsä toiseen suuntaan, oli hän kuitenkin huomannut jotakin omituista, jopa epäluulonalaistakin, koko tuon pienenlännän miehen käytöksessä. Tämä taas, astuttuansa joitakuita askeleita portin oin, pysähtyi miettiväisenä, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri ja lähestyi porttia uudestansa sekä kurkisti etehiseen, ikäänkuin etsisi hän jotakin.

"Joko herra on saanut selvää lompakostansa?" kysyi Alm, tähystäen häntä tarkkaan.

"Ah, en!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "se joka osaa varastaa taskuista, osaa myöskin kätkeä varastamansa."

"Kyllä kaiketi… mutta minusta näyttää herra nyt hiukan rauhoittuneemmalta", vastasi revisori.

"Niin, mitäs muuta tehdä, herraseni!… kun minulta varastetaan, satun kiivastumaan… kuka sitä voi auttaa?… Mutta varmaa on, ett'ei sittekään saa rahojansa takasin… Käsittämätöintä, ett'ei pidä oleman yhtään poliisipalvelijaa, yhtään vahtimiestä!" lisäsi hän jupisten itseksensä.

Sitten oli hän aikeessa mennä, mutta pysähtyi äkkiä, neuvotellen itseksensä.

"Suokaa anteeksi, herraseni!" sanoi hän, kääntyen suoraan Alm'iin päin; "tunteeko herra tuota mamsellia, joka lauloi teaatterissa ja joka sai illan tulot tänään?"

Alm säpsähti, syystä hämmästyneenä senlaisesta kysymyksestä erään muukalaisen huulilta.

Tuo pienenläntä miesi, luultavasti arvellen, ett'ei hänen kysymystänsä kuultu, kertoi sen uudestansa.

"Josko minä tunnen hänet", vastasi Alm, "mitäs minun sitten"…

"Jos se tunnette hänet", keskeytti tuo pienenläntä miesi, "niin lienee kaiketi herralle huvittavaa kuulla, mitä minulta nyt on sanomista."

"Ja se on?"

"Lyhyesti sanottuna se, että häntä aijotaan ryövätä, kun hän ajaa kotiaan teaatterista."

"Ryövätä?"

"Eli ryöstää häneltä illan tulot, jos ne ovat hänen muassaan kotiin mennessänsä."

"Teidän täytyy kertoa selvemmin!" lausui Alm, ottaen askeleen lähemmäksi tuota pienenläntää miestä.

Tämä otti askeleen takaperin, nähtävästi peljäten liian läheistä likeisyyttä puhetoverinsa kanssa.

"Teaatterihuoneen eteläpuolella", kertoi tuo pienenläntä miesi, "juuri sen portin kohdalla, joka johtaa hevoisportaille, ovat tällä hetkellä vaunut, joissa hän aikoo ajaa… vaunujen läheisyydessä seisoo eräs miesi ja vaimo, jotka aikovat pitää varalta, kun hän tulee ulos… Miesi on karkuun päässyt elintautinen vanki Karlsten'in linnasta, ilkein konna kuin ajatella voi… paikka, jossa vaunut seisovat, on erittäin sovelias ryöväykseen, vieläpä murhaankin, jos sitä tarvittaisiin."

"Mutta kuinka tiedätte te, että"…

"Se konna aikoi ensin murtaa itsensä sisään hänen kotiinsa… mutta luultavasti on hän heittänyt sen aikeen, koska hän nyt seisoo vaunujen luona vartoamassa."

"Mutta vieläkin kerran, kuinka voitte te niin tarkkaan tietää"…

"Älkäät viivytelkö, herraseni", keskeytti tuo pieni miesi; "mutta minä neuvon teitä, ett'ette yksinänne ryntää hänen kimppuunsa, sillä hän on Voimakas kuin karhu ja hän käsittelee puukkoa kuin nikartelija…Ottakaatte kaiken mokomin joitakuita tanakoita miehiä mukaanne, niin joutuu se konna kyllä kiinni… Yleiselle turvallisuudelle on sangen tärkeätä, että hänet saadaan kytketyksi."

"Jos teidän ilmoituksenne on perusteltu, arvelen teidän tulevanne minun seurassani", lausui Alm.

"En, kiitoksia!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "ei ole aikaa… Minun täytyy panna poliisit liikkeelle, saadakseni kiinni varas, joka vei minun lompakkoni."

"Kentiesi te samalla kertaa voitte saada selvää sen toisenkin herran lompakosta", lausui revisori, jonka tarkat silmät lähellä riippuvan lyhdyn valossa oli luullut huomanneensa, että tuo tummuus miehen kasvoissa enemmän oli alkuansa nokea kuin mustaa parran alkua.

"Se riippuu tietysti siitä, kuka oli tuo varas", Vastasi tuo pienenläntä miesi.

"Juuri sitä voimme heti tällä tavalla alkaa tutkia!" huudahti Alm ja ojensi kätensä ottaen kiinni tuon pienenlännän miehen, sillä hän oletti, että hänen edessänsä oli juuri se oikea varas, ja Alm arveli tämän antautuneen jutteluun hänen kanssaan ainoastaan anastaaksensa vielä yhden lompakon.

Mutta tuo pienenläntä miesi väistyi syrjään oravan nopeudella ja katosi pimeyteen.

Alm juoksi pakenevan jäljestä; mutta huomattuaan piankin mahdottomaksi saada kiinni henkilöä, joka juoksi niin nopeasti ja keveästi, ett'ei kuulunut edes hänen jalkainsa koskettamista katukiviinkään, pysähtyi hän, suuttuneena itseensä siitä, ett'ei hän ollut ajoissa käyttänyt käsivarsiansa.

Joko rupesi hän nyt todellakin arvelemaan, ett'ei taskuvarkaan ilmoitus vaunuista ja elinkautisesta vangista ollut kaikkea perää vailla, tahi vei häntä suloisempi vetovoima sinnepäin, mistä hän tiesi laulajattaren tulevan: kaikissa tapauksissa poikkesi hän syrjään korttelin vasemmanpuoleisessa kulmauksessa, kulki pitkin Paimenkatua, poikkesi vieläkin vasemmalle ja tuli lopulta eräälle pimeälle, ahtaalle kadulle, jonka rajoitti eräs pienempi kivirakennus ja hajoitettu kaupunginvalli.

Aivan oikein seisoivat katetut vaunut kaksine hevosineen ja kuskilaudalla istuvine ajomiehineen mainitun kivirakennuksen portin edustalla, jonka kivirakennuksen kautta oli kuljettava, jos mieli tulla teaatterihuoneesen ja sitten lähellä olevan portin läpi, joka johti hevoisportaille.

"Kuka tulee ajamaan näissä vaunuissa?" kysyi Alm ajomieheltä.

"Mamselli Heuser", vastasi tämä jokseenkin jyrkästi.

"Tuleeko hän piankin teaatterista?"

"Hän tulee pian ja juuri aina hän käyttää samoja vaunuja?" vastasi ajomies.

Alm oli saapunut vaunujen vasemmalle puolelle, mutta tuo ajomies, antaessaan nuot lyhyet sanat vastaukseksi, edelleenkin piti päänsä käännettynä vastakkaiseen suuntaan, jolloin Alm, arvellen tätä miehen omituisuudeksi, otti joitakuita askeleita eteenpäin kadulla voimatta huomata ketään muuta elävää olentoa, miestä tahi naista. Paikka näytti, kuten tuo pienenläntä mies oli vakuuttanutkin, olevan erittäin sovelias kaikenlaisiin pimeyden töihin.

Kello oli noin puoli kymmenen. Joitakuita hämäriä säteitä enemmän kuin puoleksi peitetystä kuusta sattuivat tähän synkkään, kolkkoon seutuun.

Alm palasi takaisin vaunujen luokse, mutta tuli tällä kertaa sattumasta asettaumaan niiden oikealle puolelle.

"Tiedätkö, josko mamselli Heuser palajaa yksin kotiinsa."

"En."

"Eikö hänen seurassansa tavallisesti lähde ketään teaatterista?"

"Ei."

Näiden kysymysten ja vastausten ajalla katseli ajomies alituisesti vasempaan, samoin kuin hän äsken oli katsellut oikeaan. Tästä oli selvää, että hän pelkäsi näyttää kysyjälle kasvojansa.

Alm alkoi siis tarkemmin tähystellä ajomiestä. Joku toinen olisi heti meidän revisorimme sijassa saanut sen huomion, että se isäntä, joka oli pestannut itsellensä senlaisen ajomiehen kuin tuo harvapuheinen möhkäle oli, joka tällä hetkellä rehenteli kuskilaudalla, ei osoittanut mitään erinomaista halua säälimään hevoisiansa eikä ajopeliänsä, vaikka ne olivat hänen omansakin.

Alm sai osaksi saman huomion, mutta hän vapautti isännän kaikesta edesvastauksesta.

"Mikä sinun isäntäsi nimi on?" kysyi hän kuitenkin.

"Mikäkö hänen nimensä on?"

"Niin, mikä hänen nimensä on?"

"Miksi tahtoo herra välttämättömästi tietää sitä?"

"Sinä olet jäykkäluontoisin jörö, kuin koskaan olen nähnyt", lausui Alm nauraen ja meni pois vaunujen luota.

Tämä nauru oli vaan teeskenneltyä, sillä nyt tiesi Alm varmaan kuka kuskilaudalla istuva miesi oli. Taskuvarkaan ilmoitus oli siis siinäkin suhteessa todenmukainen.

"Mutta mihin on se oikea ajomies joutunut?" kysyi Alm itsekseen kauhistuen. "Onko hän yhdessä juonessa tuon kanssa, joka nyt istuu kuskilaudalla vai onko tämä murhannut hänet ja heittänyt hänet sitten johonkin syrjään? Mitä aikoo murhaaja vielä tehdä? Luultavasti ajaa vaunut ja hänet, joka tulisi niihin nousemaan, vieläkin kaukaisempaan paikkaan, jossa voisi varmimmin täyttää hirmutekonsa."

Näin mietiskellen meni Alm tuon pienen kivirakennuksen kautta ja tuli erääseen pihaan, joka on tämän ja teaatterihuoneen yhteinen. Kaikki akkunat tuossa pienessä rakennuksessa, jossa asui käsityöläisiä, olivat pimeät, josta näkyi, että sen asujamet jo olivat menneet levolle: mutta teatterihuoneesta kuului laulua ja soitantoa, joka ilmaisi, että näytelmän neljäs näytös ei vielä ollut lopussa.