SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kaksitoista kuukautta oli kulunut sen jälkeen kun Ravenswoodin nuori herra läksi ulkomaille. Hänen oli luultu voivan aikaisemmin palata takaisin; mutta hänelle uskottu valtiotoimi, tai jos yleistä huhua oli uskominen, toinen häntä itseään koskeva asia viivytti häntä yhä vielä. Sillä välin olivat seikat herra Ashtonin perheessä muuttuneet tavalla, jonka saamme kuulla seuraavasta keskustelusta Bucklaw'n ja hänen uskotun viinaveikkonsa ja syöttiläänsä, tuttavamme kapteeni Craigengeltin välillä.

He istuivat kumpikin kulmallaan suunnattoman, hautakivennäköisen, kivilaatoista kyhätyn takan äärellä Girningtonin kartanon matalalakisessa salissa. Halkovalkea leimui iloisesti liedessä; ympyriäinen, tamminen pöytä heidän välillään kannatteli tuopillista kelpo klaret-viiniä, kahta lasipikaria sekä monenlaisia herkkuja. Mutta sittenkin, kaikista näistä mukavuuden ja virvoituksen apukeinoista huolimatta, oli talon herran muoto epäröivä, arveleva ja huolestunut; ja syöttiläs sai koettaa keksintötaitonsa kaikkia voimia estääkseen suojelijaansa pahan mielen puuskasta, jota Craigengelt aina suuresti pelkäsi. Pitkän vaitiolon jälkeen, jona aikana ei kuulunut muuta kuin rummutusta, kun Bucklaw löi saappaansa kärkeä takkaa vasten, Craigengelt vihdoin viimein uskalsi puhjeta sanoihin:

"Vieköön minut piru vaikka kaksikin kertaa", sanoi hän, "jos olen ikänä nähnyt miestä, joka on vähemmän sulhasen näköinen! Saakeli soikoon, jollet pikemmin ole semmoisen miehen kaltainen, joka on hirteen tuomittu!"

"Sulimmat kiitokset näistä koreista sanoista", vastasi Bucklaw. "Mutta sinulla taitaa se paikka aina olla mielessä, johon luultavasti viimein myös joudut. — Ja virkapas, kapteeni Craigengelt, jos armollinen herra niin suvaitsee, miksi minun pitäisi olla iloisen näköinen, minä kun olen surullinen, oikein saakelin surullinen?"

"Ja sepä se juuri minua kummastuttaa", virkkoi Craigengelt. "Tämä naimiskauppa, joka on paras koko meidän kreivikunnassa ja jota sinä niin hartaasti halusit, on nyt melkein valmiiksi solmittu, ja kuitenkin olet allapäin, pahoilla mielin, niinkuin karhu, jolta pennut on viety."

"Enpä tiedä", vastasi Bucklaw äreästi, "tokko vetäisinkään solmun aivan kiinni, jollen jo olisi tässä asiassa käynyt niin pitkälle, ettei enää sovi hypätä taaksepäin."

"Hypätä taaksepäin!" huusi Craigengelt taitavasti teeskennellen kummastusta. "Sittenhän päästäisit varman pelin hyppysistäsi. Hypätä taaksepäin! Mitä, eikö tuon naikkosen raha — —"

"Nuoren aatelisneidon, pyytäisin sinua sanomaan", keskeytti Bucklaw.

"No, no, en minä mitään loukkausta tarkoittanut. Eivätkö neiti Ashtonin myötäjäiset vedä vertoja parhaimmillekin Lothianin kreivikunnassa?"

"Aivan oikein", vastasi Bucklaw. "Mutta minä en huoli hiukkaakaan hänen myötäjäisistään — minulla on kyllin omaakin rahaa."

"Entäs äiti, joka rakastaa sinua niinkuin omaa lastansa?"

"Enemmänkin kuin lastansa, luullakseni", virkkoi Bucklaw. "Muuten ei siitä rakkaudesta olisi paljonkaan."

"Ja eversti Sholto Douglas Ashton, joka toivoo tätä naimiskauppaa hartaammin kuin kaikkea muuta maailmassa?"

"Siitä syystä", vastasi Bucklaw, "että hän minun avullani toivoo tulevansa valituksi parlamenttiin ——n kreivikunnasta."

"Ja isä, joka on yhtä kiihkeä saamaan tämän naimiskaupan solmituksi kuin ikänä minä olen ollut kiivas korttipelin panosrahaa voittamaan?"

"Niin kyllä", virkkoi Bucklaw samalla halventavalla tavalla; "herra Ashton on niin viisas, että hän koettaa ainakin saada varmaksi tämän jokseenkin hyvän naimisliiton, koska hän ei voi tyttärensä myömisellä pelastaa suurta Ravenswoodin kartanoansa, jonka Englannin ylähuone pian on ryöstävä hänen kynsistään."

"No entä, mitä sanot itse nuoresta neidistä?" kysyi Craigengelt. "Onhan se korein tyttö koko Skotlannissa — ja rakastithan sinä häntä niin tulisesti, niin kauan kuin hän oli itsepintainen; ja nyt kun hän on suostunut ottamaan sinut ja rikkomaan kihlauksensa Ravenswoodin kanssa, sinä sanot 'pass', niinkuin korttipelissä sanotaan. Totta puhuen, Bucklaw, piru on sinut riivannut, sinä kun et enää ollenkaan tiedä mitä tahdot ottaa, mitä jättää."

"Minä tahdon yhdellä sanalla sanoa sinulle mitä mielessäni liikkuu", vastasi Bucklaw nousten ja ruveten astumaan edestakaisin. "Minä tahtoisin tietää, mikä piru on syynä tähän äkilliseen muutokseen neiti Ashtonin mielessä?"

"Mitä sinä siitä huolit", virkkoi Craigengelt, "koska tämä mielenmuutos on sinulle eduksi?"

"Minä tahdon sanoa sinulle mitä ajattelen", vastasi talon herra. "En ole koskaan paljon ymmärtänyt noiden hienojen aatelisnaisten menoja, ja voivat ne olla yhtä oikulliset kuin piru itse. Mutta tässä neiti Ashtonin mielenmuutoksessa on jotain, joka on niin pirullisen äkillistä ja liian tärkeää ollakseen vain hänen oma oikkunsa. Tahtoisinpa vannoa, että rouva Ashton osaa käyttää kaikkia kojeita, joilla ihmismielen saa taipumaan, ja niitä kojeita on yhtä monta kuin on kuolaimia ja suitsia varsoja varten."

"Ja jos niitä ei olisi", virkkoi Craigengelt, "millä helvetin tavalla sitten saisimmekaan varsat opetetuiksi?"

"Se on totta sekin", sanoi Bucklaw pysäyttäen astumisensa lattialla ja nojautuen tuolin nojaan. "Ja paitsi sitä, onhan Ravenswood kuitenkin vielä tiellä. Luuletko, että hän antaa takaisin Lucyn lupauksen?"

"Aivan varmaan hän niin tekee", vastasi Craigengelt. "Mitä varten hän kieltäisi, koska hän kuitenkin tahtoo naida toisen tytön ja neiti Ashton toisen miehen?"

"Ja uskotko sinä todella", kysyi Bucklaw, "että hän aikoo naida tuon ulkomaalaisen aatelisneidon, josta huhu kertoo?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Craigengelt, "mitä kapteeni Westenho siitä kertoi, ja heidän häittensä suurista varustuksista."

"Kapteeni Westenho", sanoi Bucklaw, "on liiaksi sinun kaltaisesi, Craigie-veikkonen, että hän kelpaisi siksi, mitä herra Ashton sanoisi 'uskottavaksi vieraaksimieheksi.' Hän juo kuin mies, kiroilee kuin mies, ja osaapa hän, pelkään minä, myös hiukan valehdella ja puijaillakin vielä päälliseksi. Ne ovat kylläkin kelpo avuja, Craigie-veikkonen, jos niitä sopivalla paikalla käytetään; mutta ne maistuvat kuitenkin liiaksi rosvolta, jotta tekisivät hyvän vaikutuksen oikeuden edessä."

"No hyvä", sanoi Craigengelt, "mutta uskotkos sitten eversti Douglas Ashtonin sanaan, joka kuuli markiisi A——n (se herra ei älynnytkään hänen olevan saapuvilla) julkisessa seurassa kertovan, että hänen sukulaisensa oli saattanut asiansa paljon paremmalle kannalle eikä enää huoli vaihtaa isänsä kartanoa hävinneen uskonkiihkolaisen vaaleaposkiseen tyttäreen ja että hänen puolestaan Bucklaw ottakoon vaan Ravenswoodin kuluneet kengät pitääksensä?

"Sanoiko hän niin!" huusi Bucklaw riehahtaen hillittömään vimmastukseen, jommoiset puuskat hänellä eivät olleet harvinaisia. "Saakeli soikoon! Jos minä sen olisin kuullut, olisinpa kiskonut häneltä kielen suusta kaikkien hänen armastensa ja armolaistensa ja Vuoriston tappelukukkojenkin nähden! Miksikä ei Ashton iskenyt miekkaansa sen miehen läpi?"

"Piru vie, jos sen tiedän", virkkoi kapteeni. "Hyvin ansaittu palkka se olisi epäilemättä ollut. Mutta markiisi on vanha mies, ja hänen kimppuunsa käymisestä olisi ollut enemmän vaaraa kuin kunniaa. Parempi olisi, että ajattelisit, miten saisit neiti Ashtonin suojelluksi häväistykseltä, kuin että pyrkisit semmoisen miehen kimppuun, joka jo on liian vanha kaksintaisteluun ja istuu niin korkealla istuimella, ettei sinun kätesi sinne yletykään."

"Kylläpä se kuitenkin joskus on ylettyvä", sanoi Bucklaw, "ja hänen sukulaiseensa Ravenswoodiin myös vielä päälliseksi. Sillä välin tahdon pitää huolta siitä, ettei heidän aiheuttamansa häväistys tuota vahinkoa neiti Ashtonille. On se saakelin ikävä asia sentään, ja minä soisin, että se olisi jo suoritettu. Tuskinpa tiedän, miten häntä pitäisi puhutella — mutta täytä pikarit, Craigie-veikkonen, ja juokaamme hänen maljansa. Ilta on jo kulunut myöhään ja kelpo klaret-viinistä tehty yömyssy on parempi kuin parhaatkin miettimismyssyt koko Euroopassa."