KAHDESKOLMATTA LUKU.

En yritäkään kertoa miten vihastus ja suru sekaisin riehuivat Ravenswoodin sydämessä, kun hänen tällä tavoin täytyi lähteä esi-isiensä muinaisesta asunnosta. Rouva Ashtonin kirje sisälsi semmoisia sanoja, että hänen oli mahdoton hetkeäkään kauemmin viipyä tämän kartanon katon alla, jos hänessä oli hiukankaan sitä omanarvontuntoa, jota hänessä kenties oli vähän liiaksikin. Markiisikin arveli itseänsä samalla häväistyksi, mutta kuitenkin tahtoi vielä hieroa sovintoa. Hän antoi siis sukulaisensa yksinään lähteä otettuaan Ravenswoodilta sen lupauksen, että hän odottaisi häntä tuossa pienessä kapakassa, joka oli nimeltään Sammakon pesä, joka, niinkuin lukijani ehkä muistanevat, sijaitsi puolitiessä Ravenswoodin kartanon ja Wolfs Cragin tornin välillä, noin seitsemän, kahdeksan virstan päässä kumpaisestakin paikasta. Sinne markiisi lupasi saapua samana iltana tai seuraavana aamuna. Jos hän olisi noudattanut vain omia vihastuksen tunteitaan, niin olisivat ne yllyttäneet häntä heti lähtemään; mutta hän ei tahtonut mielellään, ei ainakaan yrittämättä, jättää niitä etuja, joita hän oli toivonut käynnistään valtiosinetinvartian luona. Ja Ravenswood samaten, kesken vihastuksensa tulisintakin vimmaa, ei mielellään tahtonut hylätä sitä sovinnon toivoa, joka perustui herra Ashtonin hänelle osoittamaan ystävällisyyteen sekä myös markiisin puolustukseen. Mutta Ravenswood itse oli heti paikalla lähtenyt, viipymättä sen pitempää aikaa, kuin mitä matkatavarat välttämättömästi vaativat.

Ensi alussa hän kannusti hevostaan kovaan juoksuun puiston kautta kulkevaa tietä myöten, ikäänkuin nopea kulku olisi voinut vaimentaa hänen rinnassaan riehuvia sekalaisia tunteita. Mutta kun seutu kävi yhä jylhemmäksi ja autiommaksi ja kun kartanon tornin huiput olivat peittyneet kokonaan puiden taakse, niin hän hillitsi vauhtiansa, ikäänkuin antaakseen sijaa noille tunteillensa, joita hän turhaan oli koettanut tukehduttaa. Tie, jota hän kulki, kävi Haltijan lähteelle ja Liisan mökille päin; eikä hän voinut olla muistamatta sitä turmiollista taikavoimaa, jonka taikauskoiset ihmiset hokivat edellisellä paikalla olevan, eikä myöskään niitä varoituksia, jotka Liisa oli turhaan hänelle lausunut. "Vanha tarina ei puhunutkaan perättömiä", sanoi hän itsekseen, "ja Haltijan lähde on todellakin saanut nähdä Ravenswoodin perillisen viimeisen hullun teon. — Ja totta Liisakin puhui", jatkoi hän, "minä olen nyt siinä tilassa, jota hän ennusti — tai, oikeammin sanoen, minä olen vielä paljon pahemman häväistyksen alainen. En olekaan isäni suvun sortajan syöttiläänä ja perheenjäsenenä, mitä vanha ennustaja-eukko pelkäsi, vaan olen viheliäinen kurja, joka on pyrkinyt tuohon alentavaan paikkaan ja joka on saanut ylenkatseellisen kiellon."

Meidän täytyy kertoa tämä juttu samalla tavalla kuin se on meille kerrottu; ja jos otamme lukuun, miten pitkä aika on jo kulunut tässä kerrotuista tapahtumista ja kuinka halukkaat kaikkeen ihmeelliseen ne ihmiset ovat, joiden suun kautta tämä juttu on kulkenut, niin eipä se olisikaan täydellisesti skotlantilainen tarina, jollei siinä tulisi myös hiukan näkyviin skotlantilaista taikauskoa. Ravenswoodille näet kerrotaan hänen lähetessään Haltijan lähdettä tapahtuneen tämmöisen ihmeen. Hänen ratsunsa, joka asteli hitaasti, pysähtyi äkkiä kesken vakavaa, tasaista kulkuaan, korskahti, kavahti pystyyn eikä liikahtanut eteenpäin kannustimista huolimatta, aivan kuin se äkkiä olisi huomannut jotain säikähdyttävää. Ravenswood näki nyt naishaamun valkeassa tai oikeammin harmaassa viitassa aivan samalla paikalla istumassa, missä Lucy oli kuunnellut hänen onnetonta rakkaudentunnustustaan. Ravenswoodille johtui ensi hetkenä mieleen, että Lucy kenties oli arvannut mitä tietä hän oli kulkeva puiston kautta ja rientänyt tälle tutulle, yksinäiselle paikalle lievittääkseen omaa ja rakastajansa surua viimeisillä jäähyväissanoilla. Tässä luulossa hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kiinnitti suitset oksaan ja astui kiireesti lähdettä kohti, hartaasti, vaikka hiljaisella äänellä lausuen sanat: "Neiti Ashton! — Lucy!"

Nämä sanat kuultuaan nainen kääntyi hänen puoleensa ja Ravenswoodin ihmettelevät silmät tunsivat, että siinä oli vanha, sokea Liisa eikä Lucy Ashton. Hänen eriskummallinen pukunsa, joka oli pikemmin ruumiin hikiliina kuin elävän naisen puvun kaltainen, Liisan vartalo, joka, sen hän huomasi, oli tavallista pitempi, ja eniten kaikesta se, että tuo sokea, vaivainen, vanhuuttaan kykenemätön ihminen oli täällä yksinään, niin kaukana asunnostaan (sangen pitkän matkan päässä, jos muistamme, kuinka huonovointinen eukko oli) — kaikki nämä seikat yhteensä ihmetyttivät, melkeinpä peloittivat häntä. Ravenswoodin lähetessä nainen verkalleen nousi istualtaan, kohotti ryppyisen kätensä, ikäänkuin kieltäen häntä tulemasta, ja hänen lakastuneet huulensa liikkuivat nopeasti, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Ravenswood seisahtui; ja kun hän hetken kuluttua jatkoi kulkuaan, niin Liisa tai Liisan haamu liikkui tai liukui taaksepäin viidakkoon, yhä katsellen tulijaan. Pian peittivät puut koko ilmestyksen; ja Ravenswood, joka ei voinut voittaa sitä varmaa, peloittavaa oletusta, että tämä olento ei kuulunut tähän maailmaan, pysyi ikäänkuin maahan juurtuneena sillä paikalla, missä hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen näystä. Viimein kuitenkin hän rohkaisten mielensä astui likemmäksi sitä paikkaa, jossa haamu oli ollut istuvinaan; mutta ruoho ei ollut siinä painunut maahan eikä mitään muutakaan jälkeä ollut, josta hän olisi voinut päättää näkynsä olleen todellisen ja maallisen.

Mieli täynnä outoja ajatuksia ja sekavaa pelkoa, joita luonnollisesti herää jokaisessa, joka on ollut näkevinään yliluonnollisia näkyjä, Ravenswood palasi hevosensa luo. Näin tehden hän vähänväliä katseli taakseen, hiukan pelokkaana, ikäänkuin odottaen näyn ilmestyvän uudelleen. Mutta haamu, lieneekö se sitten ollut todellinen ilmestys vai tulistuneen, kiihtyneen mielen tyhjä kuvitelma, ei tullut enää näkyviin. Hevonen kuitenkin oli aivan hiessä ja säikähdyksissä, ikäänkuin se olisi tuntenut sitä pelon tuskaa, jota sanotaan yliluonnollisen olennon nostavan luontokappaleissakin. Ravenswood nousi satulaan ja ratsasti hitaasti edelleen, aika ajoin viihdyttäen hevostansa, joka sisällisesti värisi ja vapisi, ikäänkuin se olisi pelännyt jokaisen metsälakeuden auetessa näkevänsä jotain uutta kauhistusta. Vähän aikaa arveltuansa ratsastaja päätti tarkemmin tutkia tätä asiaa. "Olisiko mahdollista, että silmäni olisivat pettäneet minua", sanoi hän, "pettäneet minua niin kauan aikaa? — Vai onko tuo vaimo olevinaan niin vaivainen paremmin herättääkseen ihmisten surkuttelua? — Mutta sittenkään ei hän liikkunut elävän, todellisen olennon tavalla. — Pitäneekö minunkin taipua kansan uskoon ja luulla, että tuo kurja nainen on liitossa pimeyden vallan kanssa? — Siitä tahdon saada selkoa — en salli omien silmienikään pettävän."

Tällä tavoin epäillen hän saapui Liisan puutarhan pienelle portille. Istuin koivun juurella oli tyhjä, vaikka ilma oli ihana ja päivä vielä korkealla. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli sieltä naisen huokauksia ja itkua. Ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, ja sen vuoksi hän vähän odotettuansa nosti salpaa ja astui sisään. Autio suruhuone tämä todella oli. Viheliäisellä vuoteellaan makasi kuolleena viimeinen Ravenswoodin suvun palvelijoista, joka oli asunut vielä entisen herrasväkensä tiluksilla. Henki oli hänestä juuri ikään lähtenyt; ja pikku tyttö, joka eukon viimeisinä hetkinä oli ollut läsnä, väänteli käsiään ja itkeä voivotteli lapsen tavalla puoleksi peloissaan, puoleksi suruissaan emäntänsä ruumiin vieressä.

Ravenswood sai vaivoin lapsiparan pelon asettumaan, sillä hänen äkillinen tulonsa ensi hetkenä pikemmin säikähdytti kuin lohdutti häntä. Ja kun hän oli saanut hänet viihdytetyksi, niin tytön ensi sanat olivat: "Te olette tullut liian myöhään." Tiedustellessaan, mitä nämä sanat tarkoittivat, Ravenswood sai sen vastauksen, että vainaja heti tuntiessaan kuolemantuskan ensi oireet oli lähettänyt erään talonpojan herraskartanoon pyytämään Ravenswoodin nuorta herraa puheilleen ja että eukko sitten maltittomasti oli odottanut häntä. Mutta köyhän sanansaattajat ovat hitaat, huolimattomat. Mies, niin perästäpäin saatiin kuulla, ei ollut joutunut kartanoon ennenkuin Ravenswood oli jo lähtenyt; ja vieraiden palvelijoiden puheet olivat häntä niin suuresti huvittaneet, ettei hän kovinkaan pian ollut muistanut palata Liisan mökille. Sillä välin eukon tuska näytti vain kiihtyvän sitä mukaa kuin ruumiillisetkin kivut; ja käyttääksemme Pikun, hänen ainoan auttajansa sanoja, "hän rukoili hartaasti, että vielä kerran saisi nähdä entisen herransa pojan ja uudistaa varoituksensa." Hän kuoli samana hetkenä, kun kaukana olevan kylän kello löi yksi; ja Ravenswood muisti sisäisesti kauhistuen kuulleensa kellon heläjävän metsän takaa vähää ennen kuin vainajan haamu — siksi hän oli nyt taipuvainen sitä luulemaan — oli hänelle ilmestynyt.

Kunnioitus kuollutta ja myös luonnollinen säälintunne hänen pelästynyttä palvelijaansa kohtaan vaativat Ravenswoodia jollakin tavalla pelastamaan Pikun tästä tilasta. Vainaja, niin tyttö kertoi, oli toivonut tulevansa haudatuksi yksinäiselle vanhalle hautausmaalle likelle Sammakon Pesän kapakkaa. Tätä hautausmaata sanottiin Erakon kirkkomaaksi, ja siellä lepäsi muutamia Ravenswoodin suvun jäseniä sekä paljon heidän alustalaisiaan. Ravenswood piti velvollisuutenaan noudattaa tätä vainajan toivetta, mikä on hyvin tavallinen Skotlannin rahvaan parissa. Hän lähetti siis Pikun läheiseen kylään noutamaan avuksi muutamia naisia ja vakuutti hänelle sillä välin viipyvänsä ruumiin luona; sillä Skotlannissa, samoin kuin myös muinoin Tessaliassa, ei arvella käyvän laatuun jättää kuollutta ilman silmälläpitoa.

Tällä tavoin Ravenswood sai neljänneksen tuntia tai vähän runsaamminkin istua yksinään vartioimassa saman eukon ruumista, jonka irtautunut henki, jolleivät hänen silmänsä aivan olleet pettäneet, juuri äsken oli ilmestynyt hänelle. Tämä outo tapahtumien yhteensattuma vaikutti syvästi Ravenswoodin mieleen, niin rohkea kuin hän olikin luonteeltaan. "Liisa kuoli hartaasti haluten nähdä minua. Olisiko siis mahdollista", semmoinen oli aivan luonnollisesti hänen ajatustensa juoksu, "että hartaat, kiihkeät halut, jotka täyttävät sydämen juuri kuolinhetkenä, saattavat vielä elämän loputtuakin kestää, rikkoa henkien maailman ankaran raja-aitauksen ja tuottaa vainajan eteemme elävän ihmisen muodossa ja näössä? — Ja miksikä tuo haamu sai ilmestyä silmin nähtävänä, mutta ei saanut sanoa sanottavaansa korvin kuultavasti? — Ja miksikä saa tämmöinen luonnon sääntöjen rikkominen tapahtua, vaikka sen tarkoitusta ei kuitenkaan anneta ilmi? — Turhia kysymyksiä ne ovat kaikki, joihin ainoastaan kuolema, kun se kerran saattaa minut samankaltaiseksi kuin tämän kalmankarvaisen, lakastuneen ruumiin edessäni, voi antaa vastauksen."

Näin puhuessaan hän levitti liinan ruumiin kasvoille, joita hän ei tahtonut sen kauemmin katsella. Sitten hän istahti vanhaan tammiseen nojatuoliin, jonka Liisa oli osannut anastaa omakseen silloin kun Ravenswoodin isän lähdettyä velkojat, palvelijat, virkamiehet ja oikeudenpalvelijat kilpaa ryöstivät kartanoa. Näin istuen hän koetti niin paljon kuin mahdollista poistaa äskeisen tapauksen luonnollisesti nostattamia taikauskoisia tunteita mielestään. Olihan hänellä muutenkin, ilman noiden yliluonnollisten näkyjen kauhistusta, kyllin syytä olla synkällä mielellä; sillä aivan äsken vielä oltuaan Lucy Ashtonin suosittu rakastaja ja itse herra Ashtonin kunnioitettu ystävä hän nyt istui täällä yksinään ja suruissaan vartioimassa pitäjän vaivaisen yksin heitettyä, hylättyä ruumista.

Tästä surullisesta toimesta hän pääsi kuitenkin paljon pikemmin kuin mitä hän oli voinutkaan toivoa siihen nähden, että kylään oli vainajan mökiltä jokseenkin pitkä matka ja että ne kolme ämmää, jotka sieltä — käyttääksemme sota-ammattiin kuuluvaa sanaa — tulivat "vahdinvaihtoon", olivat sangen vanhat ja huonovoimaiset. Jos heitä olisi kutsuttu mihin muuhun toimeen hyvänsä, niin nuo kolme arvokasta muijaa olisivat kiiruhtaneet paljon vähemmin; sillä yksi heistä oli jo kahdeksankymmenen vuoden vanha tai sen ylikin, toinen oli halvattu, ja kolmannen jalka oli tapaturmasta tullut rammaksi. Mutta kuolleen ruumiin hoito on Skotlannin talonpoikien mielitointa, sekä miesten että naisten. En tiedä sanoa, lieneekö siihen syynä kansan mielenlaatu, joka epäilemättä on vakava ja haaveksivainen; vai lieneekö se jälkimuistoa muinaisesta katolilaisuudesta, jonka ajalla hautajaiset aina olivat juhla-aikoja eläville. Ja pitojen viettäminen, runsaat ruoat ja hyvä humala päässä olivat, niinkuin nytkin vielä, yhdistyneet eroamattomasti vanhanaikuisiin skotlantilaisiin hautajaisiin. Yhtä hauska kuin hautajaisjuomingit, dirgie, olivat miehille, yhtä huvittavaa naisille oli ruumiin valmistaminen arkkuun pantavaksi. Vääntyneitten jäsenten oikaiseminen tätä surullista työtä varten käytetyllä laudalla, ruumiin pukeminen puhtaisiin liinavaatteisiin ja villaisen peiton levittäminen sen yli, kaikki nämä puuhat olivat kylän vanhojen ämmien toimena, joka tuotti heille erikoista synkkää huvitusta.

Muijat tervehtivät Ravenswoodia irvistelevällä hymyllä, joka toi hänen mieleensä Macbethin ja noita-akkojen kohtauksen päivänpaahtamalla Forresin kanervikkokankaalla. Nuoriherra antoi heille hiukan rahaa ja käski heidän hoitaa ikäsisarensa kuollutta ruumista, johon toimeen he sangen mielellään ryhtyivätkin. Samassa he ilmoittivat, että pitäisi lähteä ulos tuvasta, jotta he saattaisivat aloittaa surullisen työnsä. Ravenswood suostuikin kernaasti lähtemään; hän vain ensin kehoitti ämmiä pitämään ruumiista hyvää huolta, ja kysyi heiltä, missä hän voisi tavata haudankaivajan ja kirkonpalvelijan, jotka hoitivat tuota autiota Erakon kirkkomaata, niin että lepopaikka, minkä Liisa mummo itse oli valinnut, saataisiin kuntoon.

"Eipä ole vaikea löytää John Mortshenghiä", virkkoi vanhin muija, ja hänen lakastuneilla poskillaan liehui yhä vielä sama irvistelevä hymyily. "Hän asuu likellä Sammakon Pesää, missä kapakassa on pidetty jos joitakin lystejä juominkeja — sillä maahanpaniaiset ja mahaanpaniaiset nehän aina ovat rajanaapuruksia."

"Aivan niin, kyllä se on totta, kummi", todisti ontuva ämmä nojautuen kainalosauvaan, jolla hän kannatteli vasempaa, lyhyempää jalkaansa. "Sillä muistanpa kuinka tämän meidän edessämme nyt seisovan Ravenswoodin herran isä pisti nuoren Blackhallin kuoliaaksi miekallaan jonkun pahan sanan vuoksi, joka oli päässyt hänen suustaan, kun he istuivat ryypiskellen viiniänsä, viinaansa tai mitä se lienee ollutkaan. Sekin poika astui tupaan iloisesti laulaen kuin leivonen ja kulki ulos jalat edellä. Minä olin siellä ruumista käärimässä, ja olipa se, kun veret saatiin pois pestyksi, aika sievä ruumisvenkale."

Helppo on ymmärtää, että tämä ajattomalla ajalla kerrottu juttu vielä joudutti Ravenswoodin lähtöä tästä inhoittavasta, pahaaennustavasta seurasta. Mutta astuessaan sen puun luokse, johon hänen hevosensa oli sidottu, ja kiristäessään satulavyötä hän ei kuitenkaan voinut välttää, että häntä itseään koskeva puhe kahdeksankymmen-vuotisen ämmän ja ontuvan muijan välillä kuului hänen korviinsa pienen puutarhan pensasaidan kautta. Nämä molemmat olivat käydä köpitelleet puutarhaan poimimaan rosmarineja, aaprotteja sekä muita väkevähajuisia kukkasia, joita piti sirottaa ruumiin päälle tai savutukseksi polttaa takassa. Halvattu raukka, joka oli tulomatkasta kovin uuvuksissa, oli jäänyt ruumista vartioimaan, etteivät noidat eivätkä pahat henget pääsisi sen kimppuun.

Seuraavien matalalla, käheällä äänellä lausuttujen sanojen kuulemista Ravenswood ei voinut välttää.

"Kas tässä on tuore ja täysikasvuinen myrkkyputki, Anni Winnie — — moni mummo ennen muinoin ei olisi tarvinnut muuta hevosta lentääkseen vuorien ja vaarojen yli kuutamossa ja virvatulien palaessa, laskeutuakseen viimein alas Ranskan kuninkaan viinikellariin."

"Niin kyllä, kummi! Mutta itse pirukin on tähän aikaan muuttunut yhtä kovasydämiseksi kuin herra valtiosinetinvartia ja muut suuret herrat, joiden on rinta kuin limsiökivestä. He pistelevät ja piinailevat meitä ja puristavat meitä pihdeissään siitä syystä, että muka olemme noitia. Mutta eipä, vaikka sen seitsemänkin kertaa olen lukenut rukoukseni takaperin, paholainen kuitenkaan ole antanut minulle mitään apua."

"Oletko koskaan nähnyt paholaista?" kysyi toinen.

"En", vastasi vanha ämmä; "mutta olen minä sentään nähnyt hänestä unta monta kertaa, ja taitaapa se päivä tulla, jona he polttavat minut lavalla. — Mutta eipä hätää, kummi! Onhan meillä tämä Ravenswoodin nuorenherran antama kolikko; sillä tuotamme kylästä leipää ja olutta ja tupakkaa ja tilkan viinaa puolikuppisiksi ja pienen murusen makeaa sokeria — ja olkoon piru olemassa tai olematon, sisko, kyllä tästä sittenkin tulee hauska yö."

Hänen näin puhuttuaan ämmän nahkaiset leuat päästivät jonkunlaisen peloittavan, vaakuvan naurunhohotuksen, joka jossakin määrin muistutti huuhkajan huhuamista.

"Hän on rivakka ja avokätinen mies, tuo nuoriherra", virkkoi Anni Winnie, "ja pulska poika — leveä hartioiltaan ja hoikka vöiltään — hänestä tulisi korea ruumis — tahtoisinpa minä saada pestä ja pukea häntä."

"Hänen otsaansa on kirjoitettu, Anni Winnie", vastasi kahdeksankymmenvuotias ämmä, "ettei mikään naisen käsi eikä miehenkään ole ojentava hänen ruumistaan — eikä ruumislauta koskaan tule hänen selkänsä alle — hiero sinä siis muualla kauppaa, sillä minun tietoni on saatu varmasta paikasta."

"Tuleeko hänen siis kaatua tappotantereelle, Liisa Gourlay? Onko hän saava surmansa miekasta vai luodista, niinkuin moni hänen esi-isistäänkin?"

"Älä kysele enempää — ei hänelle ole niinkään onnellinen kohtalo sallittu", vastasi tietäjä.

"Kyllä tiedän, että sinä olet viisaampi muita ihmisiä, Liisa Gourlay. Mutta kukapa sinulle tämän ilmoitti?"

"Älä siitä ole milläsikään, Anni Winnie", vastasi vanha ämmä. "Kyllä se tieto on varmasta paikasta saatu."

"Mutta sanoithan, ettet koskaan ole nähnyt tuota häijyä sielunonkijaa", kysyi hänen utelias kumppalinsa vielä.

"Onpa tietoni sentään yhtä varmasta paikasta saatu", vastasi Liisa, "niiltä, jotka hänen kohtaloansa ennustivat paljoa ennen kuin hänelle pantiinkaan ensi paita ylle."

"Kuule, hänen hevosensa kavioiden kopina kuuluu", virkkoi toinen; "se ei soi siltä kuin hänellä olisi hyvä onni matkassaan."

"Joutuin, joutuin", huusi halvattu ämmä tuvasta; "tehkäämme kaikki ja lukekaamme kaikki luettavat. Sillä jos kuolleen ruumis ei pian tule oikaistuksi, niin se vääntyy ja irvistää, että parastakin miestä hirvittää."

Ravenswood oli nyt jo niin kaukana, ettei hän voinut enempää kuulla. Hän ei välittänyt kansan yleisestä uskosta noitien voimaan, ennemerkkeihin ja ennustuksiin, joka usko muuten hänen aikakaudellansa ja hänen kotimaassaan oli niin luja, että sitä, joka lausui epäilyksensä julki, katsottiin melkein samanlaisella kammolla kuin uskotonta juutalaista tai muhamettilaista. Ravenswood tiesi myöskin, että yleinen usko noituuden mahdollisuuteen usein vaikutti vanhojen, voimattomien, köyhien ja juuri näistä syistä epäluulon alaisina olevien akkojen mieleen, niin että he, kun sen lisäksi vielä tuli kuoleman pelko ja julmien kidutusten tuska, päästivät suustaan noita tunnustuksia, joilla seitsemännellätoista vuosisadalla Skotlannin tuomio-istuinten pöytäkirjat ovat niin ylenmääräisesti täytetyt ja niin häpeällisesti tahratut. Mutta aamulla nähty näky, oli se sitten todellinen tai tyhjä mielikuvitus, oli hänessä herättänyt taikauskoisen tunteen, josta hän turhaan koetti päästä irti. Ja se asia, joka hänen oli toimitettava tuossa pienessä kapakassa, Sammakon Pesässä, ei ollut juuri sitä laatua, että se olisi voinut rauhoittaa hänen mielensä.

Hänen piti käydä Mortshengh'in luona, joka oli vanhan Erakon kirkkomaan haudankaivaja, ja puhua tälle miehelle Liisan hautajaisista. Mies asui likellä sitä paikkaa, mihin Liisan ruumis oli pantava lepoon, ja niinpä Ravenswood vähäisen virvoitettuaan voimiansa ravinnolla lähti hautausmaalle. Se sijaitsi niemekkeellä, likeisiltä vuoriharjuilta virtaavan puron polvessa. Sisältään ristinmuotoinen, vuoreen kömpelösti hakattu luola oli täällä erakkomajana, jossa joku saksalainen pyhimys muinaisina aikoina oli kidutellut ruumistansa; siitä oli koko paikka saanut nimensä. Rikas Coldinghamin luostari oli sitten myöhempinä aikoina rakentanut tähän paikkaan kappelin, josta ei kuitenkaan enää ollut mitään jälkeä, vaikka siihen kuuluvaan kirkkomaahan yhä vielä, niinkuin tässäkin tilaisuudessa, joskus haudattiin ruumiita. Muutamia punakatajia kasvoi yhä vielä siellä täällä muinaisen pyhän tarhan piirin sisäpuolella. Sotureita ja aatelisherroja oli entisinä aikoina useampiakin haudattu tähän paikkaan; mutta heidän hautakivensä olivat hajallaan, heidän nimensä kuluneet tuntemattomiksi. Ainoat vielä eheänä säilyneet muistomerkit olivat ne pystyt kivet, jotka osoittivat alhaisen kansan hautoja. Haudankaivaja asui yksinäisessä mökissä aivan likellä kirkkomaan uutta muuria. Tämä asunto oli niin matala, että se melkein maahan asti ulottuvine olkikattoineen, jolla kasvoi paksulti kynsilaukkaa sekä muuta ruohoa, oli itsekin nurmettuneen hautakummun näköinen. Tiedustellessaan Ravenswood sai tietää, että viimeisen lapion liikuttaja oli poissa kotoa, häissä; sillä hän ei ollut ainoastaan seudun haudankaivaja, vaan myös viulumies. Nuoriherra siis palasi Sammakon Pesän kapakkaan käskettyään sanoa, että hän seuraavana aamuna tulisi jälleen tuon miehen puheille, jonka apu oli välttämätön sekä peijaisissa että pidoissa.

Vähää myöhemmin saapui Sammakon Pesään myös eräs markiisin edeltäratsastajista tuoden sen sanoman, että markiisi seuraavana aamuna tulisi sinne Ravenswoodin luo. Ja tämä, joka muuten olisi palannut vanhaan asuntoonsa Wolfs Cragiin, viipyi siis kapakassa saadaksensa tavata korkeasäätyistä sukulaistansa.