KUUDESTOISTA LUKU.

Valtiosinetinvartia aloitti kertomuksensa ulkonaisesti välinpitämättömänä, vaikka hän kuitenkin tyystin tarkasteli, minkä vaikutuksen se teki nuoreen Ravenswoodiin.

"Te tiedätte, nuori ystäväni", virkkoi hän, "että epäluulo on meidän rauhattomien aikojemme luonnollinen vika ja saattaa parhaat ja viisaimmatkin miehet uskomaan viekkaitten hylkiöiden valheita. Jos minä joku aika takaperin olisin ottanut tämmöiset valheet korviini tai jos olisin se kavala valtiomies, joksi teitä, herra Ravenswood, on opetettu minua epäilemään, niin te ette olisi, niinkuin nyt, aivan vapaana mieltänne myöten minua vastaan puolustamaan luultuja oikeuksianne valittamalla parlamenttiin ja nostamalla käräjäjuttuja. Te olisitte sen sijaan nyt Edinburghin linnassa tai jossakussa muussa vankihuoneessa; tai jos olisittekin sen kohtalon välttänyt, niin se ei olisi käynyt päinsä muulla keinolla kuin ulkomaille pakenemalla, jolloin siitä luultavasti olisi ollut seurauksena maanpakolaisuustuomio."

"Herra valtiosinetinvartia", sanoi Ravenswood, "minä toivon, ettette laske leikkiä tämmöisestä aineesta — mutta sittenkin minusta tuntuu mahdottomalta, että se voisi olla totta."

"Viattomuus" vastasi valtiosinetinvartia, "on aina rohkea ja joskus, sangen luonnollisesta syystä, liiankin uhkarohkea."

"Sitä minä en voi ymmärtää", virkkoi Ravenswood, "kuinka viattomuudentuntoa missään tapauksessa voi sanoa uhkarohkeudeksi."

"Varomattomuudeksi sitä ainakin saattaa sanoa", virkkoi herra Ashton; "sillä se saattaa meidät siihen väärään luuloon, että muista tuntuu silminnähtävän selvältä se, mitä vain me itse tunnemme. Minä olen nähnyt veijarien juuri tästä syystä puhdistavan tekojansa paljon paremmalla menestyksellä kuin mitä viaton mies saman epäluulon alaisena olisi osannut. Tuommoisella lurjuksella ei ole viattomuuden tuntoa kannatuksenaan, sentähden hän käyttää hyväkseen kaikkia lain juonia, ja joskus hän voi, jos hänen asianajajansa on taitava mies, pakottaa tuomarit julistamaan hänet viattomaksi. Muistan esimerkiksi herra Coolie Condiddlen mainion asian; häntä syytettiin hänen haltuunsa uskottujen tavaroiden varastamisesta, ja hän olikin syyllinen, niinkuin koko maailma tiesi; siitä huolimatta hän pääsi vapaaksi, pantiinpa vielä sittemmin paljoa rehellisempiä ihmisiä tuomitsemaan."

"Sallikaa, että pyydän teitä palaamaan itse asiaan", sanoi Ravenswood. "Taisittehan mainita minun olleen jonkun epäluulon alaisena?"

"Epäluulon alaisenako, herra Ravenswood? — Niin, oikein — ja voinpa teille näyttää todistuksiakin siitä, jos ne vain sattuivat tulemaan matkaani. — Kuules, Lockhard" — palvelija tuli — "tuopas tänne pieni laukkuni, jossa on lukko, se, josta minä käskin sinun pitää erityistä huolta — ymmärrätkö?"

"Kyllä, armollinen herra." Lockhard läksi, ja valtiosinetinvartia jatkoi, ikäänkuin puoleksi itsekseen puhellen.

"Luullakseni ne paperit ovat minun muassani — arvattavasti, sillä, koska minun piti oleskella näillä seuduilla, on luonnollista, että panin ne mukaan. Ainakin ne ovat kotonani Ravenswoodin linnassa, sen tiedän varmaan — ja kenties te olisitte hyvä — —"

Samassa Lockhard tuli ja toi nahkasalkun hänelle. Valtiosinetinvartia otti siitä pari paperia, jotka koskivat valtioneuvoskunnalle tulleita tietoja tuosta kapinasta — siksi sitä oli nimitetty — lordi Allan Ravenswoodin hautajaisissa ja jotka todistivat, miten herra Ashton oli pannut kaikki keinonsa liikkeelle nuorta Ravenswoodia vastaan aiotun oikeudenkäynnin estämiseksi. Nämä paperit olivat huolellisesti valitut siten, että ne kiihoittivat, mutta eivät tyydyttäneet Ravenswoodin luonnollista uteliaisuutta tämän asian suhteen, ne kun ainoastaan selvästi osoittivat, kuinka herra Ashton tuossa vaarallisessa tilaisuudessa oli ollut puolustajana ja sovittajana hänen ja senaikuisen epäluuloisen hallituksen välillä. Annettuansa isännälleen tutkittavaksi nämä ainekset herra Ashton kävi aamiaispöytään istumaan ja rupesi iloisiin puheisiin osaksi Kaleb-ukon kanssa, jonka viha Ravenswoodin kartanon anastajaa vastaan alkoi jo tästä kohteliaisuudesta leppyä, osaksi tyttärensä kanssa.

Paperit läpi luettuaan nuori Ravenswood seisoi minuutin tai parin ajan syvissä, tärkeissä mietteissä, käsi otsaa vasten painettuna. Sitten hän kiireesti silmäsi papereja uudestaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä niistä jotain piilevää salajuonta tai väärennyksen jälkeä, joka häneltä ensi lukemisella ehkä oli jäänyt huomaamatta. Mutta toinen lukeminen nähtävästi vain vahvisti sitä käsitystä, joka oli ollut ensimmäisen silmäyksen seurauksena. Ravenswood kavahti siis kivirahilta, jolla istui, astui valtiosinetinvartian luokse, tarttui häntä käteen, puristi sitä hartaasti ja pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi sitä, että hän oli luullut pahaa herra Ashtonista juuri samaan aikaan, jolloin tämä, niinkuin näkyi, oli suojellut hänen persoonaansa ja puolustanut hänen käytöstään.

Valtiomies otti nämä kiitokset ensi alussa vastaan taitavasti teeskennellen kummastusta, sitten samoin teeskennellen sydämellisyyttä. Kyyneleet tulvivat Lucyn sinisilmistä, kun hän näki tämän arvaamattoman, liikuttavan näyn. Että nuori Ravenswood, joka äsken vielä oli ollut niin ylpeä ja vähäsanainen ja jonka Lucy oli aina luullut kärsineen vääryyttä, nyt anoi anteeksi hänen isältään, se oli yhtä kummastuttava kuin myös ilahuttava ja liikuttava näky.

"Pyyhi silmäsi, Lucy", virkkoi hänen isänsä; "mitä itket sitä, että isäsi, vaikka hän onkin lakimies, on havaittu olevan suora, kunniallinen mies? — Mistä te, hyvä herra Ravenswood, kiittelette minua", jatkoi hän kääntyen nuorenherran puoleen, "jota ette itsekin olisi tehnyt minun sijassani? Suum cuique tribuito (jokaiselle annettakoon mitä hänelle tulee), semmoinen oli roomalaisten laki, sen minä opin Justinianuksen lakikirjaa tutkiessani. Paitsi sitä, ettekö ole jo ylenpalttisesti, tuhansin verroin maksanut veikanne sillä, että pelastitte rakkaan lapseni hengen?"

"Mutta", vastasi Ravenswood katumuksen itsesyyttein, "se vähäinen avuntyö, jonka teille tein, oli vain ikäänkuin luonnonvaiston aiheuttama; mutta se, että te piditte minun puoltani, vaikka tiesitte, miten paljon pahaa minä teistä ajattelin ja kuinka taipuvainen olin osoittamaan teille vihamielisyyttä, se oli jalomielinen, miehuullisen ja maltillisen viisauden hedelmä."

"Loruja!" virkkoi valtiosinetinvartia; "kumpainenkin meistä teki vain oman luonteensa mukaan; te käyttäydyitte kuin uljas soturi, minä kuin rehellinen tuomari ja valtioneuvos ainakin. Meidän kenties olisi ollut mahdotonta toimittaa toinen toisemme osaa — ainakin minä olisin sangen surkea toreadori ja te, hyvä herra Ravenswood, olisitte luultavasti, vaikka teidän asianne olikin hyvä, puolustanut sitä huonommin kuin minä, joka olisin neuvoskunnan edessä ollut teidän asianajajanne."

"Jalomielinen ystäväni!" lausui Ravenswood; — tällä lyhyellä sanalla "ystävä", jota valtiosinetinvartia oli jo useasti käyttänyt hänestä, vaikka hän itse sen nyt ensi kerran päästi suustaan, avasi Ravenswood periviholliselleen ylpeän, mutta kunniallisen sydämensä koko luottamuksen. Nuori Ravenswood oli samanikäisten nuorukaisten parissa tunnettu mielevyydestään ja terävästä älystään, mutta samalla myös sulkeutuneesta, itsepäisestä ja närkästyvästä mielestään. Hänen epäluulonsa, vaikka se olikin sitkeää, oli kuitenkin sitä laatua, että se saattoi sulaa kiitollisuuden ja rakkauden vaikutuksesta. Ja tyttären todellinen suloisuus yhdistyneenä isän aloitettuun avuntekoon sai sen aikaan, että nuo kostonvalat, joita Ravenswood isänsä hautajaisten jälkeisenä iltana oli niin vimmatusti vannonut, nyt haihtuivat hänen muistostaan. Mutta olipa ne jo kuultu ja kirjoitettu kaikkeuden kirjoihin.

Kalebkin oli tänä merkillisenä hetkenä läsnä, eikä hän voinut selittää näin kummastuttavaa näkyä miksikään muuksi kuin että avioliitto molempien perheitten välillä oli solmittu ja Ravenswoodin kartano luvattu nuoren neidon myötäjäisiksi. Mitä Lucyyn tulee, ei hän, kuullessaan kuinka tulisesti Ravenswood pyysi anteeksi kiittämätöntä kylmäkiskoisuuttaan, voinut muuta kuin hymyillä kyyneleisin kasvoin; ja ojentaen kätensä nuorelleherralle hän sanoi tälle liikutetulla äänellä, kuinka suuresti iloiten hän näki syntyvän tämän täydellisen sovinnon isänsä ja pelastajansa välille. Valtiomiehenkin sydämeen vaikutti se harras, suora, jalomielinen kieltäytyminen, jolla nuori Ravenswood luopui perintövihastaan ja aivan epäröimättä pyysi häneltä anteeksi. Herra Ashtonin silmissä kiilsi kyynel, kun hän katseli tätä nuorta paria, jossa molemmat ilmeisesti olivat rakastuneet toisiinsa ja näyttivät kuin toistensa onneksi luoduilta. Hän ajatteli, miten korkealle Ravenswood ylevähenkisellä, ritarillisella mielenlaadullaan saattaisi kohota monessa suhteessa, jossa herra Ashtonin oli pakko jäädä jälkeen lyhyen sukujohtonsa ja pelkurimaisen luonteensa vuoksi. Paitsi sitä hänen tyttärensä — hänen rakkain lapsensa näytti olevan kuin luotu onnellisesti elämään yhdessä näin valtavan hengen kanssa; näyttipä yksin Lucyn hieno, hento, joustava vartalokin ikäänkuin vaativan tukea semmoiselta vahvalta ruumiilta ja miehuulliselta mieheltä kuin Ravenswood oli. Ja pitipä herra Ashton kauemmin kuin vain lyhyen hetken tätä avioliittoa luultavana ja suotavana; kokonainen tunti kului ennenkuin Ravenswoodin köyhyys ja rouva Ashtonin varma suuttumus johtuivat hänelle mieleen. Aivan varma on, että tuo tavaton lempeys, jota valtiosinetinvartia näin suoraan oli osoittanut, salaa yllytti Ravenswoodin ja Lucyn kytevää rakkautta ja viekoitteli heidät molemmat siihen luuloon, että heidän yhtymisensä olisi hänelle erittäin mieluinen asia. Sanotaanpa hänen itsensäkin kauan aikaa tämän rakkauden onnettoman lopun jälkeen myöntäneen sen seikan todeksi. Hän varoitti silloin kuulijoitansa, etteivät he koskaan sallisi sydämelleen valtaa järjen yli, ja vakuutti kipeimmän surun, mikä elämässä oli kohdannut häntä, juuri johtuneen siitä, että hän kerran vähäiseksi hetkeksi oli antanut tunteensa päästä voitolle itsekkyydestä. Jos asia oli niin, sai hän, sitä ei käy kieltäminen, pitkällisen ja kovan rangaistuksen sangen lyhytaikaisesta hairahduksesta.

Vähäisen väliajan jälkeen valtiosinetinvartia jatkoi keskustelua. "Kummastellessanne sitä, että näette minun olevan rehellisemmän miehen kuin mitä luulitte, hyvä herra Ravenswood, teiltä näyttää kadonneen koko uteliaisuutenne tuon Craigengeltin suhteen; mutta tulipa silloin, samaa asiaa tutkittaessa, teidänkin nimenne puheeksi."

"Se heittiö!" sanoi Ravenswood. "Meidän yhteiset toimemme olivat hyvin lyhytaikuista lajia, ja hullu olin, kun hänen kanssaan ollenkaan rupesin tekemisiin. — Mitä hän minusta kertoi?"

"Sen verran", vastasi valtiosinetinvartia, "että hän sillä herätti suuren pelon muutamissa meidän uskollisista, viisaista miehistämme, jotka ovat halukkaat miestä hutkimaan paljaan epäluulon tai palkattujen vakoojain kielimisten nojalla. Kaikenlaisia joutavuuksia teidän aikomuksestanne muka mennä Ranskan tai tuon pretendentin, kruununtavoittelijan palvelukseen, en muista enää kumpaako se oli. Mutta markiisi A——, joka on teidän parhaita ystäviänne, sekä eräs toinen mies, jota muutamat ihmiset sanovat teidän häijyimmäksi, omanvoitonpyyntöisimmäksi vihamieheksenne, eivät kuitenkaan millään tavalla ottaneet korviinsa noita puheita."

"Suuressa kiitollisuudenvelassa olen kunnioitettavalle ystävälleni", virkkoi Ravenswood, — "mutta sittenkin", hän puristi valtiosinetinvartian kättä, "olen vielä enemmän kiitollinen kunnioitettavalle vihamiehelleni."

"Inimico amicissimo (ystävällisimmälle vihamiehelle)", sanoi valtiosinetin vartija vastaten kädenpuristukseen. "Mutta tuo nuori herra — herra Bucklaw — minä pelkään, tuo nuori herra — minä kuulin tuon heittiön mainitsevan hänen nimeänsä — on sangen huonon taluttajan käsissä."

"Hänellä on tarpeeksi ikää voidaksensa itse ohjata askeleitaan", vastasi Ravenswood.

"Tarpeeksi ikää kenties, mutta ei tarpeeksi älyä, jos hän on ottanut tämän heittiön uskolliseksi Achateksekseen. Toipa tuo lurjus esiin kanteen häntä vastaan — se on, me olisimme saaneet sen hänen vastauksistaan tutkinnossa, ellemme olisi panneet enemmän huomiota todistajan omaan huonoon maineeseen kuin hänen todistuksensa sanoihin."

"Herra Bucklaw", sanoi Ravenswood, "on luullakseni kunniallinen mies eikä suinkaan taivu mihinkään halventavaan, häpeälliseen tekoon."

"Moneen mielettömään tekoon hän sentään saattaisi taipua, sitä ette tekään voi kieltää, herra Ravenswood. Kuoleman tapauksen kautta hän on pian saava kelpo maatilan, jollei jo liene sitä saanut. Vanha rouva Girnington — kunnon akka muuten, vaikka hänen piintynyt häijyytensä vaikutti sen, ettei kukaan maailmassa voinut tulla toimeen hänen kanssansa — on luultavasti nyt jo kuollut. Kuusi perinnön osakasta on kuollut toinen toisensa perästä kartuttaen hänen rikkauttaan. Minä tunnen ne maat hyvin, ne ovat minun maitteni rajalla — se on mainio aateliskartano."

"Minä olen iloinen siitä," sanoi Ravenswood, "ja olisin vielä iloisempi, jos tietäisin, että Bucklaw, hänen onnensa täten muuttuessa, samalla myös muuttaisi seurakumppaninsa ja elämäntapansa. Craigengeltin ilmestyminen hänen uskottuna ystävänään ei juuri ole hyvä enne hänen siivosta elämästään."

"Craigengelt on pahan ilman lintu, se kyllä on totta", virkkoi valtiosinetinvartija. "Hän vain vaakkuu vankihuonetta ja hirsipuuta. — Mutta minä näen, että Kaleb on jo aivan maltiton, kun emme käy aamiaiseen käsiksi."