NELJÄSKOLMATTA LUKU.

"Voin sanoa teille, hyvä serkkuni", virkkoi markiisi, "nyt kun olemme päässeet irti tuosta hävyttömästä viulunvinguttajasta, että olen yrittänyt keskustella teidän rakkausasiastanne herra William Ashtonin tyttären kanssa. En ole koskaan sattunut näkemään tuota nuorta neitoa, paitsi pari minuuttia tänäpäivänä. En myös tunne hänen persoonallisia avujaan. Minä voin siis häntä loukkaamatta lausua teille sen imartelusanan, että kylläpä te olisitte voinut paremminkin tehdä."

"Herra markiisi", sanoi Ravenswood, "minä olen teille hyvin kiitollinen siitä, että olette minun asioistani pitänyt niin hellää huolta. Mutta en aikonut millään muotoa vaivata teitä neiti Ashtonin suhteen. Ja koska minun kihlaukseni tämän nuoren neidon kanssa on tullut teidän tietoonne, niin voin ainoastaan sen sanoa, että minä kyllä olen punninnut niitä syitä, jotka estävät minun naimisliittoani herra Ashtonin tyttären kanssa, ja että minä arvattavasti olen löytänyt vastasyitä, jotka peräti kumoavat nuo esteet, koska tässä asiassa olen näin kauas mennyt."

"No, no, Ravenswood, jos te vain olisitte sallinut minun puhua loppuun", vastasi korkeasäätyinen herra, "olisi teiltä tämä selitys voinut säästyä. Sillä enhän minä epäillytkään, että teillä oli syitä, jotka teidän mielestänne kumosivat kaikki esteet; päinvastoin rupesin kaikin keinoin, joita minun sopi käyttää, taivuttelemaan Ashtoneja teidän toivomuksiinne suostumaan."

"Minä olen teille hyvin kiitollinen, että te minun pyytämättänikin ryhdyitte auttamaan minua", virkkoi Ravenswood, "varsinkin kun varmaan toivon, ettette te, herra markiisi, ole suinkaan mennyt yli niiden rajain, joissa minun omienkin pyyntöyritysteni sopii pysyä."

"Siitä", vastasi markiisi, "voitte olla aivan huoleti. Minä itse tunsin hyvin tämän asian aran luonteen saattaakseni likeisen sukulaiseni liian alentavaan tai epäiltävään tilaan Ashtonien suhteen. Mutta minä osoitin heille, mitä kaikkia etuja heille tulisi, jos heidän tyttärensä pääsisi naimisen kautta niin suuriarvoiseen sukuun, joka vielä lisäksi on heimolaisuudessa Skotlannin parhaitten sukujen kanssa. Minä selitin tarkkaan, kuinka likeisessä sukulaisuudessa ravenswoodilaiset ovat meidän kanssamme; viittasinpa myös puolella sanalla minne päin valtioasiat luultavasti kallistuvat ja mikä väri arvattavasti pääsee valtiksi parlamentissa. Minä sanoin rakastavani teitä niinkuin omaa poikaani tai veljenpoikaani tai muuta sellaista, eikä vain niinkuin kaukaista sukulaista, ja lisäsin huolehtivani teidän asiastanne aivan kuin olisi se omani."

"Ja mikä päätös näitä teidän kunnioitettavia puheitanne seurasi, korkeasti kunnioitettava herra?" kysyi Ravenswood kahden vaiheilla, pitäisikö hänen suuttua vai olla kiitollinen tästä sekaantumisesta.

"Kyllähän, nähkääs, valtiosinetinvartia itse olisi ottanut järkevät syyni korviinsa", vastasi markiisi. "Hän ei mielellään menettäisi virkaansa, mikä nyt pian voisi tapahtua. Ja totta puhuakseni, hän näytti olevan mieltynyt teihin ja ymmärtävän mitä etuja ylimalkaan heille voisi tulla tästä avioliitosta. Mutta hänen rouvansa, joka on itse valttiässänä talossa — —"

"Mitä rouva Ashton virkkoi?" kysäisi Ravenswood. "Ilmoittakaa minulle tämän eriskummallisen keskustelun loppupäätös — minä jaksan kärsiä kaikki."

"Siitä olen sangen iloinen, serkkuni", sanoi markiisi, "sillä minä en julkene kertoa puoliakaan hänen sanoistaan. Sanalla sanoen — hänen päätöksensä on järkähtämätön — eikä olisi parhaan aatelistyttökoulun johtaja saattanut ylpeämmällä ylenkatseella antaa kieltävää vastausta virkaheitolle irlantilaiselle upseerille, joka olisi pyrkinyt jonkun Länsi-Intian kahvipohatan tyttären puheille, kuin mitä tämä rouva Ashton osoitti hylätessään kaikki sovintoehdotukset, jotka minun suinkin sopi tuoda esiin teidän puolestanne, hyvä serkkuni. En voi ymmärtää, mitä hän ajattelee. Korkeampisäätyiseen sukuun hän ei juuri voi saada tytärtään, se on varma. Raha ja maaomaisuus, ne olivat ennen pikemmin herra Ashtonin huolena kuin rouvan. Hän tosiaan taitaa vihata teitä siitä syystä, että teillä on se säätyarvo, jota hänen puolisollaan ei ole, ja kenties myös sen vuoksi, että te olette vailla tätä maakartanoa, joka hänen aviomiehellään on. Mutta minä vain turhaan kiusaisin teitä, jos puhuisin siitä pitemmältä — nyt me olemme jo saapuneet kapakkaan."

Ravenswood seisahtui ennenkuin astui mökkiin, jonka kaikista raoista — eikä niitä ollut juuri vähän — tupruili savua todistaen, että markiisin matkakokki koki parastansa, saadakseen aikaan kelpo aterian ja niin sanoakseni kattaakseen pöydän keskelle erämaata.

"Korkeasti kunnioitettava herra markiisi", virkkoi Ravenswood, "minä jo mainitsin, että te vain sattuman kautta olette saanut tiedon asiasta, joka muuten, sen verran kuin minä siihen voin, olisi pysynyt salassa teiltäkin, minun sukulaiseltani. Mutta koska tämä salaisuus ei voinut jäädä kahdenkeskiseksi salaisuudeksi minun ja sen ainoan ihmisen välille, jota se koskee, paitsi minua, niin en ole pahoilla mielin siitä, että se on tullut teidänkin tietoonne; sillä minä näen selvään, että te kohtelette minua kuin ainakin jalomielinen sukulainen ja ystävä."

"Kyllä minä pidän sen hyvässä tallessa, uskokaa se, Ravenswoodin nuoriherra. Mutta olisin iloinen, jos kuulisin teidän sanovan, että luovutte tätä neitoa pyytämästä, sillä te tuskin voitte pyytää häntä halventamatta itseänne johonkin määrin."

"Siitä, herra markiisi", vastasi Ravenswood, "tahdon päättää itse ja osaankin tehdä sen, toivoakseni, yhtä arkatuntoisesti kuin suinkin joku ystävistäni. Mutta minulla ei olekaan mitään sopimusta solmittuna herra ja rouva Ashtonin kanssa. Ainoastaan neiti Ashtonin kanssa olen puhunut asiasta, ja minun käytökseni on kokonaan riippuva hänen käytöksestään. Jos hän yhä edelleen, köyhyydestäni huolimatta, pitää minua parempana kuin noita rikkaampia kosijoita, joiden puolesta hänen sukunsa puuhaa, niin voin tämän uskollisen rakkauden tähden suostua tuohonkin uhraukseen — minä voin hänen tähtensä uhrata korkean sukuni vähemmän silmiinpistävät edut ja syvään juurtuneen perintövihani. Mutta jos neiti Ashtonin mieli tästä arkaluontoisesta asiasta muuttuisi, niin ystäväni, toivoakseni, pitävät häpeäni salassa, ja vihollisteni vaitiolosta minä kyllä pidän huolta."

"Nuo ovat kelpo nuorenherran sanoja", virkkoi markiisi; "mutta minä puolestani pidän teitä niin suuressa arvossa, etten soisi tätä asiaa pitkitettävän. Herra William Ashton oli kyllä jokseenkin taitava lainvääntäjä pari vuosikymmentä takaperin, ja oikeuden edessä väittelemällä sekä parlamenttivaliokunnissa esimiehenä istumalla onkin hän saanut asiansa sangen hyvälle kannalle. Tuo Darian-asia antoi hänelle hyvän töytäyksen eteenpäin, sillä hänellä oli tarkat tiedot ja järkeä päässä, niin että hän ajallaan möi osakkeensa. Mutta paras mehu on jo hänestä otettu. Ei mikään hallitus huolisi häntä siitä hinnasta, jota hän, tai oikeammin hänen vaimonsa, vaatii. Ja hänen päättämättömyytensä ja rouvan röyhkeys vielä, sen verran kuin minä voin arvata, tehnevät sen, että häneltä vilahtaa kauppa-aika sivuitse, ja että hän sitten hyvinkin huokeaan tarjoo itseään, kun ei kukaan enää huoli maksaa mitään. Minä en puhu mitään neiti Ashtonista; mutta sen vakuutan teille, että sukulaisuudesta hänen isänsä kanssa ei teillä ole mitään hyötyä eikä kunniaa, paitsi että hän kenties suostuu antamaan teille tyttärensä myötäjäisinä takaisin jonkun osan isältänne ryöstetyistä tiluksista. Mutta, uskokaa minun sanojani, paljon enemmän te niistä saatte takaisin, jos teillä on rohkeutta lausua hänelle totuus vasten silmiä parlamentin ylähuoneen edessä. — Ja minä tahdon olla se mies, hyvä serkkuni", lopetti korkea herra, "joka ajaa teille ketun liikkeelle, ja pianpa hän saa katua sitä päivää, jolloin hän hylkäsi tämän sovintotarjouksen, mikä oli liiankin kunniallinen hänelle ja mitä minä ehdotin sukulaiseni puolesta."

Jotain näissä markiisin sanoissa oli, joka ampui maalin ylitsekin. Ravenswood ei voinut olla huomaamatta, että hänen korkealla sukulaisellaan varmaan oli muitakin syitä suuttua kosimistarjouksen hylkäämisen johdosta, paitsi niitä syitä, jotka koskivat nuorenherran etua ja kunniaa; mutta sitä ei Ravenswoodin sopinut valittaa eikä kummastua. Hän ei siis vastannut muuta kuin että hänen rakkautensa koski ainoastaan itse neiti Ashtonia; että hän ei halunnut mitään varojensa tai valtansa lisäystä valtiosinetinvartian avun ja voiman välityksellä; että hän ei millään ehdolla luopuisi sanastaan, paitsi jos neiti Ashton itse selvään ilmoittaisi tahtovansa kihlauksen rikotuksi. Ja viimein hän pyysi, että markiisi tekisi hänelle mieliksi ja olisi tätä nykyä asiasta sen enempää puhumatta; sen edistymisestä tai loppumisesta, niin Ravenswood lupasi, saisi markiisi aina tietoja.

Pian tulikin markiisille paljon hauskempia ja miellyttävämpiä puheenaiheita. Sanansaattaja, joka Edinburghista oli saapunut Ravenswoodin kartanoon ja sieltä hänen jälkiänsä myöten oli seurannut Sammakon Pesään, toi kääröllisen hyviä sanomia. Markiisin valtiolliset hankkeet olivat onnistuneet sekä Lontoossa että Edinburghissa, ja hänellä oli nyt jo melkein käsissään se ylivalta, jota hän niin hartaasti oli halunnut. — Kokin laittama ateria tuotiin nyt pöytään, ja herkkusuu olisi kenties ryhtynyt siihen sitä suuremmalla nautinnolla, kun ruoan hyvyys oli niin täydellisenä vastakohtana ruokasalina olevan hökkelin kurjuudelle.

Puhe sukulaisten välillä kääntyi myös iloisemmille poluille ja elähytti vielä heidän iloaan. Markiisi puhui hyvillä mielin laveasti suuresta vallasta, jonka hän luultavasti nyt pian oli saava käsiinsä, ja siitä, miten hän silloin toivoi voivansa sen avulla olla hyödyksi sukulaiselleen. Ravenswood puolestaan ei voinut muuta kuin yhä uudelleen ilmaista kiitollisuuttansa, jota hän todellakin tunsi, vaikka hän kyllä arveli, että siitä aineesta oli liiaksikin puhuttu. Viini oli kelpo lajia, vaikka Edinburghista asti tuotu pienessä lekkerissä; ja markiisi, kun hänellä oli näin hyvä ateria edessään, ei ollut milloinkaan kovin kiireissänsä.

Niinpä sattuikin, että heidän lähtönsä viivästyi kahta tuntia myöhemmäksi kuin mitä alkuansa oli aiottu.

"Mutta mitä se tekee, hyvä, nuori ystäväni?" virkkoi markiisi. "Eihän teidän Wolfs Cragin torninne ole kauempana kuin seitsemän, kahdeksan virstan päässä täältä, ja tottahan se voi tarjota sukulaisellenne markiisi A——lle vieraanvaraisuutta yhtä hyvin kuin herra William Ashtonille."

"Herra Ashton pääsi torniini väkirynnäköllä", vastasi Ravenswood, "ja vähänpä iloa hänelle, niinkuin monelle muullekin voittajalle, tuli valloituksestaan."

"No, no!" virkkoi markiisi A——, jonka arvontunto nautitusta viinistä oli vähän höltynyt, "pitääpä minun kaikesta päättäen hieman mielistellä teitä ennenkuin suotte minulle suojaa katoksenne alla. — Kas näin, juodaanpa tämä pikari tyhjäksi sen nuoren neitosen terveydeksi, joka äskettäin vietti yönsä Wolfs Cragissa ja tuli siellä hyvin toimeen. — Eipä minun luuni ole niinkään herkkätuntoiset kuin hänen, ja olen päättänyt nukkua tämän yön samassa kamarissa, missä hän silloin oli, joten saan kokea, miten rakkaus voi pehmentää kovat vuoteet."

"Teidän vallassanne, herra markiisi, on ottaa niskoillenne mitä lihankidutuksia mielenne tekee", sanoi Ravenswood. "Mutta sen minä sanon teille, että kyllä vanha passarini hirttää itsensä tai heittäytyy muurilta mereen, jos te niin äkkiarvaamatta tulette meille vieraaksi — minä vakuutan teille, meidän talomme on typötyhjä kaikesta."

Mutta tähän tunnustukseen markiisi ei vastannut muulla kuin että hän vakuutti olevansa väliäpitämätön kaikesta mukavuudesta ja päättäneensä lujasti käydä Wolfs Cragin tornissa. Yksi hänen esi-isistäänkin, sanoi hän, oli siellä ollut pidoissa ennenkuin hän yhdessä silloisen Ravenswoodin lordin kanssa läksi Floddenin tappeluun, jossa he molemmat saivat surmansa. Näin ahdistettuna Ravenswood pyysi saada ratsastaa edeltä, jotta hän voisi varustaa vastaanottoa sen verran kuin ajan ja asiain täpäryys sallivat. Mutta markiisi vakuutti tahtovansa pitää häntä seurassaan eikä suostunut muuhun kuin että sanansaattaja lähetettäisiin ennakolta viemään onnettomalle hovimestarille Kaleb Balderstonille tietoa aiotusta rynnäköstä.

Ravenswood kävi pian sen jälkeen markiisin pyynnöstä sukulaisensa vaunuihin istumaan. Ja kun he matkalla tulivat vielä tutummiksi, niin korkea herra ilmoitti tarkemmin, mitä keinoja hänellä oli mielessä sukulaisensa onnen edistämiseksi siinä tapauksessa, että hänen omat valtiolliset hankkeensa menestyisivät. Hän tahtoi lähettää Ravenswoodin meren taakse salaiselle, erittäin tärkeälle asialle, jota ei voitu uskoa kenellekään muulle kuin korkeasukuiselle, taitavalle ja täydesti luotettavalle miehelle; semmoisen toimen uskominen oli osoittava suurta luottamusta henkilöön, jolle se annettiin, ja se oli siis oleva nuorelleherralle sekä kunniaksi että eduksi. Meidän ei tarvitse tarkemmin selittää tämän lähettiläsmatkan laatua eikä tarkoitusta. Riittäköön se, että Ravenswood suostui mielellään; sillä hän iloitsi suuresti siitä, että nyt näki edessään tilaisuuden päästä nykyisestä varattomuudestaan ja joutilaisuudestaan omavaraiselle kannalle ja kunnialliseen työhön. Hän kuunteli vielä hartaalla halulla niitä tarkempia selityksiä, joita markiisi piti nyt tarpeellisena antaa hänelle, kun Wolfs Cragiin lähetetty sanansaattaja palasi takaisin tuoden Kaleb Balderstonin nöyrimmät terveiset sekä sen vakuutuksen, että "kaikki, sen verran kuin vain ajan täpäryys salli, varustettaisiin korkeiden herrojen säädynmukaista vastaanottoa varten."

Ravenswood tunsi hyvin hovimestarinsa puhetavan luottaakseen liiaksi tähän vakuutukseen. Hän tiesi, että Kaleb teki samoin kuin Espanjan kenraalit 16— vuoden sotaretkellä, jotka ylipäällikkönsä Oranian prinssin suureksi harmiksi aina vakuuttivat väkensä olevan täysilukuisen ja täydellisesti varustetun. Sillä he olisivat mielestään halventaneet omaa arvoansa ja häväisseet Espanjan kunniaa, jos olisivat tunnustaneet miesten tai ampumavarojen puutteen, ennenkuin tappelupäivänä asian ilmituleminen oli välttämätön. Ravenswood katsoi siis tarpeelliseksi varoittaa markiisia, ettei hän liiaksi luottaisi Kalebin komeaan lupaukseen, koska se ei suinkaan ollut minään takeena sangen huonoa varustusta vastaan.

"Te arvaatte varanne liian vähäisiksi, Ravenswoodin nuoriherra", vastasi markiisi, "taikka tahdotte tuottaa minulle arvaamattoman ilon. Sillä tästä ikkunasta näen aika valon sillä puolella, missä, jos oikein muistan, Wolfs Cragin pitäisi olla. Ja tuosta loistosta päättäen, joka lähtee teidän vanhasta tornistanne, eivät vastaanottovarustukset suinkaan liene aivan vähäisiä. Muistan, että teidän isännekin kerran samalla lailla petti minua, kun noin kaksikymmentä vuotta sitten menimme hänen tornillensa aikoen metsästää pari päivää haukoilla. Mutta sittenkin me silloin vietimme aikamme yhtä hauskasti Wolfs Cragissa kuin jos olisimme olleet omassa metsästyskartanossani B——ssä."

"Korkeasti kunnioitettava herra, te saatte, pelkään minä, kokea, että Wolfs Cragin nykyisen omistajan vieraanvarat ovat jokseenkin supistuneet", vastasi Ravenswood, "joskin hyvä tahto, sitä tuskin tarvinnee lisätä, on entisellään. Mutta minäkään en paremmin kuin te, herra markiisi, voi selittää, mistä tuo kirkas, loistava valo Wolfs Cragin yläpuolella johtuu. Tornin ikkunat ovat harvassa ja pieniä, ja alikerran ikkunat eivät näy tänne siitä syystä että pihamuuri on edessä. Minä en ymmärrä, mikä luonnollinen valaistus näin voisi loistaa."

Kauanpa ei valon syy pysynytkään salassa. Melkein samassa saattavat ratsumiehet pysähtyivät, ja Kaleb Balderstonin ääni kuului vaunun ikkunan edustalta, surusta ja pelosta sortuneena: "Voi, voi, hyvät herrat! — Voi, voi, korkeat, armolliset herrani! — Voi, voi, poiketkaa oikealle! — Wolfs Crag palaa kamareineen, kaluineen — kaikkine kalleine koristuksineen sekä sisältä että ulkopuolelta — kaikkine koreine huonekaluineen, maalauskuvineen, tapetteineen, kirjailuineen, verhoineen — kaikkine kaluineen päivineen, ikäänkuin ne eivät olisi mitään parempaa kuin herneenpalkoja ja herneenvarsia! — Poiketkaa oikealle, hyvät herrat, olkaa niin armolliset — teille on hiukan ruokaa varustettuna Smalltrashin mummon luona. — Mutta voi, voi kuitenkin tätä päivää ja voi minua, jonka on täytynyt se elävin silmin nähdä!"

Ravenswood hämmästyi ensi hetkessä sanattomaksi tästä uudesta arvaamattomasta vahingosta. Mutta vähän ajan perästä toinnuttuaan hän hyppäsi alas vaunuista, sanoi kiireesti jäähyväiset korkeasäätyiselle sukulaiselleen ja alkoi astua mäkeä ylös tornille päin, jonka palo, nyt täyteen voimaan ja vauhtiin kiihdyttyään, kohotti ilmaan korkean punertavan tulipatsaan, niin että valtameren selän vierivät aallotkin kimaltelivat.

"Ottakaa hevonen", huusi markiisi suuresti liikutettuna tästä nuoren holhottinsa uudesta, arvaamattomasta vastoinkäymisestä; "ja tuokaa ratsuni tänne. — Ja kiirehtikää, te lurjukset, katsomaan, eikö saisi osaa huonekaluista pelastetuksi tai kenties koko tulipalonkin sammutetuksi — ratsastakaa, te lurjukset, niinkuin kuolema teitä ajaisi takaa!"

Palvelijat läksivät heti liikkeelle kannustaen hevosiansa ja huutaen Kalebia, että hän neuvoisi tien. Mutta tämän melunkin voittaen kajahti huolellisen hovimestarin ääni: "Ei, ei, miehet, — ei, seisahtukaa — kääntykää takaisin, Herran tähden! — Menköön tämän maailman tavara hukkaan, ihmishenkiä ei saa vielä lisäksi mennä. — Tornin kellarissa on kolmekymmentä tynnyriä ruutia, jotka tulivat Dunkirkestä vanhan lordin aikana — tuli ei luullakseni voi enää olla kaukana siitä paikasta — poiketkaa oikealle, pojat, Herran tähden — oikealle! — Asettakaamme niin, että mäki on meidän ja vaaran välillä — jos kenelle Wolfs Cragin tornin kulmakivi kolahtaisi päähän, niin sepä ei enää tohtoria kaipaisi!"

Helppo on uskoa, että tämä ilmoitus sai markiisin ja hänen palvelijansa kiireesti poikkeamaan sille tielle, minne Kaleb käski, ja he veivät Ravenswoodinkin kanssaan, vaikka asiassa oli paljon, jota hän ei millään muotoa voinut ymmärtää. "Ruutia!" huusi hän tarttuen kiinni Kalebiin, joka turhaan pyrki pakoon, "mitä ruutia siellä olisi? Kuinka näin paljon ruutia voi minun tietämättäni olla minun talossani, sitä en käsitä."

"Mutta minä sen käsitän", keskeytti hänet markiisi kuiskaten, "minä sen aivan hyvin käsitän — mutta, Jumalan tähden, älkää tällä kertaa kyselkö häneltä enempää."

"Kas niin", virkkoi Kaleb riistäytyen irti ja korjaten rutistuneita vaatteitaan, "tottahan te, armollinen herra, nyt uskonette, kun tämä korkeasti-kunnioitettava herra markiisikin todistaa asian. — Muistattehan, armollinen herra markiisi, että sinä vuonna, jolloin William kuningas kuoli — —"

"Hst, hst, veikkoseni!" keskeytti markiisi. "Kyllä minä selitän asian herrallesi."

"Mutta eikö kukaan wolfs-hopelaisista", kysyi Ravenswood, "tullut sinua auttamaan ennenkuin tuli pääsi tällaiseen vauhtiin?"

"Kyllähän heitä tuli, tuli aika joukko noita lurjuksia!" sanoi Kaleb. "Mutta totta puhuen, en minä ensi hädässä tahtonut päästää heitä sisään, kun meillä tornissa oli niin paljon hopea-astioita ja muita kalleita kaluja."

"Piru vieköön tuon hävyttömän valehtelijan!" huusi Ravenswood, joka ei voinut enää hillitä suuttumustaan. "Siellä ei ollut luodinkaan vertaa —"

"Ja paitsi sitä", lisäsi hovimestari koroittaen ääntään sangen epäkunnioittavalla tavalla, niin että herran sanat jäivät kuulumattomiksi, "tuli kiihtyi niin kiireesti, kulkien juhlasalin tapetteja ja veistoksia myöten. Ja heittiöt pötkivät pakoon kuin hiiret, heti kun ruudista saivat vihiä."

"Olkaa niin hyvä", pyysi markiisi Ravenswoodia, "älkää häneltä kyselkö enempää."

"Ainoastaan yhtä asiaa vielä kysyn, korkeasti-kunnioitettava herrani — mihinkä Anna-Maija parka on joutunut?"

"Anna-Maijako?" vastasi Kaleb. "Eipähän minulla ollut aikaa huolehtia hänestä — hän on arvattavasti tornissa odotellen kauheata kuolemaansa."

"Niin totta kuin taivaassa on Jumala", virkkoi Ravenswood, "minä en tästä kaikesta saa mitään selkoa! Uskollisen vanhan palvelijani henki on vaarassa, herra markiisi — en salli nyt kauemmin pidättää itseäni — minä lähden ainakin sinne katsomaan, onko todella vaara niin suuri kuin mitä tämä vanha hupsu sanoo.

"No sitten niin totta kuin minä syön teidän leipäänne", sanoi Kaleb, "voin vakuuttaa, että Anna-Maija on hyvässä turvassa ja tallessa. Itsehän minä talutin hänet ulos tornista ennenkuin läksin tänne. Kuinka olisin voinut unohtaa vanhan palvelussisareni?"

"Minkätähden sitten ensin kerroit toisin?" kysyi nuori herra.

"Kerroinko minä toisin?" vastasi Kaleb. "Sitten minä varmaan hourailin, tämä kauhea yö on saattanut pääni pyörälle. — Mutta tallella Anna-Maija on, ei ole ainoatakaan elävää sielua tornissa enää — sitä parempi heille — sillä aika heilahduksen he muuten saisivat."

Tämän uuden kertomuksensa Kaleb vakuutti vielä toistamiseen todeksi. Senvuoksi Ravenswood, vaikka häntä olisikin suuresti haluttanut nähdä sitä turmiotapausta, joka oli perinpohjin hävittänyt hänen esi-isiensä asunnon, antoi puoliväkisin viedä itsensä Wolfs-Hopen kylään. Siellä oli sekä kestikievarin että sen lisäksi meidän hyvän tuttavamme, tynnyrintekijänkin talo varustettuna tulevia korkeita herroja vastaanottamaan, ja vieraanvaroja oli niin runsaasti, ettei sitä selittämättä käsittäisikään.

Mainitsematta on vielä jäänyt, että Lockhard oli onkinut Kalebilta tiedon siitä, millä tavalla ruoka-aineet viimekertaisiin päivällisiin oli saatu, ja että valtiosinetinvartia, jota se seikka suuresti huvitti ja joka tahtoi olla Ravenswoodille avuksi, oli hankkinut tynnyrintekijälle sen kruununviran, minkä toivokin yksin oli jo täydesti lohduttanut häntä hanhipaistin hukkaanmenosta. Mestari Girderin virkamääräys oli sitten tuottanut Kaleb-ukolle arvaamattoman ilon. Hänen näet oli pakko muutamia päiviä herransa lähdön jälkeen käydä mainitussa kalastajakylässä jotakin välttämätöntä asiaa toimittamassa. Hän hiipi hiljaa kuin kummitus tynnyrintekijän oven taakse peläten, että häneltä vaadittaisiin tietoja siitä, kuinka hänen puhumisensa tynnyrintekijän puolesta oli menestynyt, tai että — sehän oli vielä luultavampaa — häntä haukuttaisiin siitä, että hän oli antanut valheellisia lupauksia. Ja yhtäkkiä hän suureksi säikähdyksekseen kuuli nimeänsä huudettavan kolmi-äänisesti, sopraano, tenori ja basso-äänellä, jonka kolmilaulun suorittivat mestari Girderin vaimo, vanha Loup-the-Dyken emäntä ja talon isäntä. "Herra Kaleb — herra — herra Kaleb Balderston! Ettehän toki käyne kuivin suin meidän kynnyksemme ohitse, kun me olemme teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"

Tämä saattoi olla pilkkaa yhtä hyvin kuin tosipuhetta. Kaleb, joka pelkäsi pahinta, sulki siis korvansa mainitulta kolmilaululta ja astui jörönä tietään, vanha hattu painettuna silmille ja silmät kiintyneinä maahan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiana lukea, kuinka monta kiveä näkyi epätasaisessa kylänraitissa. Mutta äkkiä hän huomasi olevansa piiritetty, aivankuin muhkea kauppalaiva Gibraltarin salmessa (naislukijani suokoot tämän tervalta haiskahtavan vertauksen anteeksi) kolmen algerilaisen rosvo-aluksen välillä.

"Jumal' auttakoon, herra Balderston!" huusi Girderin emäntä.

"Kukapa sitä olisi uskonut niin vanhasta tuttavasta ja ystävästä?"

"Hän kun ei edes siksi aikaa pysähdy, että saisin hänelle lausua kiitokseni", virkkoi mestari itse, "vaikka minä en suinkaan ole liian kärkäs siihen toimeen! Eihän toki toivoakseni meidän välillämme liene konttia kannettu, herra Balderston? — Jos joku on sanonut teille, etten ole kiitollinen tuosta kuninkaan tynnyrintekijän virasta, niin annas kun läimähytän häntä kirveelläni — sen minä teen."

"Hyvät ystäväni — ystävä-kullat", virkkoi Kaleb, joka yhä vielä epäili asian todellisuutta, "mitä kaikista näistä pitkistä puheista? — Koetetaanhan aina auttaa ystäviä, ja välistä se onnistuu, välistä ei — mutta minulle nuo kiitokset ovat aina olleet sulaksi kiusaksi — niitä en ole koskaan kärsinyt."

"Eipä, totta tunnustaen, herra Balderston, teille suinkaan olisi liioin kiusaa minun kiitoksistani", sanoi suorapuheinen vanteittenvääntäjä, "jos vain teidän hyvästä tahdostanne olisi kiittäminen — olisinpa pannut hanhen ja metsäsorsat ja tuon lekkerillisen viiniä laskun vastapuolelle, ja niin olisimme olleet kuitit. Hyvä tahto, veikkoseni, on karsinoitunut tynnyri, joka ei pidä sisässään mitään juotavaa. Mutta hyväteko, näet, se on niinkuin uusi, eheä ja tiheä tynnyri, jossa voi säilyttää vaikka kuninkaan kielenkostuketta."

"Ettekö vielä ole kuullut siitä paperista", kysyi anoppi, "jolla John on määrätty kuninkaan tynnyrisepäksi? — Ja vaikka melkein jokainen mies, joka ikänään oli kiinnittänyt vanteen tynnyriin, haki sitä paikkaa!"

"Minäkö en olisi kuullut!!!" huusi Kaleb, äänellään ilmaisten kuinka suuresti halveksittava tämä epäilys oli (vaikka hän nyt vasta huomasi, mistä tuuli kävi). "Minä muka en ole kuullut, sanoi tuo naikkonen!!!" Ja heti paikalla hänen arka ja horjuvainen hiivintänsä muuttui miehekkääksi, majesteetilliseksi astunnaksi, ja hän kohensi pystylippaisen hattunsa korkeammalle ja vilkaisi sen alta aatelispalvelijan koko ylpeydellä, niinkuin päivä pilven takaa.

"Epäilemättä hän on kuullut siitä", virkkoi hyvä emäntä.

"Juuri niin, epäilemättä olenkin siitä kuullut", sanoi Kaleb, "ja tahdonpa nyt, emäntä-kultaseni, ensiksi suudella teitä, ja toivottaa teille, mestari, paljon iloa uudesta virastanne, nyt kun te tiedätte, kutka ovat teidän ystävänne, kutka ovat auttaneet teitä ja voivat auttaa teitä. Minä arvelin olevan parasta, etten ensi-alussa olisi tietävinänikään koko asiasta", lisäsi Kaleb, "kunnes saisin nähdä, olitteko oikeasta hopeasta tehdyt vai väärentäjän käsialaa — ja oikealtapa helisi, poika, oikealta!"

Näin sanoen hän sangen armollisella majesteetillisuudella suuteli molempia naisia ja ojensi kätensä iloisen suojelijan tavalla mestari Girderin kovapintaisen kouran hartaasti puristettavaksi. Tämän täydellisen ja hänelle niin ilahduttavan sovinnon jälkeen Kaleb ei tietystikään — sen lukija helposti uskonee — kieltäytynyt, kun häntä pyydettiin suuriin pitoihin, joihin kaikkien kylän pohattojen piti tulla, vieläpä hänen entisen vastustajansakin, sihteeri Dingwallin. Näissä pidoissa Kaleb tietysti oli suosituin, enimmin kunnioitettu vieras. Ja nyt hän aika taitavasti syötti koko seuraa kehumisillaan, kuinka muka Ravenswoodin nuoriherra aina suostui kaikkiin hänen pyyntöihinsä, ja sitten samaten valtiosinetinvartia Ravenswoodin, valtioneuvoskunta valtiosinetinvartian ja viimein kuningas valtaneuvoskunnan kaikkiin pyyntöihin. Siitä seurasi, että ennen pitoseuran hajaantumista (mikä tapahtui, totta puhuen, pikemmin varhaiseen kuin myöhäiseen päivän aikaan) jokainen kylän pohatoista oli jo kiipeävinänsä johonkuhun viralliseen korkeuteen niitä toivon tikapuita myöten, jotka Kaleb oli kuvitellut hänen eteensä. Sinä merkillisenä päivänä kavala hovimestarimme sai jälleen käsiinsä koko entisen valtansa kyläläisten yli, yhtä rajattoman kuin silloin, kun hänen herrasväkensä vielä oli onnen kukkuloilla. Ja karttuipa hänelle sen lisäksi vielä uusikin alamainen. Nurkkasihteerikään — tuo asianajaja itse — niin suuri on virkojen saamisen halu — ei ollut mies vastustamaan sen viekoituksen voimaa. Tilaisuuden tarjouduttua hän veti Kalebin syrjään ja rupesi ystävällisellä surkuttelemisella puhumaan kreivikunnan henkikirjoittajan huononevasta terveydestä.

"Hän on kelpo mies — erinomainen mies, herra Kaleb — mutta — kuinka sanoisinkaan — mutta me olemme heikkoja kuolevaisia kaikki tyynni — pystyssä tänä päivänä, huomenna, aamukukon kiekuessa, haudassa! Ja jos hänelle vahinko tapahtuu, niin onhan toinen mies pantava sijaan — ja jos te voisitte kääntää asian minun puolelleni, niin kyllä osoittaisin kiitollisuutta — kintaallinen kultakolikolta — ja kuulkaas, hyvä ystävä, jotakin sievää teille päälliseksi — ja minä saisin nämä Wolfs-Hopen miehet nöyrästi sopimaan Ravenswoodin nuorenherran — minä tarkoitin sanoa lordi Ravenswoodin kanssa. Jumala siunatkoon armollista herraa!"

Lempeä hymyily ja ystävällinen kädenpuristus oli sopivin vastaus tähän ehdotukseen — ja sitten Kaleb karkasi iloisesta seurasta peläten, että hänen muuten pitäisi sitoutua nimenomaisilla lupauksilla.

"Jumal' auttakoon!" virkkoi Kaleb, kun hän ulos päästyään saattoi hillitsemättä päästää valloilleen sen ylpeyden ja riemun, jotka paisuttivat hänen rintaansa. "Onko koskaan nähty mokomaa keltanokkaparvea! Onpa kalalokeissakin ja rasvakuikissa tuolla Bass-lahdella kymmenen vertaa enemmän älyä. Herra Jumala, vaikka olisin itse pääkuvernööri, niin he eivät olisi voineet nöyremmin — ja, täyttä totta tunnustaen, tuskinpa minä itsekään olisin osannut paremmin peijata heitä kuin mitä he peijaisivat itseänsä. — Ja entäs nurkkasihteeri sitten — ha, ha, haa! — ha, ha, ha, haa! Voi herranen aika sentään, kun minun oli sallittu elää niin kauan, että sain itse nurkkasihteerinkin nenästä vedetyksi! — Vai henkikirjurin virkaa!!! — Mutta minulla on vanha velka kuittaamatta tuolle miehelle; ja jotta se tulisi suoritetuksi, pitää hänen saada kumarrella yhtä paljon kuin jos virka vihdoin todellakin tulisi hänelle. Ja siitä ei juuri liene kovin suurta toivoa, jollei meidän nuori herramme paremmin opi tämän maailman menoja, ja niitä hän ei oppine ikänään, pelkään minä."