KOLMASKOLMATTA LUKU.

Hamlet. Eikö tässä miehessä ole yhtään tuntoa siitä mitä tekee? — Hän kaivaa hautaa ja laulaa.

Horatio. Vanha tottumus on tehnyt, ettei hän työnsä laatua muistakaan.

Hamlet. Niinpä se on. Joutilaan kädessä on herkin tunto.

Hamlet, V näytös, I kohtaus.

Kauheat, peloittavat näyt häiritsivät yhä Ravenswoodin unta, ja valveilla ollessa häntä ahdistelivat tapahtuneitten seikkain synkät muistot sekä myös tuskallinen tulevaisuuden pelko. Hän oli luultavasti ainoa kaikista tässä kurjassa hökkelissä maanneista matkustajista, joka ei valittanut majansa huonoutta eikä tuntenut yösijansa epämukavuutta. "Ruumis silloin vain on arka kaikelle, kun mieli on jouten." Aamulla Ravenswood nousi aikaisin; hän toivoi raittiissa aamuilmassa saavansa sen virvoituksen, jota ei yö ollut suonut hänelle. Hän läksi taas astumaan tuolle yksinäiselle hautausmaalle päin, joka oli noin puolen virstan päässä kapakasta.

Kepeä sininen savu, joka jo tuprueli ilmaan erottaen elävän miehen asunnon kuolleitten majoista, todisti, että haudankaivaja nyt oli kotona ja liikkeellä. Pieneen kirkkomaahan astuessaan Ravenswood tapasikin ukon kaivamassa puolitekoista hautaa. "Kohtaloni", ajatteli Ravenswood, "näkyy aina vievän minut suru- ja kuolinpaikkoihin. Mutta tämä ajatus on lapsekas, enkä tahdo antautua sen valtaan. Ei mielikuvitukseni toistamiseen saa pettää aistimiani." Vanhus Ravenswoodin lähetessä lakkasi työstään nojautuen lapioonsa, ikäänkuin hän olisi odottanut hänen käskyään. Ja kun nuoriherra ei heti puhunut, niin haudankaivaja aloitti puheen omalla tavallaan.

"Te mahdatte olla häävieras, herra, arvaan minä?"

"Mistä syystä niin luulet, veikkonen?" vastasi Ravenswood.

"Minulla on kaksi elinkeinoa, herra," virkkoi iloinen vanha mies, "viulu, herra, ja lapio. Kansan kartuttaminen, herra, ja väen vähentäminen. Ja pitäisipä minun kolmikymmenvuotisen kokemuksen nojalla arvata silmistä kumpaako apuani tulija tahtoo."

"Sittenkin arvasit väärin tänä aamuna", vastasi Ravenswood.

"Vai väärin?" virkkoi vanha mies tuikeasti katsoen häneen. "Saattaapa niin olla, tosiaan. Sillä vaikka teidän otsanne on tasainen, huomaan minä siinä kuitenkin jotain, joka on yhtä paljon haudan kuin häiden sukua. No, no, lapioni ja kuokkani täyttävät yhtä mielellään teidän käskynne kuin viuluni koppa ja jousi."

"Minä pyytäisin sinua pitämään huolta siitä, että muuan vanha muija pääsee kunnialla hautaan — Liisa Gray, joka asui vuorenalustalla. Ravenswoodin kartanon metsässä."

"Liisa Grayko! Sokea Liisa!" sanoi haudankaivaja. "Vai on hän viimein mennyt! Sekin taas on kellon helähdys, joka käskee minunkin pitämään itseäni valmiina. Muistanpa hyvin vielä, kun Albert Gray toi hänet tänne meidän maahan — sievä tyttönen hän silloin oli ja piti englantilaiskaulaansa hyvin kenossa meidän parissamme. Mutta sittenpä hänen ylpeytensä aika lailla masentui, sen voin sanoa. Vai on hänkin mennyt!"

"Hän kuoli eilen", virkkoi Ravenswood, "ja pyysi, että hänet haudattaisiin tänne miehensä viereen. Tottahan sinä tietänet, missä hän lepää?"

"Minäkö tietäisin missä hän lepää?" vastasi haudankaivaja skotlantilaisen omituisen kiertelevään tapaan. "Kyllähän minä tiedän, missä mikin paikka on tässä kirkkomaassa. Mutta te puhuitte Liisan haudasta? — Jumal' auttakoon! — Eipä hän tavallisessa haudassa taida kestää, jos se on totta, mitä ihmiset hänestä ennen aikaan hokivat. Ja jos kaivan sen kuuden jalan syvyiseksi — noidan hauta ei saa olla tuumaakaan matalampi, muuten hänen omat noitakumminsa ja kaimansa pian kuorivat ruumiin hikiliinoista, vanhasta tuttavuudesta hiukkaakaan huolimatta — ja jos kaivan sen kuuden, tai vaikka vaan kolmenkin jalan syvyiseksi, niin kukapa siitä työpalkan maksaa, virkkakaapas se, olkaa niin hyvä?"

"Minä sen maksan, veikkoseni, niinkuin muutkin kohtuulliset kulungit."

"Kohtuulliset kulungitko?" toisti haudankaivaja. "No niin, olisihan tässä hautasijan hinta — ja kellon soittamispalkka (vaikka totta puhuen, kello on rikki) — arkku — ja minun päiväpalkkani — ja minun pieni virkasaatavani — ja tilkka viinaa sekä olutta peijaispitoja varten. Luullakseni te ette saa häntä hautaan kunnialla, niinkuin sanotaan, vähemmällä kuin kuudentoista Skotlannin markan kulungilla."

"Kas tässä on ne rahat ja vähän ylikin, veikkoseni", sanoi Ravenswood. "Pidä vain huoli siitä, että hauta tulee oikeaan paikkaansa."

"Te mahdatte olla joku eukon englantilaisista sukulaisista, sen takaan", virkkoi harmaapää pääkallojen vartia. "Muijan sanotaan olleen korkeampaa sukuperää kuin hänen miehensä. Te teitte aivan oikein, kun annoitte hänen pureskella suitsirautojansa niin kauan kuin hän eli ja te teette aivan oikein kun nyt, hänen kuoltuaan, laitatte hänet kunnialla hautaan: sillä tästä on teille itsellenne enemmän etua kuin hänelle. Sukulainen jääköön vain oman onnensa nojaan niin kauan kuin elää ja jaksaa kantaa omien pahojentekojensa rangaistuskuormaa. Mutta eihän sovi antaa hänen tulla haudatuksi koiran tavalla, josta koko häpeä tulee suvulle — mitäs siitä raato itse tietää?"

"Ethän sentään arvelle parhaaksi, että ihmiset olisivat välittämättä myös sukulaistensa häistä?" kysyi Ravenswood, jota virkansa piiriin rajoittuva haudankaivajan armeliaisuus suuresti huvitti.

Vanha mies loi terävät, harmaat silmänsä häneen kavalasti hymyillen, osoittaen siten, että hän oli käsittänyt kokkapuheen. Mutta kohta hän pitkitti jälleen entiseen vakavaan tapaansa: "Häistäkö? — Kukapa ei pitäisi lukua häistä, joka vähänkin huolii maan täyttymisestä? Häät, se on tietty, ovat vietettävät kaikenlaisilla pidoilla ja ystävien kutsuilla ja musiikin helinällä, harpuilla, säkkipilleillä ja kanteleilla. Tai myös kelpo viuluilla ja huiluilla, jos noita ennen mainittuja vanhanaikuisia soittokoneita olisi vaikea saada."

"Viulu yksinkin, luullakseni", vastasi Ravenswood, "täyttäisi tarpeen, vaikka kaikki muut soittokoneet puuttuisivat."

Haudankaivaja taas katsoa tuijotti häneen ennenkuin vastasi: "Se on tietty — se on tietty — jos vain aika mies on jousen varressa. — Mutta tuossa", lisäsi hän, ikäänkuin kääntääkseen puheen toisaalle, "on Albert Grayn pitkällinen majapaikka, jota te tiedustelitte — kolmas kumpu tuon suuren, litteän hautakiven takana, joka kuuden jalan mittaisena seisoo jonkun Ravenswoodin haudalla. — Sillä sitä sukua ja heidän joukkiotaan on täällä yltäkyllin — piru heidät periköön! — vaikkei tämä sentään ole heidän päähautauspaikkansa."

"Sinä et siis heitä erikoisemmin rakasta, noita ravenswoodilaisia?" kysyi nuoriherra, jolle hänen suvulleen sivumennen sattunut siunaus ei ollut kovinkaan mieleen.

"Kukapa heitä rakastaisi, sen tahtoisin tietää", vastasi haudankaivaja. "Kun heillä oli varoja ja valtaa, niin he käyttivät niitä kumpiakin väärin. Ja nyt, kun heidän päänsä on maan tasalla, niin harva sitä taitaa surra, vaikka kauankin kestäisi, ennenkuin he saavat päänsä jälleen pystyyn."

"Vai niin!" sanoi Ravenswood. "Enpä minä ole koskaan kuullut sanottavan, että tuo onneton suku olisi ansainnut vihaa kansalaisiltaan. Että he nyt ovat köyhiä, sen myönnän — lienevätkö he siitä syystä ylenkatsottavia?"

"Kyllä sekin vaikuttaa paljon asiaan", virkkoi Erakon kirkkomaan haudankaivaja. "Uskokaa pois. Enpä kumminkaan tiedä, mistä muusta syystä minua ylenkatsottaisiin — ja ihmiset, nähkääs, eivät suinkaan pidä minua yhtä suuressa arvossa kuin mitä pitäisivät, jos asuisin kaksikerroksisessa, liuskakattoisessa kartanossa. Mutta mitä ravenswoodilaisiin tulee, niin olen heitä nähnyt kolme polvikuntaa, ja piru vieköön, eipä toinen ollut toistaan parempi."

"Minä luulin, että heitä pidettiin suuressa kunniassa tällä maan äärellä", virkkoi ravenswoodilaisten jälkeläinen.

"Kunniassako! No katsokaapas, hyvä herra", sanoi haudankaivaja. "Mitä ensiksi ukkovaariin, vanhaan lordiin tulee, niin minä ollessani nuori pojan-heitukka asuin hänen maallaan ja olisin silloin puhaltanut torvea kilpaa kenen kanssa hyvänsä; sillä siihen aikaan oli henkeä keuhkoissa. Ja kun muistan tuota torvensoittaja Marinea, jonka olen kuullut toitottavan, kun korkea oikeus tulee käräjäpaikkaan, enpä hänestä silloin pitänyt suurempaa lukua kuin maitosuusta, joka puhaltaa savikukkoa. — Saa nähdä olisiko hän osannut soittaa 'Satulaan ylös!' tai 'Hevosen selkään, mars!' tai 'Pulskat pojat, laukkaan!' yhtä hyvin kuin minä — eihän hänellä ollutkaan oikeaa nuottia!"

"Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä vanhan lordi Ravenswoodin kanssa, veikkoseni?" kysyi Ravenswood, joka, niinkuin hänen tilassaan oli luonnollista, hartaasti halusi kuulla enemmän soittoniekan ensimmäisestä keskusteluaineesta. "Mitä hänen muistoansa liikuttaa tämä valitus nykyisen torvensoittotaidon huonoudesta?"

"Juuri sen verran", vastasi haudankaivaja, "että minulta salpautui hänen palveluksessaan keuhkojeni henki. Minä, katsokaas, olin torvensoittajana hänen linnassaan ja sain palkkani siitä, että toitottelin aamunkoitossa ja päivällisen aikaan ja joskus muulloinkin, kun talossa oli vieraita ja herra käski. Ja kun hän nosti väkensä ja patikoi matkaan Bothwellin sillalle vastahakoisia Länsimaan whigejä vastaan, niin minunkin täytyi, syystäkö vai syyttä se lie ollut, nousta hevosen selkään ja patikoida matkaan muiden kanssa."

"Ja aivan syystähän se oli", sanoi Ravenswood, "koska olit hänen palvelijansa ja alustalaisensa."

"Hänen palvelijansa, sanotte te?" vastasi haudankaivaja. "Niin tosin olin — mutta minun toimenani oli torvella kutsua ihmiset lämpimän päivällisaterian ääreen, tai jos pahinta sattui, kunnialliseen hautaan. Eipä minua oltu pestattu toitottamalla käskemään heitä veriselle vuorenrinteelle, missä ei ollut muuta haudankaivajaa kuin vaakkuva varis. Mutta malttakaas — kylläpä saatte nähdä, mitä siitä seurasi ja onko minulla syytä lukea rukouksia ravenswoodilaisten puolesta. Me, nähkääs, läksimme eräänä koreana kesäaamuna, kesäkuun neljäntenäkolmatta, tuhatkuusisataa ja seitsemänkymmentä yhdeksän — se oli päivä, kuukausi ja vuosi. Rummut rämisivät, pyssyt paukahtelivat, hevoset hyppivät ja harppailivat. Hackstoun, Rathilletin herra, puolusti siltaa pyssyineen, peitsineen, miekkoineen ja viikatteineen, sen verran kuin muistan. Ja me ratsumiehet saimme käskyn mennä joen yli kahlauspaikasta — minä en voi kärsiä jokien poikki kahlaamisesta, saatikka silloin, kun toisella rannalla on tuhansia asestettuja miehiä. Siellä oli vanha Ravenswood, joka heilutteli miekkaansa päänsä päällä ja käski meidän tulla jäljessään ikäänkuin olisi ollut markkinoille mentävä. Siellä Kaleb Balderston, joka yhä vielä on elossa, puuhasi takajoukossa ja vannoskeli Gogin ja Magogin kautta pistävänsä teräksensä ensimmäisen miehen vatsaan, joka pakoon kääntyisi. Siellä oli myös Allan Ravenswood, silloinen nuoriherra, kädessään pistooli, hana vireessä — Jumalan kiitos, ettei se vahingossa lauennut — hänpä minulle, jolla tuskin oli henkeä omain keuhkojeni tarpeeksi, huusi: 'Soita, pelkuri! Soita, sinä sen vietävä pelkurilurjus, taikka minä räjähdytän aivosi rikki!' Ja tulipa, uskokaa pois, torvestani semmoista sotatoitotusta, että munivan kanan kaakatus sen rinnalla olisi kuulunut kauniilta."

"Hyvä on, katkaise tämä juttu lyhyemmäksi", sanoi Ravenswood.

"Lyhyemmäksikö? — Olisipa minuakin miltei lyhyemmäksi katkaistu nuoruuteni parhaassa kukoistuksessa, Raamatun sanoilla puhuen. Ja siitä asiasta minulla juuri onkin syytä valittaa. No niin, veteenhän meidän täytyi jokaisen loiskahtaa, päinpäätimysten, pysyit pystyssä tai kaaduit kellellesi — ja hevoset tungeskelivat toinen toistaan, niinkuin järjettömillä luontokappaleilla ja yhtä järjettömillä ratsumiehillä on tapana. Ja koko viidakko toisella rannalla oli kuin leimussa ja lieskassa whigiläispyssyjen tulesta. Ja juuri kun minun hevoseni oli jälleen saanut pohjaa jalkansa alle, niin eräs mustapintainen Länsimaan mies — minä muistaisin hänen kasvonsa vielä sadankin vuoden perästä — silmä kiilui kuin haukan, ja parta oli leveä kuin tämä lapioni — paukahdutti pitkän, mustan pyssynsä puolen kyynärän päässä minun korvastani? — Jumal' armahtakoon! Minun hevoseni pyörähti ympäri, ja minä kumarruin hevosen kaulan toiselle puolelle, ja luoti viuhahti toista puolta sivuitse. Ja meidän rivakka vanha herra antoi tuolle whigille semmoisen sivalluksen miekallaan, että pää lensi aivan kahdeksi kappaleeksi, ja se lurjus lompsahti, raskas kun oli, minun päälleni."

"Pitäisihän sinun pikemmin olla kiitollinen vanhalle lordille, minun ymmärtääkseni", sanoi Ravenswood.

"Vai kiitollinen vielä! Saakeli soikoon! Siitäkö muka, että hän ensin ajoi minut surman suuhun kysymättä tahdoinko vai enkö — ja siitäkö, että hän sitten lompsahutti niskaani tuommoisen lurjuksen, joka puristi kaiken hengen keuhkoistani? — Minä olen aina ollut ahdashenkinen sen jälkeen enkä ole voinut astua kahtakymmentäkään askelta läähättämättä niinkuin myllärin koni."

"Eipä tainnut sinusta sitten enää olla torvensoittajaksi?" kysyi Ravenswood.

"Minustako? Se on tietty, etten enää kelvannut siihen virkaan", vastasi haudankaivaja; "enpä sen perästä olisi saanut pajupilliäkään enää vinkumaan. Mutta olisin sentään tullut toimeen sangen hyvin, sillä minä sain palkkani ja vapaan asuntoni pitää eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin vinguttaa viulua heille. Mutta kaiken sen vei minulta Allan, viimeinen lordi Ravenswood, joka oli vielä paljon pahempi isäänsä."

"Mitä", kysyi Ravenswood, "ottiko minun isäni — vanhan Ravenswoodin poika, aioin sanoa — ottiko viimeinen lordi Ravenswood sinulta pois sen eläkkeen, jonka hänen isänsä oli sinulle suonut?"

"Niin teki kuin tekikin", vastasi vanha mies; "sillä hän antoi omien asioittensa mennä hiiteen ja siten oli syynä siihen, että herra Ashton pääsi meille päsmäriksi, joka ei anna mitään ilmaiseksi. Se se heti ajoi minut pois niinkuin muutkin köyhät raukat, joilla oli täällä ollut leipäkannikkansa ja kaljakorttelinsa ja loukkonen, mihin päänsä kallistaa, niin kauan kuin herraskartanossa asiat olivat säntillään."

"Jos lordi Ravenswood suojeli alustalaisiansa niin kauan kuin vain hänen varansa kannattivat", sanoi Ravenswood, "niin pitäisi heidän toki jälkeenpäin olla häntä vihamielin muistamatta."

"Ajatelkaa te siitä miten tahdotte", vastasi haudankaivaja. "Mutta minua ei saa uskomaan, että hän teki oikein itseänsä tai meitä hänen alustalais-raukkojansa kohtaan, kun hän käyttäytyi tuolla lailla. Hän olisi voinut vakuuttaa meille mökkimme ja maatilkkamme elinajaksemme. Sillä nyt minä, vanha mies, asun tässä kurjassa hökkelissä, joka pikemmin sopisi kuolleen kuin elävän ihmisen asunnoksi ja jossa luuvalo tekee minusta lopun; ja John Smithillä on minun sievä, pieni torppani, jossa on lasi-ikkunat — kaikki siitä syystä, että Ravenswood hoiti asioitansa niinkuin hupsu."

"Se on kyllä totta", myönsi Ravenswood, jonka omaantuntoon tämä koski. "Tuhlauksesta seuraa monta muutakin rangaistusta paitsi mitä tuhlari itse saa kärsiä."

"Mutta", lisäsi haudankaivaja, "kylläpä tuo nuoriherra Edgar on kostava suvullensa kaiken sen pahan, joka minun osakseni on tullut."

"Vai niin?" kysyi Ravenswood. "Kuinka niin luulet?"

"Hänen sanotaan aikovan naida Ashtonin tyttären; ja annas kun se rouva saapi hänet peukalonsa alle, niin kas sepä pian puristaa hänen niskansa pehmeäksi. Jumala varjelkoon, jos minä hänenä olisin! Kyllä se rouva laittaa löylyn kuumaksi kaikille, jotka tulevat häntä lähelle. Ja pahinta, mitä sille pojalle voin suoda, on siis se, että hän vaan noudattaisi omaa viisasta päätään ja kävisi liittoon isänsä vihollisten kanssa, jotka ovat oikealta omistajalta anastaneet hänen talonsa ja tilansa ja niin myös minun kelpo kaalimaani."

Cervantes on aivan oikein sanonut, että hullunkin ylistys hyvittää mieltä. Samoin moitekin usein koskee meihin kipeästi, vaikka halveksimme niitä ajatuksia ja arveluita, joihin se perustuu. Ravenswood siis, jyrkästi uudistettuaan käskynsä vanhan Liisan hautaamisesta, erosi kiireesti haudankaivajasta, sydän täynnä sitä tuskallista tunnetta, että tavalliset ihmiset, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, luultavasti kaikki puhuivat hänen kihlauksestaan Lucyn kanssa aivan niinkuin tämä raaka, itsekäs talonpoika.

"Ja minä alensin itseni tämmöisten juorupuheitten alaiseksi, ja vielä päälliseksi minut hylättiin! Lucy, sinun uskollisuutesi pitää pysyä kirkkaana ja puhtaana kuin timantti, muuten ei sekään voi lohduttaa minua siinä häpeässä, jolla ihmisten juorut ja äitisi kohtelu ovat tahranneet Ravenswoodin perillisen nimeä!"

Hän kohotti silmänsä ja näki markiisi A——n, joka Sammakon Pesään tultuaan oli lähtenyt sukulaistaan vastaan.

Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän pyysi anteeksi, ettei ollut tullut jo edellisenä iltana. "Niin oli aikomukseni", virkkoi hän, "mutta jälleen seikka, joka tuli minun tietooni, pakotti minut viipymään kauemmin. Minä sain kuulla, serkku", jatkoi hän, "että teillä on täällä ollut eräs rakkausasia, ja vaikka minulla olisi hiukan syytä suuttua siitä, kun ette ilmoittanut sitä minulle, joka tavallaan olen teidän sukunne päämies — —"

"Älkää panko pahaksi", vastasi Ravenswood. "Kyllähän olen hyvin kiitollinen, että te pidätte huolta niin hellästi minun asioistani — mutta minä olen itse sukuni päämies."

"No niin — no niin", sanoi markiisi, "jos tarkasti puhumme sukutaulujen ja sukujohdon puustavin mukaan, niin te epäilemättä olette mitä sanotte — mutta minä tarkoitan, että te, koska tavallaan olette minun holhoukseni alainen — —"

"Minun pitää olla niin rohkea ja sanoa, korkeasti-kunnioitettava herra", vastasi Ravenswood, ja jyrkkyys, jolla hän keskeytti puheen, ei juuri ennustanut pitkää sopua näiden korkeasäätyisten sukulaisten välillä. Mutta hänenkin puheensa keskeytti nyt taas pieni haudankaivaja-ukko, joka läähättäen läheni ja kysyi, eivätkö armolliset herrat suvaitsisi kuulla vähän musiikkia kapakassa ollessaan, sillä "virsillähän vähät oluet jatketaan."

"Emme me huoli musiikkia", vastasi Ravenswood jyrkästi.

"Te ette ymmärrä, armollinen herra, mitä te hylkäätte", virkkoi viulumies kaltaistensa tavallisella julkealla rohkeudella. "Minä osaan soittaa 'Teetkö sen vielä kerran' ja 'Vanhan miehen koni kaatui' kymmenen kertaa paremmin kuin Patrik Bierniekään. Minä tuon viuluni niin joutuisaan, ettei sillä aikaa kerkiäisi vääntää yhtään ruumisarkun ruuviakaan kiinni."

"Mene tiehesi", sanoi markiisi.

"Ja jos te, armollinen herra, lienette ehkä Vuoriston herroja", jatkoi itsepintainen soittoniekka, "niinkuin teidän murteestanne tahtoisin päättää, niin osaanpa myös soittaa laulun 'Liggeram Cosh', 'Mullin Dhu ja 'Atholen tädit'."

"Mene tiehesi, mies; sinä estät meidän keskusteluamme."

"Taikka, älkää pahaksi panko, armollinen herra, jos te kenties satutte olemaan hiukan 'rehellinen'",[14] hän puhui nyt hiljaisella, salaisella äänellä, "niin osaanpa soittaa 'Killicrankie', ja 'Kuningas perii omansa kerran', ja 'Vanhat Stuartit palaavat taasen' — ja kapakan emäntä on siivo, lörpöttelemätön vaimo, joka ei ole kuulevinaan eikä tietävinään, mitä maljoja ikänä juodaan ja mitä lauluja soitetaan hänen talossaan — hänen korvansa ei huoli muusta paitsi hopean helinästä."

Markiisi, jota joskus luultiin jakobiittilaisuuteen taipuvaiseksi, ei voinut olla naurahtamatta; hän viskasi miehelle taalarin ja käski hänen mennä palvelijoille soittamaan, jos mieli teki, mutta jättää heidät rauhaan.

"No hyvä, armolliset herrat", virkkoi mies vielä, "minä sanon siis teille hyvästi. Minulle teidän kolikkonne on hyväksi hyödyksi, ja teillä on oleva suuri vahinko siitä, ettette saa kuulla musiikkiani, sen sanon teille. Mutta nyt menen kotiin ja kaivan haudan valmiiksi yhtä joutuisaan kuin saisin uuden viulunvingutuksen sävelletyksi. Ja sitten panen pois lapion, otan toisen elättäjäni ja matkustan teidän väkenne luokse katsomaan, onko heillä paremmat korvat kuin heidän herroillaan."