SUNNUNTAILAPSET

ME

Meitä on monta, legio.

Me kuljemme ihmisten joukossa vieraina. Me sivuutamme kylminä ja umpimielisinä ne, jotka ovat valmiit rakastamaan meitä. Me janoamme niiden hellyyttä, jotka astuvat ohi meihin katsomatta.

Me liikumme yhtä keveästi rikkaiden kuin köyhien parissa. Samalla hartaudella otamme osaa iloon kuin suruunkin. Olemme murheisista murtuneimmat tai onnellisista onnellisimmat sydämemme läikynnän mukaan.

Me olemme näyttelijöitä itsetiedottomasti ja meillä on sunnuntailapsen ihana arpa: ymmärtämyksen lahja.

Mikään inhimillinen ei ole meille vierasta. Me tunnemme pyhimyksen hurmion autuuden ja mustimman rikollisen sieluntuskat. Me rakastamme viattoman lapsen tavoin, vaikka sydämessämme palaa himon tuli. Me voimme alentua lokaan saakka, mutta sielumme valkea vaippa säilyy tahratonna.

Kun silmämme kohtaavat toisen silmäparin, katsoo sielu vankilansa ristikon takaa: Oletko sinä meitä? Ja toinen hymyilee vastaan: Sisareni! Ja sielut, jotka ovat valossa avautuneet toisilleen, rakastavat alati.

Meissä on monta minää. Ympäristömme tuntee vain sen, mitä sille näytämme, se ymmärtää meitä niin paljon kuin haluamme. Sielumme hymyä ei vieras löydä.

Meitä on monta, legio, ja kaikki me tunnemme toisemme.

SIBYLLA

Silmilläsi on paksu verho, sieluni, silmilläsi on verho, mutta sinä näet.

Edessäni on Katoavainen. Tartun siihen ahnaasti. Tahdon ottaa oman osani elämän pöydästä. Tahdon nauttia, kunnes kaikki on ohi, kunnes maa, joka maata on, tulee maaksi jälleen.

Silmilläsi on paksu verho, sieluni, silmilläsi on verho, mutta sinä näet: Katoavaisen takaa kuultavat Iankaikkisen iki-ihanat kasvot. Ja sinä et takerru siihen, mikä minulle käy paulaksi ja sitoo tomuun.

Oi sieluni, sinä Sibylla, ohjaatko kerran minutkin etsimään katoamatonta, iki-ihanaa lankaikkista?

KAKSI

Meitä on kaksi: sieluni ja minä.

Minä olen petollinen ja väärä, olen eläin, joka haluaa nauttia kaikesta ja kaikista.

Sieluni on puhdas ja pyhä, se on osa Isästään, se tahtoo tuottaa iloa kaikille ja kaikelle.

Sieluni on yhtä luja kuin minä olen saamaton ja veltto. Se ei suo minulle lepoa, se kiirehtii minua heräämään, se pakottaa minua pyrkimään omalle tasolleen, se tahtoo tehdä minusta ihmistä.

Sieluni, kuinka on: voiko aine muuttua hengeksi, voiko multa tulla osaksi Jumalasta?

Meitä on kaksi: sieluni ja minä.

RANNALLA

Eilen näin meren ensi kerran tänä keväänä kahleetonna. Auringonsäteet leikkivät mainingeilla, jotka verkkaan vyöryivät rantaan.

Katsoin kauas ulapalle. Halusin upottaa sieluni sineen, imeä auringon silmiini, jotta ystäväni, kun hän tulee, voisi katseestani lukea, kuinka kevään tullen kaipaan häntä ja uneksun, että sielumme ovat avarat kuin rajaton ulappa ja ajatuksemme kaareilevat Elämän yllä ylpeinä puhtaudestaan, voimakkain siiveniskuin niinkuin hohtavan valkeat lokit merellä.

SPLEEN

Olen ylielänyt Kaiken. Kaikki on turhuutta, nuoruus ja rakkaus, viattomuus ja hekuma, nauru ja kyyneleet, turhuuksien turhuutta Olen ylielänyt Kaiken, eikä sieluni löydä mistään mitään itselleen, se on yhäti tyhjä, janoinen ja nälkäinen kuin kuiva maa. Ja vaihtuu päivä ja vaihtuu yö, toinen toisensa jälkeen, ja sekin on turhuutta. Olen ylielänyt Kaiken ja nyt haluan vain päästä takaisin sinne, mistä sieluni on eksynyt tähän outoon asuntoonsa.

ILTA MERELLÄ

I

Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan ylle heittäytyy. Viri merellä käy, syysaallot toisiaan ajaa. Kotirantaa ei näy. — Mun ikäväni ilman on rajaa.

Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan yllä synkistyy. Tulet kaupungin nään, sadat soihdut kaukana palaa, yön hämärään sadun tenhon oudon ne valaa.

Hämärtyy. Sinipunerva huntu ulapan yllä tähdittyy. Kuu taivaalle käy, yöpilvet toisiaan ajaa. Kotirantaa ei näy. — Mun ikäväni ilman on rajaa.

II

Lyijynharmaa meri. Kone verkkaan jyskyttää. Minne katson, häämöttää lyijynharmaa meri.

Yössä laiva tumma hiljaa hipuu eteenpäin halki usvain hämäräin, aavelaiva tumma.

Valot mastoon syttyy. Meren henget nukkuvat. Kuule — huokaa vainajat — Valot mastoon syttyy.

Lyijynharmaa meri. Kone verkkaan jyskyttää. Minne katson, häämöttää lyijynharmaa meri.

IKÄVÄ

Jessica tyttö, nuoruuteni toveri, sinä ja minä, me tunnemme Ikävän.

Mitä on Ikävä? kysyvät. Ne eivät sitä tajua. Me sen tunnemme.

On yö. Lepäät vuoteellasi. Silmäsi painuvat umpeen. Mutta et nuku.

Et voi nukkua, sillä sydämesi lyö kuin hengenhädässä. Sinusta tuntuu, että se ponnahtaa pois rinnastasi, ja sinä painat lujasti molemmin käsin ruumistasi pysyäksesi koossa. Sydämesi lyö ja lyö kuin kuumeessa.

Vähitellen ruumis vaatii osansa — sinä nukut.

Aamulla heräät uutena ihmisenä. Naurahdat yölliselle tuskallesi: »lienen hieman hermostunut»

Jessica tyttö, sinä tiedät tämän: se on Ikävä. Sielusi liikuttelee siipiään, mutta ei pääse lentoon — eikä tiedä, minne menisi.

Mitä on Ikävä? kysyvät. Ne eivät sitä tajua. Me sen tunnemme.

VÄSYMYSTÄ

Olen saanut kannettavakseni raskaan, raskaan taakan. Sen nimi on: eläminen.

Tuijotan tylsänä ulos akkunasta. Näen kapeat kadut ja matalat rakennukset. Harmaa taivas kaareutuu kaiken yllä. Liekö se harmaa, vai oma alakuloisuuteniko saa sen siltä näyttämään? En tiedä, olen niin väsynyt.

Miksikä ei joku toinen syntynyt minun edestäni, joku, jolle elämän taakka ei olisi näin raskas? Joku, jolla olisi ollut voimia pää pystyssä kulkea koleikkoa, joku, jonka sydän olisi ollut kevyt ja nuori.

Minulla ei ole koskaan ollut nuoruutta. Kerran olin lapsi — mikä olen nyt? Vanhus, joka katselee maailman menoa kylliksi eläneen selvenneillä silmillä. Kesästä lienee jo kulunut tuhat vuotta —

Elämä on raskas taakka. Kuka nostaa sen väsyneiltä hartioilta?

KUOLEMA

En ole sitä nähnyt, mutta olen tuntenut sen kosketuksen.

Olin kerran kadottamaisillani itseni. Silloin tarttui näkymätön käsi käteeni. Se ei ollut kylmä ja kammottava, vaan viileä ja levollinen ja järkähtämättömän luja, ja sen valtimo löi omani tahtiin. Se puristi sormiani, ja läpi olemukseni liikkui toinen Tahto: »Minun sinä olet», sanoi se, »mutta aikasi ei ole vielä tullut.»

Minut valtasi polttava halu heittäytyä tuon tuntemattoman syliin, ja kauhistuttava tietoisuus siitä, että kun hän ottaa minut, en silleen pääse irti. Sillä minä tunsin, että tämä oli Kuolema.

En ole sitä nähnyt, mutta olen tuntenut sen kosketuksen, jota sieluni vapauttajanaan odottaa ja minä itse kammoan.

HAUDOILLA

Näen ikkunastani hautausmaan ja mietin: siellä, siellä myös mun on matkani pää.

Kuten nyt unohdettujen hautojen päällä humisevat koivut tuuhealatvat — ja kasvavat rikkaruohot, kuten nyt unohdettujen hautojen päälle auringon säteet kultana lankee ja varisevat valkeat ruusut, niin myöskin on kerran: minä mustassa mullassa lepään. Joku toinen ikkunastani katsoo ja omaa määräänsä miettii.

Oi jalkani, maista polkuas keveästi astu: se kulkee hautojen päällä. Kädet, kukkihin koskekaa hiljaa: ne kasvavat hautojen päällä. Puhe, lempeenä kaikuos huuliltain: sinut kuullaan hautojen päällä.

Oi etten kellekään tuottaisi tuskaa hautojen päällä —

ODOTUS

Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä!

Valtavana vuona polttaa ikävä veressäni. Se on myrkky, joka tunkeutuu läpi olemuksen ja vaikuttaa huumaavasti ja turmelevasti, suloinen myrkky, joka saa ihmisen kärsimään ja tuntemaan — taiteellista nautintoa siitä.

Kuljin kuvastimen ohi ja katsahdin siihen. Seisahduin tarkastamaan omaa peilikuvaani: kuinka tuttu ja outo sentään! Lapsi, mistä sait mustat renkaat silmiesi ympärille, sinä, joka nukut yksin valkeassa vuoteessasi? Nainen, mistä sait viattomuuden hymyn, sinä, joka kauan sitten hukkasit lapsenkenkäsi? Ihminen, mikä janoon nääntyvä eläin katsoo minua laajenneista silmäteristäsi?

Kuinka tuttu ja outo sentään olet omalle itsellesi! Heräät työhön ja tyhjyyteen, nukut yöhön ja — tyhjyyteen, ja ikäväsi poltto on sama yön ja päivän tyhjyydessä.

Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä — odottavan päivä!

SISARELLE

Sulamith, sisareni vuosituhansien takaa, sinä, joka etsit ystävääsi, etkä häntä löytänyt, Sulamith, sisareni, näinkö olit sinäkin ahdistettu? Näinkö raastoi epätietoisuus sydäntäsi?

Sulamith sisareni, ystäväsi rakasti sinua ja — lähti pois. Sinä kävelit kaduilla ja turuilla. » Häntä, jota sieluni rakastaa, oletteko häntä nähneet?»

Sisareni, oudot miehet nauroivat sinua, vartijat kummastelivat, oi Sulamith — minä pelkään noita ilkkuvia silmiä, vapisen katseiden edessä, jotka sinuun kohdistuivat.

— — —

Oi Sulamith, meitä on tuhansia sisariasi vuosituhansien takana, kulkemassa samoja polkuja, joita sinun hento jalkasi muinoin astui, kolkuttamassa ovilla, jotka ovat sulkeutuneet.

Sulamith, sisaremme, rukoile meidän puolestamme: että Kuningas veisi meidätkin majoihinsa, että rakkaus lepäisi lippuna ylitsemme, että meillekin koittaisi kevät.

ELÄMÄN MUUKALAISET

Voi meitä, me elämän muukalaiset! Silmät meillä on, emmekä näe, korvat meillä on, emmekä kuule, äly meillä on, emmekä tajua ympäristöämme.

Suopea ja hyväntahtoinen on kohtalo. Avoimin käsin se tuhlaa lahjojaan niille, jotka osaavat ottaa. Rakkaus tulee luoksesi, se kutsuu onnellisten juhlaan. Kultavaunuissa, korskuvat orhit edessä he ajavat luotasi pois. Sinä et noussut mukaan.

Voi meitä, me elämän muukalaiset! Me kuuntelemme vain Itseämme. Me näemme loputtoman jonon levottomia Sieluja vaeltamassa erämaassa. Me tahdomme tajuta vain oman Sielumme tuosta joukosta.

Voi meitä, me elämän muukalaiset, ellemme Sieluamme löydä! Etsiä meidän täytyy iankaikkisesta iankaikkiseen, hapuilla meidän täytyy äänettömässä pimeydessä, aina yksin — vaikka miljoonilla on sama taival. Me riudumme vähitellen, emmekä kuole; me palamme loppuun, mutta vaelluksemme jatkuu; etsintä tappaa meidät, eikä kuitenkaan voi vapauttaa olemisen tuskasta.

Voi meitä, joilla tietoisesti on Sielu!