NUORET KOTKAT

NUORET KOTKAT

Me nostamme näin, ah, katseemme kirkasta, ihanaa Päivää päin. Ovat siipemme heikot ja hennot, ne vielä ei kannata meitä, toki mielemme kauas, kauas jo kulkevi outoja teitä. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: on kerran eessämme kotkan-lennot.

Me nostamme näin maan tomusta sielumme ihanaa Päivää päin. Jo tunnemme: siipemme nuoret ovat voimakkaat, ne kantaa voi äärettömyyksihin loitos, päin etäistä unelma-rantaa. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: on kotkain määränä korkeimmat vuoret.

Me nousemme näin, ah, lennossa ylitse seutujen kimmeltäväin. Maa aamussa allamme hohtaa, se enää ei kahlitse meitä. Yhä kauemma siipemme kantaa, yhä ylemmä aurinko-teitä. Ja me aavistamme, sen veremme sanoo: ylös, ain ylöspäin, kunnes kuolema kohtaa.

TIELLÄ

Kätes hetkeksi mulle suo: päämääräni selvänä on. Mua viittoo suuri Tuntematon. Jo huominen lähdön tuo.

Hyvä luon' olis armahan, syli turvaisa lemmen sois, ja huolien varjotkin viihtäis pois kajo lieden rattoisan.

Sydän tahtoisi viivähtää: tie pitkä ja vaikea on, se johtavi suoraan aurinkohon ja se sielua peljättää.

Sydän tahtoisi viivähtää, vaan pakko on luotasi pois, on kuin joku kello kutsuen sois, se matkahan kiirehtää.

Kätes, ystävä, hetkeksi suo: tie pitkä ja vaikea on. Vaan suunta on suoraan aurinkohon — ja huominen lähdön tuo.

SIIPIRIKKO

Jo lentoon ovat toiset lähteneet. Se suurin, surullisin silmin yksinänsä on pesään jäänyt kera ikävänsä, vain vaivoin liikkuu siivet katkenneet.

— Mun mieleni, ah, kauas täältä ois! Miks siivet eivät kanna niinkuin muiden? Mua kutsuu kesä, tuulet, humu puiden — Mun täytyy, täytyy päästä täältä pois!

Jo toiset liitää teillä tuulien, ylitse maiden, ulapoiden aavain — mun ikäväni syvemmäksi saa vain, kun vähenevät voimat siipien.

Ei ruumistain ne nosta lentohon, mut sieluni on nuori, terve, vapaa, se maasta kohoo, esteitä ei tapaa, se kenties määrän saavuttava on. —

Jo lentoon ovat toiset lähteneet. Voi sitä, joka yksin pesähänsä jäi voimatonna kera ikävänsä, voi sitä, jolt' on siivet katkenneet.