PHANTASIA
Reading edition
PHANTASIA
Hän kulkee keijuisaskelin, hän vilkuttaa, hän hymyää, yö-silmin tummin, kiehtovin sua matkaan kiirehtää.
Hän vaiti viittaa sormellaan. Et jäädä voi, sa mukaan käyt pois, ohi tutun, vihreen Maan. Saat silmiis oudot näyt.
Näät luomisihmeen sisimpään: sun oma sielus auki on, se on kuin lapsi syntyissään, niin puhdas, tahraton.
Muu ympäriltäs katoaa: tää tärkein on, sen tiedät nyt. Ongelma elon ratkeaa: oot itses löytänyt.
Vain hetkinen, sa havaitset kuin sumuun kaiken haihtuvan — pois, kauas keijuisaskelet jo käy Phantasian.
Hän kulkee kautta maailman, hän viivähtää, hän hymyää ja näyttää Toden ainoan — vaan luokses ei hän jää.
VANHA SATU
»Oli kerran kyttyräselkä prinsessa —» Näin alkoi lapsuuteni surullisin satu. Lienet kuullut sen kauan sitten, Jessica?
Näin edessäni soikeat enkelikasvot, siniset silmät ja kultatukan — ja ruman, ruman kyttyrän.
Kuningas ja kuningatar säälivät poloistaan. Hän sai katsella itseään vain pikkuruisesta peilistä, ja hän näki vain kauneutensa.
Siniset silmät keksivät kerran prinssin, niin nuoren ja uljaan, ah! Siniset silmät tähtinä tuikkivat, enkelikasvoille nousi vieno punerrus ja kultatukka aurinkona paistoi.
Mutta prinssi, hän näki vain ruman kyttyräselkä prinsessan, nauroi — ja meni tiehensä.
Jessica, sattuuko tämä vanha satu sinuun? Eikö liene joskus Joku, jonka olisi pitänyt pysähtyä, kulkenut outona ohitsesi?
Jessica, sattuuko tämä vanha satu sinuun? Eikö liene jokaisella meistä oma kyttyrämme, jonka huomaa juuri hän, jonka tulisi katsoa vain sielumme enkelisilmiin?
DRYADI
Kaukana, kaukana seetripuu tummaan virtahan kuvastuu.
Käy rannalla huntujen huiske, helisee ilo, hilpeä kuiske, nyt kukkaskeijuset karkeloi. Vedenneitoset nousevat mukaan, pois piiristä ei jää kukaan, kun Ahdin kantele tanssiin soi.
* * *
Verkkaan, verkkahan seetripuu kuulee, herää ja — avautuu.
On kuin säihkyisi tummat silmät lehvien alta, on kuin neitonen astuisi esiin, hento kuin kukka, kuin haihtuva auer, katsoisi syviin vesiin.
Ahdin kantele soi ja soi, viita ja ranta unelmoi, keijujen karkelo käy yli vehreän maan.
Silmät tummat, syvät, kyynelkosteat virran kalvoon haavein katsovat, huulet armaat hiljaa kuiskaavat:
Vierii vuodet, vierii vuosisadat, puuni vankina ma yhä oon, juuret sen käy aina syvemmälle, latvus kohoo ylös aurinkoon.
Rakas on se mulle, elämäni on se, kun se kuolee, kuolen itsekin, haihdun, kastehelmi, aamun heloon, niin on elon määrä dryadin.
Tiedän tään ja sentään tahdon, pyydän: tule, turma, tuho puulle tuo! Kahleet multa katkee, irti pääsen kaikkeuteen, Kaivattuni luo.
Virralla kerran venho kiikkui, Ihmisen. Lapsi purjeessaan. Kuohahti aalto — hän oli poissa — Missä mä kaivatun kohdata saan?
Ihmiset toinen toisensa jälkeen syntyvät, kuolevat. Miksikä, oi? Mistä he tulivat? Minne he menevät? Luonto ei mulle vastata voi.
Virralla kerran venho kiikkui, Ihmisen sieluhun katsoa sain. Hän oli poissa — polttava kaipuu, etsinnän pakko jäi mulle vain.
* * *
Ahdin kantele vaikenee. Keijuiskarkelon huiskavat hunnut viidakon varjoon, lehtojen kätköön, aaltojen helmaan pakenee.
— Verkkaan, verkkahan astuu neito lehvien alle, tummat silmät kuin uni häipyvät, haihtuvat.
Kultainen viiru piirtyvi aamun taivahalle.
* * *
Kaukana, kaukana seetripuu päivän nousuhun havahtuu.
VINETAN KELLOT
I
Pium, paum, pium, paum —
Kuuletko? Allamme meressä kellot soivat kuolleen kaupungin. Kerran aamulla kauan, kauan sitten uppos se aaltoihin.
Pium, paum, pium, paum -—
Syvällä, syvällä sinisen ulapan alla Vinetan kellot lyö, malmiset kellot ylitse hautain, joita ympäröi äänetön yö.
Pium, paum, pium, paum -—
II
Mun sydämeni, ystävä, lie meri äärtä vailla, et sinä enkä minä rantaa nähdä voi, ja syvyydessä uponneitten kirkonkelloin lailla, ah, vanhat laulut malmisoinnun soi.
Ah, ystäväni, kuuletko? Noin synnyinkellot soittaa, hopeisin äänin riemuviestin julki tuo. Laps kasvaa, varttuu, ihanimman elon arvan voittaa, ja kultakielin helkkyy sävelvuo.
Ah, ystäväni, kuuletko? Käy äänet hautakelloin kuin musta joutsenparvi soiluis yli veen, ja raskaat laineet vaahtoisina kuohuten ja velloin löis rantakiviin, raukeis hiljalleen.
Mun sydämeni, ystävä, lie meri äärtä vailla, et sinä enkä minä rantaa nähdä voi, ja syvyydessä uponneitten kirkonkelloin lailla, ah, vanhat laulut malmisoinnun soi.
MELANKOLIA
Sano, mistä mun luokseni löydät tien, Alakuloisuus, sisarein? Sinä hiivit vierellein, sinä seuraat mua, jos missä mä lien.
Oli äsken niin riemukas mieleni mun, valonvälkkeessä mailman näin, elon kaunihin edessäin — mua hiljaa kosketti kätesi sun.
Oli niinkuin murheiset säveleet olis helisseet korvissain: »Elon onni on harhaa vain» — Sain silmiini kuumat kyyneleet.
Sano, miksi mun luokseni etsit tien, Alakuloisuus, sisarein? Sinä hiivit vierellein, sinä seuraat mua, jos missä mä lien.
LEHMUSSATU
Sinä muistatko vanhaa puutarhaa, missä lumottu prinsessa vaeltaa? Tule, etsimme sen! Yli korkean muurin niinipuu satavuotisin oksin kaareutuu. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.
Kas, nuorin prinsessa Unten Maan hän sadusta satuun haaveissaan eli leikkien. Niin kerran keskellä karkelon Tosi tielleen sai — satu lopussa on. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.
Kuin kastehen aurinko haihduttaa, unet prinsessan sielusta karkoittaa valo totuuden. Hän herää ja outona itselleen ja muille hän pyrkii selvyyteen. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.
Sukupolvet syntyy ja harmaantuu, ja linna ja puutarha sammaltuu, jää unheesen. Tuhatvuotias varmaan prinsessa lie, ohi portin on kulkenut kaikkien tie. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.
— — —
Käsivarsiin kätken polttavan pään, kuin unessa Ihmisen ongelman nään ja arvaan sen: kukin meistä sisinnä sielussaan on etsivä lapsonen Unten Maan. Suku ihmisten ohi varjoina käy läpi vuosien.
Sinä muistatko vanhaa puutarhaa, missä lumottu prinsessa vaeltaa? Ah, löysimme sen: sydän jokainen, joka rakkauteen ja hyvään uskoo ja kauneuteen ja ikuisen sai synnyinlahjaksi Kaipauksen,
jok' ei sammua voi, ei raueta saa. Vuosmiljoonat etsien hän vaeltaa kunis kerran, oi, käsi voimakas portit auki lyö, toden-etsijän päättyy pitkä yö ja koittaa koi. Avaruuksien harput riemua soi.
Joka ihminen lumottu puutarha on, paras hänessä pyrkii valohon — hän kätkee sen. Yli hautojen pian niinipuu satavuotisin oksin kaareutuu. Suhu lehmusten soi niinkuin nyyhkytys kaukainen.