VI

SAIRASVUOTEILLA

Mustapukuinen, vieras nainen oli aamulla löydetty metsätien varrelta taintuneena, kasvot ja vaatteet veressä. Hänet kannettiin majataloon ja pantiin vuoteelle pieneen salintakaiseen kamariin, jossa oli umpi-ilman ja maalinsekainen tuoksu. Pelästyneet löytäjät juoksuttivat sanan nimismiehelle ja opettajattarelle. Pappilaan oli pitkä matka, eikä lääkäriä ollut koko kunnassa.

Kyllikki oli valvonut kaiken yötä. Toinenkin sananviejä oli toimitettu liikkeelle, mies hevosella hakemaan lääkäriä naapuripitäjästä Helin luo. Kun Kyllikki sai kutsun majataloon, kiitti hän Jumalaa siitä, että lääkäri varmaan jo oli matkalla. Kumpi häntä kiireemmin tarvitsikaan — Heli vai hänen äiti parkansa?

Heli oli omituisessa hämärätilassa. Hän makasi silmät auki, mutta täysin uneksivana. Väliin hän hymyili, väliin itki, ja puhuessaan hän toisteli yhä: — Äiti, äiti… Nyt minulla on ystävä, oma ja ikuinen… Minulla on äiti! — Eikä hän Kyllikkiä näyttänyt huomaavankaan.

Vanha tätikin oli oudosta liikkeestä herännyt yöllä, mutta hän muisti nuorten menneen Kaikukalliolle, ymmärsi heidän nyt palajavan ja koetti sentähden rauhassa nukkua edelleen. Levottomuus ei kumminkaan väistynyt, ja liike ja puheen supatuskin jatkui. Vihdoin hän nousi. Kyllikki otti hänet ovessa vastaan: — Mitä nyt, äiti? Heli on jo vuoteessa, älä anna häiritä itseäsi. Aamulla kerron, mistä olemme puhelleet. Mene, rakas äiti, levolle! — Hän sai hänet rauhoittumaan. Mutta varhain aamulla vanhus taas avasi oven. — Kyllikki, jokin on hullusti! — Niin on, äiti. — Silloin hän kertoi kaiken, ja mummutäti jäi rakkaan pikku Helinsä vuoteen ääreen vaalimaan lasta ja valittamaan elämän kovuutta, joka uhkasi musertaa heidän hennon kukkasensa.

Tapanin oli Kyllikki vaatinut lepäämään, kun hän kylästä kotiutui. — Sinä olet ymmärtäväinen poika, — hän oli sanonut. — Voita tuskasi edes hetkeksi. Hoida ja säästä voimiasi, sillä päivän mitassa niitä varmaan kysytään. Tällä hetkellä emme tarvitse sinua, mutta ehkä piankin.

Yksinänsä Kyllikki sitte kuuli sanoman vieraasta, joka tajutonna makasi majatalossa. Hän tiesi kysymättä ja näkemättä, että se oli Margit. Äidillensä hän sanoi vain: — Menen Margitin luo, sain kutsun. Ole Helin kanssa, rakas äiti, ja vahvista Tapania, kun hän herää. Käske hänen odottaa täällä kotona rauhassa, kerro mihin menin — ja rukoile puolestani!

Lääkärin täytyi ajaa kylän kautta. Kyllikki päätti pysähdyttää hänet ensin majatalolla ja sitte seurata häntä koululle.

* * * * *

Kyllikki istui Margitin vuoteen äärellä. Sairas oli avannut silmänsä. Ne katsoivat syvältä, sinisinä, kummastelevina. Kasvot olivat lumivalkeat, ja kultatukka välähteli valtoimina kiharoina. Margit oli kaunis katsella. Kyllikin täytyi ajatella, että joskus on ruusu suloisempi ja liikuttavampi kallistaessaan kuihtuvan päänsä kuin puhjetessansa koko komeudessaan kesäauringon loistoon.

Siniset silmät täyttyivät kyynelillä, kun Margit huomasi ja tunsi Kyllikin.

Hän hapuili kädellään, ja Kyllikki tarttui siihen hellästi, varovasti.

— Olemme muuttuneet, Kyllikki, — hän sanoi, katsoen pitkään.

— Niin, vuosia on vierinyt välillä.

— En tiedä, missä olen… Sinunko luonasi?

— Veisin sinut kotiini, jos vaan jaksaisit. Mutta nyt sinun täytyy vielä levätä hiljaa.

— Oliko minulla verensyöksy?

— Oli. Ja sitte uuvuit metsään. Siksipä et saa paljon puhua nyt.

— Kyllä minä olen tietänyt, etten voi elää kauvan. Ei se tee mitään, Kyllikki. Ennen pelkäsin jokaista veripisaraakin… Minä ymmärrän kyllä, mitä syöksy merkitsee…

— Lääkäri tulee pian tänne.

— Ei lääkäri voi minua parantaa. Mutta missä hän on… minun Helini?

Katse harhaili ympäri huoneen, ja syvä, sanomaton surumielisyys puhui siitä.

— Niin, hänethän vietiin väkisin pois. Tapani, poikani, ei minua tunnustanut äidiksensä, ja Helinkin hän otti minulta. Kyllikki, miksi sinä tulit minun luokseni?

— Oi Margit, tekisin hyväksesi kaiken minkä voin. Jospa nyt koettaisit pysyä aivan levossa, kunnes lääkäri on käynyt. Sitte puhelisimme enemmän. Sano vaan, toivoisitko minun ilmoittavan jollekulle sairaudestasi?

— En, — kuului aivan varma vastaus.

— Eikö omaisillesi Saksaan?

— Ei, Kyllikki. Ilmoita vasta, kun olen kuollut.

Margitin elämänväsymys, epätoivo, koko onnettomuuden syvyys aukeni Kyllikille siinä silmänräpäyksessä. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mitä hän oli kärsinyt, se oli toisarvoista. Kyllikki tiesi tarpeeksi. Sanomattoman säälin ja suuren rakkauden voimakas laine tulvehti läpi hänen sydämensä.

Hän laski hellän kätensä sairaan otsalle.

— Et ole siis elämästä löytänyt onnea, Margit. Halajaisit kuolla — Jeesuksenko syliin sinä halajaisit?

Väsynyt levon ilme väistyi. Margit ikäänkuin havahtui. Hän yritti vähän kohottautua, mutta Kyllikki painoi hänet lempeästi patjalle takaisin.

— En tunne häntä, Kyllikki. Sinä tunnet. Auta minua, neuvo minulle tie!

Kyllikin oli vaikea löytää, mitä sanoisi. Omat puheet voivat viedä harhaan. Hän valitsi Jumalan sanoja.

— "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa." "Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä."

— Minä olen rikkonut Mauria vastaan, — kuiskasi Margit. — Olisin pyytänyt anteeksi, mutta en rohjennut häntä kohdata. Jumala on minulle kostanut, sano se hänelle.

— Oi Margit, eihän Jumala kosta, sillä hän on rakkaus. Mitä lienetkin tuskallista kokenut, rakkaudessa Jumala on kutsunut sinua.

Margit ei vastannut. Kyllikki pelkäsi häntä väsyttävänsä. Jospa jo lääkäri ennättäisi!

Kesti kumminkin vielä kotvan aikaa. Ensin tuli nimismies, jonka Kyllikki heti voi palauttaa. Ei ollut kysymystä ryöstöstä eikä pahoinpitelystä. Vieras matkustavainen oli sairas. Keuhkorepeämästä veri oli vuotanut. Kyllikki vain pyysi nimismieheltä sen palveluksen, että hän toimittaisi kunnan sairaanhoitajattaren paikalle tulemaan.

Vihdoin sitte lääkärikin saapui. Hän ei antanut vähintäkään elämän toivoa. — Paha keuhkovika — saanut uuden vauhdin. Rasitus, vilustus, mielenliikutus — kaikki sellainen tekee lopun. Joku päivä, korkeintaan joku viikko elinaikaa.

Hän sanoi sen Kyllikille viereisessä huoneessa, virallisesti, surkuttelematta. Nainenhan oli vieras, ja kuolema on lääkärille hyvin tavallinen asia.

Kyllikistä tuntui tuskalliselta lähteä tämän lääkärin kanssa Helin luo. Alkoi pelottaa, mikä tuomio kohtaisi siellä. Jos tuli tuomio, oli se raskaampi, kauhistavampi äskeistä. On haikeata, jos tuoni taittaa nuoren ummun, mutta jos järki sammuu, on kuolemakin pelastuksen enkeli.

Matkalla Kyllikki teki lääkärille täyden selon tilanteesta, pyytäen vaitiolon lupausta. Kylmä, huoleton mies muuttui vakavaksi. Kun hän astui Helin huoneeseen, tunsi hän osanottoa, jonka hän jo itsekin oli luullut tyyten tylsyneen pitkien työvuosien kulutuksessa.

Heli oli pukeissaan ja keinui kiikkutuolissa, laulaen jotakin suloista sävelmää. Hän katsoi vieroen ja oudoksuen lääkäriä. Pudisti sitte päätänsä: — En tunne. Odotin isää. Ei hän tule.

— Pitäisikö hänen isänsä tulla? — kysyi lääkäri Kyllikiltä.

— Olemme sähköttäneet ja pyytäneet.

— Ei! — huudahti Heli. — Isä ei tule, ei hän tahdo, Tapani on sanonut sen. Tapani tietää miksi, mutta minä en tiedä. Turhaan minä odotinkin.

Hän puhkesi rajuun itkuun.

— Ja äitiä en näe. Viekää minut äitini luo! Minun on ikävä, ikävä…

Kyllikki oli hämmästyneenä kuunnellut, mitä Heli sanoi Tapanista. Haaveiliko hän, vai tiesikö Tapani tosiaan enemmän kuin Kyllikki aavistikaan? Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa tätä ajatella pitemmältä. Hän kumartui hellästi Helin puoleen.

— Äitisi on sairas ja sinä myös. Kyllä sinä vielä pääset hänen luoksensa, älä itke.

Kun Kyllikki kääntyi, kohtasi hän Tapanin katseen. Poika seisoi ovella, syvän, synkän vakavana. Kyllikki ei ollut häntä nähnyt koskella; hän oli nähnyt hänet vain tarmokkaassa toiminnassa yön jännittävinä hetkinä. Tämä muoto oli hänelle outo, se säikähdytti miltei yhtä paljon kuin Helin sairaat mielikuvat.

— Oi Jumalani, — kohosi äänetön huokaus Kyllikin povesta, — armahda näitä lapsi parkoja! Armahda meitä kaikkia!

Lääkäri ei osannut sanoa mitään varmaa. Ei hän ollut hermokohtausten erikoistuntija eikä muutenkaan keskinkertaista kyvykkäämpi. Hän määräsi rauhoittavia lääkkeitä ja lausui ylimalkaisesti: — Tuommoiset tilat voivat kestää joskus tunteja, joskus päiviä, joskus eivät mene ohi ollenkaan. Herkkätunteisille nuorille ihmisille ne tulevat mielenliikutuksesta ja voivat taas yhtä helposti haihtuakin. Sääli tyttöä. Toivottavasti hän ei kuulu parantumattomiin.

Tapani astui kiihkeänä esiin. — Ettekö sitte mitään voi neuvoa?

Mutta lääkäri vain kohautti olkapäitänsä. Itsekin hän mielessään pahoitteli apunsa niukkuutta.

Lääkäri lähti. Kyllikki vei Tapanin tyhjään koulusaliin. — Hän ei voinut auttaa, mutta minä tiedän kaikkivaltiaan Auttajan. Tapani, uskotko häneen ja tahdotko polvistua kanssani? Se on ainoa keinomme nyt.

Taistelu riehui nuorukaisen rinnassa. Hän ei voinut puolella totuudella mitään tehdä. Hän kunnioitti isänsä, Kyllikki tädin ja mummutädin, vieläpä siskonsakin uskoa. Kaikki, joita hän hellimmin rakasti, uskoivat Jumalaan ja Vapahtajaan. Samalla hän kuitenkin itse lapsesta asti oli epäillyt ja kapinoinnut. Mikä oli sellainen Jumala, joka salli onnettomuuden hänen kotiinsa? Ei hän voinut sitä Jumalaa hyväksi Isäksi ymmärtää. Mutta sydän kaipasi — sillä nuo toiset, hänen rakkaansa, ne ainakin, jotka pitemmälle olivat päässeet, ne olivat onnelliset uskossansa, elämän kovuudesta huolimatta.

Kuinka mielellään hän olisi polvistunut Kyllikki tädin viereen! Mutta kapinanhenki kohosi taas. Se sai voiton hänen ajatuksistansa, se tunki huulillekin, katkerana, häikäilemättömänä:

— Miksi Jumala juuri Heliä auttaisi? Ovathan hullujenhuoneet täynnä. Eiköhän muillakin ole omaisia, jotka rukoilevat?

Ei koskaan hän näin ollut loukannut Kyllikki tädin eikä kenenkään muunkaan pyhintä vakaumusta. Hän poistui huoneeseensa ja sulki oven. Mutta toisessa tuokiossa hän jo palasi takaisin, kietoi kätensä Kyllikin kaulaan ja purskahti itkuun. Sellaistakaan Tapani ei ollut tehnyt koskaan ennen. Hän nyyhki raskaasti:

— Täti, Kyllikki täti, anna anteeksi! Kuinka paljo sinulla on vaivaa ja surua meistä raukoista… Kyllikki täti, rukoile sinä! En minä voi, on liian vaikeata koko elämä.

Kyllikki sanoi hiljaa: — Mene, odota ulkona. Lähdemme sitte yhdessä äitisi luo. Hänen päivänsä ja hetkensä ovat luetut.

Ja lyhyesti hän kertoi, minkä tiesi.

Vasta iltapäivällä he kumminkin pääsivät lähtemään. Vanha rouva Kotiranta pakotti tyttärensä levolle, niinkuin Kyllikki aamulla Tapanin.

— Eivät ne ole vahvatkaan voimat tyhjentymättömiä, — hän sanoi. Ja Kyllikki käsitti hänen olevan oikeassa.

Kyllikin levätessä tuli muuan vanha vaimo koululle. Hän oli sen talon muori, josta mies oli lähetetty lääkäriä noutamaan. Himasen Kaisa oli hartaimpia erisuunnan uskovaisia.

— Kuulin, että rouvalla ja opettajattarella on surua ja huolta, — sanoi hän osaaottavasti. — Tulin tiedustamaan, tarvittaisiinko mitä.

Rouva Kotiranta pyysi hänet istumaan. — Kyllä, esirukoustenne apua, Kaisa muori, meidän nuorelle vieraallemme ja sille sairaalle rouvalle, joka majatalossa makaa.

— Huomenna on seurat, — sanoi Kaisa. — Ette taida joutaa sinne. Mutta puhunpa Kiiskin Matille, joka johtaa.

— Kiitos. Ja hyvä olisi, jos joku avustaisi hoitajatarta majatalossa. Ei hän pitkältä yksin jaksa öitä ja päiviä valvoa, eikä Kyllikkikään täältä pääse koska tahansa.

— Kyllä menijöitä on. Kolmehan on tyttöä meilläkin. Pitää toki kristisisarten ja veljien toisiansa auttaa.

Siinä jo tulikin Kyllikki nukkumasta. Kaisa kävi häntä kaulasta, vedet silmissä. — Voi rakas opettajatar, tehän voitelitte ja kääritte meidän Maissin jalkaa, en minä sitä ole unohtanut. Kun vaan Jumalan Henki vetäisi teitä astumaan sen yhden askeleen, että maailmasta erkanisitte ja tulisitte syntinne tunnustamaan…

— Kyllikki, Kaisa muori täällä tarjoaa apuansa meidän sairaillemme, — sanoi rouva Kotiranta, joka huomasi tyttärensä poskille punan kohoavan. Jo olikin Kyllikin huulille pyörähtämässä jyrkkä vastaus: — Miksi te minua ahdistatte näin ilman aihetta? Minä tunnustan syntini Jumalalle enkä vieraille ihmisille. Minä elän maailmassa, mutta maailman synnistä pyrin erilleni yhtä vakavasti kuin tekin! — Mutta avuntarjouksesta hänen mielensä heti lämpeni ja lauhtui.

— Kiitoksia, — sanoi hän sentähden hilliytyneenä ja hiljaisesti. — Niin, Kaisa muori, kyllä minä tarvitsen Jumalan Hengen johdatusta. Ei hän jätä minua, vaikka kuljenkin erilaista tietä kuin te toivoisitte.

Kaisa muori pudisteli päätänsä. — Kun vaan samaan taivaaseen tultaisiin…

Siitä asiasta hän vielä huolekkaana jäi keskustelemaan vanhan rouvan luo, kun Kyllikki sanoi hyvästit ja Tapanin kera lähti majatalolle.

* * * * *

Tapani, reipas, rohkea poika, astui vapisevin sydämin äitinsä sairasvuoteen ääreen. Margit ojensi hänelle laihan, valkean kätensä. Tapani kumartui ja suuteli sitä. Ei kukaan ollut hänelle sellaista opettanut, se johtui itsestään.

— Sinäkin tahdoit tulla, — sanoi Margit. — Minä luulin, että vihasit minua. Missä Heli on? Etkö häntä tuonut?

— Heli uupui mielenliikutuksesta, — täytyi Kyllikin selittää. — Lääkäri kävi hänenkin luonansa. Hän on liian hento, ei hän paljoa kestä. Hän kysyy alati äitiänsä, ja me saatamme hänet tänne, kun hän toipuu.

— Vielä sekin suru… että tein Helin sairaaksi… Voi, minun jäljissäni kulkee pelkkä onnettomuus. Heli, rakas pikku Heli raukka!

Kyyneleet kihosivat Margitin silmiin.

— Eihän se ole vaarallista, eihän? Minulla oli tytär — Ilse, joka kuoli…

Kyllikki koetti rauhoittaa ja lohduttaa.

— Katso, täällä on Tapani, terve, voimakas poikasi.

— Niin, Tapani. — Hän sulki pojan katseisiinsa, ihaileviin, mutta arkoihin ja levottomiin. — Sano, olethan minun poikani? Sinä olet niin pitkä ja vahva — ja kaunis — niinkuin Mauri…

Loppusanat hymisivät melkein kuulumattomana kuiskeena.

— Vastaa minulle jotakin…

Mitä pitikään Tapanin vastata? Kertoako, että hän todella oli vihannut naista, joka siinä nyt makasi kuoleman portilla? Oli vihannut, halveksinut, toivonut ettei sellaista äitiä hänellä milloinkaan olisi ollut…

Mutta vihasiko hän vielä? Eikö tuska raadellut hänen nuorta sydäntänsä, eikö sääli ja katumus puristanut hänen kurkkuansa niin, että hän tuskin sai ääntä ilmoille?

— Olen pahoillani, kun en löytänyt teitä eilen, palatessani Heliä viemästä, — hän sanoi. — Olisin teitä opastanut. Ehkä verensyöksy ei olisikaan sitte tullut, tai ainakin olisitte heti saanut apua. Olen hyvin pahoillani.

— Kävitkö minua etsimässä? Todellako, Tapani?

Margitin poskille kohosi vieno hehku, ja jännittynyt kysymys oli hänen katseessansa. Taas hän olisi kohottautunut, ellei Kyllikki olisi pidättänyt hellällä väkivallalla.

— Kävin.

— Kiitos, kiitos!

Margit näytti niin onnelliselta, niin vähästä kiitolliselta, että Tapani painoi päänsä alas, toivoen, että olisi tehnyt jotain enempää ja parempaa.

— Mutta miksi puhuttelet vieraasti, et sano äidiksi? Sano minulle: "äiti!"

Silloin Tapani terästyi. Ei — oli liikaa vaatia häneltä sitä. Se ei vastannut hänen sydämensä sisintä totuutta. Kaikki vuosien vanhat katkerat ajatukset eivät niin hetkessä juurtansa kadottaneet. Ja hän muisti taas, mitä tiesi tapahtuneeksi.

Kuinka kovilta kuuluivat ne sanat, jotka pusertuivat hänen huuliltansa, ei sitä poika parka osannut arvioida:

— Teidän miehenne ei ole minun isäni. Olen isäni poika.

Syntyi painostava äänettömyys. Sitte Tapani jatkoi, äänellä, joka värisi kuin nyyhke: — Eihän meillä ole äitiä ollut. Emme ole Kyllikki tätiäkään saaneet äidiksi sanoa koskaan.

Margitista tuntui niin oudon raukealta, niinkuin yö olisi sammuttanut viimeisen auringonsäteen. — Minä kumminkin sinulle elämän annoin… Ei Heli puhunut noin. Mutta sen olen ansainnut…

Kyllikki pelkäsi mielenliikutuksen tuhoa ja tahtoi lopettaa keskustelun.

— Tapani, muista, että äitisi on sairas! Tyynny, Margit rakas! Ei — ette saa puhua enempää, ei kumpikaan.

Hiljaisuuden kestäessä Kyllikki alkoi laulaa. Jeesuksen rakkaudesta hän lauloi. Hän osasikin niin monta kaunista laulua, jotka kaikki eri vivahtein siitä samasta kertoivat. Hänen lopetettuansa jatkui hiljaisuus yhä.

Margit sen ensimmäisenä keskeytti, väsyneesti:

— Miksi sinä Kyllikki et ruvennut Tapanin ja Helin äidiksi? Sinuahan he rakastavat.

Kysymys yllätti Kyllikin. Tuntui hämilliseltä, kun Tapani oli läsnä. Mutta toisaalta varmaan juuri pojan sanat olivat johtaneet Margitin ajatuksia. Ja Heli oli sanonut Tapanin tietävän jotakin. Ehkä oli aika hänen kuulla täysi totuus.

— Se ei ollut Jumalan tahto, — vastasi Kyllikki.

— Miksikä ei? — Margit vähän vilkastui. — Tarkoitan, sitte kun minä erosin, lähdin pois? Eikö Mauri ymmärtänyt sinua pyytää? Vai etkö suostunut?

— Meidän ei ollut lupa kuulua toisillemme. Jumalan sana erotti meidät, ja minä kiitän Jeesusta, joka sen sanan on selvästi sanonut.

Sairaan katse ilmaisi pelkkää kummastusta.

— Margit, kuinka voisi näillä samoilla lapsilla olla yhtaikaa kaksi äitiä? Mauri on opettanut heitä rukoilemaan sinun puolestasi, ja sinua rakastamaan minä olen koettanut heitä kasvattaa. Helin tapasit valmiina, avoimena ja odottavana. Tapanin sydämen on elämän ankara suru sinulta sulkenut — mutta en ole minä ollut tiellä.

Kyllikki samassa pelästyi omaa puhettansa. Nyt hänkin oli unohtanut, että heikko sairas kuunteli näitä sanoja. Ja kuitenkin — täytyihän pyrkiä Margitin silmiä avaamaan, ennenkuin hän ne sulki ainiaaksi. Täytyi selvästi vastata suoraan kysymykseen.

Margitista tuntui, kuin jokin valo olisi häikäissyt häntä, jokin korkeus huumannut, jokin käsittämätön pyhänä aavistuksena tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän ei enää enempää kysellyt; hän oli saanut miettimistä illan hetkiksi ja yön läheneviksi tunneiksi.

Ylevää epäitsekkyyttä, voimakasta sydänten suuruutta… oi, koska hän olikaan viimeksi joutunut sellaisen kosketuksiin? Ei jaksanut, ei voinut täysin tajuta sitä…

Estelemättä hän ojensi yöhyväisiksi kätensä. Taas Tapani kumartui sitä koskettamaan huulillansa, nöyremmin, hellemmin kuin ensi kerralla, ja hänen täytyi nopeaan kohottaa päänsä, jotta kyynel ei tipahtaisi mukaan. Kyllikki suuteli Margitin otsaa ja rukoili yhteisesti Herran siunauksen. Sitte hoitajatar sai tulla heidän sijallensa.

Mutta ulkona, kun he kulkivat yhdessä, puristi Tapani Kyllikin kättä lujasti ja lämpimästi.

— Nyt tiedän, mitä lapsesta asti olen sisimmässäni kysellyt, — hän sanoi. — Nyt sen ymmärränkin.

— Mitä sinä ymmärrät?

— Sen mitä puhuit kahdesta äidistä. Koetan oppia lausumaan hänelle sen sanan, jota hän pyytää. Olen sydämessäni pitänyt sinua äitinäni, ja minusta tuntui, kuin ottaisin sinulta osasi pois. Mutta, Kyllikki täti — se on ihmeellistä — sinun osasi vain kasvaa!

— Osani ja onneni, — kuiskasi Kyllikki liikutettuna. — Ne kasvavat Jumalan tiellä. Antaessamme pois ne kasvavat joskus ihanammin kuin saadessamme.