XI

JÄÄHYVÄISET

Margit lepäsi kirje kädessänsä. Hän oli itse saanut luetuksi sen. Mutta nyt olivat silmät vaipuneet umpeen, ja tuntui kuin ei jaksaisi niitä avata milloinkaan.

Koskiko se viesti, minkä kirje toi? Eihän hän enää tälle maailmalle elänyt. Hän oli tarttunut kiinni Vapahtajan laupeuteen ja tiesi lähtönsä olevan lähellä. Ja kuitenkin — ah, sydänjuuriin asti se koski.

Raimund oli ollut hänen elämänsä intohimo, ainoa, suuri, syvä, palava. Rakkaus Ilseenkin, hänen ja Raimundin tyttäreen, oli kiihkeydessään ollut korvauksen etsimistä siitä tulesta, joka isän sydämessä näytti sammuvan.

Sammunut se jo oli — Margit oli sen tietänyt. Oli tietänyt — mutta eikö uskonut kuitenkaan? Eikö tahtonut uskoa eikä tietää?

Kun sen luki mustin kirjaimin valkoiselta paperilta, silloin ei ollut epävarmuutta enää.

Miksi, oi miksi se kirje ennättikin, ennenkuin hänen henkensä vapautui täältä tuskien maasta? Siksikö, että viimeinen side katkeaisi — side niin hieno kuin silkkikuitu, toivon kultalanka?

— Nyt ota minut, Vapahtaja! Ei minulla ole mitään enää. Ethän sinä minua hylättyä hylkää?

Hän makasi hievahtamatta hiljaa. Vähitellen ympäristö pakeni kauvas pois. Margit kuuli ääniä, mutta ei tuntenut eikä käsittänyt niitä. Hän oli olevinaan pieni tyttö, valkoiseen pukuun puettu. Isänsä ja äitinsä kanssa hän käveli pitkin kaunista joenrantaa. Hän juoksi taittamaan korkeita, keltaisia kurjenmiekkoja ja pudotti kultasolkensa ruohikkoon. Souti rantaan vene, siitä astui äyräälle tyttö ja poika. He etsivät yhdessä. Poika löysi soljen ja ojensi hänelle.

Sen pojan katse oli lempeä ja kaunis. Margit tahtoi aina vastedes leikkiä hänen kanssansa, hänen eikä kenenkään muun…

Kuva oli hetken aikaa elävä kuin äskeisin todellisuus. Sitte sen ääriviivat liukenivat utuun ja valoläikkeeseen. Poika viittoi Margitille: — Tänne, tänne! Tule vaeltamaan valkenevaa tietä! — Ja Margit huudahti ääneensä: — Mauri, minä tulen!

Sairas liikahti. Käsi kosketti hänen otsaansa. Oi, jospa ei olisi tarvinnut herätä! Mutta ihan selvään, ihan läheltä hän nyt kuuli jonkun sanovan: — Mauri on täällä.

Margit avasi silmänsä. Mauri, Kyllikki, Heli ja Tapani seisoivat vuoteen ympärillä.

Hän näki heidät kaikki. Heli sanoi: — Äiti, äiti, tässä minä olen! Nyt olen aivan terve, mutta en voinut ennen tulla. — Hän suuteli valkeata kättä: — Äiti, minä rakastan sinua!

Ja Tapani suuteli myös: — Äiti, tunnethan, minä olen poikasi!

Kyllikki vetäysi syrjään. Tällä hetkellä hän ei kuulunut noiden toisten piiriin. Mauri astui vuoteen ääreen ja ojensi kätensä: — Kaikki, kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi! Niinkuin Jeesus Kristus anteeksi antakoon sinulle ja minulle, niin on väliltämme velka pyyhitty pois.

Margit tahtoi ojentaa molemmat kätensä ja kiittää, mutta hän ei tietänyt, että kädet eivät jaksaneet kohota. Hän tunsi sydämensä keveäksi ja onnelliseksi. Kirjeen tuomaa tuskaa hän ei enää muistanut. Se oli kaukana kuin uni.

Hänen silmänsä hakivat Kyllikkiä, joka kohta seurasi sanatonta kutsua. Siinä he taas seisoivat kaikki neljä, niinkuin äsken, hänen avatessaan silmänsä.

Kuka hän oli, Margit? Hänestä tuntui, kuin hän muuttuisi ilmavaksi, siivekkääksi olennoksi, lentoon lähteväksi. Ja keitä olivatkaan nuo neljä? Ihmisiä, joita hän varmaan oli rakastanut kerran. Ihmisiä, jotka jäivät maan päälle. Isä, äiti, poika ja tytär. Hän sanoi sen, mutta ei tietänyt sanovansa. Ne jotka sen kuulivat huulilta kohoavana kuiskeena, ne kätkivät sen sydämeensä vaieten, niinkuin jäähyväiset.

Niin, nyt hän lähtee liitelemään, leijailemaan ylös, ylös… On suloista ja onnellista.

Ne jotka huoneessa ovat, näkevät heikoksi hervonneen äkkiä kohottautuvan. Silmäterät laajenevat suuriksi, ihaniksi. Hän ei kuiskaa, hän huudahtaa:

— Valkenee… valkenee!

Hän vaipuu takaisin vuoteelle, ja elämä on sammunut.

* * * * *

Sitte he veivät hänet kauvas kotiin.

Empien Mauri oli koskettanut sitä kirjettä, joka oli kirvonnut Margitin käsistä. Vielä vaikeammin hän oli sen levittänyt auki ja lukenut. Hän olisi halunnut polttaa sen heti, sillä hän ymmärsi, mistä se oli tullut. Mutta oli kai hänen ilmoitettava Margitin kuolemasta ja hautauksesta sille, jolla oli lain edessä oikeus häneen. Hän toivoi kirjeestä löytävänsä osotteen ja välttämättömät ohjeet; kenties siinä lisäksi oli tärkeitä asioita, joihin täytyi vastata. Ehkä hänen vielä sekin piti kestää, että he molemmin seisoisivat avoimen haudan äärellä — tuo toinen ja hän. Sillä nyt Mauri tahtoi siinä olla, kävi kuinka kävi. Hänen luonaan, valkenevalla tiellä, Margitin viimeiset ajatukset olivat asuneet.

Kyllikki jo tiesi, ettei Margitin uusi avioliitto ollut onnellinen. Kirje kertoi heille, että se miehen puolelta oli purettu, koska Margitin sairaus oikeastaan oli purkanut sen jo aikaa sitte. Professori toivoi Margitin jäävän Suomeen, kotimaahansa, ja lupasi rahallisesti hyvittää…

Kauheata!

Nyt he tiesivät, että Raimund Barlitz ei tarvinnut viestiä, ennenkuin hautauksen jälkeen. Mauri oli kirjoittava vastauksen, joka ei säälitellen sivellyt:

"Herra Professori! Te riistitte kerran vaimon hänen mieheltänsä ja houkuttelitte pois lapsilta äidin. Ette rakastanut häntä, vaan himoitsitte, sillä rakkaus ei omaansa etsi, mutta te hänet hylkäsitte hätään, kun hän parhaiten olisi tukea ja hellyyttä kaivannut. Hänen kuolinhetkensä te olisitte kirjeellänne myrkyttänyt, ellei laupias Vapahtaja olisi löytänyt häntä ja sulkenut helmaansa. Minä, hänen lastensa isä, olen saattanut hänet hautaan, niin että nyt siis olette vapaa…"

Sa muodostui sana sanalta hänen kiihtyneissä ajatuksissansa. Alituisesti siihen pyrki lisäksi lause: "Te olette halpamielinen roisto." Mutta sen sijaan hän lisäsi jatkoksi: "Rukoilkaa, kun vielä on aika, että Jumala teitä armahtaisi."

Turvaton Margit parka! Hänen täytyi päästä kotiin. Hän sai sinne tulla. Kyllikki hänet puetti valkoisiin, ja yhdessä he seppelöivät arkun. Pitkälle matkalle he lähtivät saattoseurueena. Ei hänellä enää ollut kotia Tuomarilassa, eikä häntä Lehtoniemeenkään viety. Pieni kammio oli valmiina kotikirkon luona, kauniin koivun alla, kunnaalla, johon joki näkyi välkkyvänä juovana. Ei kukaan heistä tietänyt, että hän viimeisellä käynnillään oli täällä likellä istunut, kalmiston pyhiä ääniä kuunnellen, ikävöiden rauhaa rauhattomaan sydämeensä.

Mauri lapsineen oli surupukimissa. He hautasivat hänet kuin omansa. Uteliaiden estämiseksi ei hautauksesta levitetty sanaa. Se tapahtui hiljaisena iltahetkenä, laskevan auringon kullatessa Jumalan peltoa.

"Ehtoolla on valkeus…"

Se oli oleva hänen hautalauseensa. Eikä nimikirjoitusta muuta kuin "Margit".

Maurilla oli paljo kirjevaihtoa ja käytännöllistä tointa kuolintapauksen johdosta. Rouva Kotiranta ja Kyllikki viipyivät vain pari päivää. Kyllikki halusi pois niin pian kuin suinkin, sillä Mauri ei tarvinnut apua, eikä muuten ollut aika nyt muistella menneitä eikä kuvitella tulevia.

Mutta Tapani ja Heli kulkivat haudalle joka päivä kukkinensa.

— Isällä on paljo työtä, — sanoi Heli.

— Mutta oletko nähnyt, kuinka hänen ilmeensä on kaunis ja kirkas? Se on muuttunut entisestä.

— Niinkuin sinunkin.

— Onko?

— Jeesus on kohdannut meitä, — sanoi Heli hiljaa. Nyt hän uskalsi sillä tavalla puhua veljellensä.

— Niin, sisko — ja minä olen saanut äitini muiston. Ehkä isäkin on saanut samanlaisen lahjan.

— Oi, jos äiti olisi saanut elää, — kuiskasi Heli.

Tapani pudisti päätänsä.

— Älä kosketa sitä. On hyvä, niinkuin… niinkuin Jumala tekee, — sai hän sanotuksi.

— Enemmän minäkin kaipasin ennen kuin nyt, — virkkoi Heli miettiväisenä. — Olen saanut nähdä hänet ja olla hänen sylissänsä, ja on niin suloista ajatella, että hän on Jeesuksen luona.

He asettivat kummulle tuoreet kukkansa, orvokit ja valkoiset ruusut.

Helin silmä kyyneltyi, mutta hän tunsi, että levoton ikävöiminen oli äidin mukana peitetty hautaan. Hänenkin sydämeensä oli laskeutunut rauha, ennen tuntematon.

— Niin, Tapani, — hän sanoi, — kyllä kaikki on hyvin.