X

TÄYSI PÄIVÄ

"Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Lause, jonka pitäjän vanha rovasti kerran antoi muistoksi nuorelle Mauri Koivulle, oli kultakirjaimin piirretty kankaalle ja kiinnitetty hänen salinsa seinään. Sen alapuolella oli vanha pieni kuvataulu: "Via dolorosa"-"Tuskien tie."

Sillä kohdalla he seisoivat rinnakkain, ylkä, jonka kulmille jo kiertyi hopeaan häivähtävä kutri, ja morsian ilman huntua, vain ruusu hiuksissa ja yksinkertainen valkea puku yllä.

Silloin oli aika kulkenut kierroksen kesästä kesään.

Koko syksynä Mauri ja Kyllikki eivät olleet kirjoittaneet toisillensa. Niinkuin ennenkin, viestit saapuivat lasten kautta. Jouluksi tuli Maurin ensimmäinen kirje, vain lyhyt, lämmin tervehdys. Kuitenkin Kyllikki kulki työssänsä, niinkuin se joka tietää pian erkanevansa. Hän oli tyyni ja uskollinen kuten aina, mutta jotain erikoista oli hänen olennossansa. Siitä säteili hellyyttä enemmän kuin milloinkaan. Kukin lapsi sai runsaan osansa. Hän katsoi heidän kirkkaisiin silmiinsä, hänen sydämensä lämpeni, ja jokainen päivä oli kuin juhla. — Teille annoin parhaan nuoruuteni, — se oli hänen tunteensa, — ja parhaimpani antaisin viimeiseksi. Rakastan teitä, lapsukaiset! Ottakaa vastaan, kätkekää. Minun nuoret taimeni, kantakaa hedelmiä, jotta elämäni työ ei turhaksi jäisi täällä, mihin Jumalan käsi minut johdatti kerran.

Hän kävi mökeissä ja taloissa, niinkuin olisi tahtonut ehtiä jokaisen luo ennen talven päättymistä. Toisaalla hän sairaita lohdutti ja vaali, toisaalla terveitä ja onnellisia ilahdutti. Vanha äiti katsoi joskus pitkään ja huolekkaana: — Sinä et itseäsi ole koskaan säästänyt, Kyllikki. Tänä talvena rasitat voimasi loppuun. Mitä oikein ajatteletkaan? — Silloin Kyllikki hymyili heleästi: — Näytänkö rasittuneelta, äiti? Katso, kuinka olen terve ja onnellinen!

Hän nautti, pitäessään esitelmiänsä täyteenahdetuissa kokoustuvissa, ja yhtä paljon hän nautti, ajaessaan yksinäistä metsätaivalta kotiin, pakkasen paukkuessa, revontulten roihutessa. Hän katseli noita taivaan tulia hiljaisin, uneksivin mielin. Tähtitaivas kaartui yllä suurena, avarana, kirkastuikkeisena. Ne samat tähdet loistivat etelämpänä myös. Hän oli näkevä ne vastakin. — Viekää, tähdet, terveiseni! — Teki mieli päätä nyökäyttää. — Tuttavani, kyllä te ymmärrätte minua! Mutta sinä, leimuava pohjanpalo, sinä jäät tänne kauvas työmaatani valaisemaan, ja minä olen muistava, miten usein sinun öistä kauneuttasi katselin. Katselin — ja rukoilin hehkuvaa sydäntä, voimaa ja valoa, antaakseni kansani pienille, jotka pimennossa odottivat. —

Kevään puhjetessa Maurin kirje tuli. Hän pyysi lapsuutensa ystävää, miehuutensa rakastettua jakamaan kanssansa sen elämän, jonka Jumala vielä oli antava heille. Syyskesää se oli, mutta joku kirjailija on syksyä sanonut "kultakevääksi". Kullankeltaisia ovat vainiot silloin, ja kullalle hohtavat koivujen lehdet. Koettelemusten tähkät ovat kypsyneet, ja sydänten kulta on ahjossa puhdistettu.

"Tule, Kyllikki! Nyt Isämme laskee sinun kätesi minun käteeni. Lapseni muistavat hellästi häntä, joka kukkakummun alla lepää, mutta nyt he odottavat toista äitiänsä, sinua rakasta, ainoata, joka välillisesti tai välittömästi heidän tiellensä olet äidinrakkauden eläviä kukkia kylvänyt. Niin tule ja tuo meille kultakeväämme!"

Ja Kyllikki vastasi: "Tulen, olen valmis." Silloin ei ollut luonnossa "kultakevät", oli todellinen, helluntainen kevätaika. Eikä Kyllikki tuntenut mielessään yhtään kaihoisaa häivettä ikänsä syyskesästä. Samat korkeat koivut, joiden juurella hän oli nyyhkinyt sen kevään kaipausta, joka ei koskaan tullut, ne näkivät hänen rauhaisan, säteilevän onnensa ja kuulivat hänen sydämensä säveleitä: — Kevääni tuli myöhään, mutta se tuli kuitenkin!

Niin sitte tyhjennettiin pieni rakas koti. Puutarha jäi koululasten haltuun, jotka sekoittivat kyyneleitänsä multaan, yksin kyykkiessään sarkojen äärellä. Kyllikin osaksi tuli monta liikuttavaa todistusta niiden rakkaudesta ja kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän oli työtä tehnyt. Tieto hänen eroamisestansa oli äkillinen ja odottamaton, ja muutto seurasi pian sen jälkeen. Mutta ripeät pohjalaiset ennättivät toimia kuitenkin. Harvalle opettajattarelle on pidetty kauniimpaa ja sydämellisempää jäähyväisjuhlaa, kuin Kyllikille raittiusseuran talolla, ja harva morsian on saanut niin paljon kankaita ja käsitöitä lahjaksi pitäjänsä emänniltä ja tyttäriltä, kuin hän, joka itse oli ollut valmis kaikkia ilahduttamaan.

Hän lähti laulun saattaessa, kauniina pohjolan iltana, jolloin oli niin tyyntä, että kosken kohina kuului pitkän matkan päähän tielle, ja niin valoisaa, että unhotti päivän menneen ja yön saapuvan.

Pitäjän vanhoista uskovaisistakin oli suuri joukko saapuvilla. He jättivät hartaita jäähyväisiä Kyllikin äidille, mutta katsoivat ystävällisin silmin ja lempein mielin opettajatarta myös. Oli siellä Himasen Kaisakin muiden mukana, ja Matti, seurojen johtaja.

— Yksi Herra ja yksi usko, — sanoi Kyllikki puristaen heidän käsiänsä. — Kiitos, te olette varmaankin monta kertaa esirukouksillanne kantaneet minua.

— Enemmän sitä olisi tullut tehdä, — tunnusti Matti harvakseen. — Oikein te sanoitte, että Herrassa yhtä ollaan. Muistetaan nyt perästäpäin armoistuimen tykönä.

Ja Kyllikki ajatteli, että hän sitä kyllä tarvitsi. Uudet velvollisuudet, uudet työkentät kutsuivat. Varmaan erityisesti juuri sekin työ, jota hänelle täällä ei ollut uskottu: välitön apulaistyö pyhällä saralla, ihmissielujen ijankaikkiseksi hyväksi.

— Jumalan haltuun! — kaikui molemmin puolin, lasten laulaessa "turvasta siunattujen siipien alla".

Niin jäi Hirvasmäen koulu ja kaikki ne, joita Kyllikki siellä ympäristössään oli rakastanut ja palvellut. Jäi kotikoski hilpeine kuohuinensa ja tumma, totinen Kaikukallio, pohjolan koko suurpiirteinen luonto, johon hän oli eläytynyt ja kiintynyt näiden monien pitkien vuosien kuluessa. Kyllikki tunsi syvästi ja täydesti, että hänen osansa oli ollut rikas ja onnellinen.

Mutta uusi onnikin odotti tutuilla lapsuusrantamilla, siellä missä kumminkin hänen elämänsä juuret olivat ja hänen sydämensä suurin rakkaus.

"Kiitä, sieluni, Herraa, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä!"

Mauri heidät nouti vanhan koulukaupungin asemalta, ja Heli ja Tapani Lehtoniemessä olivat seppelöineet kuistin ja kukittaneet Kyllikin huoneen tervetuliaisiksi. Hän tuli hiljaisin juhlamielin. Ei tietänyt, mistä ensinnä ja eniten kiittäisi. Vanha äiti raukka, joka kaikki kovat oli kestänyt tyttärensä tähden, erot ja muutot ja monet vaivat, hänkin nyt vihdoin sai pysyväisen rauhanmajan täällä rakkaassa kotiseudussa. Ja Tapani ja Heli, rakkaat nuoret — oi kuinka Kyllikki halusi antaa heille parhaintansa, koko sydämen täydeltä! Heli painoi päänsä hänen rintaansa vasten, turvallisesti kuin lapsukainen, ja Tapani kuiskasi: — Nyt siis saan sanoa sinua äidiksi!

Maurin kanssa Kyllikki kulki käsikkäin, kuin unta nähden, huoneesta toiseen, portaille ja pihamaalle. Kaikki oli kaunista, sopusointuista, suloista. Oli hän kerran ennenkin tämän talon nähnyt juhlakoristeissa. Silloin joen vesi oli hänelle kyynelhelminä kimallellut, silloin huoneissa hienot kalustot ja korkeat kuvastimet kylmäsivät hänen sydäntänsä. Nyt oli toisin. Tämä oli Maurin koti, hänen oma kotinsa, jossa oli hyvä olla.

Hän kertoi Maurille onnensa. — Tänne minä sovin, Lehtoniemen emännäksi, täällä olisin aina. Mutta kuule, — kulmat hiukan rypistyivät, puoleksi leikillä, puoleksi tosissa, — miten minä maalainen kelpaan tohtorinnaksi Helsinkiin, silloin kuin sinä siellä oleskelet?

— Samalla lailla kuin minä maalainen tohtoriksi, — myhähti Mauri. — Luulenpa, että mieluummin tästedes työskentelenkin täällä kirjoineni ja papereineni. Ja jos vielä kerran saan päähäni lähteä pitkälle matkalle, niin —

— Niin minä hoidan taloa sinulle! — Kyllikki nauroi, muistaen kirjettä, jonka hän kerran nuorena tyttönä oli aikonut Maurille lähettää. Siitäpä Mauri ei tietänytkään. Hän aikoi silloin tarjoutua Koivun ja Lehtoniemen hoitajaksi, jotta Mauri saisi lukea ja matkustaa, mutta äitinsä tahdosta hän poltti sen kirjeen. Nyt hän kertoi koko jutun.

— Mitähän sinä olisit sanonut, Mauri?

— Enpä osaa arvata. Sen minä vaan tiedän, että nyt emme enää eroa. Jos matkustan, niin olethan sinä kyllin reipas ja rohkea lähtemään kanssani. Tapani hoitaa taloa, ja Heli oppii emännäksi.

Heli, sävellintunen! Mutta tosi oli, että elämässä muutakin tarvittiin kuin säveliä.

* * * * *

Seuraavana päivänä hiljaiset vihkiäiset vietettiin vain lähimpien läsnäollessa. Kirkkoherra Luoto, entinen apulainen, puhui tunnuslauseen johdosta, joka säteili salin seinältä. Hän tunsi Maurin ja Kyllikin tarinan. Itse hän oli nuorena toivonut Kyllikkiä omaksensa, mutta Jumala oli toisin ohjannut heidän onnentiensä. Hänelläkin jo oli lämmin liesi, ja hän oli edelleen Maurin läheinen ystävä ja veli työssä Jumalan vainiolla.

Hän sanoi, että Maurin kodissa oli valjennut täysi päivä, ja se valkeus oli kestävä, sillä se oli tuskien pyhästä tiestä puhjennut. Morsian tuli pohjolasta, missä aurinko yöksikään ei laske. Niin oli oleva heidän elämänsä Jumalan tiellä, nyt ja iltaan asti.

Mauri ja Kyllikki tunsivat sen todeksi, ja heidän sydämensä ylisti Jumalaa.