V

VALKEA YÖ

Kaikukallio kohotti komeana havumetsäistä harjaansa yli ympäröivien pikku vaarojen. Sen laelta oli vapaa näköala ainoastaan yhtäänne päin; muualla kaikkialla raivaamaton metsätiheikkö seisoi läpitunkemattomana vartiostona, jos minne yritti katsoa. Tapanissa se aina herätti halun heiluttaa kirvestä ja avata etäisyyksiä. Helin mielestä oli turvallista, ikäänkuin selkänoja takana, kun istui paadella, silmät luotuina alas koskilaaksoon. Molemmat he lapsuudestansa asti olivat rakastaneet Kaikukalliota. Tapani rakasti sen jylhää voimaa, Heli sen salaperäistä runollisuutta. Kansakoulu pilkotti sivulta päin ystävällisenä, iloisen vaaleana. Erämaan tunnelma suli kodin viihtyisän rauhan tuntuun.

Tänä iltana he olivat kahden siellä ylhäällä. Kyllikki oli sanonut, että juhannuksena kokoonnutaan joukolla, poltetaan kokko ja tehdään teetulia, lauletaan kylän nuorten kanssa ja riemuitaan, jotta metsä raikaa. Nyt hän oli jäänyt kotiin äitinsä luo.

Veli ja sisar istuivat rinnakkain sillä kohdalla, josta näköala aukeni laaksoon. Viulu oli Helin vieressä kalliolla, mutta soitto oli unohtunut. Hän kuunteli kosken kehtolaulua, joka hillittynä, unelmaisena kohosi syvyydestä. Virta polveili, kadoten metsän peittoon. Joku kevätvihanta vainio aukeni puiden välistä, joku harmaa lato, joku hakattu raja, ja koulu, ainoa näkyvä asuinrakennus; muuten tuskin voi aavistaa ihmisten läheisyyttä. Kylät kätkeytyivät Kaikukallion vartiomuurien taakse.

He olivat jo kotvan istuneet äänettöminä, katseet uponneina siniharsoiseen maisemaan.

— Ei aurinko tule, — sanoi Heli vihdoin.

— Odota, kohta se näkyy.

Läntisellä ilmanrannalla lengotti tumma pilviryhmä, joka oli kätkenyt valkeuden. Muualla taivas kuulsi puhtaan sinertävänä.

Tapani murenteli käsissään haurasta kiviliuskaa, kallionkolosta nostettua. Heli sormieli suokukan vartta ja katseli hellästi pientä vaaleanpunaista kelloa, joka liian varhain oli auennut, luullen kesän jo tulleen. Mutta yhtaikaa he molemmat huudahtivat: — Katso!

Aurinko sousi esiin kuin kirkas kultainen laiva. Taivas ympärillä oli kimalteleva meri, pilvet saaria ja vieraita mantereita. Se oli yläilmojen satunäky. Mutta maailma alhaallakin näyttäytyi ihmetenhossa. Tummat metsät vilkastuivat valotäpläisiksi. Koulun ikkunat välkkyivät kuin rivi tulikipunoita. Muutos koko luonnossa oli yllättävä ja valtaava.

Kun Tapani ja Heli viimeksi tällaista näkivät, olivat he lapsukaisia. Kaunis kuva oli jäänyt muistiin, mutta kauniimpi kumminkin oli todellisuus.

— Ei ole yö eikä ole päivä, — alkoi Heli pitkän, ihailevan vaitiolon jälkeen.

— On valkea yö, — sanoi Tapani.

Heli ihastui Tapanin lauselmasta. — Niin, ihana, valkea yö!

Oli vaikea saada sanoiksi tunteitansa; hän alkoi laulaa hyräillä:

— "Kesäaurinkos kanssa mä valvonut oon ja viettänyt yötöntä yötä, ja vaipuen vienohon haaveiloon vain katsonut Luojan työtä…"

Heli ajatteli, miten ihanan maailman Luoja oli luonut ja miten ihmeellistä varmaan olikaan tuolla ylhäällä, taivaan kultakartanoissa, jotka hohtivat vielä aurinkoakin armaampina. Juuri hän aikoi sanoa sen veljellensä. Olisi hän muulloin arkaillut, olisi pelännyt, että Tapani hyvin vähän oli kotiutunut noihin kaukaisiin kartanoihin — mutta nyt tuntui niin lämpimältä, aivan kuin sydämet olisivat sykkineet yhteen, aivan kuin he olisivat täysin ymmärtäneet toisiansa…

Silloin Tapani tempautui irti lumoista.

— Ei, haaveilu ei hyödytä mitään. Laula parempaa. "Intoa reimaa", "voimaa, vilppautta", — onhan sitäkin samassa laulussa.

Heli katsoi häneen nuhdellen. Miksi Tapani särki heidän utuisen, auvoisan tunnelmansa? Miksi hän puhuikin niin äänekkäästi, aivan kuin uhalla ajaakseen siskonsa unelmat pois — ja ehkä omansakin?

— Pidätkö minusta, Tapani? — kysyi hän vakavana.

— Sinä Heli et saa ruveta vetisteleväiseksi.

Mutta Heli yhäti katsoi häneen totisin silmin.

— Mikä sinun on, oma veikko? Joskus olet minulle hyvä ja hellä, joskus taas on kuin tekeytyisit toiseksi. Sinä puhut sellaista, että minun korvissani särisee. Mitä pahaa haaveissa on?

— Joka on reipas ja voimakas, se jaksaa kantaa suruja, mutta liian herkkä sydän ei jaksa.

— Eihän meillä ole suruja nyt.

— Eikö? — Tosiaankin Tapanin ääni särähti tai kalskahti.

— En minä tiedä. — Heli kummasteli, mitä veli tarkoitti. — Ei suruja, mutta ikävä minun on ja samalla onnellinen olla.

— Voi voi Heli…

Jos Tapani olisi ollut toisenlainen, olisi Heli mielellänsä kertonut jotakin. Hän olisi kuiskannut kirjoittaneensa runon. Näin se alkoi:

Kuin utukuva on mun ystäväin, kuin unelma hän väikkyy mielessäin, niin suloinen, niin kaukainen kun kesäyönä päivä on, ja saavuttamaton kuin vieno henki kevättuulosen…

Nyt ei hän voinut sitä kertoa Tapanille eikä kellekään, ellei joskus Kyllikki tädille. Tapani olisi vain nauranut ja sanonut pelkäksi tyhmäksi loruksi, koska Heli ei milloinkaan ollut nähnyt sitä ystävää. Mitä siitä? Se oli Helin oma, kaunis salaisuus. Ei, ei hän rohjennut Tapanille ilmaista näitä eikä muita mielikuviansa ja tunteitansa. Paras pitää yksin kaikkityyni.

Olisi Tapanikin puolestansa mielellään avannut ajatuksensa Helille. Toisaalle ne kyllä kulkivat kuin sisaren hiljaiset haaveet.

Hänen sydämellään oli raskas paino. Jotain oli tekeillä; hän aavisti Kyllikin vakavista, peitetyistä sanoista outoja asioita. Mutta mitä, mitä? Sen täytyi koskea tuota heidän elämänsä synkkää varjoa, johon ei kukaan sanoilla kajonnut. Se varjo oli seurannut Tapania varhaisesta asti, siitä asti kuin vanha Pekka kerran pellolla sanoi uudelle rengille: "Ettäkö miksei talossa emäntää ole? Etkö sinä vielä ole kuullut, että 'muni, muni musta kana valkoisen linnun pesään'? Olihan täällä semmoinen. Jätti, hylky, hyvän miehen ja lapsensa ja meni mihin lie mennyt, jollekin ulkomaan herralle. Kyllä oli synti ja häpeä — vaikka hyväksi se näille tuli. Se ihminen oli isännän onnettomuutena, ja nyt on rauha talossa." Pekka ei huomannut poikaa, joka istui kuhilaan takana, ennenkuin oljet kahahtivat; silloin heti keskustelu pysähtyi. Ei Pekka koskaan puhunut lapsille pahaa heidän äidistänsä. Monet muut sen sijaan eivät ymmärtäneet sääliä. Tai ehkä he säälivät ja juuri siksi puhuivatkin. Kauheita ihmisiä! Jos äiti olisi maannut kuolleena haudassa, olisi voinut itkeä ja ikävöidä. Nyt teki mieli vain nyrkkiä puida. Tapanin täytyi vihata sitä, joka oli tehnyt isän onnettomaksi. Ei koko maailmassa hän ketään niin rakastanut kuin isää.

Niin, isää — ja Kyllikki tätiä. Monen monituista kertaa hän jo poikana oli ollut ihan katkera Jumalalle. — Miksi minulla on niin huono äiti? — hän ajatteli. — Miksi Kyllikki täti ei voinut olla minun äitini? Kaikkien on hyvä olla siellä missä Kyllikki täti on. Hänen pitää tulla meille ja aina olla meidän kanssamme.

Tapani oli viisas ja vilkas poika. Hän kuuli, huomasi ja sovitti yhteen paljon asioita. Ennen pitkää, nuorukaisijän kynnyksellä, hän yhtäkkiä tajusi, että isä ja Kyllikki täti olivat toisiansa rakastaneet, mutta nyt tahallaan välttivät kaikkea tapaamista. Jospa hän vain olisi saanut tietää enemmän! Jospa joku olisi hänelle kerinyt auki tuon salaisuuksien vyyhden, jonka lankoja hän itse hapuroiden turhaan yritti selvitellä!

Hän arvasi, ettei Heli tietänyt menneistä tapauksista juuri mitään. Heillä oli ollut äiti — eikä enää ollut. Siinä kaikki. Mielikuva tästä äidistä oli Helin ilo ja ihastus.

Kuinka hän saattoikin olla niin viaton ja tietämätön ja utelematon? Kyllikki kuului hänelle selittäneen, että äiti oli ollut kuin heleä päivänkukka tai kaunis perhonen, joka ei osannut elää kylmässä pohjolassa. Hän oli mennyt etelään ja saanut siellä uuden kodin. Oli surullista, että hän niin lähti pois, mutta lasten piti kumminkin rakastaa häntä, vaikka eivät näkisi milloinkaan eivätkä kuulisi hänestä enempää kuin kaukaisesta sadusta, joka häipyi menneisyyden hämäriin.

Hyvä, armas Kyllikki täti — niin hän puhui Helin tähden. Tapanin silmiä ei mikään kaunistelu sokaissut. Joskus teki mieli armotta repiä rikki Helinkin hämähäkinverkot. Teki mieli olla kova ja häijy ja sitte surra ja itkeä sydämensä sulaksi, käsi siskon kaulaan kiedottuna.

Siinä he istuivat vieritysten. Kumpikin halusi puhua, ja kumpikin vaikeni. He rakastivat toisiansa hyvin hellästi, mutta sydänkätkönsä he peittivät toisiltansa.

Aurinko rupesi kallistumaan metsän rantaa kohti. Ei se täältä näkynyt täyttä yötä. Nyt se souti kultalaivana aavalla, kirkkaalla taivasmerellä; pilvisaaret olivat jääneet taakse, mutta satama jo lähestyi.

— On kai aika mennä kotiin, — sanoi Tapani.

— Joko?

— Etkö näe, aurinko laskee.

He nousivat ja rupesivat kapuamaan alas jyrkkää rinnettä, siitä, mistä oli lyhin, tietön matka, suoraan koskelle. Se oli ollut heidän tapansa entisaikaan, ja nytkin se johtui kuin itsestään. Heli piteli varovaisesti viulua, jonka hän turhaan oli kuljettanut mukaansa. Tapani puheli huomispäivän suunnitelmistansa. Tädin puutarhassa hän tietysti aikoi työskennellä, ja sitte hän oli päättänyt lähteä kasviretkeilylle. Oli juuri paras pajulajien kukinta-aika.

Mutta Heli ei päässyt irti yön tunnelmasta. Hänen mielikuvituksensa loihti milloin keijukaisia kalliokomeroihin ja ritareita metsiin, milloin enkeleitä leijailevien pilvien päärmeille. Kun he ehtivät kosken rannalle, pysähtyi hän.

— On niin kaunista, minä jäisin tänne vielä.

— Ei minua ollenkaan haluta.

— Minä jään yksin — vähäksi ajaksi, Tapani.

Tapani muisti luvanneensa suojella siskoa; mutta totta oli, mitä Kyllikki vakuutti: ei täällä pahantekijöitä kulkenut. Sitäpaitsi he eivät enää olleetkaan vuorella eivätkä metsässä, vaan melkein kotirannassa, oman talon ulottuvilla.

— En minä jätä sinua, — sanoi Tapani kuitenkin.

— Viivy sitte vähän aikaa, vähän vain. Minä soittaisin tuonne kosken kuohuun.

Tapani kiipesi ylemmäksi kivelle; Heli istuutui virran partaalle, virittäen vienon, kaihoisan kansanlaulun sävelmän.

Hän soitti — ja äkkiä kirkaisi. Tapani, joka odotellessaan oli rauhassa tutkinut kiviä, kavahti pystyyn säikähtyneenä, rynnätäksensä avuksi, käsittämättä mitä oli voinut tapahtua. Samassa hän näki Helin vieressä mustalla hunnulla verhotun naisen, ihan kuin maasta kohonneena. Kohta Tapani tyyntyi, mutta ymmärsi hyvin, että Heli oli pelästynyt kesken unelmiansa. Nainen näytti tosiaankin kuin kuoleman haamulta. Hän oli varmaankin tullut Helin takaa, rantatietä pitkin tai metsäpolkua kylästä. Eihän se oikeastaan mikään ihme ollut. Täällä liikkui paljo matkailijoita, varsinkin myöhemmin, juhannuksen aikaan, ja kaikki he tahtoivat nähdä auringon laskua tai nousua vaaralta. Mitä vieras ajattelikaan tyttö hupakosta, joka yöllä soitti viulua kosken kohinassa ja kirkui nähdessään surupukuisen ihmisen?

Tapani oli muutamalla harppauksella rannassa, tervehti kohteliaasti ja kysyi, voisiko hän opastaa jonnekin päin. Heli, tulipunaisin poskin ja häpeillään, sopersi anteeksipyyntöä. Mutta nainen ei saanut huuliltansa sanaakaan, hän vaan katsoi ja katsoi heitä, mielenliikutuksesta väristen.

— Oletteko sairas? — kysyi vihdoin Tapani, jonka mielestä naisen käytös oli varsin omituinen.

— Olen, — hän vastasi. — Matka väsytti minua.

— Saanko kysyä, missä olette asuntoa?

— Minulla ei ole asuntoa. Me myöhästyimme, ja miehet jäivät yöksi torppaan. Jätin tavarani sinne ja lähdin kävelemään.

Yhä oudommalta Tapanista tuntui. Oliko tämä nainen järjissänsä? Alati hän tuijotti heihin molempiin, kysymyksiin vastatessansakin.

— Heli, — sanoi Tapani, kääntyen sisarensa puoleen, — lähde sinä kotiin, varmaan Kyllikki täti jo odottaakin. Minä koetan olla vieraalle avuksi. Ehkä te haluaisitte —

Enempää hän ei ehtinyt. Naisen koko olento oli muuttunut siinä tuokiossa, jolloin Tapani lausui sisarensa nimen. Kiihkeästi hän levitti käsivartensa, ja ennenkuin Heli ja Tapani osasivat mitään ajatella, oli hän yhdellä syleilyllä temmannut heidät rinnoillensa.

— Heli, Tapani, minun lapseni! Tiesinhän sen, tunsinhan teidät heti. Minä olen teidän äitinne.

Jos vuori olisi auennut, jos koski olisi astunut ulos uomastansa, jos metsä olisi ruvennut puhumaan, ei olisi tapahtunut suurempi ihme.

Heli alkoi vapista ja nyyhkyttää. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai ääntäkään huuliltansa, ennenkuin hän voi uskoa, ajatella tai käsittää mitään. Hämmästyksen, pelästyksen ja järkyttävän ilon sekasorrossa hän tarrautui vain yhteen sanaan:

— Äiti, äiti, äiti…

Hän toisteli sitä sanaa kuin kaunista, ihmeellistä säveltä, joka kerran saatettuna kaikumaan ei voi heretä. Hän lepäsi Margitin syleilyssä, irtautumatta. Tapani oli ponnahtanut syrjään, mutta noista molemmista toisista ei kumpikaan edes huomannut sitä.

— Heli, lapseni, rakkaani…

— Minä en ymmärrä, äiti, kuka sinä olet ja mistä sinä tulit… Oletko sinä hän, jota minä olen ikävöinyt? Äiti, ethän mene pois koskaan enää? Ethän koskaan?

Tapanin rinta kohosi ja laski. Hän oli kalpea ja sanaton.

— En eroa sinusta, en. Oi kiitos, Heli, tahdotko olla minun luonani aina?

Margitin ympäriltä hävisi menneisyys ja tulevaisuus. Hän tiesi vain pitävänsä sylissään nuorta ihmisolentoa, joka oli veri hänen verestänsä, jonka kasvoista katsoi hänen oma nuoruuskuvansa ja kuolleen Ilsen kuva. Ja tämä lapsi rakasti häntä, tuntematonta, yksinäistä, rakasti veren vaistolla, sydämen kaipuulla, pyytäen häntä jäämään ainiaaksi!

Miksi hän ei olisi luvannut? Miksi hän ei olisi ottanut vastaan haikertavan rakkausikävänsä tyydykettä, kuten janoinen kuumeisilla huulillansa siemaa lähteen virvoittavaa vettä? Senkötähden, että tämä tyttö oli toisenkin lapsi kuin hänen, — sen miehen, jonka hän, Margit, oli jättänyt? Vai siksikö, ettei vielä ollut ehtinyt Wienistä se takaa-ajava kirje, jota hän oli kauhulla odottanut — kirje, joka lopulta ehkä ei saapuisikaan? Vai rintansako vuoksi, jossa kuoleman pienet kätyrit elinvoimia jäytivät? Ah, kuka muistaisi kuolemaa, kun nuori elämä sylissä sykkii? Kuka muistaisi miestä, jonka itse on hylännyt, tai toista, jonka hylkäystuomiota vapisten vartoaa, niinä autuaina silmänräpäyksinä, jolloin on äidiksi tullut ja painaa armaan lapsen ensi kerran sydämellensä? Nyt juuri, nythän Heli syntyi hänen omaksi lapseksensa…

Mutta mitä Margit ei muistanut, sen muisti kalpea, synkkäkatseinen poika, joka vahvalla kädellään kouristi puunrunkoa, voidaksensa pystyssä pysyä.

— Heli, — sanoi hän äänellä, joka soi vieraalta hänen omissakin korvissansa, — Heli, tule pois!

Margit kohotti päänsä. Kuka puhui? Ah, Tapani, hänen poikansa! Mutta Heli puristi häntä kaulasta yhä kovemmin ja kiihkeämmin.

— Ei, ei, Tapani, en tule, minä olen löytänyt äitini…

Hänen katseensa oli kuin uneksivaisen, ja huulilla suloinen hymyily.

Silloin Tapani päästi kätensä puusta; hän ei tarvinnut tukea enää. — Me menemme nyt heti Kyllikki tädin luo, — sanoi hän varmasti. — Vieras, laskekaa irti Heli!

Säikähtyneenä, neuvotonna Margit koetti irroittaa hänen käsivarsiansa. Se ei onnistunut, ne olivat kuin suonenvetoisessa kouristuksessa. Tytön silmissä oli luonnoton kiilto. Hän ei ollut tavallisessa olotilassaan.

— Mitä te olette tehnyt hänelle? — Tapani tuijotti kauhistuneena Heliä. Sitte hän yhdellä tempaisulla veti hänet puoleensa. — Sisko, älä itke noin! Minä vien sinut kotiin.

Hellästi vaalien hän lähti kuljettamaan nyyhkivää, värisevää tyttöä, suomatta enää sanaa tai katsettakaan yksinäiselle naiselle, joka jäi rannalle seisomaan.

Kun he astuivat ylös koulun mäkeä, nousi aurinko. Heleä, kultainen valo valahti yli maiseman.

Helin itku taukosi. Silmät laajenivat, ja sama onnellinen hymy, jonka Tapani äsken oli nähnyt hänen huulillansa, valaisi taas uneksivia kasvoja.

— Niin, nyt on valkea yö, Tapani, ihana valkea yö, sillä minä löysin äitini… Sano, löysitkö sinäkin?

Tapani käänsi pois päänsä, taistellen liikutustaan vastaan. — Sisko raukkani, sinä olet liian väsynyt. Tule nyt vaan Kyllikki tädin turviin!

Saatuaan Helin sisälle hän edellä riensi naputtamaan Kyllikin ovea. — Täti, ole hyvä, nouse! Minulla on tärkeätä asiaa.

Kyllikki kavahti vuoteestansa ja heitti aamupuvun yllensä. Tapani viittasi hänelle ja kuiskaten kertoi kiireisesti yön yllättävän tapahtuman. Hetken he neuvottelivat. Sitte Tapani jätti Helin Kyllikin hoitoon ja viipymättä palasi ulos. Hänen piti toimittaa isällensä sähkösanoma, nyt heti. Suoraan kylään — siellä tutun talon poika valveille — sitte pikaviesti lähimmälle lennätinasemalle, jonne kylläkin oli matkaa… "Riennä luoksemme. Vieras täällä. Huolehdimme Helin tähden. Tapani." Hän riipaisi sanat nopeasti taskukirjansa lehdelle.

Mutta portille päästyään hän pysähtyi eikä kääntynytkään kylän tielle. Pingoittuneet piirteet lientyivät. Hän hipaisi kädellään silmiänsä.

— Niin yksin hän jäi rannalle… Kuinka hän näytti murheelliselta ja onnettomalta… Hän oli kumminkin minun äitini!

Tapani lähti juoksemaan rinnettä alas.

— Ettei hän vaan olisi horjahtanut koskeen tai nääntynyt metsään… Miten hän löytää tien majatalolle? Minun täytyy mennä opastamaan häntä.

Vaan kun Tapani ehti koskelle, ei siellä ketään näkynyt. Helin viulu vain oli unohtunut kiven kupeelle. Hän etsi, huhuilikin. Kun ei kuulunut muuta vastausta kuin kertaava kaiku kalliosta, hän otti viulun ja lähti hitaasti palaamaan, sydän raskaana.

Raskaat olivat hänen askeleensakin, kun hän kulki kylää kohden, valkean yön muuttuessa valoisaksi aamuksi.