II

KOSKIVENEESSÄ

Ruskea, pitkä ja kaitainen vene kulki virtaa pitkin. Perämies, Topakan Tuomas, piteli vankkaa melaansa, ja hänen poikansa kiskoi airoja. Lastina ei ollut tervaa, vaan kaupunkiin meneviä voipyttyjä ja kankaita, parin isäntämiehen hoteissa kyläkunnan puolesta; lisäksi muuan naapuripitäjän kirkonkylään aikova suutarinperhe sekä Tapani ja Heli Koivu matkatavaroineen.

Rannat olivat ison matkaa näyttäneet jokseenkin yksitoikkoisilta. Töyräät olivat vierinhiekkaiset, paljaat. Ylempänä kasvoi matalaa viidakkoa, tai kesävehmauttaan odotteleva niittymaa ulottui rantaan asti, mutta asumuksia oli vain harvassa, harmaita, köyhännäköisiä.

— Muistatko, — sanoi Heli, — kerran me tästä matkustimme rankkasateessa. Minun oli niin kylmä, että paleltaa vielä, kun ajattelen.

— Se olikin hauska matka, — vastasi Tapani. — Silloin saimme tapella tuulen ja sateen kanssa. Nyt vaan istumme jouten ja annamme päivän paistaa.

— Minkäs nuori herra sateelle ja päivänpaisteelle taitaa? — pisti perämies joukkoon. — Jos sataa niin sataa, jos paistaa niin paistaa. Ei se ole tappelemisessa eikä antamisessa.

— Veljeni vaan tarkoittaa, että tuntui siltä, — kiirehti Heli selittämään. Mutta Tapani naurahti.

— Älkää te sadetta toivotelko, — varoitti Ruoholan isäntä. — Sateella emme olisi lähteneetkään. Kauppatavarat pian olisivat pilaantuneet.

— Teillä on liian vähän öljykangasta. Kyllä kai sateesta selviää, kun tahtoo. Toista, jos koski sattuisi nielemään kaikkityyni.

— Tapani, — kuiskasi Heli.

— Kuuletteko? Jo kohisee.

Suutarin pieni tyttö rupesi itkemään. Vaimo hyssytti ja rauhoitti. Heli etsi laukustansa karamellin ja heitti sen isäntien päiden päällitse kokkapuoleen.

— On niin ihmeellistä tulla koskelle taas, — sanoi hän Tapanille. — Aavistaakohan tuo pikku lapsi jotakin ja pelkää?

— Joutavia! Ethän suinkaan sinä pelkää?

— Minä rukoilen, että Jumala varjelee, — kuiskasi hän hiljaisesti. Välähdys hiipui Tapanin silmästä, ja hän vaikeni.

Rannat muuttuivat rehevämmiksi, viljaviksi tai lehteviksi, vaikka tosin pellot vielä vain hentoa orasta työnsivät ja puut vasta aukoivat nuoria silmujansa. Äyräät kohosivat yhä jyrkempinä. Virralta katsoen täytyi ihmetellä, että kukaan oli voinut kyntää noita vähäisiä peltotilkkuja, joiden vaot näyttivät melkein pystysuorilta viivoilta. Toisaalla pari lehmää etsi kevään ensimmäisiä ruohomättäitä. Ihme, etteivät ne päistikkaa pudonneet virtaan!

Pienet asumukset ylhäällä olivat kuin satukoteja. Niiden ikkunat kimaltelivat iloisesti päivänpaisteessa. Saunan luona rannalla joku nainen askarteli. Mies varusti kalanpyydyksiä.

Kohina yltyi. Jo hyppelivät valkeat vaahtivarsat huimassa leikissä tuolla etäällä. Tuli oli taas syttynyt Tapanin silmään, ja koko olento tuntui terästyvän. Miksi pitikin istua tässä tyhjin toimin? Olisipa päässyt tuonne peräsimeen! Olisipa ollut enemmän jännervoimaa ja kuohujen salaisuudet tiedossa! Voiko ajatella hurjempaa, riemuisampaa leikkiä kuin laskea omin käsin voitokkaana läpi pyörteiden?

Isäntämiehet ja suutari puhelivat keskenään toripäivistä ja työansiosta yhtä innokkaasti kuin maantiellä ruunan rattailla. Vielä ei pauhinakaan keskeyttänyt heitä. Pienen tytön itku oli tauonnut, ja hän katseli ympärillensä suurin, kummastelevin silmin, äidin pitäessä häntä lujemmin helmassansa. Mutta perämies tiukensi otettansa, samalla kuin nuorukainen rupesi lepuuttamaan airoja.

Helin poski oli hiukan kalvakka. Ei hän oikeastaan pelännyt, tuntui vaan niin omituiselta, ikäänkuin seuraavat silmänräpäykset olisivat kätkeneet suuren, jännittävän salaisuuden, jonka odotus värisytti koko olentoa.

Jo oltiin kosken niskalla, jo vetäisivät vaahtoavat kuohut veneen myötänsä, jo kiiti se harjalta harjalle, kultakipinäin karkeloidessa ympärillä auringon hohteessa.

Rannat muuttivat jälleen muotoansa. Metsä tummeni. Ruohorinteiden sijalla kohosivat rosoiset, harmaat kalliot. Pikku tupaset olivat jääneet jo kauvas taakse. Ei näkynyt enää ihmisasuntoja, ainoastaan joku yksinäinen kalasauna kuusikossa.

Helin jännitys oli lauennut. Hän unelmoi. Nuo kuusikot, nuo kallioluolat — mitä satuja ne kätkivätkään? Tuollaisenko pienen tuvan, kalasaunan kaltaisen, hänen sukunsa kantaisä kerran vainovuosina rakensi kotisalolle? Isä oli heille kertonut vanhoja muistotarinoita. Tapani velihän oli tuon kantaisän kaima. Miksi Helin oma nimi ei ollut Elina? Hän rakasti kiihkeästi Elina neitoa, josta tuli vanhan Tapanin pojan vaimo. Isä oli kertonut, että heidän kotirakennuksensa, Lehtoniemi, oli tehty juuri siihen lehtoon, jossa Elina haaveili nuoruutensa kultaunelmia. Vesikivenkin hän oli näyttänyt, jolla Tapani vanhus kannelta soitti. Ehkä Elina oli laulellut samalla kivellä, loiskinut jaloillaan vilpoisessa vedessä ja kuvitellut ystävänsä lähenevän. Ei hänen ystävänsä kaukana ollutkaan, koska se oli Timo, Tapanin poika. Hänellä, Helillä, ei ollut muuta rakasta ystävää kuin veljensä.

Koski soi… Miten se soi? Varmaan urkujen lailla. Tai niinkuin ihmeelliset harput jossakin syvällä. Jospa isä olisikin ostanut hänelle harpun eikä viulua! Itse hän kyllä oli viulua pyytänyt, koska oli kuullut, että äitinsäkin sitä soitti ennen. Miksikähän isä oli tullut niin omituiseksi, kun Heli siitä puhui? Oliko hän muistanut äitiä ja ikävöinyt? Ei Heli ymmärtänyt vielä siihen aikaan harppua pyytää, sillä hän ei ollut harppua kuullutkaan. Mutta nyt —

Aina hän halusi jotakin, aina toivoi, aina kurkottui kaihoten jotakin omistamatonta kohti… Ei, ei varmaan ihaninkaan harppu olisi viihdyttänyt hänen ikävöimistänsä. Entä ystävä? Ehkä hän kerran saa oman ystävän, niinkuin Elina neito. Viulu on sentään paras soittimista, sen voi viedä vesikivelle mukanaan. Isäkin iloitsee eikä enää muista kaipaustansa, kun Heli siinä soittaa. Ja joskus hän soittelee aivan itseksensä, aallot huuhtovat hänen jalkojansa, koivikko humahtaa, ja sieltä astuu esiin hän — nimetön, tuntematon!

Onko Heli onnellinen silloin? —

Hän havahtui äkkiä haaveistansa kohinan hiljetessä, ihmisten alkaessa pakinoida veneessä, nyt kun taas voi toinen toisensa ääntä kuulla. Vasta hän senkin huomasi, että Tapani hänen vierellänsä oli kastunut likomäräksi.

— Siinä saitte, nuori herra, — pilaili Ruoholainen. — Kuka käski pahoja ennustaa. Meidän tavaroillamme ei ole hätää mitään, mutta olisitte itse taitanut tarvita öljytakkia.

— Eikö mitä, kyllä minun ihoni vettä pitää.

— Mutta Tapani, — huolehti Heli, — sinä vilustut. Löikö laine veneeseen?

— En minä ainakaan uimassa käynyt, — hän nauroi, pudistellen hihastansa pisaroita. — Mihin sinun silmäsi jäivät? Hyvä, että ryöppy kasteli minut eikä sinua, sokeripala.

Heli kysyi miehiltä, voitaisiinko poiketa lähimpään taloon, jotta Tapani saisi muuttaa vaatteita. Eikö soutajakin jo ollut ihan väsyksissä? Tekisi kai pieni lepo hyvää?

Nuori mies sanoi pitempiäkin matkoja soutaneensa, eikä Tapani puolestaan tahtonut kuullakaan viivytyksestä vähäisen vesiryöpyn tähden.

— Minä käyn airoihin, — sanoi hän reippaasti. — Häpeä tässä onkin laiskana istua. Kas noin. Nyt ei ole kylmästä pelkoa.

— Jaksaako nuori herra? — tuumi perämies epäilevän näköisenä.

— Minä en olekaan herra, vaan maamies. Tunnin kuluttua pääsemme jo perillekin.

— Karimutkaan asti saatte soutaa, — ratkaisi Tuomas.

— Heli, oletko tyytyväinen? Ellei aurinko minua siksi kuivaa, niin saahan Kyllikki täti nähdä, että olen sama Tapani kuin ennen. Ei hän lapsenakaan hemmotellut minua.

Heli rauhoittui. Hän alkoi muistella, miten mummutäti ja Kyllikki täti entisvuosina ystävällisesti väittelivät holhokkiensa takia. Milloin he lapset olivat aikoneet juosta paljain korvin ja kintaitta ulos lumituiskuun, milloin oli kysymys jyrkän mäen laskemisesta tai pitkästä hiihdosta pakkasessa. Tavallisesti kävi niin, että vanha täti ratkaisi asian: "Karaise poikaa, jos uskallat. Tyttö on liian hento." Niin sai Tapani lähteä, mutta Heli jäi usein ikkunasta katselemaan. Ei ollut ikävää sekään; oikeastaan hän itsekin pelkäsi kylmää, tuiskua ja hurjaa urheilua. Hän istui mielellään jakkaralle Kyllikki tädin jalkain juureen, painoi päänsä hänen polvellensa ja pyysi tarinoita.

Kyllikki täti sanoi, ettei hän osannut oikeita satuja; niitä Heli itse löysi metsästä ja kosken rannalta paljon helpommin kuin täti muistinsa komeroista. Sen sijaan hän kertoi paljon sellaista, mikä oli totta ja kumminkin yhtä kaunista kuin kauneimmat sadut. Ja Heli kuunteli sykkivin sydämin, koko lapsensielunsa hartaudella.

Niinä hiljaisina hetkinä Heli oppi rakastamaan raamatun kertomuksia. Rebekka ja Raakel, Joosef ja Samuel tulivat hänen tutuiksi, hyviksi ystäviksensä. Mutta korkealla heidän yläpuolellaan säteili Jeesuksen kuva, hänen, joka oli Heliä rakastanut kuolemaan saakka.

Kun sitte Tapani reippaana ja punaposkisena palasi retkiltänsä, tuntui Helistä, että veli oli jäänyt vähemmälle osalle. Se täytyi korvata hänelle. Koko illan Heli kertoi ja kertoi.

Joskus iltahetkinä he istuivat yhdessä kaikki neljä. Mummutäti ja Kyllikki tiesivät vielä eräänlaisia tosia tarinoita, jotka innostuttivat Heliä melkein yhtä paljon kuin raamatun kertomukset ja Tapania enemmän kuin hänen pyryretkensä kuusikossa.

He tarinoivat vanhoja muistoja.

Niin teki mielellään isäkin hämyhetkinä kotona, mutta hän kertoi enimmäkseen oikein vanhoista ajoista, ei itsestänsä milloinkaan. Vasta Hirvasmäellä lapset oppivat tuntemaan isänsä lapsuuden ja nuoruuden.

Kuinka kauniisti Kyllikki täti kertoikin siitä! Isä oli ollut hellä ja tunteellinen, ahkera ja etevä, ja niin hyvä toveri, ettei toista parempaa. Aina he olivat olleet yksissä, hän ja Kyllikki, ystävyksinä leikissä ja työssä.

Kerran Tapani oli äkkiarvaamatta keskeyttänyt, virkkaen: "Miksi isä ei nainut sinua, Kyllikki täti? Miksi hän nai sen vieraan, joka meni pois Saksaan?"

Ja Heli muisti huudahtaneensa: "Tietysti siksi, että se oli meidän äitimme!"

Mutta Kyllikki täti vaan suuteli heitä, ja siitä päivästä alkaen hän rupesi kertomaan heidän äidistänsä. Oli isäkin kertonut hänestä jo heidän lapsuusvuosinansa, mutta sellaisella epämääräisellä tavalla, että kuva jäi kuin usvan peittoon. Iltarukouksissansa he säännöllisesti pyysivät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä, mummutätiä ja Kyllikki tätiä, kunnes sitte myöhemmin Tapani jätti äidin pois. "En tunne häntä", selitti hän Helille. Se oli totta, ei Helikään tuntenut.

Kyllikkiä hän sai kiittää siitä äitinsä kuvasta, joka asustui hänen sydämeensä. Se kuva oli runoa, satua, säveliä, aamun ihmeellistä hohdetta. Äiti oli ollut viehättävä lapsi ja ihana nainen. Heli pani pitsipukuisen nukkensa nimeksi "Hieno-Vieno" ja kuvitteli, että sellainen oli hänen äitinsä.

Tapani, joka hehkuvin mielin kuunteli kertomuksia sukunsa menneisyydestä ja isänsä lapsuudesta, hiipi pois, kun tuli puhe hänen äidistänsä. Eikä hän myöhemminkään sitä ainetta tahtonut kosketella.

Vanha Kotirannan täti oli molemmille lapsille rakas. Hän oli heitä hoivannut, kun he olivat pieniä; mutta ihmeellistä kyllä, he eivät milloinkaan häntä asettaneet äidin tilalle lapsellisissa ajatuksissansa ja tunteissansa. Itsestään he olivat ruvenneet häntä sanomaan "mummutädiksi", ja se nimitys oli yhä säilynyt. Kyllikkiin oli suhde toisenlainen, aivan erikoinen. Jos joku olisi kysynyt, mitä hän oli heille, eivät he olisi osanneet selittää, ei Heli ainakaan. He olivat häneen kiintyneet samantapaisin hellin tuntein kuin isäänsä ja ihailivat häntä rajattomasti. Kuusi eron vuotta, koko kouluaika Helsingissä ja viimeinen vuosi kotona, ei ollut voinut lapsuuden lujia siteitä löyhentää. Kirjeitä he olivat vaihtaneet kaiken aikaa.

Kuinka hauska ja toivottu olikaan tämä matka, joka vei heidät taas yhteen! Se oli Tapanin ja Helin ensimmäinen pitkä retki ominpäin, joten siis itse matkustamisellakin oli suuri viehätyksensä. Mutta perille pääseminen oli pääasia. Hirvasmäellä oli rakkauden avosyli odottamassa, aivan niinkuin kotona. Heli toivoi, että olisi voinut yhdistää kodin ja Hirvasmäen, kaiken rakkahimman samaan paikkaan. Ellei seutuja ja asuntoja, niin ainakin asukkaat.

— Kunpa isäkin olisi mukana, — sanoi hän ajatustensa jatkoksi Tapanille.

Tapani oli ollut vilkkaassa puhelussa venemiesten ja isäntien kanssa. Suutarin perhe valmistautui nousemaan maihin, sillä kirkonkylästä torni jo näkyi. Oli kuljettu rauhaisaa suvantoa, ja Tapani oli tehnyt tehtävänsä moitteettomasti, vaikka kyllä käsivarsissa tuntui. Perämiehen käskystä hän juuri luovutti airot vakinaiselle soutajalle ja istuutui tuhdolle Helin viereen.

— Mitä? — kysyi hän. Heli toisti sanansa ja veli nyökkäsi päätänsä. Mutta sitte hän sanoi painavasti ja lyhyeen:

— Ei isä tule, ei hän tahdo.

Vene suuntasi laituriin. Heli antoi vielä karamellin "kiltille pikku tytölle", joka koskesta lähtien ei enää itkenyt, ja tasasi loput namusensa muille matkatovereille. Topakan Tuomas kiitti naurahtaen. Eivät ne herrain lasten herkut hänelle juuri miltään maistuneet, mutta kumminkin hänen tuli mielihyvä. Sai niitä joskus sellaisiakin neitejä kuljetella, jotka tuskin näyttivät erottavan perämiestä ja melaa toisistaan.

— Oletteko te Hirvasmäen opettajattaren sukulaisia, koska sinne menette? — kysyi hän.

— Emme ole, tuttavan lapsia vaan.

— Ajattelin, kun hänkin on kaikille ystävällinen ihminen.

Se tuli yksinkertaisesti ja suorasukaisesti, ja Helin mieli läikähti yhtä iloiseksi kuin äsken Topakan Tuomaan.

Tapani kiirehti kysymään: — Kuinka te tunnette opettajattaren?

— Vai en minä tuntisi. Hän laulaa kuin lukkari ja puhuu kuin pappi. Meidän kamarissa hän oli yötäkin, kun kävi esitelmää pitämässä. Ja liikun minäkin täällä Hirvasmäen tienoilla harva se viikko näin avoveden aikana. Aina hän kutsuu sisälle, jos minä vieraita tuon koulun rantaan.

Suutarin väki oli suoriutunut maihin, ja vene kääntyi jo taas matkaansa jatkamaan. Seutu tuntui yhä tutummalta. Nuoret katselivat ympärillensä vilkkaalla mielenkiinnolla.

— Tuossa, Tapani, tuolla niemellä me olimme kerran huviretkellä koko koulu! Tätikin rakensi mukana lumilinnaa.

— Minä muistan aivan hyvin, että Mattilan renki ampui jäniksen tästä vasemmalta.

— Ja minä kotona itkin, kun sinä kerroit.

— Tiedätkös, ei se minustakaan ollut hauskaa.

— Nyt näkyy Kaikukallio. Oi, ajattele, kun taas saamme kiivetä sinne! Tahtoisin vielä kerran nähdä revontulet, koko taivaan leiskuvan ja leimuavan. Sen sijaan katselemme kesäyön aurinkoa juhannuksena.

— Kotikosken kohina kuuluu!

He olivat niin riemuissaan, että silmät loistivat ja posket hehkuivat.

"Kotikoskea", vaikka se pienikin oli, ei yleensä laskettu tavallisilla veneillä. Vain ylämaasta tulevat koskiveneet siitä keveästi liukuivat alas. Paikkakuntalaisten venevalkamat olivat kosken kummallakin puolella.

Nyt — nyt soi tervetuliaisina oman kosken hilpeä helske. Ei se ole mahtavaa pauhua kuten suuren kosken pyörteiden ääni. Ei pelota, ei jännitä, ei sytytä kiihkoon. Se vain pulppuaa toivorikkaana, ilontäyteisenä.

Muutamissa hetkissä vene on halkaissut pienet, vilkkaat vaahtilaineet. Joki polvehtii, käännytään mutkasta. Tuolla, tuolla rinteellä tuttu koulu, keltaiseksi maalattu, valkeine pielineen! Ja alhaalla laiturilla — kas, mummutätikin — ja Kyllikki täti, tietysti Kyllikki täti! Nenäliinat liehuivat molemmin puolin. Laskettiin laituriin. Ei Tapani muistanut ajatella, vieläkö hän oli märkä vai joko aurinko ehti kuivata. Helikin heitti tavarat, ja molemmat hyppäsivät notkeasti maihin, jo ennenkuin vene oli kiinnitetty. Ensin edes yksi syleily ja tervehdys, sitte he ottivat vastaan matkakapineensa, maksoivat, kiittivät ja kätellen jättivät hyvästinsä koko veneseurueelle.

— Eikö koululle sopisi poiketa? — kysyi opettajatar ystävällisesti kehoitellen. Mutta Tuomaalla ja isännillä ei ollut aikaa; vain soutajan naama hiukan venyi, sillä kuppi kuumaa olisi maistunut hyvältä. Hän sai paremman tyydytyksen. Isä istui airoihin, ja koska isännät olivat maksaneet kuljettajalle, voivat he rauhassa pistää tupakaksi. Nuorukainen pääsi siis perään kunniapaikalle.

Mutta laiturilta neljä onnellista ihmistä astui ylös rantarinnettä. Vanhus oli käynyt kumaraksi ja ikäänkuin supistunut kokoon; silmistä kumminkin vilkkui entinen pirteys ja lempeys. Kyllikki tädissä Tapani ja Heli eivät huomanneet mitään erikoista muutosta. Yhtä sorja oli vartalo, yhtä joustavat askeleet, yhtä runsas ruskea tukka ja iloiset silmät. Kuka voi uskoa, että hän oli neljäkymmentä täyttänyt?

— Sinä suuri, pitkä poika! — ihmetteli Kyllikki. — Ja sinä Heli — melkein kuin äitisi nuorena.

— Lapsina lähditte ja aikuisina palaatte. Vuodet vierivät nopeaan, — sanoi vanha täti.

— Pääasia, että taas olemme yhdessä, — virkkoi Tapani reippaasti.

Heli ei voinut olla toistamatta ajatustaan: kunpa isäkin olisi kanssamme! Mutta hän ei sitä lausunut ääneen. Tapanin oudolta kajahtava vastaus pani hänet aavistelemaan ja arvelemaan: — Miksi isä ei tule? Miksi ei hän tahdo?