V. UKKOSEN LAULU

1.

Korkeammalle kotka tul' yön pimeässä, äänettömässä; tuntui se tuskaisalle.

»Jääneet on loitos maan rajat multa, ja kunne kuljen, en tunne; kolkko nyt alkavi koitos.

Lumous outo sitoa siipeni pyytää, mieleni hyytää niinkuni kuoleman nouto.

Lennän mä yksin välillä maan ja taivaan; rauha, min raivaan, vaanii jo väijytyksin.

Yön syli ankee, kuoleman tuo kuvajainen, vartoo nyt vainen, voima jos lentäjän lankee.

Tieltä en tältä palata enää mä saata; kammoon jo maata: siintää se synkeältä.

Tähdet ei mua silmäile viestejä virkkain katsehin kirkkain, vaan kuni voitettua.

Yön syli aava, ystävä ootko ainoin vaipuvan vainoin? Min sijan sult' oon saava?»

»Ylemmä lennä, lähtenyt lentämähän! Vaaraa on vähän katsomahan sitä mennä.

Jos liki liekin, tyyneksi sen sä taiot, elää jos aiot, kohtalot kuinka viekin.»

Kohota koki kotka, mut tuskin eestyi, vain vähän seestyi mielensä, tohtiva toki.

Oli kuin aine poiss' olis alta siipein; herpas ne hiipein sähköjen lekkuva laine.

2.

Äkkiä näki eessä se oudon haameen, katsoa kaameen. Kotkalta vaipui jo väki.

Salama näytti kasvoja jättien, vailla vertaa: ne lailla vuorien taivaan täytti.

Eess' oli päitä kahdeksan, yhtä monta liikkumatonta takana tuijotti näitä,

Kehäks ne yhtyi, kehäksi valtavaksi, yön-urakaksi, jos läpilentohon ryhtyi.

Kalvaina hohti kasvot, ja silmistä taajat lens' tulivaajat vastaisen silmiä kohti.

Etäällä yllä kotkan ne halk' kehän kiiti; tämä jo liiti vauhdilla viivytetyllä.

Ukkosen kumu kierteli korkealta, yltä ja alta huumaava vastasi humu.

Maahan se asti syöksi ja pauhuin palas, jättien salas sanat ne saentavasti.

Väristen kuuli kotka ne kulkeviksi, selitti siksi tuhoks, min tulevan luuli.

3.

Ääni soi vennon: »Pyrkijä, pysähdy, tiedä, mihin vois viedä harhaus liian lennon!

Ylhäällä tuolla riehuvat ilmat raivoin; vaajat ne vaivoin välttävi, ken voi kuolla.

Mut jos on näiden sanoista sulla selko, ei ole pelko uhkasta ukkossäiden:

ukkosen taitse kaukaiset kentät tapaat, varjoista vapaat. Tuhout tietoa paitse.»

»Tuonahan tiellä vaaroja eteeni aukes; kaikki ne raukes, ei nämä kulkua kiellä.»

Salaman taasen ens' jätin katse linkos, toiseen se sinkos silmähän loistokkaasen.

»Mitä se haasti? »Vait oli.» — »Totta tiesit, kohota siesit vaaksasen vaarakkaasti.»

Leimaus läksi. »Sana sen selväksi kysy!» »Perilläs pysy!» »Auki on ylähämmäksi.»

Salama lensi. »Mitä se tahtoi?» — »Tätä: jäävät sä jätä!» Ylemmäs kotka ensi.

Mut tiheämmin salamat valaisi yötä, ja sitä myötä soi jyly synkeämmin.

Lens' valovaaja: »Kumpikin valita koita!» Yks salamoita: »Suunnita, niin olet saaja.»

Välähti kerran: »Täys tuli täyden tiellä.» Välähti vielä: »Jatkaen teet teon verran.»

4.

»Seitsemän sanoit sanaa; jos selitetyksi saa yhä yksi, omas on maa, mihin anoit.

Jättää on valta, sillä jo tuonne sa tulet; kauemmas kulet, jos sanan saat salamalta.»

»Sain sanat noiden, puolin en antau aartein.» Kotka jo kaartein kohdalla lens' salamoiden.

Salama kiiti taas, oli kotka eessä; salama seessä läpi sen silmien liiti.

»Nyt mikä sana saalihiks sinulle koitui?» »Ken sokeoitui, taivon on taluttamana.»

»Mene nyt, minne mielit jo riemus mailla!» Silmien vailla valoa kaipaa en sinne.»

Siipensä sulki kotka ja toisaanne tästä pyörryttävästä korkeudesta jo kulki.

Lävitse pilven syöksi se vuoren rintaan, loi punan pintaan sen karun kalliokilven.

Tää oli retki kotkan, mi nähdä koitti maan, joka voitti aavimmat aatoksetki.

Ylhäällä yhä taivahan tähdet palaa; tietonsa salaa kaartuva kaikkeus pyhä.