I. KOTKAN LAULU

1.

Valtava vuori maan ikijuurista nousi; sineä sousi yllä sen kotka nuori.

Syysvärit väikkyi, punersi puiden kulta, lainehet tulta laskevan päivän läikkyi.

Kaukaista kohti käyväksi näytti lento. Määrä mi vento ylemmäs yhäti johti?

Kulkunsa kiinti tähtien maille kotka, tähtien, jotka kutsuen yllä sen siinti.

Kerta se tähtein kuunteli kuiskinnasta: »Maas olet vasta löytävä luoksemme lähtein.»

»Totta on sana, minkä mä teiltä kuulin; itsekin luulin tuot' elon vainoamana.

Mutt' ikivoimat sinne mun vasta vienee, käyty kun lienee määräni maan mataloimat.»

2.

»Milloin sa itse mielit, jo tänne tulet, kaikkein jos kulet vaarojen vartomitse.

Pelkosi torju, toiveitten maisten tuoma! Taivahan suoma ei tuki haivu ja horju.

Mut menos heitä, päästä jos pelost' et saata: lempien maata kestä et taivahan teitä.»

»Pelost' en tiedä, maata en mainita soisi. Tuhoonko voisi taivahan taival viedä?

Jos väsyn, hetki kuoloni silloin on seessä, mut se on eessä, kuink' elon kulkikin retki.

Nyt tahi vinhan päättyissä päiväini luvun, sama se; suvun suurien saavutinhan.

Perille pääsen määrähän aina tähän: yrittämähän menin, ja maine jää sen.»

3.

Luoveja luoden kohos se kotkien lailla, kahleita vailla katseensa kaarrella suoden.

Näki se allaan vuorensa; jonka lehtoon aurinko ehtoon loi palon purppurallaan.

Eessä sen hajos ulappa saaria saartain, kunnes se kaartain taivahan kantehen kajos.

Toisella puolla metsä ol' lakeaks mennen; monesti ennen saalista samos se tuolla.

Sivulla saloin tasanko aava alkoi; järvet sen halkoi, puuntivat täplät taloin.

Laa'an ol' laita vuorien piirittämä; kauimmat nämä kotkan ol' aluemaita.

Nähdä ol' uudet mannerten muodot noiden, uunn' ulapoiden rusotti rannattuudet.

4.

Kotkan jo rintaan rajuna riemu heräs, katsehen teräs kajasti kaihoamistaan

»On toki täällä oloni väljä ja vapaa! Täällä en tapaa pienuutta pintojen päällä.

Estett' en kohtaa, auttajan ainoastaan: ilman, mi vastaan väreillen heljänä hohtaa.

Tääll' ylähällä itseni olla saan ma: jättäen maan ma sen ja'an silmäämällä.

Meri jo toinen tasangon takaa päilyy, yllä sen häilyy autere aurinkoinen.

Rajalta ruskoin saarekas siintää aukee, rannatta raukee, kuin se min onneksi uskoin.

Toisaalla tumma vuorien vartio nukkuu, hämyhyn hukkuu salojen sankkuus summa.»

5.

Himmeäks heittyi meren ja maan jo piiri, kaistaksi kiiri päivä, ja yöhön peittyi.

Siintivät sumut keskeltä öisen häivän, kaukaiset päivän hiljentyneet oli humut.

Tähysi tuosta kotka jo taivahalle, helottavalle ruskojen viime vuosta.

Kuvasti vesiin kulkue pilvipilkkuin, väleistä vilkkuin kuulsivat tähdet esiin.

Oudon ol' lainen monenkin tuike tähden, maasta mi nähden tuttu ol' uskouvainen.

Kirkkahammilta näytti ne nyt ja kuni katoova uni katsoa kaukaisilta.

Kotka ol' yksin keskellä öistä aavaa, autioks saavaa pimeän piirityksin.

6.

Mietettä monta mielehen matka jo johti, kulkeva kohti tienoota tuntematonta.

»Toiveita takaa ajat sa turhan vuoksi; tähtien luoksi ei halu vie vain vakaa.

Olosi oman heitit ja heimos suojan; maan, tukes tuojan, hylkäsit harhattoman.

Salosi laajat sinulta sinne jäivät; päättää nyt päivät siellä sun saaliisi saajat:

Etsimäs elon aikanas saisit sa aivan välttäen vaivan: hengeksi muuttuisit helon.

Taivahan tähdet tylyinä tuolla loistaa, katseensa toistaa: turhaan sa luoksemme lähdet.

Pakene, palaa, häpeäs yöhön haihda, tienohos vaihda toisehen, sinut mi salaa!»

7.

Silloinpa säikkyi kotka jo itseänsä; sydämessänsä taas tuli lumottu läikkyi.

»Itse mä aloin kulkea tietä tätä; en sitä jätä käskystä vierasten valoin.

Sisinpä selon antavi aina parhaan, kuljenko harhaan, ikuisen luoma elon.

Ei elo pyhä horjuen omaansa eitä; käy elon teitä, ken yleneepi yhä.

Tääll' elon täyden etenen välkkyvuota; työläs ois tuota tavata tannerta käyden.

Pisara ainoo sen ikivoiman veestä estää jo eestä kaiken, mi vaarana vainoo.

Tietäsi jatka! Suuri ei määrä se oisi, suoda min voisi vaaraton, maineeton matka.»