III. TUULIEN LAULU

1.

Ylemmäs aina kohosi kotka, ja jäivät pilvien häivät alle sen hohdokkaina.

Kauan se sieltä siintoa silmäsi noiden, jääminen joiden turvaista tuotti mieltä.

Valkeena väikkyi pilvien pintava tanner, murheeton manner, kuun kajo lomitse läikkyi.

Keijut ne kiiti linnoja luoden ja pyörtäin, vuoria vyörtäin, pihoja pitkiä liiti.

Mutta miks häätyi hattarat himmeäksi? Hajan ne läksi, tuuli kun puuskiksi päätyi.

Kauas ne heittyi taivahan rantaan ja siellä juovana vielä siinti ja painui ja peittyi.

2.

»Oisinpa mennyt tuon utumaan asujaksi, vajottavaksi tuntea saisin ma sen nyt.

Majani, vasta vielä mi hohti hopein, hetkin jo nopein tuult' oli oikukasta.

Mutt' yhä säilyy allani maa tuo vankka, seisoo sen sankka metsä, ja meri sen päilyy.

Entisnä yllä taivaankin siintää talot; virkkaa sen valot: tää olo kestävi kyllä.

Turvansa takaa maa sekä taivaan tarha; hohtava harha välill' on vähiten vakaa.

Maan jätin, taivaan kuljen nyt kenttien puoleen; horjua huoleen välille-väistyjä sai vaan».

3.

Mut mikä vastaan piilosta pimeän hiipi? Miksikä siipi syrjäysi soudannastaan?

Siihenkin tarttui tuulisen pyörre, ja toinen, myrskyvän moinen, vastassa valliksi varttui.

Kotka kun koitti kohota tuulen tieltä, sijahan sieltä syöksähti uus ja sen voitti.

Samos se suuntaa minkä ne milloin sääsi; eemmä jos pääsi, sai se jo matkansa muuntaa.

Mutta se keksi vuorot jo tuulispäiden. »Varassa näiden kohoan koitteheksi!»

Kohota soi sen tuuli, mi tielle vaihtui, ja kun se haihtui, tuen se etsi toisen.

4.

Ylemmäs ehtein sävelen kotka kuuli, tuulta kun tuuli kiidätti karkelehtein.

Esihin kiisti Pohjasta puskuripäinen ahava jäinen; toisilta vuoron se riisti:

»Lait olon; elon lausuvi vaara ja taisto, sill' elon vaisto varttuvi varassa pelon.

Taistajan kalpa kaikk' uras auki raivaa; hautasi kaivaa vain ase työnuron halpa.

Viimeisnä jääpi taiston ken tantereelle? Väkevin, eelle joukon mi jännittääpi.

Valmisna voimas aina sa säilytä huolin, oo joka puolin ain' oma vartioimas!»

5.

Hetken ol' aikaa tuulien rajalla rauha, siks kunis lauha Etelä alkoi kaikaa:

»Vain tuho tulla saattavi tuhoamitse; täys elä itse elo, ja on se sulla.

Yhteist' on suoma sen, ja se kaikille riittää. Omakses liittää sen side lemmen luoma.

Syömmet ken taikoo, voimatkin valloittaapi, tehdyksi saapi avulla muiden, mit' aikoo.

Saa yli senki, ottaen ainoastaan voiman sen vastaan, elon mi kaiken on henki.»

Vaimeni vaille Etelän laulu, ja kulki viemään se julki viestinsä muille maille.

6.

Soi Itä aava: »Voima ei valtaa anna, ei sitä kanna, kellä on hellänä haava.

Valta on hällä, ken sen on saanut kerran; hahmo on herran myös hänet hyväksyvällä.

Kellä on valta, hällä on kaikk' elon hyvä, myös ylettyvä sille, ken käskevi alta.

Miks elän, jollen sen hyvän saadakseni? vähimmän meni voimia alaisna ollen.

Emme me tiedä, ylimmät ohjat sai ken. Sama se: kaiken perille voi hän viedä.

Muotojen muuttuin elämä eloa ohjaa. Nää kun et pohjaa, hallitse pintahan puuttuin!»

7.

Väistyä vuoro Idänkin oli jo tieltä, korskan kun kieltä kaiutti Lännen kuoro:

»Kenen on valta, ken osan pitävi parhaan? Ken älys varhaan käskeä korkealta.

Yks la'in lukee, täyttäjiks jäävät toiset, myös samanmoiset, häntä he hartaina tukee.

Helppo on saada kaikkensa toisen takaa, oikein mi jakaa, käskijän käill' ei kaada.

Taistaa on suotta, turha on tunteita näyttää, tahtoja täyttää. Oikeutes ota tuotta!

Virtaapi sille jokainen voima, mi taasen virtauttaa sen oikeille ottajille.»

8.

Toistaen tuuli näin säveleitään soitti; kohota koitti kotka: se kyllin jo kuuli.

Lohdun ei mieltä löynnyt se virsistä viimain; tuskaisten tiimain kätkeä koitti ne kieltä.

»Voima on täällä valtias muotoja vaihtain, ain' oman kaihtain edun, mi päättävi päällä.

Taistojen tautta jätin mä maan, ja vähän mielin mä tähän taistohon, min tulin kautta.

Mulla on kaipuu olohon, aina mi pysyis, joka ei kysyis, voittaako ken vai vaipuu.

Rauhan ne majat löydän mä tähtein luota; tuikkivat tuota katseet sen kangastajat.»

9.

Tähtien luona ei la'it alavat auta, joiden on rauta. kalvalle niinkuni kuona.

Väkevä lienet: ain' näet väkevämpäsi; murskaa sen käsi, voimas jos vastahan vienet.

Lempehen luotat? Tunteiden tohdit varaan? Lempijäs paraan, itseskin, pettävän vuotat.

Mahtajan mieleen luotat sä häilyvähän? Väistää hän vähän kortta, mi sattuvi tielleen.

Käskettävihin luotat? Ne häntä kuulee, min lujaks luulee, myöntyvät vaikka mihin.

Heikkoja ovat la'eiksi lumetten luojat; suopi ne suojat vain koetuttaen kovat.»

10.

»La'in on laki mahtaja tähtien mailla, yhdellä lailla maassa jos hoivaa sen haki:

'Min ko'it ikään, oikeas tehdä koita!' Varmaa ei voita sääntöä voima mikään.

Älkösi muille tunteita tuhlaa, saaden haudalles paaden! Varoen ja'a valituille!

Mut varo vasta, orjaksi ettet heity! Työsi ei eity sinua suojaamasta.

Ja jos sa palat käskijäks toisten tulla, orjaelulla itsesi iestyä alat.

Mutta jos täytät tuon la'in vuossata-satain, tähtien ratain riemua rientäen näytät.»