II. PILVIEN LAULU

1.

Vaipunut valtaan aatosten äkkiä keksi työntyeheksi eteensä pilven paltaan.

Hohtehen heljän loi tähän kuu, min kaari nous kuni saari siinnosta aavan seljän.

Maakin jo hohti hopeissa utuisten huntuin, kotkasta tuntuin kohonnehelta kohti.

Puhkoen taajat pilvien vyöt se kiiti, yllä jo liiti, harveni lyönnit laajat.

Näki se eessä tienohon tasangon laisen, huikaisevaisen kuutamon kimmelteessä.

Katseen se täytti, leviten eteen ja taaksi, toiseksi maaksi keveän kirkkaaksi näytti.

Heleärinnat kohosi kumpuin kuvat, hahmoutuvat niinkuni valkeet linnat.

Niiss' oli ylväät muurien, seinien sarjat, teräväharjat tornit ja portit ja pylväät.

Pilvistä toiset vuoriksi nous, ja ol' lomat kattehettomat merien mustien moiset.

Kotvasen vainen katsetta kaikki ne kiehtoi: lakeaks liehtoi tuuli ne nousevainen.

Väistyi ja vajos linnat ja muurit muhkeet; yhtä jo uhkeet toisaalla hohti ja hajos.

Tienoossa tässä kaikk' elon täyttämäks tuntui, vaikka se untui levossa äänettömässä.

2.

Sokaisevalta kirkkaus kuulti jo silmiin, kun kohos ilmiin kuu ehyt aaltojen alta.

Kotka jo näki liikkuvan pilvien lomain: siell' luvuttomain keijujen kisasi väki.

Oli ne laiset utuisten valkopilvein, valohon vilvein väikkehin vajoavaiset.

Toimessa, työssä kaikk' oli uurastaen, taivahan laen pitäen pilvivyössä.

Taivahan aavat maisemat nuo sopusuhtaan luovat he, puhtaan itsensä siinnoks ne saavat.

Miltä me kohtaa vain sitä silmäämme, sieltä ikuista kieltä nuo näyt mielehen johtaa.

Maalle he antaa valot, ne varjoon kääntää, sateet he sääntää, ohjia elon he kantaa.

Katseilta maisten. itse he loitos lymyy, hohteena hymyy kisojen kimaltavaisten.

Rintaas he luovat kaipuun kauemmaksi, ahdistavaksi tuntea maan sun suovat.

3.

Parvet jo keijuin piiritti kotkan ja kulki luo ja sen sulki keskeensä kehänä leijuin.

»Ken olet? Vielä nähty ei täällä sun laista. Taivahan maista ootko vai sinne tiellä?

Ootko sa tuoja viestien, joit' ei suulla keijujen kuulla sanele taivaan Luoja?»

»Saalistamasta vuorelta tulen, mi laitaa maan-meren aitaa; tähtihin tähtään vasta.

Suottapa soisin airueks taivaan tulla: samoelulla usmihin eksyä voisin.»

»Tähtihin koitat? Kovahan kyllyit maahan? Toiveittes taahan määräs jo täälläkin voitat.

Nää helopinnat oisi sun omasi vailla äärtä, ja la'illa vuorien sull' olis linnat.

Itsesi anna hahmoomme hohtoutua! Taivohon sua ei sulat kerkeemmin kanna.

Etäällä maiset tääll' olis luotasi huolet, etäällä nuolet taivahan tuhoavaiset.

Voisi et ikään kyltyä elohon, jota vangiks ei ota kahle ja kaava mikään.

Rusottavaisna kun itä huomenin hohtais katsees se kohtais alati auvommaisna.

Vain tämän maineen tähtien tavoitus takais: osaasi jakais ei moni lapsi aineen.»

4.

»Riemun on maata kaikki nyt katsellani, kirkasta ani; silti en jäädä saata.

Maast' olen, määrää koskettavaa käyn kohti; tieltä ken tohti väistyä, kulki väärää.

Täälläkin lienee valita vaaroja mulla; tyyntä ei tulla taida, jos minne vienee.»

»Mietit jos milloin pitkiksi taivahan teitä, muistaos meitä, impiä ilman, silloin!

Silloin jo maalis etsimäs kyllin täytit, voimas kun käytit siihen, ja vaihtui vaalis.

Määräs on siellä, minne sä taidat tulla. Kun se on sulla, kangastus katseeltas kiellä!»

»Ah, ma jo soisin uupua tielläni, että sen sitehettä teiksi mä tulla voisin.»

Kohoavaksi kiihtyi jo kotkan souto; näky ol' outo keijuinkin katselemaksi.

Kohos se, kerta kadoten katsehilta sineen, min silta tähtinen mittoi merta.