KORVEN KOSTO

Asui Urtti takamailla Kalmunjärven rantamalla, vuori heitti synkän varjon, esti päivän paistamasta päivänkukkaa ikkunalla.

Kaukaa oli taimi tuotu, vaimo nuori, kylän kukka, Marja kammoi korven yötä, missä hirmun huuhka huhui, missä kiersi harmaa hukka.

Kannot, kivet kiskoi Urtti, pellot kuokki korven laitaan, mustaan veteen verkot laski, rämeen rannat, korvet kaikki kiersi pitkin riistamaitaan.

Jylhän järven tuolla puolen asui Tuura naapurina, usein yhdess' ystävinä sovinnossa soutelivat, useammin puhkes kina.

Puhui Tuura mielin kielin, katsoi usein Urtin naista, mykkä oli Urtin mieli, mutta lämmin, syvä silmä, kun hän auttoi armahaista.

Kerran miehet korpeen hiihti, puissa kiilsi kirkas kuura, vaaran laen lumi väikkyi, karhunpesää miehet kiersi, uuras Urtti, tyhjä Tuura.

Syöksyi karhu pesästänsä, astui kantapäälle suksen, liikkumaan ei päässyt Urtti, karhu kahmi kämmenellä, alkoi korven kamppauksen.

»Heitä luoti karhun kylkeen, — sattuis minuun, älä huoli, täss' ei auta, — jos ma kaadun, saata sana vaimolleni: karhun kitaan Urtti kuoli!"

Vilhui Tuuran viekas silmä, valkeaisen vaimon muisti, jota toivoi toivotonna, hurja riemu rinnan täytti, suksillaan hän notkoon luisti.

Kamppas Urtti karhun kanssa murroksessa korvensuussa, työnsi karhun kitaan nyrkin, karhu repi, raastoi kasvot, hohti haava otsaluussa.

Katsoi Urtti kaatuneena tähtitaivasta ja vuorta, kaukaa nousi harmaa sauhu oman pirtin räppänästä, mietti kylän kukkaa nuorta.

Tuura hiihti hämärissä, astui kotaan, missä Marja uneksuen katsoi korpeen, päällä revontulet välkkyi, tuikki taivaan tähtisarja.

Puhui Tuura viekkaan tyynnä: "miksi katsees on niin vakaa, täällä huokaa korven henki, täällä menee mieli, järki, korpi uhkaa vaaran takaa.

"Ystävättä yksin olla eikä mitään määrää tiellä, kyllä vielä tuonkin tunnet, autioksi kodin tunnet, rakastatko miestäs vielä?"

"Tänne tulin", vastas vaimo, "muistot vuorten tuolla puolla, sydämeen en tietä löydä kuin en löydä tietä kotiin. Täytyykö mun tänne kuolla?"

"Onni tulee, onni menee, täällä korpi aina painaa, korpi murtaa miehen voiman, mutta toinen toistaan tukee, — kuule, — Urtti on jo vainaa…"

Silloin vaimo itkuun puhkes, aitast' itkuliinat nouti surraksensa metsän miestä. Tuura häipyi häpeissänsä, nyt hän kotiin hiihtää jouti.

Itki Marja yksin yöllä, itki elämäänsä halpaa. Miksi korpi kummitteli, kuka puhui porstuassa, kuka kolkki ovensalpaa!

Kavahtain hän pystyyn nousi, näkevänsä luuli haamun, näki Urtin kynnyksellä, koko kasvot verta vuoti halki suuren veriraamun.

Elettihin entisillään, räppänästä nousi sauhu. Marja astui arastellen, kun hän salaa miestään katsoi, täytti mielen kumma kauhu.

Toinen silmä päässä roikkui, naama nahkarepaleita, vuoteelle hän hiljaa vaipui, lepäs siinä viikon verran, katsoi armaan askareita.

Niinkuin itse kuollut korpi väijyi Urtin katseen alta, kun hän vaani vaimon teitä, kuuli Tuuran tutun äänen rannan venevalkamalta.

Hirviönä Urtti nousi niinkuin vuoren irvipeikko, syvät arvet uursi päätä, virkkanut ei sanaa siitä, kuinka petti eräveikko.

Kuin ois katse kouristanut, vetänyt kuin mustiin vesiin, väisti Marja sekasilmää, salaa itki, ikävöitsi, neitseen ajat astui esiin.

Mykkänä hän työssä möyri, kalasteli Tuuran kanssa, mut ei tälle tarinoinut, kuinka karhu väsyi viimein, kömpi korpeen kouristansa.

Salaa nousi harjanteelle, katsoi kauvas kotipuoleen, viestiä ei vienyt pääsky, yö kuin vuosi, joka aamu herätti vain samaan huoleen.

Joskus kuikan kaakertaissa yli järven kesä-illoin, kun hän kuuli Tuuran laulun, uusi toivo täytti rinnan, mitä Marja mietti silloin!

Tuli Tuura ilostellen, puhui tuulen tarinoitaan, maanitteli, mairitteli, Urtti uursi ulkotöissä rämpiessä rahkasoitaan.

Oli päästy juhannukseen, tuli Tuura mairemielin, liukas oli silmänluonti, askel varma voitostansa, niin hän puhui viekkain kielin:

"Pois ma muutan muille maille, sieltä tahdon talon ostaa, et oo tiennyt, mit' oot tehnyt, kun teit liiton korven kanssa, kuolemalla korpi kostaa.

"Miehes muoto on kuin murha, kuolee korpeen niinkuin susi, jota metsäkoirat raastaa, tänne näännyt nuorna nälkään, hautaat parhaat haaveilusi.

"Tule, kannan käsilläni, kauvas suven seudun teille, siellä siintää kylät, kirkot, siellä meille päivä päilyy, siell' on onni luotu meille!"

Katsoi Tuura vaimon silmiin, hiljaa vuotti vastausta, uumalle hän käden kiersi; kodan takaa nousi Urtti, muoto oli mustan musta.

Työnsi tieltään kalpeen vaimon, nosti hakokirveen terää: "yksin jätit surman suuhun, veisit vaimon, veisit kaikki, siks et enään koskaan herää!"

Sanoi, iski kerran, kaksi, Tuuran otsaan haavan heitti, niinkuin karhu saalistansa kantoi Urtti uhrin metsään, sammalihin ruumiin peitti.

Kun hän palas pirttiin yksin, korkealle päänsä nosti, tehty oli turmanteko valkeaisen vaimon tähden, niin hän korven koston kosti.

Mutta poissa oli Marja, pakoon juoksi mustaa murhaa. Urtti etsi maat ja rannat, kutsui kylän kukkaistansa, kaikki, kaikki oli turhaa.

Kauvas korpeen Marja eksyi, aave-äänin huudot haipui, kauhun kuvat sielun särki; vavahtaen varjoansa kiljahtain hän suohon vaipui,

hukkui kotiin kaivatessaan, rantaan raukeen hämäryyden, korpi kätki salaisuuden niinkuin taivaan kylmät tähdet salaa suuren iäisyyden.

USTJOIN RYÖSTÖ

Ajoi Triihpo komein kääsin Uuksun taloon keskiyöllä, syttyi valo pirtin päähän, Triihpo kulki kosimassa, helyt heilui Triihpon vyöllä.

Uinui Ustjoi, talon tyttö yksin aitan hämärissä, kuuli kulkuset ja nousi, äsken oli salaa käynyt illatsuissa, ystävissä.

Siellä illoin Igun kanssa oli käynyt karkeloissa, oli tehnyt lemmen liiton, nyt hän tunsi tuskan tulleen, immen ilo oli poissa.

Triihpo, Salmin rikkain leski oli impeen silmän luonut, nyt hän puhemiehen kanssa pönäkkänä pirttiin astui, kultakihlat oli tuonut.

Näytti Triihpo kosjolahjat, vanhemmille juoman juotti, kysyi karjaa, kysyi metsää, Ustjoi-neittä kumppanikseen, vanhempien lupaan luotti.

Kotiin ajoi kitsas kosjo, Ustjoi silmä kyyneleessä näki unta, että tanssi brihan kera brishakkansa, permannolla Igun eessä.

Puhui maammo mairitellen, pöydän päässä käski taatto, kangaspuilla neijot lauloi itkettäen impykäistä, valmis oli sulhassaatto.

Joka ilta impi itki, unen valtaan vihdoin vaipui, aitass' salaa Igu kulki. Kotiväki kärkkyi, käski, vihille hän vihdoin taipui.

On jo häät, ei hypyt heilu, Ustjoi hiipii aittaan yksin, silmillänsä silkkipaikka [-huivi] istuu vuoteell' armaan kanssa surren, soutain sylityksin.

— "Auta, auta, ainoiseni, miks'en vanhaa miestä väistä!" — "Älä pelkää, orhi oottaa mäen alla viidakossa, kummaa kuullaan näistä häistä!"

Huusi emo morsianta, häissä rahvas seistä jouti, taatto tahtoi nähdä neitseen, pieni sisko juoksi aittaan, sieltä Ustjoin pirttiin nouti.

Näki Triihpo kyynelsilmät, näki posken punastuvan, sivu suuren pöydän kulki nuori neitsyt kumarassa, seisoi alla pyhänkuvan.

Näki tulen kuvan eessä, kulta kiilsi puitteen puissa, aatos liiti levotonna, armaan kanssa kuutamolla Ustjoi seisoi haaveiluissa.

Ei hän nähnyt, ei hän kuullut, kaikki oli pahaa unta, sulho saattoi pöydän päähän juomaan samaa lähtömaljaa, ympärillä sukukunta.

Niinkuin uness' soilui kisaan, niinkuin sorja sotka saittaan, kesken laulun kellon kuuli, Igun hevon hirnahduksen, huomaamatta hiipi aittaan.

Nosti Igu nuoren neidon, kantoi rekeen, tarttui vitsaan, orhi kiiti kujaa pitkin, niin nyt Ustjoi kodin jätti, sulhaiskansan, sulhon kitsaan.

Läpi kyläin kiiti orhi, Ustjoi näki vuoret, meren, näki Igun kodin tulet, kuuli soinnut sirmankoista, tunsi kutsut kuuman veren.

Kumarrellen polvistui hän maahan talon kynnykselle, risti rinnan, nosti päänsä, näki ristirahvaan riemun, nosti käden sydämelle.

Igun äiti pirttiin kutsui, käski kansan painaa puuta, nosti maasta neidon nuoren, laski kädet immen kaulaan, siunaten hän antoi suuta.

Astui kisaan vihkivöissä neito, kulki karkeloissa, kun hän nauroi, nauroi seinät, kädet kullan koltuskoissa niinkuin parhaat praasnikoissa.

Ilolle nyt ilo tuntui, palkit paukkui, tahdin toisti, soitti ukko kanneltansa, kauvas yöhön soitto sinkui,

Mutta Uuksun pirtin päässä seisoi Triihpo hämillänsä, vaati lunnaat vanhemmilta, kiros kaiken ristikansan, yöhön häipyi häpeissänsä.

Reki liiti, hepo hölkki, oli musta miehen mieli, ei hän enään aittaan astuis, naimioiks ei naista veisi, joll' on sydän niinkuin kieli.

Kääntyi, katsoi kamalasti, yksin ajoi kotiin reessä; Uuksun pirtin tulet sammui, yksi tuli tuikki vielä himmeen pyhänkuvan eessä.