KORVEN KIRKKO

On korven yössä syvä sydänmetsä, ei sit' oo käynyt kukaan, nähnyt kukaan, maan uumenissa, sammalsokkeloissa on kätköss' siellä kirkko, tarun mukaan.

Niin pimeä on seutu niinkuin yöllä kuin metsää painais joku outo taika, kuin ikiajoista niin oisi ollut ja tulee olla kunnes täyttyy aika.

Niin siell' on hiljaista ja levollista, maa-oksat raskaat verhoo ikilunta, ne peittää muuraistiet ja rytörotkot, kuin itse tyhjyys siellä uinuis unta.

Mut vanhan joulun yönä nousee maasta kultainen risti, kirkon kiiltoharja, sen ikkunoista lasikruunut loistaa ja pyhäin tarukuvain kirjosarja.

Se taikakäsin kohoo korkeemmalle, se lumivalkeana välkkyy saloon, puut puhkee sinä yönä valkokukkiin, ja linnut viserrellen lentää valoon.

Nyt kuuluu kulkusien huima helke, ja hevot hirnuu, näkyy soihtuloimut, mut juoksijoit' ei näy, ei ajajia, soi niinkuin laahais maata liepeen poimut.

Ja oviverho siirtyy hiljaa syrjään kuin joku näkymätön kirkkoon kulkis ja käsin kantais vahakynttiläänsä, taas verho vaipuu kuin sen joku sulkis.

Ja vastaan kimmeltäen lehteriltä nyt heljään kumahtavat jätti-urut, ne hätäpasuunoina paisuttavat ilmoille maailmoiden kaikki surut.

Mut soittoon yhtyy ilon helohymnit, ne kohoo yli kaiken maisen pyyteen, ja äänten eessä palaa vahaliekit kuin katseet kohois ylös iäisyyteen.

Jo joka kirkkopenkkiin liekit syttyy, ne hohtaa niinkuin lasten ujot haaveet, mut valo varjon luo kuin korkein onni, ja holvin hämyyn taittuu arat aaveet.

Niin tänä yönä korven kirkko loistaa, sen alttar'silmä kaikki katseet kerää kuin aurinko, mi avaruuden avaa ja salon soppiin paistaa täyttä terää.

Mut äkkiä kuin taivaan silmä sammuis pimenee ilma, kirkkoon varjo leijaa, kun satavuotisvanha korppi kirmaa ja liekit himmentää, mi seiniin heijaa.

Ja soitto värjyy, vaikenee ja tummuu, ei linnut laula, hankeen putoo perho, taas soi kuin silkin kahina ja kilke, soi kulkuset, ja siirtyy oviverho.

Ja kirkko vajoo hiljaa, hiljaa, hiljaa, sen kultaristit, kuvat kuiluun vaipuu, käy huokauksen henki läpi korven, kuin tuskantäysi kadotus ja kaipuu.

Vain helinänä hymnein viime soinnut pois hiutuu kuin ne oisi utu-unta; kuin valkein siivin liehuu hienot hiuteet, yö valkenee ja saloon sataa lunta.