AARNIHAUDALLA
Reading edition
Jo soraksi sortuivat linnat, salit säihkyvät peitti jo yö, jo ruostuivat ritarimiekat, meni maine, mahti ja työ.
On kasvanut tummaa metsää, missä turnaustorvet soi, jo ammoin aukeni haudat, uus aika ne umpeen loi. —
Mies yksin metsähän matkaa, majan laittaa hän naiselleen, hän mättäitä kuokkii ja kaivaa ja hän astuvi auroineen.
Soran alta hän miekkoja nostaa helohelmiä kaivellen, pääkallon ehkä hän löytää, suosilmään hän heittää sen.
Pajan ahjoon hän miekat työntää, niistä valaa hän viikatteet, ensi viljansa niittää ja kuivaa siten lastensa kyyneleet.
Mut helmen hän vaimolle antaa, joka rukkia polkevi vaan ja toisella jalalla tuutii sinisilmäistä kiikussaan.
Ja lapsi herää ja hymyy helohelmen nähdessään, ja päivä pirttihin paistaa yli pienen, kultaisen pään.
Kuin tuhansia vuosia sitten se on paistanut pimeimpään salon mökkiin ja linnansaliin yli taivahan retkillään.
Ja lapsi helmellä leikkii, emon rinnan hän riemuhun saa, hän leikkii kuin leikki jo ennen moni lapsi, min kätki jo maa.
Mut ulkona mies vain möyrii, kivet tieltään hän murskaksi lyö; joka jänne huutaa voimaa, joka iskusta täyttyy työ.