VUOSIA MYÖHEMMIN
Reading edition
Lehtisen, kanttorinväen arkihuoneessa Laarilla istuttiin eräänä pyhänä — se oli viimeinen elokuuta — niinkuin satoja kertoja ennen ja odotettiin isää vieraineen kotiin kirkkokahville. Jonkin verran erikoinen tämä pyhä kyllä oli, sillä lailla nimittäin, että Sorja toissapäivänä oli lähtenyt kouluun ehtojaan suorittamaan, joten Tumma ja äiti olivat kahden, ja lisäksi oli isä täksi illaksi kutsunut oratoriokuoron harjoituksen tänne kotiin eikä, niinkuin tavallisesti, koululle. Sitävarten oli leivottu ja muutenkin pantu taloa kuntoon — se oli hyvin ratkaiseva tilaisuus, isä oli sen johdosta tavallista hermostuneempi ja hajamielisempi. Ilma kuitenkaan ei mitenkään suosinut harjoitusta. Silti oli isä vakuuttanut, että kuoro saapuu, hän oli vannottanut kaikki jäsenet tulemaan, satoi sitten vaikkapa pieniä kiviä.
Niin, eivät nämä sunnuntaipäivät täällä Laarilla olleet mitään lepopäiviä, harvoin kesäisin kirkkoon ennätti, vaikka kirkko oli tuossa ihan silmien alla. Vieraanvaraisuus oli Jumalan käsky, isä piti tarkkaa lukua, että sitä noudatettiin, vaikka siihen paikkaan olisi näännytty. Mutta työpäiviähän pyhäpäivät olivat koko hengelliselle säädylle ja siihenhän kanttorikin kuului.
Isää odotettiin ja odotettiin. Näin jumalanpalveluksen ja hautausten välillä hän usein pistäytyi, tuoden mukanaan ystäviä, tuttavia ja tuntemattomiakin. Nyt soitettiin jo pois kirkosta eikä häntä kuulunut. Tytär Tumma seisoi ikkunassa, tarkaten kirkonkelloja ja ajatellen, että olisiko jotakin erinomaista saattanut tapahtua. Samaa ajatteli äiti, istuen käsivarret ristissä yli rinnan pyöreän ruokapöydän ääressä. Hän oli levoton Sorjan ehdoista, ei ollut Sorja lukenut niinkuin hänen olisi pitänyt, mikä opettaja se enää oli vanha Sacklén —juoneet olivat isän kanssa parhaasta päästä. Lisäksi hän oli levoton isän konserttimatka-aikeista. Ajatella vain, että tällainen maalaislukkari tulee oratorioineen pääkaupunkiin: kyllä herrat hänet siellä höyhentävät, niin että on rampa koko elämäniäkseen. Äiti toivoi hiljaisessa mielessään, ettei kuoro tulisi harjoitukseen, sitähän ne laulajat tavallisesti tekivät, että tulivat milloin halutti. Kuinka monta kertaa isä-raukka oli raivonnut yökaudet, kun ei harjoituksesta ollut voinut tulla mitään. Tällä kertaa hänelle kyllä tulee kova yö, jolleivät laulajat saavu. Mutta se on sittenkin parempi kuin että hän menee suureen Helsinkiin ja peittoavat hänet siellä niin ettei hän kehtaa kotiin tulla. Eivät ne siellä kunnioita vanhan miehen ponnistusta ja kaipausta. Oppimaton hän siellä on, siellä pitää olla oppineita. Senpätähden tässä nyt Sorjalle pitäisi koettaa saada oppia ja pohjasivistystä, että hänestä jotakin voisi tulla. Isä saisi panna toivonsa Sorjaan. Kerran, vain yhden kerran hän tahtoisi puhua sivistyneille ihmisille. Isä raukka, vaikea on hänen elämänsä ollut. Jos hän voisikin odottaa, kunnes Sorja puhuisi sivistyneelle yleisölle. Mutta joivat koko sen kuukauden, jolloin Sacklénin piti lukea tytön kanssa. Äitiä haukotutti ja raukaisi. Sitten häntä vaivasivat ne vieraat ihmiset, jotka kaiken jumalanpalveluksen ajan olivat pitäneet sadetta täällä, odotellen kanttoria. Kirkkoon eivät he tahtoneet, tiesihän sen, mitä jumalattomia lienevät olleet Ison-Hiedan sahalta ja lisäksi kehuivat käyneensä Amerikassa. Mutta kun heillä oli asiaa kanttorille, niin täytyihän heille pitää seuraa. Ja niin he kahvin juotuaan olivat siirtyneet sohvaan musiikkimiesten kuvien alle, joita Lehtisellä kaikki seinät olivat täynnä. Siinä he istuivat, koputellen jaloillaan kaappisohvan laitaan ja käyttäytyen sillä tavalla, ettei täällä ollut tapana sillä lailla. He sanoivat olevansa kotoisin Notkosta nämä Hyrskyaallon sisarukset, tekevänsä työtä sahalla ja jäävänsä Suomeen yli juhlien, mutta sitten lupasivat jälleen lähteä Amerikkaan, ei täällä Suomessa viitsinyt olla, joka parempaan oli tottunut. Kovin he olivat ylellisissä pukimissa, neidillä sormet, käsivarret ja kaula kultakoristeita täynnä. Maalari Laine oli paalajärveläisiä, hän oli vain käymäseltään pistäytynyt Amerikassa ja aikoi pysyä kotimaassa. Hän oli seurannut sisaruksia vain oppaana.
Ehdittiinhän siinä pitkien kirkonmenojen mittaan puhella yhtä ja toista — nykyään ei ollut puutetta puheenaiheesta. Oli läpikäyty juhlaohjelma, jota varten vieraat olivat tulleet. Oli keskusteltu patruunan nuoresta rouvasta, joka oli vikitellyt itsensä nuorisoseuran johtoon, vaikkei hän osannut suomen sanaa. Tulkin kautta toimitus sitten kävi. Kaikki sällit ja konttorihenkilöt siellä Ison-Hiedan sahalla puhuivat uusmaalaista murretta, muuten ei sinne otettukaan. Sitten keskusteltiin Ison-Hiedan emännästä ja hänestä riittikin puhumista. Niin saita hän oli, ettei antanut toimittaa leikkausta vaikka tiesi, että muuten kuolee. Vuosikausia hän jo oli ollut makuulla ja arkku oli valmiina vinnillä. Ja niinkin kuului määränneen, että tuhannen markkaa kultarahoissa on pantava hänen päänsä alle arkkuun. Vaikka eikö sellainen liene laissa kielletty, muutenhan rikkaat varmaan eivät olisi yleensäkään hennonneet luopua kullastaan, vaan vieneet kaikki hautaan. Ei mitään apua Isossa-Hiedassa annettu köyhälle ihmiselle, kun hän sinne meni. Sellaisia olivat rikkaat. Tälläkin Ison-Hiedan emännällä kuului olevan köyhiä sukulaisia — eivätkö olleet nämä Lehtisetkin sukua? Olivathan niinkin. Vaikkei kovin läheistä. Tuo tytär, Tumma, oli emännän kummityttö. Mutta ei niin kynnen vertaa ollut emäntä koskaan hänelle antanut. Ja parasta kai se oli, että jokainen koetti tulla toimeen omillaan. Rouva Lehtinen kävi Ison-Hiedan emännästä puhuessa harvasanaiseksi. Ei, ei mitään riitaa ollut emännän kanssa ollut, mutta olihan siinä iso Paalajärvi välillä eikä ollut asiaa sieltä tänne eikä täältä sinne. Mahtoiko olla totta, että emäntä oli tappanut miehensä? utelivat vieraat. Siihen sanoi rouva Lehtinen jyrkästi, että ne olivat pahoja puheita. Isäntä oli itse juovuspäissään kaatunut oman rappunsa edessä kiveä vasten ja kuollut siihen paikkaan. Kivikin oli vielä siinä, kuka hyvänsä saattoi sen nähdä. Kuolema siitä täytyi tulla, kun ohimonsa siihen löi. Kuinka lienevätkin rakennettaessa jättäneet sellaisen terävän kulman. Niin, mutta sitäkin väitettiin, että emäntä oli sekoittanut isänsä kahvikuppiin sellaista lääkettä, että se antoi ikuisen unen. Kyllä Ison-Hiedan emännästä kulki kaameita puheita. Eikähän siellä kukaan pysynyt. Vanha vouti ja Sakleeni ne olivat ainoat, jotka siellä tulivat toimeen, lienevät olleet emännän kanssa yksissä liitoissa. Eikös kruununvoudin kuoleman jälkeen ollut oikein käräjänkäyntiä? Mutta siihen se hiljeni, taisi emäntä lahjoa tuomarit. Se oli aikamoinen noita se vaimoihminen ja kaunis kuului nuorena olleen. Rouva Lehtinen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sanoi, ettei Ison-Hiedan emäntä ollut syyllinen niihin rikoksiin mitä hänen niskoilleen sälytettiin. Kruununvoutihan oli kuollut äkisti tyttärensä luona, mitä lienee siellä nauttinut, kyllä kai siinä oli emännän syytä? Ei, sanoi rouva Lehtinen — täällä Laarilla kruununvouti kuoli. Isännän sukulaiset ne levittelivät kaikenlaisia huhuja, kun olivat emännälle suuttuneet. Mutta merkillisin juttupa oli se, että emäntä perintöönsä oli liittänyt elävän ihmisen, jonka piti joutua sen omaisuudeksi, joka perinnön sai. Miksei hän ollut määrännyt omaisuuttaan suoraan herra Arne Falckelle? Ja mitä tekemistä oli herra Arne Falckella yleensä Ison-Hiedan emännän kanssa? Olivatko hekin sukua? Herra Arne Falcke oleskeli nyt sisarensa luona sahalla — patruunan ruotsinkielinen rouva, hänhän se juuri oli herra Arne Falcken sisar. Mitenkäs herra Arne Falcke puhui suomea, vaikkei sisar osannut? Niin, kas poika oli ensimmäinen lapsi ja hän oli syntynyt täällä, sisar oli tullut maailmaan vasta sitten, kun Parinpelto jo oli menetetty ja parooni rouvineen asui Helsingissä. No niin, herra Arne Falcke oli nyt tullut sisartansa katsomaan, ei taitanut Ison-Hiedan emännästä paljon välittää. Kerrottiin hänen ikänsä olleen tyhjäntoimittajan, mitäpä hän olisi viitsinyt nähdä vaivaa, kun tiesi toisen pitävän huolen naimisestaan ja hyvän toimeentulon olevan varattuna eliniäkseen. Se oli oikein sellaisen itsevaltiaan rikkaan naisen oikku tämä tällainen, että hän etsii mielensä mukaisen tytön, antaa omaisuuden hänelle ja panee hänet miehen vartijaksi. Ja nyt hän etsii tätä tyttöä, senkin häijy hupsu. Sekä isäntä että emäntä Isossa-Hiedassa kyllä jo olivat tarpeen, sillä mitäpä se vanha vouti ja kuoleva emäntä enää saivat aikaan. Ei siksi, että eihän talon maanviljelys enää mikään suuri ollut» rahaksihan emäntä maat oli muuttanut. Toinen asia sitten oli, oliko Arne Falckessa miestä panemaan taloa kuntoon.
Ties häntä, millä kannalla mahtoivat emännän raha-asiatkaan olla. Hän oli antanut lainaksi huonoja takuita vastaan, vaikka niin viisas väitti olevansa. Sekin Samuli, Rajamäen isäntä, joka tässä kuoli — mitäpä siitäkään enää otti. Tänäänhän hänet piti haudattaman, taitavat ollakin juuri hänen kellonsa, jotka tuolla kumisevat. Miten paljon jättänee emäntä jälkeensä — saattaa olla paljonkin. Rauha Korpea mainittiin perijättärenä ja todennäköiseltä tuntuikin, että suurin osa sinne menisi, Rauhan äitihän siellä oli ollut hoitamassa sairasta ja torjunut sieltä pois muut sukulaiset niinkuin kärpäset. Puhuttiin kuitenkin sellaistakin, että pahankurinen vanha saita oli suuttunut Korven emäntään ja etsi, liikkumattomuudestaan huolimatta, vielä kerran läpi koko tyttömaailmaa paikkakunnalla saadakseen rikkauksilleen sopivan perijättären. Siinähän hänellä olikin hyvä apulainen siinä Sacklénissa. Ison-Hiedan rikkauksiin ehkä sopi jotakin ihmistä onnitella, mutta ei pikku parooniin, sillä hänellä ei tehnyt yhtään mitään. Mutta kyllä varmaan emäntä hänellekin puuttuvan kylkiluun paikoilleen sovittaa. »Niin minä tahdon!» sen hän on sanonut koko ikänsä ja sanoo kuolemaansa asti — näitä hänen sanojaan sopii käyttää puheenpartena yhtähyvin kuin joitakin muitakin.
Puhuttiin valtiollisista asioista. Oli täälläkin koottu suureen adressiin nimiä ja paljon oli saatukin, lähes kaksituhatta nimeä. Mutta työtä oli tehtykin, kaksi viikkoa olivat siinä työssä Lehtinen ja tämä nuorempi tytär, hevosella ajoivat syrjäkylillä asti, ja pappilaiset ajoivat toisessa päässä pitäjää. Mutta eihän se auttanut, eihän keisari ottanut Suomen miehiä vastaankaan. Oli Lehtinen joukossa, viisi sataa heitä oli kaikkiaan, sinnehän he olivat hankiin jäämäisillään, kun tuli niin mahdoton lumipyry. Lehtinen sairasti ison aikaa sen matkan jälkeen, eikä yksin ruumiillisesti, vaan henkisestikin. Hän oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että taide voi menestyä vain itsenäisessä maassa. Vieraat kysyivät joko venäläinen valta tuntui täällä Paalajärvellä asti. Siihen ei rouva Lehtinen sanonut mitään, mutta Laine sanoi, että tuppasihan uusi vallesmanni joka puhetta kuulemaan ja käveli kuin koira nuuskimassa yhdistyksen toimintaa.
Nyt kysyivät vieraat, missä talon vanhempi tytär oli. Sorja? Niin, hän lähti tässä toissapäivänä kouluun, saa sitten nähdä, miten siellä suoriutuu. Hänellä ei ole taipumusta kieliin. Isä tahtoo hänestä laulajaa, mutta hänen täytyy ensin saada pohjasivistys. Pohjasivistys on välttämätön. Täytyy käydä viisi luokkaa ennenkuin pääsee musiikkikouluunkaan, saatikka siitä eteenpäin. Mutta Sorjalla ei ole kielipäätä. Venäjä on tehnyt hänelle kiusaa. Toisen kerran hänellä nyt oli ehdot ja jollei niistä suoriudu, niin täytyy jättää koko koulu. Olihan maisteri Sacklén tässä kuukauden lukemassa tytön kanssa ja pitäisihän hänen osata venäjää, mutta ei taitanut tulla luetuksi niin ahkeraan kuin olisi pitänyt. Se on kyllä kanttorille kova paikka, jollei Sorjaa hyväksytä ja jos hän yhtäkkiä tulee takaisin kotiin. Vieraat nauroivat: pitääkö sitten venäjänkielen ehtojen vuoksi jättää koko koulu ja tulevaisuus laulajana? Rouva Lehtinen sanoi: kyllä kai, ja näytti huolestuneelta. Silloin kääntyi hänen tyttärensä ikkunasta huonetta kohden ja sanoi, että kyllä hänen sisarensa vain hyväksytään, ei tarvitse ajatellakaan, että hän tulee takaisin. Vieraat menivät sanattomiksi, ei niin paljon tytön lausunnon tähden kuin senvuoksi, että hänen äänessään oli outo ylpeys ja poskilla paloi puna, joka tuntui olevan suuttumusta.
Äiti rupesi nopeasti puhumaan sateesta. Oli ennustettu, että perjantaina lakkaisi, mutta aina vain satoi. Sitten hän taasen alkoi puhua kanttorin viipymisestä. Hänen olisi jo aikoja sitten pitänyt olla kotona. Taitaa täytyä kuumentaa kahvi.
Äidin lähdettyä keittiöön sanoi neiti Hyrskyaalto:
— Jollei neiti Lehtistä oteta kouluun, niin sopiihan tulla tehtaalle. Kyllä sinne väkeä mahtuu ja kauniit tytöt varsinkin ovat tervetulleita.
Jos hän oli toivonut pääsevänsä puheisiin Tumma Lehtisen kanssa, niin hän erehtyi. Tumma ei kääntänyt päätään eikä äännähtänyt, ainoastaan ikkunalauta kukkasineen, mihin hänen kätensä nojasivat, tärähti hiukan. Lieneekö maalari Laine halunnut parannella suhteita kanttorin nuorempaan tyttäreen, koska hän sanoi:
— Siitä olisi tullut musiikkimies tästä Lehtisestä, jos olisi saanut kehittyä. Vaan mitäs köyhät. Minun isäni aina kertoi, mitenkä hän seisoi laivarannassa ja soitti viulua päästäkseen pappiskouluun, mutta ei taitanut karttua niin paljon. Rikkaat ne käyvät koulua vaikka ovat kuinka pölkkypäitä, kun köyhän lahjat menevät hukkaan kehityksen puutteessa. Taidemaalariahan minustakin ennustettiin tulevaksi, mutta punamullalla niinä sivelen ihmisten sikolättejä. Vaan siitä ne kumoukset sitten tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jotta jokainen saisi kehittää lahjojaan. Kyllä ne vielä tännekin tulevat kumoukset.
Hyrskyaalto naurahti ja löi reiteensä, koettaakseen oliko taskussa tulitikkuja.
— Kestää se vielä, sanoi hän. — Ei tässä maassa vielä parempaa tiedetä kaivata. Yksillä pahnoilla ne ovat ihmiset ja elikot. Kyllä se vielä kestää ennenkuin ne erkanevat.
Tumma ajatteli isää, joka oli poikasena avannut porttia kruununvoudille ja soittanut vaarivainajan omatekoista viulua markkinoilla ja laivarannassa. Ylioppilaat ne kerran olivat koonneet hänelle puolisataa markkaa, kun »Nauru» tuli rantaan ja he kannelta näkivät pojan. Kyyneleet nousivat Tumman silmiin. Kunhan ei se epäonnistuisi tämä oratorioasia. Ja kun Sorjasta vain tulisi se mitä isä toivoo. Sorja ei itse toivo tarpeeksi. Pietarinmatkan jälkeenpä isä vasta oli ruvennutkin väkipakolla vaatimaan Sorjaa laulajattareksi. Isä oli Pietarissa nähnyt jotakin niin äärettömän kaunista: oopperan. Hän toivoi tänne Suomeenkin oopperaa. Sorjasta piti tulla sellainen, että ihmiset itkivät, kun hänet kuulivat, ja tunsivat Jumalan läsnäoloa. Kunhan Sorja vain itse olisi tarpeeksi toivonut. Tumma Lehtinen ajatteli myöskin kummitätiään Ison-Hiedan emäntää, joka ei ollut antanut hänelle kynnen vertaa, mutta aikoi antaa kaikki herra Falckelle, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Olikohan herra Falcke kaunis? Herra Falcke oli nyt orpo, sekä hänen isänsä että äitinsä olivat kuolleet ja hän oli sisarensa luona, jota ei hän ollut nähnyt sitten kuin pienenä. Miksi olivat herra Falcken isä ja äiti asuneet erillään? Eivätkö he pitäneet toisistaan? Isä oli ottanut tyttären ja äiti pojan. Pojan nimi oli Arne. Arne raukka!
Mitähän nyt oli tapahtunut, kun Toivonmäen ja Lutin emännät sellaisella kiireellä lähestyivät porttia. Eikö »Nauru» jo ollut lähtenyt — miten se näin myöhästyi, illat eivät enää olleet valoisat. Tuliaisnyytit näkyi vaimoilla olevan käsissä niinkuin tavallisesti — toisella munia, toisella voita, kuten nyytin muodosta saattoi päättää — ja Toivonmäen emäntä astui portista ensin, vaikka hän oli köyhempi. Sateen vuoksi kiiruhtavat, päätti Tumma. He alkoivat jo eteisessä selittää äidille asiaansa ja tuskin saattoi toinen odottaa, että toinen lopettaisi, ennenkuin hän jo otti suunvuoron. Näin he puhuivat, kaikki kuului huoneeseen, missä Tumma ja Ison-Hiedan sahan väet istuivat.
— Laiva lähtee vasta kun Sakleeni saa asiansa ajetuksi, emäntä on sen niin määrännyt. Sellainen valta hänellä on, vaikkei liikkumaan pääse. »Nauru» on hänen laivansa ja sen hän lähettää milloin tahtoo, kapteenilla ei ole siinä mitään sanomista. Sakleeni tuli aamulla, hänellä on tänne emännän asiaa, siellä hän nuokkui kirkossa ja näkyi menneen sakastiin kanttorin puheille. Hänen tähtensä kaikki nyt saavat odottaa, ties missä taas viipyy. Mutta ette taida tietääkään, mitä tänään on kirkossa tapahtunut.
Kanttorin rouva kuului siunaavan.
— No ei sitä nyt niin pidä pelästyä, alkoi toinen emännistä. — Rouvahan pudottaa kahvipannun. Minä otan. Ehkei siitä mitään tule, ehkä se menee sovintorahoilla, vaikka kyllä se sellainen pahan vaikutuksen teki. Jos Flyktin Tilta olisi istunut urkulehterin alla tai edes likempänä sitä, mutta hänhän aina istuu siinä neljännen penkin päässä, kun on kuuro eikä kuule saarnaa. Niin, kas kanttori viskasi virsikirjan lehteriltä suoraan hänen päähänsä ja niin hyvin tähtäsi, että eukolta tärähtivät silmälasit syliin ja silkki valahti kasvoille.
— Ei hänelle mitään vahinkoa tullut, ei sattunutkaan, mutta säikähtihän hän. Ja entä se häpeä. Ja jos se olisi ollut joku toinen, mutta Tilta, joka on seurakunnan ahkerin kirkossakävijä. Ja mikä ihme lienee kanttorin päähän johtunut.
— Kyllä minä tiedän ja arvaan, kuului äiti taas sanovan. — Se laulaa Tilta niin kovalla äänellä. Lehtinen ei jaksa sitä kuunnella. Hänellä on sellaiset korvat.
— Mutta ei se sentään käy, että kanttori heittelee virsikirjoja niiden seurakuntalaisten päähän, jotka eivät veisaa hänen mielensä mukaan. Tämä on nyt jo toinen kerta. Kyllä hän silloin ensimmäiselläkin kerralla on heittänyt kirjan, vaikka selitettiin, että se putosi. Eihän tässä kohta uskalla kirkkoon mennä, kuka tietää koska saa kalloonsa virsikirjan.
— Mutta kyllä kanttori taas senjälkeen veisasi niinkuin tuomion pasuuna, ihan koko kirkko tärisi. Eikä Tiltaa hetken perästä enää kukaan ajatellut. Se on tällä kanttorilla sellainen laulun lahja, ettei hänen pientä hairahdustaan kukaan enää muista.
Äiti ja emännät tulivat huoneeseen. Tehtaalaisia huvitti tapaus niin, että se oli kerrottava juurta jaksain uudestaan. He nauroivat ja kyselivät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Jos olisi tietänyt, että siellä sellaista hauskaa oli, niin olisi mennyt kirkkoon. Kun äiti ja emännät toiselta puolen esittivät sellaisen teon hyljättävyyttä, että kanttori viskelee virsikirjoilla seurakuntalaisia, ja tehtaalaiset toiselta puolen kehuivat kanttorin oivallista järjestyksenpitoa, niin syntyi sellainen epäsointu, että Tumman päähän koski. Ja kun hän vielä ajatteli, että entä jos isä saa tästä rangaistusta ja entä jos Sacklén on saapunut tänne taasen juodakseen isän kanssa, ja jos vielä sitten Sorjaa ei olekaan hyväksytty kouluun — kun hän tätä kaikkea ajatteli, niin tuli hänen niin tukala olla, että hän ajatteli, että lähtee juoksemaan pakoon, yhdentekevää minne. Hän pusersi kätensä nyrkkiin niin että kynnet syöpyivät lihan sisään ja sulki silmänsä.
Silloin alkoivat kirkonkellot soida. Kaikki äskeinen pysähtyi ja tytön kädet irtaantuivat suonenvedontapaisesta kouristuksestaan. Ne olivat aina samat, pelkistä puhtaista soinnuista kootut, kaikista ajan vaihteluista välittämättömät sävelet. Tumma seisoi ikkunassa ja tunsi samaa epämääräistä turvallisuudentuntoa, jota tuttu soitto aina oli hänessä herättänyt. Kuolleille kellot nyt soivat ja vasta kuolleena oli ihminen turvassa, kaikki elämän melu ja riita jäi kuoleman porttien taakse. Pihakoivussa riippui suuri keltainen terttu — koska se oli tullut? Se oli syksyn ensimmäinen, se soi yhdessä kirkonkellojen kanssa ja joka pisara, joka vuoti alas keltaisia lehtiä, soi. Tumma näki yhtäkkiä, että koko pihamaa oli soiton vallassa, nurmesta suitsui esiin vihreitä säveliä ja lavoissa lauloivat siniset, punaiset, keltaiset, valkeat kukat, kukin omalla äänellään. Ja kaikkialla helisivät vesipisarat. Ah, vieläkö ne nyt yhä nuo ihmiset puhuivat siitä, että isä oli heittänyt kirjan. Jumala oli sen aikoja sitten antanut anteeksi. Mutta ihmiset ajattelivat vain Flyktin Tiltan päätä eikä isän korvia. Saattoiko isä todella saada jotain rangaistusta? Ja mitä?
Tumman ajatukset kääntyivät yhtäkkiä niihin käytännöllisiin asioihin, joissa ne nykyään askartelivat.
Syksy tulee, isä on luvannut päästää minut kansanopistoon. Mutta saako isä mistään lainaa? Rahaa ei meillä ole, puotiin on velkaa monta sataa, sävellyksistä ei makseta mitään. Mutta kovin mielelläni minä kuitenkin jotain oppisin. Minulla ei ole lahjoja niinkuin Sorjalla, Sorja tarvitsee korkeampaa opetusta ja rovasti on lainannut Sorjan koulunkäyntiin. Minulle kyllä riittäisi kansanopisto, sitten tulisin kotiin ja hoitaisin isän ja äidin, kun he ovat vanhat. Kyllähän meilläkin voisi olla rahaa, jollei kävisi niin paljon vieraita ja jollei menisi juomiin.
Kello alkoi vaieta. Viimeiset läppäykset soivat kauan ja väristen, niin että tuntui koko rakennuksessa. Kaikki kukkasetkin värähtivät. Sitten hiljeni. Kävi tyhjäksi ja turvattomaksi. Miltä olisi mahtanut tuntua, jollei olisi ollut kirkonkelloja. Näin pyhäisin soittivat ne toisilleen yli metsien ja järvien, halki avaruuksien loivat ne sointujen siltoja, joita myöten ihmissielut saattoivat kulkea ja pysyä ylhäällä. Muuten olisi kaikki vaipunut suohon. Maailma oli suo.
Nyt syntyi huoneessa liikettä, vieraat näyttivät miettivän, eikö liene parasta koettaa puhutella kanttoria jossakin ulkosalla, ehkä hänet saattoi tavata hautausmaalla. Kukaan ei kieltänyt heitä lähtemästä, mutta he eivät sittenkään lähteneet. Sensijaan hävisivät äiti ja emännät keittiön puolelle. Emännät sanoivat, että heillä oli kiire. Neiti Hyrskyaalto läjäytti veljeään polvelle ja pyysi häneltä tupakkaa.
— Ettekös tekin tahdo, neiti Lehtinen, huudahti hän samassa. — Nuo miehet aina imevät paperossinpäätä niinkuin lapsi tuttia — otetaan mekin.
Kellot vaikenevat ja ihminen puhuu, ajatteli Tumma ja kääntyi huoneeseen päin. Hän ei ollut ehtinyt mitään sanoa, kun Hyrskyaalto jo seisoi hänen takanaan, paperossilaatikko levällään kädessä. Tumma sanoi kiivaasti »ei kiitoksia» ja kuumeni pyörryttävän kuumaksi. Hyrskyaalto oli kaunis suuri mies, Tumma inhosi häntä ja vetäytyi pois hänen tieltään. Hyrskyaalto tunsi tehneensä vaikutuksen ja astui hymyillen takaisin huoneeseen. Vieraat rupesivat nyt tarkastamaan kuvia sohvan yläpuolella. Yksinkertaisissa somissa kehyksissä ne olivat, kanttori itse niitä sellaisia näperteli. Olipa tuolla Wagnerilla nokkaa ja hiuksiaan ne järjestään kaikki pitivät kuin leijona harjaansa. Se oli kai taiteilijain muoti sellainen, tästä Lehtisestä alkaen noihin äijiin asti tuolla seinällä.
Miehet näyttelivät sormellaan ja nauroivat. Tummaa suututti. Mitä he hänen isänsä kuvista tahtoivat. Ja eivätkö nyt käyneetkin vaarivainajan viulun kimppuun, jota isä niin piti arvossa. Kurottivat, hävyttömät, kätensä koskettelemaan katkenneita kieliä ja nauroivat ääneen. Olisipa Sorja ollut täällä, hän olisi heidät opettanut. Mutta he eivät olisi uskaltaneetkaan, kun vain olisivat nähneet Sorjan. Kuin kuningatar hän oli, hän suojeli heitä kaikkia. Eikö hänestä nyt voinut tulla laulajaa ilman kielitaitoa? »Katso vain, ettet sitten halveksi köyhiä vanhempiasi!» oli isä sanonut. Ei, sellaiseksi ei tule Sorja. Miksi täytyykin aina erota siitä, josta enimmän pitää? Kaikki he enimmän pitivät Sorjasta ja aina oli Sorjan täytynyt lähteä kouluun. Kerran lähtee Sorja suuriin kaupunkeihin vieraalla maalla ja laulaa niin että kaikki itkevät.
Miksi tuntui niin tukalalta? Tapahtuiko jotakin pahaa? Miksi isä viipyi? Minkätähden hän olikin näiden vieraiden ihmisten kanssa, joiden seurassa hän ei viihtynyt? Olisipa saanut työntää auki ruudun ja hypätä ulos. Sorja jaksoi puhua ihmisten kanssa, kuunnella heitä, nauraa ja vastata heille. Hänelle, Tummalle, se aina oli ollut vaikeaa. Kaikki sellainen oli hänelle aina ollut vaikeaa ja sitä aina oli pitänyt tehdä. Mikseivät ihmiset asu yksinään, kun kuitenkaan eivät pidä toisistaan?
Nyt nuo miehet ovat löytäneet jonkun kuvan, jota he erikoisesti pilkkaavat. Se on sen säveltäjän kuva, jonka surumarssia isä aina soittaa. Eikö sentään ole liikaa, että vieraat ihmiset tulevat toisen kotiin ja nauravat sitä? Jos hän, Tumma, joskus saa oman kodin, niin sinne tulee vain sellaisia ihmisiä, joista hän pitää. Mutta kenestä hän pitää? Hänen täytyi naurahtaa, sillä hänellä ei ollut keitään muita kuin nämä kotiväet.
Samassa hetkessä nosti koira päänsä ja päästi haukun. Hevonen oli kääntynyt pihaan. Sorja! lensi läpi Tumman pään. Sorja palaa! Sorja tulee kotiin! Ja nyt ei hän enää menekään kouluun! Kyllä hän sentään tavattomasti piti Sorjasta!
He karkasivat yhdessä Murun kanssa alas portaita niin että vinkui ja narisi ja Tumma otti sisarensa hartioilta valuvan, läpimärän vaipan. Tietysti ne olivat sisään kuulleet kaikki, tietysti ei enää voinut paeta. Vieraat seisoivat ikkunassa ja äiti tuli portaille. Kukaan ei sanonut mitään, sillä vasta toissapäivänähän Sorja oli lähtenyt kotoa. Äiti kantoi sisään hänen matkalaukkunsa ja ajatteli omia ajatuksiaan. Tumman riemu tukahtui, kun hän näki äidin. Äiti oli jäänyt matkalaukun viereen ovensuuhun ja kaikki hänen jäsenensä olivat hyvin väsyneet ja kädet riippuivat avuttomina.
Todella hän tällä hetkellä ei tietänyt, mihin päin nyt kääntyisi. Sillä nyt varmaan Sorjalta oli mennyt tie tukkoon. He olivat isän kanssa niin monta vuotta ponnistaneet hankkiakseen edes toiselle tyttärelleen pohjasivistyksen, jotta hän sitten helpommin pääsisi sitä tulevaisuutta kohden, johon isä katsoi hänet kutsutuksi Äiti tiesi, mitä tuo pohjasivistys merkitsi. Hänellä ei ollut sitä. Ja häntä ei kukaan maailmassa ollutkaan kohdellut arvonannolla. Hän oli kirkonkirjoissa piika-Miinan tyttö ja piikana kruununvouti ja hänen tyttärensä olivat häntä pitäneet. Niinäkin vaikeina vuosina, jolloin kruununvouti makasi halvattuna ja kasvattitytär käsivarsillaan nosteli häntä näännyksiin asti, hän pysyi piikana. Monet kerrat, kun kruununvouti jo oli niin huonona, että vain ajoittain saattoi puhua, rouva Lehtinen odotti hänen sanovan hänelle: olet oma lapseni. Mutta kruununvouti ei koskaan sitä sanonut. Silläkin kertaa, kun hän Aliinalle sanoi: olet uskollisesti hoitanut minua, saat miehellesi ja lapsillesi nämä Laarin huoneet tonttimaineen — silläkin kertaa hän oli vain jäykkä herra ja Aliina piika-Miinan tytär. Ei oppimatonta kukaan kunnioittanut. Kanttorikin, hänen miehensä, olisi ollut toinen, jos hän olisi kunnioittanut vaimoaan. Mutta hän ei voinut kunnioittaa sivistymätöntä ihmistä ja siksi oli elämä muodostunut niin rikkinäiseksi. Toki hän olisi tahtonut säästää lapsiaan siitä rikkinäisyydestä, mistä hän itse oli niin paljon kärsinyt. Toki edes toisen olisi pitänyt saada armoton pohjasivistys. Oliko Sorja laiska? Vai oliko hän huonopäinen? Kuinka moneen kertaan hän, äiti, oli paikannut ja parsinut hänen vaatteensa ja latonut ne tuohon samaan matkalaukkuun. Ja nyt oli kaikki ollut turhaa. Isä kun tulee, niin sitten nousee myrsky. Puuttuu vain, että rovasti tulee antamaan muistutusta samaan mylläkkään — viimein hän tuli juuri tähän aikaan. Ja nuo vieraat kuulevat kaikki ja vievät kaikki maailmalle. Niin, mitäpä asia siitä paranee, että tässä seisoo. Aikansa katseltuaan, miten Tumma auttoi märkiä vaatteita sisarensa yltä, äiti kääntyi ovea kohden ja meni ruokahuoneeseen.
— Kas niin, sanoi Tumma, puhallellen hiillokseen, — hauskaa on, että olet kotona.
— Älä puhu, älä puhu! sanoi Sorja.
— Mutta kun minusta on niin äärettömän hauskaa! Et tiedä miten yksinäistä täällä on ilman sinua.
— Jahka nyt isä tulee, niin tiedät, miten hauskaa on.
— Kyllä isä taas leppyy.
— Älä puhu, älä puhu.
Sorja istui matalalla tuolilla likellä lieden kylkeä ja huojutteli siinä itseään. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja rypistyneet, hänen kasvonsa harmaat ja silmissä suru. Kyyneleet olivat niin lähellä, että saattoi pelätä niiden minä hetkenä hyvänsä puhkeavan esiin.
— Ja nyt ne ovat poissa sekä kissat että koirat juuri kun niitä tarvittaisiin, puheli Tumma. — Ja kahvipannunkin äiti taas on vienyt sinne. Sorja, kuule, älä huoli itkeä. Minä rupean myöskin…
Nyt tultiin eteiseen. Aikoiko äiti todella päästää heidät tänne?
— Karataan! kuiskasi Tumma ja oli jo polvillaan pöydällä.
Ikkuna lensi auki ja tytön silmät hakivat jo sopivaa paikkaa nurmessa.
— Kuinka monta kertaa olemmekaan karanneet ja aina meidät on saatu kiinni! sanoi Sorja eikä liikahtanut paikalta.
Tumma liukui alas pöydältä, veti ikkunan kiinni ja tuli ovelle. Äiti sai vieraat asettumaan, raoitti ovea ja ojensi kahvipannun keittiöön. Koira tuli samassa ovenavauksessa. Pelkäsikö äiti noin kovin? Oliko tässä niin pelkäämisen aihetta? Sorja oli kotona, Sorja lämpiää eikä tule kipeäksi — mitäpä muusta. Torukoon isä, jos tahtoo. Märkien puiden täytyy syttyä.
— Älä enää mene kouluun, sanoi Tumma, posket puhaltamisesta tulipunaisina, — älä koskaan.
Sorja nauroi.
— Mutta jos isä taasen rupeaa tahtomaan.
— Eivät enää ota kouluun. Minä olen liian pitkä istumaan neljännellä luokalla.
— Minäkään en sitten mene kansanopistoon, jos sinä jäät kotiin. Ollaan molemmat tässä. Kyllä me elämme. Pidetään vaikka suvivieraita. Ei mennä koskaan naimisiin, ei se sekään mitään hauskaa ole.
— Ei olekaan. Mutta kuka sitä isän toraakaan tässä jaksaa kuunnella.
— Noo, eihän hän sillä mitään tarkoita. Ei mutta ihan totta, minun on pitänyt sitä sinulle monta kertaa sanoa: älä viitsi mennä naimisiin.
— Olenko minä nyt sitten niin juossut miesten perässä, että sinun pitää uskoa sitä minusta.
— Et, et. Mutta tiedäthän itsekin, että olet kaunis ja että pojat sinusta pitävät. Mutta kun en minä ole nähnyt yhtään ainoaa onnellista avioliittoa.
— Köyhien ei koskaan pitäisi mennä naimisiin. Ja köyhiä on niin paljon. Suurin osa.
Ei se siitä riipu. Se on jotakin muuta.
— Rakkautta, tarkoitat.
— Ei. Rakkauteen minä nyt en ensinkään perusta. Se on jotakin muuta. Mutta minä ainakaan en mene naimisiin.
— Ennenkuin tiedät olet verkossa.
— Ja kuka minusta huolisi.
— Oi voi…
Nyt ne taasen yrittivät tänne. Eiväthän ne ole Sorjan tuttaviakaan, etteivät häpeä. Tumma katsoi vielä kerran ikkunaan ja kuiskasi Sorjalle: karataan! Mutta Sorja nousi ylös, suori hamettaan ja hiuksiaan ja seisoi hymy huulilla, odottaen oven avautumista. Ja nyt sai Tumma nähdä jotain aivan odottamatonta: sitä, että hän puheli ja nauroi vieraitten kanssa ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja tervetulleita tuttuja. Hirveä punahuulinen Hyrskyaalto asettui ihan liki Sorjaa ja miltei pani käden hänen ympärilleen.
— Niin, me vain sitä, sanoi Laine, — että jos täällä tiet nousevat pystyyn, niin kyllä tehtaalla tilaa on.
— Minun kanssani pääsee asumaan, huusi neiti Hyrskyaalto. — Se joutuu pian naimisiin minun toverini. Ja sitten kyllä aina saa toisen, kun minä Amerikkaan palaan.
— Jollei tee mieli tehdä seuraa Amerikkaan asti. Siellä on sentään toiset palkat kuin täällä. Ja kyllä sen kielen oppii. Hauskaa täällä on sahallakin näin suvisin. Me juuri valmistamme suurta iltamaa. Neiti lähtisi nyt vain yhteen matkaan. Ensin sahalle ja sitten kauemma.
Tähänkin puheeseen Sorja nauroi. Tumma ei käsittänyt sisartaan. Mikä Sorjalle oli tullut? Ei nyt hullumpaa! Oliko tuo kouluasia häneen näin vaikuttanut? Eikö hän kuullut, että vieraat puhuivat suorastaan sopimattomasti. Sorja menee vielä naimisiin ja onnettomuuteen. Sen ne venäjänehdot ovat tehneet. Mutta hän ei saa joutua tehtaalle, ei vaikka mikä olisi. Missä nyt on äiti, eikö nyt kukaan tule avuksi?
Isä ei olisi voinut tulla otollisemmalla hetkellä. Tuskinpa koskaan Tumma oli niin ilostunut isän tulosta kuin juuri nyt. Hän karkasi suinpäin sateeseen ja juoksi pitkin askelin portille. Äiti tuli toisista portaista — molemmat näkivät isän tömähtävän portinpieleen, pudottavan sateenvarjonsa ja sitten käyvän kiinni pylvääseen, ikäänkuin nostaakseen sen syliinsä. He näkivät niinikään, ettei isä ollut suuttunut niin paljon kuin hän oli surullinen. Sen kuuli äänestä, millä hän itsekseen puhui. Nähdessään kotiväkensä teki hän suuren kumarruksen heille ja portinpylväälle yhtaikaa, veti märän hatun päästään ja jatkoi puheinaan:
— Matti Lehtinen on nyt virasta potkittu vanha lukkari, Matti Lehtisen sielu ratsastaa jo suuren kirkonkellon hameen liepeissä pirujen luo. Tämä minkä tässä näette, on linnunpelätin, jolle lainattiin Matti Lehtisen rääsyt. Mutta Pelsepuupi tietää, että oli sielun löyly viskata virsikirja Flyktin muijan niskaan. Vuodesta vuoteen, pyhäpäivästä pyhäpäivään on tämä ihminen epäpuhtaalla äänellään liverrellyt siinä neljännen penkin päässä. Minä olen kahdenkesken häntä varoittanut, jumaliste, mutta hän vain vakuuttaa, että veisaa Jumalan kunniaksi sillä äänellä, jonka Jumala on hänelle antanut. »Piru on sen äänen antanut», sanon minä. »Piru tulee, kun sen äänen kuulee!» Ei toki koskaan tämä jumalaton akka niin ollut kirkunut kuin tänään. Tuossa hän istuu, pyöreät lasit nenällä ja vetelee ja livertelee puoli ääntä liian matalalla tai liian korkealla. Ja tulee säkeen päähän silloin, kun seurakunta jo laulaa uutta säettä. Kuuntelemme tätä, minä ja Sacklén, urkulehteriltä. Minä koetan raivoisalla tahdin poljennalla kutsua hurskasta akkaa järjestykseen. Sappeni kiehuu ja Sacklén nauraa. Lopulta se kävi minulle mahdottomaksi, taivaan enkelikään ei olisi sitä kestänyt. Minä ylös ja kirja Sacklénin käsistä ja sillä akkaa takaraivoon. Siinä hän ensiksi lyyskähti kirjaansa vasten, sitten hän nousi ja ymmärsi heti paikalla mistä pamaus oli ammuttu. Jumaliste, en ikinä ole niin nauttinut! Se oli ensi luokan humalaa. Me katselimme toisiimme hetken, Flyktin Tilta ja minä. Ja seurakunta katseli sekin meihin. Mutta minäpäs heti ajattelin, että nyt veisataan koreasti, taitaa kanttori Lehtinen viimeisen kerran vedellä virsiä Paalajärven kirkossa. Ja Matti Lehtinen veisasi ja seurakunta itki. Sydämen liikutuksesta. Mutta niin juuri kävi kuin Matti oli ajatellut. Rovasti tuli, naama pitkänä kuin vaivaisäijällä. »Lehtinen on taas ollut humalassa ja tehnyt humalaisen töitä. Tietääkö Lehtinen mikä tästä seuraa? Minä en enää voi vaieta tuomiokapitulin edessä.» Siihen tapaan sieltä tuli. No niin, mennään kuoppaamaan kuolleita sitten vain, sanoin rovastille, vai onko jo joku toinen katsottuna. Mutta sitä en minä takaa, että jos joku valekuollut rupeaa ärisemään samaan nuottiin kuin Tilta, niin virsikirja tärähtää kirstunlautaan. Kas, kyllä minä osaan minäkin, kun tahdon. Eikös ollutkin oikein puhuttu? Sinä, tyttäreni, sen ymmärrät. Tämä äitisi, jonka minä pienenä tyttönä näin ruispellolla kerran, kun kiurut lauloivat, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua, mutta sinä, tyttäreni, olet minun vertani, minun kaipaustani. Et ole sen arvoinen kuin vanhempi sisaresi. Hänessä on kipinä hänessä. Hän tulee minun puolestani puhumaan ihmisten sydämille. Mutta sinäkin olet lapseni. No, sanokaa nyt, oliko oikein tehty. Kas, älä ole ensinkään huolissasi, kruununvoudin tytär — tai kasvattitytär piti minun sanomani, Sacklénilla on joitakin tärkeitä tietoja sinulle, sitä varten hän on lähetetty tänne. Ja koko laiva odottaa hänen persoonaansa. Mutta hän nukkuu kestikievarin hollisalissa. Tässä seisoo teidän edessänne virkaheitto lukkari ja pyytää anteeksi. Mutta ette kuole nälkään, saatte suuren perinnön. Se on salaisuus, olkaa hiljaa. Sacklén on lähetetty meille…
Äidin kädet houkuttelivat kanttoria kaiken aikaa likemmä taloa ja hänen huulensa kertoivat samalla, että täällä oli vieraita hakemassa Lehtistä. Kanttori ei tullut, piteli vain hattua sateessa niinkuin maljaa ja kaasi sisällön maahan, kun luuli jotakin jo kokoontuneen. Vihdoin viimein kallisti kanttori korvan vaimonsa puheille.
— No, mikset sitä ennen sanonut? huusi hän, varisti hattuaan ikäänkuin se olisi ollut pussi ja erkani portinpylväästä. — Minä olen viralta pantu kanttori, mutta se on eri asia, eri asia juhlatoimikunnat ja juhlaohjelmat.
— Koko ajan olen puhunut, että täällä on tehtaalaisia…
— Piru vie, pitääkö minun taas kotona kuulla särinää ja epäpuhtautta. Tumma, tule sinä puhumaan, tiedät, etteivät isäsi korvat kestä epäpuhtaita ääniä. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei äänesi ole parantunut, äiti. Se on sama ruisrääkkä kuin silloin.
Rouva Lehtinen puhui kuiskaten ja tuskallisen selvästi:
— Heillä on juhlat, tahtoisivat arvokasta ohjelmaa. Juhlakappaleetkin on tilattu Helsingistä.
Lehtinen päästi naurun, jonka hänen lähimmät omaisensa hyvin tunsivat. Tällä tavalla nauroi isä, kun äiti ilmoitti, että kauppiaalta eivät enää anna velaksi, tai kun hän, isä, tuli kokouksesta, missä kunta oli päättänyt, ettei kirkkoon panna uutta kattoa, vaan koetetaan vielä paikata vanhaa niin ettei se vuotaisi juuri urkujen kohdalla.
Äiti ei ehtinyt vetää esiin valttia, jolla hän tiesi olevan ratkaisevan vaikutuksen — tehtaalaiset olivat maininneet aikovansa maksaa hyvin ja isä kokosi paraikaa rahaa Helsingin-matkaa varten — kun Hyrskyaallon sisarukset jo seisoivat portailla.
Keskustelu tapahtui nyt kuistin katoksen alla. Vaikka vieraatkin esittivät asiaansa, olivat he kanttorin rinnalla käyneet jotenkuten pieniksi, äsken niin mahtava Hyrskyaaltokin, niin että teki sen vaikutuksen kuin Lehtinen yksinään olisi puhunut.
— Jaahah, jaahah. Millä voin palvella? Minulla on hyvin vähän aikaa… Tottahan herrasväet ovat saaneet kahvia, äiti, tottahan sinä olet tarjonnut. Ehkä kuitenkin vielä ottaisimme yhdessä pienen päällispisaran? Onhan sinulla kahvia, äiti?… No niin, hyvä on, jos olette ravitut. Vierasvaraisuutta vastaan ei saa rikkoa, sekin on jumalallinen käsky. En tosin koskaan ole saanut selville missä se käsky seisoo kirjoitettuna, mutta viisaammat ihmiset ovat minulle sanoneet, että sellainen käsky on. Jaahah, jaahah, vai kantaatti… kuorolle ja torvisoittokunnalle. Ja minun pitäisi johtaa — jaahah, jahhah. Mutta kai sentään olisi parasta, että säveltäjä itse tulisi johtamaan. Noo, ei kai hän nyt niin maailmoja maksa. Jos kerran hyvää olla pitää, niin täytyy olla valmis maksamaan myöskin… Ei, ei puhuta nyt minusta, vaan säveltäjästä. En ole tullut sitä ehkä koskaan julkisuudessa sanoneeksi, mutta minä en hyväksy näitä nykyisiä säveltäjiä. Harjoitan paraikaa omaa sävellystä — oman kylän voimilla vain. Se ei ole kantaatti. Ei siksi, että kyllä minulla niitäkin on, joita sopii kutsua kantaateiksi. Tuo kirstu tuossa huoneessa — taisitte istua sen kannella — se on täynnä sävellyksiä… Niin, niin, mistäpä te sitä tietäisitte, minä en kulje toitottamassa pitkin pitäjää, että minulla on sävellyksiä valmiina kaikkiin juhliin sadan peninkulman alalla kymmenen vuoden kuluessa. Mitäpä minä. Mutta jos kuulette, että tarvitaan sävellyksiä, niin suotta niitä tilataan Helsingistä. Täällä ei ole puutetta — hän löi rintaansa niin että märkä hiha läiskähti, — eikä täälläkään — hän vei oikean käden sormet otsaansa kohden ja koputti siihen, suurten tummien silmien katsellessa ylös kulmakarvojen alta, jotka olivat kuin liidulla piirretty säännöllinen kaari. — Ei ole puutetta, sanon minä. Jo kun minä poikasena soittelin markkinoilla, niin omiani soittelin. Ette ole siitä kuulleet, mitäs te. Sellaista se on, kun ihmiselle kaikki soi. Ja sitten vaaditaan, että minä kuuntelisin Flyktin pariskunnan tai Kallen Mantan tai Tupun lautamiehen veisuuta. Parinpellon sonni on parempi musiikkimies kuin Tupun lautamies eikä sekään tule kirkkoon puhkomaan ihmisten rumpukalvoja. Minulla on sävellyksiä, minulla. Ja ne ovat musiikkia. Ne laulavat, minun sävellykseni. Mutta nämä nykyajan säveltäjät, ne suuret ja tunnetut, ne maalaavat. Ja se on pahasta. Se on herjausta, se menee ulkopuolelle musiikkia. Teidänkin kantaattinne — vaikken ole nähnyt yhtään tahtia, niin tiedän jo etukäteen, että siinä on jokin hyvä kohta, jonka säveltäjä on kopannut joltakin vanhalta mestarilta — paljon on varkaita tällä alalla — ja muu kaikki on hölynpölyä, törkyä, rojua, santapaperia. Ei kiitoksia, pyytäkää säveltäjää itseään. Tulen kernaasti kuuntelemaan. Kyllä minä ne tunnen: ne etsivät. Koko ikänsä ne etsivät, mutta valmista ei siitä tule. Sillä niillä ei ole nöyryyttä. Taiteellisessa työssä vaaditaan nöyryyttä: en minä vaan Jumala. Minä olen kannel, Jumala on myrsky, Jumala on iltatuuli… No niin, ne asiat eivät ole juhlatoimikuntia varten ettekä te niistä ymmärrä enempää kuin Flyktin Tilta laulusta. Kunhan te vain olette saaneet suuhunne sanan kantaatti, niin sitä te veisaatte. Kantaatti, kantaatti, meidän juhlaan tulee kantaatti! Voisitte yhtä hyvin sanoa »tomaatti». Se tekisi yhtä hyvän vaikutuksen, sillä Ison-Hiedan sahalla ei tiedetä eroa tomaatin ja kantaatin välillä. No niin, kantaatti on siis tilattu ja viraltapantu kanttori Lehtinen antaa teille sen neuvon, että otatte säveltäjän esittämään. Minä painun oratoriooni minä. Niin, minun sävellykseni on oratorio. Ja kirkonkello esiintyy siinä yhtenä solistina… Kiitoksia, kiitoksia vain. Minä, kuten sanottu, en hyväksy tätä uutta suuntaa. Rumpukalvooni koskee, kun näen nuptitkin. Pitää olla paksut rumpukalvot niitä epäsointuja varten. Se johtuu kontrapunkteista. Koko nykyajan säveltaide on rakennettu kontrapunktille. Minä en tiedä kontrapunkteista mitään enkä tahdo tietää… Kyllä kai tiesitte kenen pyysitte — antaa hänen selviytyä tekeleestään… Vai hyvät sanat. Jokohan tosiaan olisi? Kuka sen sanoo, että ne ovat hyvät? Joku suutari täällä ne tietysti on tehnyt ja ylistetään niissä koneita, jotka vapauttavat ihmisen työstä. Hiisi vieköön, kirjoittakaa säveltäjälle ja jättäkää tällainen tuntematon vanha lukkari rauhaan… Vai niin, vain niin, te aiotte maksaa. Todella? Se on melkein uutta se. Puhujat ja juhlarunoilijat ja taiteilijat nehän elävät kunniasta, ei niille toki mitään makseta. Vastahakoiselta tuntuu maksaa yksin niiden matkalipustakin. Sillä kun ne nyt kerran ovat sellaisia yläilmojen asukkaita, niin tuntuu juhlakomiteojen jäsenistä suorastaan siltä, että niiden pitäisi yliluonnollisella tavalla ilmestyä yleisön eteen. Oi armias, jos tällainen köyhä saatana sanoo juhlatoimikunnan rahastonhoitajalle, että hän on matkustanut toisessa luokassa… Kiitoksia, äiti, — kuulen että tyttäreni on tullut matkalta ja minun pitää päästä hänen puheilleen… Vai niin, että on kassa tätä kantaattia varten. No, uskaltaako kysyä, miten paljon tässä kassassa on rahaa? Jaa-ah, jaa-ah, vai puolen viidettäsataa markkaa. Onhan se koko kapitaali. Sillä te jo saatte säveltäjänkin tänne. No, minä ajattelen asiaa, menkää, pitäkää sadetta vaikkapa pappilan navetassa — siellä on komea kivinavetta, pitäjän rahoilla rakennettu, vaikkei pitäjällä ollut varaa paikata kirkon kattoa urkujenkaan kohdalta. Saakeli teidät kaikki periköön. Kuka sen on sanonut, ettette te saisi kastua. Märkä olen minäkin… No, jos olette Amerikassa asti käyneet, niin pitäisi teidän vesi tuntea eikä sitä peljätä. Annan ensi tilassa vastauksen. Mutta jos minä tulisin — mitä minä en vielä ensinkään lupaa — niin katsokaakin, ettei juhlan loputtua joku aasi saapasta luokseni lavalle ja sano: mitäs sitten oltaisiin velkaa? Ja kun minä vastaan: minun lippuni maksoi kaksikymmentä markkaa, niin hän sanoo: toimikunnassa päätettiin antaa kymmenen. Jos, jos, jos jotakin tällaista tapahtuu, niin minä otan suurimman torven ja minä lyön sen miehen kuoliaaksi. Ja karkaan vielä sivuhuoneeseenkin ja lyön teitä kaikkia päähän, niin ettette ikinä nouse… Minä olen vihainen kaikelle moukkamaisuudelle enkä sitä säästä enempää kuin sontakärpäsiä. Olen väsyksissä, olen juovuksissa, ettekö sitä näe. Maailman epäsoinnut repivät sieluni haavoille. Hyvästi, hyvästi, ajattelen asiaa. Kun yhdenkin kerran saisi kuulla puhtaita sointuja. Pietarissa minä kuulin, se oli taidetta — sellaista kun voisi luoda täällä. Vai voitte te maksaa. Selvä on, tarvitsen rahaa, mutta en ole mikään kontrapunktisäveltäjä kaupungista, joka säveltää rahasta ja rahan vuoksi. Hyvästi vain ja Herran huomaan.
Äiti selitteli jotakin vieraille ja seurasi heitä kappaleen matkaa. Sacklénin syyksi kuului panevan isän humalan. Mutta Tumma ajatteli, että kävipä tämä oikein hyvästi. Isä tyhjensi koko kiukkunsa näihin vieraisiin ihmisiin ja tuli lauhana miehenä perheensä luo. Hän oli hyvin väsynyt, mutta kun hän näki Sorjan, niin hänellä yhtäkkiä taasen oli voimaa.
— No, tässäkö sinä taasen olet, sinä kuningatar, joka et nouse valtaistuimellesi. Vai ei minulle riittänyt surua tämän päivän osalle, vai ei riittänyt, että minut on häpeällisesti erotettu toimestani sentähden etteivät minun korvani kestä sotkua. Pitikö sinunkin taasen tehdä isällesi tämä suru? Minä olin laskenut, että jos itse annan sinulle opetusta loma-aikoina, niin vielä ehdit ajoissa ulkomaillekin. Etkö ymmärrä, että pohjasivistys pitää olla. Kaikkialla sinulta kysytään sitä. Aivan niinkuin minulta kysytään kontrapunktia. Minä en hallitse sitä! Ja minua ei kukaan ajattele ja kuolemani jälkeen tyhjennätte sävellykseni kauppiaan eteen ja kiitätte häntä, jos hän tahtoo käyttää ne sillin ja lipeäkalan ympärille. Kyllä minä teidät tunnen. Kaupungin säveltäjältä tilataan tänne kantaatit. Vain sentähden, etten tunne kontrapunktia. Kivenä se tuossa makaa edessäni ja varmaan se kerran murskaa minut. Ja sinun edessäsi tulee olemaan pohjasivistys. Et minnekään pääse, kun ei sinulla ole sitä. Kuinka me olemmekin äitisi kanssa koettaneet. Sackléniakin, senkin rankkitynnöriä, tässä syötimme kuukauden, että hän lukisi kanssasi kieliä. Ja vielä sata markkaakin hänelle annoin.
— Isä… isä, alkoi Sorja, nostaen päätään, jota oli pidellyt käsiensä varassa siinä istuessaan matalalla tuolilla lieden luona.
— Älä puhu mitään! sanoi kanttori ja purskahti itkuun. — Kaikki ponnistukseni ovat olleet turhat, sillä onnettomaksi olet tehnyt isäsi. Nyt en minä enää koetakaan jättää juomista, vaan kaikki minä juon mitä irti saan, vaarivainajan viulunkin juon. Hukkaan minä menen ja tahdonkin mennä. Niin meni ennen minua minun isäni ja vaarini. Jos minua olisi yksikin ihminen joskus ymmärtänyt. Mutta sinäkin, äiti — muistatko kun minä olin saanut valmiiksi laulun myrskylinnusta ja pyysin sinua kuuntelemaan, niin haukottelit vain etkä ensinkään syttynyt minun kanssani. Sanoit, sanoit, että se oli kaunista, mutta ethän osaa erottaa minun laulujani muiden lauluista! Sinä valvoit pienten lastesi luona, se on totta — sitähän tahdoit sanoa. Kuiskaa, mutta älä tänään puhu ääneen, tiedät miten minuun tänään tekee kipeää. Minun isäni, minun isä-raukkani — roistoksi häntä sanoivat ja elinkautiseksi. Nero hän oli ja hukkaan hän meni. En koskaan nähnyt häntä, mutta kuulin kerran. Veneeseen kuulin, kun soutelin linnan ympäri. Siellä lauloi joku. Vanginvartijan vaimo sanoi, että se oli isäni. Kaikki ihmisen kaipaus oli siinä laulussa. Ah, minä en jaksa elää, kun sitä ajattelen, tuosta minä viillän auki. No, menkää pois siitä, enhän minä sitä tee, mutta sen sinulle sanon, Sorja, että sinuun olen pannut kaiken toivoni.
Sorja oikaisi itsensä suoraksi.
— Isä… lakatkaa nyt, jos tahdotte että minä en tee jotakin… jotakin… jotakin…
— Mitä sinä tekisit? Se vielä puuttuisi.
— En itsekään tiedä. Voisinhan mennä ja tehdä jotakin, josta ette pitäisi.
— Sorja, sinuun olen pannut kaiken toivoni.
— Älkää te minuun panko mitään toivoa. Hyvä, jos saan henkeni elätetyksi. Minulla ei ole kielipäätä. Ehkei ole ääntäkään…
— Älä herjaa, kiittämätön. Sinulla on ääni! Sinulla on tempperamentti, sinulla on ulkomuotokin. Sinulta puuttuu vain usko ja itseluottamus. Etkö nyt voi isäsi tähden… Pitääkö sukupolvien kaipuun vuotaa hiekkaan, isoisäsi ja isäsi…
— Minulla itselläni ei ole mitään kaipuuta. Mikä minä olen täyttämään teidän kaipuutanne. Olisitte itse ruvennut laulajaksi, tai vaikkapa teatterilaiseksi.
— Lapsi, et tiedä mitä puhut! Kuka minua neuvoi ja opasti? Renki minä olin ja käänsin pellolla lantaa. Äitisi voi sinulle sanoa, että kruununvouti piiskasi minua, kun näki viulun käsissäni. Jollei äitisi olisi ottanut minua, niin olisin jäänyt pellolle. Mutta äitisi rakastui, minä olin siihen aikaan toisen näköinen kuin nyt. Se oli äitisi, joka toimitti minut kaupunkiin. Olisit antanut minun vääntää kiviä ja ajaa lantaa, Aliina. Ehkä olisi polttoni ollut pienempi. No, älä itke siinä — hyvä on niinkuin on. Mutta sinä Sorja, älä sinä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi.
— Eihän se ole minun syyni, että olen tässä maailmassa.
— Mene sitten ja syytä Jumalaa, ymmärtämätön ja kiittämätön lapsi. Jos minä sanon sinulle, että on sävelletty ooppera sinua varten. Isäsi on sen tehnyt sinua varten. Sellaista ei ole ollut koko Suomen maassa. Isäsi on ensimmäinen, joka on sellaisen tehnyt. Sinä saat astua kansasi eteen ja puhua sille. Ja sinä saat viedä kansasi nimen maailmalle. Vieläkö nyt syytät siitä, että olet tässä maailmassa. Sorja naurahti tavalla, joka pelottavasti muistutti kanttori Lehtisen naurua. Tumma läheni nyt isäänsä ja koetti jotakin sanoa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Isä käveli edestakaisin, vuoroin avaellen paidankaulustaan ikäänkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa vuoroin hieroen käsiään lieden luona ikäänkuin häntä olisi palellut. Sorja istui kahvikuppinsa luona, joka oli jäänyt juomatta, ja silitti koiran päätä.
— Kun ette ole ennen sanonut tätä, huomautti hän. — Olisin paljon aikaisemmin sanonut teille, ettei minusta pidä mitään toivoa.
— Olen sinusta ollut niin lujasti vakuutettu. Kaikki varani olen pannut sinun kasvatukseesi.
Sorjan nauru kalskahti jälleen ja hän pusersi koiran päätä molempain käsiensä välissä.
— Ohoh!
Isä pysähtyi ja paksu musta tukka otsalla värähteli. Äiti pyysi kymmenennen kerran, että hän muuttaisi ylleen kuivat vaatteet. Tautihan siitä tulee, kun vaatteet ovat märkinä. Mutta kanttori työnsi pois vaimonsa.
— Sano, sano pois, mitä tarkoitat, Sorja.
Nyt tuli Tumma isänsä eteen.
— Hän menee tehtaaseen, jos häntä vielä kiusaatte! huusi hän.
— Mitä? sanoi isä äänellä, jolla lasta tai eläintä puhutellaan. — Vai oletko sinäkin jotakin tietävinäsi? Tämän lapsen olen sinun tähtesi kokonaan laiminlyönyt, sinä Sorja, jota olen rakastanut yli kaiken…
Sorja pyyhki hiuksia otsaltaan. Ne olivat märät, ei voinut tietää sateesta vaiko hiestä.
— Niin, sanoi hän, — ja minun kun juuri piti kysyä, miksi aina kiusaatte minua ettekä tuota Tummaa. Antakaa nyt hänellekin pohjasivistystä.
Isä katseli pyöreiden silmälasiensa alitse vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tyttäristään. Äkkiä alkoi häntä yskittää. Silloin hän huomasi vaimonsa, joka kauan oli seisonut hänen edessään, vaateläjä käsivarrella.
— Ehkä tämä on näin sallittu, sanoi rouva Lehtinen kalseahtavalla äänellään, joka oli niin tykkänään ristiriidassa hänen lempeiden, hiljaisten liikkeidensä kanssa.
— Millä me olisimme vieneet perille Sorjan kasvatuksen kun tämä pohjasivistyskin on tullut niin kalliiksi.
Kanttori tempaisi vaatteet hänen käsistään.
— Näitä asioita et sinä ymmärrä, äiti. Valtio kustantaa nerot. Valtio, valtio, hallitus, kansa, isänmaa — ymmärrätkö nyt. Mutta pohjasivistyksen antaa koti.
— Eihän valtio kustantanut sinuakaan eikä isääsi…
— Älä puhu, äiti! huusi kanttori ja vei kädet korviaan vasten. — Ojenna kätesi, kävele, liiku, naura, hymyile, mitä muuta hyvänsä, mutta älä puhu. Sinä tiedät, että olen nainut sinut rakkaudesta enkä koskaan ole pitänyt muista kuin sinusta. Mutta puhua et voi… et ainakaan nyt. Anna anteeksi. Mutta on niinkuin lapset rämpyttelisivät pianoa — koko lihavalla kämmenellään yhtaikaa. Oi sinä ihmisraukka, sinulla ei ole ihmisen ääntä…
Rouva Lehtinen taipui ottamaan maasta vaatteet, jotka olivat vierineet kanttorin käsivarrelta. Saman asian oli hän samoilla sanoilla kuullut satoja kertoja ennen, mutta hän ei koskaan siihen tottunut ja kyyneleet tunkivat aina katkerina kurkkuun. Kun hän taasen oikaisi itsensä, olivat kasvot kuitenkin ihan tyynet.
— Katso, jatkoi kanttori, — minä, isäni ja isoisäni menimme hukkaan siksi, ettei kukaan meitä huomannut. Valtiolle täytyy näyttää nerot, se ei itsestänsä voi niitä etsiä. Ne täytyy viedä valtion eteen ja näyttää sille sormella: tuossa… tuossa… tuo tuottaa sinulle kunniaa, kasvata se! Sillä lailla minun piti viedä Sorjani, oma tyttäreni. Mutta en voi viedä häntä ilman pohjasivistystä… Aina sinä, äiti, katkaiset siipeni, aina sinä tulet ja puhut minulle rahoista. Ikäänkuin minä en tuntisi sitä pirun keksintöä — rahat ja viina, ne on piru keksinyt ja molempia rakastaa ihminen yhtä paljon kuin pirua itseään, niiden isää… Sorja, vielä ei ole myöhäistä, vielä voit pelastaa kaikki. Voit lukea talven kotona. Kaikki mitä oratorioni tuottaa, kaikki panen tähän. Otamme toisen opettajan, vakavan ihmisen, joka ei tarvitse viinaa. Keväällä suoritat tutkinnon. Isäsi lähtee mukaasi, pyydämme nöyrästi, että opettajat antavat sinulle tarvittavan pohjasivistyksen… Sorja, hellitä jo kätesi tuosta elukasta ja kuuntele mitä sinulle sanotaan.
Koira vingahti ja ryömi pöydän alle. Sorjan kasvoilla näkyi taistelun myrsky. Tällä hetkellä hänellä vielä oli valinnan vapaus. Seuraavalla hetkellä ei hänellä enää ollut. Hän jäi kumaraan asentoonsa istumaan, ravisti siinä päätään ja huusi itku kurkussa:
— Antakaa minun olla. Minä en tottele teitä. En tahdo lukea. Venäläistä kirjaa en ota käteeni. Sen Pietarinmatkan jälkeen ette muusta puhu kuin oopperasta ja taiteesta. Minä en kärsi taidetta, en laula enää yhtään säveltä, en koskaan. Mitä teistä on tullut, isä? Olisitte jäänyt pellolle, niin olisitte nyt ehkä muonarenki ja minä ja sisareni palvelisimme pappilassa. Nyt emme kukaan kelpaa mihinkään. Minä en enää kuule teitä, menen minne tahdon, en yhtä yötä ole teidän kattonne alla. Maailma on nyt kotini!
Viime sanojen aikana oli tyttö noussut ja oikaissut itsensä täyteen mittaansa. Kanttori katseli häntä niinkuin tuntija katselee taideteosta. Tyttären jokainen liike, jokainen epätoivon purkaus sai hänen ihastuksensa vain kasvamaan.
— Ja sinä menet hukkaan, ja sinä menet hukkaan! äänteli hän hiljaa itsekseen. — Eikä kukaan voi minua auttaa. Ei kukaan…
Hän purskahti itkuun.
Nyt sai pieni hento rouva Lehtinen kuljettaa pois voimakkaan miehensä. Hän seurasi tahdottomana makuuhuoneeseen ja lyyhistyi siellä vuoteen laidalle. Hänen vaimonsa riisui märkiä vaatteita hänen yltään, vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän ei tehnyt sitä ensimmäistä kertaa. Eikä sekään tapahtunut ensi kertaa, mikä nyt tapahtui: rouva Lehtinen ojensi miehelleen paperiliuskan, johon oli kirjoittanut: nuku, rakas isä, siihen asti kun kuoro tulee. Herätän sinut ajoissa. Koetan myös puhua lapsille. Tapahtukoon Jumalan tahto.
Mies jäi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti kattoon, jonka alkuaan valkoiseen maaliin sade ja kosteus olivat tehneet käsittämättömiä kuvioita. Musiikkimiehet seinillä näkivät kovaosaisen veljensä hiljalleen tyyntyvän ja menevän uneen.
Mutta kodin muutenkin niin hauras rauha oli rikki. Sorja lupaili lähteä etsimään jo seuraavaa yösijaansa muualta. Tumma esitteli hänelle hieromaoppia, silittäjän-oppia, neulomakurssia, puutarhakurssia, sairashoitokurssia. Sorja oli tuskastunut koko maailmalle ja sanoi vastaan kaikkeen.
— Tehdashan tässä on lähellä, mitä minä kauemmas.
No niin, mene, mene. Ja vaikkapa mene naimisiin sen Laineen taikka Hyrskyaallon kanssa.
— Älkää, hyvät lapset, tuli äiti väliin, tuodessaan märät vaatteet keittiöön kuivamaan. — Olkaa armeliaat, äitinne on niin väsynyt.
Tytöt vaikenivat ja tuijottivat pimenevään iltaan. Sadeilman harmaa harso peitti pihamaan ja katot. Keltainen lehtiterttu pihakoivussa erottautui harmaasta. Niinpian kuin äiti oli mennyt, kuiskailivat lapset taasen toisilleen. He olivat tänään tavallista onnettomammat ja taipuvaiset etsimään onnettomuutensa aiheuttajia. Isän virheet näkyivät äkkiä hyvin paljaina, näkyi miten hän eli valheiden ja kuvitelmien maailmassa, miten hän ryypiskelemällä ja takaamalla oli tuhlannut pienet ansionsa, ja vieraita hän kuljetti taloon niin ettei siellä koskaan ollut pyhää. Mitkään tulot eivät riittäneet heidän kestitsemiseensä. Silloinkin kerran, kun niitä keskellä yötä tuli sellainen liuta ja äidin ja heidän, tyttöjen, piti antaa heille vuoteensa ja valmistaa ruokaa, silloin syksyllä… Niin kauheasti he säikähtivät, kun heräsivät siihen, että lyötiin ruutuun. Kanttori Koponen ja maisteri Sacklén olivat jo tullessaan humalassa ja yön ja seuraavan päivän kesti tätä menoa. Myöskin äidin heikkoudet näkyivät nyt yhtäkkiä oudon selvästi. Äidillä oli todella niin särisevä ääni, että tuntui pahalta sitä kuunnella. Eikä äiti ollut sivistynyt ihminen. Isä olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut sivistynyt vaimo. Äiti ei ollut koskaan osannut pitää häntä ja hänen vieraitaan kurissa. He eivät olisi uskaltaneet, jos äiti olisi ollut toisenlainen. Vihdoin viimein kävivät kodinkin puutteet tämän apean mielen valossa oudon silmiinpistäviksi. Kaikki kuluneisuus ja rikkinäisyys näkyi. Muistui mieleen, että uusista seinäpapereista ja uudesta sohvanpäällisestä oli puhuttu monta vuotta. Keittiön pöytä oli iänikuinen ja kulunut loville, ei kahta samanlaista tuolia siellä ollut ja mistä puuttui selustin, mistä jalka. Köyhää täällä oli oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.
— Minä en missään tapauksessa jää kotiin, sanoi Sorja.
— Mutta jos saisimme rahaa lainaksi Ison-Hiedan tädiltä, johtui yhtäkkiä Tumman mieleen.
— Hän nyt antaisi! naurahti Sorja katkerasti. — Kuka meille antaisi, kun isä on menettänyt virkansa. Meillähän jo ennestään on niin paljon velkaa. Olisit vain nähnyt kuinka ivallinen ryssänopettaja oli — mitä hän määrää tutkinnon nimipäiväkseen, onko se minun syyni! Minä vihaan häntä, koko elämää minä vihaan… Tuo keltainen terttu tuolla, se on ainoa, joka puhuu totta.
Onnettomuus oli tullut taloon. Tai eihän oikeastaan se mikä oli tapahtunut, ollut mitään niin ratkaisevaa. Ei kai ensi kertaa tapahtunut, että huonopäisen nuoren tytön täytyi heittää koulunkäyntinsä. Mutta kaikilla oli outo tunne siitä, että elämä kodissa nyt oli kääntymässä joillekin uusille raiteille ja että se mikä oli tulossa, ei ollut hyvää. Sade ulkona ynisi alati samalla nuotilla, iskien pienet itsepintaiset pisaransa kattoon ja ruutuihin ja syöpyen sisään laesta, joka oli laho.
Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään.
Äiti ja tyttäret olivat ruualla keittiössä kun läpi sateen juoksee naapurista kestikievarin poika ja hengästyneenä läähättää tulemaan:
— Maisteri Sacklén lähetti kysymään, että eikö jo tulla. Laiva pian lähtee. Ja eikö kanttori ole toimittanut asiaa. Ison-Hiedan emäntä on kovin kipeänä ja lähetti maisterin tänne. Kanttorin piti toimittaa asia.
— Miksei maisteri sitten itse ole tullut tänne? kysyi äiti.
— Maisteri on maannut koko päivän, vasta nyt heräsi ja sanoi kiireen olevan.
— Parasta, että minä tulen sinne.
Rouva Lehtinen päästi silmänräpäyksessä kädestään veitset ja perunat ja irroitti vyöltään esiliinan. Toivon kipinä oli syttynyt hänen väsyneissä silmissään. Tyttäret olivat kuulleet hänen joskus sanoneen, että hän toivoo Ison-Hiedan tädin vielä kerran tulevan omantunnon herätykseen ja muistavan köyhiä sukulaisiaan. Olisiko siis hetki nyt tullut? Äiti läksi sellaista kyytiä, ettei hän ottanut edes huivia olkapäilleen.
Tytöt katselivat ääneti, miten he menivät polkua läpi märän heinän, äiti edellä, nostattaen molemmin puolin hameensa helmoja, poika paljasjaloin perässä.
Tumman koko olennossa oli jotakin säikähtynyttä. Hän aavisti, että hän Ison-Hiedan emännän kummityttönä nyt saattoi tulla kysymykseen.
— Ehkä sinä nyt tulet rikkaaksi, sanoikin samassa Sorja.
— Sitten minä maksan kaikki velat ja ostan nämä huoneet ja korjautan katon ja pannaan seinäpaperit. Ja sinä saat mennä musiikkikouluun ja isä matkustaa suuriin konsertteihin ja kirkonkatonkin minä teetän uuden.
— Ohhoh — luuletpa sieltä paljon tulevan.
— Ei suinkaan sieltä mitään tule. Leikillä puhun.
— Parasta on ettei mitään odota.
Niin he päättelivät, mutta he eivät voineet estää odotustaan kiihtymistään kiihtymästä. Sillä ei nyt Ison-Hiedan täti sulansuotta lähettänyt äitiä hakemaan ja pannut koko laivaa odottamaan. Vuosikausiin ei Ison-Hiedan täti ollut lähettänyt heille edes tervehdystä, hän oli jostakin syystä suuttunut isälle ja äidille, ja nyt hän lähettää äitiä noutamaan. Häntä oli pyydetty monen heidän lapsensa kummiksi ja vasta Tummalle hän oli ruvennut. Silloinkin hän oli suuttunut, kun lapsen nimeksi pantiin »Tumma» — ehkäpä hän olisi tahtonut Kreeta-Karoliinaa. Ei Sorjalla enempää kuin Tummallakaan ollut Ison-Hiedan tädistä mitään muistoa. Ja nyt hän lähettää noutamaan äitiä.
— Ehkä hän tahtoo sanoa hyvästi ennen kuolemaansa, johtui taasen Tumman mieleen.
— Niin, ehkä hänellä on omantunnonvaivoja. Hehän ovat kasvatussisaret.
— Ja meidän äiti hoiti hänen isänsä. Hänen hautajaisissaan täti kävi täällä Paalajärvellä — ei sitten. Minä en muista sitä enää.
— Minä muistan konvehdit, sanoi Sorja. — Äidillä on vielä jäljellä sellainen paksu musta konvehti. No, siinä rasiassa, missä on meidän kaikkien hiuksia siltä ajalta, kun olimme pieniä.
— Täti ei pitänyt siitä, että äiti otti isän. Täti ei ole koskaan kärsinyt isää.
Tumman mieleen muistui nyt tädin kummallinen testamentti: hän aikoi naittaa perijättärensä oudolle miehelle. Kyllä oli kauhea senkin naisen tila.
— Pitäisiköhän herättää isä? sanoi Tumma kuin apua hakien.
— Ja mitä vielä, vastasi vanhempi sisar nopeasti. — Mitä hänellä täällä tehtäisiin. Antaa hänen nukkua pois pohmelonsa, kunnes kuoro tulee.
Oli tullut hämärä. Koko pihamaa puineen oli joutunut tiheän, sinisen usvan peittoon ikäänkuin jokin pilvi olisi pudonnut tänne ja hahtuvillaan verhonnut koko Laarin.
— Olipa onni, että meidän muut lapset kuolivat niin varhain, sanoi Tumma ja tuijotti keltaiseen lehtiterttuun.
— Olisi ollut onnellisempaa, jos he olisivat eläneet ja me olisimme kuolleet.
— Miten sinä luulet, että isä olisi jaksanut elättää viisi lasta.
— Olisi kai ollut pakko. Mutta me olemme heikommat, kun olemme nuorimmat.
— Onko niin?
— Ajattelin vain — mistä minä tiedän.
— Eikö äidin jo pitäisi tulla?
— Ei siitä ole kymmentä minuuttia, kun hän läksi.
Molemmat vaikenivat ja ajattelivat, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jos Ison-Hiedan täti todella testamenttaisi heille, Lehtisille, rahoja.
— Kyllä minä olisin valmis ottamaan senkin Arne Falcken, sanoi Sorja.
— Et toki olisikaan, sanoi hänen sisarensa ja tuijotti häneen, poskipäät kylminä.
— Minä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vahinko ettei Arne ole paroni. Hänen isäänsä vielä sanottiin paroniksi, mutta oikeastaanhan se oli niin, että Parinpellon vanha rouva oli paronitar. Eihän Falcke ole edes aatelia.
— Mutta ajattele vierasta miestä, jonka kanssa pitäisi asua ja josta ei pääse eroon, ei millään.
— Pääseehän nykyään.
— Niin, mutta se on väärin. Kun on mennyt naimisiin, niin pitää olla naimisissa.
— Väärin ja väärin.
Sade kohisi loiskuen alas räystäästä nurkkauksessa. Koira, joka makasi lattialla, kuono käpälien välissä, höristeli korviaan, ikäänkuin se olisi kuunnellut. Äitiä kuitenkaan ei näkynyt.
— Hiiret, kuiskasi Tumma. — Ne alkavat jo tulla, vaikka ulkona vielä on lämmin.
— Ei, jää sinä vain tänne, kuiskasi sisar takaisin, — jos tahdot. Minä en enää ole yhtä talvea.
Syntyi äänettömyys.
— Vaikka isä onkin joskus juonut, alkoi Tumma, — niin aina hän on virkansa hoitanut. Kyllä pitäjä vielä häntä siunaa. Eikä rovasti ikinä ole tarkoittanut totta tällä muistutuksellaan, hän on vain tahtonut pelotella isää. Muistelepas kuinka hän lauloi, kun hukkuneet haudattiin. Oi, kyllä isä voi laulaa ihanasti. Ja kaikkein kauniimmin hän laulaa köyhien haudoilla. Silloin kun rivihautoja luodaan umpeen, olen nähnyt isän kyyneleiden vallassa.
— Muistelepas sinä sitä ensimmäistä virsikirjajuttua — vieläkös uskot virsikirjan urkulehteriltä itsestään pudonneen kirkkoon? Kyllä se niin oli, että kanttori Lehtinen sen vihapäissään heitti, vaikka asia käännettiin parhain päin, niinkuin virsikirjassa käsketään. Eikähän isä sitä itsekään kieltänyt, nauroi koko jutulle.
Koira liikutteli korviaan ja vinkui hiljaa. Tumma taisteli kyyneliä vastaan.
— Sinä olet nyt suuttunut isälle, sanoi hän, — mutta kyllä sinäkin pidät isästä. Jos meillä olisi ollut lämmin kirkko. Mutta isä on menettänyt äänensä siinä kirkossa. Juonutkin hän on vain siksi että hänen oli kylmä, ainakin alkuun.
— Hän ei olekaan sinua kiusannut niinkuin minua.
— Sinusta hän aina on enemmän pitänyt.
— Kiitoksia paljon sellaisesta pitämisestä.
Koira karkasi ylös ja syöksyi nurkkaan. Se oli kaatamaisillaan vesiämpärin, niin se teuhasi.
— Täällä on niin kauheasti hiiriä, sanoi Tumma, — pitäisi korjata lattiat. Kylmäkin niistä hohtaa.
— Jahka nyt saat Ison-Hiedan tädin rikkaudet.
— Älä viitsi pilkata.
— Sano sinä minulle: miksi ihminen tänne syntyy,
— Se ei ole ihmisten asia, Jumala sen tietää.
— Se on niin mieletöntä. Kun täällä kuitenkin kaikkien on paha. Ja kun ei tule parempaa…
— Isä sanoo, että täytyy kaivata. Mutta minä uskon että se on samaa kuin rukoilla.
— Ja oletko sinä nähnyt, että Jumala täyttää rukoukset.
— Hän antaa joinakin lyhyinä hetkinä tuntea läsnäoloaan. Mutta aivan lyhyinä vain. Ihmisen ei pidä pyytääkään enempää.
— Etkö usko minun kaivanneen. Etkö usko, että minusta olisi ollut hauskaa tulla siksi miksi isä tahtoo…
— Mutta Sorja, rakas Sorja, riemuitsi sisar, — jos sinä tahdot, niin sinä voit vielä…
— Alussa minä luin ja minä tahdoin. Mutta Sacklén ei tullut tunnille kello yhdeksän. Hän nukkui. Sitten hän tuli huutelemaan minua metsään kello neljä. Hänkin aina vatkasi kaipausta. Älä enää mainitse koko sanaa, minä vihaan sitä.
— Niin, se on totta, huusi Tumma kiihkeän tuskan vallassa, — sinä et voinut lukea, se ei ole sinun syysi, ettet osannut. Mutta nyt otamme alusta, isä antaa kaikki oratoriorahat…
— Isän oratorio on hölynpölyä.
— Kuinka voit niin sanoa!
— Täytyy uskaltaa puhua totta.
— Koeta uudestaan, minä lupaan sinun mukanasi kaivata…
— Äh, älä lausu koko sanaa: haiskahtaa Sacklénilta.
— Rukoilla lupaan.
— Minä menen tehtaaseen, sahaan ja murskaan itseni sinne koneisiin. No, älä nyt pelkää, en minä sinne ruumistani viskaa, mutta sieluni.
— Voi, minun on niin sääli.
— Ketä?
— Kaikkia.
— Älä viitsi.
Tytöt istuivat mietteissään. Vesipisaroiden putoeleminen, pienten ja suurten, säesti heidän mielialaansa. He kuuntelivat kuinka ne särkyivät pudotessaan maahan. Noin särkyy kaikki, ihmiset ja heidän aikeensa. Vihdoin heräsi Tumma ajattelemaan käytännöllisiä asioita. Miten äiti näin viipyi? Oliko vielä jotain valmistettavaa illaksi? Kahvipöydät olivat jo katetut suureen saliin, jollei olisi pitänyt herättää isää virittämään soittokonetta. Sehän oli sellainen vanha rämä, ettei se pysynyt vireessä. Viime tingassa vielä isä sitä aina paranteli.
Vihdoin viimein kuuluivat äidin askeleet. Tyttäret näkivät, että hän astui hätäisesti ja heilläkin alkoi sydän rinnassa jyskyttää. Jokin ratkaisu lähestyi ja jännitys naulasi odottajat niin paikoilleen, ettei kumpikaan liikahtanut. Äiti puhui jo kynnykseltä ja paineli kädellä rintaansa, josta hengitys tuntui salpautuneen.
— Täti tuntee kuoleman tulevan, puhui hän, — ja tahtoo tavata omaisiaan. Kummityttöään hän tahtoo tavata. Meidän täytyy heti lähteä. Niin, tänä iltana vielä, että ehdimme laivaan. »Nauru» on odottanut. Isä unohti sanoa meille. Se oli kyllä paha, kaikki matkustajat ovat nyt suuttuneita.
Sorja loi sisareensa katseen yli pöydän. Sanat kuolivat hänen suussaan, niin valkoiseksi oli tyttö käynyt. Hänen päivettyneet kätensä puristivat pöydän levyä ja säikähtyneet silmät katselivat äitiin kuin aaveeseen.
— Nouda paras mustasi vinniltä, kiirehdi, lapseni, puheli äiti. — Minä herätän isän.
Mutta Tumma istui ikäänkuin ei hän olisi päässyt liikkeelle. Sorja sensijaan oli unohtanut omat huolensa tämän uuden asian rinnalla ja esiintyi yhtäkkiä virkeänä ja toimintahaluisena.
— Katsos nyt, enkös minä sanonut: nyt sinä tulet rikkaaksi. Vai minäkö menen hakemaan mustan pukusi? Älä pelkää sitä miestä, kyllä sen aina voi vikitellä pois testamentista. Sano tädille suoraan, että huolit rahat, mutta et miestä.
Silloin sai Tumma yhtäkkiä takaisin puhelahjansa ja kuiskasi:
— Mene sinä, ota sinä kaikki tyynni. Minä en mene en vaikka mikä olisi!
— Mielellänihän minä menisin, mutta ei täti minulle mitään anna.
— Miksei antaisi? Olethan sinä sukua yhtä hyvin kuin minä.
— Minä en ole kummityttö.
— Sano, että sinä olet minä. Sano mitä tahansa, mutta minä en mene.
— Voi, voi, kyllä pitää olla hullu! Viivana minä menisin sekä tädin rikkauksien että Arne Falcken syliin!
— Mutta enhän minä voi harjoituksenkaan vuoksi! huusi Tumma, hätä koko olennossa. — Kuka tarjoaa kuorolle kahvia, kuka auttaa isää.
Kaikki hänen väitteensä kumottiin. Hänelle todistettiin, ettei häntä tarvittu, että tultiin hyvin toimeen ilman häntä.
Avuttomuus, jommoista ei hän koskaan ollut tuntenut, valtasi Tumman. Hän oli toki aina luullut, että häntä täällä tarvittiin. Ei muuta hän pyytänyt kuin saada tehdä työtä täällä keittiössä koko päivän, auttaa isää, äitiä, Sorjaa — ja nyt hänelle sanottiin, ettei häntä tarvittu. Hänen kaipauksensa alkoi ensi kerran uurtaa itselleen jotain uutta tietä, omaa tietä, jonnekin, jossa hän oli tarpeellinen. Sydämen juuret alkoivat verta vuotaen irtaantua kodin maaperästä ja etsivät uutta maata. Jokin hyvin arka tunne tytön sielussa teki, ettei hän tahtonut näyttää mitä hänessä tapahtui ja kuinka syvästi häntä oli loukattu. Hän kokosi kaikki voimansa eikä itkenyt.
Talon koko huomio, joka tähän asti oli kiertänyt Sorjaa, kääntyi nyt Tummaan. Isä pääsi jalkeille, sai tietää millä kannalla asiat olivat, tuli ja otti nuorempaa tytärtään kädestä ja tarkasteli häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt hänet ensi kerran. Sitten hän käski hänen syödä, että hän jaksaisi matkustaa. Kävellen edestakaisin asunnon päästä toiseen, hän vihelteli ja pysähtyeli tuontuostakin sanomaan jotakin. Sairaalle pitää viedä kukkia. Ei saa puhua hänen huoneessaan ääneen. Jos hän tahtoo Tummaa jäämään sinne, niin pitää jäädä. Äiti punnitsi, miten paljon kuorolle valmistetuista kahvileivistä saattaisi viedä tuliaisiksi Ison-Hiedan tädille. Kauneimmat loikat täytyi poimia. Oli hyvin kiire. Ihmiset olivat tuntikausia odottaneet ja kiroilivat sekä lukkaria, joka virsikirjoilla viskeli veisaavaa seurakuntaa, että hänen perhettään, joka ei tietänyt aikoinaan tulla rantaan. Jollei »Naurun» kapteenina olisi ollut Ison-Hiedan vanha kuski, niin laiva aikoja sitten olisi jättänyt myöhästyneet. Mutta tämä kapteeni odotti Sacklénia ja Lehtisiä.
Minä en lähde, vaikka mikä olisi, saneli Tumma itsekseen. Laitan kaikki kuntoon, vaan en lähde. Mutta hänen ajatuksensa oli hiukan toinen. Vai ei minua täällä tarvitakaan, saneli hän toiselta puolen. Hänessä oli ikäänkuin kaksi ääntä, jotka vastailivat toisilleen. Ehkei täti ole niin paha kuin sanotaan.
Isä käveli pitkin askelin valaistusta keittiöstä läpi pimeän eteisen ruokasaliin, joka oli valaistu ja siitä makuuhuoneeseen, joka vuorostaan oli pimeänä. Kaikki ovet olivat levällään ja kaikki lattiapalkit narisivat. Joka kerta tullessaan Tumman eteen, katseli hän häneen sillä tavalla että Tummaa sekä pelotti että itketti. Hän rakasti isää ja hän pelkäsi häntä. Yhtäkkiä isä sanoi:
— Kuule, koska sinä olet pannut tukkasi ylös? Miksi pidät sen ylhäällä? Kuinka vanha sinä oletkaan? Kuudentoista kai — koska Sorja on seitsemäntoista vanha. Ei sinun vielä tarvitse pitää hiuksiasi noin. Tämähän on kaunis palmikko. En ole koskaan tietänyt, että sinulla oli tällainen. Kuulehan, tyttöseni, tule vähän tänne… laulathan sinäkin hiukkasen. Sinua varten täytyisi tehdä aivan toinen ooppera.
— Isä, kuulkaahan isä… minullahan ei ole mitään pohjasivistystä, selitti Tumma kaikella voimallaan. — Minulla ei ole vielä kansalaissivistystäkään. Minulla ei ole mitään lahjoja…
Isä ei kuunnellut häntä enempää kuin äitiäkään, joka kiirehtimistään kiirehti tyttäriään valmistamaan tärkeää matkaa.
Vanhassa kodissa, missä sade syöpyi sisään laesta ja hiiret nakersivat lattiaperustuksia, lieden ääressä, joka oli ruokkinut ja lämmittänyt perheen läpi viidenkolmatta vaihtelevan vuoden, täällä tapahtui nyt ratkaisevin selvittely, mitä Lehtisen väillä oli ollut. Eikä niitä heiltä suinkaan ollut puuttunut. Polvia myöten kiinni arkityössä löivät he arpaa kaikista juhla-arvoistaan, koko siitä henkisestä pääomasta, mikä heille oli suotu. Toki eivät he tietäneet, miten käänteentekeviä hetket olivat. Isä luuli, että tämä oli vain yksi niitä tilaisuuksia, jolloin hän saattoi valvoa isänsä ja isoisänsä, näiden hukkaan menneiden musiikkinerojen ja heidän jälkeläisensä tässä tapauksessa oman itsensä, etuja. Äiti ajatteli yksinomaan perintöä, jonka avulla saataisiin talon raha-asiat kuntoon, Sorja ei nähnyt kauemmas kuin siihen, että jostakin hänen on alettava ensi tilassa hakea ansiota ja Tumman koko pyrkimys oli sittenkin jäädä kotiin auttamaan isää ja äitiä. Hän oli valmis kärsimään sen, että hän täällä oli tiellä, sillä hän pelkäsi liiaksi sitä tuntematonta elämää, mihin häntä aiottiin syöstä. Kotiin hän jää, hän ei mene ulos ovesta. Koira, Muruksi nimitetty, oli ainoa, joka tuntui vainuavan jotakin tavatonta. Se vinkui hiljaa, antaen ruskeiden silmiensä seurata kotiväkeä ja kuunnellen jotakin näkymätöntä, joka läheni.
— Tumma, sanoi isä lämpimästi ja kiinnitti tyttäreen katseensa, — minä olen sinua laiminlyönyt. Olen ehkä tehnyt väärin. Ehkä sinussa olisikin se kipinä, jota tarvitsen. Sinä et siihen usko ja se on minun syyni. Sinun uskosi ei koskaan ole saanut itää, vielä vähemmin nousta oraalle. Sinä luulet, ettet kelpaa muualle kuin tänne keittiöön. Niin olen minäkin luullut…
— Isä, rukoili tytär, — kuka teitä hoitaa kun tulette vanhaksi…
— Sinä olet nyt kuudentoista vanha, jatkoi kanttori, yhä tarkastellen nuorempaa tytärtään kantapäästä kiireeseen asti, — sinä olet hyvin ahkera tyttö. Entä jos sinä vielä ehtisit hankkia sekä pohjasivistyksen, joka…
Himmeästi palavan kattolampun valossa näki isä kainon sulon lapsessa, joka miltei palvelijattaren asemassa oli joka päivä työskennellyt hänen ympärillään. Kaikki hänessä nukkui vielä, mutta hänen sielunsa pohjalla paloi tunne, joka oli aitoa sinistä terästä.
— Aivan toinen… toinen tempperamentti, puheli isä itsekseen. — Mutta oikea, suuri. Lapsi, sinunhan tuskin tarvitsee avata suutasi: sinun silmäsi laulavat, sinun liikkeesi laulavat. Oi, mikä rikas mies minä olen!
Valtava onnentunne puistatutti sillä hetkellä viralta pantua kanttoria kaukaisessa sydänmaan seurakunnassa. Hän tarttui molemmin käsin suureen pörröönsä ja eli siinä jumalyhteydessä, jonka onnea hänen vain jonkin harvan kerran oli suotu maistaa.
Hänen tyttärensä Sorja, joka tähän asti oli saanut osakseen kaiken isän tiedottoman palvomisen, katseli tätä kohtausta ja hänen sielustaan leiskahti yhtäkkiä ilmoille outo liekki. Hän vihasi isää, hän vihasi sisartaan! Vai tuollainen se oli ollut se pitäminen, josta he aina olivat puhuneet! Hänestä muka, hänestä, Sorjasta, he niin pitivät, ettei sillä tavalla kenestäkään muusta, ja noin isä vain vaihetti pitämisensä niin että toinen kelpasi siihen yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja Tumma otti häneltä kaiken vastaan niinkuin itselleen tulevan ainakin. Kiitoksia vain paljon sellaisesta pitämisestä. Ja kuinka hän, Sorja, oli isästä pitänyt, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Ei ollut hänen mielestään maailmassa löytynyt niin kaunista miestä. Aina hän oli ajatellut: jos olisi toinen sellainen kuin isä, niin hänen kanssaan menisin naimisiin. Hän oli luullut, että isäkin piti hänestä yhtä paljon. Mutta se oli kaikki jo annettu toiselle. Ei milloinkaan ollut Sorjasta tuntunut niin pahalta kuin nyt. Se äskeinenkin oli ollut helppoa tämän rinnalla. Hänelle oli silmänräpäyksessä tapahtunut jotakin, joka muutti hänet tykkänään toiseksi. Oliko se hyvää vaiko pahaa? Nyt hän oli vanha, nyt hän ei kelvannut mihinkään. Hänen sisässään kierteli kipeä tunne, joka oli kuin myrkky. Hän ei enää pitänyt isästä, hän ei olisi itkenyt, vaikka isä olisi ollut tuossa kuolleena hänen edessään.
— Sorja, kuuli hän äänen lausuvan, äänen, joka oli puhunut hänelle ennen, kauan sitten, — näetkö nyt: minä olen löytänyt toisen lapseni, sisaresi. Katso tänne, hänessäkin on kipinä. Ehkä nyt kuitenkin tahdot pyrkiä, sinäkin, rakas lapseni, yhdessä sisaresi kanssa. Kuinka tekisitkin isäsi onnelliseksi!
— Joutavia, sanoi Sorja kylmästi. — Joutavia, joutavia. Tyhjää puhetta.
Isä astui aivan lähelle vanhempaa tytärtään ja etsi hänen silmiään.
— Varo, sanoi hän, — ettei hävityksen henki saa sinussa sijaa. Se on se home, joka syö sielun. Se on itse rumuus. Se on kateus. Hävityksen henki se on luomisen hengen vastakohta. Ihmisellä ei ole mitään muuta vihollista. Lapseni, luokaamme yhdessä me kolme. Sano että tahdot! Hävityksen henki on perkeleestä, mutta luomisen henki on Jumalasta. Sorja, lapseni…
— Kuinka turhanaikainen tuo on tuo isä…
Sillä hetkellä, jolloin isän huomio jälleen oli kiintynyt Sorjaan, valtasi Tumman mieletön halu pelastaa itsensä. Hän oli täysin selvillä siitä, että häntä uhkaa tuho. Täyttipä hän isän tahdon tai äidin tahdon, niin hukka hänet periin. Hän ei mene tädin luo, hänen puolestaan saavat viskata tädin rikkaudet vaikkapa järveen. Vielä vähemmin hän rupeaa hankkimaan pohjasivistystä. Ne eivät kukaan häntä ymmärrä, ei Sorjakaan. Sorja on hänelle nyt jostakin suuttunut. Aivan ilman syytä. Täytyy tästä itse ryhtyä hoitamaan asioitaan. Ja muuta keinoa ei nyt ole kuin pakeneminen.
Hänelle tuli sama lapsellinen päähänpisto, jolla hän joskus — eikä niin aivan harvoin — oli pelastanut itsensä, kun isä oli käskenyt ikäviä vieraita ja kun ei mitenkään jaksanut olla heidän kanssaan. Kun vieraat tulivat sisään ovesta, hyppäsi hän ulos ikkunasta. Oli varmaan ollut hyvinkin väärin, äiti oli yksin saanut tehdä työt. Sillä Sorja, hän oli hänkin tehnyt saman tempun. He olivat juosseet suinpäin horsmapensaisiin ja maanneet siellä ja kuunnelleet, kuinka äiti huuteli heitä. Kun äidin huudot sitten olivat vaienneet, olivat he karanneet eteenpäin, ensin karviaismarjapensaiden suojaan, sitten ruohikkoon, missä saattoi olla käärmeitä ja minne oli ankarasti kielletty menemästä. Puutarhan perällä oli portti ja sen lähellä kukkiva heisipuu — tuon portin taakse kun pääsi, niin oli turvattu. Siellä oli pappilan vasikkahaka, latoja ja halkopinoja. Siellä oli kuoppia, mistä oli vedetty savea ja suomutaa ja joista ei vesi milloinkaan kuivunut… Tumma painoi hiljaa oven kiinni jälkeensä ja syöksyi ulos märkään ruohoon. Toinen ääni hänen sisässään sanoi: tämä on turhaa, sillä he etsivät sinut aivan heti. Toinen ääni sanoi: jollet pakene, niin olet kadotuksen oma. Ei se ole isän lapsellinen harhakuva, mutta se on tuon puolihullun tädin mieletön päähänpisto, joka sinut tuhoaa. Varsinkin tunsi Tumma perintöä ajatellessaan siihen liittyvän vieraan miehen inhoittavaa läsnäoloa. Isä ja äiti ovat sellaiset, että he voivat vaikkapa pakottaa hänet naimisiin. Mutta hän, hän menee vaikkapa järveen mieluummin. Ja niin hän juoksi. Lähteköön laiva, ei suinkaan se iankaiken odota! Jalat olivat jo likomärät, sitten ulottui kosteus polviin ja vihdoin olivat hartiatkin läpimärät. Eikö laki ja oikeus tule väliin silloin, kun joku vanha ihminen määrää jotakin niin hullua kuin että hänen perintö jään seuraa myöskin sulhanen? Tumma kyykistyi karviaismarjapensaiden alle ja tunsi olevansa kovin lapsellinen. Mutta hän oli myöskin onneton eikä tietänyt, mitä piti tehdä, minne joutua. Ei yhtään ystävää hänellä ollut. Sorjakin on hänelle suuttunut.
Nyt ne huusivat. »Tumma! Tumma! Tule heti paikalla. Koira löytää sinut kuitenkin.»
Aivan oikein: Muru oli hänen jäljillään ja juoksi häntää kehuttaen pitkin uomaa, jonka hän oli tehnyt märkään nurmeen. Tämä oli niin hirvittävää. Eikä Jumalakaan häntä armahtanut.
Koira nuoli lämpöisellä kielellään hänen kaulaansa ja kasvojaan. Hän itki sen turkkiin ja seurasi sitä.
Kaikki toruivat nyt yhtaikaa. Hevonen oli jo portaiden edessä. Hän itki niin, ettei kuullut mitä he kukin sanoivat. Huone oli täynnä hehkua liedestä ja jotakin hyvää ruuanhajua. Sorja riisti vaatteita hänen yltään ja puetti toisia hänen ylleen. Mutta isä kulki kuin pilvessä keskellä tupakansavua ja puheli puoleksi itsekseen, puoleksi muille:
— Vai kohtaloasi pakoon, veitikka! Ei, kyllä ne kontrapunktit meidät yllättävät, vaikka niitä pakenemme. Sinua kadehtivat monet ihmiset, saisit olla iloinen, että täti haluaa sinua tavata. Valtaa on ihmisellä, kun hänellä on rahaa. Jos kaipauksesi on tarpeeksi voimakas, niin luot jotakin. En tällä hetkellä tiedä mitä syntyy, mutta jotain syntyy. Tuo minulle ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Tule tänne, äiti, ja puhu minulle. Sinun äänesi on kaunis, vaikka minä pintapuolisuudessani en ole tunkenut sen pohjalle. Olen kuullut vain ulkopuoliset epäsoinnut. Sinun sydämesi hyvyydestä on jokainen sävel lähtenyt. Puhu, äiti, anna minun kuunnella. Sinun, kaipauksesi on synnyttänyt minulle viisi kaunista lasta ja nämä kaksi minä vielä omistan. Anna vielä ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Minä rakastan sinua, katsokaa häntä, lapset, ei ole maailmassa sellaista pikku äitiä. Muistatko kun itkit Ison-Hiedan vainiolla ja kiurut lauloivat. Mene sille kohdalle ja vie sinne minun kyyneleeni.
Pieni rouva Lehtinen seisoi parhaassa mustassa puvussaan, viinaryyppy kädessä, miehensä edessä ja koetti salata kyyneliään. Hänen miehensä tarttui kalpealla kädellään lasiin ja tyhjensi sen niinkuin se olisi sisältänyt vettä. Sitten hän lyyhistyi vaimonsa olkapäätä vasten, upotti kasvot hänen niskaansa ja itki siinä väkivaltaista itkua. Äitikin itki. Molemmat tyttäret seisoivat ääneti. Juhlallinen hämmästys oli heidät vallannut, he eivät koskaan olleet nähneet mitään tällaista.
— On kiire, sanoi äiti ja mieliala oli samassa hetkessä kuin poikki leikattu.
Isä nosti nyt päänsä ja sinertävä kalpeus hänen kasvoillaan paistoi luonnottomasti. Hän pysähtyi tyttäriensä eteen ja katsoi heihin silmäterillä, joita ei voinut väistää.
— Ei lapset, sanoi hän, — kohtaloaan ei kukaan pääse pakoon. Muistakaa, että olette minun tyttäriäni. Kirkonkellon kasvatteja te olette. Se on laulanut teidän kehtoonne. Kuinka moni voi kerskata sellaisesta. Älkää te yrittäkökään paeta kohtaloanne. Se on vaarallista. Paeta kohtaloaan on samaa kuin kääntyä itseään vastaan. Mutta jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin tulee hänestä langennut enkeli!
Äiti työnsi jo Tummaa ulos ovesta. He nousivat rattaille, keskelle sinistä sumua, joka kuin kevyt vanu peitti kukkivan pihamaan. Jokaisesta lehdestä kotoisella seudulla, kaikista räystäistä Laarin vanhassa talossa putoeli hiljalleen maahan sadepisaroja. Kukaan ei enää puhunut. Nämä pisarat puhuivat. Yhtäkkiä puistatutti tuuli pihamaata. Sadepisarat putosivat väkivaltaisesti kuin seulasta, jota ravistetaan. Tuntui siltä kuin koko talo, eikä yksin puut ja pensaat, olisi tärähtänyt. Tuuli kiersi pyörteessä ympäri pihan, karkasi sisään ovista, jotka olivat auki, ja läiskäytti ne kiinni, ikäänkuin se olisi tahtonut sulkea talon joltakin, joka on ollut ja jota ei enää ole.
* * * * *
Kun Sorja ja hänen isänsä palasivat sisään, tunsivat he että olisi pitänyt sovittaa jotain, joka vieroittavana oli tullut heidän väliinsä. Nyt, kahden jäätyä, tuntui epäsopu pahemmin kuin muuten ja kumpikin pelkäsi jostakin syystä siirtää sovinnon sanaa tuonnemmaksi. He ikävöivät toistensa luo, mutta eivät voineet löytää tietä. Niin seisoivat he hetken eteisessä, isä ja tytär, odottaen, että toinen sanoisi jotain. Sorja oli kuitenkin niin tottunut siihen että isä teki lopun tällaisista ikävistä mielialoista, että hän päätti antaa isän tehdä sen nytkin. Mutta isä seisoi vain mietteissään ja hänen päänsä varjo erottautui suurena ja aaveentapaisena valkoisella ovella. Yhtäkkiä otti hän esiin kellonsa, huomasi, että se oli paljon ja avasi päättävästi oven. Astuessaan yli kynnyksen hän sanoi tyttärelleen:
— Jos olisin tietänyt tämän, niin olisit saanut laulaa Maria Magdalenan osan. Nyt siitä tietysti tulisi loukkaantumisia, jos antaisin osan sinulle. Sille ei voi enää mitään.
Sorjassa kuohahti. Häntä suututti, ettei isä sovittanutkaan mielialaa, sitten häntä harmitti, että hänen täytyi ryhtyä kaikkiin ikäviin talousaskareihin ja vihdoin hän oli pahoillaan isälle, ettei isä kuitenkin antanut hänelle oratorion suurinta osaa, vaikkapa joku olisi siitä loukkaantunutkin.
— Ei ole ensinkään sanottu, että kuoro tulee! huusi hän isän perässä, käsi oven kääkässä.
Isä naurahti ruokahuoneesta vastaan.
— Kuoro tulee, vaikkapa sataisi pieniä kiviä. Vai oletko sinä jotakin kuullut? Kuoro on vihdoinkin lämmennyt ja innostunut.
— Ajattelin vain, sanoi Sorja, — tapausta kirkossa aamupäivällä.
Isä naurahti vielä kerran.
— Ja mitä se tähän kuuluu?
— No niin, ehkei kuulu.
Sorja meni keittiöön, missä kaikki oli sekaisin ja ajatteli epätoivoissaan tehtäviä, jotka häntä odottivat. Juuri nämä työt olivat vastenmielisimmät kaikesta mitä hän tiesi. Taistellessa märkien puiden kanssa, jotka eivät tahtoneet syttyä hän ajatteli neiti Hyrskyaaltoa, jolla oli ollut rannerenkaat ja kultavitjat ja rintasolki. Hän muisti myös pienen viekkaan Laineen ja komean Hyrskyaallon. Hyrskyaalto oli kaunis mies, siitä ei päässyt mihinkään. Hänellä oli mahtanut olla monta morsianta.
Nyt isä taasen meni kaapille. Hän puheli itsekseen ja paiskeli ovia. Mikähän nyt oli?
Kuinkahan paljon mahtoivat tehtaalla saada työpalkkaa. Ei kai neiti Hyrskyaalto kuitenkaan niillä ansioillaan ollut ostanut koristuksiaan. Amerikasta kai ne olivat. Eivätkä suinkaan olleet oikeaa kultaakaan. Eikö ollut jokin sekoitus, jota sanottiinkin Amerikan-kullaksi — eivätkö liene olleet sitä.
Isä soitti salissa. Lakkasi ja alkoi taasen. Tämä alku kuvasi kuutamoyötä Libanonin vuorilla. Niin kauas kuin Sorja muisti taaksepäin oli hän kuullut nämä sävelet. Niitä oli isä soittanut ja hyräillyt, viheltänyt ja laulanut siitä asti, jolloin hän Helsingissä opiskeli. Vain yhden lukukauden isä oli saanut opetusta. Sinä aikana oli hänellä ollut ystävä, jokin nuori runoilija, joka kirjoitti sanat. Isä alkoi jo silloin säveltää tätä oratoriota. Runoilija on aikaa sitten ollut kuolleena ja nyt vasta esitetään teos. Eikä se sittenkään tule kelpaamaan mihinkään. Surullista. Mutta kaunis se on. Saattaa nähdä hopeankarvaiset öljypuut, tähdet, jotka ovat hyvin suuret ja hyvin alhaalla ja kuulla tuulen suhinan, kun se käy läpi lehtien. Sorja hyräilee mukana ja asettelee halkoja. Mikä nyt tuli? Isä iski kieliin kaikella voimallaan ja lakkasi sitten. Hänen täytyy tietenkin virittää konetta, joka taasen on aivan mahdoton, muisti tytär samassa. Mikä isän päähän pälkähtikään, kun hän tahtoi harjoituksen tänne kotiin. Hän luultavasti toivoo kestityksen kautta saavansa kuoron innostumaan. No niin, onnistukoon se hänelle vain ja sairastukoon se opettajaneiti, jonka on määrä laulaa Maria Magdalenan osa niin että hän, Sorja, saa laulaa sen. Mutta mikä ihme nyt onkaan — rikkooko isä huonekaluja, vai mitä hän siellä kolistelee?
Sorja seisoi työssä lieden luona, kun isä astui keittiön kynnykselle. Hän oli nähtävästi repinyt hiuksiaan, koska ne törröttivät pörrönä päälaella. Hän oli sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että ääni vapisi.
— Kuule, sinä, alkoi hän, hilliten itseään, — tiedätkö sinä, minne äitisi on kätkenyt minun pulloni. Sano se paikalla, jos tiedät. Minä en kärsi sitä että minua holhotaan. Itse tiedän mitä teen. Ja jos minä tahdon juoda itseni kuoliaaksi, niin se myöskin on oma asiani. Vai määräilemään minulle, koska minä saan juoda ja koska en… No, jos et tiedä, niin et tiedä. Minä haen siksi kuin löydän, kaikki paikat penkoan ja vaikka minun pitäisi vääntää nurin äitisi piironginlaatikotkin, niin minä vakuutan, että haen kunnes löydän. Laita tuli saliin. Sen ne ovat unohtaneet tehdä, vaikka tietävät miten kosteus vaikuttaa soittokoneeseen. Pidä kiirettä, ehkä vielä ehtii vähän kuivaa! Koko päivä teillä on ollut aikaa, mutta ette senvertaa pidä huolta! Te tiedätte, että tämä harjoitus määrää koko tulevaisuuteni — mutta ei sittenkään tehdä tulta uuniin ja soittokone on siinä kunnossa, että sisälmyksenikin ovat kiertyneet paikaltaan. Mitä? Sanoitko sinä jotakin? Ole tänään varovainen, älä sano mitään mikä haavoittaa isääsi, sillä isäsi on tänään saanut kestää enemmän kuin kaksijalkainen eläin saattaa kestää. Puhu tänään vain kauniista hyvistä asioista. Pane vanhoja sanomalehtiä pesään, että syttyisi. Isäsi ei uskalla koskea tuohon klaveeriin ennenkuin huone on hiukan kuivunut. Sillä on nyt ihan samanlainen ääni kuin äidilläsi. Paljon ne ovat korviani kiusanneet molemmat. Eikö ole sanomalehtiä? No, ota öljyä, kyllä sitten syttyy. Isäsi on sairas ja äitisi on kätkenyt lääkkeen. Onko se oikein? Kuka on koskenut isoisän viuluun? Kuka täällä on käynyt penkomassa? Helvetti ja kuolema, tiedättekös, kuka oli isoisänne? Nero hän oli, Jumalan oma lapsi, ja te koskette hänen viuluunsa ja revitte sen kieliä. Mutta sen minä sanon, että jollen löydä pullojani, niin ei ole äitisi hyvä tulla kotiin! Ah, no, kas noin! Tuleepa jo lämpöisempi. Koetetaanpa nyt käydä tuon kiukkupussin kimppuun. Niin, kas tämä on kaikki niin kulunutta ja ruostunutta. Kun saisi senverran aikaa, että voisi ottaa auki kaikki tyynni. Sorja, minä näen sinun kasvoistasi, että tällä hetkellä halveksit isääsi — älä vain sano mitään, sillä minä voi lyödä sinua. Monessa rikkaassa salissa seisoo hienoja soittokoneita joihin ei milloinkaan kosketa, mutta minun täytyy taistella tämän ikälopun rämän kanssa. Jumala minua auttakoon, etten suutu niin, että lyön sinua kirveellä, sinä vanha raukka, joka et tahdo tietää mitään vireestä! Tyttäreni, ota kynttilä, näytä valkeata. Saisinpa minä nyt ryypyn, niin kaikki menisi hyvin. Tätä minä nyt olen koettanut virittää koko elämäni ajan. Ja juuri kun sen luulet saaneesi jonkinlaiseen kuntoon, niin se on taasen niin epävireessä, että korvat halkeavat. Ja samoin on koko elämän. Sorja, minne sinä menet?
Sorja oli laskenut kynttilän pianon kannelle ja puhalsi taasen tuleen. Molemmat kuulivat kellon ruokasalissa alkavan lyödä. Se löi seitsemän kertaa.
— Seitsemän, sanoi Lehtinen ja rupesi korjailemaan pois pihtejä ja avaimia, joilla hän oli viritellyt soittokonetta. — Olet oikeassa, sinun täytyy mennä keittiöön, he tulevat tänään täsmällisesti. Hajuaako täällä lamppuöljyltä? Mitä sinä sanoit — nauroitko? Sorja, varoitan sinua. Sinä tiedät, mikä olet ollut isällesi, mutta tänään olet tuottanut minulle suuren surun ja minun sydämeni on siitä vielä verihaavoilla. Ota pois rikat uunin edestä. Ensi kerralla vien heidät kaikki koululle. Mutta tänään tarjotaan kotona kahvit. Ja sitten täytyy vähitellen alkaa harjoittaa kirkossa, jotta kellot voivat tulla mukaan. Mutta se on tarpeellista vasta finaalissa. Kas vaan, eivät ole niin täsmällisiä kuin lupasivat. Ehkä ruokasalin kello käy jonkin verran edellä. Tyttäreni, jos sinä tiedät, mihin äidilläsi on tapana kätkeä minun tavaroitani, niin sano. Sairas olen, tarvitsen lääkettä. Kas noita mokomia, kun eivät tule täsmällisesti. Ja kuinka varmasti lupasivat. Ja minä vielä siirsin harjoituksen näin myöhäiseksi heidän nimi- ja syntymäpäiviensä takia. Saakeli soikoon, minkälaisia ihmiset ovat.
Sorja työskenteli tihruten palavan kattolampun valolla keittiössä ja koira makasi pitkin pituuttaan kiinni hellan kyljessä. Yhä varmemmalta alkoi Sorjasta näyttää, ettei tänne tänään ketään tule. Koira oli unessa, jommoiseen se vaipui pahalla säällä, päivinä, jolloin ei kylässä kukaan liiku. Sorjaa väsytti, harmitti ja hävetti. Täällä he ovat viikkokauden valmistaneet juhlaa varoista, jotka ovat otetut puodista velaksi. Kaikki tulet ovat sytytetyt kuin jouluna ja kuoron jäsenet istuvat mikä missäkin eivätkä ole tietääkseen. Mitäpä he välittivät köyhästä, virkaheitosta kanttorista ja hänen perheestään. Mutta kuka käskee myöskään kanttorin olemaan niin lapsellisen ja vetoamaan mokomien armoihin. Sorja oli suuttunut sekä isänsä puolesta että isälleen. Olisipa hän tietänyt, missä isän pullo oli, niin hän itsekin olisi ottanut lasillisen. Hänen täytyi nauraa, kun hän nosteli kahvipannua, joka oli kuin mikäkin kattila. Tässä on heille, isälle ja hänelle nyt kuukaudeksi juomista!
Yhtäkkiä hän huomasi, että isä seisoi kynnyksellä. Hän nauroi hänkin, mutta iloista veitikannaurua.
— Minä löysin ne jo, sanoi hän salaperäisesti. — Ja arvaapa mistä. Äitisi ei ole tyhmä. Sävellysarkkuun hän ne oli pannut. Hän on huomannut, ettei minulla moniin aikoihin ole ollut sinne asiaa. Siellä ne olivat. Olipa hyvä asia, piru vie.
— Antakaapa minullekin vähän, sanoi Sorja, otti pöydältä kahvikupin ja ojensi sitä isälleen. — Olen kylmettynyt. Antakaa pois nyt.
Isä tuijotti tyttärensä kasvoihin, joihin tämän yhden päivän aikana oli tullut jotain toivottoman alakuloista ja välinpitämätöntä.
— Ei, Sorja, sanoi hän ankarasti, — tähän älä sinä koske. Se ei ole naisia varten. Kas, miehet on miehiä. Mene pois vain työhösi. Kyllä kuoro tulee. Älä sinä siinä naura.
— Isä, alkoi Sorja, seisoen suuren kahvipannunsa takana ikäänkuin turvassa, mistä voi sanoa mitä tahansa, — tänne ei tule ketään. Ette siihen itsekään enää usko. En tiedä, pitääkö teitä itkeä vaiko nauraa. Täällä on kaikki valmistettuna juhlaan. En tarkoita ruoan ja juoman puolesta niin paljon. Mutta teidän oratorionne, se on tuossa kuin missäkin maljassa tarjolla jokaiselle, joka vain siitä huolii. Mutta kukaan ei huoli. Ei vaikka te kuinka kerjäisitte…
— Ole vaiti, tyttö! huusi kanttori.
— Kuuntelisitte nyt vain totuutta, jatkoi tytär armottomasti. — Nyt teidät on potkittu pois toimestanne. Mitä te sitten teette, jos vielä pääkaupungin sanomalehdet julkisesti teitä pilkkaavat. Mutta sitä ehkei tarvitse pelätä sillä ettehän te yksinänne voi esittää sävellystänne Onneksi toki. Sillä muuten te kyllä varmaan jo aikoja sitten olisitte…
Tuoli kolahti säpäleiksi permantoon ja koira karkasi haukahtaen makuusijaltaan. Sorja kuuli isänsä parkaisevan ja juoksevan ruokahuoneeseen. Sielläkin meni jotakin rikki. Olisiko isä todella paiskannut seinään vanhan viulun. Siltä kuului. Ja nyt helisivät lattialla lasisirpaleet. Rikkoiko hän musiikkimiesten kuvia? Menikö hän nyt tuosta niin kokonaan suunniltaan! Sorja kävi neuvottomaksi ja mietti, mitä hänen nyt piti tehdä. Kauheaa tämä oli tämä tällainen elämä. Ja tämän tapaista se aina oli heillä ollut, joskin se oli tullut yhä hullummaksi. Ei, tänne ei hän rupea jäämään. Ottaisipa Ison-Hiedan täti hänet luokseen, niin hän olisi valmis vaikkapa menemään naimisiin sen nuoren paronin kanssa. Se olisi varmaan parempi kuin joutua Hyrskyaallolle. Ja Hyrskyaalto oli katsonut häneen sillä tavalla, että hän varmaan häntä ajatteli. Mitä hyvänsä, mutta tänne kotiin ei hän jää!
Miksikähän isä nyt onkin niin hiljaa. Ehkä hän on juonut ja nukkunut. Se olisi kaikkein parasta.
Tytär astui ääneti läpi eteisen ja huoneiden. Ruokasalin permannolla särkyivät lasinpalaset hänen jalkainsa alla. Siellä oli pimeä, miksi isä olikaan sammuttanut lampun. Mitä hän nyt mahtoikaan hautoa päässään, aina täytyi talossa pelätä, että jokin onnettomuus tapahtuisi.
— Isä, missä te olette? huusi Sorja pelästyneenä. — Isä!
Hän tuli saliin, missä piano oli auki, paksu pinkka nuotteja telineillä ja palava kynttilä kahdenpuolen. Isä ei ollut täällä. Pitkä juhlapöytä valkeine liinoineen teki kaamean vaikutuksen nyt kun oli varmaa, ettei kukaan asettuisi sen ääreen. Tyttö juoksi takaisin, yhä huudellen isää. Ruokasalissa hän sittenkin oli. Hän puhui jotakin yksikseen.
— Täälläkö te istutte pimeässä, sanoi tytär, — ja minä kun jo säikähdin, että minne te olette mennyt. Miksi te olette sammuttanut lampun? Odottakaahan nyt, minä tuon salista kynttilät. Älkäähän nyt olko noin suruissanne, isä. Mitäpä se siitä paranee. Minäkin olen ollut pahalla tuulella, mutta mitä se siitä paranee. Pankaa maata, isä. Olette kipeä. Tuonko minä teille jotakin syömistä. Kuulkaas, isä, älkää olko huolissanne siitä aamupäiväisestä. Ei rovasti tahdo meille pahaa, hän vain kovistaa, mutta kyllä te pysytte virassanne. Mistäs Paalajärven seurakunta saa sellaisen kanttorin. Sellaista ääntä ja sellaista miestä ei ole maailmassa. Isä, älkää naurako. Isä kulta…
Kanttori Lehtinen nauroi. Istuen puusohvalla, missä tehtaalaiset aamupäivällä olivat istuneet, kaasi hän pullosta vierellään täyteen pienen ryyppylasin ja tyhjensi sen.
— Kaikki on hyvin, sanoi hän. — Yhtä ainoaa kaipaan. Miksei soiteta kelloja? Nythän on se aika.
— Mitä te hullutellette, sanoi Sorja, alkaen uudelleen ärtyä. — Nyt on ilta, lähtekää maata. Minkätähden te taas olette täällä särkenyt tavaroita. Tulisitte nyt järkiinne, isä.
Tytär otti häntä kädestä ja koetti nostaa häntä ylös. Käsi oli paisunut ja painava eikä kanttori liikahtanut.
— Olenko minä niin huono, ettei minulle soiteta kelloja? sanoi hän väsyneenä. — Kirkonkello on ihmisen kaipauksen ääni ja kaivannut olen minäkin, yhtä paljon kuin joku toinenkin.
Yhtäkkiä hän kimmahti pystyyn, työnsi tyttären luotaan, kaatoi mitä eteen sattui ja tuli ikkunan luo.
— Kirkonkellot soimaan! sanoi hän hiljaa ja pusersi käsiään ristiin.
Sitten hän nopeasti meni eteiseen, kopeloi alas portaita ja hävisi pimeyteen.
Sorja seisoi hetken miettien, pitikö hänen koettaa huutaa häntä takaisin, mutta ajatteli sitten, että hän ehkä selviää ulkoilmassa. Hän kutsui koiran luokseen ja käski sen seurata isäntää, läksi sitten sammuttamaan tulia ja korjaamaan pois juhlapöytää salista. Oli pilkkoisen pimeä ilta ja sade tippui unettavan yksitoikkoisesti alas katonräystäistä. Ei ollut äidillä ja Tummalla, heilläkään, nyt hyvä kulkea laivalla. Ettei vain mitään tapahtuisi. Hiiret — nyt ne taasen alkoivat. Sorjasta tuntui kaamealta. Että hän sentään oli lähettänyt pois koirankin. Mahtoiko isä todella lähteä suntion luo pyytämään häntä soittamaan kelloja. Ettei hän vain kapuaisi torniin ja loukkaisi itseään siellä. Ovat rohkeat nuo hiiret, nakertelevat, vaikka täällä liikutaan. Kun Sorja Lehtinen tuli soittokoneen ääreen sulkeakseen kantta täytyi hänen ottaa nuottipinkka telineiltä. Se oli painava, kourantäyteinen pinkka, täynnä isän merkkejä ja huomautuksia. Sorjan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli kuutamoa Libanonin vuorilla ja seetripuitten suhinaa. Ei koskaan, ei koskaan isä saisi sitä esittää vastaanottaville sydämille. Kovaa on tämä elämä ja vihata sitä täytyy.
Samassa hetkessä alkoi läpi hiljaisuuden kuulua jotakin ääntä. Itkikö isä pihamaalla? Hän kiiruhti yli viulunkappaleiden ja lasisirpaleiden eteiseen, avasi oven ja tuli portaille. Pimeys painoi siellä kuin paksu märkä vaate. Sumusta kuului tuskallisen valituksen ääni. Heti kirkon tai tapulin takaa. Koira ulvoi. Se ei hellittänyt edes hengittääkseen, vaan ulvoi katkeamatta, äänellä, joka tiesi hengenhätää.
Sorja Lehtinen kuunteli hetken posket kylminä ja sydän takoen. Hän tiesi heti, aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, että se oli heidän koiransa, ja tiesi myöskin, että isälle oli jotakin tapahtunut.