TYHJÄ SIJA

Kuolema on yleensä hienotunteinen vieras. Se ei saavu ennenkuin ihminen sisimmässä mielessään on sanonut sille: tule! Ison-Hiedan emäntä Kreeta-Karoliina ei ollut lausunut tätä sanaa ja niin pysytteli kuolema vielä hänen kynnyksensä takana, vaikka Kreeta-Karoliinan olisi pitänyt pari vuotta jo maata haudassa, ainakin lääkärien ennustusten mukaan.

He eivät saaneet selville mikä häntä vaivasi. Toiset sanoivat, että hänessä oli syöpä, toiset luulivat taudin olevan keuhkoissa, joku oli väittänyt koko sairauden johtuvan reumatismista. Useimmat olisivat tahtoneet toimittaa leikkauksen nähdäkseen mitä tämä oikein oli. »Hitto teidän leluksenne ruvetkoon!» sanoi Kreeta-Karoliina sille nuorelle virkaatekevälle, jonka isäntävainajan sukulainen Korven emäntä viimeksi oli tuonut Isoon-Hietaan. Ja virkaatekevä sai kuulla mitä muutkin tohtorit: etteivät he ymmärrä yhtään mitään, että he eivät ole parempia kuin teurastajat tai kruununvoudit, ja ettei kukaan kunniallinen ihminen rupea tohtoriksi enempää kuin kruununvoudiksi tai teurastajaksikaan. Onko maailman alusta kukaan niin paljon rikkonut kymmeniä käskyjä vastaan kuin ne, jotka nimittävät itseään tohtoreiksi? Skorpioni heillä on sillä kohdalla, missä muilla on sydän, tohtoreilla! Ja Korven emäntä sai kuulla, että jos hän vielä tuo tänne tohtoreja, niin on tie auki sekä hänelle että hänen tyttärelleen täältä Isosta-Hiedasta maailman toiseen laitaan asti.

— Niin minä tahdon! sanoi Kreeta-Karoliina ja iski terässiniset silmänsä Korven emäntään, joka näytti olevan niin suuri ihminen, että hän olisi voinut vaikkapa niellä Ison-Hiedan sairaan hennon Kreeta-Karoliinan.

Mutta Korven emäntä vavahti, kun Kreeta-Karoliina näin häntä puhutteli, ja vilkutti silmää tyttärelleen ettei tämä vain alkaisi vastustaa sairasta. Molemmat liikkuivat varpaisillaan ja tohtori huusi suuttuneena kolme kertaa: oikkupussi! Ja sanoi sukulaisille, että tällaisten sairaiden luo ei sovi vaivata lääkärejä. Pitkiin aikoihin ei sitten lääkäriä tuotukaan Isoon-Hietaan.

Paljon antoi emäntä ihmisille ihmettelemisen aihetta. Miten hän elää? Hän syö ja juo niinkuin lintu, hän ei nuku. Ja ajoittain hän on kuin kuollut. Mutta se on sitä, päättelivät he, että hän elää niin kauan kuin tahtoo. Ja nyt hän etsii perijää eikä halua kuolla ennenkuin on löytänyt sen. Hän on koko ikänsä tehnyt mitä on tahtonut ja sellaisella tahdolla saattaa pysyä hengissä vastoin tohtorien määräyksiä. Eikä sitä ehdikään kuolla, kun on niin paljon tavaraa!

Ihmiset tekivät ne johtopäätökset, mitkä tavallisesti tehdään varakkaasta lähimmäisestä. Ja todella antoi Ison-Hiedan emäntä kuoleman kolkuttaa eikä avannut sille, koska hänellä oli järjestämättömiä asioita elämässä. Hänen rahoillaan ja tavaroillaan kyllä oli ottajia, niistä ei olisi ollut murehtimista. Mutta oli muuta, mikä piti panna kuntoon. Piti täyttää tyhjä sija. Ei Jumalalla kuitenkaan ollut aikaa ajatella joka ihmisen pieniä yksityisasioita. Ja sellaisia oli Kreeta-Karoliinalla elämän kuluessa ollut — jollei montakaan, niin ainakin yksi. Yksi, mutta se oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Se täytyi järjestää. Mukavaa olisikin ollut, jos olisi saanut panna pitkäkseen »parempaan sänkyyn», joksi Kreeta-Karoliina nimitti ruumisarkkua. Mutta oli, niinkuin sanottu, se muuan asia, joka ei päästänyt lepoon.

Ennen aikaan ihmiset sen kyllä tiesivät eikä heidän suunsa eteen panna lukkoa. Mutta sen ajan ihmiset olivat enimmäkseen kuolleita ja niiden silmissä, jotka vielä elivät, oli asia haalistunut. Ison-Hiedan emäntä oli nyt vuosikausia ollut elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänestä oli enemmän kuin kerran sanottu, ettei hän aamua näe. Niinikään oli hänestä sanottu, että hän on hullu. Ja sanottu tämä hänen puolustuksekseen. Hän oli vuoronperään suututtanut kaikki omaisensa, ajaen heidät talosta. Ja kuitenkin unohtivat he taasen loukkaukset ja saapuivat uudestaan. Jos Kreeta-Karoliina olisi ollut köyhä vaimo, niin hän olisi saanut kuolla ruotivaivaisena jossakin pirtinnurkassa. Mutta hänen rikkautensa tuottivat hänelle alati huoltapitäviä sukulaisia. Ja samaiset rikkaudet pitelivät häntä elämässä. Tai eivät oikeastaan nekään, vaan oli syy syvemmällä. Asia oli vaikea järjestää, kysymys oli monimutkainen, sitä oli melkein mahdoton esittääkään ihmisille, hulluksi täytyi luulla sitä, joka sellaista esitti. Mutta ihmisellä on velvollisuuksia kuolemaa kohtaan ja hänellä on velvollisuuksia elämää kohtaan. Ennenkuin lähtee, täytyy katsoa, että kaikki jää kuntoon. Pääasia, että jättää toisen tai toisia sijalleen. Sitä vaatii elämä. Jolleivät nämä maan asiat ole järjestyksessä, niin on turhaa yrittääkään taivaaseen. Ison-Hiedan emännälle oli elämä kyllä maistunut koiruoholta enemmän kuin medeltä, mutta senjälkeen kun hänelle oli selvennyt, että maailmassa oli joku, jonka hän tahtoi asettaa sijalleen, niin sai kuolema häntä odottaa.

Maailmassa oli Arne, Parinpellon herran poika.

Jo kauan oli Kreeta-Karoliina ajatellut häntä. Ja sairauden pitkinä vuosina oli hän hänen mielessään ja piti häntä hengissä. Tämä Arne oli kuitenkin aivan saavuttamaton. Kaikki mahdolliset esteet olivat hänen ia Kreeta-Karoliinan välillä. Toiselta puolen riippuivat isännän sukulaiset kiinni omaisuudessa, jonka he pelkäsivät sairaan emännän haluavan antaa ulkopuolelle sukua. Toiselta puolen oli Parinpellon herran poika äitinsä kasvatettavana, poissa, kaukana täältä eikä minkään perinnön tarpeessa. Mutta juuri siksi että pieni Arne oli mahdoton saavuttaa, sairaan mielikuvitus itsepintaisesti ja hellittämättä piteli hänestä kiinni, keksien yhä uusia keinoja vaikeuksien voittamiseksi. Kreeta-Karoliinalle selveni, että koska hänen oma avioliittonsa oli ollut onneton ja koska Arnekin oli syntynyt ilman rakkautta, niin piti Arnessa tapahtua sovitus, hänen piti joutua onnelliseen avioliittoon ja tästä aviosta piti syntyä onnellisia lapsia niiden ihmisten sijalle, joiden kaipaus oli mennyt hukkaan. Tämä suuri tehtävä pysyi hänen salaisuutenaan kunnes hän pyysi neuvoja lakimiehiltä. Silloin se tuli julkisuuteen. Lakimiehet olivat testamentin tulkinnasta eri mieltä ja niin saivat ihmiset taasen Kreeta-Karoliinan hampaisiinsa. He olivat aina mielellään puhuneet hänestä ja nythän hänen elämänsä sai uuden valaistuksen, nythän kävi selville, ketä hän oli rakastanut. Se seppä olisi tehnyt hyötyä, joka olisi keksinyt ihmisten suun eteen lukon. Mutta se seppä ei vielä ollut syntynyt ja ihmiset puhuivat ja sotkivat.

Ensi kertaa elämässä vakuutettuna siitä, että korkeampi maailmanjärjestys oli uskonut hänen käsiinsä tehtävänsä, Ison-Hiedan sairas emäntä ryhtyi toimenpiteihin, jotka inhimillisesti katsoen olivat mahdottomat. Hän ajatteli: jos isäntä-vainajan suvussa olisi tyttö, jonka kanssa Arne voisi tulla onnelliseksi, silloin eivät sukulaiset saattaisi ryhtyä mihinkään käräjänkäynteihin. Isännän suvussa oli koulunkäyneitäkin, isäntä oli niitä avustanut ja kouluttanut saadakseen sukuaan nousemaan. Jos sieltä löytyisi sellainen tyttö! Kreeta-Karoliina lähetti käskyn maisteri Sacklénille, että nopeasti piti tulla hänen puheilleen.

Maisterilla oli juuri kiirein ansioaikansa, hän kun näin syyskesällä kävi pitäjällä ostelemassa voita Tapani Lehtistä, kauppiasta varten, joka sitten lähetti voin edelleen, menemään kaupunkeihin. Sacklén malttoi tuskin kiertää kylän loppuun asti, otti sitten hevosen ja ajoi tuttua tietä Isoon-Hietaan. Päästyään perille, sai hän odottaa, sillä emännän piti nousta vuoteesta ennenkuin hän päästi hänet sisälle. Käräjäkirjuri istui sydän sykkien tutussa matalassa salissa pianon ääressä ja soitti yhdellä sormella laulua, jota hän ylioppilaana oli laulanut:

Das Vöglein hat gesungen, die Rose hat geblüht, die Saite hat geklungen, das Herz das hat geglüht.

Hän soitti miltei sivu joka äänen ja hyräili oikein, kunnes tapasi soittokoneesta sen äänen, jota etsi. Siinä soittaessaan hän kaiken aikaa kuuli, miten Kreeta-Karoliinaa puettiin ja mitä käskyjä hän palvelijattarelle antoi. Oli kysymys kahvista, piparkakuista, plätyistä ja munakokkelista. Ja jota selvemmin naiset puhuivat, sitä hartaammin käräjäkirjuri iski klaviatuuriin ja hyräili:

Doch was im Herzen geschah, wer kann es wissen was nur der Himmel sah…

Hän kuuli että ikkuna läiskähti auki ja että huonekaluja siirreltiin. Silloin hän ymmärsi, että emäntä alkoi olla valmiina eikä enää alkanut laulua alusta, vaan lauloi täydellä äänellä, liian korkealta, loppusanat: wer kann es wissen, was nur der Himmel sah.

Vihdoin viimein seisoi hän sitten emännän makuuhuoneessa, jolle kellastuva syys lainasi valaistustaan läpi pensasverkon ikkunan alla. Emäntä istui isänsä vanhassa nahkatuolissa, hartioilla suuri heleä silkkihuivi, jonka hetaleiden alta hänen jalkansa pienissä kullalla kirjailluissa kengissä pistivät esiin. Molemmat yskähtelivät, niellen alas liikutusta ja maisteri Sacklén piteli katkonaista puhetta siitä, että emäntä oli kaunis ja nuori niinkuin aina ja että hän oli onnellinen, kun taas pitkästä aikaa sai hänet nähdä. Ison-Hiedan emäntä keskeytti hänet yhtäkkiä kalskahtavalla äänellä, mennen suoraan asiaansa. Heidän välillään syntyi pitkä keskustelu.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä, — vielähän tekin elätte. Elääkö teissä sitten yhä se teidän kuuluisa kaipauksenne? Nyt voitte kaivata kokoon kaksi ihmistä.

— Teidän käskynne on minulle laki, Kreeta-Karoliina. Niinkuin aina. Keitä nämä kaksi ihmistä ovat?

— Mutta sen sanon heti, että paremmin pitää onnistua kuin silloin, kun naititte Laarin tyttären Tukki-papalle.

— Minä valitan vieläkin, Kreeta-Karoliina, itse olen siitä enimmän kärsinyt. Mutta on toki syntynyt hyvääkin jälkeä käsialoistani. Onnellisia ovat Pohjassa — ja niin äkkiä kuin sekin naiminen päätettiin ja niin suuri ero iässä kuin niidenkin välillä oli. Ja nyt niillä jo on neljä… viisi lasta — tietysti minä olen vanhimman kummi ja on se minun kaimanikin…

— Te kerrotte samat jutut kymmeneen kertaan. Kuulkaas, eikö teillä ole parempia vaatteita? Mihinkä te panitte sen sata markkaa, jonka teille annoin?

— Niin, Kreeta-Karoliina, minä en ole sitä juonut tositarpeeseen olen sen lainannut. Te ette pidä siitä että lainataan, mutta jos olisitte nähnyt, missä tarpeessa eräs… eräs oli, niin…

— Viinaako hän tarvitsi vai konjakkia? Piru teitä auttakoon, senkin hirttämätön mies. Saatte mennä sen tienne, ei teistä kuitenkaan ole minun auttajaani.

— Kreeta-Karoliina, minä tiedän, että te suututte jos sanon kenelle rahat annoin, mutta saatte kuitenkin kuulla: teidän omalle sukulaisellenne ne menivät ja hän ne kyllä maksaa takaisin. Niin, niin, niille kanttorinväille. Ne ovat onnellisessa avioliitossa, mutta ei tahdo riittää, käy paljon vieraita.

— Ja juodaan myöskin vahvasti. Kyllä minä Lehtisen tiedän. En kärsi heitä — mitä nimiä ne ovat, joita he ovat antaneet lapsilleen!

— Teette väärin, Kreeta-Karoliina: pieni poika, nykyinen kanttori, ei ole kertonut mitään siitä mitä me silloin metsässä puhelimme, syyttä suotta kannatte hänelle vihaa. Näkisitte vain kummityttärennekin, siitä se kasvaa tyttö. Ja kaunis on se vanhempikin tytär.

— Älkää te puhuko, minä en rupea tekemisiin heidän kanssaan. Älkööt he odottakokaan, että mitään minulta saavat, ei mitään heille täältä lähde. Aliina olisi kyllä saanut parempiakin miehiä.

— Aliina rakasti tätä. Eipä niistä paremmistakaan miehistä aina onnea koidu.

— Minä en ole kutsunut teitä tänne opettamaan katkismusta. Osaatteko minua auttaa vai ettekö? On kysymys Parinpellon herran pojasta, Arnesta. Voitteko isäntä-vainajan suvusta löytää tytön, joka tekee hänet onnelliseksi ja joka tietysti sitten Arnen kanssa yhdessä saa, mitä minulta jää?

— Isäntä-vainajan suvusta… Arne Falckelle. En, sitä en voi.

— Ette voi? Olette huono mies, menkää hiiteen.

— Älkäähän nyt, Kreeta-Karoliina. Ajatellaan nyt… Ison-Hiedan isännän suku on kauttaaltaan talonpoikaista. Ja rouva Falcke pysyy sitkeästi kiinni ylhäisessä syntyperässään. Voisi ajatella, että jos äiti kuolee ja suku köyhtyy, asiat hiukan muuttuisivat. Mutta Arnen äiti on kai terve ihminen ja elää poikansa kanssa Helsingissä. Mille kannalle poika itse mahtaisi asettua — tietääkö hän mitään teistä?

Tietää kyllä. Olen hänelle itselleen sanonut, että annan hänelle lahjan. Hän oli silloin kyllä pieni. Mutta lapset muistavat hyvin sellaiset asiat. Eihän vielä ole pahaa kiirettä. Antaa pojan nyt vielä lukea… Hakekaa te sillaikaa tyttö.

Kyllä minä hakea voin, mutta ei tämä taida onnistua.

— Tehän seurustelette sahan johtajan kanssa, niinkuin kaikkialla. Johtaja on kihloissa Arnen sisaren kanssa. No, ymmärrättekö jo, kollo!

— Niin, että minun pitää kiirehtiä häitä ja toimittaa, että poikakin tulee tänne.

— Annan teille vielä sata markkaa vaatteihin, mutta jos te ne nyt jonnekin lainaatte, niin silloin teidät piru perii.

— Kreeta-Karoliina, alan uskoa asiaan.

— No, mitenkä niin?

— Eivät ne herraspojat nykyään enää ole niin saavuttamattomia kuin olivat ennen. Niitä menee nyt jo vallan talonpoikaistenkin kanssa naimisiin. Varsinkin jos saavat vähän rahaa.

— Niin, mutta tässä pitää olla mukana rakkautta.

— Heittäkää te kiroileminen, emäntä, ja ruvetkaa rukoilemaan. Kyllä te kaipauksellanne taivutatte Jumalan.

— Varsinkin, jos te vähän itkette joukkoon, Sacklén. Mutta jos te tämän asian pilaatte, Sacklén, niin silloin on ystävyytemme lopussa.

— Ja jos minä onnistun, niin mitä saan palkkaa?

— Vaikka mitä.

— Ohoh, emäntä, sanoitteko »vaikka mitä».

— Sanoin, sillä toivon teidän tietävän mitä sopii pyytää.

— Kyllä te tiedätte mitä minä pyydän.

— En tiedä enkä ole uteliaskaan.

— Niin mutta se täytyy olla minulle selvänä ennenkuin ryhdyn työhön.

— Kyllä minä pidän huolen siitä että palkkanne saatte.

— Olisiko minun vihdoinkin suotu…

— No, haihatelkaa nyt siinä, te iankaikkinen kyynelkurki ja kaipauksen vuohi. Saatte olla yhtenä kantajanani, mutta ei päässä, ei pääpuolella enempää kuin jalkapuolellakaan, sillä yhtäkkiä pudotatte koko lastin.

— Kuolemassako siis vasta… Eikö minun sitten koskaan ole elämässä suotu painaa teitä rintaani vasten, te minun nuoruuteni rakastettu?

— Sacklén, tiedättekö mihin puuseppä on tehnyt oven? No, no, no, Ville Sacklén, eikö teidän elämäänne nyt mahdu muuta kuin viinaa ja rakkautta. Nouskaa paikalla ylös.

— Kreeta-Karoliina, yhäkö te vielä katsotte olevanne mieheenne sidottu?

— Kenkäni pilaatte itkullanne.

— Onko maailmassa ollut yhtään uskollisempaa vaimoa kuin te? Ah, Kreeta-Karoliina, minä lienen raukka, mutta minä en voi unohtaa. Ettekö te koskaan muistele sitä varjoisaa maitohuonetta Laarilla, joka tuoksui katajalta ja neitseellisyydeltä…

— Muistatteko te sitten koskaan sitä suurta salia Isossa-Hiedassa, missä tuoksui ihmisliha ja ihmislika ja missä minä vannoin uskollisuutta. Nouskaa ylös, Sacklén, kohta minä suutun, älkää koskeko minuun.

— Kreeta-Karoliina, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla, kun hän tuli tänne?

— Rupeatte ruokottomaksi, Sacklén. Minä jaksan vielä ottaa teitä niskasta ja heittää mäelle, jos tahdon.

— Heittäkää vain, Kreeta-Karoliina, mutta sanokaa minulle ensin, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla.

— No, olette te nyt utelias. Tuota te nyt olette miettinyt ja miettinyt. Vuosikausia olette ajatellut, kehtaatteko kysyä ja nyt te sitten vihdoin ajattelitte, että hetki oli tullut. Hyi, Sacklén, akat noin utelevat.

— Nöyryyttäkää te minua miten paljon tahdotte, sehän on aina ollut teistä niin hauskaa. Katsokaas, Kreeta-Karoliina, Parinpellon herra kyseli minulta useampaankin kertaan tätä Isoa-Hietaa. Hän sanoi kuuluvansa osakeyhtiöön, joka aikoi rakentaa sahan. Silloin kun isäntä alkoi sairastella ja tekin halusitte vähentää maita.

— Olisitte voinut minulle aikaisemmin kertoa tämän.

— Hm. Minä en ehkä sittenkään ole niin paljon akka kuin te luulette. En kertonut enkä kerro nytkään.

— Falckehan on nyt kuollut.

— Mitäpä se muuttaa asiaa.

— Hm. Hm. No niin, Sacklén, pistäytykääpä keittiössä katsomassa miksi kahvi viipyy. Ja miettikää sillä tiellä, vaihdatteko hevosenne. Minä olen valmis vaihtamaan.

Vanha käräjäkirjuri nauroi niin että laihtuessa väljiksi käyneet liivit muodostivat epätasaisia laineita hänen vatsansa päällä.

— Mikä tyttö-veitikka te olette! sanoi hän ja kyyneleet tippuivat silmistä. — Totta kai minä hevoseni vaihdan. Niin katsokaas, Falcke ei voinut teitä unohtaa enempää kuin minäkään. Me ymmärsimme toisemme tässä asiassa — ei, ei, ei koskaan puhuttu siitä! Eikä hän koskaan edes ruvennut puhumaan teistä. Hän puhui sahasta ja laivakulusta ja tienteosta ja sitten hyvin ohimennen nuoresta parista ja sen onnesta.

— Entäs te? kysyi emäntä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät jännitykseen, silmien levottomina kipinöidessä Sacklénia kohden.

— Minä sanoin niinkuin te käskitte, että lääniä on kuin Saharan erämaassa, että ammutte susia ja hirviä ja kävelette saappaissa pellolla ja kaunistutte päivä päivältä. Ja kun tulee ikävä, niin vihellätte laivan rantaan kuin koiran…

Jännitys laukesi emännän kasvoilta ja suli hymyyn ja vihdoin nauruun. Ja hän punehtui, kun ajatteli nuoruutena rakastettua ja painoi silmänsä maahan. Mutta Sacklén seisoi hurmauksen vallassa hänen edessään ja kuvasi mitä kaikkea hän oli Parinpellon herralle kertonut ja kuinka hän oli käynyt mustasukkaiseksi ja luvannut lähteä katsomaan sahanpaikkaa ja samalla onnellista nuorta pariskuntaa.

Yhtäkkiä ojensi Kreeta-Karoliina lapsellisen valkean käden ja sanoi hiljaa: »Ei enää, ei enää.» Ja painoi pään tuolin selustaa vasten ja yli kasvojen kävi tumma veriaalto. Mutta sitten olivat kasvot valkoiset ja kuoleman vakavat. Sacklén säikähti ja oli heti paikalla polvillaan emännän edessä.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä siinä hetkessä havahtuen, — menkää keittiöön, johan äsken käskin minä tahdon että menette. Kenkäni pilaatte, minä olen ne itse kirjaillut, sellaisissa on paljon työtä. No, tulkaa järkiinne.

Käräjäkirjuri pääsi pystyyn ja meni ovelle. Siinä hän kääntyi ja katsoi emäntään päätä nyökyttäen.

— En ihmettele, Kreeta-Karoliina, vaikka vielä arkustanne kimmahdatte pystyyn. Hyvin teitte, kun kutsuitte minut kantajaksi — koetan varoa, että ajoissa heräätte eikä sitten, kun multa jo kumisee arkkunne kannelle.

Emäntä nauroi.

— Mutta se teidän hevosenne. Minä olen nyt antanut omani.

— Se ei ollut niin arvokas kuin luulin.

— Kreeta-Karoliina, mustalainenko te olette näissä hevoskaupoissa?

— No, tulkaa sitten tähän, niin sanon kaikki yksintein. Mutta kysyä ette saa mitään, niin minä tahdon. Katsokaas, Parinpellon herra kävi täällä kaksikin eri kertaa, toisen kerran talvella, toisen syksyllä. Lähetin heti hakemaan isäntää. Ja he kävivät katsomassa sahan paikkaa.

— Kreeta-Karoliina, puhukaa myöhemmin, ettehän saa sanaa suustanne.

— Mitä hittoa te sitten pyydätte ja kerjäätte. Sanon kaikki yksintein, niin ette voi syyttää minua mustalaiskaupoista. Kuinka tekopyhä te olette: utelias niin että halkeatte ja kuitenkin sanotte: älkää puhuko. Falcke kävi täällä, niinkuin sanottu, kaksi kertaa. En ole vuosikausiin yhteensä nauranut niin paljon kuin silloin. Falcke mahtoi tietää tulleensa iloiseen taloon. Sitten kerran näin hänet kirkkorannassa. Olin tullut yhteisessä kirkkoveneessä ja panin huivia päähäni Ison-Hiedan kirkkoaitassa. Silloin hän ajoi hevosen selässä ohitse ja kysyi, oliko joku nähnyt hänen koiraansa. Hän meni samaa tietä, kukaan ei ollut nähnyt koiraa. Sitten… sitten… hän tuli eräänä keväänä ja silloin hänellä oli lapsi mukanaan. Ja silloin… Mutta se ei kuulu tähän. Silloin minä lupasin lapselle lahjan. Ja hän muistaa sen. Ja kuuluukin sitä kysyneen, niinkuin lasten tapa on. Mutta testamentit ovat testamentteja ja niitä pitäisi nyt paikata. Ja samalla saattaa kaipauksestakin tulemaan jotain valmista. No, joko menette nyt, Sacklén. Ja järjestäkää asiat minun tahtoni mukaan. Ettekö ovelle löydä?

Jonkin aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Lyyli Laattala Isoon-Hietaan emännän seuraksi. Hän oli vaalea ja iloinen, terve ja tanakka ja kun emäntä oli häntä pari kuukautta katsellut, puettanut ja johtanut mielensä mukaan, niin hän alkoi olla häneen tyytyväinen. Parahiksi hän oli ehtinyt luvata Lyylille muistoksi kultaisen rintaneulan, kun kävi ilmi, että Lyylillä jo oli katsottuna sulhanen, Tourin Matti, ylioppilas, joka lueskeli lakia. Eikä edes Lyyli itse tätä kertonut, vaan se tuli emännän tietoon Vireenin, vanhan voudin kautta, joka arvasi emäntänsä aikeet. Eikä Lyyli edes kieltänyt kun emäntä kutsutti hänet eteensä, vaan sanoi hävyttömästi, että eihän hän ollut voinut tietää, että emännällä olisi jotain hänen naimistaan vastaan. Ei muuta, sanoi emäntä, kuin sitä, että hän olisi halunnut valita sulhasen, tai edes tuntea hänet, lievensi emäntä samassa jyrkän lausuntonsa. Ja mikä tämä oli muu kuin velaksi lueskeleva poika, joka vielä taisi juopotellakin, niinkuin Helsingissä oli tapana tehdä. Lyylissä oli sisua, hänessä! Hän sanoi emännälle vasten silmiä, että hän ei naikaan rahaa ja laivoja, niinkuin täti on tehnyt eikä hän kysy, onko katto hänen päänsä päällä korkea vai ulottuuko siihen käsi, kun nostaa. Mutta sen hän ottaa jonka itse tahtoo. Ja olisiko tädin mielestä todella parempi ottaa rikas, jonka sitten surmaa, kun ei jaksa hänen kanssansa olla. Emäntä sai nyt Lyylin kautta kuulla joukon niitä asioita, joita hänestä pitäjällä puhuttiin. Hän antoi Lyylin puhua ja tyyntyi tyyntymistään, kunnes vihdoin rauhallisesti sanoi Lyylille, että sopiihan mennä tämän suloisen miehen luo, ei hän mitenkään pyydä olla tiellä. Lyyli antoi sisukkaan vastauksen ja emäntä puolestaan huomautti, ettei tarvitse tästä puoleen olla asiaa tällaiseen huonoon paikkaan kuin Iso-Hieta. Ja Lyyli pani nopeasti vaatteensa myttyyn ja läksi kantamus selässä Isosta-Hiedasta. Emäntä nousi vuoteestaan katsomaan ja nauroi. Jouti kantaa, voimia ei häneltä puuttunut. Ja jouti kylän puhua — kai hän kylästä otti hevosen tai laivallako aikonee lähteä. Hyvä oli, että ajoissa tuli nähdyksi mikä lintu hän oli, kyllä olisi Arnella ollut seitsemän pitkää päivää viikossa sellaisen ihmisen rinnalla. Onnea ei sellaiseen avioliittoon olisi tullut. Ja Sacklénille, hänelle päätti emäntä sanoa kovat sanat. Lähettää tänne tytön eikä ota selvää, onko hän jo rakastunut!

Emäntä oli tämän jälkeen sairas ja toivoton. Tuli aikoja, jolloin hänen täytyi pyytää niitä kuoletuttamislääkkeitä mitä tohtori oli antanut otettavaksi vain pahimmassa hädässä. Tuli tuskankohtauksia, jotka veivät muistin ja järjen ja tekivät niin täydelleen välinpitämättömäksi maailman asioista, että Arnenkin kohtalo oli yhdentekevä. Ei jaksanut kättä liikauttaa eikä ajaa pois niitä ihmisiä, jotka taasen olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Sukulaisia ne taasen olivat, isäntävainajan helliä sukulaisia, oli muitten muassa Laattalan emäntäkin ja Lyylin nuorempi sisar. Ne painuivat häntä kohti ja kysyivät, tunsiko hän heitä ja kuinka hän voi. Ajoittain hän tunsi heitä, ajoittain ei ketään eikä mitään. Jonkin kerran hän kuuli viereltään kuiskattavan: hän ei enää aamua näe. Silloin hänessä elämä läikähti senverran että hän ajatteli: ohoh! mutta ei jaksanut sanoa heitä vastaan. Aamulla hän kuitenkin kaikkien ihmeeksi yhtäkkiä nousi ja käveli pöydän ääreen katselemaan ulos ikkunasta. Ja eikö saanutkin selkoa siitä kuka oli aitassa ja mitä asiaa sinne oli. Kyllä niillä hänen sairastaessaan on ollut sekä puotiin että aittaan ja kaappeihin niin paljon asiaa, että sisu nousi, kun niitä ajatteli. Kyllä täällä oli varastettu. Kaikki olivat varastaneet, sekä tutut että tuntemattomat! Tiesihän sen, kun ei emäntä vuoteen ollut jaksanut liikkua senvertaa, että olisi jaksanut yli pihamaansa. Pienet hymyt sukulaisten suupielissä hänen ympärillään eivät jääneet häneltä huomaamatta. Nämä hymyt sanoivat: ja taitaa jäädäkin astumatta. Junkkarit! ajatteli hän hengessään ja vaipui horroksiin. Ja saattoi päiviä olla sillä tavalla. Ihmeellistä, etteivät oppineet varovaisemmiksi, olisivathan ne voineet puhua viereisessä huoneessa — ja taisivat kyllä sielläkin puhua — mutta kerran erotti hän Lahjan sanovan: »En minä muusta, kun saisin sen suuren sinipunertavan silkkisaalin!» Siihen sanoi hänen äitinsä Laattalan Sandra: ota se nyt yksintein, mutta vedä aitanovi perässäsi kiinni. Korven emäntä täältä kyllä muuten kaikki korjaa.» Emäntä ei jaksanut sanoa mitään. Hänen suunsa jäi auki ja Lahjan äiti riensi tuomaan hopealusikalla vettä, jolla kostutti hänen huulensa. Kerran kuuli emäntä jonkun puhuvan, että pitäisi pyytää sairaalta tuo Könni-kello tuolta ruokasalista, maisteri Sacklénin tekee sitä mieli ja hän sen voi viedä, vaikkei ole sukuakaan. Silloin emäntä sai suunsa auki ja huusi pelottavalla äänellä: »Mihinkäs hän sen veisi, eihän hänellä ole huonettakaan, missä sitä pitäisi!» Kaikki säikähtivät ja olivat sitten jonkin aikaa varovaisia. Sitten kerran taas sanoi ääni, jota ei emäntä ensinkään tuntenut: »Kuinka sinä, Lahja, jaksat olla täällä, en minä vain vaikka saisin kaikki tädin miljoonat.» Siihen vastasi Lahja: »Kun se meidän Lyyli suututti tädin ja tohtori vakuuttaa, ettei tämä voi kestää kauan.» Kuuma veriaalto meni yli emännän kasvojen, mutta sitä ei kukaan huomannut. Kerran sanoi taasen joku: »Kyllä pitäisi olla oikeus antaa ihmiselle tarpeeksi suuri morfiiniannos, kun hän tulee tuohon tilaan!» Emäntä ponnisti kaiken tahtonsa saadakseen auki silmänsä ja nähdäkseen, kuka se oli, joka pyrki häntä tappamaan. Silmät eivät auenneet, mutta hän kuuli ympärillään kuiskattavan: »Eihän hän vain mahda olla tajuissaan?» Hän oli tajuissaan ja ajatteli: vai niin, junkkarit, vai niin! Ja hän päätti vielä kerran nousta ja käydä suurella tarkastuksella, aina puodissa ja aitassa asti ja ottaa ne lujille. Ja liinavaatekaappi, se se oli tutkittava, siellä pitää vielä olla parikymmentä tusinaa salvetteja, vanhan Flyktin Matin kutomia. Liinakaappi oli tuossa oven takana, sinne meneminen ei ollut asiakaan. Vinnille oli pahempi pääsy. Mutta siellä olivat silkit — he luulivat, että ne olivat aitassa, mutta parhaat olivat vinnillä ja jollei hän itse jaksa sinne, niin hän kannattaa kirstut tänne ympärilleen ja ryijyt ja polstarit. Nyt tuli se tavaton kuumotus, sitten tuli hiki. Oli se sellainen löyly, että mielen oli viedä. Mutta sitten hän sai silmänsä auki. Hän oli yksin. Ne olivat kaikki poissa, Lahjakin, joka niin oli vakuuttanut, ettei hän malttaisi yölläkään ummistaa silmiään. Kissa, sinä siinä, etkö mene! Vai mikä se siinä on pöydällä? Kyllä on tämä ihmisen ruumis tomu ja tuhka. Ei silmä erota eikä käsi nouse. Mikä muu lienee pöydällä. Ei näe silmä. On niinkuin kuuluisi ääniä ruusupensaiden luota, vai mettisetkö ne noin surisevat! Tomuja tuhka tämä on tämä ruumis. Mutta nytpä onkin hyvä tilaisuus! Nyt ne ovat retkillään, kukaties ryijyjen kimpussa! Hänpä ottaa ne kiinni itse synnin teossa. Vaikka olisivat jo vieneet sen mustapohjaisen ryijyn, joka on mummo-vainajan itsensä kutoma. Vartokaa vain, te junkkarit!

Hän sai kun saikin sen voiman että nousi. Kun hän kulki yli permannon, oli hänellä se tunne, että hän on liekki, jota ympäröi tomuverho jottei se sytyttäisi tuleen mitä on ympärillä. Hänen silmänsä näkivät nyt, että salissa kaikki oli kunnossa, sohvatyynyjäkään ei oltu viety. Hänen jalkansakin löysi vielä kulumisen syvennykset kynnyksen alla. Liinavaatekaappi oli paikoillaan. Vai niin, sinä käsi, sinä tomu ja tuhka, et tahdokaan nousta! Se on pakosta nyt, niin minä tahdon, että ovi auki! Jaa-ah! Siinä se oli. Täällä ovat hyllyt tyhjinä. Ne ovat uskaltaneet. Mutta kyllä hän sille, jonka tämä on työtä, vielä näyttää. Vai eivätkö taaskaan hänen silmänsä erota? Pettääkö käsikin? Tyhjää, sanovat sekä silmät että käsi. Flyktin Matin salvetit olivat poissa. Ja niitä hän on varjellut kuin silmäterää. Tulta ja tulikiveä! Hän haki asetta käteensä lähteäkseen rosvoja kurittamaan. Kaikki ne ovat rosvoja, ei yhtä rehellistä ihmistä enää tapaa. Odottakoot!

Kun emäntä jälleen kohtasi ihmisiä, oli hän vuoteessaan ja heräsi pitkästä unesta. Ilman että hänelle sitä kukaan tuli sanomaan, hän tiesi, että oli pyörtynyt ja kannettu vuoteeseen. Niinkuin laivassa hän vieläkin oli eikä silmä päässyt kiinni mihinkään, kun ei mikään pysynyt paikallaan. Emännän täytyi kysyä, onko Rauha täällä. Ne eivät ymmärtäneet mitä hän kysyi ja olivat valittelevinaan, että hän nousee ja menee putoilemaan. Silloin hän huusi niin paljon kuin hänestä ääntä läksi: »Kuka junkkari se on, joka on minun liinavaatekaappini tyhjentänyt? Voro se on eikä ihminen ja jos se on tässä huoneessa, niin ilmoittakoon itsensä. Sinä Sandrako se olet? Sinä istut tässä ja odotat minun kuolemaani ja jakelet pois minun tavaroitani. Mutta minä en ole vielä kuollut. Minä en ole niin kipeä niinkuin tohtori sanoo enkä minä kuole ennenkuin tahdon. Ja minä menen vielä aittaan ja puotiin ja navettaankin, ja jos minä tahdon, niin menen takasuollekin. Älkää te luulko, että minut niin vain varastetaan puhtaaksi. Vai sinä Laattalan Lahja. Isäsi… se huijasikin markkinaplassilla… Ja mummosi möi viinaa. Niin, itke vain, itke. Kylläpä niitä kyyneliä riittää, niitä näkyy olevan varastossa. Minua ei ole itkettänyt kahteenkymmeneen vuoteen ja minä nauran sinun itkuasi. Oletko sinä, Sandra, jo jaellut silkkihuivejani? Ja ryijyjäni? Jos niistä on yksikin poissa, niin sinä istut vedellä ja leivällä. Niin minä tahdon. Itke, itke… Niin, niin, sinä Lahja olet luullut, että saat kaikki. Vai niin, äitisi se sanoi, että salvetit ovat valmiina häihisi. Vai tuodaan ne takaisin sitten, kun itse tulet tänne emännäksi. Kutsu vouti tänne. Heti paikalla. Ja jos minä menen sekaisin, niin odottakoon tässä, kunnes virkoan. En minä niin sekaisin ole, etten asioitani tietäisi. Kyllä minä ne kaikki tiedän. En tarvitse teitä enkä ole teitä tänne käskenyt. Sain tarpeekseni Lyylistä, joka täällä mahtaili. Minulla on jo toisia sukulaisia katsottuna. Viettekö vaatteenne selässänne laivalle niinkuin teki Lyyli, vai käskenkö Vireenin valjastaa hevosen? Mitä sinä Sandra sanoit? Ettette mene. Ohoh! Korvani taitavat erottaa väärin. Huomiseen saatte olla, mutta sitten makaa tuossa sängyssä jo toinen. Ja kaikki pitää olla talossa paikoillaan… Minä tarkastan joka nurkan… Mitä sinä siellä puhut? Ettäkö minun ajatukseni ovat kiinni maallisissa… Niin ovatkin. Järjestyksessä pitää kaiken olla, kun minä lähden. Tästä sängystä minä itse astun ruumisarkkuun. Sitten kun tahdon ja annan kuolemalle luvan tulla. Mutta lupa myöhästyy nyt, ja se on sinun syysi, sinun ja tyttösi. Ainako sinä vain siellä puhut? Että onko minun arkkuni niin suuri, että tavarani mahtuvat mukaan? Jaa on, jos tahdon. Otan kaikki, mitä tahdon. Voin lunastaa sadan ihmisen haudankin — mahtuuhan siihenkin yhtä ja toista. Näetkö nyt, Sandra, kuinka terve minä olen Enkö pudotakin tulemaan niinkuin Faaleri-vainaja ennen Paalajärven kirkossa. Vouti tänne… Junkkari ainako sinä Lahja vain puhut ja parut? Se ei auta yhtikäs mihinkään. Sen näköinenkin olet, ettei sinua mies huoli. Vouti… Vireeni tänne, Loviisa tänne… Jaa minä olen ollutkin kaunis ihminen. Sellaista ei ole näillä mailla eikä paljon muuallakaan. Onkos se vouti? Vouti menee ja valjastaa hevosen. Nämä matkustavat, tämä Laattalan emäntä ja tytär. Ja parasta on, että yksintein kuuntelettekin mitä tässä puhutaan, jos käräjänkäyntikin tulisi. Kyllä minä vielä käräjätkin tästä käyn, jos käydä tahdon. Paras on, että Lahjalle maksetaan kuukausipalkka, niin ei ole sanomisia sinne eikä tänne. Niin, niin, pankaa te vain pillit pussiin. Niin minä tahdon.

Tämän tapauksen jälkeen olivat emännän voimat tuiki lopussa eikä kukaan muu kelvannut hänen silmiensä eteen kuin Loviisa, hänen hiljainen harmaa palvelustyttönsä. Kreeta-Karoliina päätteli, ettei enää ryhdy mihinkään, oikeat ihmiset ovat maan päältä loppuneet. Hän käski kuitenkin Loviisan toimittaa huoneeseensa hyvin lujan, ei kovin paksun nuoran ja Vireenin viemään sanan Sacklénille. Nuora oli Sacklénia varten, hän päätti ojentaa sen Sacklénille kiitollisuuden osoitukseksi hänen onnistuneesta toiminnastaan emännän toivomusten edistämiseksi.

— Ja sen minun paremman sänkyni, joka on ollut vaunuliiterin parvella, sen saa tuoda tänne vinnille, jatkoi emäntä. — Pankaa se silkkiliinavakkasten viereen, niin ehkä säilyvät silkkiliinat! Jollette kahden jaksa nostaa, niin ottakaa apua.

— Mikä sitä tänne rupeaa nostamaan ruumisarkkua, sanoi Vireeni äreänä, — ei se mahdu portaistakaan.

— Vai ettei mahdu, huusi emäntä vuoteeltaan, — onko portaita sitten minun sairastaessani kavennettu? Sillä kun minä arkun tilasin, niin mittasin samalla portaatkin ja tiedän, että leveämpikin minun parempi sänkyni saisi olla. Menkää nostamaan vain ja katsokaa, että se tulee oikeaan paikkaan. Eikä mitään mukinaa, sitä en minä kärsi.

Nuora riippui vaatenaulassa ovensuussa ja emäntä odotteli Sacklénia. Häntä ei kuitenkaan kuulunut. Emäntä arvasi hänen pelkäävän. Sensijaan saapui Aino Soivio taloon ja toi terveisiä maisteri Sacklénilta. Hän oli paljon kaukaisempaa sukua kuin Laattalan väet, kesti hyvän aikaa ennenkuin emäntä ja hänen nuori vieraansa olivat ennättäneet saada selville, millä tavalla he sukua olivatkaan. Aino oli harvasanainen tyttö, suorastaan enkelimäinen. Ei minkään perinnön toivossa hän tullut, ainoastaan siksi, että emäntä oli sairas ja yksin ja siksi, että lääkäri oli määrännyt hänelle ilmanmuutosta pitkällisen yskän vuoksi. Emäntä ei kauankaan ollut katsellut Ainoa ennenkuin hänen vastarintansa oli murtunut. Aino oli kaunis ja hyvä tyttö, juuri sellainen kuin hän toivoi. Hän oli levoton tytöstä ja syötti ja juotti häntä. Aino istui ja lauloi hänen vuoteensa ääressä, milloin hän jaksoi. Mutta tyttöä väsytti aina. Pitkien syyssateiden jälkeen meni järvi vihdoin jäähän ja tytön teki mieli luistella, ja jo ensi retkellä sai hän verensyöksyn ja oli toimitettava sairaalaan. Emäntä antoi hänen käteensä kauniin rahasumman, mutta toivonsa hän taasen oli menettänyt — eivät ne koskaan parane, vaikka väitetään, että ne lihottamalla saataisiin terveiksi.

Kreeta-Karoliina katseli nuoranpätkää, joka yhä oli paikallaan ja ajatteli, että olisi Sacklén saanut senverran pitää huolta asioista, ettei olisi toimittanut tänne keuhkotautisia. Ainon hyvyys ja suloisuus olivat kuitenkin jonkin verran palauttaneet häneen uskoa ihmiseen, niin ettei hän tykkänään luopunut pyrkimyksestään tehdä Parinpellon herran poikaa onnelliseksi. Ja kun Sacklénilta sitten tuli nöyrä kaunis kirje, jossa hän pahoitteli, ettei ollut voinut menestyksellä suorittaa luottamustehtävää, joka hänelle oli mitä suuriarvoisin, mutta että hän nyt toivoo löytäneensä sen tytön, jota arvoisa Kreeta-Karoliina tarvitsee, vieläpä läheisestä suvusta, ja toimittavansa hänet tuomaan tädille lääkkeitä — Sacklén kirjoitti niin pitkiä lauseita, että lukija oli unohtanut alun, kun pääsi loppuun — kun siis tämä kirje saapui Sacklénilta, heräsi emännässä jälleen toivo ja jännitys ja hän käski Loviisaa vielä kerran tuulettamaan sänkyvaatteet, joilla Aino oli nukkunut.

Kaikkina näinä vuosina, jolloin Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli valmistanut outoa perintösuunnitelmaansa sairasvuoteelta käsin, jota lääkärit pitivät kuolinvuoteena oli hänen silmiensä edessä väikkynyt se elämys, josta hänen olemassaolonsa sai ravintonsa. Se oli eräs muisto. Ei niitä muistoja tyttövuosilta, jolloin naapurinpoika ja hän, Kreeta-Karoliina, tapasivat tansseissa, veneretkillä ja lehtimajoissa, vaan muisto Isosta-Hiedasta, siltä ajalta, jolloin isäntä makasi, söi ja joi, varsinkin söi. Jos tätä muistoa olisi halunnut kertoa ystävälle — jos olisi ollut ystävä, jolle kertoa — niin se ei olisi ollut mikään, se olisi lahonnut niinkuin tomuläjä, kun siihen kosketaan. Mutta siihen kävi aina kirkkain aurinko ja se kihisi kauneutta ja onnea. Kun Ison-Hiedan emäntä sairautensa ja mielensä ankeuden ryteiköstä suuntasi ajatuksensa tähän muistoon, puhkesi hänen silmiensä eteen nurmikko ja siinä leikki lapsi. Muuta ei ollutkaan kuin nurmikko ja lapsi ja niitähän on tuhannen tuhansia. Mutta tämä oli niin heleä nurmikko, että siihen mahtui koko nykyinen kesä ja kaikki menneet kesät, ja lapsi, jonka hän näki ensi kertaa, oli itse Jumalan ihme, armaan miehen lapsi ja hänen ilmetty kuvansa, se uusi ihminen, joka astuu niiden tilalle jotka kuolevat. Tämän nurmikon ja tämän lapsen läheisyydessä oli Kreeta-Karoliinassa puhjennut kaipaus saada elää kuolemansa jälkeen, elää tässä lapsessa, jota hän rakasti. Tämä hetki oli luvaton ja lisäksi niin pian ohitse, että hänen todella, seisoessaan siinä pientarella tuon onnellisen nurmikon luona, jolla lapsen jalat olivat olleet, kyseli itseltään, oliko hän nähnyt unta. Arne, sanoi hän silloin ja tiesi, että oli tapahtunut jotakin. Jotakin niin käsittämätöntä ja mieletöntä ja lapsellista, että olisi pitänyt hävetä. Mutta järjen langettaessa mahdottomuuden ja naurettavuuden tuomiota, saneli sydän naisen testamenttia: kaikki tämän lapsen hyväksi. Ja vuosien vieriessä, kun lapsi eteni ja joutui saavuttamattomuuden piiriin, peittyi muisto niinkuin lähteensilmä, kun syys varistaa sen lehtien peittoon. Mutta se paljastui aina jälleen, kunnes Kreeta-Karoliina eräänä päivänä ymmärsi, ettei hän voinut kuolla, jollei ollut täyttänyt kesäisimmän hetkensä lupausta, kesäajatustaan. Hän ihmetteli itse, ettei tuntenut tarvetta nähdä Arnea — ainoastaan tietää, että hän tuntemattoman ystävän kautta tulisi onnelliseksi.

Mutta nämä vieraat, kömpelöt maalaistytöt Tukki-papan suvusta — olihan se niin teennäisesti tehtyä suunnitelmaa, ettei sen menestymisellä ollut mitään mahdollisuutta. Tällaiseen ei kukaan usko enkä minä itsekään usko, ajatteli Kreeta-Karoliina valoisimpina hetkinään, tämä on hullun työtä, tässä ei ole mitään järkeä. Ja joka kerta, kun sairaan vaivalloisesti rakennetut suunnitelmat romahtivat, hautasi hän olemassaolonsa väkevimmän elämyksen, sen jonka voimasta hän pysyi maan päällä. Mutta hän ei saanut sitä pysymään haudassa, vaan yhtäkkiä oli hänen silmiensä edessä taasen vihreä kappale pellonpiennarta ja siinä lapsi, jonka hyväksi hän oli luvannut kaikki tehdä. Ei auttanut, että hän sanoi itselleen: lapsi on kasvanut eikä muista sinua, lapsi ei mitään tarvitse — hyvin pian hän taasen tapasi itsensä ajattelemassa sitä tyttöä, jonka piti tulla onnelliseksi Arnen vaimona ja tehdä hänet onnelliseksi. Tämän tytön täytyi edustaa Kreeta-Karoliinaa, niinkuin Arne edusti isäänsä. Sentähden täytyi Kreeta-Karoliinan valita tyttö.

Se oli hullutusta, sellaista sekapäisen työtä — Sacklénin ei olisi tarvinnut sitä ääneen lausua. Mutta jossain korkeudessa tai syvyydessä kohtaavat toisensa hulluus ja viisaus ja sieltä tuli se käsky, jota Kreeta-Karoliinan piti totella.

Seuraava tyttö, joka Isoon-Hietaan tuli, oli Rauha Korpi. Hän oli käynyt muutamia vuosia tyttökoulua sekä kauppakoulun ja toiminut jossakin konttorissa kaupungissa. Pianotuntejakin hän kuului ottaneen. Hän oli siis kaikin puolin kaupunkilainen ja emäntä vieroi häntä ensin ja aikoi antaa hänen yksintein mennä. Mutta Rauha hoiti häntä sellaisella kärsivällisyydellä ja huolella, että hän jo alkoi luulla löytäneensä sen jota etsi. Emännälle sattui juuri silloin vaikea taudinpuuska eikä Rauha tuskastunut yölläkään. Ainoastaan sen hän teki vastoin emännän tietoa, että tilasi äitinsä avukseen. Ja kukaties asiat olisivat menneet toisin päin, jollei Rauhan äiti, Josefiina Korpi, olisi Isoon-Hietaan tullut. Sairas emäntä oli mieltynyt Rauhan punertaviin hiuksiin, sorjaan vartaloon ja pukeutumistapaan. Umpimielinen vain hän oli, niin ettei hänen huuliltaan monta sanaa lohjennut. Se ei kuitenkaan ollut mikään vika, emäntä käski Rauhan kirjoittaa Sacklénille, että tämä kiireesti tulisi tänne käymään, ja päätteli, että jos Sacklénin onnistuisi järjestää niin, että Arnekin tulisi tänne, niin ehkäpä kaikki saataisiin kuntoon ja hän, Kreeta-Karoliina Iso-Hieta voisi kuolla siinä marraskuussa, jolloin hautajaiset ovat mukavimmat pitää. Suuret hautajaiset hän halusi itselleen.

Eräänä päivänä oli hän kuulevinaan jotain melua ulkoa. Ajettiinko? Ehkäpä Sacklén tuli. Rauha sanoi, ettei pihamaalla mitään ollut ja kysyi eikö hän saisi soittaa tädille. Mutta siinä hänen seinän takana soittaessaan kuului jälleen kolinaa ulkoa ja emäntä sai yhtäkkiä sen voiman, että nousi vuoteesta ja meni ikkunaan. Hän näki jonkun naisen suuri nyytti selässä tulevan puodista ja livahtavan nurkan taakse. Nyt astui yli kynnyksen toinen ja hänen kantamuksensa oli niin suuri, että joku aitassa kohotti sitä hänen selkäänsä. Kokonaista lakanaa oli käytetty nyyttiliinana. Olivatko ne tulleet mielipuoliksi? Joko ne nyt hänen eläessään jakoivat hänen tavaroitaan? Viimeisenä astui puodista Rauhan äiti, Korven emäntä, ja sulki oven. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta ei ylettynyt pöydän yli ikkunaan, mutta hän iski nyrkkinsä pöytään niin että vesikannu lasineen kilisi. Rauha lakkasi soittamasta ja tuli juosten huoneeseen, ja hän se vastaanotti tädin ensimmäisen mielenpurkauksen.

— Vai asetut sinä soittamaan siksi aikaa kun äitisi varastaa taloni puhtaaksi, sinä käärme! huusi emäntä. — Ja te luulette, etten minä kuule. Ovatko sitten rehelliset ihmiset kuolleet sukupuuttoon? Ja täällä te hymyilette minun ympärilläni ja puhutte säälin sanoja. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Olisitte te voineet odottaa siihen asti, että olen kylmennyt, olisi sittenkin ollut aikaa ryhtyä jakamaan omaisuuttani. Mutta tiedättekös te, äiti ja tytär, että minä kannatan tavarani tuohon ikkunan alle ja siinä minä ne poltan, ettette mitään saa. Ja lähtekää menemään nyt. Pankoon Vireeni Pruunin valjaisiin, tai taitaa teillä olla oma hevonen, ettekö luule minun kuulevan, että ajetaan — minun tavaroitani kai sillä kuljetetaan.

Keskelle sitä todistelujen ja syytösten myrskyä, mikä tärisytti Ison-Hiedan asuinrakennusta tänä kuulaana, tuulisena lokakuun päivänä, saapui taloon maisteri Sacklén matkassaan hyviä uutisia, joiden nojalla juuri hän oli tohtinut lähteä liikkeelle. Hän joutui ensi kerran elämässään Kreeta-Karoliinan makuuhuoneeseen sairaan ollessa vuoteen omana. Ennen oli Kreeta-Karoliina visusti katsonut, että hän puettuna otti vastaan vanhan ihailijansa. Korven emäntä ei pitänyt sellaisista lukua ja hän se ilman muuta toi Sacklénin turvakseen sairaan vuoteen ääreen. Kreeta-Karoliina sukelsi nopeasti peitteen alle, sulki silmänsä ja pidätti hengitystään, punan kuumana peittäessä kasvot. Sacklén seisoi ääneti, nöyrän kumarruksen asennossa, odottaen lupaa saada puhua. Korven emäntä huusi ja selitti, vain vanhoja mädäntyneitä villoja hän oli jaellut köyhille ihmisille, jotka niitä olivat pyytäneet. Kreeta-Karoliina ja hänen nuoruudentuttavansa viettivät ääneti omaa elämäänsä, kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vihdoin värähtivät sairaan tummat silmäripset, ja kooten viimeiset voimansa hän silmiään avaamatta kuiskasi:

— Eikö teitä yhtään hävetä. Tuo tuolla naulassa on teitä varten. Nuora tietysti. Mutta viekää ensin se elämöivä piru ulos. Ja menkää… menkää kaikki. Lähettäkää piika tänne. Minä pukeudun. Hävetkää toki ja menkää…

Kun emäntä oli tämän sanonut, jäi hän ääneti makaamaan ja jäinen kylmyys täytti hänen olentonsa. Tuntui suorastaan siltä kuin hän alkaisi kangistua. Vai joko sitä nyt tullaan sisään väkisin, tykytti jokin heikko tunto hänessä, vainuten kuoleman läheisyyttä. Samassa hän tajusi, että Rauha liikkui siinä likellä ja huusi ja itki. Silloin hän tunsi vihaavansa häntä, koska ei hän ollut kelvannut mihinkään. Hän olisi suonut, että Rauha jo olisi poissa ja ettei hän koskaan saisi miestä. Hänen ajatuksensa otti yhtäkkiä toisen suunnan ja veri alkoi kiertää hänen suonissaan. Minkä näköinen oli Aliinan tytär, se kanttorin nuorin lapsi, jonka kummina hän oli ollut? Se oli ristittäessä huutanut. Minkä näköinen se oli nyt? Kruununvoudin hautajaisissa hän oli käynyt Laarilla, mutta hän ei voinut muistaa mitään tästä risttyttärestä. Niitä toki olikin maailmassa liian monta. Poikia ei ollut yhtään, ihmiset tiesivät, että hän ei suosinut miessukukuntaa. Mutta Kreeta-Karoliinoja oli maailmaan tullut monta. Lehtisen tytär ei ollut Kreeta-Karoliina. Lukkari ei ollut allakasta löytänyt ainoaakaan mieleistään nimeä, hän oli tehnyt lapsilleen nimet. Hän teki lauluja ja hän teki nimiä. Hänen lauluilleen nauroi koko maailma, miten lienee ollut lasten laita. Entä jos Sacklén, senkin hirttämätön naittaja, olikin oikeassa, hän kun aina kehui Lehtisen tyttäriä. Jos lähettäisikin kirjurin yksintein hakemaan tänne nuorempaa Lehtisen tyttöä. Hän ei ollut isäntä-vainajan sukua, mutta entä jos testamentista sittenkin selviäisi.

Sairas oli vuoroin tajuissaan, vuoroin tajuttomana. Rakkaus, ajatteli hän, rakkaus ei ole koira joka tuodaan kahleissa. Rakkaus on lintu, joka lentää, kunne hän tahtoo! Ei enää mitään toimenpiteitä, olkoon poika missä on, ei hän tarvitse vanhan vaimon apua. Onhan hänellä äitinsä, aatelisnainen… Ja kyynelet, jotka olivat kuin repiviä suolarakeita, kiertelivät rinnassa.

Minä hautaan Arnen enkä koskaan muistele häntä, ajatteli hän ja hänen ympärillään pimeni.

Hän oli kauan ollut sillä tavalla, kun hän huomasi, että oli kevät ja hänen silmiensä edessä näkyi nurmi ja pehmoinen vaalea lapsen pää, jota hän silitti. Ja vieressä seisoi mies, joka taisteli kyyneliä vastaan. Itkeä ne kaikki osasivat, sekä miehet että naiset. Se oli niin helppoa. Ja niin hauskaa. Lapsen tukka oli suloinen ja tuoksuva, kyyneleet pyrkivät ylös kun siihen koski. Toisen naisen lapsi se oli, aatelisneidon. Eikä se ollut isänsä näköinenkään ensin. Mutta isä sen toi, nosti rattailta nurmeen ja sanoi: tämä on minun poikani, Arne on hänen nimensä. Käyn tuolla sahalla, saako poika olla sen ajan tässä? Eikä lapsi ensinkään vierastanut eikä pyrkinyt pois, vaikka isänsä läksi. Eikä vieraalla tädillä, nimittäin Ison-Hiedan rikkaalla emännällä ollut mitään hänelle antaa, ei lelua eikä makeaa, vaan lapsi oli hänen luonaan siinä pientareella aivan köyhänä kevätkukkien joukossa. Ja eikö ollutkin kuin sallittua, että Kreeta-Karoliina juuri silloin tuli siihen tiehaaraan. Isäntä aina riiteli hänen kävelyretkiään vastaan — trilloilla emännät istuu, oli isännän tapana sanoa. Mutta sen kerran oli emäntä päässyt lähtemään jalan, hän oli juossut pakoon humalaisia, niin kauas hän tahtoi, ettei kuulisi niiden huutamista. Pois hän tahtoi, vaikka mihin, mutta ei enää Isoon-Hietaan! Tiehaaraan asti hän pääsi, ja oli viheriäinen kevät ja laulavia kiuruja peltojen yllä. Silloin tuli joku ajaen ja näytti aikovan ajaa uutta tietä, joka oli tehty tulevalle sahalle ja tehtaalle. Se oli herra, olkihattu päässä, ja pieni poika. Kreeta-Karoliina ei enää päässyt pakoon, hän ei myöskään huomannut kääntyä selin päin, ainoa pelastus, mihin hän turvautui, olivat kukat. Hän taipui taittamaan niitä eikä katsonut sivulleen.

Falcke tervehti.

Kreeta-Karoliina pakotti itsensä nauramaan. Häntä peloitti, hän oli tänään heikko, hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, kun oli täytynyt pitää silmällä isännän vieraita.

— Tämä on minun poikani, hänen nimensä on Arne. Ja katso, Arne, tämä on oikein hyvä ja rakas täti — olethan tässä hänen kanssaan, kunnes isä palaa. Isä ei ole kauan, olethan kauniisti.

Mutta Falcke ei lähtenyt, seisoi vain ja katsoi. Eikä sanonutkaan mitään. Eikä Kreeta-Karoliina osannut puhua. Lapsi puhui ja kysyi ja isä ja vieras täti seisoivat eivätkä edes katsoneet toisiinsa. Kreeta-Karoliinan teki mieli itkeä, mutta hän rupesi nauramaan. Falcken kyyneleet putosivat lapsen olkapäille.

— Mene, mene, sanoi Kreeta-Karoliina, — minä pidän lapsen täällä.

Kreeta-Karoliina ei itkenyt silloinkaan, kun hän oli yksin lapsen kanssa. He kokosivat niitä kukkia, jotka enimmän muistuttivat aurinkoa. Lapsi ei pysynyt paikoillaan, Kreeta-Karoliina ehti vain hiukan sitä koskettaa, kun se jo juoksi ojan pohjalla. Ja lakkaamatta se hääräsi kukkien ja perhosten parissa eikä ehtinyt tulla tädin luo, joka sitä niin pohjattomasti ikävöi syliinsä. Vain silloin tällöin sai Kreeta-Karoliina koskettaa hentoja käsivarsia tai tuntea lapsen pehmeitten hiusten koskettavan kasvojaan — samassa se jo taasen oli poissa. Kreeta-Karoliinan rinnassa paisui sydän autuaan, tuiki uuden tunteen vallassa: hän rakasti lasta. Koko nurmi sai uuden heleän valon sen kautta, että tuo pieni ihminen sitä jalallaan kosketti. Koko kevät oli uusi sentähden, että ihmisen kevät kukoisti sen kukkien joukossa. Niinkuin hän oli iloinnut siemenestä, joka kylvämisen päivinä siroteltiin tuoksuvaan maahan, niin halusi hän nyt iloita tuon lapsen kasvamisesta ja menestymisestä. Hän tunsi yhtäkkiä, miten sanomattoman köyhä hän oli, kun ei mitään voinut antaa lapselle, ei mitään tehdä auttaakseen sitä kesään. Hän tunsi myöskin, miten turha oli ollut hänen elämänsä, kun ei hänellä ollut lasta, jota voisi jättää paikalleen elämään.

Oi tätä riemua, oi tätä tuskaa! huusivat hänen huulensa. Kyyneleet tuntuivat rinnassa kirvelevinä rakeina, jotka eivät saa sulaa. Jospa hänellä olisi ollut jotain antamista tälle armaalle lapselle, mutta ei ollut mitään, mitä se olisi huolinut. Kreeta-Karoliina tunsi rakastavansa lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja haluavansa kaikki sille antaa. Eikä mitään hänellä ollut! He puhelivat ja nauroivat kaiken aikaa, jolloin Kreeta-Karoliina ajatteli riemullisen tuskaisia ajatuksiaan. Piennar kasvoi ihmeellisen heleää nurmea, jokainen kukka oli kuin suuri laulava perho ja lapsi juoksi vihreyden keskellä kuin ihmisen viattomuus sellaisena kuin Jumala on sen lohkaissut puhtaudestaan. Nähdessään Parinpellon herran palaavan, Kreeta-Karoliina yhtäkkiä tunsi, että kalliit hetket ovat lopussa ja silloin hän vangitsi lapsen syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten — ah, ettei hänellä nytkään ollut mitään sille antaa, ah, että hän olikin niin köyhä.

Yhtäkkiä hän muisti, että olihan talo tuolla hänen ja silloin hän rupesi puhumaan, pää lapsen olkapäätä vasten.

— Arne, kuiskasi hän, — tuo talo tuolla on minun, siellä on paljon hevosia ja lehmiä ja kukkasia. Minä annan sen sinulle, kun sinä tulet suureksi. Sinusta pitää tulla hyvä, onnellinen mies. Muistatko nyt mitä minä olen sanonut sinulle. Katso, minä pidän sinusta niin paljon, tahdothan kasvaa hyväksi pojaksi…

Kreeta-Karoliina ei jaksanut jatkaa. Falcke seisoi taasen ja katseli häneen. Ei yhtään sanaa puhuttu. Kreeta-Karoliina läheni lapsi sylissä. Kiurut nousivat ja laskeutuivat, ihmiset eivät päässeet paikalta. Vihdoin otti Falcke Kreeta-Karoliinan sylistä lapsen ja painoi sen rintaansa vasten ja vastaanotti siten jotakin Kreeta-Karoliinasta. Ison-Hiedan emäntää pyörrytti. Hän kallistui aitaa kohti ja vapisi. Kirkas ilma oli heidän välillään, mutta lapsen kautta olivat he ikäänkuin olleet sylityksin. Kreeta-Karoliina tointui, muisti kuka hän oli ja nauroi. Pitkät kultaiset korvarenkaat löivät kaulaa vasten. Ne olivat Ison-Hiedan isännän morsiuslahja. Koko yön oli melua kestänyt perähuoneissa. Aamuyöstä oli isäntä koputtanut makuuhuoneen oveen. Hänen ystävänsä harhailivat takapihalla ja löivät aittojen oviin. Lienevät päässeet sisään, mutta isäntä ei päässyt. Aamulla oli hän salin sohvalla. »Minä olen ottanut vaimon, pannut sille renkaat korviin ja soljet rinnoille, mutta ei missään sitä ole, kun minä sitä tarvitsen — sellaista, saakeli soikoon, en minä kärsi!» Parinpellon herran rattaat menivät jo kaukana, kun Kreeta-Karoliina yhä istui pientarella ja itki. Hän saattoi silloin itkeä. Kukat makasivat taitettuina pitkin nurmea, kukat jotka eivät koskaan saaneet kantaa hedelmää. Armaan lapsen leluina ne olivat olleet. Hän, hän oli joutunut miehen leluksi eikä koskaan hänellä olisi lasta. Tätä autiutta ja tuskaa! Kuinka lapsella oli laheat kiharat. Arne, Arne! Kuinka saattoi siinä määrin rakastaa vieraan naisen lasta? Mutta olihan hän rakastetun miehenkin lapsi. Ison-Hiedan emäntä itki. Hän itki vielä monta vuotta jälkeenpäin. Ja usein, kun kevät vielä oli harmaana ja pelloilla kynnettiin ja ensimmäiset auringonkarvaiset kukat puhkesivat, häntä itketti.

* * * * *

Kerrankos se on tapahtunut, ettei sydän ole saanut rakastaa? Kerrankos se on tapahtunut, että sydän on särkynyt? Hautausmaat ovat täynnä sellaisia sydämiä. Mutta on myöskin tapahtunut, että sydän on jäänyt eloon. Ja elänyt. Vaikkeivät sen haavat ole milloinkaan menneet umpeen. Maailma on täynnä sellaisia sydämiä. Ensin sydän itkee, sitten sitä itkettää ja vihdoin ei siitä lohkea yhtään kyyneltä. Mutta se ei milloinkaan unohda. Ei auta sairaus, ei vanhuus, ei tuskat. Aina muistaa sydän keväänsä.

Hänen nimensä oli Pentti Falcke ja hän on nyt kuollut. Mutta Arne on hänen poikansa ja Arne elää. Hän on kyllä vieraantunut, mutta ehkä keksitään siihen jokin keino. Rauha Korpi ei kelvannut eivätkä ne muutkaan, mutta mikä olikaan Lehtisen tyttären nimi? Kanttori itse oli tehnyt nimen. Juoppo hän oli niinkuin miehet ovat, mutta hänellä oli kunnollinen vaimo, pieni Aliina Laarilta. Ja Aliina oli sukuakin, sisar, suoraan sanoen. Se on sukua se. Ja itse asiassa olikin oikeampaa, että Kreeta-Karoliinan sukulainen tuli Arnen vaimoksi kuin isännän. Kaipa niistä testamenteista selviytyy, sitä vartenhan lakimiehet ovat, että selittävät asiat parhaimmin päin. Millainen oli kanttorin tytär? Suostuuko hän Arneen ja suostuuko Arne häneen. Ehkä se tapahtuu, jos oikein tahtoo! päätteli sairas. Ja minä tahdon.

Ison-Hiedan emäntä nauroi, pukeutui, asettui nojatuoliinsa ja kutsutti sisään Sacklénin.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi hän, — miten huonosti olette hoitanut tehtävänne. Miten paljon harmia minulla onkaan teidän tähtenne ollut. Sellaisia lintuja, piru vie, mitä olette tänne lähettänyt. Tuossa on teille parahiksi, nuora on odottanut seinällä kuukausia, mutta ette kai ole uskaltanut tulla. Ja siinä vielä naureskelette, niinkuin teillä olisi hyväkin omatunto. No, istukaa nyt.

— Kreeta-Karoliina, sanoi vanha käräjäkirjuri, hymyillen hampaattomalla suullaan, — taivaan enkelikään ei olisi voinut täyttää paremmin näin vaikeaa tehtävää.

— Älkää höpiskö, taivaan enkeli ei lue lakia niinkuin te ja viimeinen mitä hän rupeaa selvittämään on ihmisten rakkausasiat.

— Kreeta-Karoliina, olette viisain nainen, mitä tunnen, mutta täydelleen epäjohdonmukainen — tahdotte johdattaa kaksi ventovierasta ihmistä yhteen ja pakottaa heidät naimisiin, vaikka tiedätte…

— En ole kutsunut teitä tänne tätä varten. Mistä te tiedätte, etteivät he voi rakastaa toisiaan? Ehkä minäkin kerran olen saanut sen tuntemisen lahjan, josta puhemiehet aina kerskaavat. Mitä te naureskelette?

— Kreeta-Karoliina, lasken leikkiä, te olette niin oikeassa, että ihmettelen. Kun nyt vain löydetään tyttö.

— No se on löydetty nyt. Saatte tuoda sen, jota jo kauan olette halunnut tuoda.

— Senkö Lehtisen tyttären? No, olisitte paljosta säästynyt, jos hänet olisitte heti kutsunut.

— Oletteko hullu, hänhän oli lapsi, kun aloitte tämän pelin. Vuosiahan tätä kokeilua on kestänyt.

— No, niin onkin, olette oikeassa. Mutta nytpä kaikki meneekin kuin leikki, Arnen äiti on kuollut ja sahaosakeyhtiö on vararikon partaalla — oi voi, täällä menee moni rikas nurin! Arne saapuu pian tervehtimään sisartaan. Olen käynyt heillä — mitä nyt sanotte?

— Lähtekää huomenna Paalajärvelle ja tuokaa tyttö tänne. Mutta se pitää olla se minun risttyttäreni, muista en huoli. En kärsi kanttoria, mutta tyttö voi tulla äitiinsä. »Nauru» saa odottaa teitä. Mutta älkää juopotelko, ettette myöhästy ja unohdu jonnekin makaamaan niinkuin tapanne on. Ilman risttytärtäni ei teidän ole hyvä astua eteeni. Jos on tarpeellista, niin tulkoon äiti mukaan. Kanttoria en missään tapauksessa huoli tänne.

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta istui tuolissaan puna poskilla ja hänen pienet valkeat kätensä nytkähtelivät helmassa tumman silkin päällä. Kirjuri souti keinutuolissa niin että lattiapalkit narahtelivat, ja hyräili tuttua laulua. Näin hyvin ei hän ikinä ollut uskaltanut toivoa asiain menestyvän.

— Kreeta-Karoliina, alkoi hän, keskeyttäen hyräilynsä, — mitä saan palkakseni?

— Olenko koskaan jäänyt teille velkaa? kivahti emäntä.

— En koskaan ole saanut, mitä hartaimmin olen toivonut.

— Tiedättekö, mihin puuseppä on tehnyt oven? Lennätte ulos siitä, jollette ole siivolla. Sinä päivänä, jolloin minun risttyttäreni ja Arne Falcke ovat vihityt tässä silmieni edessä saatte olla nostamassa minua arkkuun. Oletteko sitten palkittu?

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Keinutuoli ei enää soutanut ja lattiapalkit vaikenivat.

— Oi tätä kaipausta! voihkaisi vihdoin vanha Ville Sacklén, — oi tätä tuskaa!

— Kollo, sanoi emäntä, — jahka he saavat toisensa niin meidän kaikkien kaipaus asettuu.

* * * * *

Kun Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä varhain aamulla astuivat laivarannasta Isoa-Hietaa kohden, olivat he viluiset, nälkäiset ja alakuloiset. Kanssamatkustajat olivat kaiken matkaa osoittaneet suuttumustaan viipymisen johdosta ja Sacklén, joka oli kaikkeen syypää, oli jäänyt Paalajärvelle, työntäen kanttorin rouvan ja tyttären yksinään kohtalokkaalle retkelle. Kaiken yötä oli vanha »Nauru» puhkunut ja potkinut pyörillään selällä ja salmissa. Likainen, rasvainen ja ahdas oli nykyään tämä paikkakunnan ensimmäinen laiva. Nukkumisesta ei ollut puhetta, pienessä salongissa, missä aikoinaan Ison-Hiedan nuori emäntä oli pitänyt syöminkejä ja juominkeja metsästysseurueilleen, itkivät nyt lapset ja toruivat tehtaantytöt parhaista paikoista. Onneansa kiittivät Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä, kun tunsivat laiturin palkit jalkainsa alla. Ison-Hiedan ranta, missä kolmekymmentä vuotta sitten iloinen hääseurue oli polttanut kokkoa saarilla ja uivilla lautoilla, ei näyttänyt ystävälliseltä. Kaikki oli harmaata. Hikinen sumu täytti ilman maata myöten, niin ettei nähnyt edes vesilamparetta ennenkuin siihen astui. Äiti, joka muuten oli niin hiljainen, oli tällä retkellä esiintynyt puheliaana ja nytkin hän puhui, minkä ennätti. Tytär aavisti hänen koettavan vaikuttaa häneen ja vaikeni itsepintaisesti, oudon tuskan ja vastenmielisyyden tunteen vallassa.

— Mitä ihmettä, sanoi äiti ikäänkuin itselleen, — olemmekohan me oikealla tielläkään? Tästä meni ennen hyvä ajotie. Monta kertaa minäkin istuin hevosen selässä, kun illalla mentiin juottamaan hevosia. Vouti nosti selkään. Se on vielä täällä, sama vouti. Laiva oli silloin uusi. Ja tässä oli kahdenpuolen niittyä. Hyvät ihmiset, onko se päästetty tällä lailla metsittymään? Siltä näyttää. Mutta sellaista se on, kun isäntä kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena ja emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Ei uskoisi, ei uskoisi paikkoja samoiksi… No, onkos tämäkin aita näin tykkänään hävitetty. Tässä oli punainen portti… Tuolla… niin, mutta tuoko se onkin? Se oli olevinaan niin suuri silloin. Tuo kivi tuolia! Siellä oltiin paossa vihaista sonnia. Se oli aika sonni, se puski voutiakin niin että täytyi viedä tohtoriin. Mutta onpa tämä tavatonta sumua… Kas ettei emäntä lähettänyt voutia vastaan. No, kyllähän me tästä. Että vain oltaisiin oikealla tiellä. Kun ei vielä näy mitään rakennuksia. Näillä paikkeilla oli ennen jo pikkueläjien tupia. Ja emäntä piti tarkkaa lukua, että ikkunoiden alla oli kukkia ja pensaita, ja puhdasta piti olla. Kyllä hän voimainsa päivinä jaksoi ja teetti, mutta mitäs, kun voimat loppuvat. Kas tämä oli ihan puhdasta korpea, mutta Tukki-papasta oli hauskaa saada tänne kylä ja niin oli emännästäkin ja se rakennettiin. Tädin miestä sanottiin Tukki-papaksi. Ei se ollut onnellinen avioliitto — kas, täti rakasti Parinpellon nuorta herraa ja Pentti-herra rakasti tätiä, mutta siihen aikaan eivät nuoret saaneet mennä naimisiin oman mielensä mukaan. Puhutaan, että täti olisi myrkyttänyt isännän, mutta en minä sitä usko. Kyllä isännän sukulaiset siitä olisivat käyneet käräjiä, jos se vain olisi voitu todistaa. Se jäi uhkauksiin vain.

Tumman oli ilkeä olla. Äiti oli muuttunut ja puheli niinkuin kuka tahansa kylän vaimoista. Kyllä saattoi ymmärtää, että isän joskus oli ollut vaikea kuulla hänen ääntään.

Tumma kulki ääneti äitinsä jäljessä, hiestyneenä kantaen matkalaukkua, jota ei saanut kaataa nurin, koska siinä paitsi vaatteita, oli tuliaiskaakku. Kuunnellessa äidin outoa puhetta, paadutti hän paaduttamistaan sydämensä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän jotakin kummallista vastenmielisyyttä vanhempiaan kohtaan, eikä yksin äitiä, vaan myöskin isää. Ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt miksi isä niin huoltapitävästi oli peitellyt häntä heidän istuutuessaan rattaille, ja vielä juossut hakemaan sateenvarjoaan. Selvä oli äidinkin tarkoitus tällä puhumisella, joka oli toverillinen, ikäänkuin Tumma jo olisi ollut vanha ihminen. Mutta hän ei kuule heitä tässä asiassa. Vaikka kotona tulisi konkurssi ja kaikki täytyisi myydä, niin ei. Täällä on kaikki yhtä harmaata ja toivotonta, ei yhtä keltaista lehtiterttua joka lupaisi kuolemaa ja loppua. Mahtanee elää iankaikkisesti tämä tätikin, jonka rikkauksista on puhuttu niin kauan kuin hän muistaa ja jota ei kuolema armahda.

Nyt häämötti jotakin tiheämpää harmaata esiin sumusta ja äiti pysähtyi hetkeksi.

— No mutta, onko tämä nyt Ison-Hiedan kartano? Eihän nyt kuitenkaan. Minne kylä on joutunut? Koko elämä on taitanutkin siirtyä sahalle. Täällä oli ennen kirjavuutta kuin syksyllä metsässä, mikä rakennus oli keltainen, mikä punainen… Ja tässähän se on kaivo. Mutta että nyt pitävätkin tällaista kantta, eläimethän tästä menevät. Mitä Vireeni ajattelee. Ja Loviisakin vielä on täällä. Kyllä näkyy, että emäntä on ollut liikkumattomana. Hänellä piti kaiken olla niin siroa ja kaunista. Sellainen se oli hänen äitinsäkin, Laarin rouva. Itku tuppaa tulemaan, kun häntä ajattelee, että miten voikin joskus ihminen olla hyvä. Kyllä hän sai kärsiä, Laarin rouva. Ja kuinka hän ne kaikki peitti. Minäkin… Kyllä minäkin… Minä olisin saanut pohjasivistyksen, jos hän olisi elänyt. Ja ehkäpä minut olisi tunnustettu siksi mikä olen. Sinä et tiedä kuka äitisi on.

Tumma aavisti siinä äitinsä puhuessa häneen liittyvän jotain rumaa ja iljettävää. Hiki pusertui esiin tästä tunteesta ja hän mietti miten pääsisi pakoon. Jalat veivät häntä kuitenkin eteenpäin ja äiti puhui minkä ehti.

— Mutta olkoot ne vanhat asiat, kruununvouti kunnioitti rouvaa ja rouva olikin sellainen, että häntä täytyi kunnioittaa. Ja kruununvouti taas oli sellainen, että hänestä kaikki pitivät, vaikka hän joi ja kirosi ja eli huonosti, niin hänestä kuitenkin pidettiin. Ja sellainen se on tämä Ison-Hiedan tätikin, että hän aina on vetänyt ihmisiä puoleensa.

— Rikkauksiensa tähden! huusi Tumma odottamatta.

Rouva Lehtinen kävi sanattomaksi ja lausui sitten, että Ison-Hiedan emännässä oli ollut jokin muukin vetovoima, paitsi rikkaus. Sitä mikä nyt oli johtunut äidin mieleen, ei hän lausunut ääneen. Juuri näiden rikkauksien vuoksi hän eilisillasta asti oli ollut levoton. Entä jollei niitä ollutkaan. Jos emäntä todella oli ne menettänyt. Laivassa oli puhuttu sellaista. Olivat ihmiset nauraneet ja sanoneet, että mitähän nyt saita panee arkkuun päänsä alle, jos setelit loppuvat. Äiti oli pelännyt Tumman kuulevan. Rajamäen isännän kuoleman olivat sanoneet olevan Ison-Hiedan emännälle kovin pahan. Puhuttiin takuista ja vastatakuista. Vielä olivat matkustajat tietäneet kertoa, että sahan patronessa oli käynyt emäntää tapaamassa, sahallakin olivat raha-asiat huonosti. Äiti oli levoton näistä kaikista. Mitäs sitten, jos yhtäkkiä huomataan, ettei emännältä mitään saakaan? No, päätteli hän sitten, saapa olla kerran nähtynä ennen kuolemaansa emäntä — sisarhan hän kumminkin on. Niin, miten todella mahtoi olla rikkauksien laita? Kovin täällä on päästetty ränstymään. Mutta onhan se selvää, kun emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Kyllä täällä sentään varoja täytyy olla. Emäntä on aina ollut viisas ja varovainen, ei hän niin päättömästi ole mennyt takaamaan. Isännän sukulaiset ne taas panevat huhuja liikkeelle päästäkseen itse kaikkeen käsiksi. Ohoh, olipa tuossa ikkunan alla kuitenkin kukkasia, ilostui rouva Lehtinen yhtäkkiä.

— Katsopa, sanoi hän iloisesti, — onpa kauniita orvokkeja. Kyllä niitä oli ennen Laarilla. Emäntä on aina pitänyt kukkasista.

Rouva Lehtinen kääntyi ja katsahti tyttäreensä. Tumma oli laivassa ollut kalpea — nyt paloivat hänen poskensa ja silmät kohtasivat äidin uppiniskaisina ja itsepintaisina. Äiti kääntyi jälleen astelemaan ja hänen hartiansa olivat entistä painuneemmat. Tumma ei jää tänne, päätteli hän. Sävellyksiä ei kukaan osta. Mikä tullee sitten eteen.

— Herra Jeesus! pääsi häneltä yhtäkkiä, kun he tulivat pihaan.

Mutta hän ei sanonut sitä siksi, että luhistus kohtasi silmää joka kulmalla, vaan siksi, että sairas emäntä seisoi portailla. Hänen heleänsininen röijynsä hohti esiin sumusta ja hän seisoi pitämättä mistään kiinni.

— No, Herra siunaa, ylhäälläkö te olettekin, sanoi rouva Lehtinen. — Ja niin koreissanne. Ja minä kun ymmärsin, että te olette ihan kuoleman kielissä.

Kyllä hän oli kuin haudasta nostettu, mutta hän hymyili kilpaa iloisten silkkisten vaatteidensa kanssa. Hänen silmänsä hakivat tyttöä rouva Lehtisen takana.

— Kyllä minä vielä kuolenkin, sanoi hän äänellä, joka oli pehmoinen ja sointuva äidin käheän äänen rinnalla. — Kuolen minä jahka ehdin. Tämäkö se nyt on se risttytär? En muista nimeä, kun ei se ollut allakan nimiä.

Sillaikaa kun äiti hymyillen lausui Tumman nimeä, tarttui jääkylmä käsi tytön käteen. Tummasta tuntui, että se oli itse kuoleman käsi ja hän kokosi voimansa niinkuin sadussa tyttö, jota kuolema kosii, ja sanoi:

— Minä en jää tänne, en mistään hinnasta!

Emännän harmaat silmät upposivat tytön silmiin ja käsi piteli yhä kiinni. Mikä se oli tuo ihminen? Oliko se vanha vaiko nuori, elävä vaiko kuollut? Kauhu kävi läpi Tumman olennon. Hän ei saanut pois kättään, hän ei jaksanut liikuttaa mitään jäsentä. Silmät, jotka häneen katsoivat, kävivät lempeiksi ja sinisiksi. Kylmä karmi tytön selkää.

— Jääthän sinä, kuiskasi ääni, joka oli niinkuin nuoren pojan, — Tumma, sehän onkin kaunis nimi.

— Ei kannata uskoakaan! huusi tyttö ja repi irti kätensä. — Vaikka minulle lupaisitte miljoonan niin minä en huoli. Äiti, lähdetään heti!

Kuoleva vaimo käveli yksinään sisään ja äiti talutti kuusitoistavuotista tytärtään, joka riuhtoi ja itki kuin suunniltaan. Äiti sai hävetä hänen puolestaan. Hän ei tuntenut Tummaa. Sorjasta hän olisi voinut tätä uskoa, mutta ei Tummasta, joka aina oli ollut niin sävyisä.

Jollei äiti tässä oudossa ja uudessa ympäristössä tuntenut tytärtään, niin ei myöskään tytär tuntenut äitiä. Ei ollut totisesti ihme, ettei isä voinut kuulla äidin puhuvan. Mitä äidillä mahtoikaan olla kurkussa? Se ei ollut isän puolelta pahuutta, kun hän huusi äidille: älä, älä, älä avaa suutasi! Ensi kerran kiusasi Tummaa äidin ääni. Ja äiti puhui aivan niinkuin äsken tiellä, lakkaamatta. Ja moneen kertaan samat asiat. Luuliko hän sillä sovittavansa hänet, Tumman? Vai luuliko hän voittavansa rikkaan emännän mielisuosion? Eikä äiti puhunut aivan tottakaan. Tumma lakkasi yhtäkkiä itkemästä, kun hän tämän huomasi. Samassa hän myöskin näki, että he kaikki olivat sairaan huoneessa. Siellä oli se vanha mieskin, jota äiti sanoi voudiksi, nuuskainen, toissilmäinen äijä. Emäntä makasi nyt sinisen silkkipeitteen alla, kaunis hän todella oli mahtanut olla, eikähän hän nytkään ollut vanha, ei ainakaan niin vanha kuin Tumma oli luullut. Joka tapauksessa hän mahtoi olla nuorempi kuin äiti. Tummaa alkoi hävettää, turhaa oli äidin enää häntä masentaa. Hän katui jo itsekin epäystävällisyyttään, mutta äiti puhui puhumistaan.

— Näetkös nyt, miten olet pelottanut sairaan. Niin terveenä oli vastassa portailla ja nyt… Eihän hän vain taas ole tainnoksissa? Katsokaas nyt, Vireeni. Niin, kyllähän hän on rauhallisen näköinen, mutta onpas hän mennyt laihaksi. Kun minä muistelenkin, miten hän oli verevä ja korea. Mutta siitä onkin kauan. Katsopas, Tumma, tuota kaunista kelloa tuolla piirongilla. Ei silti, että minä sitä haluaisin. Emme me sentähden ole tänne tulleet, tätä kummityttöään vain halusi emäntä nähdä. Mutta eikö sairasta pitäisi riisua, vaivaavat toki nuo vaatteet. Ainako hän vain käyttää noita silkkisiä vaatteita? Niin, tietäähän sen, että ne ovat keveitä. Ja miksei hän voisi panna rahojaan mihin haluaa, eivät ne hänen elinaikanaan lopu. Ja kyllähän sen tietää, että hengenahdistus on vaikeaa. Se oli sellainen tämä emännän isä, kruununvouti, että piti olla värejä mihin katsoi, ruokaa ja juomaa. Senpätähden kaikki sitten meni. Surkeaa se oli hänen loppuelämänsä meillä Laarilla — tytär ei ottanut tänne, vaan kyllä hän säännöllisesti maksoi isänsä hoidon ja kustannukset. Vaan yksinpä tämä emäntäkin nyt potee kuolemantautinsa. Suuttuiko hän jotenkin Rauha Korpeen? Kun puhuvat, että Rauha se kaikki tulee perimään. Hänhän onkin isännän sukulainen ja isännänhän kaikki rikkaudet olivat. Isäntä talon teetti. Mutta mahtaako sairas kuulla mitä me puhumme? Ei siksi että minä hänestä mitään pahaa sanoisin. Onkohan siinä perää, että emäntä tulisi menettämään rahaa kuolemantapausten ja konkurssien takia? Aijai, ei puhuta täällä, ehkä häntä puhe häiritsee. Meidänkin isä varoitti puhumasta sairaan huoneessa. Vaan eipä hän näytä kuulevan, en uskoisi virkoavankaan, jollette vakuuttaisi hänen olleen huonompanakin. Kyllä on huonoksi käynyt. Niin, mitäs hän jaksaisi taloa hoitaa, mutta että tekin, Vireeni olette päästänyt sen näin rappiolle. Vaikka vain emäntä olisi ajatellutkin luovuttaa talon sahalle kuolemansa jälkeen… No niin, hän ei ole itsekään oikein tietänyt, on voinut antaa eri käskyjä ja tänään ajatella: minä myyn talon, ja huomenna: minä pidän ja annan Rauha Korvelle. Aijai, mutta tajuissaan on taitanut sairas olla koko ajan. Katsokaas kuinka hiki nousee otsalle, lieneekö sitten hyväksi vaiko pahaksi. Älkää menkö pois, Vireeni. Tänne täytyy ottaa vakituinen hoitaja. Kyllä kai nyt Ison-Hiedan emännällä on varaa hoitaja palkata. Jaa, niinkös Vireeni sanoo, että rahaa on pankit täynnä. No, sitähän minäkin. Mitäs ihmisten puheista… Jaa että tämä Tumma jäisi tänne? En tiedä, ehkei uskalla — älä sinä nyt enää mitään puhu, äsken jo säikähdytit emännän. Eihän hän ole niin paljon hoitanut sairaita, mutta aina jonkin verran. Eikä hän sellainen ole, ettei yölläkin kuulisi, kun herätetään. Ja voinhan minäkin alkuun olla täällä… Aijai, nyt hän kumminkin kuolee. Eikös pitäisi mennä hakemaan tohtoria? Täällähän on pulloja jos kuin paljon, kun tietäisi mitä niissä on. Tumma, pitele päätä. Kostuta rätti ja pyyhi otsaa. Etikkaa jos olisi… Mitä kummaa tautia tämä on, joka toisinaan huonontaa näin, toisinaan taas päästää nousemaan pystyyn? Vaikka ei suinkaan hän enää tästä nouse. Vireeni, menkää nyt hakemaan apua. Herranen aika, jalat käyvät jo kylmiksi. Mutta missä Loviisa on, lähettäkää tänne jokin ihminen vain. Voivat vielä sanoa, että me olemme hänet tappaneet, kun tämä sattuu juuri nyt. Voi sentään, että piti sattuakin. Mene kyökkiin, Tumma, katso sieltä kuumaa vettä, pane pulloon, että lämmitetään jalkoja. Vireeni, hakekaa nyt se Loviisa… Ei, älkää sentään menkö, vaikka piankin loppuisi… Missäs hänellä se kasvi on? Kun sanovat, ettei hän säästäväisyyttään anna leikata ja että hän tulisi aivan terveeksi. Kyllä sentään pitäisi antaa, kun sitä omaisuuttakin niin paljon on. Onkos siinä perää, että sahan patronessa olisi käynyt täällä? Vai niin, vai niin. No entäs se nuori herra? Tulkaa nyt katsomaan näitä pulloja. Niin, niin, se Rauha se ne tiesi, kun ette nyt ensinkään kysynyt häneltä, vaan päästitte menemään. Sydämenvahvistustipat olisivat hyvät, mutta ei niitä täällä näy, näissä on kaikissa apteekkikieltä. Kai se niin on, että keuhkoja ei voi leikata, jos vaiva niissä on, ne ovat sellaista kudosta. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mutta lieneekö siinä mitään perää, kun puhuvat, että Rajamäen isäntä oli takaajana tämän sairaan suurimmalla velkamiehellä ja ettei toisella takaajalla mitään ole. Kun pitäisi lainan olla vallan satatuhatta markkaa eikä toisella takaajalla, niinkuin sanoin, kuulu olevan yhtikäs mitään. Että kyllä se Rauha raukkakin sitten sentään joutuu pettymään, jos nyt luulee… Koettakaa katsoa, eikö täällä ole kanverttiviinaa, se on sydäntautiin hyvää. Tumma, etkö nyt saa niitä kuumia pulloja, jalat käyvät ihan kylmiksi.

Tällä tavalla äiti puhui, puhui lakkaamatta. Tai oikeastaan hän kuiskasi, mutta se kuului niin kovin karkealta. Mahtoi repiä sairaankin korvia tämä ääni. Tumman tuli mieleen, että miten isä rakastui äitiin, kun isä pitää kaikista sointuvista äänistä. Mutta sitä se kai juuri on rakkaus, ettei se kysy mitään järjellisiä syitä. Ja paroonin poikaan pitäisi rakastua sen, joka saa Ison-Hiedan emännän rahat! Kyllä on ymmärtämätön tuo emäntä, ymmärtämätön ja ilkeä. Mitä lienee tautiakaan tuollainen, varmaan sairas nytkin kuulee kaikki.

Ja aivan oikein: tuskin oli Tumma Lehtinen ehtinyt ajatella loppuun epäluuloisen ajatuksensa, kun sairas raotti vasenta silmälautaansa ja liikutti huuliaan kuin linnunpoikanen, joka anoo ruokaa. Tumma katui jo ja häpesi: sairas se oli tuo ihminen, se ei saanut auki silmiään eikä ääntä kurkustaan. Mutta nyt hän sai kätensä nousemaan. Ja mitä varten saikaan? Hän vei sen silmilleen ja avasi hennoilla valkeilla sormillaan silmälautansa, ensin toisen, sitten toisen. Ja sanoi jotakin. He eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Äiti rupesi heti kyselemään ja päivittelemään. Silloin he kuulivat:

— Mitä Rajamäen Samulille on tapahtunut?

Äiti ilostui, kun sai selville, mitä rikas emäntä sanoi ja lausui onnellisena, ikäänkuin olisi puhunut hauskastakin asiasta:

— Hän on kuollut, Rajamäen Samuli on kuollut. Haudattiin eilen.

Silloin Ison-Hiedan emännän käsivarret jännittyivät ja hän kimmahti istumaan, silmät selällään, ja osasi taasen puhua. Puhui kovalla, luonnottomalla äänellä kuin kuuromykkä, joka on opetettu puhumaan:

— Onko Samuli kuollut? Koska se on tapahtunut? Miksei Vireeni ole minulle mitään sanonut? Puhuitteko te äsken sellaista, että Rajamäen isäntä on kuollut? Vai untako minä näin?

Rouva Lehtinen toisteli säikähtyneenä, että kuolihan hän ja haudattiinkin jo viime sunnuntaina, nimittäin eilen. Vireeni tuli emäntänsä vuoteen luo ja sanoi äreästi, että mitäpä hänestä olisi kannattanut puhua ennenkuin hän kuoli, hänhän sairasteli niin kauan, ehtiihän emäntä sen nytkin kuulla.

— Missä maisteri Sacklén on? jatkoi sairas ja hänen kasvonsa olivat tummentuneet, ikäänkuin kaikki veri yhtäkkiä olisi kokoontunut niihin.

— Hän lupasi kyllä aamusta tulla, kiirehti rouva Lehtinen sanomaan. — Me myöhästyimme, kun oli niin sumua, ettei voinut nähdä minnekään päin. Maisteri lupasi tulla hevosella.

— Menkää katsomaan, eikö häntä jo kuulu, jatkoi emäntä ja hänen äänensä kävi yhä käheämmäksi. — Vireeni menee torniin, sieltä näkyy kauas. Ja lähettäkää heti sana Rajamäen emännälle, tai vanhimmalle pojalle, että tulee tänne. Ja sinä, Aliina, sinä voit lähteä lukkarisi luo, mutta risttytär jää tänne. Hän ei mielellään jää tänne. Mutta se on jääminen nyt, kun Ison-Hiedan emäntä tahtoo. Sairastiko Samuli kauankin? Eikä tulla minulle sanomaan. Minä vedän Vireenin palkasta pois, Vireeni tietää sen. Pitäkää joutua nyt, menkää torniin ja valjastakaa sitten hevonen, Aliina pääsee siinä hevosessa. Risttyttärellä ei ole mitään hätää. Minä pidän hänestä murheen. Vireeni on tehnyt pahan laiminlyönnin. Vai ajattelitteko, ettei minusta ole väliä, koska pian kuolen? Minä en kuole ennenkuin asiani ovat järjestyksessä. Minulla pitää olla toinen sijallani, niin minä tahdon.

Sairas päästi raukeamaan molemmat kädet, jotka olivat pidelleet auki silmäluomia. Samassa hetkessä hän itsekin raukesi ja oli kuin kuollut. Pienen ohuen käden läpi kuulsi silkkipeite, luoden sinistä hohdetta valkoiselle iholle.

Tumma oli koonnut suunsa täyteen kovia sanoja, mutta ei mitään hän osannut sanoa. Hänen vihansakin hiljeni tuon ihmisen edessä, joka oli kuin lakastunut ruoho, mutta joka kuitenkin piti kaikki täällä tahtonsa alaisina, niin ettei täällä kenelläkään muulla ollut tahtoa paitsi hänellä.

Silmänräpäyksen aikana tuntui Tummasta, että hän on nyt satimessa, täältä ei ole mitään ulospääsyä. Mutta sitten hän muistutti mieleensä, että hän tuli tänne tunti sitten ja että laiva huomenna palaa Paalajärvelle ja että hän huomenna voi olla kotona. Ja hän onkin. Siellä on isä ja musiikkimiesten kuvat ja sävellykset ja kirkonkello ja Sorja ja Muru. Lämpimät aallot kävivät Tumman rinnassa, kun hän kotiaan ajatteli. Ei koskaan se ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta ja niin kauniilta.

Äiti tarttui äkkiä hänen käteensä ja veti hänet perässään saliin, missä piano seisoi kahden jättiläiskokoisen murattiköynnöksen kaariportin keskellä. Äiti ei oikein tietänyt miten hän alkaisi.

— Niin, sanoi hän, — tuo tuossa on ensimmäinen piano, minkä isäsi kuuli. Hän oli silloin lapsi. Niin, emäntä näkyy tahtovan, että sinä jäisit tänne.

— Minä en jää, sanoi Tumma heti.

— Niin, niin, et jää, jatkoi äiti lohduttomana. — Minä jäisin, mutta emäntä ei tahdo. Mitäs sille sitten voi, kun et sinä tahdo. Mutta onpa täällä kaunista sisäpuolella. Eikö nyt olekin? Emäntä osteli kaikista herrojen huutokaupoista näitä kaikkia kaunistuksia. Mahtia rakasti isäntä-vainajakin. Mutta kun et sinä tahdo, niin et tahdo. Jos koettaisi saada Sorjan tänne. Mutta ei emäntä tahdo. Sinut hän tahtoisi. Sitä täytyy elämässä tehdä paljon, mitä ei haluaisi tehdä. Ja monen elämä on sellaista, ettei ensinkään saa tehdä mitä tahtoisi, vaan juuri sitä, mitä ei tahtoisi. Jos emäntä suostuisikin siihen, että minä jäisin tänne, tai että Sorja tulisi. Mutta sinä olet risttytär. Sakleeni kuuluu tahtovan tuota kelloa. Eikä hän ole sukua eikä mitään, niin että kyllä täällä pitäisi jonkun olla valvomassa. Onpa nämä mukavat kynttiläjalat, mitä kallista porsliinia lienevät. Nämä taitaa olla ne, jotka Parinpellon paronessa vainaja antoi häälahjaksi. Niin ovatkin. Kas paronessa oli sitten taas hyvä, kun oli ensin saanut pojanpoikansa naitetuksi mielensä mukaan. Ei, älä pelkää, ei täti nyt niin kuole, kuulethan, että hän on huonompikin ollut. Kun tulisi se Sacklén, että saisimme kuulla, mitä hän tietää Rajamäen isännän kuolemasta. Täti on taitanut menettää siinä vähän rahaa, mutta eivät sellaiset hänen varoissaan tunnu. Kuuluuko tuolta kamarista ääntä? Taitaa täti yskiä. Aijai, onkos hänellä tällainen yskä…

He riensivät molemmat sairaan luo ja kuulivat nyt ensi kerran hänen yskänsä, tuon keuhkojen pohjalta lähtevän, koko olennon järkyttävän yskän, joka oli viemäisillään uhristaan hengen. Kuinka hyvin isä sentään tunsi äidin, kun hän oli käskenyt olemaan hiljaa sairaan huoneessa. Äiti puhui kaiken aikaa, puhui tohtorista ja koulunkäyneestä hoitajasta ja sydämenvahvistustipoista ja siitä, että hän lähettää toisen tyttärensä Sorjan tänne, tämän Tumman sijaan. Ja hän sanoi vielä senkin, että Sorja nyt on vapaa tulemaan, kun ei koulunkäynnistä tule mitään. Tämä Tumma sensijaan menee kansanopistoon. Mutta nyt hän saa lähteä keittiöön kysymään ruokaa — mitähän ruokaa täti mielellään söisi? Täytyy sitä syödäkin. Tuo yskäkin vie ylivallan, kun on päässyt potilas niin laihaksi. Ja niin punakka ja korea kuin hän oli!

Yskän runnellessa hentoa ruumista avautuivat silmät tuontuostakin selkoselälleen ja niiden sini oli kuin sen taivaan, joka myrskypilvien kiitäessä pilkottaa esiin. Myrsky kävi tämän ihmissielun ylitse ja paiskeli sitä milloin pilviä kohden, milloin maahan. Se taisteli toivon ja epätoivon välillä. Silmät etsivät milloin toisen ihmisen silmiä, milloin ovea, mistä odottivat apua, milloin taasen ne vaipuivat kiinni. Tumma katseli ihmeissään tätä sairasta ja uskoi nyt vihdoinkin, että hän todella on hyvin kipeä. Väsynyt ihminen hän on, joka ei ole saanut aikoinaan kuolla. Tumma aavisti siinä seisoessaan, että hänen on jääminen tänne ja että hän turhaan taistelee kohtaloaan vastaan. Kotonakin olivat sanoneet, etteivät häntä enää tarvitse. Se on kai niin sallittua, että hänen on katseltava tätä sairasta, joka toisena hetkenä on kuin kuollut, toisena nousee vuoteesta ja sanoo: niin minä tahdon! Nuo painavat kultavitjat hän varmaan tahtoo mukaansa hautaan. Onko medaljongissa Parinpellon herran hiuksia? Hyvä Jumala, joko kuolema on lähelläkin? Tässä täytyy olla, ei minnekään pääse pakoon. Katsella tätä sairasta, jonka elämässä on ollut niin paljon kärsimystä, vaikka hänen ympärillään on näin kaunista. Koko huone on täynnä vanhoja, ihmeellisiä esineitä ja vuodekin, kuinka se on kaunis ja kummallinen. Se on niin suuri, että ihminen siihen hukkuu ja ovatko ne vallan enkelinpäitä nuo, joita on veistetty päihin. Valkoiseksi maalattua on kaikki ja kuitenkin täällä on niin sanomattoman surullista. Tuo sumukin painaa kaikki maan tasalle. Ei yhtä ääntä se päästä ylös. Nuo orvokitkin ovat kauniit, mutta ne eivät laula niinkuin kotona. Täällä ei mikään laula.

— Tumma, kuuli tyttö lausuttavan takanaan ja ääni oli suloinen ja lempeä ikäänkuin se olisi laulanut, — tule tänne. Olen tehnyt väärin isällesi, sano hänelle se. Vahinko, että nyt vasta sain sinut nähdä. Minä pidän sinusta. Tumma, se on kaunis nimi. Onko isäsi mitään kertonut minusta? Hän oli silloin pieni poika. Mutta minne ne kaikki jäivät? Kutsu äitisi tänne. Hänen ei tarvitse lähteä, minä kuolen tänään. Nyt on myöhäistä, kaikki on myöhäistä. Kutsu tänne kaikki, minun pitää puhua.

Suloinen ääni oli alkanut kalskahdella ja säristä. Ääneen tuli huutava hätä, vaikka se puhui niin hiljaa. Tämä ääni oli vaarallinen, se otti ihmisen valtoihinsa. Tumma Lehtinen seisoi ikkunan luona eikä voinut liikahtaa. Oli kuin hän olisi kuunnellut jotain osaa siitä oopperasta, jonka isä oli tehnyt Sorjaa varten. Isä oli pitänyt sitä niin salassa, mutta olihan hän kuullut kuinka hän lauloi ja taisteli säveltämisen työssä, isossa salissa, kaikkien huoneiden takana. Hän oli kärsinyt isän kanssa silloin, hän oli rakastanut häntä. Ja nyt hän kärsi tämän naisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, joka ei laulanut, vaan pelkällä puheellaan kaipasi niin sanomattomasti, että sydän sitä kuunnellessa läähätti kuin lintu, joka lentää ruutua vasten eikä pääse ulos. Rakastaa täytyi tuota vierasta ihmistä, vaikka olisi tahtonut vihata.

Taasen puhui ääni:

— Pankaa lamppuun valkea, täällähän on ihan pimeä Tumma, risttytär, mitä sinä siinä teet? Katsotko orvokkejani? Voit katsella. Ne ovat olleet minun oppimestarejani. Urhoollisia ne ovat, läpi talven ne kestävät. Kunhan saisinkin käsiini Sacklénin. Miksei hän tullut teidän kanssanne? Oli kai humalassa. Tai pelkäsi, junkkari. Tumma, tule vähän lähemmäksi. Minä tiedän tyttö, mitä sinä siinä ikävöit. Paalajärven kirkonkelloa! Katso, sitä olen minäkin täällä enimmän kaivannut. Sillä Paalajärvellä on sellainen kirkonkello, ettei missään. Se sulattaa itseensä ihmisen sielun. Sinun isoisäsikin sielun se otti, Pelimanni-Jannen, sokean. Kuinka olen kelloa kaivannut! Olen noussut vuorille täällä sydänmaassani saadakseni korviini yhdenkin sen kaiun, jos tuuli edes vahingossa toisi. Mutta vihdoin minä ymmärsin, että jokaisella pitää omassa rinnassaan olla kaipauksensa kirkonkello. Pieni Tumma, risttyttäreni, vielä sinä muutakin ikävöit kuin kirkonkelloa: poikaa ikävöit. Täällä on Arne. Hänen sisarensa kävi eilen täällä. Hän on hyvä poika, yksinäinen, hiljainen. Minä lupasin hänelle antaa kaikki mitä minulla oli. Ja nyt ei minulla olekaan mitään, ei mitään, ei mitään… Hän tulee tänään tänne ja minä olen hänet pettänyt. Sillä minulla ei ole enää mitään.

Tumma Lehtinen ei enää ajatellut tätiä, hän ei enää tuntenut sääliä eikä kiintymystä, ei hän liioin muistanut kaikkea sitä uutta ja outoa, mikä täällä oli hänet kohdannut, hän vain kuuli sanat: hän on yksinäinen… hiljainen, hän tulee tänään tänne. Ja kylmä, armoton tunne täytti hänen koko olentonsa niin että hän lopulta oli kuin jääpuikko. Hän särki lumouksen verkon ja lausui:

— Minä en ota häntä, en vaikka mikä olisi. Minua ei naiteta ilman rakkautta. Ei tarvitse koettaakaan.

Silloin säde, joka Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan silmistä oli tunkenut Tumma Lehtisen silmiin, taittui, ja hän alkoi puhua uudella äänellä, joka ei ollut väsynyt eikä lamaantunut, mutta oudolla tavalla toimelias ja runoton:

— Hyvä on, en sitä pyydäkään. Mutta mene ja nouda ihmiset tänne, minä tunnen, että joku vieras on tullut, ehkä se on Sacklén, ovat kaikki salissa. Hae heidät. Minun täytyy nyt nopeasti järjestää kaikki, sillä nyt saa kuolema tulla ja se on jo ihan tuossa. Vain pieni hetki vielä. Minun täytyy puhua hautajaisistani, pitää kutsua kaikki vanhat tuttavani Paalajärveltä, rikkaat ja köyhät ilman erotusta ja pitää olla ruokaa ja juomaa. Kutsu Loviisa ja äitisi. Olen ajatellut kaikki valmiiksi, tuokoot keittokirjan mukaansa… No, oletteko te nyt kaikki täällä? Vireeni, katsokaa te läpi se minun arkkuni, ettei ole maali kulunut. Loviisa tietää puvun ja kengät. No, kuka helkkarissa täällä itkee? Onkos Sacklén todella tullut? Te junkkari, kuinka te olette hoitanut asiani? Könni-kelloani himoitsette, mutta kuinka olette hoitanut asiani! Kyllä minä parhaaseen luotin, kun teidät otin asioitani hoitamaan. Itkekää, itkekää, sen te osaatte. Ja juomassa tietenkin olitte eilen. Tai pelkäsitte, lurjus. Ei mitään teidän enää tarvitse selittää. Kaikki on myöhäistä. Patronessa lupasi lähettää pojan tänne, Arnen, minun poikani. Menkää katsomaan, joko hän tulee, menkää hakemaan. Minä puhuisin hänelle kahdenkesken. Muille ei minulla ole asiaa. Niin minä olin järjestänyt, että kaikki tänään olisivat täällä, poika ja tyttö ja kaikki muut. Ja nyt: sijani jää tyhjäksi, en ketään saa sijalleni. En enää pyydäkään, sillä minä olen köyhä ihminen, kaikki minä olen menettänyt. Ja teidän se on syynne, maisteri Vilhelm Sacklén. Älkää puhuko, älkää enää mitään puhuko, olen liiaksi kuunnellut teitä. Nyt voitte kaikki matkustaa kotiin ja jättää minut. Minä hullu, minä hullu! Oma syyni. Mutta mitäpä niistä kaikista, kaikki on turhaa.

Hän rupesi nauramaan, ikäänkuin hänelle olisi selvinnyt jokin asia, jota hän kauan oli miettinyt. Tämä nauru oli kaameampi kuin kaikki ne julmat sanat, jotka kuoleva vasta oli lausunut.

Kukaan läsnäolevista ei kuitenkaan ottanutkaan hänen sanojaan toden kannalta. Kotiväet olivat nähneet tämäntapaisia kohtauksia ennenkin ja rauhoittivat vieraat. Sacklén oli ainoa, joka murtuneena miehenä seisoi vanhan rakastettunsa luona. Hän oli niinikään ainoa, joka tunsi, että sairaan tilassa oli tapahtunut uusi vaihe, hän ymmärsi sen siitä, että Kreeta-Karoliina ujostelematta antoi peitteen pysyä alhaalla, vaikka hänen käsivartensa olivat paljaat ja kaulaakin näkyi. Vanha käräjäkirjuri katseli kättä, joka oli hento ja pehmoinen kuin lapsen käsi. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa, jottei tarttuisi käteen ja veisi sitä huulilleen. Kun hänen piti puhua, takoivat leuat vastatusten. Hänen vaatteistaan levisi märän, likaisen villakankaan hajuja hiukset olivat märkinä liimautuneet kaljulle päälaelle.

— Jos te tietäisitte… jos te tietäisitte… Kreeta-Karoliina… Te hyvä, hyvä… kaunis Laarin tytär… Älkää naurako… Kreeta-Karoliina. Tämä on suuri yhteinen vararikko: herrat… talolliset… Ensimmäinen kirjanpitäjä sahalta on hävinnyt, karannut. Se on suuri vararikko. Minä olen syyllinen teidän edessänne, minä teidät sekoitin juttuun. Olen valmis kaikkeen, menen linnaan, olen siellä loppuikäni, mutta antakaa anteeksi. Te jalo sydän… Koko elämä on vararikko, niin te ajattelette. Mutta jokin tarkoitus siinä täytyy olla. Oi tätä tuskaa, tätä kaipausta…! Jos te tietäisitte — Aliina raukka, Tumma raukka! Jos te tietäisitte mitä eilen tapahtui Paalajärvellä… Kanttori tavattiin kuolleena kellotapulin juurella. Ei tiedetä onko hän pudonnut, vaiko heittäytynyt alas. Kuinka minä saankaan sen sanotuksi hänen vaimolleen ja tyttärelleen…

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta olisi tahtonut nostaa kätensä auttaakseen silmäluomiaan nousemaan, mutta käsi ei noussut ja silmät pysyivät kiinni. Hänen huulensa tapailivat sanoja »tomu ja tuhka» ja »tyhjä sija», mutta ne eivät jaksaneet liikkua. Vanha käräjäkirjuri huomasi sen ja kääntyi Vireenin ja Loviisan puoleen: täytyy antaa lääkettä, kamferttia, nopeasti! Rouva Lehtinen rupesi puhumaan papista, eikö sairas ollut lausunut toivomusta, että tuotaisiin pappi? Loviisa haeskeli pullojen joukossa ja Vireeni vakuutti, että on tällaisia kohtauksia ollut ennenkin. He eivät edes puhelleet kuiskaten. Ville Sacklén oli ainoa, joka näki, ettei Kreeta-Karoliina milloinkaan ollut tuntunut näin väsyneeltä. Hän tarttui valkoiseen käteen ja huusi Kreeta-Karoliinaa nimeltä. Hän puhutteli häntä hyväilynimillä, mitä oli antanut hänelle Laarilla, kauan sitten, kun he molemmat olivat nuoret. Hän painoi huulensa rakastettua kättä vasten. Kreeta-Karoliina ei vetänyt sitä pois. Silloin hän vaipui polvilleen ja tarttui Kreeta-Karoliinan olkapäihin.

— Hän kuolee! sanoi hän, kääntyen huoneeseen päin.

Ihmiset tulivat lähemmäs ja talon vanhat palvelijat vakuuttivat, että paljon huonompana ovat nähneet emäntänsä. Ennenkuin kukaan aavistaa, hän yhtäkkiä kimmahtaa tuosta pystyyn ja sanoo: niin minä tahdon!

Hän kuolee, ajatteli Ville Sacklén, mutta ei enää sanonut mitään, vaan suuntasi mielensä pois kaikesta mikä heitä ympäröi ja piteli pientä rakasta kättä. Selvästi se nyt alkaa kylmetä hänen kädessään, Kreeta-Karoliina kuolee, maailma jää autioksi ja kaikki on yhdentekevää. Kreeta-Karoliina, jota ei ollut lupa rakastaa ja joka nyt vie mukanaan hautaan kaiken mikä on ollut Ville Sacklénille kallista… Rakas, rakas Kreeta-Karoliina!

Ville Sacklén puheli hänelle yhä ajatuksissaan rakkautensa tärkeistä, niin moneen kertaan toistetuista asioista, puheli ilman ääntä ja tiesi puhelevansa viimeisen kerran. Vihdoin sai hän kiinni rukouksesta, jonka oli pannut mieleensä kirkossa viimein, sentähden että se oli kaunis ja vilpitön rukous. Lehtinen oli laulanut »Herra, armahda meitä» ja pappi oli rukoillut: »Minä vaivainen syntinen ihminen…»

— Minä vaivainen syntinen ihminen! parahti Sacklén yhtäkkiä ääneensä ja painoi tuskallisesti Kreeta-Karoliinan kättä.

Silloin avasi Kreeta-Karoliina silmänsä ja hymyili. Silmät painuivat kyllä samassa jälleen kiinni, mutta Sacklén jatkoi lukuaan.

Huoneessa-olijat alensivat äänensä kuiskeeksi. Tumma Lehtinen seisoi ikkunassa ja katseli pihamaata, jonka polut alkoivat nurmettua ja jonka kallellaan seisovien aittojen ja puotien räystäistä tippui syksyn raskas sumu. Ruusupensaat ikkunan alla nostelivat hopeisten hämähäkinverkkojen seasta elinvoimaisia punaisia piikkejään ja orvokit helottivat hartaalla väriloistolla, joka oli kuin luottava rukous. Tumma Lehtinen ajatteli mitä Ison-Hiedan täti äsken oli sanonut kirkonkellosta, että se pitää jokaisella olla omassa rinnassaan. Ja isäkin oli eilen sanonut jotakin kirkonkellosta heille molemmille, hänelle ja Sorjalle. Eikö se niin liene ollut, että kirkonkello on laulanut heidän kehtoonsa ja että heidän pitää olla tälle kasvattajalleen uskollisia. Myöskin sen hän oli sanonut ettei kukaan pääse kohtaloaan pakoon.

Samassa hetkessä näki Tumma jonkun kääntyvän tieltä rakennusten takaa pihamaalle. Kun hän pääsi portaiden eteen, laski hän alas päällystakkiinsa kauluksen, joka oli ollut pystyssä, avasi napituksen ja puisteli yltään sumua. Hänellä oli puhtaat, kalpeat kasvot ja hänen silmänsä kääntyivät kysyen ikkunariviä kohden. Tumman rinnassa seisahtui sydän: hän tiesi, vaikkei sitä kukaan sanonut, että nuori herra oli se Arne, jota täti odotti.

Tumma Lehtinen tapasi hänet portailla ja puhui hänelle kuin vanhalle tutulle. Hän tiesi, että se on hullua ja mahdotonta, mutta ei mitään hän sille voinut, ettei hän saattanut pitää häntä vieraana. Sydän takoen ja veri kuumana kasvoilla hän kertoi miten sairas oli häntä odottanut ja miten iloiseksi hän tulisi. Herra Falckella oli pehmeä paidankaulus ja siinä kaulaliina, jota piteli tutun näköinen neula. Sairaalla emännällä tuolla sisällä oli samanlainen. Olivatko ne joskus olleet korvarenkaina?

He tulivat saliin ja Tumma otti vieraan käsistä kosteat päällysvaatteet.

— Minä menen ilmoittamaan, että te olette tullut, sanoi Tumma ja hänen mielessään soi kuin heleä kello. — Täti tulee hyvin iloiseksi.

Tumma oli tädin puolesta niin iloinen, että hänestä tuntui suorastaan sopimattomalta, kun sairaus kuitenkin varmaan oli päättyvä kuolemaan eikä elämään.

— Nimeni on Falcke, sanoi vieras.

— Minä tiedän, vastasi tyttö ja punastui niin että pyörrytti.

— Oletteko te neiti Lehtinen? kysyi vieras samassa.

Silloin Tumma ymmärsi, että herra Falcke tiesi kuolevan vaimon aikoneen heidän molempien kautta tyydyttää kahden ihmisen pitkää kaipausta. Tumma ei saanut sanaa suustaan, hän karkasi suinpäin eteiseen, seisoi siellä hetken, tyynnyttäen sydäntään, ja koetti sitten hiljaa avata ovea.

— Herra Falcke on täällä, sanoi hän ja tunsi, että sydämen lyönnit kuuluivat. — Rakas täti, toisti hän iloisesti, — herra Falcke on täällä, saanhan tuoda hänet sisään?

Ville Sacklén istui vuoteen laidalla ja nyökytti päätään. Siitä hän käänsi puhujaan harmaat, itkettyneet kasvonsa ja sanoi:

— Liian myöhään.

Ja kun ei Tumma ymmärtänyt, nyökytti hän vielä päätään ja toisti: liian myöhään.