SUKUPOLVIEN KAIPAUS (continued 2)

Ei Tumma enempää kuin hänen äitinsäkään saa unta. He ovat levottomuudessa ja suuressa jännityksessä. Eivät enää Sorjan kuoleman johdosta, vaan tapausten takia Paalajärvellä. Mitä siellä on tekeillä? Laine ei sanonut sitä, vaikka häneltä kuinka olisi udellut. Ei äidillekään, vaikka he parhaassa sovinnossa yhdessä keittivät kahvia ja puhelivat Tumman miehestä, Pentistä ja Matista. Ehkei täällä todella ole tiedettykään saksalaisten ja valkoisten olevan niin likellä.

— Nukutko sinä? kuiskaa äiti ja ojentaa käden Tumman vuoteeseen.

— En.

— Huomasitko, että Laine sanoi: satimet, satimet on varattu.

— Huomasin kyllä. Sorja mainitsi kuulleensa, että he aikovat räjäyttää jotakin.

— Kirkon, mitä he muuta voisivat räjäyttää.

— Se johtui minunkin mieleeni. Kuuletteko jotain? Ajetaan. Koirat haukkuvat. Kyllä nyt on jotain erikoista tekeillä.

— Ehkä saksalaiset tulevat tännekin.

Saksalaiset!

Kun Tumma ajattelee saksalaisia, niin valtaa hänet juhlallinen pelko, vaikka hän tietää, että he ovat ystäviä. Saksalaiset, joita ei ole voitettu yhdelläkään taistelutantereella, saksalaiset, jotka ovat kuin joitakin sadun jättiläisiä, saksalaiset, jotka ovat kasvattaneet jääkärit, saksalaiset, joiden luona Arne on ollut kaikki nämä vuodet — olivatko saksalaiset tulossa tähän kaukaiseen Suomen kolkkaan?

— Laine luuli siis, että meidän pojat olisivat saksalaisten mukana tulossa tänne ja että minä olisin ollut kirjeenvaihdossa heidän kanssaan.

— Niinhän hän sanoi.

— Hän tahtoi minua kirjoittamaan heille, että täällä on niin hyvät varustukset. Herra Jumala, seinäthän ovat ihan punaisina, hanki on kuin veressä. Nyt on jossain tulipalo.

— Herra siunatkoon, ehkä he aikovat polttaa meidät. Isä meidän, joka olet taivaassa…

Äidin hiljaa lausuessa tuttuja rukouksen sanoja, kuuntelee tytär. Ensin ei hän erota muuta kuin sydämensä väkivaltaisen jyskytyksen ja räystään tippumisen ulkona. Sitten hän erottaa koiranhaukunnan, tulen kohinan ja epämääräisen humun, jonka hän päättelee johtuvan kiireisestä ajosta ja huudoista. Hänelle tulee se tunne, että pitäisi nousta ja pukeutua. Kuitenkaan varmaan ei ole hyvä sytyttää valkeaa. Sorja — onnellinen Sorja!

Kaipaus, sanoisi isä, kaipaus kiidättää nyt tulisella ratsulla yli maan, kaipaus kantaa nyt kuoleman viikatetta — mitä syntyy, mitä syntyy?

Mikä se oli? Tumma kimmahtaa istualleen, hänen poskipäänsä ovat jääkylmät ja sydän tuntuu seisahtuneen. Kuului liikettä katolta ja ikkunan alta: joko ne ovat tulleet sytyttämään taloa? Jotain vyöryi maahan.

— Äiti, kuulitteko?

— Lunta putosi katolta. On jäänyt lapioimatta.

Lunta! Tumma hengittää jälleen. Oudon onnellinen ja vapauttava tunne valtaa hänet. Lumi vyöryy katolta, kevät saapuu. Ei ikinä hän ole voinut ajatella, että tämä kevään merkinanto saattaisi vaikuttaa näin juhlallisesti. On kuin jokin vuorenraskas huoli vyöryisi hänen mielestään ja hänen kaipauksensa, joka äsken oli kuin tulipalonliekki, ottaa nyt muuttolinnun muodon ja liitää viilein, valoisin siivin.

Hän istuu hetken vuoteessa ja kuuntelee jotain ääntä, joka soi hänen sisimmässään. Jokohan tämä nyt olisi se kirkonkello, josta Kreeta-Karoliina Iso-Hieta puhui.

Hän astuu nopeasti permannolle ja alkaa hakea vaatteitaan. Hän ei tunne pienintäkään epäilystä. Ei myöskään pelkoa. Hän hakee tulitikut ja sytyttää lampun.

— Mitä sinä teet, Tumma, onneton lapsi? kuiskaa äiti ja nousee istualle.

— Minun täytyy heti lähteä.

— Minne? Mitä sinä puhut?

— Paalajärvelle. Lähdettekö mukaan vai jäättekö tänne?

— Miten sinä sinne — oletko järjiltäsi?

— Minä tunnen, että minun täytyy.

— Jätätkö äitisi tänne murhamiesten käsiin?

— Jätän Jumalan käsiin.

— Täällähän on vartijoita joka puolella.

— Minä otan Sorjan passin.

— Lapsi raukkani, näkeväthän ne, ettet sinä ole Sorja.

— Ne ovat kaikki vierailta paikkakunnilta. Tuletteko mukaan?

— Kuka hautaa sisaresi?

— Kuka varoittaa niitä, jotka ovat kirkossa?

— Mutta emmehän tiedä aikovatko ne räjäyttää kirkon ja onko ketään kirkossa.

— Minä tiedän, että minun täytyy lähteä.

— Toivotko sinä pääseväsi perille ja näkeväsi miehesi ja pojat?

— En heitä koskaan näe. Mutta minun täytyy lähteä. Ehkä sittenkin täällä olette paremmassa turvassa.

— Lähdetään sitten yhdessä, kuollaan yhdessä.

He ovat nopeasti valmiit, päässä sairaanhoitajattaren huntu ja käsivarren ympärillä laupeudensisaren merkki. Suljettuaan oven panevat he avaimen naulaan, niinkuin heillä on tapana tehdä, kun he hetkeksi menevät jonnekin likelle käymään. Pihamaa on valoisa kuin päivällä. Työväenasuntojen portailla seisoo vaimoja ohuissa pukimissa, arvaillen mitä kaikkea palaa. Tehdas ja johtajan asunto, ne ne ovat. Joukko poikia juoksee, kovaäänisesti puhuen, portista, nähtävästi likempää katsomaan tulipaloa. Tumma Falcke kulkee heidän perässään ja etsii vartijoita. Heitä ei näy missään. Ehkäpä onkin parasta koettaa ottaa hevonen tallista, valjastaa se omin neuvoin ja lähteä menemään vain. Vihdoin viimein hän löytää puodin rappusilta nuoren miehen, joka pistin olalla seisoo, katsellen punerrusta.

— Tulisittekos valjastamaan meille hevosta. Täytyy tässä keskellä yötä mennä noutamaan haavoittuneita.

Mies lähtee mitään utelematta liikkeelle. Laupeudensisar johdattaa hänet tallille. Rekiä on valmiina ulkopuolella. Keskellä sitä hälyä ja melua, mikä täyttää pihamaan, ei sairaanhoitajatar voi ajatella muuta kuin: kautta tuskan ja kärsimyksen kulkee kaipaus tietään — mitä syntyykään? Toisille tulee pettymys, toisille täyttymys. Kaikki eivät yhtaikaa saata olla tyytyväisiä, sillä silloin pysähtyisi ikiliikkuja ja elämäkin pysähtyisi. Jos, jos kävisi niin, että maa tulisi vapaaksi, niin toki silloin olisi täyttynyt yhteinen kaipaus! Hänen tekee mieli olla ystävällinen nuorelle miehelle, joka heitä auttaa ja joka ei mitään kysy. Hän on kalpea, puhdaspiirteinen poika, Tumma muistaa Pentin, kun häntä katselee. Mutta hän ei keksi mitään sanottavaa. Mies on asettanut pistimensä seinää vasten ja viipyy hetkisen tallissa, mistä kuuluu hevosten poljenta lattiapuuta vasten.

— Kevät tulee, sanoo laupeudensisar miehelle, kun tämä hevosta taluttaen astuu räystään alitse, josta vuotaa vettä.

— Katsotaan nyt pisin reki ja eiköhän täällä jossain ole heiniä, sanoo poika, avaa vajan oven ja tuo sieltä sylyksellisen.

Kun naiset heti aikovat asettua rekeen, tasoittaa hän heiniä ja puhuu jotakin itsekseen ystävällisellä äänellä. Samassa tärähtää maa jalkojen alla ja kaikilta portailta kuuluu huudahduksia ja kirouksia.

— Se oli saksalainen tykki, sanoo poika ja ottaa kiväärinsä. — Kuuluvat uhanneen huomenna pitää juhlajumalanpalveluksen Paalajärven kirkossa. Mutta ilmaan ne lentävät sentien. Sinne on tänään vedetty kuormittain dynamiittia. Osaattekos te nyt ajaa? Kuuluu olevan vettä rannoilla. Kunhan ette joutuisi saksalaisten käsiin. Niitä piruja oli nähty jäällä. Niitten käsiin kun joutuu, niin ei pääse elävänä. Hyvää matkaa vain. Taas! Niillä on helvetinmoiset kojeet!

Äiti ja tytär tuskin uskovat todeksi, kun he ovat päässeet läpi vartijaketjun. Vaistomaisesti ohjaa Tumma Falcke hevosen syrjäkaduille. Kulku on sille väkinäistä eikä se kunnioita ajajansa heikkoja käsiä. Ajaja kömpii polvilleen reen kärkeen, voidakseen ohjasperillä saavuttaa hevosen ja koko hänen tarmonsa keskittyy nyt siihen, että hän saisi hevosen kulkemaan. Vastenmielisin työ maailmassa: eläimen rääkkääminen, on tällä hetkellä hänen tehtävänään ja hän komentaa tunteensa vaikenemaan, antaen järjen hallita.

— Passi!

Pimeästä talonnurkkauksesta astuu esiin punasotilas. Hän valaisee taskulampulla sairaanhoitajattaren passin ja kysyy, missä toisen passi on. Se unohtui siinä kiireessä, kun niin äkkiä tuli lähtökäsky. Tumma Falcke ihmettelee itsekin millä varmuudella hän valehtelee. He pääsevät eteenpäin. Täällä syrjäkaduilla on korkeita, upottavia kinoksia, joiden läpi täytyy ajaa kahlaten. Lähempänä rantaa tulee paljaita kohtia, joilla hiekka ritisee, kun reenjalakset niille sattuvat. Siellä täällä päästävät talot välitseen näkyviin loimotuksen tulipalopaikalta, ja kohina täyttää kaiken aikaa ilman kuin kaukaisen kosken pauhu. Tumma Falcke tuntee vaistomaisesti, että täytyy välttää viertotietä, sillä siellä kulkevat pakolaiset Paalajärveltä. Ison-Hiedan isännän ei tarvitse katsella tätä pakoa. Hänen pylväänsä on suistettu ja rintakuva ilolla ja melulla kuljetettu johonkin vajaan romun joukkoon. Sivukadulta, jolta kulkee polku rantaan, ajaa Tumma Falcke järvelle. Siinä, missä maa ja jää kohtaavat toisensa, uppoaa hevonen polvia myöten ja reki keinuu niinkuin vene. Äiti siunailee reen perällä ja tytär komentaa polvistuvasta asennostaan hevosta kulkuun. Tulen kohinaan, joka heikkenemistään heikkenee, sekaantuu nyt pakenevien ajo selältä. Kun pääsisi saaren suojaan: jos pakolaiset huomaavat tämän hevosen, käännyttävät he sen armotta takaisin. Saarelta voi taittaa piiskan. Lieneekö tämä hevonen näin väsynyt, vai lieneekö se laiska. Ei ole liioin hyvä juosta upottavassa hangessa. Reki kallistelee puolelle ja toiselle. Tässä tulee vastaan vahva hangen harju, nähtävästi joskus pyryilmalla syntynyt, ja hevonen astelee käyden.

— Dynamiittia koko päivän, sanoo äiti reen perästä

— Älkää Jumalan tähden puhuko, vastaa tytär haaraltaan. — Jos joku sattuisi kuulemaan.

— Emme pääse perille tällä lailla.

— Millä lailla sitten? kuiskaa tytär tuskastuneena. — Ei ole muuta keinoa kuin piilotella täällä lähempänä rantaa. Kyllä me aamuun ehdimme perille, eivät ne toki yöllä pidä jumalanpalvelusta.

— Aijai, sinä ajat aivan sulaan.

— Ollaan hiljaa.

Saaren rannassa on taasen vettä niin ettei hevonen tahdo astua eteenpäin. Tumma Falcke kovettaa sydämensä ja komentaa sen menemään. Loiskuen jakaantuu vesi reen kahden puolen, pärskyen korkealle ilmaan. Tämä oli sittenkin hullusti: täällä on vastassa tiheä pensaikko. Jotakin avuttoman itkun tapaista pyrkii ylös rintaan. Tumma Falcke nielee sen alas, puree kokoon huulensa ja nykäisee vimmastuneena ohjaksista. Hevonen astuu suoraan pajupensaisiin ja reki huojuu oksien varassa, kallistuen puolelle ja toiselle. Kun pääsisikin ulos tästä ryteiköstä. Mikä se oli? Onko täällä joku? Vesi vain jossain lirisee, nähtävästi kevätpuro hangen alla.

Äiti ajattelee itsekseen, että olisi ollut parempi jäädä paikoilleen: ei ikinä tämä retki pääty hyvin. Tytär tuntee hänen ajatuksensa ja päättää vimmastuneena päästä perille, maksoi mitä maksoi. Tai jollei pääse perillekään, niin jos tapaisi joitakin ihmisiä, saksalaisia tai valkoisia, että saisi heidän mukanaan sanan Paalajärvelle. Sitten ei olisi väliä, vaikka he äidin kanssa jäisivätkin tänne. Häntä suututtaa eikä hän voi hillitä itseään, vaan kuiskaa pimeyteen: mitä tulitte mukaan, enhän minä kehoittanut. Äiti ei kuule. Hänellä on täysi työ suojella silmiään varvuilta, jotka lyövät rekeen, tai itseään putoamasta reestä, sen kallistuessa hangissa. Ei tarvitse astua reestä taittamaan oksaa. Siitä sen saa pajupehkon läpi ajaessa. Rannassa on taasen edessä kellahtava sulavesi: Tumma läiskäyttää varvulla hevosta, se tekee pitkän hypyn ja reki luiskahtaa niin syvälle, että vesi tulee laitojen tasalle. Äiti ei enää puhu mitään.

Tumman on sekä hiki että vilu. Tuntuu siltä kuin vaatteet olisivat likomärkinä ihoa vasten ja samalla käyvät kylmät väreet pitkin pintaa. Varmaan äidin on vilu. Mutta ei voi astua kävelemäänkään, sillä tähän hankeen uppoaa kuin suohon. Ei uskalla etsiä tietä. Kunhan ei eksyisi. Täytyy kaukaa pitää viittanaan suuri hevostie, muuten voi ajaa aivan harhaan. Se ei pääse hukkumaan silmistä, sillä pakenevat ajoneuvot merkitsevät sen. Joskus ne tulevat yksitellen, joskus kaksitellen, joskus niitä on kokonainen jono. Ja piiskat läiskivät, jalakset vikisevät ja puhe kaikuu hiljaisuuteen, joka täällä muuten olisi täydellinen.

Tumma koettaa yhä ajaa pitkin rantoja. Metsän taustaa vasten ei heitä ole niin helppo erottaa. Kauppala on jo hävinnyt näkyvistä eikä Paalajärveä voi kuulua pitkiin aikoihin. On niin hiljaista, että luulisi syvän rauhan vallitsevan maassa. Tyynesti kaartuvina viivoina kulkee metsänlaita pitkin taivaan nukkuvaa, syvän harmaata kantta. Siellä täällä rikkovat saaren ääriviivat rauhallisen taivaanrannan ja jokin metsäinen niemi pistäytyy syvemmälle lumilakeuteen, joka suurena, hiljaisena ja vakavana täyttää silmänkantamat metsän kehysten keskellä. Hevosen astunta lumisohjossa ja reen viillokset hankeen muodostavat aina saman, yksitoikkoisen äänen, johon korva tottuu, niin että se vähitellen kuuluu tähän valkeaan pehmeään ympäristöön. Onko mahtanut käydä pilvisemmäksi, koska on yhä vaikeampi erottaa isoa tietä. Tai ehkä nyt vasta alkaa olla puoliyö. Tumma Falcke iskee eteensä terästetyn katseen. Hän tuijottaa niin, että silmiä kirvelee. Mutta se ei tee mitään. Hänen täytyy nähdä tie — ennen kaikkea tie —, sitten kaikki mikä tapahtuu jäällä ja kaikki mikä saattaa tapahtua täällä rannalla! Hänen täytyy myöskin kuulla kaikki, joka risahdus, joka äännähdys, ja tietää mistä se johtuu. Herra siunatkoon —joko nyt kävikin hullusti? Hevonen ui vatsaa myöten vedessä. Tumma tempaa ohjakset kireämmälle ja lyö piiskalla selkään. Olisiko parempi hypätä reestä?

— Ei tämä ole kuin kohovettä, kuiskaa hän äidille ja pysyttelee tasapainossa, reen pulikoidessa ruuhena vedessä. Häntä ei pelota, mutta kylmät väreet viiltävät pitkin ruumista. Hevonen ei löydä kovaa pintaa jalkojensa alle. Jää murtuu joka askeleelta — onko tässä virta, vai mikä tässä on, jokohan he nyt jäävät tähän?

— Heittäytykää reestä! kuiskaa Tumma, uskaltamatta katsoa taakseen, — jää pitää teitä, vaikkei se pidä hevosta.

Tumma ei voi nähdä, että äiti jo on jäänyt matkan päähän jäänsyrjälle. Vettä tulee kohisten rekeen. Silloin hän itsekin varustautuu hyppäämään, kävi miten kävi, joka tapauksessa reki silloin tulee keveämmäksi. Hän keksii kuitenkin, että jos koettaisi kääntää jyrkästi syrjään, poispäin rannalta. Hevonen polskii epätoivoisesti, tapaa kovan pohjan ja on parilla hyppäyksellä kuivalla. Tumma rukoilee sydämessään siltä anteeksi, hänen tekisi mieli nousta sitä hyväilemään, jännitys yrittää kuitenkin pettää hänet ja laueta auttamattomaan epätoivoon. Silloin muistaa hän äitinsä ja kääntyy taakseen: reki on tyhjänä! Hän ei kuitenkaan ehdi säikähtää, sillä hän näkee äidin kammertavan eteenpäin pienen matkan päässä. Puhuuko hän itsekseen? Hän on tietysti läpimärkänä. Häntä onnetonta, että hän otti hänet mukaansa!

— Tätä kaipausta, tätä tuskaa! kuulee Tumma pimeydestä.

Silloin hän kapuaa yli reen laidan, tömistää puutuneita jalkojaan maahan, saa veren liikkeelle ja odottaa äitiään.

— Pääsettekö te? Oletteko te pahastikin kastunut? Mitenkä te voitte?

— Kävelen vähän lämpimäkseni. Tässähän on kuivempaa.

— Oletteko te pahastikin kastunut?

— Vähän.

Tumma tietää, että kun äiti sanoo »vähän», niin hänen jalkansa, ehkäpä polviin asti, ovat läpimärät.

— Kävelkää. Kyllä me ehdimme perille aamuun. Emmekö mahda olla puolitiessä. Annan hevoselle vähän heiniä.

Heinät ovat kastuneet nekin, sillä reen pohjalla on vettä. Jos jaksaisi kallistaa reen, mutta siihen ei heillä ole voimia. Tumma taputtaa hevosta ja syöttää sitä.

216

Sitten hän heinätukon avulla ajaa vettä reestä. Äiti kävelee jonkin matkan päässä. Yhtäkkiä hän pysähtyy.

— Näetkö sinä tietä?

Tumma terästää katseensa. Silmiä kirvelee. Hän ei voi erottaa jään yli vievää tietä, jota he kaukaa kaartaen ovat pitäneet viittanaan. Äsken taistellessaan vedessä ovat he kadottaneet suunnan, he ovat eksyksissä!

Äiti palaa reelle ja nyt alkavat he tyttären kanssa taivaanrannoista, saarten ja niemien hahmoista päätellä missä he ovat, mistä he tulivat ja mihin päin he äsken kulkivat. Pimeys ja kiiltävät vesilampareet estävät heitä pääsemästä selvyyteen.

— Ehkä me erotamme tien, kun päivä alkaa koittaa, yrittää äiti rohkaista itseään ja tytärtään.

Se voi sitten olla myöhäistä, ajattelee tytär. Tämänhän hän oikeastaan tiesi: ei milloinkaan hän näe miestään ja poikia!

— Istukaa rekeen, sanoo hän, — ja koettakaa peittää jalkanne heiniin. Nämä täällä ovat kuivempia. Minun ei ole kylmä.

— Oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! ääntää äiti, tietämättä mitä hän sanoo ja vain toistaen jotain hokemaa.

— Emmeköhän mahda kulkea oikeaan suuntaan, sanoo Tumma ja hänen mieleensä johtuu hetki kirkkoveneessä, pojat ja ulkomaalaiset.

Yhtäkkiä kahahtaa eri haaroilla hankea ikäänkuin kuulia räiskähtäisi. Hevonen hypähtää syrjään ja pysähtyy sitten. Joku on tarttunut sen suupieliin ja joukko outoja harmaita haamuja kokoontuu reen ympärille.

— Halt — wer da?

Tummalla on sydän seisahtunut rinnassa eikä hän saa sanaa suustaan. Hän ei myöskään voi liikauttaa jäsentä. Hän ei saa selville, onko tämä mielikuvituksen peliä vaiko todellisuutta. Vihdoin viimein hän kuulee, että äiti puhelee jonkun miehen kanssa ja että he selittelevät ja selittelevät. Hän näkee myöskin, että heidän ympärillään on valkeihin kaapuihin puettuja suksimiehiä ja ymmärtää, että he ovat saksalaisia.

Saksalaisia, ystäviä, auttajia hädässä!

Se kiitollisuuden aalto, joka silloin käy hänen lävitseen, on viemäisillään häneltä kaiken voiman. Mutta äiti vetoaa häneen. Ja hän saa vihdoin viimein suustaan että he tulevat tuolta… tuolta… Isosta-Hiedasta ja tahtovat Paalajärvelle… tänne. Kirkko on vaarassa ovat kuljettaneet dynamiittia koko eilisen päivän. Bolshevikit ovat kuljettaneet dynamiittia!

Tämän ymmärtävät vieraat. He eivät kuitenkaan osoita mitään iloa ilmoituksen johdosta, jonka tuominen on molemmille naisille maksanut niin paljon vaivaa. Heidän vuorosanansa ovat lyhyet kuin komennukset. Ja yhtäkkiä viittaa yksi miehistä Tummalle, että hänen on mentävä reen perään toisen naisen kanssa, jotta hän pääsisi eteen. Muut miehet jatkavat matkaansa ja Tumma ja hänen äitinsä kulkevat uudelle suunnalle, viistoon maata kohden, vieraan sotilaan ajaessa hevosta.

Tumma on käynyt rauhallisemmaksi senjälkeen kun he ovat saaneet lausua tärkeän tiedonantonsa jollekin. Mutta nyt alkaa hirvittävästi palella.

— Ne olivat saksalaisia, kuiskaa äiti ja äänestä kuuluu, miten häntäkin palelee.

— Koettakaa kysyä, sanoo Tumma, — lähtivätkö hiihtäjät Paalajärvelle viemään sanaa. Hän ymmärtää ruotsia paremmin kuin suomea.

— He eivät luottaneet meihin.

Tumma muistaa sairaanhoitajattaren hunnun, joka heillä on huivin alla ja yrittää nopeasti vetäistä sen pois. Se ei kuitenkaan niin äkkiä lähde ja hänen liikkeensä ei ole jäänyt vieraalta huomaamatta. Mies sanoo jotakin, äänestä päättäen epäluuloista, ja kun nyt äiti jatkaa kyselyään, käy selville, että he ovat matkalla stabiin, esikuntaan.

Hevonen on nyt saanut toisenlaisen ajajan ja matka sujuu nopeasti läpi hangen, lumisohjon ja kohovesien. Päivänvalo alkaa tuntua, lumi käy valkeammaksi, metsänlaidat mustemmiksi. Tumma ja hänen äitinsä istuvat kosteilla heinillä kylki kyljessä, koettaen lämmitellä toisiaan, mutta hampaat kalisevat heidän suussaan. Eivät sanaakaan he lausu toisilleen. Äiti ajattelee, että tästä retkestä seuraa kuolemantauti, ja Tumma, että minkätähden hänelle pitikin tulla se tunne, että on lähdettävä liikkeelle, jos koko retki sittenkin on ollut turha.

— Kalt — was? sanoo ajaja oudon lyhyellä, ystävällisellä äänellä, kääntyen rekeen päin ja lisää vielä jotakin lohduttavaa.

Molemmat naiset ilostuvat näistä sanoista kuin lämpimästä juomasta ja selittävät, ettei se tee mitään. He lähenevät nyt rantaa ja tuolla ylempänä tuntuu olevan rakennusten ääriviivoja: jokohan olisi Paalajärven kirkonkylä? Äkkiä lyö valo heitä kasvoihin sellaisella voimalla, että se sokaisee kuin salama, reki uppoaa samassa veteen ja naiset luulevat viimeisen hetkensä tulleen.

— Hindenburg! vastaa heidän ajajansa johonkin, jota on huudettu rannalta.

Ja nyt nousee korkeilta vankkureilta miehiä, jotka tulevat reen luo ja alkavat puhua samalla lyhyellä täsmällisellä äänellä, millä nuo äskeisetkin puhelivat jäällä. Mutta yksi istuu jonkin arkun päällä ja kirjoittaa kaiken aikaa polvellaan. Hänen molempien korviensa kohdalla on kone ja hän puhelee, kuuntelee ja kirjoittaa lakkaamatta. Hän puhuu kenttäpuhelimessa. Taskulampun valossa, jonka häikäisevä säde nyt on käännettynä hangelle leiriytynyttä joukkoa kohden, näkevät naiset vakavia ahavoituneita kasvoja, jotka katsovat esiin harmaan kypärän alta. Kauempana on vankkureja, hevosia ja niiden takana vielä jotakin — olisiko sotamiehiä. Nuo tuolla, jotka makaavat peitettynä — ovatko ne haavoittuneita? Haavoittuneita täällä Suomessa…

Äiti se taasen on, joka saattaa puhua. Tumma on sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että hän vain vapisee ja nielee kyyneliään.

Nämä ovat saksalaiset! He ovat todella tulleet tänne! Koko sodan ajan ovat he yksinään seisoneet maailmaa vastaan ja nyt he ovat täällä. Tuollaisen näköisiä he ovat. Tuollaisissa puvuissa he ovat taistelleet Pinskin soissa, Masurian järvillä, Karpateilla. Näin he ovat valvoneet yönsä hangilla. Täällä Suomessa on ollut kiellettyä puhua yksin heidän kieltäänkään, on ollut kiellettyä milteipä ajatella heitä myötätunnolla, ja hädän hetkellä ovat he tulleet tänne, suomalaisten kanssa lunastamaan vapaaksi suomalaista isänmaata!

Äiti puhuu ja selittää. Nyt aletaan etsiä jotakin. Tulee mies harmaissa sarkavaatteissa ja puhuu suomea. Pian selviää koko asia. Kirkkohan voidaan jo tänä yönä tarkastaa. Hevonen käännetään nopeasti tielle, tulkki ja äskeinen ajaja lähtevät naisten mukaan ja niin ajetaan kohti Paalajärven kirkonkylää. Sarastavassa aamussa joudutaan vielä pari kertaa tekemisiin vartijoiden kanssa, huudetaan »Hindenburg» ja mennään eteenpäin. Äiti yhä keskustelee saattajamiesten kanssa.

— Puhuivat siellä Isossa-Hiedassa, että täällä pitäisi olla meidän omaisia.

— Jos lienevät valkoisissa joukoissa, sanoo suojeluskuntalainen, — vastaiseksi ovat vain saksalaiset tulleet Paalajärvelle, mutta me odotamme valkoisia joka hetki.

— Sitten kerrottiin, että minun tyttäreni mies olisi tullut saksalaisten mukana. Hän on ollut niin monta vuotta Saksassa, venäläiset kun häntä vainosivat. Että mitenkähän sen saisi tietää, onko hän täällä?

— Minä koetan tiedustella.

— Kunhan ensin tutkitaan kirkko, sanoo nuorempi naisista nopeasti. — Ensin kirkko!

Silloin vanha rouva jälleen alkaa:

— Tällä minun tyttärelläni on sellaisia aavistuksia eli tuntemisia, että nyt tapahtuu sitä tai sitä, ja hän on ollut siitä kirkosta sellaisessa hädässä…

— No, tällaiseen aavistukseenko koko epäilys perustuukin? kysyy suojeluskuntalainen.

— Ei, ei toki. Sitä puhuttiin Isossa-Hiedassa johtomiesten piirissä, että täällä on satimet valmiina.

— No, saadaanpa nyt nähdä.

— Mutta jos tahtoisitte olla niin hyvä ja tiedustella olisiko tohtori Falcke tullut saksalaisten mukana.

— Tohtori Falcke — olen kuullut mainittavan sitä nimeä, sanoo suojeluskuntalainen. — En tunne häntä, mutta luulen varmasti…

— Katsopas nyt Tumma! Pyörrytkö sinä? Hän on luullut, ettei hän elävin silmin näkisi miestään. Aijai, nyt hän pyörtyy…

— Ei, ei, minä voin hyvin.

— Olet vain niin kalpea. Sitten jos te olisitte niin hyvä ja tiedustelisitte valkeista joukoista pastori Lehtistä ja arkkitehti Falckea…

— Matti Lehtistä…? Hänhän on ollut meidän rykmentin pappi. Hyvin hänet tunnen. Hän on pitänyt meille monta kaunista ja rohkaisevaa saarnaa. Miehet hänestä kovin pitävät.

— Kuuletkos, Tumma, kuuletkos! Entä tunnettekos te Pentti Falckea?

— Kyllä — ne ovat aina yhdessä, Lehtinen ja Falcke, vai olette te heidän omaisiaan.

Naiset eivät enää sano mitään. He ajattelevat ihmettä, joka heille on tapahtumaisillaan.

Kun ajetaan ylös Valkaman ahdetta, muistaa Tumma, että tässä kerran kuoli vaari, kuullessaan kaipaamansa kirkonkellon soiton — varmaan hänkin kuolee, joutuessaan kaivattujensa eteen. Huhtikuun aamun vihreä sarastus kaartuu yli kylän ja kirkon. On hiljaista. Tuolla suitsuaa vielä sauhu jonkin asumuksen raunioiden ympärillä. Tuossa on jättiläismänty pirstoina hangella, tuossa on kuollut hevonen, pahasti pöhöttyneenä. Vartijasotamiehen astunta kajahtelee hiljaisuudessa. Se on saksalainen mies, kypärä päässä.

— Minne me nyt pääsisimme? puhuu vanha rouva äänellä, josta tuskin enää saa selvää, niin käheä se on. — Mitähän tuolla Laarilla on? Se on meidän vanha kotimme.

— Sehän sopii hyvin, sanoo suojeluskuntalainen — sinne piti tulla meidän upseereja, mutta menivät sitten pappilaan. Toinen pää rakennusta on saanut tykinkuulasta, mutta toinen on säilynyt. Astukaa sisään vain.

Naiset astuvat reestä. Suojeluskuntalainen lausuu pari sanaa sotamiehelle, vie käden lakkinsa reunalle, lupaa palata ja jatkaa matkaansa.

Vilusta väristen astuvat äiti ja tytär sisään Laarin portista. Vilusta ja ehkä mielenliikutuksestakin. Sotamies seuraa heitä.

* * * * *

Päivän noustessa tapahtuu saksalaisten ja suomalaisten riemullinen kohtaaminen Paalajärven kirkon alla. Tätä eivät näe Tumma Falcke ja hänen äitinsä. Mutta jännityksessä odottavat he vanhan kotinsa arkihuoneessa, mitä tuleva on. Sieltä ovat isäntäväet pakosalla, vain vanha palvelijatar on kotona ja hän kestitsee vieraitaan sillä vähällä, mitä talossa on, ja tekee heille selkoa viime aikojen tapahtumista.

Se suuri hetki, jota Tumma Falcke on odottanut pari vuosikymmentä, muodostuu aivan yksinkertaiseksi ja hiljaiseksi. Niinkuin hän ensi kerran näki Arne Falcken Isossa-Hiedassa tulevan yli pihamaan kuistia kohden niin näkee hän nytkin hänen tulevan. Eikä hän nyt ole paljoa tutumpi kuin silloin. Pitkät vuodet lepäävät heidän välillään. Kuume poskilla astuu hän kuistille häntä vastaan — hän on outo ja uusi saksalaisen sotilaslääkärin puvussa, outo ja uusi ja kaunis ja sanomattoman kallis. Tumma seisoo portailla eikä enää pääse paikalta, kuume ja kyyneleet puistattavat häntä. Hän tuntee suojelevien käsien tarttuvan hartioihinsa ja raukeaa niiden varaan.

Sitten istuvat he käsityksin, katsovat toisiaan silmiin ja lausuvat silloin tällöin jonkin sanan. Ja hymyilevät ja kyyneltyvät ja löytävät vihdoin murhevuosien ryppyjen takaa tutut ilmeet ja piirteet. Tänään on ihana kevätpäivä, lumi sulaa auringossa niin että sen silmin näkee.

— Pojat! huudahtaa Tumma yhtäkkiä ja rientää ikkunaan.

Siellä he tulevat, Pentti ja Matti, ruskettuneina, ahavoituneina, laihtuneina ja reippaina.

Että kuolevaisille ihmisille voidaankin lahjoittaa tällaisia hetkiä!

Pojilla tosin ei ole paljon aikaa, sillä muutamat miehet ehdottivat, että pidettäisiin jumalanpalvelus ennenkuin lähdetään marssimaan Isoa-Hietaa kohden. Mutta olipa se siunattu asia, että äiti ja mummo ennättivät tänne ehkäisemään sellaisen suuren onnettomuuden. Kauheaa olisi ollut, jos räjähdys olisi tapahtunut. Koko kylä olisi voinut mennä…

Matin täytyy nyt lähteä edellä, muut voivat tulla sitten, kun kellot alkavat soida. Eikö se nyt ole ihmeellistä, että maa pian on vapaa ja että suomalaiset saavat olla saksalaisten aseveljinä, saksalaisten, joiden kulttuuri on ravinnut meitä vuosisatoja! Vaan kukapa olisikaan ollut lähempänä auttamaan meitä kuin tämä meidän henkinen isämme. Nyt on tie auki Eurooppaan suoraan Saksan kautta. Eläköön Saksa! Mutta nyt täytyy rientää.

Muutamat miehet vain ovat ehdottaneet, että pidettäisiin jumalanpalvelus, mutta silti täyttyy kirkko harmaista sotilaista. Aurinko valaisee nuoria kasvoja, joille kuolemanvaaran läheisyys ja alituinen hengen alttiiksipano ovat antaneet oudon, varhaisen kypsyyden.

Kun Tumma Falcke omaistensa seurassa astuu tuttuun temppeliin, näkee hän tomun leikkivän auringonpaisteessa ihmispäiden yllä ja kuulee nuoren Matti Lehtisen äänellään täyttävän Herran huoneen.

Hän puhuu siitä, kuinka tässä Suomen omassa sodassa täyttyy sukupolvien kaipuu, kaikkien niiden isien ja äitien, jotka vuosisadasta vuosisataan ovat kaipauksellaan, ehkäpä kuolemallaan valmistaneet tätä aikaa. Millä onkaan tämä sukupolvi ansainnut onnen saada taistella isänmaan vapauden puolesta näinä päivinä, jolloin kaipauksen täyttyminen on niin lähellä? Kuinka he ovatkaan, isät ja äidit, kyynelin ja rukouksin kutsuneet lähemmäksi tätä päivää, jolloin työn mahdollisuus, vapaan kehityksen mahdollisuus olisi kansalle taattu. Ja meidän sukupolvemme osalle on langennut saada suorittaa loppuun vapauden taistelu…!

Tumma Falcke on vaipunut penkkiin. Hän ei enää kuule mitä pappi puhuu. Hän tuntee kuinka suuri ja mahtava kellonääni täyttää hänen rintansa ja soittaa siellä sitä säveltä, joka vuosisatojen aikana on kantanut isien ja äitien kaipausta korkeuteen. Kaipaus ei koskaan mene hukkaan, kerran se täyttyy, jollei tässä sukupolvessa, niin tulevissa ja jollei tässä vuosisadassa, niin tuhannen vuoden jälkeen. Näin tältä korkeudelta kun katselee elämää, niin ei ole eroa eikä kuolemaa — isät ja äidit elävät uusissa sukupolvissa. Kuolema on vain jotain näennäistä. Todellisuudessa on ikuinen yhteys yhteisessä kaipauksessa.

Hän havahtuu siihen, että hänen ympärillään pauhaa vanha virsi.

Ja kun hän kyyneltensä läpi katsoo ylöspäin, näkee hän urkulehterillä, siellä missä hänen isänsä kerran seisoi, omat poikansa.