SUKUPOLVIEN KAIPAUS

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Äiti ja lapset liikkuvat jossakin hänen ympärillään, milloin keittiössä, milloin salissa, milloin täällä asuinhuoneessa. Lasten riemu täyttää muinoin niin ilottomat suojat. Näkisipä vain Kreeta-Karoliina Iso-Hieta miten Arne Falcken poika kasvaa ja varttuu. Pienen Pentin äidillä ei ole aikaa ottaa osaa lasten iloihin, hän istuu ompelukoneen ääressä. Ikkunan alta lyö lasiin tädin vanha villi ruusupensas, siitä onkin vuosien mittaan tullut hänelle ystävä, jonka kanssa hän puhuu kuin elävän olennon kanssa. Hän polkee konetta ikäänkuin hänet olisi pantu sen koneen käyttäjäksi, joka vie koko tämän Ison-Hiedan yhteiskunnan elämää eteenpäin ja se pysähtyisi, jos hän hellittää. Ei, hänestä kyllä ei riipu kauppalan elämä — rautatie se on, joka Isosta-Hiedasta on tehnyt kauppalan ja rautatie se yhä tätä yhteiskuntaa ylläpitää ja kuljettaa sitä tulevaisuutta kohden, joka on kauppalan unelma: kaupunkia. Mutta Tumma Falcken oma pieni yhteiskunta, hänen kotinsa, se kierii tai pysähtyy sen koneen mukana, jota hän polkee ja jota hän näin on polkenut toistakymmentä vuotta, lasten tuossa kasvaessa silmien edessä, mummon vanhetessa ja Sorja-siskon pitäessä heitä kaikkia jännityksessä elämällään, josta ei koskaan saata edeltäpäin tietää, minne päin se suuntautuu. Sillaikaa kuin Tumma on polkenut tätä konetta, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, sillaikaa on Sorja ehtinyt olla mukana niin monessa. Hän on elämässä ottanut yhtä monta askelta kuin Tumma rautaisilla poikimilla. Hän on liikkunut vapaasti kaikkiin suuntiin ja Tumma on polkenut paikallaan. Kuka sitten lienee ehtinyt pitemmälle. Niinkuin kanttori Lehtinen elämänsä viimeisenä iltana hiessä ja tuskassa koetti virittää sointuun vanhaa soittokonettaan, niin ovat hänen tyttärensä, kukin haarallaan, koettaneet virittää sointuun elämäänsä, tätä vanhaa soittokonetta, jonka he ovat perineet sukupolvien takaa. He eivät vielä ole ehtineet niin pitkälle kuin heidän isänsä: epätoivoon. He ponnistavat vielä.

Tumma Falcke istuu samassa ikkunassa, mistä Ison-Hiedan emäntä sairautensa aikana katseli pihamaalleen ja näki varkaiden kaivavan ja varastavan aittojaan. Tumma näkee edessään saumoja erilaisilla kankailla, suoria saumoja ja mutkittelevia saumoja, hän ohjaa käsillään niiden kulkua — ajatusten kulkua on vaikeampi ohjata. Kun voisi olla ajattelematta, vain iloita työstä eikä kysyä mitään. Vastausta ei kuitenkaan saa. Ainoa luotettava elämässä on tämä työnteko, se ei koskaan petä, se antaa aina ilon. Kuinka hauskaa onkaan, kun joku tuo kauniin kankaan ja antaa ompelijan määrätä mallin. Ja kun hän sitten yökauden ajateltuaan, miten se parhaiten pukisi ihmistä, joka tulee sitä käyttämään, on keksinyt jotakin uutta, niin kyllä sitä on hauska tehdä! On hauskaa sovitella värejä — joskus sopivat niin odottamattomat värit yhteen ja joskus riitelevät värit, joilla ei pitäisi olla mitään toisiaan vastaan, aivan niinkuin kaukaiset ihmiset, jotka eivät ole nähneet toisiaan, joskus voivat silmänräpäyksessä käydä toisilleen läheisiksi ja taas omaiset, jotka ovat kasvaneet yhdessä, pysyvät toisilleen vieraina. On hauskaa saada valmiiksi kaunis puku ja nähdä, miten ihminen siinä ikäänkuin jalostuu. Mutta se ei ole hauskaa, kun toinen tulee pyytämään, että hänellekin tehtäisiin sellainen puku. Kahta samanlaista ei jaksaisi tehdä. Ja sitten harmittaa se, ettei puku tule sopimaan tälle ihmiselle eikä kangas tähän malliin, mutta minkäpä siinä mahtaa: täytyy noudattaa liiketuttavien mieltä. Ja meneehän se ikävämpikin työ, kun alkuun pääsee. On ilo laskettaa tulemaan suoria saumoja, on ilo päästää käsistään tasaisia napinläpiä, on hyvä olla, kun hihat ja olkapäät luonnistuvat. Kaikkein hauskinta on tietysti tehdä malleja. Joskus on muotilehdissäkin kauniita. Mutta mitenkä elänevät muotilehtien ihmiset, kun pysyvät niin hentoina ja siroina — täällä ovat ihmiset aivan toisenlaisia, öisin Tumma Falcke usein tekee pukuja, jotka eivät koskaan täällä voi tulla kysymykseen, pukuja silkeistä ja harsoista. Sydän sykkien ja poskipäät polttaen hän ajatuksissaan sovittelee värejä keskenään, sujuttelee laskoksia ja kirjailee päärmeitä kulta- ja hopealangoista. Hän tietää, että pitäisi nukkua, huomenna taas väsyttää. Mutta hän ei pääse uneen, ennenkuin hän on saanut puvut aivan valmiiksi: hänen täytyy nähdä joka solki paikallaan, joka reunus sellaisena että se korottaa vaikutusta, joka koristus sellaisena, että se sulaa kokonaisuuteen. Hauskaa tämä on, mutta aivan hullua. Kaapissa on aivan toisenlaisia kankaita, joita pitäisi ajatella. On harmaita, on kirjavia kankaita, kaikki lujaa kotoista tekoa ja puolivillaa, niitä pitäisi ajatella!

Hullua, hullua! Tumma Falcke sen kyllä tietää. Hänen työnsä on ainoa luotettava asia elämässä, ainoa joka ei häntä petä. Mutta sitäkään ei hän jaksa tehdä uskollisesti, yökaudet hän sommittelee pukuja prinsessoille. Hänen työnsä paikkakunnalla menestyy, hän on sillä elättänyt heidät kaikki, jopa voinut lähettää hiukan ulkomaillekin. Jos hän jaksaisi tehdä työtä yhdessä apulaisten kanssa, niin menestyisi hänen liikkeensä vielä paremmin. Hänen oman riitaisen luonteensa syy on, että hän ompelee yksinään. Eikä hän myöskään jaksaisi nähdä luonaan enemmän vieraita ihmisiä. Liiaksi niitä on nytkin. Muutama viikko ennen joulua ja juhannusta, silloin on tuskastumaisillaan, kun näkee niiden suuntaavan askeleensa yli pihamaan. Kun pääsisikin ulkomaille, sinne missä muotilehdet painetaan, sittenpä jotakin osaisi. Mutta hän ei milloinkaan ole saanut opetusta, ei minkäänlaista, eikä nähnyt mitään. No niin, kelpaapahan hänen työnsä täällä. Mistäpä täällä tapaa ompeluliikkeen, jossa on muotilehtiä pöydällä ja suuri peili nurkassa, niinkuin hänellä on. Olisipa hän voinut silloin kerran nähdä ja oppia, jos hän olisi ymmärtänyt ottaa hetkestä vaaria, silloin kun he kahden viipyivät viikkokausia Helsingissä. Mutta hän ei ymmärtänyt katsella ympärilleen, hän ei käsittänyt jäävänsä yksin, hän eli niin syvällä onnessaan, ettei hän nähnyt ulos siitä, ei mieleenkään hänelle johtunut, ettei tätä aina kestäisi. Mitäpä ymmärtää seitsemäntoistavuotias lapsi! Jos ero olisi tapahtunut kuoleman kautta, niin sellaiseenhan olisi täytynyt alistua. Jos ero olisi tapahtunut edes sairauden kautta, mutta tällaisen kummallisen asian vuoksi.

Kuka voi käsittää, että ihmistä vainotaan hänen unelmiensa tähden? Mikä on nähnyt unta siitä, että hänen pojastaan tulee pappi, mikä siitä, että hän sävelmissään saa puhua ihmissydämille, mikä siitä, että hänen poikansa nai aatelisneidon, mikä siitä, että hän saa lahjoittaa koko omaisuutensa pienelle lapselle, jonka isää hän kerran on rakastanut, mikä siitä, että isänmaa kerran on vapaa — miksi vainoo näitä unennäkijöitä sekä Jumala että yhteiskunta? Niin, niin, Jumala vainosi toisia lähettämällä heille hirveitä sielun kärsimyksiä. Eipä sallinut esimerkiksi Kreeta-Karoliina raukan elää sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu nähdä unelmiensa toteutuvan. Niin lähellä oli kaikki, niin suuria ihmeitä tapahtui heti senjälkeen kuin hän oli ummistanut silmänsä. Koko se mahdoton, jonka hän oli ikävöinyt kokoon, tapahtui. Eikä hän saanut sitä nähdä. Raukka, hän nähtävästi hellitti otteensa silloin, kun hän kuuli menettäneensä omaisuutensa. Hän oli liian paljon perustanut siihen. Ikäänkuin sydämet, silloin kun ne löytävät toisensa, kysyisivät mitään sellaista. Raukka, hän oli tottunut rikkauksillaan ostamaan ystävyyden. Tässä hän kärsi, kului, paloi ja kaipasi. Tässä hän kuunteli sitä kellonääntä, joka soi hänen omassa rinnassaan… Yksi sydän antoi hänelle, ainoalle, rakkautensa kokonaan — ja sille ei hän antanut arvoa. Köyhä käräjäkirjuri oli uskollinen kuolemaan asti. Ei elää hän voinut senjälkeen kuin Kreeta-Karoliinan hengitys puuttui ilmasta, jota hänkin hengitti. Kauniin uskollisen rakkauden omisti köyhä käräjäkirjuri. Mistä löysi sellaisen rakkauden — ei ollut sellaista. Ei runoissakaan eikä kirjoissa. Koirien sanottiin rakastavan isäntiään sillä tavalla. Sacklén istuskeli päiväkaudet Kreeta-Karoliinan haudalla. Hänet noudettiin väkisin yöksi sisään. Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain meni haudalle. Eräänä iltana, kun häntä mentiin hakemaan, hänet tavattiin kuolleena: hän oli kaivautunut hiekkaan kummun vierellä kuin eläin ja siihen jäänyt.

Pitäisiköhän todella muuttaa tekemään työtä toiseen huoneeseen? Täällä on kaikki muistuttamassa Kreeta-Karoliinaa ja kaikkea muuta. Tuossa pihamaalla Tumma ensi kerran näki Arne Falcken, ehkä saisi toisessa huoneessa paremmin rauhaa. Mutta toisissa huoneissa kolisee tyhjyys ja täällä ei koskaan ole yksin. Äitihän on niin monta kertaa ehdottanut, että muutettaisiin Paalajärvelle, äiti ikävöi sinne yötä ja päivää. Mutta Laarilla asuu vieraita, kaikki myytiin isän kuoltua, minne olisi jouduttukaan, jollei täti olisi elämänsä viime silmänräpäyksinä jaksanut sanoa maisteri Sacklénille: tämän asuntoni minä annan risttyttärelle, se on kaikki omaani, mitä täällä on, niin minä tahdon. Kuoleva sanoi sen juuri sillä hetkellä, jolloin Tumma oli lähtenyt pihamaalle ottamaan vastaan kalpeaa nuorta herraa. Miksei kuoleva saanut elää muutamaa hetkeä kauemmin? Ihmisen ei pidä päästä luvattuun maahan, sitä se on.

Toisia taas vainoo heidän unelmiensa takia yhteiskunta. Miten sanoikaan hänelle, Tummalle, vanha sapeliniekka ryssä, sama joka täällä yhä joka päivä ottaa vastaan junia ja lähettää niitä menemään? Hän siveli partaansa, joka silloin vielä oli punainen, nauroi ja sanoi: menkää nukkumaan, rouva, ei se siitä parane. Jollen olisi teitä varottanut, niin olisi miehenne piikkien keskellä viety täältä. Olisiko se ollut parempi? Tiedättekö, että voin menettää paikkani sellaisen teon takia, mutta minä tein sen, kun olin isänne tuttava. Kauniisti isänne lauloi ja soitti, oi kauniisti, Pietarissa oli käynyt ja kuullut siellä kaunista laulua. Monta kertaa antoi minulle ryypyn ja minä hänelle. Yhdessä juotiin. Siksi sanoin teille: paras että miehenne lähtee ulkomaille, hän on vallankumouksellinen, sen tietää hänen ylhäisyytensä Helsingissä ja tahtoo lähettää hänet Venäjälle. Mutta minä sanon: herra lähtee Saksaan tai Sveitsiin, siellä niitä on muitakin vallankumouksellisia, ei kuulu minulle mitä siellä tekevät… Koska pääsee kotiin! Ah, rouva, Jumala tietää. Mutta mikä hätä hänellä siellä — rikas herra. Ei, minä en tahdo mitään, minä. Oltiin ystävät, Matvej Ivanovitsh ja minä… Unelmat, rouva kulta — nehän ne vasta vaaralliset ovatkin. Kaipaus, aijai, kaikkein pahinta. Kas, kun on ihminen tehnyt pahaa, niin otat hänet siitä kiinni, sivallat miekallasi ja koko tähkäpää on poissa. Ei kasva enää uudestaan. Mutta siemen mullan alla, se siellä elää piilossa ja nousee kun et tiedäkään. Et tiedä kussa hän on etkä voi olla varuillasi. Voi elää siellä jos kuin kauan, yli talven — luulet kuolleen. Ei jo nousee. Etkä tiedä mikä nousee. Voi nousta vaikkapa sota ja vallankumous. Siinä se on kaipaus ja unelma. Minä sanon, rouva, ei ole sudenpoikanen, ei tiikerinpoikanen niin vaarallinen!

Sen uskon, ajatteli Tumma vuosien perästä tätä muistellessaan. Ei mikään niin raatele kuin kaipaus. Vuodet vierivät eikä muutosta näy eikä varmuutta saa, ei edes toivon pilkettä näy. Siitä on nyt kaksi vuotta kun tuli viimeinen kirje.

Ei, ei ajatella, ei toivoa, ei kaivata, tehdä työtä vain. Se on elämän kova musta leipä. Pureskella pois vain sitä kannikkaa, se on hyvä ravinto. Ruusupensas lyö ruutuun ikäänkuin lohduttaakseen. »Niin, niin, siellä sinä olet piikkinesi päivinesi!» Tumma Falcke naurahtaa ajatellessaan lapsellisia keskustelujaan ruusupensaan kanssa. Se on todella hullunkurista. Mutta hän kai jäi niin lapseksi, kun joutui niin varhain naimisiin. Hänestä ei oikeastaan koskaan tullut äitiä, vaikka hänellä kahdeksantoista vanhana oli pieni poika. Äiti otti haltuunsa hänen lapsensa ja otti sen toisenkin, sen, joka on kasvanut tässä kuin oma lapsi, hyljätyn pojan, kasvatuslapsen — niinkuin maailma luulee —, Tumma voi heidät vasta nyt vähitellen alkaa omistaa, kun he tulevat suuremmiksi. Heidän toverinsa ja ystävänsä hän voi olla paremmin kuin heidän äitinsä. Niin, eikähän hänellä olisi ollut aikaakaan hoitaa lapsia. Mihin olisi jouduttu, jollei äitiä olisi ollut. Tumman on täytynyt elättää perhe. Jumalan kiitos, se on ollut hänen kiinnekohtansa elämässä, ties minne kaipaus muuten olisi hänet vienyt. Hän ja pensas, vanha ruusupensas, jota joka kevät pakotettiin pysymään ikkunan alla katkomalla sen juuria ja lahjoittamalla niitä sille joka vain halusi niitä ottaa, mutta jonka kaipaus aina vei kauas pihamaalle —, hän ja vanha ruusupensas he seurustelivat siitä ikkunan takaa. Olisi ollut tuskallisen tyhjää, jos tuo ystävä olisi puuttunut. Tumma tarvitsi sen hienotunteista naputusta ruutuun, milloin paljaan oksan, milloin lehden, milloin punaisen ruusumarjan. Se ei ollut kukaan ja se oli kuitenkin joku. Ennen kotona Laarilla oli ollut kirkonkello. Ei uskaltanut ajatella kirkonkelloa, niin ikävä tuli. Ei mitään olisi uskaltanut ajatella. Kaikki mikä oli rakasta täytyi laulattaa olemaan hiljaa.

Tumma lauloi. Ei yhtään ääntä päässyt kuuluville ja kuitenkin hän lauloi. Olisikin ollut liian helppoa, jos olisi saanut laulaa ääneen. Silloin olisivat kyyneleet tulleet ja muistot karanneet hänen kimppuunsa. Mutta kun piti kaikki kahleissa, niin saattoi elää ja tehdä työtä. Hän lauloi. Ompelukoneen poljenta kutsui esiin tyhmiä pitkiä säkeitä ilman sisältöä. »Minä juoksin ja laulelin niittyjä pitkin ja taivas oli heleä ja syvä. Mun syömmeeni sattui, lankesin, itkin, oli taivas niin pimeä ja syvä.» Kun hän piti ommelta sylissään ja näperteli kaikenmoista pientä valmistelua, olivat säkeet keveämpiä. »Itkee lapseni, kysyy lapseni, isä on kaukana poissa. Milloin tulee, milloin tulee käymään jälleen koissa?» Yksi säe tulee Tummalle usein silloin, kun ommel unohtuu helmaan ja katse jää tuijottamaan ruusupensaan oksain läpi pihamaalle. Silloin nousee hänen rinnastaan kirkkaina, juhlallisina sointuina: »nyt aurinko laski…» Tähän säkeeseen ei ole koskaan syntynyt jatkoa eikä sävel vielä kahta kertaa ole ollut sama, vaikka se kymmeniä kertoja on kannattanut nuo sanat hänen sisimmästään. Hän on kieltänyt itseltään tuon toimettoman unohduksen tilan, hän on ottanut itsensä kiinni pahanteosta ja nauranut itseään ja särkenyt kyyneleet rinnassaan pistäväksi lasijauhoksi. Mutta hän ei ole voinut estää säettä palaamasta. »Nyt aurinko laski…», siinä säkeessä on salaperäinen mahti, se avaa raolleen ikuisuuden porttia, ihmisen kaipaus seisoo portilla ja odottaa janoten pääsyä lähteelle. Portin takana on vastassa kaikki mikä oli elämässä rakasta ja mitä ei saanut omistaa, siellä ei enää kysytä eikä odoteta. Siellä täyttää ilman ainoa autuas sointu, siellä on kaipauksen täyttymys. »Nyt aurinko laski…» Tumma tunsi silmiensä pohjalla kuuman raskaan rusotuksen ja tähän rusotukseen vaipui hänen sydämensä tuska, siinä oli tilaa koko ihmissuvun kärsimykselle ja sen takana aavisti Tumma Jumalan valkeuden, sen, jota ei yksikään silmä ole nähnyt, mutta jonka luo jokaisen sydän on koko kaipauksellaan pyrkinyt. »Nyt aurinko laski…» Tumma Falcke, ompelijatar Ison-Hiedan kauppalassa, lauloi rinnastaan juhlallisen soinnun ja tunsi menehtyvänsä kaipauksen onneen ja tuskaan. »Älä nouse pilviin, tekee kipeää, kun putoat!» sanoi hän kylmästi itselleen. Teki kipeää, Tumma putosi ja tunsi sen. Hän tarttui koko tarmollaan työhön ja kuuli kaikki elämänsä epäsoinnut ympärillään. Ja kuuli kaikkien vastaamattomien kysymysten kuorossa toistuvan korvissaan.

Miksi piti hänen ja äidin välin mennä näin rikki niin etteivät he enää vaihda monta sanaa keskenään. He puhuvat ainoastaan ulkonaisista asioista, siitä mitä syödään ja juodaan, lapsista, ihmisistä, jotka tulevat rouva Falcken luo töidensä vuoksi. Tumma ja äiti olivat toisilleen läheiset, ennen, kun asuttiin Laarilla. Eikä heidän välinsä silloinkaan särkynyt, kun äiti väkisin vei tyttären Ison-Hiedan taloon. Olisiko rikkoutuminen tapahtunut silloin, kun Tumma isän hautajaisten jälkeen kerran tuli äidin luo, tämän tyhjentäessä arkkua, jossa isän nuotit olivat. Tumma jäi seisoaltaan katselemaan surullisia likaisia papereja, jotka isä suurimmaksi osaksi itse oli viivoittanut. Siinä oli hyllyiltä otettuja arkkeja rasvatäplineen ja siinä oli tapetinpalasia. Sellainen pursuava kaipuu oli isässä ollut, ettei mikään hänelle riittänyt. Ja tuossa oli äidin toisella puolen isoisän viulun kappaleet. Polvillaan maassa nosteli äiti papereja, lyöden niitä vastatusten niin että tomu ja pienet irtonaiset paperipalat lentelivät. Hiki valui alas äidin kasvoja ja myöskin kyyneleet. Tumma seisoi ja katseli, tarttumatta kiinni työhön, sillä hänen täytyi sanoa äidille jotakin. Hän ei ollut saanut sitä sanotuksi niin kauan kuin hänen isänsä ja Ison-Hiedan emäntä vielä ruumiina olivat maan päällä. Hänellä oli kaiken aikaa ollut paha omatunto siitä ettei ollut voinut surra niin kuin olisi pitänyt. Hänen oli sääli kuolleita, jotka niin pian unohdetaan. Isän haudan ääressä itki äiti ja Kreeta-Karoliinan haudan partaalla murtunut vanha käräjäkirjuri. Tumma tiesi, että siinä menee murskaksi kokonainen maailma kaipausta, kun ihmissydän särkyy. Mutta hänen rintansa oli täynnä ensi rakkauden ihmettä eikä voinut itkeä itkeväisten mukana. Mitä se merkitsi, ettei Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan rikkauksista jäänyt mitään — riidelkööt ja tapelkoot niistä omaiset minkä jaksavat! Hän on maailmasta löytänyt ainoan rakastetun, suuri armoitus on tapahtunut hänelle, köyhälle, tyhmälle, oppimattomalle tytölle Paalajärven Laarilta! Surullista, että ihmiset unohtuvat niin pian. Mutta hän ei voi sille mitään. Onneksi äiti tuossa itki penkoessaan sävellysraukkojen keskellä. Yhtäkkiä äiti sanoi:

Mitä näillä nyt tehdään?

Äidin ääni teki kipeää korviin. Kunhan ei vain isä olisi kuullut sitä sinne missä hän nyt oli.

Annetaan olla siinä kirstussa, sanoi Tumma.

Mutta tämä kirstu olisi niin hyvä villojen säilyttämiseksi, jatkoi äiti.

Jumala ei saattanut olla niin kova, että antoi isän kuulla tämän. Tumma näki, että äiti jo oli päättänyt ottaa kirstun. Kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, painautui rintaan ja alkoi pakottaa siellä. Hänen täytyi se sanoa äidille, mutta miten se olikin niin vaikeaa. Oli kuin hänen olisi pitänyt ottaa lintu sen pesästä ja ojentaa se tapettavaksi. Mahdotonta! Äiti nousi vaivalloisesti ja tuki itseään tarttuen arkun laitaan. Väsynein askelin äiti astui ja hävisi keittiöön. Tumma katseli musiikkimiesten kuviin ja kutsui mieleensä, että kirkonkello riippuu uskollisena vahvan paalunsa varassa. Se on kantanut isän sielun sinne missä ei enää ole epäsointua. Tuo tuossa on se säveltäjä, joka on tehnyt sen suloisen surumarssin, sen jonka toinen osa on kuin enkelien laulama kehtolaulu. Hänen täytyy sanoa äidille, ettei sävellyksiä saa siirtää ja sitten hän sanoo senkin… senkin, mikä on niin vaikea sanoa. Onhan tämä äiti väsynyt äiti raukka.

Äiti tuli, käsissään vanhoja sanomalehtiä ja nyöri. Tumma näki, että hän aikoi tehdä kääröjä ja viedä sävellykset vinnille. Silloin valtasi Tumman hurja tarmo, hän rupesi nauramaan, taipui lattiaa kohden, otti sylinsä täyteen isän papereja, vielä sylin ja kolmannenkin. Vihdoin kokosi hän viulunkappaleet, paiskasi kaikki arkkuun, läiskäytti kannen kiinni ja istuutui arkulle.

Tulkaa tänne minun viereeni, äiti.

Ja minne minä panen villat?

Olkoot siellä missä ovat olleet tähänkin asti.

Sehän on kruununvouti-vainajan arkku, siinä hän kuljetti papereitaan! Raudoitettu arkku, jommoisia ei enää tehdäkään.

Jättäkää nyt se arkku ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotain teille sanottavaa.

Ja pitääkö tuota törkyä — en paremmin sano — vielä säilyttää? Isäsi sanoi itse ettei se kelpaa mihinkään. Hän ei ollut saanut pohjasivistystä musiikissa ja…

Äiti, jollette nyt lakkaa, niin minä en voi puhua. Ja minun pitäisi se kuitenkin sanoa, koska olette äitini.

No, lapseni, mitä sinä sanoisit. Mitä on tapahtunut? Mitähän se taas onkaan, olet ihan säikähtyneen näköinen.

Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Ettekö ymmärrä äiti, se on totta. Mutta itsehän olette sitä tahtonut. Ja se oli myöskin tädin viimeinen toivo. Mutta eikö se ole hyvä? Me rakastamme toisiamme.

Vai rakastatte… vai naimisiin. Onneton, ymmärtämätön tyttö. Koska tämä nyt sitten on tapahtunut? Tämähän on ihan toista nyt. Tätihän ei jättänyt jälkeensä mitään. Millä te aiotte elää? Tehdä työtä — mitä hän osaa, sellainen heikko herraspoika. Kaikenlaisiin valtiollisiin asioihin kuuluu olevan sekoitettuna. Santarmit häntä pitävät silmällä. Hänhän kuuluu tuottaneen aseita Ruotsista, meren yli — ymmärrätkö: aseita! Turmioon se menee suoraa päätä, joka hänet ottaa. Ethän toki tuota äidillesi sellaista surua — on äidilläsi ollut muutenkin tarpeeksi. Tahdoin, tahdoin minä, mutta enhän tietänyt tätä kaikkea. Luulin, että herra Falcke oli kunnon mies ja että täti oli rikas. Enhän voinut ajatella. Sinä et tahtonut tulla mukaan, et tahtonutkaan. Mutta mistä minä tiesin! Ja enhän minä voinut ajatella, että tyttäreni, joka vielä on lapsi, sillä tavalla karkaa vieraan miehen kaulaan. Enhän osannut pitää sinua silmälläkään. Luotin sinuun, Tumma, lapseni, tämä ei käy, en voi antaa sinun mennä turmioon. Jos hän olisi edes tavallinen työtätekevä mies, joka elättää vaimonsa ja lapsensa, mutta tyhjäntoimittaja, joka lisäksi ajattelee hyvin vaarallisia asioita. Sellaisia, ettei niistä voi edes ääneen puhua. Et taida tietääkään. Mutta minä tiedän, minä, äidillesi kertoivat hautajaisissa. Etkö nähnyt tädin haudalla, kuinka hän seisoi aivan yksin kaikki karttoivat häntä. Sillä kaikki tietävät kuinka vaarallinen hän on.

Tämän pitkän puhelun aikana meni Tummassa jotakin rikki ja hän irtaantui äidistä, irtaantui vanhasta kodista ja tunsi kuuluvansa Arne Falckelle. Hän seuraa häntä vaikkapa vankilaan, vaikkapa maanpakolaisuuteen, ei mitään hän pelkää.

Häntä ei voinut seurata. Lapsi tuli tielle. Ja Arnen oli helpompi päästä liikkumaan, kun hän oli yksin. Hän läksi viime tingassa, ilman varsinaista edelläkäyvää valmistusta ja ilman tuskallista hyvästijättöä — eihän kukaan voinut ajatella, että ero kestäisi näin kauan, ainakaan ei nuori vaimo saattanut sitä ajatella. Arne pääsi vielä onnellisesti rajan yli. Hänen tovereitaan saatiin jo kiinni ja vietiin Venäjälle. Koko kaupunki oli ollut saattamassa, oli laulettu virsiä — oli ollut kuin hautajaisissa.

Jos Tumma olisi aavistanut, että Arne näin viipyy, niin hän olisi lähtenyt perässä. Vaikkapa kerjäten hän olisi lapsensa kanssa raivautunut sinne missä Arne oli?

Mutta missä hän oli? Kirjeissä oli aina toisten ihmisten osoite ja ne tulivat maahan toisten ihmisten mukana. Oli hänellä toki kirjeitä Arnelta. Ne muodostivatkin hänen kalleimman omaisuutensa. Hän piilotti niitä paikasta toiseen, sukkaparin sisästä kirjan väliin ja kirjan välistä tiilikiven alle vinnin nurkassa. Yksi kirje oli sellainen, ettei hän uskaltanut sitä säilyttää, hän oppi sen ulkoa ja heitti kirjeen palavaan pesään. Äiti oli keittiössä, kun hän sen teki.

Minkä sinä poltit? sanoi äiti.

Noita turhia tilkkuja kun kokoontuu niin paljon.

Ajattelin jos olisit saanut kirjeen. Eihän hän nyt sellaisten teiden takana liene, ettei sieltä posti kulje. Sinä et pidä siitä että äitisi mitään tietää. Mutta kyllä minä sen olen nähnyt, että jotakin tietoja olet saanut. Kyllä sen poskesi ilmaisevat. Kerrankin läksit metsään lukemaan, silloin kun kapteeni tuli tänne sinua kysymään. Voisithan nyt senverran sanoa äidillesi, elääkö miehesi vai onko hän kuollut. Ja missä hän on? Ja mitä tekee? Lieneekö yhtään penniä perheelleen lähettänyt. On taitanut unohtaa. Niin, niin, sinä et pidä siitä että näihin kajotaan. Mutta mitä vastaan vieraille, jotka yhtämittaa kysyvät, ja entä lapsellesi, kun hän kysyy isää.

Tumma tarttui hiuksiinsa, puri yhteen huulensa ja karkasi ulos ovesta. Hän sai kovat sanat ja epätoivon huudot tukahutetuiksi rintaansa. Tämä kaikki oli niin kauheaa sentähden, että se oli niin totta. Tumma itse teki itselleen samansukuisia kysymyksiä, ne tulivat väkisin, mutta muilla ei ollut lupa niitä tehdä. Hän ajoi raivonsa ovenpieliin ja permantoon ja heräsi siihen, että ruusupensas naputti ruutuun. Tyhmyyksiä — täytyihän vanhaa ihmistä ymmärtää. Tumma hymyili jo, vaikkei vielä voinut estää kyyneliä pisaroimasta kankaalle, kun hän sitten istui polkien konetta ja lasketti alas pitkiä saumoja. Saumat tulivat suoria, elämän polut mutkittelivat auttamattomasti. Minkä sille voi. Tie nousi usein kokonaan pystyyn. Miksi jätti hän heidät tällä tavalla vuosikausiksi, elämän parhaat vuodet menevät, ehkei hän tulekaan, ehkei hän muistakaan — miksi, miksi?

Kun Tumma jälleen tuli äitinsä luo, sanoi hän:

Antakaa anteeksi. Mutta kun puhutte niin kovasti. Kyllä hän elää… ja muistaa… ja tulee. Vaikkei voi vielä… Olen, olen saanut jonkin kirjeen. Ja kirjoittanut olen myöskin. Ei sinne voi niin usein kuin tahtoisi. Missä hän on — en voi sitä selittää kun en itsekään tiedä. Vieraista ihmisistä vähät — yrittäköötpä kysyä minulta jotakin, niin kyllä saavat vastauksen. Lapselle, Pentille, puhun, jahka hän ymmärtää.

Parastahan onkin, että itse selität.

Tämäkin oli yksi alituisten ristiriitaisuuksien aiheita talossa. Kun ei Tumma ollut nähnyt vaivaa lapsesta silloin, kun se oli pieni ja avuton, niin ei hänen olisi tarvinnut tulla määräilemään myöhemminkään!

Vai tulee, sanoi äiti. Eikä ole unohtanut. No, mikä se on sitten se virka, mistä hän siellä elää? Sanovat hänen ja muidenkin valmistavan… valmistavan Suomen itsenäisyyttä. No, eihän täällä nyt kukaan kuule. Sellaiset viedään Venäjälle ja hirtetään. Ja perheitäkin voidaan ruveta vainoamaan. Että mikä pitääkin johtua ihmisen mieleen, kun hän sellaiseen ryhtyy.

Sitä ette te ymmärrä, sanoi Tumma ja hän sanoi yhteen kyytiin sellaista, mitä ei ollut aikonut sanoa. Te olette piika-Miinan tyttö, siksi ette ymmärrä. Entä jos minäkin kysyisin teiltä mitä sanotte toiselle lapselle, Matille, kun hän kysyy isää.

Äiti vaikeni. Hänen kätensä vapisivat niin että astiat joita hän piteli kilisivät.

Sellaista se on, kun ei ole saanut pohjasivistystä, niin omat lapset kohtelevat kuin koiraa.

Äiti itki. Tumman ei käynyt häntä sääli. Hän jatkoi kylmään tapaansa:

On jotakin muuta, jota ette ole saanut, siksi ette tätä ymmärrä.

Kyllä minä tiedän mitä tarkoitat — olisit saanut sen yksintein sanoakin.

Ette voi tietää.

Olen kuullut siitä puhuttavan aikaisemmin kuin sinä ja olen kaivannut aikaisemmin kuin sinä. Kaipaus — sitä sanaa ne kaikki ovat toistaneet. Laarin rouva-vainaja huuteli houreissaan päiväkausia luokseen kruununvoutia, miestään, joka oli mennyt pakoon hänen tautiaan — hän sanoi menevänsä virkamatkoille. Kyllähän me kaikki ne virkamatkat tunnettiin. Hänen tyttärensä Kreeta-Karoliina itki ensin Parinpellon herraa ja sitten hänen lastansa. Kuulithan sen itsekin. Sacklénin maisteri huuteli Kreeta-Karoliinaa, jota ei hän saanut: voi tätä kaipausta, voi tätä tuskaa! Ne sanat hän osasi humalapäissäänkin, vaikka olisi unohtanut oman nimensä. Ja sinun isäsi, hän huusi puhtaita sointuja ja kuolikin kaipaukseensa. Kyllä minä sen sanan tunnen. Ja kyllä kai minullakin on ollut kaipaukseni, vaikka olenkin piika-Miinan tyttö… Etkö luule, että ihminen voi kaivata vaikkei hänellä ole pohjasivistystä… Voi kaivata sellaistakin asiaa kuin uni. Niin, kun olitte pieniä ja valvotitte —ja te olitte kaikki niin levottomia lapsia — niin kyllä äitinne tiesi, mitä kaipaus oli. Tai velattomuutta, kyllä äitinne on osannut sitäkin kaivata. Se on olevinaan pieni asia. Mutta ei ole omaa vapautta, kun on velkoja…

Mutta sittenpä teidän pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee, kun ei kokonaisella kansalla ole omaa vapautta.

Se on toinen asia, sen on Jumala niin määrännyt.

Entä jos Jumala on niin määrännyt, että kansan pitää kaivata itsensä vapaaksi…

Voi hyvä lapsi, jos äitisikin voisi kaivata itsensä vapaaksi lastensa vihasta.

Ei teitä kukaan vihaa.

Eikä rakastakaan.

Äiti itki ja Tumma vaikeni. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pingoittui valkoinen sumuvyö, ikäänkuin Linnunrata olisi ollut jännitettynä ilmaan. Valkoiset väräjävät kielet lauloivat eikä voinut nähdä mistä ne tulivat ja minne ne menivät. Kaipaus se on, joka noin värisee ilmassa mitä ihminen hengittää. Loimena se kulkee läpi koko elämän kankaan. Ihminen itse heittää sukkulaa.

Ja sinun miehesi luulee nyt voivansa kaivata maan vapaaksi, sanoi äiti äkkiä eikä enää itkenyt.

Suuttumus leimahti jälleen tyttäressä.

Mitä sanotte toiselle lapsenlapsellenne, Matille, kun hän kysyy isäänsä? huusi hän, puserrellen käsiään toisiaan vasten.

Äiti joutui ymmälle.

Hän ei ole vielä kysynyt.

Onko minun poikani sitten kysynyt?

On.

Ja mitä te sanoitte?

Että hän on kuollut.

Mutta sitä ei saa sanoa. Pitää sanoa, että hän tulee! Sillä hän tulee, minä kaipaan hänet kotiin, sen minä näytän.

Ihan sinä olet kuin kruununvouti, sanoi äiti kalpeana.

Sanokaa te sisareni lapselle mitä tahdotte, mutta minun lapseni pitää tietää, että hänellä on isä, ja että tämä isä elää ja palaa kotiin.

Vai niin sinä ajattelet, ymmärtämätön lapsi. Sinä tahdot että poikasi tuossa pihamaalla huutaa ääneen, että hänen isänsä tulee kotiin ulkomailta. Ja se sana menee santarmin korviin.

Tumma vaikeni vuorostaan. Sitten hän sanoi:

Uskokoot molemmat, että heidän isänsä ovat kuolleet. He uskovat että heillä on sama isä.

Antaa heidän uskoa. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla totuuden.

Niinkuin he pitävät sinua äitinään.

Antaa heidän pitää. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla totuuden.

Pitääkö heidän kuulla tämä totuus?

Sitä ei kuitenkaan voida salata.

Tumma ja hänen äitinsä eivät tällaisten keskustelujen jälkeen päässeet lähemmä toisiaan. Molemmat siirsivät tuonnemma kysymystä pienen Matin isästä ja äidistä. Sitäkin iltaa, jolloin lapsi tuli taloon! Sellaista ei voi unohtaa vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi. Se ilta se oikeastaan määräsi heidän elämänsä juoksun. Arne oli silloin juuri lähtenyt. Pentti oli pieni, hän makasi kehdossa ja äiti souti kehtoa. Riutuvan lieden luona istuessaan Tumma kuuli lumen parkuvan ja narisevan ulkona. Porraspalkit paukkuivat askelten alla, askeleet kulkivat läpi eteisen, sitten astui valkoisen kuuran peittämä nainen huoneeseen. Riisuutumatta hän tuli Tumman luo, täytti koko huoneen vaatteidensa kylmyydellä, avasi saalinsa ja otti sieltä suuren käärön, jonka laski Tumman polville.

Katso, onko elävä vai kuollut.

Tumma parkaisi.

Mikä se on — ota pois!

Hän oli heti tuntenut sisarensa ja ilo hänen jälleennäkemisestään taisteli hänessä pelästyksen ja oudon vastenmielisen aavistuksen tunteen kanssa. Harmaa vaatekäärö täytti koko hänen sylinsä ja olisi vierähtänyt maahan, jos hän olisi liikahtanut. Hän pysytteli liikkumatta, kädet ylhäällä, ikäänkuin hänen polvellaan olisi ollut hiiri tai sisilisko tai muu vastenmielinen olento, ja huusi:

Ota pois, ota pois!

Sorja riisui yltään moninkertaisia päällysvaatteitaan ovensuussa, asetellen kunkin erikseen läjään tuolille ja itsepintaisesti vaieten. Kehdon käynti oli hiljennyt, äiti nousi ääneti ja tuli Tumman luo. Hiilloksesta lankeava hehku valaisi paksua harmaata villasaalia, joka tuoksui lampaalta.

Sorja! sanoi äiti ja hänen äänestään kuului, että hän aavisti kaikki.

Hän otti käärön käsivarsilleen varovasti niinkuin lasta nostetaan, vei sen vuoteelle ja alkoi nopeasti kädellään haparoida tulitikkuja pöydältä.

Tällaisessa pakkasessa! sanoi hän sytyttäessään lamppua ja ryhtyi enempää kysymättä avaamaan kääröä. Tällaisessa pakkasessa. Lieneekö enää henkeä.

Jollei Tumma itse hiljan olisi läpikäynyt niin paljon, niin hän tuskin olisi käsittänyt mitä sisarelle oli tapahtunut. Nyt hän, astuessaan permannon poikki, yhtaikaa tunsi rakastavansa ja inhoavansa sisartaan. Sorja oli kasvanut ja muistutti entistä enemmän isää. Laihtunut hän myöskin oli ja kuitenkin tuntuivat vaatteet olevan hänelle piukat. Vaatteet olivat hänelle myöskin vieraat ja tekivät Sorjankin vieraaksi, mutta kun hän hymyili, kävi hän heti tutuksi ja Tumma karkasi hänen kaulaansa ja tunsi hänen kyyneleensä ohimoillaan. Tummakin itki ja näin yhdessä itkettyään olivat he jälleen entiset rakkaat sisarukset Paalajärven Laarilta. Mutta vain hetken.

Onhan se hengissä, onhan se hengissä, raukka, puheli äiti, ja jo näin iso. Se on vanhempi kuin meidän pikku poju. Ja tällaisessa pakkasessa! Voi yhtäkaikki — sinunko tämä nyt on, Sorja? Mistä sinä, onneton, nyt tämän olet saanut? Onko se nyt tosiaan sinun — pitikö sinun sekin vielä tehdä äidillesi? Mutta kyllä tämä nyt varmaan sairastuu tämän jälkeen.

Sorja seisoi äitinsä takana ja silmäili vuoroin omaan lapseensa, vuoroin kehtoon. Molemmat lapset olivat käyneet levottomiksi ja itkivät.

Minun se on, sanoi hän ja piti päätään hyvin ylhäällä ikäänkuin hän olisi ollut ylpeä, siksi juuri olen sen tänne tuonut. Sanokaa nyt mitä sillä tehdään, annetaanko elää vai annetaanko kuolla. Kyllä se voi teitä kauhistuttaa, vanhaa ihmistä, joka olette alistunut kaikkeen, mikä teitä pyhässä avioliitossa kohtasi, niinkuin käsketty oli. Mutta minä vähät. Vahinko tuli. En tahdo kuulla avioliitosta — kyllähän se mies siitäkin puhui ennenkuin läksi. Mutta en minä. Minä lähden musiikkikouluun, varastan rahat, jollen muuten saa. Minussa on vihdoinkin, minussakin, herännyt kaipaus, josta isä aina puhui ei ole vielä myöhäistä, vielä voin kehittyä taiteilijaksi. Sentähden minun täytyy päästä eroon lapsesta. Ehkä joskus, jos se jää eloon ja on lahjakas, voisin kasvattaa taiteilijaksi senkin. Jos minä olen rikas. Ja rikkaaksi minä tahdon. Isä raukka, kyllä hän ponnisti saadakseen minut järkiini. Mutta minä olin tyhmä ja kuuro. Ja isä myöskin liioitteli pohjasivistyksen tarpeellisuutta. Hänenkin tähtensä tahdon nyt koettaa. Minä tunnen nyt itse, että minussa laulaa. No, siinähän se elää tämä lapsi missä toinenkin. Kyllä äiti sen hoitaa, äitihän pitää sellaisesta. Ja kyllä minä sitten lähetän rahaa, ne kuuluvat hyvin ansaitsevan musiikkikoulun oppilaat, kun esiintyvät juhlissa. Mutta se täytyy pysyä salaisuutena, että tämä on minun, ymmärrättehän sen. Minun täytyy kulkea tyttönä. Sanokaa nyt, että Tummalla on kaksoset, tai että tämä on jonkun köyhän sukulaisen, tai vaikkapa kerjäläisen lapsi, tai mitä vaan. Mutta minun tulevaisuudelleni on välttämätöntä pysyä tyttönä. Ajatelkaahan, jos isän nimi joskus vielä tulisi kuuluisaksi!

Se ei ollut tämä Sorjan kylmä puhe, joka teki, että lapsi jäi Tumma Falcken ja hänen äitinsä hoitoon. Tämän puheen aikana Tumma vihasi sisartaan ja inhosi hänen lastaan. Hän muisti selvästi Amerikan-kiertäjän, joka jo silloin kotona oli mielistellyt Sorjaa ja jolle Sorja oli hymyillyt. Tämä roisto se varmaan oli lapsen isä. Kuinka Sorja oli saattanutkin! Ja uskalsi sen kaiken tapahduttua tulla näyttämään kasvojaan. Eikä edes hävennyt. Langennut enkeli — isä sen oli sanonut: jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin hänestä tulee langennut enkeli. Kauheaa tämä oli: heidän kaunis, ylpeä Sorjansa!

Huoneessa missä Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli ikävöinyt tilalleen ihmistä, itki nyt, paitsi Parinpellon herran lapsenlasta toinenkin lapsi, ja naiset, kaikki kolme, unohtivat varovaisuuden ja lausuivat kovia sanoja. Äiti otti asian häpeän kannalta ja voivotteli, mitä hän vastaisi ihmisille, kun he tulivat kyselemään, mistä toinen lapsi yhtäkkiä oli ilmaantunut Ison-Hiedan peräkamariin. Tumma ilmaisi siveellistä suuttumusta. Hän käytti sanoja, joita ei hän ollut käyttänyt ennen eikä käyttänyt jälkeenpäin.

Jos sen Amerikan-kiertäjän kakara tulee tänne huutamaan, niin lähden minä poikani kanssa muualle. Minä en rupea olemaan sellaisten kanssa! Ja jos Hyrskyaallon lapsen äiti yhä tahtoo kulkea tyttönä, niin etsiköön lapselleen äidin muualta. Vai tänne meille ja sitten musiikkikouluun ja tulemaan rikkaaksi ja kuuluisaksi. Kuinka olet sinä voinut, Sorja, niin lyhyessä ajassa langeta niin syvälle.

Muistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin usein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui nuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren puhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja sieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun tuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat hänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli: noin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut! Noin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka minulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän ajatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini on sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle kaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan minun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi, niin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun kuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin että otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut hänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän puhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen kaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin ettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä maljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan täytyi itkeä.

— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka minä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani. Kuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut etten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani, elävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että he ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki kuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa myytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja, keisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä… Kaikki särkyi, kaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni kanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi kuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis yhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on armelias ja antaa meille yösijan…

Ensin taisteli Tumma mielessään häntä vastaan, mutta pian ymmärsi hän hänet ja myönsi hänen olevan oikeassa. Seuratessaan hänen vihaansa, hänen ivaansa ja katkeruuttaan, kuullessaan hänen kyynelissään ikäänkuin pilkkanaurua ja tuntiessaan hänen yksinäisyytensä ja avuttomuutensa, joutui hän saman lumouksen valtoihin kuin hänen isänsä ennen joutuessaan sananvaihtoon vanhemman tyttärensä kanssa. Sorja oli viaton ja kaikki muut syylliset! Sorja oli kuningatar, jokaisen täytyi olla valmis palvelemaan häntä. Hän näki, että äiti oli jäänyt tykkänään kylmäksi Sorjan surulle. Hän meni siis vuoteen luo, missä äiti hoiteli uutta lasta ja alkoi kiihkeästi kuiskaten puhua:

Äiti, ettekö te kuullut? Annammeko Sorjan lähteä pakkaseen? En ole koskaan nähnyt teitä tällaisena. Tiedättekö mitä isä sanoisi, jos hän olisi kuullut Sorjan? En ole tietänyt, että te saatatte olla noin kivikova.

Kyynelet pisaroivat äidin käsille, hänen siinä kapaloidessaan lasta. Ne eivät olleet säälin eivätkä armon kyyneliä.

Annammeko Sorjan mennä?

Kujeita, sanoi äiti. Isä hänet juuri tällaiseksi kasvatti. Menköön vain. Kujeita — ei mitään muuta. Hän nyt menisi minnekään. Hän ottaa parhaimman sängyn ja antaa minun hoitaa lapsensa. Ja minä hoidankin sen… raukan… kuolkoon tai eläköön, mutta minä hoidan sinut, pieni raukka, kullanmurunen. Kyllä Sorja sen hyvin tietää, etten minä hylkää lapsiani niinkuin hän tekee. Kujeita — ei mitään muuta, hävetä saisit, Sorja. Onko tämä edes kastettu, tämä pieni raukka? Noin, noin. Niin on kaunis lapsi. Kyllä me vielä henkiin jäädään.

Tumma oli joutunut ymmälle äidin kyynelten edessä. Ne olivat toisenlaiset kuin Sorjan.

Sorja, huudahti hän, — tule tänne, äiti on niin hyvä sinun lapsellesi ja myöskin sinulle itsellesi. Älä mene, Sorja — minne sinä menet?

Sorja oli nostanut huivien alta päällystakkinsa ja kaiveli sen taskuja. Parilla askeleella oli hän äitinsä ja sisarensa edessä. Hänen päänsä tuntui tapailevan kattoa, kun hän piteli kättään äitinsä silmien alla. Siinä oli pieni kiiltävä esine.

Tumma parkaisi.

Sehän on brovninki — pane pois, Jumalan tähden. Mitä sinä sellaisella teet? Jumalan tähden.

Mutta äiti hymähteli ikäänkuin se olisi ollut kappale puuta ja tuuditti lasta hiljaa käsivarrellaan.

Mitähän kujeita tuo äiti vielä voi keksiä, sanoi hän ja hymyili lapselle. Äiti on vielä itse niin lapsi, että hän tarvitsee leikkikaluja, saisi vain valita kauniimpia. Sanoisit mieluummin mikä tämän on nimi, Sorja. Katso, Sorja, sinä olet nyt tiehaarassa. Voit vielä ruveta ihmisiksi. Jää tänne, meillä on täällä kaikilla tilaa. Rupea tekemään työtä ja elätä lapsesi.

Pieni ase kolahti pöytään.

Sekö teillä on minulle sanomista? lausui hän suuttumuksen vallassa. — Ei, ja tuhat kertaa ei! Siksipä minulla juuri on tuo ystävä tuossa matkassani, että teen lopun, kun tie nousee pystyyn. Minä tahdon tyydyttää isän kaipauksen, minun täytyy tyydyttää oma kaipaukseni, minun täytyy saada antaa rintani laulaa — oi auttakaa minua älkääkä kaatako, ettekö luule tieni olevan tarpeeksi vaikean muutenkin, oi auttakaa, auttakaa…!

Tumma tarttui hänen väänteleviin käsiinsä. Niissä oli sellainen voima, että hänen tuli aivan kuuma.

Rakas Sorja, kaikki minä teen. Rauhoitu vain, kaikki minä teen.

Äiti tuli siihen hänkin ja piteli hiljaa huojutellen lasta tyttärensä edessä.

Katsopas tänne, tämä on rehellisyyttä tämä. Sinä, sinä et voi sanoa kahta sanaa ilman että sinä kolmannessa jo kujeilet. Mikä sinulle on tullut? Sinä pelaat aina teatteria — etkö itse sitä huomaa. Etkä sinäkään, Tumma Sinä itket heti kun sisaresi avaa suunsa. Oletko sinä Sorja, tämän vuoden ollut teatterilaisten parissa, vai mistä sinuun on tullut tuo kujeilu. Niin, siinä te nyt olette sylitysten, te minun molemmat isot lapseni ja tuomitsette äitiä kovuudesta. Kerran te olitte yhtä avuttomat ja vilpittömät kuin nämä tässä. Sellainen on äitien palkka. Hän saa aina ikävöidä lastensa rakkautta. Katsokaa, ettei teillekin vielä tule se ikävä. Niin, niin. Mutta sanoisit minulle nyt, Sorja, mikä tämän nimi on ja onko se kastettu.

Tumma tunsi taasen oudolla kärsimyksellä miten toisenlainen oli äidin tuska kuin Sorjan. Hän alkoi pyytää, että Sorja sanoisi lapsen nimen. Hän kietoi kätensä sisaren kaulaan ja pyyteli. Sorja istui vaateläjällä ovensuussa, tuijottaen eteensä eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan. Kuumassa huoneessa, missä oli huiskinhäiskin pikkulasten vaatteita ja missä lieden hehku riutumistaan riutui niin että vain harmaa tuhka kohta enää lenteli punerruksen yllä, täällä nukkuivat valkeissa vaatteissaan lapset kuin kaksi liekkiä, joita käsipari varovasti suojelee tuulelta. Vanha äiti asteli suojellen toisen luota toisen luo ja nuoret riehuivat ympärillä kuin myrsky.

Sorja, rakas Sorja, kuule minua. Sano, mikä on lapsen nimi. Äiti hoitelee häntä niin hellästi, sano se hänelle. Kuiskaa tuohon korvaan. No, mitä sinä sanoit? Matti — Matti! Äiti, hän on Matti, isoisän kaima.

Mattikos hän on! Matti.

Vanha äiti kuiskasi sanat hartaasti ja täynnä hellyyttä aivan niinkuin hän olisi toistanut jotakin, jota hän kauan sitten oli lausunut hyvin usein ja hyvin suuressa onnessa. Siitä oli niin kauan, että hän oli luullut unohtaneensa sen, mutta hän osasi sen vielä, eikä hänen sydämensäkään ollut kylmennyt, vaan hänellä oli rakkautta yllinkyllin. Juhlallinen hiljaisuus täytti huoneen, isoäidin ja Tumman seisoessa siinä pienen Matin ympärillä. Kuollut, jota he niin olivat rakastaneet ja jonka vuoksi he niin olivat kärsineet, kuollut, jonka koko elämä oli ollut kaipausta, hän oli yhtäkkiä tullut eläväksi jälleen ja ilmaantunut huoneeseen tässä lapsessa. Hän oli tässä lapsessa oudosti läsnä miltei enemmän kuin ennen ollessaan maan päällä. Sillä tässä eli vain yksi puhdas sävel.

Vanha äiti seisoi ja nyökytteli päätään, hymyili ja puheli jotakin, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Tumma koetti houkutella sisartaan katsomaan ihmettä.

Kuule, tule nyt. Isä on palannut pienessä Matissasi. Tule nyt katsomaan.

Hänhän on aivan vaarinsa näköinen, sanoi toisesta päästä huonetta vanha äiti. Nyt vasta huomaan. Tukkakin on musta ja kulmakarvat aivan kuin teidän isällä. Matti, vai Mattiko se olikin.

Sorja, kuiskasi Tumma, mene sinä maailmalle ja taistele laulullesi tyydytys. Me hoidamme äidin kanssa molemmat lapset.

Sisarukset nostivat kruununvoudin vanhan vierassängyn keittiöön — se oli, paitsi asuinhuonetta, ainoa lämmin huone talossa — ja nukkuivat siinä kylki kyljessä yönsä. Tai oikeastaan menivät he uneen vasta myöhään aamupuoleen. Heillä oli paljon puhumista. Peittämättömästä ikkunasta näkivät he tähtien välkkeet taivaalta, joka jossakin kaukana yhtyi lumikenttään. Räiskyvässä tulipalopakkasessa upposivat lumeen metsät, järvet, ihmisasunnotkin, kaikki kohmettuneena raskaaseen kuuraan.

Tämän illan ja yön jälkeen kasvoi Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan kodissa kaksi lasta, saaden osakseen saman hoidon ja rakkauden. Tämän illan ja yön jälkeen Tumma Falcke myöskin joutui orjaksi ompelukoneen ääreen. Se puhdas sointu, joka hetkisen oli vilvoittanut äitejä ja lapsia tuona yönä, vaikeni arjen poljentaan. Elämän epäsoinnut ottivat jälleen haltuunsa sydämet.

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee konetta. Jos hän lakkaa polkemasta, niin loppuu heiltä kaikilta leipä. Ihmisiä tulee ja menee, käytetään pitkiä hameita ja käytetään lyhyitä hameita, muodit saapuvat matkallaan maan ympäri myöhään tänne ja voittavat hartaita seuraajia. Rouva Falckesta kehittyy se mitä sanotaan »hyväksi ompelijaksi». Hänelle uskotaan turvallisesti sekä hää- että hautajaispukujen valmistaminen. Hän on ystävällinen ja kohtelias, mutta hän ei milloinkaan kysy eikä kerro, hän vastaa vain siihen mikä on välttämätöntä. Jos tahtoo tietoa hänen persoonallisista asioistaan, niin täytyy kysyä äidiltä. Äiti on jonkin verran avomielisempi. Hän hoitaa lapsia, kalpeaa, hentoa pientä Penttiä, rouva Falcken omaa poikaa, ja sitä rotevaa, punaposkista pikku Mattia, jonka he ovat ottaneet hoitoonsa ja joka uskoo olevansa Pentin veli. Rouva Lehtinen auttaa tytärtään myöskin ompelemisessa, mikäli ehtii ja näkee. Mutta rouva Falckella voisi olla moninverroin suurempi liike, jos hän ottaisi työhön tyttöjä. Hän ei tahdo. Ja niin käännytetään ajan puutteessa moni kangas pois Isosta-Hiedasta. Silti mahtaa rouva Falcke ansaita hyvin. Tuskin hän sieltä ulkomailta mitään saa. Lääkärintutkinnon kuuluu suorittaneen se herra ja sinne jäävän. Lyhyeksi tuli se onni, eipä ihme, että nuori rouva aina on niin vakavan näköinen. Vielähän ne santarmit yhä pitävät häntä silmällä ja helppohan häntä on vartioida, eihän hän minnekään liiku. Kaikki kirjeetkin, mitä hän saa, kuuluvat olevan avatut. Mitenkäs hän sitten saa tietoja mieheltään? Ja mitenkäs hän hänelle lähettää tietoja?

Vanhempi tytär, Sorja, hän on toista maata, iloinen, ylpeä ihminen. Teatteriseurueeseen hän on kuulunut ja kiertänyt sen mukana pitkin kaupunkeja. Sulhasista ei kuulu olevan puutetta ja puhutaan sellaistakin, että hänellä olisi ollut lapsi, mutta eihän niitä tiedä, ihmiset puhuvat niin paljon.

Tumma istuu ja polkee konetta. Talvi sataa lumiaan yli pihamaan, joka muodostaa hänen maailmansa, kevät sulattaa turpeen ikkunan alla, suvi puettaa kukkiin pensaan, jonka oksat keinuvat sisään avatuista ikkunoista, tervehtien kalpeaa naista ompelukoneen ääressä. Syyskuutamossa seisovat tummuneet lehdet odotellen hallaa. Niin menevät vuodenajat. Ja niin menevät vuodet. Lapset kasvavat. Toinen on sairaalloinen ja miettivä, toinen reipas ja terve. Erottamattomat ystävät he ovat, Pentti ja Matti, ikäänkuin olisivat kaksoset.

Kun he ovat joutuneet kansakouluun, tapahtuu eräänä iltana, että he kuohuissaan tulevat kotiin ja menevät ei mummon, vaan äidin luo.

Äiti, he sanovat koulussa, ettei Matin äiti ole kuollut, puhuu Pentti ja hänen lempeät siniset silmänsä näyttävät mustilta kynttilän valossa, joka palaa äidin edessä ompelukoneen pöydällä.

Äiti lakkaa neulomasta ja kohtaa rauhallisena molempien poikain kiihtyneet kasvot. Hän miettii, mitä vastaisi. Sääli hänen käy lapsia. Kun voisikin valehdella.

He sanovat, että Matin isä on Amerikassa ja Laineen isä on hänet tuntenutkin ja hän tulee vielä kysymään poikaansa. Eihän se ole totta, äiti? Niin, ja Laine sanoi, että Matin äiti on huono ihminen ja sinun sisaresi. Eihän sinun sisaresi ole huono ihminen? Mikset sinä vastaa mitään, äiti.

Miksei sitä ole minulle sanottu? huutaa Matti. Miksei sitä ole sanottu?

He seisovat molemmat ja tuijottavat äitiin ikäänkuin äiti vartioisi elämän kammottavaa salaisuutta, joka heidän on sekä oikeus että pakko saada haltuunsa. Heidän puhtailla kasvoillaan palaa puna, jonka syytä he eivät tunne, mutta joka panee heidän suonissaan oudosti kohisemaan. Äiti puhuu tyynenä hiljaisuuteen.

Mitä te nyt pojat, niin siitä. Onhan Matti sen aina tietänyt, että me olemme hänet ottaneet pojaksemme. Ja omanammehan olemme sinua pitäneet…

Mutta onko se totta, mitä Laine sanoi?

On kyllä.

Miksi mummo sitten on sanonut, että minun isäni ja äitini ovat kuolleet?

Me aioimme sen kertoa sitten kun olisit tullut vähän suuremmaksi.

Minä olen tarpeeksi suuri!

Mutta jos se… se… mies tulee Amerikasta, niin me emme Mattia anna!

Emme annakaan. Sitä ei tarvitse uskoa. Olkaa aivan rauhalliset, pojat.

Tumma Falcken tekisi mieli sulkea lapset syliinsä. Mutta kaikki hellyydenosoitukset ovat jääneet heidän kesken tuntemattomiksi — häneltä on puuttunut aikaa siihenkin. Ja niin lähtevät pojat hänen luotaan ja hän tietää, että heidän elämäänsä on pudonnut ensimmäinen katkera pisara siitä maljasta, mikä on varattu kutakin ihmistä varten tässä maailmassa. Jokaiselle se on varattu, mutta toiselle runsaampana, toiselle niukempana. Tumma Falcke polkee jälleen ompelukonetta.

Ne kirjeet, jotka hän saa postin tietä ja sensuurin avaamina, ovat Sorjalta. Ne tulevat kuukausien väliajan jälkeen. Niissä sanotaan: »Rakas Tumma! Kuinka te siellä kotona voitte. Minä voin hyvin, muuta kuin että olen joutunut käymään lääkärillä hampaitteni takia, joita on särkenyt. Kuinka äiti voi ja pikkuväki? Minä olen joutunut muuttamaan asunnostani, kun siellä oli niin rauhatonta. Kun lupasivat, ettei oteta samaan huoneeseen muita asukkaita kuin minut. Ja olisi sitä siinäkin ollut, kun yhdessä asui isä ja äiti ja kaksi lasta. Mutta sitten otettiin vielä kolme miestä niin että meitä oli kahdeksan henkeä. Ja ne miehet jumputtelivat niin ettei saanut yön rauhaa. Ette te siellä aavista miten vaikeaa täällä on saada asuntoa. Se rouva oli hotellissa keittäjänä ja oli paljon poissa, niin että olisi ollut tilaisuus harjoitella. Ja siellä oli soittokonekin ja maksu verraten halpa. Nyt minun täytyy käydä harjoittelemassa erään yhdistyksen salissa ja se on niin kylmä, että istun koko ajan päällystakki yllä ja kalossit jalassa. Jos sinä lähettäisit minulle sata markkaa, että saan hammastohtorin maksetuksi, niin minä lähetän sitten sinulle, kun saan. Minulla on toiveita saada paljon rahaa ja kaikin puolin avustusta eräältä taiteen harrastajalta, joka on kuullut ääneni ja joka sanoo, että minä olen nero. Ei sitten muuta kuin hyvästi ja paljon terveisiä. Olet herttainen, jos lähetät rahat ensi tilassa Sorjalle.» Tai: »Rakas Tumma! Ei ole taas tullut kirjoitettua, kun aika on mennyt sellaisessa touhussa. Toivon että te kaikki voitte hyvin. Minulle kuuluu nyt sellaista, että pyytäisin sinulta viittäsataa markkaa, kun on ollut niin paljon menoja. Se rikas herra olikin aika konstikas, niin että minä suutuin ja sanoin etten huoli häneltä penniäkään. Jos sinä tietäisit, kummoinen hän oli, niin sanoisit, että tein oikein. En minä nyt ehdi tulla kotiin ennenkuin syyskesästä. Meitä lähtee seitsemän henkeä turneelle, neljä herraa ja kolme naista. Esitämme hyvin hauskan operetin, joka varmasti tuottaa rahaa. Mutta voit ymmärtää, että harjoittelemisessa on ollut työtä ja touhua. Ja sitten on täytynyt ostaa kaikenlaista. Toivon voivani lähettää sinulle parin viikon perästä kaikki entisetkin. Terveisiä kaikille. Tulisessa kiireessä Sorja.» Tai: »Tumma hyvä! Olen väsynyt ja sairas. Turneen jälkeen olen kaiken aikaa käynyt lääkärillä. Tulen kotiin lepäämään, jos lähetät matkarahat. Amerikasta on kyllä eräs kirjoittanut, mutta en minä sinne mene. Hän uhkaa tulla minua hakemaan. Mutta en mene sittenkään. Ikävöin työtäni, ihanaa työtäni, mutta en voi päästä siihen kiinni ennenkuin paranen. Monet terveiset teille kaikille. Kiireessä S.» Tai: »Rakas Tumma, kiitos vaan kaikista kirjeistä ja lähetyksistä. Kyllä kaikki on tullut perille, vaikken ole ehtinyt kirjoittaa. Paras oli, etten lähtenyt tulemaan kotiin, kun sattui niin kovia pakkasia ja ääneni on vähän arka. Nyt saatte kuulla suuria uutisia. Olen kihloissa ja häät vietetään parin viikon päästä. Hän on kunnanlääkäri ja me tulemme asumaan kaukana maalla. En edes tiedä montako kilometriä asemalta on. Hänen nimensä on Eemil Salatto. Olen kertonut hänelle kaikki ja hän antaa kaikki anteeksi, mutta pikkumiehestä ei hän tahdo mitään tietää, niin että siksi me emme edes tule siellä käymään eikä niistä vanhoista asioista saa koskaan mainita. En ole ennen puhunutkaan, että opistosta olen aikapäivät jo ollut poissa. Yksityisopetus olikin paljon parempaa saada. Mutta nyt ne kaikki jäävät, kun tulen tohtorinnaksi. Eemil ostaa hyvän kotimaisen pianiinon, hän pitää musiikista ja jumaloi minua ja toivoo, että laulan hänelle aamusta iltaan. Ja nyt kai minä sinulta, Tumma, pyydän pientä lainaa viimeisen kerran. Pyydän tällä kertaa kokonaista tuhat markkaa, mutta se ei ole paljon, kun ajattelee että minun sillä pitää ostaa myötäjäiseni. Enhän ole kotoa saanut mitään. Lähetän varmasti kaikki entiset ja tämän lainan. Eemil on varakas ja täyttää kaikessa tahtoni. Tervetuloa vain häihin. Vietämme ne luultavasti hotellissa. Ilmoitan myöhemmin, missä. Sydämellisin terveisin ja odottaen pikaista vastaustasi S.» Seuraava kirje kuului: »Tumma hyvä! Olen onneton, tukahdun täällä. Täällä on niin ahdasta, etten voi elää. En enää viitsi laulaakaan. Täällä ei puhuta muusta kuin ruuasta ja juomasta. Ja rahojen ansaitsemisesta. Olihan meilläkin kotona vieraita ja joskus oli vaikeaa tietää mitä heidän kanssaan puhuisi. Mutta täällä kun vakituisesti kokoonnutaan syömään ja juomaan ja siinä ohessa puhutaan rikastumisesta. Tälle seuralle en voisi laulaa, vaikka minut tapettaisiin. Herrat lyövät korttia toisessa huoneessa ja minä istun naisten kanssa, jotka seulovat toistenkin pitäjien asiat. Täällä on hyvin kauniit kirkonkellot, itken, kun kuulen ne. Tunnen etten enää kauan jaksa. Kun ajattelenkin niitä aikoja, jolloin harjoittelin »Katajan» kylmässä salissa, jossa vieraat miehet paperossit hampaissa joka hetki minua häiritsivät, niin olivat ne onnellisia aikoja. Minä olin köyhä ja vapaa ja tein mitä tahdoin. Mutta täällä elän lihavuudessa ja häpeässä ja menen hukkaan. Nyt vasta alan ymmärtää mitä kaipaus on. Sinä olet sentään onnellinen, joka teet sitä työtä mitä osaat ja mistä pidät. Mutta koeta ajatella, ettet koskaan saisi tehdä sitä ainoaa mitä osaisit, ettei ole yhtään ainoaa ihmistä, joka näkee samalla tavalla kuin sinä, joka kuulee samalla tavalla ja joka ymmärtää. Kotona ennen kaikki meidän ympärillämme lauloi. Täällä ei kukaan laula eikä mikään laula. Muistatko, kun me olimme pienet ja seisoimme katsellen tomun tanssia auringossa. Me tanssimme myöskin ja koetimme ottaa kiinni tomua. Isä nauroi ja meni heti ja soitti tomun polskan. Osaan sen vielä, vaikken sitä laula sentähden että rupean itkemään. Kaikki, mitä isä näki, tuli säveliksi — vasta nyt sen ymmärrän. Kuinka hän onkin mahtanut kärsiä kaipauksessaan ja yksinäisyydessään! Mistä hän oli saanut sävelet? Isoisältä. Mutta mistä isoisä? Kuinka monen sukupolven kaipaus mahtaakaan polttaa minun rinnassani. Ja se kaikki menee hukkaan, jollei minua varten löydy lujaa auttavaa kättä. Minä olen sellainen villi varsa, minua täytyisi pidellä lujalla kädellä ja samalla ymmärtää ja kohdella hellyydellä. Minä tulen nääntymään tyydyttämättömään kaipaukseeni ja sukupolvien kaipaus minun mukanani. Eikä kukaan tule siitä tietämään, ei kukaan tule minua kaipaamaan, jälkeeni ei jää edes tomun marssia. Eikö se ole kauheaa, ettei minun kaipauksestani mitään saa syntyä? Minun rakas isäni, jos hän eläisi niin tietäisin mihin menisin! Nyt minut valtaa hirvittävä raivo, jokin hävityksen henki. Tahtoisin pistää tulen nurkan alle joskus, kun pitäjän hienosto on meillä ja sekä herrat että naiset ovat kaikessa muussa humalassa paitsi hengen. Tumma siskoni, sano minulle eikö ole ketään, joka auttaisi minua. Pitääkö minun sävelteni kuolla? Pitääkö henkeni hukkua? Eikö ole mitään apua? Olen vasta viidenkolmatta vanha. Olen kärsinyt, olen kokenut, tunnen tuhat kertaa syvemmin kuin ennen. Eikö ole mitään pelastusta? Pitääkö minun polttaa ja hävittää? Sen vain tiedän, että jollei Jumala riennä avukseni, niin käännyn perkeleen puoleen. Olen varma, etten häntä turhaan pyydä avukseni. Ja silloin… silloin — voi minua ja teitä kaikkia! Onneton sisaresi S.»

Tämän kirjeen jälkeen tuli seuraava:

»Oma, oma Tumma! Kirjeesi tuli luokseni kuin kaunis laulu. Ajattele, etten ollut muistanut Mattia, joka on jo suuri poika. En muistanut, että minulla on lapsi. Saatatko käsittää sellaista. Ensi kerran elämässä iloitsin hänestä. Ehkäpä hänen on suotu tehdä jotakin elämästään. Hänkö se olisi, joka kerran äänellään täyttäisi kirkon ja jonka olisi suotu kantaa ihmisten kaipaus Jumalan kasvojen eteen? Isähän aina puhui siitä, niinkuin muistat, että hänestä toivottiin pappia. Jos minun poikani jaksaisikin ponnistaa niin kauas. Iloitsen jo siitä, että hän haluaa sitä. Sinä oma sisko, olet pannut koko elämäsi alttiiksi molempien poikien puolesta. Kun jaksaisit, sinäkin, siihen asti. Minä olen niin kehno, etten voi auttaa sinua millään. Velkojani en koskaan voi maksaa ja kun minun pahojen töitteni mitta kerran tulee olemaan täysi, kaatuu se päälleni ja hukuttaa minut. Joka tapauksessa minulla on lapsi ja minä panen toivoni siihen, että hän, sinun ja äidin kasvatuspoika, jaksaa koota itsensä. Sinä sanot, että aiot kertoa hänelle kaikki jahka hän on päässyt ehtoolliselle ja siten tullut tavallaan täysi-ikäiseksi. Itse tiedät parhaiten, mitä teet. Olisin tietysti kiitollinen, jos luokseni ennättäisi lapseni hyvä ajatus tänne helvettiini. Matkarahat, jotka minulle lähetit kotimatkaa varten, säilytän tarkasti. Niillä voi tohtorinna lähteä karkuun, jos hän kerran saa sen voiman. Monet sydämelliset terveiset äidille ja pojille ja lapselleni. S.»

Nämä kirjeet pitivät taloa alituisessa jännityksessä. Niitä tuli harvoin, kuukausien, joskus vuosien vähäjoilla. Niiden sisällön sai äiti tietää. Hän se myöskin vei postiin ne rahakirjeet, jotka Tumma sisarelleen lähetti. Hän häpesi kun asetti kirjeen postinhoitajan eteen, vaikka tämä oli vieras ihminen eikä voinut tietää Sorjasta mitään. Naapurien ja kylänmiesten kysymyksiin kävi yhä vaikeammaksi vastata. Silloin äiti pitkästä aikaa saattoi nostaa päätään, kun hän sai kertoa, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin rikkaan tohtorin kanssa. Mutta hyvin pian alkoi äidistä tuntua, ettei Sorja kauan pysy tohtorin luona, ja niin hän jälleen kävi harvasanaiseksi, kun tuli tyttärestä puhe. Miksei hän tule kotiin käymään? Niin, kas hänellä on siellä niin paljon touhua, aina vieraita ja humua ja menoa. Hän toivoo äitiä ja sisarta sinne, mutta kas Tummallahan on täällä niin paljon työtä.

* * * * *

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Häntä väsyttää. Hän vanhenee. Hartioihin koskee ja polvet ovat kankeat, kun yrittää nousta. Silmätkin alkavat väsyä. Vaaleat kankaat menevät vielä, mutta mustaa näkee ommella vain päivänvalon aikana. Kun joskus sulkee silmät lepuuttaakseen niitä, kokoontuu niiden pohjalle outoja kuumia värejä, jommoisia ei koskaan näe tervein silmin. Tumma ei ajattele loppuun sitä ajatusta, joka nousee jossakin kaukana hänen mielessään. Hän ajattelee: täytyy saada lasit, mitenkähän ne saisi. Sitten hän alkaa laskea, mitä hänellä nyt on säästöpankissa ja miten paljon hän lähitulevina aikoina voi sinne viedä ja miten paljon vihdoin tarvitaan, ennenkuin poikain koulunkäynti on turvattu. Olipa onni, että tuli tänne yhteiskoulu. Jos olisi pitänyt lähettää kaupunkiin mummo ja lapset, niin sitten olisi ollut pahempi. Kyllä nyt sentään suoriutuu. Onkohan sokeus perinnöllinen? Nyt hän tarvitsisi ystävää, joka sanoisi hänelle hyvän sanan. Hän on kovin yksin. Hän on valinnut vain sellaisia ystäviä kuin ruusupensas. Mutta hullutukset ruusupensaasta pitää heittää, laulut pitää heittää, kaikki lapsellisuudet pitää heittää, sillä niiden aika on ohi… Tumma ei enää ajattele mitään ja vain kyynel vierähtää hänen silmästään. Se ei saisi tapahtua, sillä siitä tulevat silmät sairaammiksi. Eräänä päivänä ei hän saa lankaa neulansilmään ja huomaa, ettei näe neulan silmää. Vihdoin hän vahingossa osaa oikeaan ja senjälkeen seisoo hän hetkisen mietteissään. Yhtäkkiä hän muistaa, että hänelle jäi Sorjan brovninki. Se on piilossa siellä missä hänen salaiset kirjeensä, ne jotka eivät tule postissa, vaan milloin laivan kapteenin, milloin junan lämmittäjän, milloin makuuvaunun siivoojattaren, tai jonkun sellaisen mukana. Näiden kirjeiden sisältöä ei äiti saa tietää. Mutta omituista kyllä, hän aina Tumman kasvoista arvaa, milloin kirje on tullut. Tumma ei osaa olla tyyni. Hän tietää itsekin, että hänen silmänsä välkkyvät ja huulet värisevät. Eikä auta, vaikka hän painaa luomet silmien päälle, tai pusertaa kiinni suunsa, sillä hänen koko olentonsa on silloin sellaisen onnen ja kaipauksen vallassa, että mieliala tulee ilmi milloin kalpeuden muodossa kasvoilla, milloin punana poskilla, milloin hän pudottaa käsistään mitä vain pitelee, milloin hän kuin tanssien käy yli permantojen. Vaikeinta on, ettei hän päivän aikaan uskalla vaarallisia kirjeitä lukea. Hän pistää ne povelleen piiloon ja kuuntelee paperinkahinaa ja sydämensä lyöntejä, kunnes ilta ja yksinäisyys ovat tulleet. Nämä kirjeet ovat tykkänään toisenlaisia kuin ne, jotka posti tuo. Näissä ei ole alkukirjoitusta eikä nimeä, ei osoitetta eikä päivämäärää, ne ovat lyhyitä ja niukkoja, usein on kirjoituskin tehty vieraaksi. Mutta sellaisella kootulla tarkkaavaisuudella ottaa Tumma Falcke vastaan joka sanan, että kun hän siinä yön yksinäisyydessä on lukenut kirjeen uudestaan ja uudestaan, niin on se kaikkien hänen aistimiensa välityksellä lähtemättömästi tullut hänen omaisuudekseen. Hän näkee silmissään lähtemättömästi tekstin, millä kohdalla sivua on mikin sana, ja hänen kuulonsa on antanut jokaiselle lauseelle sen äänen, millä kirjoittaja olisi sen hänelle lausunut, jos välimatka olisi sen sallinut. Niin saattaa Tumma Falcke konetta poikiessaan joka hetki kutsua silmiensä eteen kalliitten kirjeittensä tekstin, vieläpä kirjoittajan kasvot ja korviinsa hänen äänensä. Hän ei ole heitä unohtanut, vaimoaan ja lastaan. Hän on heistä huolissaan, hän ikävöi heitä. Mutta hänen täytyy olla siellä missä on. »Ole hiljaa, sydämeni», sanelee Tumma mielessään ja polkee kiivaasti konettaan eikä ajattele lopulta mitään. »Hiljaa, hiljaa, pois muistot, pois toivo, pois kaipaus.» Mutta ennenkuin hän tietääkään, kuvittelee hän taasen, että hän yhdessä pojan kanssa on lähdössä asemalle isää vastaan. Hän puettaa Pentin samettivaatteisiin ja valkoiseen kaulukseen. Isä on luvannut tulla, täytyyhän hänen tulla! Tuossa pihamaalla kohtasivat he kerran toisensa, silloin vuosia sitten. Kunhan ei hän, Tumma, vain olisi kovin muuttunut. Jos saisikin aikaa käydä enemmän ulkona. Hän on tullut kovin kalpeaksi ja ehkä silmätkin ovat kärsineet. Arne ennen sanoi, että ne olivat kauniit. Olisi kauheaa, jos ne olisivat tulleet rumemmiksi. »Hiljaa, hiljaa, sydämeni…»

Eräänä päivänä, kun hän on viemässä valmista työtä kauppalan toiseen päähän ja yrittää rautatiekiskojen yli, pidättää hänet ääni. Hän näkee tutun santarmin väsyneesti astuvan jälkeensä, sapelin kaiken aikaa kolahdellessa maahan tai saappaan varsia vasten. Hän katselee ympärilleen, asettaa rouva Falcken silmien eteen kirjeen ja kysyy, tunteeko hän käsialan.

Tunteeko hän tämän käsialan?

Kaikkien joukosta!

En, sanoo hän vaistomaisesti ja tuijottaa kauhusta jäykkänä kirjeeseen, jonka tahrainen asu todistaa sen kulkeneen monien käsien läpi.

Rouva, sanoo vanha venäläinen, en ilmianna teitä. Olemme juoneet yhdessä Matvej Ivanovitshin kanssa, olimme ystävät, kauniisti lauloi Matvej Ivanovitsh, toista sellaista ääntä ei ole. Ja Pietarissa oli käynyt. En ilmianna teitä, rouva, suojellut olen teitä. Kolme tällaista kirjettä on lähetetty minulle. Kirjoittakaa herralle, että on varovainen. Ei pidä tulla tänne — täältä lähetetään painettien keskellä Pietariin. Ette koskaan näe toisianne. Kirjoittakaa, rouva, sanokaa hänelle. En minä lähetä, yhdessä juotiin Matvej Ivanovitshin kanssa. Mutta minut lähettävät pois täältä. Pois lähettävät, olen ollut liian kauan, kaikki tunnen, kaikki tuntevat minut. Vieraita, uusia, nuoria lähettävät tänne. Kirjoittakaa, ettei tule. Mikä hätä hänellä siellä. Heitä on siellä paljon — ei kuulu minuun. Onko herra vaarassa? On vaarassa. Johan sanoin, rouva: unelmat ovat vaarallisia ja kaipaus on kaikkein pahinta. Minun lapseni jos rupeaa haluamaan kuuta alas taivaalta, niin hänen lapsenlapsensa sadan vuoden perästä jo ovat asettaneet sen torille ja leikkaavat juustoa sen kyljestä ja myyvät sitä kautta maapallon niin ettei enää lehmiä tarvita ja kaikki tästä juustosta rikastuvat. Ja teidän herra jos ikävöi vaarallisia asioita — en huoli edes ääneen sanoa mitä asioita — niin hänen lapsensa lapset sadan vuoden perästä jo tahtovat Suomelle omaa keisaria. Vot, sillä tavalla. Ei ole sitä kaipausta, joka ei täyttyisi — voi kulua tuhat vuotta, mutta se täyttyy. Kaipaus ei ole mitään muurisavea, jota aika syö — kaipaus on sitä pahinta voimaa, mistä kaikki luotiin. Sentähden sanon vieläkin, rouva, kirjoittakaa herralle, ettei tule. Ja poikia pitäkää silmällä. Niin, ne vasta vaarallisia ovatkin. Ne eivät enää ole mitään lapsia. Varsinkin se hiljainen, kalpea poika, se ajattelee. Ja se toinen toimii. Se on sellainen, ettei se mitään pelkää. Ei, en ilmianna, suojellut olen. Mutta kirjoittakaa herralle, että pysyy siellä.

Tämän jälkeen lakkasi Tumma Falcke toivomasta miestään kotiin. Hän ei edes uskaltanut häntä ajatella, jottei kaipauksellaan vaikuttaisi häneen. Ei ollut mitään mahdollisuutta nyt lähettää kirjeitä. Ja niin hän koko tahdollaan ja tarmollaan itsekseen toisteli: älä tule, älä tule. Mutta jokainen ihminen joka tienmutkasta astui taloa kohden, sai hänet säpsähtämään. Älä tule, älä Jumalan tähden tule! Pojat — katsotaanko siis heitäkin vaarallisiksi? Tarkoittiko vanha santarmi, että kasvatuksella olisi tukahdutettava turmiolliset idut heidän sieluissaan, vai mitä?

* * * * *

Tumma Falcke istuu ja polkee ompelukonetta. Ruusupensaan oksien takaa näkyvät ränstyvät työväenrakennukset ja aitat, joiden portaat ovat kallellaan. Pihamaalla kirmaa parikymmentä iloista lasta ja kauempana kuuluu junan jyrinä ja vihellys. Jossakin kaukana on lapsuus, pihamaa, jonka kukkaisrunsaus jo on siirtynyt sadun piiriin, kirkko ja kellotapuli, jotka kuvastuivat Paalajärveen, kaikki se on hyvin kaukana. Silmät näkevät tämän ihanuuden unettomina öinä, kun hetkeksi on päässyt keveään horrokseen. Ei ole ollut aikaa lähteä sinne, eikä tarmoakaan. Tumma Falckella on sellainen unelma, että poikain pitäisi saada käydä rippikoulu Paalajärvellä. Kirkkoveneessä tahtoo hän lähteä sinne juhannuksena ja silloin käydä ehtoollisella. Sitten on vuosia kun hän on notkistanut polvensa Herran pöydän edessä, mutta nyt hän tahtoisi tässä vanhassa toimituksessa tavata isänsä ja lapsensa. Notkon kirkolle on täältä kyllä lyhyempi matka. Mutta ehkä hän saa aikaan, että poikain toveritkin lähtevät Paalajärvelle. Täällä kauppalassa, täällä ei ole kirkkoa, ei tornia eikä kirkonkelloa. Täällä laulavat juna ja tehtaanpillit. Ne laulavat lasten kehtoon ja kasvattavat lapset. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta nousi vuorille kuullakseen kirkonkellon, kunnes löysi soiton omasta rinnastaan. Hän olikin kukkivan Laarin tytär ja Paalajärven kirkonkello oli laulanut hänelle. Mutta nämä lapset täällä — heidän silmänsä eivät näe tornia, eivätkä heidän korvansa kuule kelloa! Niin lähtevät he elämään.

Hänen omat lapsensa, hekään eivät ole nähneet kellotapulia eivätkä kuulleet soittoa, eivät edes laulua he ole kuulleet. Ehkäpä heistä tuleekin tyynempää sukukuntaa. Tyynempää ja köyhempää. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee, on hänellä paha omatunto. Kun voisi omasta rinnastaan löytää kellonsoiton. Mutta hänen rinnassaan elää vain kaipaus. Kaikki mikä ei saanut laulaa eikä puhjeta kukkaan, kaikki nyyhkii siellä kuin paasien alla. Koska saa tämä kaipaus päästä ilmoille ja luoda? Pentti Falckenko on suotu äänellään täyttää kirkko, vai joku lapsenlapsiko sen tekee tuhannen vuoden jälkeen? Iäisyyden aikamäärässä ovat vuodet vain pisara meressä.

* * * * *

Harvinainen sattuma tuli avuksi Tumma Falckelle. Ilman sitä hän tuskin olisi jaksanut kaivata itselleen kokoon matkaa kirkkoveneessä Paalajärvelle. Sillä kirkkoveneitä ei enää ole käytetty vuosikymmeniin, nykypolvi ei ole niitä edes nähnyt. Kolme laivaa välittää liikennettä ennen niin hiljaisella Paalajärvellä ja vanhalla »Naurulla» on silläkin vielä työtä: sitä käytetään tavarankuljetukseen. Joka tapauksessa kysytään nyt yhtäkkiä ihmeen vuoksi jälleen kirkkovenettä. Tehtaalla on vieraita ulkomailta ja nämä ovat jostakin kirjastaan lukeneet kaksikymmenhankaisista, jotka Suomessa pyhäaamuin kuljettavat väkeä kaukaisilta saloilta ja vesien takaa kirkolle. Ulkomaalaiset ovat valmiit maksamaan, jos niin tarvitaan. Ja kaukaisimmilta saarilta todella vielä löydetään kirkkovene, joskaan ei lähimainkaan kaksikymmenhankainen, ja tämä saadaan siihen kuntoon, että kyläkunta sillä voi lähteä kirkolle viettämään Johannes Kastajan päivää. Ulkomaalaiset kaukoputkineen, matkakirjoineen ja outoine pukimineen odottavat varhain aamulla iloisessa jännityksessä rannassa, koettaen sanakirjan avulla keskustella niitten suomalaisten kanssa, joista näyttää tulevan heidän kanssamatkustajiaan. Heitä on kaksi naista, vanha ja nuorempi, sekä kaksi poikaa. Kaikki ovat juhlallisissa mustissa pukimissa, huolimatta kesälämpimästä, ja naiset pitelevät varovasti käsissään kukkaseppeleitä ja virsikirjaa, joka kummallakin on kiedottuna valkeaan liinaan. Laivasilta on eilisillasta koristettu koivuilla — täällä leikittiin eilen kokkoa polttaessa ja koivut ovat jo hiukan lakastuneet. Koko rantatöyräs on täynnä asumuksia, joiden ovenpielissä juhannuskoivut tuoksuen lakastuvat. Mutta siinä missä muhkea viertotie sillalta lähtee kauppalaa kohden, siinä on puistikon keskellä pronssinen rintakuva ja ulkomaalaiset kiertävät jalustaa ja ihmettelevät itsekseen, kuka mahtaa olla mies, jota Ison-Hiedan yhteiskunta näin on kunnioittanut.

Se on Kaapo Iso-Hieta, vastaa vieraitten suureksi hämmästykseksi isompi poikasista heidän kielellään. Ensimmäinen mies, joka rakensi tänne talon. Täällä oli silloin vain metsää.

Vai niin, innostuvat ulkomaalaiset ja tutkivat entistä tarkkaavammin merkkimiehen piirteitä. Onko siitä kauankin?

Pojat eivät sitä tiedä, vaan menevät kysymään mummolta.

Seitsemättäkymmentä vuotta, sanoo mummo, ja lisää samassa: hän oli oikein ahne ja itsekäs mies eikä ensinkään ansainnut tällaista kunnianosoitusta. Eikä hän ollut tuon näköinenkään, ei sinnepäinkään.

Ulkomaalaiset eivät ymmärrä, mitä vanhus sanoo, vaan tutkivat yhä kuvaa, lausuen, että miehellä on itse asiassa varsin tarmokkaat ja huomattavat kasvonpiirteet. Oikea suomalaisen miehen perikuva. Ja tuli aivan yksin tänne metsään? Niin, ne ovat kummallisia miehiä nuo uranaukaisijat, jotka heidän kaipauksensa ajaa yksinäisyyteen. Ilman heitä ei olisi kaupunkeja eikä kyliä. Joku herroista ottaa esiin taskukirjansa ja piirtää sinne nimen, joka kultakirjaimin on kirjoitettuna jalustaan kuvan alle. Vanha vaimo puistelee päätään, pyyhkien hikeä otsaltaan. He ovat jalan kävelleet kauppalasta ja, peläten myöhästyvänsä, kiirehtivät. He ovat muistelleet sitä syksyistä aamua, jolloin he ensi kerran yhdessä tulivat tänne — he eivät koskaan kulje tästä sitä muistamatta. Ei mitään täällä silloin ollut. Aamu on nyt vilpoinen ja kasteen hopeinen härmä peittää nurmet ja puistikot. Linnunlaulun täyttämä ilma väreilee ylös sineä kohden ikäänkuin leivoset liikuttelisivat sitä, noustessaan korkeuteen.

Iloinen huudahdus pääsee ulkomaalaisilta, kun kirkkovene salmesta soluu lahdelle, kerraten vedessä aironvarret ja siellä täällä jonkin valkoisen liinan tai paidanhihan. Äsken niin hiljainen järvi on tästä veneestä saanut elävöittävän henkensä. Tukki-pappa näkee siitä pylväänsä päästä viimeisen kirkkoveneen lähtevän solumaan Paalajärven kirkkoa kohden. Ulkomaalaiset saavat hyvät paikat perässä — heidän jalkainsa alle asetetaan lauta, sillä vene vuotaa — ja kaikki muutkin, jotka ovat tulleet heidän mukanaan, joutuvat siihen lähelle. Pienikokoisin herra, jonka sanotaan olevan heistä arvokkaimman ja suurimman, mikä ministeri lieneekään, kysyy jotakin Pentiltä ja Pentti tulkitsee, että hän kysyy, eikö ole tapana laulaa. Niin, mikseikäs, jos vain olisi laulajia. Ovathan nuo Ison-Hiedan nuoret herrat! Kehoitus käy nyt miehestä mieheen ja joku hyräileekin jo alkua, mutta laulusta ei kuitenkaan tule mitään ja niin kyntää vene voimakkain sysäyksin vettä ilman että kuuluu muuta kuin airojen loiske ja hankojen kitinä. Tämä onkin juhlallisempaa tämä hiljaisuus, johon kaukaiset sinertävät vaarat, ohi liukuvat saaret ja jokainen yksityinen puukin yhtyvät kuin yhteiseen hartaudenpitoon. Vihdoin kyselevät vieraat taas jotakin ja Pentti tulkitsee heidän tahtovan tietää, miksei aina kuljeta tällaisella veneellä vaan ikävillä höyrylaivoilla. Silloin hellittää lähin soutajista airostaan, pyyhkii otsaltaan hikeä ja selittää nauraen, että kun tämän matkan soutaa sieltä kaukaisilta saarilta, niin nukkuu kirkonpenkkiin eikä herää vaikka pappi miten huutaisi. Tämän ymmärtävät ulkomaalaiset ja nauravat makeasti, ja asia tulee vielä selvemmäksi ja saa vielä suuremman kantavuuden, kun Matti selittää, että ennen oli erikoinen unilukkari, joka herätteli ihmisiä, kun he pitkät matkat tultuaan nukkuivat penkkiin. Ja penkit tehtiinkin sitä varten niin kapeat ja epämukavat kuin suinkin, etteivät houkuttelisi vaipumaan uneen. Ulkomaalaiset nyökkäävät toisilleen päätä ja jäävät ajattelemaan tätä harvaan asuttua tuhatjärvien maata, joka vuosisadasta vuosisataan on taistellut kulttuurin puolesta täällä lumirajan äärellä. Ja taasen vaivutaan hiljaisuuteen ja unohdutaan katselemaan pisimmän suvisen päivän sineä ja vehreyttä täältä taivaan ja maan väliltä. Luodolta huutavat lokit, siivet välähtelevät, jokin lintu asettuu lentämään juuri veneen yläpuolella ja liitelee siinä kauan, siipiä liikuttamatta.

Tumma Falcke ja hänen äitinsä viettävät siinä suurta pyhää niinkuin tekevät ihmiset, jotka harvoin pääsevät irtaantumaan töitten ja velvollisuuksien valjaista. He lepäävät, unen ja valveillaolon vaiheilla, eläen muistoissa yhtä paljon kuin todellisuudessa. Silloin tällöin avaavat he virsikirjansa ikäänkuin etsiäkseen jotakin virttä, mutta heille avautuu aina sama kohta: se missä on eräs sanomalehdestä irtileikattu kuolinilmoitus. He osaavat sen ulkoa. Siinä on musta risti kanttori Matti Erland Lehtisen nimen yläpuolella ja alasyrjässä Aliina Lehtinen. Tämä on molemmille naisille juhlallinen paperi senkin vuoksi, että Matti ja Aliina Lehtisen nimet siinä ainoan kerran esiintyvät painettuina.

Tumma Falcke katsahtaa silloin tällöin poikiin, jotka istuvat vieraitten herrojen vieressä, kohteliaasti vastaten heidän kysymyksiinsä ja selitellen heille asioita tarpeen mukaan. Kauniita poikia ovat — Jumalalle kiitos! Oikeastaan olisi äiti suonut, että he olisivat saaneet olla yksikseen tällaisena tärkeänä aamuna ja koota ajatuksensa ennen ensi ehtoolliskäyntiä. Mutta toiselta puolen ei hän saata olla iloitsematta siitä, että he tuossa puhuvat korkeitten ulkomaalaisten kanssa heidän kielellään. Jumalan kiitos, että olen jaksanut, ajattelee äiti. He ovat saaneet pohjasivistyksen ja heidän pitää saada sitä enemmän. Minun täytyy jaksaa siihen asti kun ovat ylioppilaita. Ja minä jaksankin. Tällaisen matkan jälkeen taas jaksan. Kunhan me vain kaikki nyt saisimme sen oikean mielen ja kaipauksen.

Ulkomaalaiset herrat ovat nähtävästi kysyneet pojilta miksi he aikovat, kun tulevat suuriksi. Pojat punastuvat hiukan, katsovat toisiinsa ja Pentti selittää, että tuo Matti aikoo papiksi. Silloin sanoo taas Matti, että Pentti aikoo arkkitehdiksi.

Hän aikoo rakentaa vain kirkkoja, sanoo Matti ja hymyilee.

Vieraat ihmettelevät huvitettuina. Minkätähden vain kirkkoja?

Sentähden… sentähden… että… jokaisen ihmisen pitäisi asua niin lähellä kirkkoa, että hän voi nähdä sen tornin ja kuulla kelloa. Mutta meillä on pitkiä peninkulmia aivan ilman torneja ja kelloja…

Vieraat sanovat, että se on kaunista. Ja nyt se ministeri, vai mikä hän lienee, alkaa kuvata oikein kauniita vanhoja kirkkoja. Hän näyttelee käsillään, miten holvit nousevat ja niin korkealle hänen täytyy näyttää, että hän aivan on menossa kumoon, tähystellessään ylös sineen. Ja eikös hän nyt muistakin, että hänen taskussaan on jokin kuva. Aivan oikein, siellä on alankomaalainen doomi, ja Pentti saa kuvan. Molemmat pojat istuvat sitten, päät yhdessä, huulet lujasti koossa ja tutkivat kuvaa.

Sellaisen jos voisi rakentaa, sanoo toinen.

Sellaisessa jos saisi saarnata, sanoo toinen.

Tumma Falcke on kuullut sanat. Hän on myöskin saanut selvän äskeisestä keskustelusta. Kyyneleet liikkuvat jossain syvällä rinnassa, ilon kyyneleet. Mutta hän ei toki päästä niitä ylös, ei edes katsahdakaan sinne, missä pojat istuvat. Niin kuluu matka. Aurinko nousee yhä korkeammalle ja valaistukset rannoilla käyvät iloisemmiksi. Soutajia muutetaan, he ovat ensin vähän tottumattomat, kunnes pääsevät tahtiin ja sitten kynnetään vettä uudella vauhdilla. Ettei saisi laiva kiinni.

Yhtäkkiä huomaa Tumma Falcke, että molempien poikain posket alkavat palaa ja ilme jännittyy outoon odotukseen. Nyt ei hän saa selvää siitä mitä he puhuvat. Hänen tekisi jo mieli kysyä, sillä poikain kasvoista hän näkee, että he ovat saaneet kuulla jotakin hyvin tärkeää. He kysyvät ja kysyvät, ja ulkomaalaiset heilauttavat kättään ja näyttävät viisailta ja profeetallisilta. Kun Tumma suurin, kysyvin silmin katsoo heihin, nyökäyttävät he hänellekin päätään ja viittovat pojille, että he tulkitsisivat hänelle, mistä on ollut puhe. Silloin Matti tulee hänen viereensä ja puhuu hänelle korvaan, että he tuntevat useita valtiollisia maanpakolaisia ja myöskin suomalaisia. He vievät mielellään kirjeen, jos vain saavat osotteen. Olisivatko nähneet tohtori Falckea — sitä eivät muista. Mutta he vievät mielellään kirjeen. Kyllä paljon voi muuttua, sanovat he. Kyllä nämä pakolaiset voivat palata, kun olosuhteet vain muuttuvat. Ja se, mikä kaikki muuttaa, se on sota. Ja sota on välttämätön. Mahdoton välttää nimittäin.

Kun Tumma Falcke tämän kuulee, toistelee hän, ikäänkuin ei uskoisi korviaan, sanoja: suomalaisiakin? Ettäkö vievät kirjeen? Että voivat palata? Jos tulee sota? Että siis tulee sota? Kaikkien maailmanvaltojen välillä? Sota?

Kaikki nämä asiat, lausuttuina juhannusaamuna kirkkoveneessä keskellä sinistä Paalajärveä, matkalla rippikirkkoon, tekevät Tumma Falckeen järkyttävän vaikutuksen. Hän tuntee yhtähaavaa kaivattunsa läheisyyden niin selvästi, että silmiensä pohjalla näkee hänen piirteensä, tuntee vaaran, joka häntä uhkaa siksi, että hän on täällä, vaikkapa vain hänen ajatuksissaan, ja tuntee tulevan sodan tuhon sekä tämän tuhon takana jotain valoisaa ja vapauttavaa. Hän on, saadakseen ajatuksilleen jotakin kiinnekohtaa, avannut virsikirjan ja tuijottaa isänsä kuolinilmoitukseen. Mutta niin suunniltaan hän on, että kun yksi vieraista ojentaa hänelle paperiarkin ja kynän, niin ei hän tiedä, mitä niillä tekisi. Ja kun hän vihdoin käsittää, minkätähden he ovat nähneet vaivan ja matkalaukustaan ottaneet esiin kynän ja paperin, niin ei hän tiedä mitä kirjoittaisi. Hän punnitsee joka sanaa: ei mitään turhaa sovi kirjoittaa tällaisena kohtalokkaana hetkenä. Ja niin hän odottaa ja odottaa katsellen hyökyä, joka käy venettä pitkin, sen ponnistaessa eteenpäin. Pienen, pienen osan siitä, mitä hän tuntee, hän saa sanoa. Hyöky kohisee ja pärskyy, hänen mielessäänkin käy hyöky korkeana, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanoisi. Tuossa lähestyy saari, jonka rantahiekalla hän joskus lapsena on keittänyt kahvia heidän ollessaan huviretkellä isän kanssa. Tuossa on sama koivu, jonka juurella istuttiin, tuossa samat kivet, joiden lomiin tehtiin tuli. Pian käännytään salmea kohden ja sitten tulee niemen takaa näkyviin Paalajärven kirkko tornineen. Noilla kivillä huusivat lokit silloin, kun hän äidin kanssa ensi kertaa lähti Isoon-Hietaan. Ne huutavat nytkin — huutanevatko täällä aina. Hyöky kiihtyy äkkiä ja heittää pärskettään yli laidan. Soutajat ovat voimainsa takaa tarttuneet kiinni ja vetelevät kuin kilpasoudussa. Sitten he yhtäkkiä nostavat airot, ja saamallaan vauhdilla lipuu vene salmeen, jonka veden luulisi olevan aivan vihreää, mutta se johtuu vain rannoista, joiden puut näyttävät olevan kaatumaisillaan veteen. Salmesta tulee vastaan kukkivien pihlajien tuoksu aivan kuin hengähdys siitä maailmasta, jota kohti kuljetaan: Paalajärven kirkonkylästä. Siinä se nyt on kaltaallaan paanukattoinen kirkko tapuleineen. Naakat lentelevät sen ympärillä, ja kauempana kohoilee kylä kukkivien puutarhojensa keskellä. Kaikkien muiden puhellessa ja uudella innolla halkoessa airoilla vettä istuu vanha rouva Lehtinen rukoukseen vaipuneena ja hänen tyttärensä kirjoittaa virsikirjan kantta vastaan jotain siitä, että Arne on hänen ajatuksissaan yötä ja päivää ja että hän uskoo jälleennäkemisen hetkeen. Mutta hänen ei pidä tulla, sillä se on vaarallista. Kotona voivat kaikki hyvin ja toivottavat isälle samaa. He lähettävät kaipaavat terveisensä.

* * * * *

Vene kolahtaa rantaan. Sen melun aikana, mikä syntyy, kun tuhdot ja airot läiskähdellen siirtyvät, ihmisten kiirehtiessä niiden ylitse maihin, helähtää ilmaan kevyt iloinen kellon läppäys ja pian senjälkeen soivat molemmat kellot. Koko sininen ilma täyttyy tästä soitosta.

Vasta nyt kääntyy näkyviin laiva. Eipäs saanut kiinni! Koettanut on, mutta eipäs saanut. Se on koivuilla koristettu, lehvien lomitse pilkottaa kesäisiä juhlavaatteita ja rippilasten tummia pukuja. Rannalla, siinä missä ennen oli kirkkoaittojen rivi, on nyt myymälä, koivuilla koristettu sekin, mistä saadaan etelän hedelmiä ja virvoitusjuomia. Maantiellä vanhojen mäntyjen takana pöllähtelee ilmaan loppumaton sarja tomupilviä: isännät ja emännät ajavat siellä parhaissa vaatteissaan ja parhailla hevosillaan, jalanastujien kulkiessa polulla ojan toisella puolen. Yhtäkkiä huutaa miehenääni venerannasta: kello kolmelta pitää olla veneellä, ettei käy niinkuin Sakleenin kirkkoretken! Kello kolmelta siis!

Sacklén — hän elää täällä sananparsissa.

Kanttori Lehtisen omaiset astelevat seppeleet käsivarsilla kirkkokansan saatossa. He näkevät hiekkamäet keltaisinaan kukkivaa maksaruohoa, näkevät Laarin valkeitten porttiensa takaa, näkevät muut tutut asumukset, tutut kivet, tutut polut. He tulevat hautausmaalle, lukevat risteistä tuttuja nimiä, laskevat kumpujen nurmille seppeleensä ja seisovat siinä hetken, kuunnellen mehiläisten surinaa peltitaulujen ympärillä ja ajatellen omia ajatuksiaan. Mutta koko tämän nykyisyyden takana, epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttää jokin, jonka hahmo jo lankeaa tänne asti: sota, jälleennäkeminen, kaipauksen täyttyminen. Ja kun Tumma Falcke painuu penkkiin siinä kirkossa, jonka hänen isänsä niin monena pyhänä kaipauksellaan täytti, näkee hän yli omien poikiensa päiden kaikki vieraat rippilapset, nuo tulevien sukupolvien edustajat, jotka kaipauksensa kantamina kulkevat täyttymystä kohden.

* * * * *

Ja yhä istuu Tumma Falcke ompelukoneen ääressä ja polkee. Hänen näkönsä on käynyt huonoksi niin että hän enää tuskin voisi tehdäkään niitä mustanharmaita kotitekoisia pukuja, jommoisia hän vielä viime vuonna ompeli. Mutta onpa hänen onnistunut saada työ, joka ei rasita silmiä: hän neuloo kuolinvaatteita. Niitä tarvitaan nyt niin paljon kuin hän ikinä ehtii tehdä. Tammikuusta lähtien hän niitä on neulonut. Maalari Laine jolla on puuseppä- ja ruumisarkkuliike, hänelle antoi tämän työn. Se on helppoa näpertelyä, kolmessa tai neljässä tunnissa on koko puku valmis. Ja hauskaakin tämä työ on. Monet tahtovat vainajilleen hienot pitsitetyt tamineet. Niitä on mukava ommella. Kaikki tahtovat valkoista, ei kukaan vielä ole pyytänyt neulomaan punaisia kuolinvaatteita. Valkoinen on hyvää heikoille silmille. Eikä enää tunnu yksitoikkoiseltakaan aina neuloa näin yhtä ja samaa — tällä vaatelajilla on aina aivan sama kuosi. Ajatusta ei siinä työssä tarvita ensinkään ajatukset saavat kulkea omia teitään. Vaikka parasta olisi, jollei tarvitsisi ajatellakaan. Joka tapauksessa tämä helppo valkoinen työ sallii Tumma Falcken istua tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Hän on kuin siihen kiinnikasvanut, siitä näkee ja kuulee senverran maailman menosta kuin hän tarvitsee elämäänsä varten, ja enemmänkin. Hän olisi kuin koditon ilman sitä paikkaa.

Kaikki on pimeyden peitossa. Pojista ei joulun jälkeen ole ollut mitään tietoa. Lienevätkö elossa vaiko kuolleina. Huono äiti hän heille on ollut. Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa olla äitinä. Mutta hyvä ystävä hän on ollut. Ja henkensä hän ilolla antaisi heidän puolestaan, jos voisi. Mutta se olisi kai liian suuri onni. Varmaan ei hän, Tumma Falcke, elävin silmin enää näe poikiaan eikä miestään. Sensijaan hän uskoo, että kohtaa heidät kuoleman jälkeen. Eikähän siinä niin suurta eroa olekaan. Nämä elämän vuodet tässä ovat pian ohi. Ja näittenkin vuosien aikana hän ajatuksissaan voi olla heidän kanssaan. Eihän hän oikeastaan ennenkään ole seurustellut poikain kanssa — ainoastaan tuntenut hän on kesken työtään, että he liikkuvat jossain hänen ympärillään. Ja niin he tekevät nytkin. He ovat jonkin verran kauempana, mutta silti hänen luonaan. Kunhan ei heidän olisi hyvin paha, kunhan ei heitä kidutettaisi. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee, puhkeaa hiki hänen otsalleen ja hänen kylmät kätensä käyvät niin märiksi, että täytyy nousta niitä huuhtelemaan.

Kuka olisi voinut uskoa, että he äidin ja Sorjan kanssa vielä kerran asuisivat yhdessä. Täällä he kuitenkin kaikki kolme nyt ovat. Vaikka itse asiassa jokainen on kuin yksinään.

No, mikä nyt on, kun Laine sellaista kyytiä suuntaa kelkkansa tänne. Onko ehkä päätetty pitää hautajaiset aikaisemmin? Luuleeko hän potkukelkalla saavansa kulkemaan kaikki nämä korilliset? Eivät vaatteet paljon paina, mutta niitä ei saa rypistää. Omituinen mies tuo Laine: hän on tuskin muuttunut siitä kun Tumma hänet ensi kerran näki. Vastenmielinen hän oli hänelle ensi hetkestä eikä aika ole vaikutusta parantanut. Ohjatessaan kelkan pitkiä teräsjalaksia läpi korkeaksi luotujen sulavien lumivallien, hymyilee hän ystävällisesti lapsille, jotka harjoittavat marssimista. He leikkivät sotaa, ja pieni punainen vaatekaistale vilkahtelee kepin nenästä, heidän juostessaan kinoksien keskellä. Laine puhuttelee lapsia, saa mieleisiä vastauksia ja tulee hymyillen portaiden eteen. Siinä pysäyttää hän kelkkansa ja myöskin hymynsä. Heillä ei koskaan rouva Falcken kanssa ole ollut puhuttavaa kuin asioista, joille ei ole syytä hymyillä. Tumma Falcke näkee paikaltaan ikkunassa, että Laineen kasvot, hänen koputtaessaan portailla lunta saappaistaan, vetäytyvät outoon kiristykseen. Mikähän nyt on? ajattelee hän ja hänen mieleensä muistuvat molemmat pojat, joista ei hänellä ole mitään tietoa. Mahtaako tuo mies tietää jotakin? Laineella on tapana eteisessä vielä ottaa nurkasta luuta, jota talonväet käyttävät, ja sillä puhdistaa jalkansa ennen sisään tuloaan. Nyt ei hän tee sitä, vaan tulee suoraan huoneeseen. Eikä karta edes valkeita mattoja, joita ompelijatar valkean työnsä vuoksi pitää täällä näin talvellakin, eikä jää ovensuuhun tuolille, niinkuin tavallisesti, vaan ottaa tuolin kaksin käsin ja tuo sen ompelukoneen ääreen.

Hän on juonut, toteaa Tumma Falcke, tuntien ilmassa hajua, joka sen ilmaisee. Samalla hän rauhoittuu: Laine käyttäytyy näin hiukan epätavallisesti sentähden että hän on juonut. Tällä hänen käytöksellään ei siis ole mitään tekemistä poikien kanssa. Tästä johtuu, että Tumma Falcke asettuu ystävälliselle kannalle häneen nähden. Hän kehoittaa istumaan, lopettaa ompelemisensa ja alkaa saksilla leikellä poikki langanpäitä. Niitä ei näissä vaatteissa kannata päättää huolellisesti, vaan kaikki kuitataan niin vähällä työllä kuin suinkin. Valkoisella matolla ompelukoneen ääressä onkin suuri läjä paitoja, röijyjä, peitteitä ja silmäliinoja sellaisina kuin ompelijatar on ne koneestaan siihen pudottanut. Ne odottavat nyt vain silitystä ja sen suorittaa keittiössä äiti.

— Eihän hautauspäivää vain ole muutettu? sanoo Tumma Falcke, kun ei Laine ala puhua.

— Kuinka niin? sanoo Laine, hymähtää ja ravistaa päätään.

Hän on juonut, ajattelee Tumma, mutta ei voi estää punaa nousemasta poskilleen. Miksi tuo mies noin tuijottaa häneen?

— Ajattelin vain, kun tulitte sellaisella kiireellä.

— Tulin vain kuulemaan, mitä uutta rouva tietää.

— Mitäs minä tietäisin.

— Te — te vasta voittekin tietää.

Tumma Falcke hymähtää vuorostaan hänkin ja kohauttaa olkapäitään. Mikä kumma hänen on, hän punehtuu tulikuumaksi, vaikkei siihen ole minkäänlaista syytä? kaikki hän nyt voi selittää väärin, tuo mies.

— Tiedätte hyvin, Laine, että minä aina istun tässä, en ole viikkokausiin liikahtanut. Näen, että lapset tuossa pihamaalla leikkivät sotaa, ja itse olette kertonut, että isot ihmiset vähän kauempana myöskin leikkivät sotaa. Mitä minä muuta voisin tietää.

— Odottaako rouva vieraita?

— Mitä vieraita? kysyy rouva Falcke ja hänen työnsä vaipuu helmaan. — Minä teen työtä, niinkuin näette, mitä vieraita minä ehtisin ottaa vastaan?

— Mutta jos tulisi Saksasta.

Silloin veri pakenee rouva Falcken kasvoilta. Hän katsoo säikähtyneenä puhujaan, ravistaa sitten päätään ja tarttuu nopeasti työhönsä.

— Rouva sanoo nyt oikein totta, eikö rouva mitään ole kuullut?

Tumma Falcke tuntee, että hänen sydämensä lyönneillään täyttää koko ruumiin. Tuo mies tuossa tietää jotain ja aikoo jotain. Ja hänellä ja hänen ystävillään on tällä hetkellä kaikki valta. Ompelijatar nousee, kääntyy puoleksi selin vieraaseen ja alkaa lajitella vaatteita, yhteen kuuluu paita eli röijy, peite ja silmäliina.

— Näitä pitäisi nyt olla neljäkymmentä, sanoo hän. — Ja ylihuomiseksi kyllä saan loput. Viiteenkymmeneen arkkuunhan tilasitte.

— Piru vie, kuinka viisas tuo rouva on.

— Laine on taitanut vähän maistaa ja tahtoo sanoa kohteliaisuuksia.

— Ei mitään kohteliaisuuksia, piru vie! Ja kun minä maistan, niin määrän minä tiedän eikä siinä ole kenelläkään mitään sanomista. Ruumiita tuleekin parikymmentä lisää. Minkästähden ei rouva huoli sitä meidän tyttöä tänne auttamaan?

— Kun ei ole muuta kuin tämä yksi kone.

— Pianhan sen toisen koneen saa. Hevosia on ja koneita miten paljon vain.

Mitä hän tietää ja mitä hän aikoo? ajattelee Tumma Falcke, tuskin tietäen mitä hän vastaa.

— Mutta voihan tyttärenne neuloa kotonakin.

— Siinä se oli: rouva ei tahdo meidän tyttöä tänne!

— Voihan hän tulla, jos tahtoo. Ja jos lähetätte ompelukoneen. Ruokavaroja meillä on vähän, mutta ehkä hän käy kotona syömässä.

— Kyllä tuo on niin viisas tuo rouva.

— Kankaat alkavat nekin olla vähissä. Sitä valkoista pitsikangasta on täytynyt pitää hyvin säästäen.

— Niitä tulee uusi lasti, ehkä jo tänään.

— Hyvä on sitten vain. Kyllä minä teen parhaani.

— Mutta mitenkäs niiden Saksan-vieraiden laita on?

— Niihin en minä usko.

— Mutta eikö rouva sitten tosiaankaan ole mitään kuullut? Tottakai sisarenne on kertonut.

— Minä ehdin niin vähän puhua sisareni kanssa. Hänhän aina on siellä teatterissa. Ja nyt kun hän valmistaa matkaa Pietariin, niin enhän minä häntä edes tapaa.

— Ette taida enää olla niin hyviä keskenänne kuin ennen.

— Ei meillä mitään riitaa ole.

— Hän on taatusti meikäläinen, hän.

— Niin kai.

— Ja mikäs rouva on?

— Ompelija, näettehän sen itsekin.

— Niin, mutta mitä väriä?

— Puhuisitte nyt, mitä tulitte puhumaan.

— Jaa, helvetissä, siitä se juuri riippuu mitä teille puhun. Mitäs te siihen sanoisitte, jos Sorja saisi sulhasia Amerikasta.

— Ei sisareni tahdo tietää mistään sulhasista.

— No, niistä ei ole puutetta. Nämä meidän venäläiset täällä tappelevat hänestä. Kuinka käyneekään, kun se Amerikan-sulhanen tulee!

— Sanon vieläkin: sisareni ei tahdo tietää mistään sulhasista. Hän lähtee Pietariin laulamaan.

— Mutta jos on tahtominen.

— Puhukaa sitten sisareni itsensä kanssa, enhän minä voi mennä vastaamaan hänen puolestaan. Minun ymmärtääkseni hän on taiteilija, joka vain haluaa tehdä työtään.

— Niin oikein onkin, enkös sanonutkin teille, että kumoukset ovat tarpeelliset ja kyllä ne vielä tännekin tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jokainen saisi kehittää lahjojaan. Työtä on kumous antanut Sorja Lehtiselle eikä hänen pitäisi voida palkankaan huonoutta valittaa. Mutta ei se mitään haittaa, vaikka sulhasiakin tulee.

— Mitä Laine nyt tarkoittaa?

— Sitä, että Hyrskyaalto on tullut Isoon-Hietaan kysymään morsiantansa ja poikaansa.

— Onko Hyrskyaalto tullut tänne?

— Sinne hän oitis aamulla meni talolle. Taidetaan tästä vielä saada punaiset häät, jos kiirettä pidetään. Eiköhän nuoripari pian ole täällä. Mutta kuinkas olisi… Onkos vanha mamma kotona? Tottahan talossa vielä on kahvia. Se oli viiden kilon pussi, jonka vanhalle rouvalle toin.

— Mitä te äsken Saksasta puhuitte?

— Niin, mitä mahdoinkaan puhua — taitaisi rouva mielellään kuulla. Se se niitä juuri kertoi, Hyrskyaalto. Ja meidän poika myöskin soitti Paalajärven kirkolta. Ne saatanan perkeleet… Mutta kertokoon Hyrskyaalto itse, jahka tulee. Taitaa olla vaarallista rouvalle kertoa. Sanon vain sen, että me on kohdeltu rouvaa niinkuin olisitte ollut meidän väkeä. Työtä on annettu ja hyvä palkka ja ruokatavaroita. Eikä miehiäkään ole sijoitettu tänne. Me on luotettu rouvaan, kun sisarennekin on meikäläisiä ja kun ne venäläiset kaveritkin ovat häneen kuin hullut. Mutta kyllä kohtelu voi muuttuakin, jos käy ilmi, että vehkeilette lahtarien kanssa. Ja sitä on kyllä silloin tällöin epäilty. Mutta rouva voi valita nyt. Ja sitä ei tarvitse pelätä, ettei tämä paikkakunta puoliansa pidä. Meillä on täällä hyvät varustukset, on konekiväärit ja tykit ja apujoukkoja tulee, kun vain langalla ilmoittaa tahdomme. Ja rouva voi saada kirjeen menemään täältä sukulaisilleen, jos tahdotte niinkuin ilmoittaa mitä tänne Isoon-Hietaan kuuluu. Sopii sanoa siinä kirjeessä, ettei tänne ole hyvä tulla, helvetinmoinen vastaanotto täällä odottaa. No, näettekö nyt, kyllä meillä on hyvät tiedot.

— Mitä Hyrskyaalto sitten on kertonut? Ja mitä poikanne soitti Paalajärveltä?

— Vai pitäisi minun ne tässä kertoa ikäänkuin ei rouva niitä tietäisi! Vuosikausia te olette ne tietänyt, niitähän teidän miehenne juuri on valmistanut. Ja hän ne on tuonutkin tänne, ne saatanan perkeleet. No, mitä nyt sanotte? Taisi tulla sanomisista loppu. Mutta sen minä sanon, että jolleivät keinot onnistu Paalajärvellä, niin onnistuvat täällä. Se on tämä talo, joka ensiksi pannaan menemään, jos he tänne yrittävät. Sen rouva voi kirjoittaa omaisilleen.

Tumma Falcke seisoo ja lajittelee vaatteita. Hän panee huolellisesti kevyen ohuen vaatekappaleen läjään toisen päälle eikä lausu sanaakaan. On kuin säkki olisi vedetty hänen päänsä yli ja köytetty kiinni kaulan kohdalta: ei mitään hän näe eikä minnekään päin hän saata ajatella. Hänen sydämensä lyönnit jyskyttävät tässä pimeydessä kuin kone jossakin hirvittävässä konehuoneessa, missä täytyy tukahtua. Kirjeet — onko joku löytänyt kirjeet? välähtää äkkiä läpi hänen päänsä. Sitten hän ajattelee: ovatko he tulossa Paalajärvelle? Ja tänne? Samassa hänelle selviää: minä kuolen siis hyvin pian. Tämän ajatuksen jälkeen tulee jälleen valoisaksi ja hän näkee edessään maalari Laineen tutut kalpeat kasvot. Niissä on kuitenkin nyt jotakin, jota ei hän ennen ole huomannut, jotakin, jonka hän ymmärtää ja joka vaikuttaa kumman sovittavasti.

Kaipaus! välähtää Tumma Falcken mieleen. On kuin hän kuulisi isänsä huutavan: oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! Kaipaus huutaa tällä hetkellä tuhansilla suilla.

— Niin, mitä rouva tähän nyt sanoo? Miettikää nyt vähän, mutta pakoon ei ole yrittämistä, sillä täällä on jo vartijat ympäri koko talon. Minä menen vähän keittiöön vanhaa rouvaa tapaamaan. Eiköhän niistä viidestä kilosta liene jotakin jäljellä.

Tumma Falcke tuntee olevansa yksin huoneessa. Vartijat ympäri talon — häntäkö siis vartioidaan? Kirjeet — kirjeet täytyy heti hävittää. Ne ovat tällä hetkellä kukkaruukussa tuossa noin. Ei tarvitse muuta kuin avata uunin pellit, nostaa ylös kuivuneet kukanjuuret ja paiskata kaikki uuniin. Siellä on brovninkikin, mutta sehän on Sorjan, se voi siis jäädä. Näitä kirjeitä hän on odotellut kaksi vuosikymmentä, niiden tähden hän on vavissut yöt ja päivät, niiden sisältöä hän on sanellut itselleen tuossa työssään päivästä päivään ja tunnista tuntiin ja nyt hän yhdessä silmänräpäyksessä tuhoaa ne, tuntematta muuta kuin että sydän lyö. Mihinkään ei tee kipeää, mutta sydän lyö jyskyttäen. Hän polvistuu hiilloksen ääreen ja puhaltaa. Liekki leimahtaa, kellastuneet lehdet levittäytyvät ja, väristen tuhoavassa tulessa, puhuu kirjoitus vielä kerran. Punaisesta lieskasta erottautuu hopeanvalkoisia sanoja, jotka silmänräpäyksen jälkeen hajoavat tomuksi, »… nyt jos koskaan on aika… Minusta tuntuu, että se on annettu tämän sukupolven käsiin. Mutta jollei olisikaan, niin meidän täytyy valmistaa… Meitä on täällä miehiä kaikista maista… Välistä kaipaus käy ylivoimaiseksi ja me… voisin saada poikamme valokuvan… kasvattaa kaipauksen hengessä… Ainoastaan vapaassa isänmaassa voi…» Lukiessaan näitä sanoja palavista papereista ja muistissaan asettaessaan niitä siihen yhteyteen, missä ne kirjeissä olivat, tuntee Tumma Falcke rintansa lyöntien soivan ikäänkuin hänen sydämensä olisi kello, johon ihmisen kaipaus hädässään lyö. Hätäkello se on, joka ihmisen rinnassa soittaa. Isä, kuule meitä ja armahda meitä. Me rikomme siksi, että meidän kaipauksemme on niin kipeä — Isä, armahda meitä! Me raatelemme toisiamme siksi, että meidän kaipauksemme on rajaton —!

Kirjeet ovat tuhkana, mutta yhä viipyy Tumma Falcke polvillaan uunin luona keskellä niitä kevyitä kuolinvaatteiden läjiä, joita hän on kasannut permannolle. Hän kuulee kuinka kylällä on levotonta. Ajetaan. Huudetaan. Paukkuu, helisee, soi. Talo tärähtää: ammutaan. Jossain kaukana ja jossain likellä. Kaipaus, ajattelee hän, kaipaus huutaa. Ja taasen hän muistaa isänsä, joka tarttui portin pylvääseen ja kamppaili saadakseen sen maasta ja huusi tuskasta. Hän muistaa miehensä, kuinka hän viimeisenä yönä sulki hänet syliinsä ja sanoi: anna minulle anteeksi, mutta minun on täytynyt näin tehdä. Hän ajattelee sokeaa ukkoa, josta isä kertoi, kuinka tämä sokea yhtäkkiä sai sisällisiä kutsuja, että täytyy lähteä sinne tai sinne. Se oli hänen isoisänsä. Kaipaus ei ole mitään muurisavea. Se on sitä ydinvoimaa, mistä kaikki luodaan. Onko sukupolvien kaipauksen hetki tullut? Mitä syntyy, mitä syntyy?

Tumma Falcke on niin juhlallisen mielialan vallassa, ettei hän erota askelia portailla ennenkuin hänen sisarensa seisoo hänen edessään ja puhuu hätääntyneenä:

— Voitko piilottaa minut jonnekin…? Ne tulevat minut vangitsemaan. Olen suututtanut heidät. Sinähän tunnet täällä kaikki ullakot. Mutta pian! Minä en tahdo kuolla. Sanoin heille, että olen taiteilija enkä tahdo muuta kuin laulaa. Herra Jumala, mitä sinä tuijotat — auta minua!

— Laine on keittiössä, emme pääse ullakolle.

— Mutta tänne jonnekin…

— Ne löytävät sinut täältä. Koetetaan puhua heille…

— Olen puhunut. Ei se auta. Ihmiset ovat hulluja. Laulaa minä vain tahdon, minulle on yhdentekevää, mitä he ovat, kunhan kärsivät ja iloitsevat kanssani. Hyrskyaalto on kaikkeen syypää. Hän on tullut. Hän vaatii poikaa. Herra Jumala, pitääkö niiden nyt saada minut käsiinsä — muista sanoa, ettei minulla ole poikaa! Minä en tahdo kuolla! Peitä minut tuohon vuoteeseen.

— Rakas Sorja, ne löytävät sinut siitä ja se on paljon pahempaa sitten. Koetamme puhua heille.

— Olen puhunut, olen laulanut — mutta he ovat hulluja eivätkä mitään kuule.

— Varustaudutaan sitten kuolemaan. Ettei jouduttaisi heidän käsiinsä. Minä tulen mukaasi.

— Minä en tahdo kuolla.

— Tuossa on ase. Osaatko sinä ampua?

— Ase? Sehän on minun. Hyvä oli. Olen sitä etsinyt, sinäkö sen otitkin. Hyvä oli. No, nytpä toki en ole aseeton. Onko tämä ladattu?

— Pojat kerran latasivat. Kaiken varalta. Mutta koetan puhua Laineen kanssa. Tehän olette olleet niin hyvät ystävät.

— Hänellä ei enää ole paljon sanomista. Tänne on tullut väkeä muualta. Mitä minä välittäisin vaikka kuolisinkin, mutta juuri kun tarkoitukseni on lähteä valloittamaan Pietari. Herra siunaa, etkö sinä nyt mitään keksi, pitääkö meidän seisoa tässä kuin kaksi teuraseläintä. Etkö sinä tahdo kohdata miestäsi? Ja poikiasi? Hehän ovat tulossa, etkö sitä tiedä. Saksalaisten tykit pommittavat jo Paalajärven kirkonkylää.

— En tule koskaan näkemään heitä.

— Mitä hullutuksia!

— Se ei kuulu ihmiselle. Minä kuolen ennenkuin he tulevat, tai kuolevat he.

— Tumma, ihminen hoi — oletko sinä elossa vai oletko jo kuollut? Tiedätkö sitten, että tämä talo on saarrettu: vartijat joka taholla! Ja aivan vieraita miehiä. Jos olisikin täkäläisiä, niin ei olisi hätää. Ja jotakin niillä huomenna on mielessä Paalajärvellä. Jotakin ne aikovat räjäyttää. Nuori Laine soitti.

— Kirkon! kuiskaa Tumma ja hänen silmänsä syttyvät yhtäkkiä kuin lamput.

— En tiedä. Mutta vieläkö nytkin tahdot kuolla?

Tumman silmät sammuvat taasen.

— Minä en voi heitä auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Älä kiusaa minua näillä asioilla. Kun en voi, niin en voi. Asetun tähän, tässä olen istunut kaksikymmentä vuotta, tappakoot minut tähän.

— Olemme eläneet täällä kuin säkissä. Meitä on petetty. Saksalaiset tulevat toiselta taholta, toiselta suomalaiset. He aikovat yhtyä Paalajärven kirkolla ja tulevat sitten tänne.

— Miten täällä sitten käy?

— Varustaudutaan kai vastarintaan — en tiedä. Enkä kysykään. Pietariin tahdon. Muistatko isän kuvauksen Pietarin oopperasta.

Tumma näkee vielä vilaukselta sisarensa seisovan keskellä lattiaa, uhma kasvoilla ja ase kädessä. Hänellä on hattu päässä ja hatun ympärillä leveä punainen nauha. Päällystakin hän on viskannut yltään ja musta puku sujuu kireänä hänen vartalonsa ympärillä ikäänkuin se olisi siihen juotettu. Hänen joka jäsenensä vapisee suuttumusta, tarmoa ja toimintahalua, hän on kuin vangittu hallitsijatar, joka vielä uskoo voivansa lumota sotajoukkonsa. Tumma Falcke painaa alas kaikki mitä hänessä äsken liikkui ja alkaa polkea ompelukonetta. Ettei hän vain olisi kaipauksellaan kutsunut rakkaitaan vaaraan. Ei koskaan, ei koskaan hän heitä näe. Tämä työ on ainoa, johon nyt saattaa turvata. Tappakoot hänet tässä.

Pihamaalle ajaa hevonen. Toinen. Kolmas. Ne höyryävät niin että niiden yläpuolelta nousee ilmaan kuin savupatsas. Miehiä astuu alas. Tumma Falcke ei tahdo ajatella. Räystäät tippuvat, ääntää hän itsekseen kuin runoa. Kevät tulee, sulava lumi valuu alas jääpuikkoja pitkin. Täytyy ahertaa, tuli lisää työtä.

— Siinä hän nyt on — Hyrskyaalto! huutaa Sorja ja astuu vaistomaisesti perällepäin huonetta. — Nyt täällä alkaa näytelmä. Minä en huoli hänestä, ammun hänet, jos hän yrittää tulla likelleni.

— Jumalan tähden, älä niin puhu! sanoo Tumma, äkkiä havahtuen mietteistään.

Hyrskyaalto saapuukin samassa Laineen ja rouva Lehtisen seurassa. Laine kantaa keittiöstä kahvitarjotinta ja lauleskelee hyväntuulisena.

— No, nythän täällä on vanha seura koolla — muistatkos Hyrskyaalto, kuinka me kävimme pyytämässä kanttori Lehtistä johtamaan kantaattiamme. Ja hän kun sanoi, ettemme ymmärrä eroa kantaatin ja potaatin välillä — eikös se niin ollut! No, rouva, heittäkää nyt se neulomamasina ja tulkaa ottamaan kahvia. Sovitaan pois jo vanhat vihat, jo minä nyt uskon, ettette mitään tiedä niistä perkeleistä, jotka paukuttavat Paalajärvellä. Sanon sen muillekin. No, vanha rouva on minulle itkenyt ja vakuuttanut, että olette eläneet täällä kuin säkissä. Mehän sitäpaitsi tarvitsemme teitä, kukas meille ompelee. Nyt vasta muistan: sairaanhoitajattaret käskivät ommella näitä huntuja. Tässä on malli, onpa se rypistynyt! Ne pitäisi olla hautajaisissa tietenkin. Ja tässä on tällainen nauha, joka pitää olla käsivarren ympärillä. Minä lähetän tytön tänne avuksenne. Mutta heittäkää nyt hiidessä tuo kone ja olkaa hyvällä päällä. Tehdäänkös puolikuppiset. Minulla on täällä taskussa oikein pitkäkorkkista ainetta. Ja sitten kai sitä päästään häihin. No, älkää nyt helkkarissa murjottako. Tuo Sorja Lehtinen on kuin onkin Hyrskyaallon kylkiluu. Ja hittoako Sorja sille voi, että poika on lahtari. Mitä sinä, Hyrskyaalto, jätit hänet tänne. Kaikissa meidän juhlissa on Sorja ollut kuin vallankumouksen hengetär. Venäläiset toverit kaikki ovat olleet häneen hurmaantuneet. Ja sitten te teette häämatkan Pietariin… Saatana, mikä teissä kaikissa on? Yksinänikö minä tässä puhunkin? Pelkäättekö ehkä niitä nulikoita, jotka ammuskelevat Paalajärveä kohden. Kyllä niitä varten on varattu satimet. No, neiti Lehtinen, olkaa tuolle sulhaselle nyt vähän ystävällinen. Vanhana toverina minä tiedän kuinka hän on teitä ikävöinyt.

Sorja laskee kupin käsistään niin että kilahtaa.

— Älkää laskettako loruja. Minä en tahdo olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa. Enkä minä liioin ole kenenkään käskettävä. Minä teen mitä tahdon ja laulan kenelle tahdon. Tänään minua huvittaa pitää hatussani punainen nauha, mutta huomenna saatan haluta käyttää sinistä…

— Ja ylihuomenna valkoista, sanoi Hyrskyaalto, naputtaa oikeaa nyrkkiään pöytään, hymyilee ja siristää vihreältä välähteleviä silmiään.

Sorja kalpenee hiukan, hänen äitinsä koettaa saada sanotuksi, ettei Sorja tarkoita mitä hän sanoo, ja Laine huutaa, että onko hän tullut hulluksi, sillä hänhän on ollut täällä itse vallankumouksen hengetär!

— Niin, sanoo Sorja ja ravistaa suuttuneena päätään, — miksei valkoista, jos niin haluan. Vastaanottaville sydämille minä laulan, olivat ne sitten kotoisin pohjoisesta tai etelästä, tai lännestä tai idästä. En kärsi politiikkaa, sydämet se myrkyttää. Antakaa minun lähteä suureen Pietariin, siellä isäni ensi kerran kuuli musiikkitaidetta, siellä minut ymmärretään…

— Suuri on Amerikkakin! sanoo Laine ja silmäilee veitikkamaisesti Hyrskyaaltoon.

— Itse saatte mennä Amerikkaan! sanoo Sorja ja asettuu juomaan kahvia.

— Onko täällä näin vain aseita? huomauttaa Hyrskyaalto, joka on nähnyt Sorjan piilottavan brovninkinsa vaateläjän alle.

— Ovat tarvinneet sitä teatterissa, nauraa Laine. — Tuo sinun morsiamesi täällä on johtanut koko teatteria. Syyttä suotta sinä hänelle murjotat. Pitäisit vähän hyvänä. Vielä joku Venäjän herra hänet sinulta vie!

Hyrskyaalto siirtää kahvikupin luotaan, ottaa esiin paksun kullatun paperossikotelon ja katselee yli pöydän Sorjaan. Sorja katselee takaisin ja hänen joka jäsenensä sanoo: koettakaapas tulla! Tumma nousee ja tarttuu työhönsä. Laine kaataa väkisin vanhalle rouva Lehtiselle vielä yhden kupin kahvia ja kertoo kehuskellen, että Hyrskyaalto on rikas mies: automobiilit ja kanatarhat ja sanomalehdet ja sikalat hänellä on! Yhtäkkiä kaikki vaikenevat: kuuluu kiivasta ammuntaa. Vanha rouva on käynyt valkoiseksi kuin palttina.

— Jeesus! kuiskaa hän käheällä, särisevällä äänellään. — Etteihän taas tapettaisi ihmisiä?

— Kumoukset on välttämättömiä, sanoo Laine takaisin. — Että kaikki pantaisiin paikoilleen. Älkää te nyt niistä, antaa niitten siellä ammuskella. Me istutaan tässä näin ja juodaan kahvia niinkuin ennen vanhaan kanttori Lehtinen ja kanttorska istuivat. Ettekös te näin juuri istuneet?

Tumman laskettaessa suoria pitkiä saumoja niin että huone tärisee, istuvat Sorja Lehtinen ja Hyrskyaalto vastakkain, ääneti ja mietteissään, toisiinsa katsomatta, ja Laine ja vanha rouva Lehtinen jatkavat ystävällistä puheinaan, tupakansauhun kohotessa pilviksi molempien parien ympärille.

— Lehtis-vainaja, sanoo vanha rouva surullisesti, — Lehtis-vainaja olisi selittänyt sen niin, että kaikki tämä levottomuus ja sota ja ammuskeleminen ja tappaminen johtuu kaipauksesta. »Voi tätä kaipausta, voi tätä tuskaa!» hän aina sanoi. Ja joi siinä kaipauksessaan.

— Helkkarin oikein sanottu! innostuu Laine, —. sitä se juuri on: kaipausta. Jokaisella on kaipaus. Kas kun kaikki on järjestetty huuthelkkariin, niin jokaisen täytyy kaivata parempaa. Ja siitä tulevat kumoukset. Helkkarin oikein sanottu. Mutta se olikin nero, kanttorivainaja. Hänen aikanaan jos olisikin tapahtunut kumous, niin hän olisi saanut kehittää lahjojaan. Ja mikä hänestä olisi tullutkaan!

— Mutta antaa tuon Sorjan kehittää lahjojaan. Se oli aina Lehtis-vainajan toivo.

— Totta kai, jahka tästä ehditään. Ja hänhän onkin meidän ylin rimatonna. Ja vallankumouksen hengetär.

— Lehtis-vainaja aina sanoi, etten minä ymmärrä niitä asioita, mutta pitääkö ihmisten välttämättä tappaa toisiaan?

— Niin, kas kun jokaisella on oma kaipaus ja kaipaukset sitten joutuvat ristiriitaan, niin ne tappelevat niinkuin kukonpojat. Ja eivät ihmiset oikeastaan toisiaan tapakaan, vaan noita kaipauksia juuri.

— Mutta siinä menevät ihmisetkin.

— Niin menevät, niin menevät — mitä hemmettiä sille voi.

Sorja Lehtinen rupeaa yhtäkkiä nauramaan. Hän nauraa sydämellisesti, unohtaen kaikki äskeiset raskaat ajatuksensa. Laine, joka on luullut, ettei kukaan muu häntä kuuntele kuin vanha rouva, punehtuu hiukan ja rientää parantelemaan äskeisiä lausuntojaan:

— Mutta kansa pitää huolen siitä, ettei sitten olekaan kuin yksi kaipaus. Kaikkien täytyy kaivata samalla tavalla. Sitten ei tule mitään ristiriitoja enää.

Sorja tuijottaa häneen hetkisen suurin silmin. Sitten hän sanoo:

— Niinkö, että te ja minä kalpaamme samalla tavalla? Te, te, ja minä?

Hän oikaisee joutsenmaisen kaulansa eteenpäin, viittaa tarmokkaasti ensin Laineeseen ja sitten itseensä ja toistelee yhä sanoja »te» ja »minä».

— Niin, sanoo Laine ja äskeinen hyväntuulisuus alkaa väistyä loukatun itserakkauden ja suuttumuksen tieltä, — mitä helvettiä… olenko minä mikä apina tai hevonen, etten minä osaisi kaivata samalla tavalla kuin lukkarintytär. Naurakaa te vain, mutta se voi käydä teille kalliiksi, saakeli soikoon. Sano sinä, Hyrskyaalto, joka olet oppinut mies, sano hänelle kovat sanat.

Hyrskyaalto oikaisee kätensä yli pöydän.

— Anna pois tuo ase, Sorja!

— Enkä anna, sanoo Sorja nauraen. — Mutta olisi tosiaan hauskaa kuulla, luuletteko, että mikään kumous voi saattaa minun kaipaukseni samaksi kuin tuon maalari Laineen. No, sanokaa nyt, herra Hyrskyaalto. Opettakaa minua, en todellakaan tiedä. Ja jos kysymykseni on hyvin lapsellinen, niin antakaa lapselle karamelli!

— Anna pois se pieni pyssy, sanoo vanha rouva Lehtinen, joka ei koskaan voi pitää mielessään revolverin nimeä. — Vielä laukeaa ja tapahtuu onnettomuus.

— Ei mitään karamelleja! huutaa Laine suuttuneena.

— Olkaa vähän hiljaa, rouva Falcke, ettekö kuule: olkaa vähän hiljaa. Täällä ei kuule mitään. Helvetissä, ettekö voi lakata! Hyrskyaalto, kunnon toveri, sanopas ne samat asiat, mitkä sanoit tässä viimein, kun olit käymässä meillä. Etkö nyt muista.

— Minä puhun illalla, sanoi Hyrskyaalto malttamattomana. — Sopii tulla silloin kuulemaan.

Kaikkien hämmästykseksi rouva Falcke nyt puhuu jotakin, näyttäen välttämättä tahtovan, että häntä kuultaisiin.

— Kuulkaa nyt… Kuulkaa nyt, sanoo hän, — minulla on kiire, ettekö voisi mennä toiseen huoneeseen puhumaan. Miksei noita hevosia tuolla ulkona peitetä? Miksei niille anneta vettä? Menisitte nyt, Laine, ja katsoisitte, että ne saavat hoitoa. Nuo asiat eivät kuitenkaan selviä, vaikka te puhuisitte siinä koko ikänne. Ne ovat ikiliikkuja — perpetuum mobile. Ikiliikkuja on keksitty, se on ollut maailman alusta ja se se juuri kuljettaa elämää eteenpäin. Ikiliikkujan nimi on kaipaus. Mutta menkää nyt toiseen huoneeseen.

Tumma Falcken puhuessa on Laine taskupullostaan kaatanut kuppiinsa ja juonut. Hyrskyaalto ei huoli, kun hän tarjoaa hänelle.

— Eihän sinun suusi nyt siitä kulu, veli Hyrskyaalto sanoo Laine, ottamatta lukuun rouva Falcken sanoja, — jos toistat mitä silloin sanoit.

— Se kai oli jotain siitä, että ihminen on ympäristönsä tulos. Se ympäristö missä hän kasvaa, määrää hänen luonteensa. »The character of Man is formed for him and not by him.» Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta illalla kokouksessa puhun näistä enemmän. Mitä rouva Hyrskyaalto suvaitsee nauraa?

— Laine, minä en saa valmiiksi näitä vaatteita, jollette anna minun neuloa, puhuu Tumma Falcke hermostuneena ja katselee pihamaalle, missä hevoset seisovat läpimärkinä ja uuvuksissa. — Teidän kelkkannekin ovat lapset ottaneet ja kuljettelevat sitä.

Hyrskyaalto nousee ja paiskaa paperossinpään tarjottimelle. Sorja Lehtinen tarkkaa hänen liikkeitään ja varustautuu niiden varalta, painaen pientä kiiltävää asetta kädessään. Hyrskyaallon hiukset vivahtavat jo harmaaseen, muuten hän sekä puvultaan että ryhdiltään on entistä komeampi. Parilla askeleella hän on Sorjan luona, tarttuu hänen ranteeseensa ja suutelee häntä. Sorja parahtaa, syntyy pieni ottelu ja samassa laukeaa ase. Laukeaa vielä toisenkin kerran. Sorja lepää hervottomana Hyrskyaallon käsivarsilla. Pari kertaa hän avaa silmänsä ikäänkuin kysyäkseen, tähänkö hänen kaipauksensa oli määrä päättyä. Sitten hän on hiljaa, ja Hyrskyaallon sormien lomitse alkaa pisaroida verta.

Sinä yönä nukkuvat Tumma ja äiti keittiössä, vuoteet vierekkäin. He etsivät turvaa toisistaan, sillä kolkon jäljen on kuolema jättänyt taloon. Vaikkei ihmisen elämä tällä haavaa tunnu olevan kärpäsen elämää arvokkaampi, on kuolemantapaus kuitenkin kaamea omaisille, joiden piirissä se sattui. Mitäpä valituksesta — se ei auta. Mitäpä kysymyksistä — vastausta niihin ei tule. Tumma ja hänen äitinsä eivät enää kysy eivätkä valita. Sorja on kuollut — osuiko kuula vahingossa vaiko tahallisesti, se ei muuta asiaa. Kuitenkaan ei äiti saata päästä rauhaan ajatukselta, että minnekähän tyttären sielu joutuu, kun hän niin valmistamatta kuoli — joutuneeko pahaan paikkaan, vai löytäneekö armoa taivaallisen Isän edessä. Tumma taas ajattelee pienellä kateudella sisartaan — hän on turvassa kaikilta maailman myrskyiltä. Ei, ei hän toki Sorjaa kadehdi. Niin sydämestään hän suo hänelle hänen rauhansa. Niin kauniina hän makaa valkoisessa arkussaan. Sitä eivät he ajatelleet, kun siinä puhelivat keskellä tekeillä olevia kuolinvaatteita, että Sorja olisi ensimmäinen, joka niitä tarvitsi. Hellyys, joka nyt täyttää nuoremman sisaren sydämen, on sama, jota hän tunsi heidän ollessaan lapsia, silloin kun he isän kanssa yhdessä rakastivat ja ihailivat Sorjaa. Katolta putoelee vesipisaroita niinkuin niin monesti Laarilla, kun sisarukset istuivat keittiössä lieden luona ja miettivät, mitä varten ihminen syntyy elämään ja monta muuta asiaa.