VAARI JA POJANPOIKA

Mitä ne ovat ne sellaiset oudot tuntemiset, joita muutamille ihmisille annetaan ennen erinäisiä ratkaisevia tapahtumia? Ovatko ne kotoisin toisesta maailmasta? Saattaako ihminen aavistaa kuolemansa, vaikkeivät mitkään sellaiset sanansaattajat kuin sairaus tai ruumiin riutuminen sitä hänelle ilmoita? Pelimanni-Janne, vanhempi niinsanotuista »Lehtisen pojista» oli niitä, joille annettiin sellaisia tuntemisia — tunsiko hän nytkin, juuri kun naakansa hänen ympärillään remusi rennointa iloaan, että jotain oli tulossa? Hän laski viulun käsistään niin että tämä kallis omatekoinen soittokone voihkaisi kolahtaessaan pöytää vasten, seisoi ääneti, sokeat silmät liikkumattomina, ja tapaili kädellään jotain ilmasta. Ohi tanssivat parit alkoivat huudella hänelle, että jokos Janne väsyi, täytyy ottaa ryyppy että virkistyy. Ja missäs se on Tapani, herätköön jo humalastaan ja tulkoon soittamaan avuksi, soittakoot Lehtisen pojat taas yhdessä, että kuuluu paremmin.

Oli todella sellainen meno ja melu, ettei siinä tavallinen viulu olisi merkinnyt paljon muuta kuin hyttysen ääni. Pelimanni-Jannen viulu toki oli täälläkin kaikunut kuin pasuuna. Mutta nyt se vaikeni ja kuului vain sadan hengen poljenta ihka uusiin lattiapalkkeihin, ja kolmannen hääpäivän hoilotus.

Ison-Hiedan pappa ei ollut mikään kitupiikki, tottakai hän musiikin jaksoi kustantaa, koska oli puolessa vuodessa puhaltanut tähän keskelle metsiään tämän taion, joka oli kuin linna, niin että ihmiset ulkopitäjistäkin olivat käyneet sitä katsomassa, kun se vasta oli rakennuksen alla. Ison-Hiedan pappa oli saanut itse kruununvoudin tyttären ja näitä häitä varten oli tämä muhkea rakennus tehty, ostettu kahden hevosen vedettävät vaunut ja puhkaistu tie isolle maantielle. Tältä metsäkulmalta oli aina kuljettu vesitse, talvella yli jään, kesäisin kirkkoveneellä, mutta pappa katsoi, ettei kruununvoudin tytärtä sopinut kuljetella kirkkoveneessä alhaisemman kansan keskellä ja mitenkäs hänen tuttavansakaan saattoivat tulla Isoon-Hietaan tervehtimään nuorta paria, jollei ollut kunniallista tietä. Tie oli siis tehty, kymmenkunta virstaa puhkaistu halki soiden ja metsien. Tietä ei oltu mitattu ja pappa pienensi mielellään matkaa minkä taisi, jottei Kreeta-Karoliinasta tuntuisi pelottavalta joutua kovin kauas ihmisten ilmoilta. Mutta Kreeta-Karoliina olikin toisenlainen tyttö kuin muut herrasneidit ja lasikaappityttäret. Hän vastasi sulhaselleen, että mitä pitempi, sitä parempi! Ja pappa oli hyvillään ja tunnusti silloin ylpeästi, että taisi tulla vedettyä toistakymmentä virstaa auki tätä Notkon kappeliseurakuntaa, mutta tänne tulee pian laivakulku, ostetaan oma laiva, jahka tässä ehditään. Silloin ei tarvitse nuoren rouvan muuta kuin rantaan sipsuttaa ja siitä astua lakatulle kajuutanlattialle. Ja sen laivan nimeksi pannaan »Kreeta-Karoliina». Eipä pannakaan kuin »Nauru» oli morsian siihen huutanut. Pappa oli siitäkin ollut hyvillään ja selittänyt, että sitä se tuleekin olemaan elämä Isossa-Hiedassa: naurua ja iloa ja pitoja. Metsä maksaa, kyllä Kaapo Iso-Hieta tukkiasiat tuntee. Ovat ihmiset ruvenneet kutsumaan häntä pilkkanimillä, kun on vähän ottanut kasvaakseen tuota vatsaa. Mutta se on loppu nyt, nyt ei enää sanotakaan »papaksi» eikä »Tukki-Kaapoksi», vaan se on »herra Kaapo Iso-Hieta» ja joka ei niin sano, niin se viedään tuomarin pöydän eteen. Totta ihmiset nyt saa pysymään kurissa kun on appena itse kruununvouti. Eikös niin, Kreeta-Karoliina, että saa sitä vähän vatsaakin olla, kun on muuten miehessä mittaa? Taipuvainen oli Kreeta-Karoliina siihenkin, vaikka olikin kruununvoudin tytär. Antaa vatsan kasvaa vaan, mitä isompi, sitä parempi, hän sanoi ja nauroi. Jos oli Ison-Hiedan pappa vähän jo ikäihminen, niin ei olisi Kreeta-Karoliinaakaan uskonut kahdeksantoistavuotiaaksi, hän oli puheissaan kuin mies, osasi kirotakin joukkoon ja ryypynkin otti. Ihmisillä oli tässäkin omat puheensa, saiko niiltä suuta tukkoon! Tukki-Kaapo oli sylkäissyt puheet kuullessaan ja sanonut, että hän niistä välittää vähät. Kreeta-Karoliina on niin hänen mallisensa ihminen, että hän sen ottaa, vaikka hänellä ennen olisi ollut kymmenen miestä. Ja yhdestä miehestä vain puhuttiin ja se oli lisäksi parooni, tai hänen isoäitinsä oikeastaan oli paronessa, mutta poikaakin sanottiin parooniksi. Ja nyt oli tämä poika-parooni naimisissa vertaisensa naisen kanssa ja perillinenkin heillä jo oli, niin ettei siitä joukosta enää ollut vaaraa. Kruununvouti itse se Isolle-Hiedalle sanoi, että ottaa vain tytön siitä kuihtumasta, hänelle, kruununvoudille, varttuu kasvattityttärestä, Aliinasta, emännöitsijä. Voi yhtäkaikki ihmisten pahuutta: siitäkin Aliinasta sanoivat, että se oli kruununvoudin oma lapsi, jonka rouva-vainaja oli kristillisessä rakkaudessaan ottanut kotiinsa kasvatettavaksi Kreeta-Karoliinan rinnalla. Kirkonkirjoissa oli Aliina piika Miinan tyttö ja kun kruununvoudin rouva kuoli, niin joutui Aliina palvelijan asemaan ja pesi ja lakaisi lattiat, joilla Kreeta-Karoliina ja hänen isänsä astelivat. Paroonille — tai oikeastaan hänen isoäidilleen — ei kuitenkaan kruununvoudin tytär kelvannut, se piti olla aatelisneito. Ja vaikka parooni niin rakasti Laarin tytärtä, että hän yökaudet kuljeskeli maantiellä tytön ikkunoiden ohitse, niin isoäidin tahdon alle oli taipuminen ja vertainen oli otettava. Kreeta-Karoliina oli itkenyt aikansa ja rupesi sitten nauramaan. Ja niin pantiin Flyktin Matti kiireesti kutomaan myötäjäisliinaksia Kreeta-Karoliinaa varten, jotta hän olisi valmiina, kun häntä alettaisiin tulla pyytämään. Sakleenin maisteri häntä kyllä kierteli, mutta maisterilla ei ollut muuta kuin velkoja. Sen ymmärsi mies-raukka itsekin ja teki sitten työtä ryyppy-ystävänsä Tukki-Kaapon hyväksi. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Kreeta-Karoliina hyväksyi Ison-Hiedan rikkaan papan ja nauroi vastaukseksi kaikkeen, mitä hänelle ehdotettiin. Ja niin valmistettiin niitä suurellisia häitä, joihin sitten molemmat Lehtisen pojat kutsuttiin soittamaan.

Ei ollut, totisesti, mikään kitupiikki Ison-Hiedan pappa. Ruistynnöri oli luvattu veljille kummallekin häämusiikista. Tapanille ei se olisi ollut tulevaa, ei missään suhteessa, Tapani oli näkevä ja hän piti kauppaakin — ja mitäpä se hänen soittonsakaan oli! Mutta Jannelle, sokealle oli ruistynnöri kaikin puolin tuleva. Tämä ruistynnöri oli saanut hänet suostumaan kauppoihin, joihin ei hän muuten ryhtynyt: soittamaan yhdessä veljensä kanssa. Tällaisiin häihin ei Tapania toki ennen koskaan oltu pyydetty — Janne taas oli ennenkin viety herrashuoneisiin ja herraskemuihin. Itse nuoren paroonin mamma-vainaja oli monet kerrat tahtonut häntä uudenvuodenkutsuihinsa, vaikkei sieltä suinkaan puuttunut pianoja eikä posetiiveja. Ruistynnörin takia oli Janne seisonut Tapanin vieressä pöydän takana ja kuunnellut veljensä ostopelin pahaa vingutusta. Kyynäräkeppi se sopi Tapanin käteen, mutta ei viulun käyrä. Siinä sitä täytyi hillitä luontoaan, ettei antanut kauppiasta korville. Jollei olisi ollut pikku Matti ruokittavana, niin vähät olisi välittänyt koko ruistynnöristä. Mutta pikku Matti söi niinkuin aikaihminen, reikäleipä vain meni syömäkerralla että helähti, ei olisi uskonut niin pienen pojan saavan sitä sisäänsä mahtumaan, mutta sellaisiksi ne tulevat nälällä ruokitut lapset. Ja tämähän oli ollut huudolla niin pienestä lähtien. Matin tähden täytyi Jannen ajatella ruistynnöriä. Ja nyt kuitenkin tuli yhtäkkiä sellainen kohta, että piti laskea käsistään viulu ja kuunnella.

Pois häntä tahdottiin lähtemään.

Lattialla polkevat parit huusivat huutamistaan, että mikäs nyt? Musiikkia, musiikkia! Sokea seisoi ääneti, liikkumattomat silmät tuijottaen siihen kohtaan, missä tomupatsas auringossa oli alkanut elää. Mitä hän siinä kuuntelikaan? Kukonlauluako? Aurinko teki nousua — kuunteliko hän tomun ääntelyä auringonpaisteessa? Tomuhiukkaset olivat suuret ja vilkkaat, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin pyrkimys, ja sokean silmät katselivat niihin, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin. Yhtäkkiä haroi Janne käteensä haarikan, jonka tytöt olivat koristaneet puolanvarsiseppeleellä, puhalsi syrjään pinnalla uiskentelevat humalanpäät ja joi niin syvältä, että olisi luullut hänen aikovan juoda pohjaan jotakin muutakin kuin makean hääjuoman. Sitten hän yhtäkkiä rupesi puhumaan sivulleen, aivan kuin siinä olisi ollut joku. Ei ketään siinä kuitenkaan ollut. Pikku Matti, sokean saattajapoika makasi syvässä unessa nurkassa, kahdella tuolilla, jotka hän oli yhdistänyt lavitsakseen.

Janne ei ollut sairas eikä hän ollut pahasti humalassakaan, päinvastoin hän oli selvin mies häätalossa tällä huomenhetkellä. Mutta häneen oli iskenyt se levottomuus, joka hänet silloin tällöin saavutti ja vaati lähtemään liikkeelle — minne, se ilmoitettiin hänelle vasta myöhemmin. Levottomuus tulikin tällä kertaa niin voimakkaana, että Janne luuli jonkun tuupanneen häntä kylkeen. Sille juuri hän puhui, kysyi kuka siinä oli ja sanoi vihdoin vihastuneena, että pääsee hän siitä vähemmälläkin, ei ole tarvis tulla häntä tönimään, ja minne tästä nyt on sellainen hätä. Samassa hän huomasi, ettei hänen vierellään ketään ollut ja silloin hän ymmärsi, kuka häntä vaati lähtemään: se se oli, jota ei käynyt vastustaminen.

— Soitan minä sentään nämä häät loppuun, sanoi hän.

Se ei ollut siihen tyytyväinen, ja Janne piti yhä puoliaan:

— Tämä on vasta kolmas päivä ja kuudeksi on pappa elikkä Tukki-Kaapo elikkä herra Iso-Hieta käskenyt. Ja koko tynnöri rukiita on luvattu ja tuo Matti ei eläkään vähällä.

Mutta silloin ei Näkymätön antanut yhtään merkkiä, oli vain ihan hiljaa, eikä kuitenkaan poiskaan lähtenyt. Ja tämä hiljaisuus oli niinkuin korven hiljaisuus, kun tuulen kohinan tuskin erottaa.

Silloin Jannen tuli kylmä olla ja hän käsitti, että ruistynnöri on jätettävä ja hän haroi käteensä sauvan, joka uskollisesti oli seurannut häntä viime kymmenen vuoden ajan. Mutta samassa häntä alkoi harmittaa tämä tällainen kiire ja se, että Tapanin ostoviulu täällä nyt saisi yksinään vinkua kruununvoudin tyttären häissä. No niin, soittakoon sitten Tapani, koska kerran kutsuttiin Lehtisen pojat molemmat, sekä näkevä että sokea, koska pantiin molemmat yhteen luokkaan ja luvattiin molemmille ruistynnöri. Ison-Hiedan pappa oli selittänyt, ettei yksi pelimanni olisi jaksanut tanssittaa kahtasataa vierasta, vaikka hän olisi ollut enkeli itse taivaan pasuunakuorosta. Jumalaton mies oli Ison-Hiedan pappa, ei hän väliä pitänyt, milloin sekoitti maalliset ja taivaalliset asiat. Tietenkin se oli mielistelyä tällä kerralla, hän pelkäsi, ettei Janne tulisi. Ja samassa hän sen ruistynnörin siihen veti. Ilman tätä sokeaa ei täällä Notkossa kuitenkaan yksiäkään parempia häitä oltu juotu, Paalajärvelle asti häntä kuljetettiin. Mutta koska kerran Ison-Hiedan pappa ei ollut tehnyt mitään eroa Lehtisen poikain välillä, niin pitäkööt nyt soittajanaan Tapanin, näkevän veljeksistä!

Mikä piru hänen keppiinsä oli kajonnut niin että käteen tuli rautapiikkinen puoli. Täällä kävikin sellainen jumalaton meno, ettei tietänyt pääsisikö ehjin raajoin läpi. Mitä tämä hääväki enää soitolla — osasivatpa ne jokainen hoilottaa. Mutta soittakoon nyt Tapani, joka näkee. Soittakoon, soittakoon!

Ja näkee ja näkee. Näkee sen minkä silmä käsittää, mutta ei mitään muuta. Ja kuulee sen, minkä luonnollinen korva erottaa. Ei mitään kutsua sille koskaan tule: lähde, lähde, heti paikalla, vie se ja se sana, lähde varoittamaan sitä ja sitä.

Piru sentään, jos saisikin vaikkapa edes puolen ruistynnörin. Ei ole mikään kitupiikki herra Kaapo Iso-Hieta. Totta hän puolen palkan maksaa, koska puoli työkin on suoritettu.

No nyt häntä taasen nykäistiin. Mikähän sanoma tässä olikaan kysymyksessä? Aivan samassa hetkessä, jolloin sokea rupesi tinkimään itselleen soittajapalkkaansa, löi hänen korviinsa taasen sellainen hiljaisuus, että hän oli kuin Paalajärven yksinäisellä hautausmaalla isänsä ja äitinsä luona.

— Herra siunaa, taitaa tietää kuolemaani, sanoi Janne itsekseen ja alkoi tehdä tietä nurkkaan pojanpoikansa luo, joka tällä haavaa oli hänen saattajanaan.

Matti ei herännytkään ensi kolistelusta. Juhlaruuasta ja juomasta uupuneena nukkui hän syvää unta, huolimatta siitä, että humalaiset töytäsivät häntä vasten ja nuoret pojat kurillaan vetelivät häntä käsistä ja jaloista. Eikö liene tuntenut vaarinsa keppiä, vai lieneekö junkkari piruuttaan tekeytynyt puupölkyksi. Ei niin millään häntä saanut heräämään. Siinä oli jo niin paljon pahanhengen kylvöä tuossa kymmenvuotisessa pojassa. Paras oli kulullakin ollessa, pidellä häntä kiinni hihasta tai takinliepeestä. Ykskaks hän lensi lintujen perässä eikä hänen ääntään erottanut lintujen äänestä. Ja jos rintasokeri oli lopussa vaarin taskusta, niin ei Mattia tahtonut saada millään tottelemaan.

Sokea oli löytänyt käteensä saattajapoikansa jalan ja kulki sitä myöten olkapäihin asti. Siinä hän rytyytti poikaa ja huusi hänen korvansa juuressa.

— Herää ylös, junkkari, nyt on helvetin kiire. Vai keppiäkö tahdot — ahah, joko tuntui. Älä siitä nukukaan uudelleen, vedän alas housusi ja silloin tiedät että tulee. Vai toiselle kyljelle sinä kääntyisit. Tiedätkös sinä, junkkari, että nyt on tulipalo ja minä jätän sinut tänne palamaan. Tule sinä vain täällä mustaksi kekäleeksi, nyt minä lähden — aijai kun onkin jo kuuma… täysi helvetti…

Hänen korvaansa oli tunkenut ääni, joka ärsytti hänen kiukkunsa äärimmilleen. Se oli pieni vaivainen ääni keskellä melua, mutta se vihloi hänen ruumiissaan kuin tulipalo-pakkanen: Tapanin, hänen veljensä ostoviulun sääskenkitinä. Vaikkei Janne mitään nähnyt, niin hän tunsi, että Tapani nyt seisoi hänen paikallaan ja soitti kahdellesadalle hengelle Ison-Hiedan uudessa salissa, joka oli kuin kirkko. Jannen ruumiissa kierteli sydän käärmeenä, pistellen ja purren joka haaralle. Onneksi oli Matti siinä, ja hän löi ja iski poikaa, vaikka poika jo oli jaloillaan ja huusi ja parkui. Yhtäkkiä näkyi Jannen vanha sauva yläpuolella koko hääkansan päiden ja sokean heleä ääni tunki joka soppeen häätaloa:

— Helvetistäkö se hantelsmanni tuotiin kyynärkepillään hieromaan sitä kapaturskaa. Hiero, hiero että saat ruistynnörisi, senkin näkevä täi.

Samassa hän tunsi tungoksen kasvavan ympärillään, melun lainehtivan sinne päin ja pelästyi että Matti lähtisi karkuun.

— Junkkari! sanoi hän pojalle ja ehti parahiksi käydä kiinni hänen olkapäähänsä.

Ja läpi räyhäävän ihmisjoukon teki itkevä poika tietä sokealle, joka toisessa kainalossaan suojeli viuluaan.

Ne huutelivat hänen ympärillään, että menköön pelimanni vain vähäksi aikaa lepäämään ja tulkoon pian taas takaisin. Toiset sanoivat, ettei Tapanin viulu yksinään miltään maistu, yhdessä pitää Lehtisen poikain soittaa. Toiset nauroivat, että kapaturska ja kyynärkeppi ne juuri ovat omiaan soittamaan Tukki-Kaapon häissä — tällaiset häät eivät ole sitä eikä tätä, täällä on sekaisin herraa ja talonpoikaa ja sulhanen tekeytyy hyväksi molempien kanssa eikä morsianta kuulu mistään. Missä on morsian, onko nähty hänen tanssivan — sulhanen jo äsken lähetteli pientä Aliinaa häntä etsimään. Olihan morsian tanssinut, mitä turhia taas puhuttiin! Silkkiklänningissään hän oli välähdellyt salissa kuin perhonen. Olikohan siinä sitten perää, että kruununvoudin tytär oli vaatinut ennen vihillemenoa sellaisen testamentin, että hän kaikki perii, jos sattuisi Tukki-Kaapo kuolemaan ennen? Puhuttiin ja puhuttiin — kuka niistä kaikista puheista tiesi. Ei silti, että saattoivathan ne tosiakin olla. Ei suinkaan nyt kaunis kruununvoudin tytär ottanut Tukki-pappaa paitsi hänen rahojensa takia. Ja keitäs sukulaisia papalla sitten oli? Pappa tuli tänne tukkilautan mukana eikähän tukkilautoille isää ja äitiä oteta. Niin että mikseikäs Kreeta-Karoliina olisi sellaista testamenttia teettänytkin. Jahkahan tästä rupeaa papan kanssa elämään, niin kyllä siitä palkan tarvitsee. Ja aina niitä rikkaalle sukulaisia ilmaantuu. Ovathan ne sukua Korven ja Laattalan pojat, jotka pappa on tilannut tänne ja puettanut mustaan verkaan. Kyllä Tukki-pappa sen on oivaltanut, että sukulaisia pitää olla hänenkin puolellaan ja kai jokainen sukulaisia löytää sieltä likempää Aatamia ja Eevaa. Niin että viisaasti teki morsian. Puheet menivät poikki kuin veitsellä katkaisten, kun vasta mainitut sulhasen sukulaiset ilmaantuivat joukkoon. Korven poikapa käyttäytyikin kuin asiaankuuluva ainakin ja huusi heti, että tie auki pelimannille. Lienevätkö miehet kuulleet keskustelun, koska Laattala kiersi kätensä Korven kaulaan ja sanoi, että suku on sukua ja kyllä testamentit rikki saa, kun sukulaisuuden toteen näyttää. Korpi, joka oli vähemmän humalassa, väisti hänen kätensä, otti itkevän Matin syliinsä ja talutti toisella kädellään Pelimanni-Jannea. Lehtisen Tapani seisoi pöydällä soittamassa, koko hääkansa lauloi ja polki lattiaa, ovensuussa katselivat sulhanen ja kruununvouti. Mutta vastanousseen auringon valossa tanssi tomu ihmisilon yläpuolella ja ulkona kiekui kukko. Ei ollut muissa huoneissa ja eteisessä suinkaan parempi liikkua. Täällä makasi ihmisiä päällekkäin ja sylikkäin. Eivät ne heränneet, vaikka niihin kompasteli.

Portaiden edessä päästi Korven isäntä pienen Matin sylistään, mutta johdatti heidät molemmat tuparakennuksen eteen asti, keskelle saaveja, tynnörejä ja ämpärejä, missä liha-, lanttu-, peruna- ja rusinaläjät tuoksuivat ja missä piiat valkeissa esiliinoissaan lakkaamatta hääräsivät. Porstuanperäkamariin sopi pelimannin mennä virkistymään.

Sokea otti vastaan kevätaamun kaikilla niillä aistimilla, mitä hänelle oli jätetty. Hän tunsi kuusen olevan kukassa jossain aivan likellä ja koivunlehvien tihkuvan pihkaa kauempana. Siitä kauempana oli tuomi ja rukiinoras. Samalta suunnalta tuli kukonlaulu ja toisella puolen taloa tuntui suuren metsän läheisyys. Kaste ja auringonpaiste asettuivat yhtaikaa kasvoille ja käsille. Kaikkein tutuinta oli lintujen laulu, se teki mielen väkisinkin niin hyväksi, ettei muuta halunnut kuin lyyskähtää siihen paikkaan ja kuunnella. Uuden puun haju kuitenkin herätti ikäänkuin olisi kuullut kirveen iskuja. Värit, joita ei enää nähnyt ja joita tahto koetti säilyttää mielessä, kirvelivät kuolleissa silmissä ja silmien yläpuolella eriskummaisen hohtavina ja väkevinä patoutumina, välähdellen läpi pään milloin vaaleina, milloin tummina, milloin sakeina pehmoisina hahtuvina, milloin kevyinä kuin ilma. Värilaineet tulivat kuumana heleänä vihreytenä, tai raskaana sinipunana, keltaisena, joka oli jääkylmää, mustana, joka unetti. Värit temmelsivät päässä etsien silmiä, se teki yhtä haavaa hyvää ja kipeää ja ennen kaikkea se herätti kaipauksen, halun huutaa, tai itkeä, tai juosta, tai lentää.

Saattajapoika, joka vihdoinkin oli saanut unet silmistään, näki täällä yhdellä haavaa enemmän portaita, tikapuita, vintin- ja kellarinluukkuja kuin hän elämässään oli nähnyt ja päätti, että tänään hän menee toisten poikain kanssa vaikka mikä olisi. Eilen he olivat juosseet torniin, jossa ei vielä ollut ikkunoita, mutta kruununvouti itse oli käskenyt sieltä pois. He olivat piiloittautuneet huvihuoneeseen pöydän alle. Katossa oli linnun pesä, se jäi vielä sinne, kuinka monta munaa lienee ollut, ja mikä lienee ollut lintu, joka teki pesän ihka uuteen rakennukseen. Koko tämä pihamaa oli täynnä uusia rakennuksia, joiden hirsistä tippui pihkaa. Mäessä oli hyvin syvä kaivo, siitä meni tie rantaan, hevoset olivat haassa mäen alla, siellä oli paljon hevosia, toiset pojat olivat ratsastaneet niiden selässä hakaan. Tänään Mattikin menee, hän menee vaikka mikä olisi. Mitähän pensaita ne olivat, joissa oli ihka punaiset varret. Nuo tuolla ikkunan alla olivat ruusuja. Hän menee tänään rantaan, pojat lupasivat kaikki lähteä, rantaan on kaksi virstaa. Hän riisuu uudet saappaat jalastaan. Hän menee, hän ei tottele vaaria, vaari on paha.

Mikäs se oli?

Jokin lauloi tai soitti jossakin lähellä. Mutta se ei ollut ihmisen ääni eikä linnun ääni eikä viulu. Pieni Matti unohti kaiken, mikä äsken oli vanginnut hänen huomionsa, ja kuunteli. Ei koskaan hän ollut kuullut mitään näin kaunista — urut kirkossa kyllä, mutta tämä oli vielä kauniimpaa. Soitto tuli pienestä vanhasta rakennuksesta. Jalat alkoivat heti viedä poikaa soittoa kohden. Sävel oli niin surullinen että itketti. Matti ei käsittänyt mikä se oli, joka noin soitti. Oliko täälläkin urut? Yhtäkkiä puhaltui hän täyteen juoksuun saadakseen nopeasti nähdä ihmeen, mutta ei minnekään hän päässyt, vaari oli tarttunut käsivarteen.

Vaari naurahti ja molemmat kuuntelivat.

— Minä menen katsomaan, sanoi poika ja yritti riistää itsensä irti.

— Etkä mene, sanoi vaari. — Kuulet tähänkin.

— Mikä se on?

— Arvaappas nyt.

— Urut?

— Ei. Uruissa on sellaiset piiput, joissa ääni pihisee niinkuin huilussa. Mutta tässä on kielet. Tämä on piano. Piano se on. Nuoren paroonin mamma Paalajärvellä se se soitti pianoa. Niin hänen kätensä pauhasivat ylös ja alas, että oli kuin myrsky olisi käynyt — ei tämä soita sillä tavalla, ei sinne päinkään.

— Minä menen katsomaan. Antakaa nyt mennä.

— Kyllä sinä sen vielä ehdit nähdä. Meillä on kiire, meidän pitää lähteä ennenkuin ehtivät kieltämään.

Matti oli niin pahalla tuulella, että hän juoksutti vaaria alas mäkeä. Siinä vaari pysäytti hänet kaikella voimallaan ja ravisti häntä. Poika rupesi taas itkemään, ja molemmat tepastelivat kaatumaisillaan lastukasassa, joka täytti koko mäen.

— Jos laskette näkemään sen, niin sitten minä tulen! huusi poika.

Vaari piteli häntä lujasti kädestä.

— Ja sinä luulet, että sinut päästetään sinne sisäänkään! Piano on siellä nuoren parin puolella ja sinne on nuorelle rouvalle tehty omat huoneet, jonne eivät vieraat pääsekään. Ison uuden rakennuksen teetti pappa nuorta rouvaa varten, mutta rouva pitää paremmin vanhasta. Se muistuttaa hänen kotiaan. Lähdetään kauniisti menemään nyt.

Poika ei enää tehnyt vastusta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän koetti niellä nyyhkytyksensäkin voidakseen korvallaan ottaa talteen joka sävelen, joka salaperäisestä soittokoneesta joutui tänne asti. Linnut tekivät haittaa, hän sähähti koivua kohti, josta kuului heleää linnunlaulua, aivan niinkuin sähähdetään kanoille, kun ne ovat pahanteossa. Mutta eivät laulajat sitä huomanneetkaan ja soittokoneen ääni hiljeni hiljenemistään, heidän astuessaan alas tietä. Mikä sen nyt olikaan nimi? Se oli sellainen vaikea sanottava. Ei se ollut ensinkään sellainen kuin urut. Mutta Matti oli niin kiukkuinen vaarille, ettei viitsinyt kysyä. Hän ajatteli, että hän karkaa, menköön vaari mihin tahtoo, hän ottaa pussin ja lähtee yksin maailmalle. Ja kyllä niitä on toisiakin poikia, jotka lähtevät mukaan. Ja kyllä hän vielä menee nuorenkin parin huoneisiin ja näkee sen soittokoneen. Ja kyllä hän vielä kuulee senkin, kun paroonin mamma soittaa. Olisi tehnyt mieli kysyä vaarilta, miten kielet kulkevat, nousevatko ne taivasta kohden vai menevätkö ne maata myöten, mutta kun hän oli suuttunut vaarille, niin ei hän kysynyt, vaan ajatteli, että hän johdattaa vaarin ojaan!

Uusi tie oli oikein paha kulkea — parahiksi vaarille! Siinä hän alituisesti sai kompastella hiekkakokkareihin ja lastuihin. Ja minne hän lienee ollut menossa, häitä oli vielä monta päivää jäljellä. Ja kyllä sinne nuoren parin huoneisiinkin vain olisi päässyt, kun olisi tahtonut. Ikkunastakin melkein olisi mennyt, niin matalalla kun ikkunat olivat.

Vaari pysähtyi, mutta ei päästänyt pojan kättä.

— Vieläkö talo näkyy? kysyi hän.

Poika ei vastannut, vaan mietti, että kun tulee sellainen hetki ettei vaari huomaa, niin hän juoksee takaisin taloon. Eivätkö nuo taas olleetkin sen soittokoneen ääniä?

— Junkkari, alkoi vaari, — vai rupeat näin kelvottomaksi. Lähetän sinut isäsi luokse. Vai taloihinko taas tahdot? Olet jo taitanut unohtaa, kuinka sinua syötettiin samasta kupista kanojen kanssa. Sitäkö kaurajauhosuttua tekisi mielesi? Ja vaarisi kanssa kuljet häistä häihin ja saat hyvää ruokaa mahasi täyteen ja urutkin olet nähnyt ja saat pianonkin nähdä…

Piano! Se se oli. Piano. Piano.

— Piano, sanoi poika ääneen, — koska minä saan sen nähdä?

— Maltahan nyt, kyllä sinä saat.

— Kulkevatko ne kielet näin maata myöten, vai ylöspäin?

— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla. Mutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.

— Mitenkä kansi avataan?

— Saat nähdä sitten.

— Koska minä saan sen nähdä?

— Istutaan jonnekin että riisutaan saappaat ja pannaan pois viulu.

— Kuinka iso se on?

— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen. Ja niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma Paalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki — sanoivat, kun hän yksikseen soitti.

Saanko minä kuulla, kun nuoren paroonin mamma soittaa?

— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin, viime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet. Muisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.

— Kuka nyt soittaa?

— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo naimisissa ja hänellä on poikakin.

— Onko nuoren paroonin poika jo suuri?

— Mitenkäs hän voisi suuri olla, kun vasta häätkin olivat.

— Ette ollut soittamassa niissä häissä?

— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen sielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.

Vaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei parkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja litisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että nuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja että hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka aukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että täytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.

Vaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille. Sitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa viulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren paroonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele oli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen äitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat kerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten enää soinut.

Matin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei kantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika käänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli punainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta. Mattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten itkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin hän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

— Oletteko te nähneet morsianta? kysyi hän vihdoin.

— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei vain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.

Matti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei ollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:

— Älä sinä itke, morsian soittaa… soittaa — urkuja nuorenparin puolella.

— Ei hän ole siellä, vaikeroi tyttö yhä.

— Kukas se siellä soittaisi.

— Näitkö sinä?

— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä silkkileninki.

— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli eri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.

— Mene sinä vain taloon, kyllä hän siellä soittaa.

Tyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi samassa:

— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko ja… Etkös sinä tule?

— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni sitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois kesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?

Vaari oli saanut saappaat jalastaan ja köytteli niitä yhteen.

— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi puhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin ruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?

Tuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut menossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain päin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat aivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko se paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan silkkiä olevan.

— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta varttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.

— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä soittelee, menkää te vain sinne.

— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi tutustuneensa miehiin.

Janne Lehtisessä kihahti äkkiä.

— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran ruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä. Niin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.

Saattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan kruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö niiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän mahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti vikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että kaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan Matin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.

Vaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita jalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen. Tai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi aina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua saappaat.

He taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle hiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä metsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo oli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen alla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut tyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen nimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa oli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain. Mitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja tarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö nyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää sen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli kiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä näkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja. Metsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin Ison-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja peltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä, mitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.

Tuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa täyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen sieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa leivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa, ojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen ja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus loisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta. Kun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä, ikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi tähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen, kohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat, herättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että poltto ja pakotus täyttivät pään.

Jollei olisi koskaan nähnyt, niin ei olisi tietänyt kaivata.

Sokeana syntyneen osa se se sentään mahtoi olla viimeisintä.

— Minne mennään? sanoi poika.

— Eteenpäin, vastasi Lehtisen Janne.

Se oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain tuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle. Ja lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään kangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli näkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa viitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös kangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa tokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle näkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin heleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä. Kun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin sekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin aluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona ja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta taivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä joka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille annettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun hän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että vainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää taivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa, Paalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos isä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun tuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille, että ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen kun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen nokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä roiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja entäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi lapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli pyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli madellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona oikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi sitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois minun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli tullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta kello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut päristellä jotakin likaa hartioiltaan.

Lehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän ajatteli isäänsä ja kirkonkelloja.

Mutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja kaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa ja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.

— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein monta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon… niin monta tornia minä rakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä kirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä niinkuin aurinko tomua.

Lehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä yksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja käski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus toisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.

Ja mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta, mihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä seisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja pihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he olivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän kaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.

— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän oli meistä vanhin, Eevastiina.

Pelimanni nipisti saattaja-poikaansa käsivarresta:

— Paalajärvelle mennään.

Poika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian täältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että Paalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:

— Eikö käydä kotonakaan?

— Ei, sanoi vaari.

— Mutta nämä vaatteet menevät huonoiksi.

— Miksikäs ne siitä.

— Kannetaanko sitten tavarat koko matkan?

— Heitetään pientarelle, mitä ei jakseta.

Matti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu kanniskelemaan pitkän matkan.

— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän Isosta-Hiedasta.

— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. — Vai niin, vai!

Se poika ei kuole nälkään, ajatteli hän hyvillään, mutta sanoi:

— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on? Oletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?

— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle vaikka viulukin.

Häntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki käsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.

— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan syntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron kauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika, tällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello viskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein tottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien sinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran karkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.

He astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi. Toinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana kuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen ajatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa teki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi varustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva rikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi viikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin olisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan enää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli kuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua odottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä tienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne olivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut puutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu kaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat katsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset tulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie kulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja puunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää läpi sydänmaan.

Kulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä työtä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät selässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma. Korpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi läpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen latvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset lamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita lehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja oksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti koko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan vihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että se kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät enää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että niiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten jättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää. Eivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja versoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi hiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne miltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen puuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden tuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla puilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan varret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa jänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen, ketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä vasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven kevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin jättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.

Ne kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät kuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja lapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet. Toisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen sielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat ponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.

Yhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli jostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies ja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut mitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista pohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja vastaselittelyä.

Ukko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei näkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön takana, tie kulki tässä niin ylhäällä.

— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan, mitä viivyttelette.

Mies puhui hiljemmin ja hänen äänensä vapisi.

— Ettekö te yhden kerran, tämän ainoan kerran, tahtoisi luottaa minuun.

— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka taivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen avioliiton, häät ja pelimannit ja… — Vilhelm Sacklén, maisteri ja käräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken tapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!

— Kreeta-Karoliina, ymmärrättehän minut, miksi teeskentelette…

— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä mahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet siihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö siitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä teitte kruununvoudille.

— Kreeta-Karoliina, koettakaa rauhoittua. Ei ole muidenkaan helppo olla.

— Menkää hiiteen helppouksinenne, en parempaa sano.

— Kreeta-Karoliina, minunkin täytyy elää.

— Kuka sen on sanonut. Tekisitte viisainten jos hirttäisitte itsenne.

— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran luottamuksenne.

— Lakatkaa jo puhumasta, olen tuon sata kertaa kuullut.

— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi, ettette tullutkin minun omakseni.

— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin teille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt nuora tahansa.

— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä, Kreeta-Karoliina…

— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie… Lähdetään sitten, morsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.

— Sanokaa minulle…

— Sanokaa te minulle!

— Mitä te tahdotte tietää, Kreeta-Karoliina…

— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun saitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?

— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule unohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää Parinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin ei mikään enää pidätä rakastavaisia…

— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle jotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni, Sakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä sääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen… Olkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani puhetta.

Keitä täällä olisi. Linnut laulavat, Kreeta-Karoliina.

— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut tämän keskustelun.

— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen pojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa vain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte isästänne… Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää te salaisuutenne, minä pidän omani.

— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta, niin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin kainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä — erehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun »kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä ette saanut huuliltanne.

— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on kurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka tulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää naurako, viillätte haavoille sydämeni!

— Mikä rintalapsi te olette, Ville Sacklén.

— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina, minulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa seisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi, läpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä kesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa…

— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte unohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen tyttärestään puhutaan rumia asioita… Punastutte, poikaseni. Ja säikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai kuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te vain salaisuutenne.

— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina, ennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte lempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä maitohuoneessa.

— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua? Olenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei merkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan kaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen, olen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani otin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen — tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää — mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon vaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että pysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.

— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle teeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa, mutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy kehittyä tällä tavalla…

— Vai niin, vai niin.

— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti nuoruutensa rakkauden.

— Vai niin, vai niin. Vai vapautatte te tykkänään minut.

— Mitä te teitte, sen teitte onnettomuudessanne.

— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi, jos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin kollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut minä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä metsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru vie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen. Tukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa ei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra kuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te hänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja että oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla purjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja ikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta kirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia ja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi Parinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te siinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies… mitäs te nyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.

Oi Kreeta-Karoliina… Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken, ehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru minuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne, tukkijätkän kynsiin… Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne — miten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole rakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina, minä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan teistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin sikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät kovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.

— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.

— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki, tämä jätkä, en paremmin sano.

— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun kuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.

— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin kaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.

— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne ja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön tai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan punasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille minä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu eikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.

— Mutta te olisitte voinut löytää sivistyneen ihmisen…

— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja ties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut minut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.

— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun osalleni…

— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö, Sacklén, viinahan se on teidän isäntänne.

— Te tahdotte murskata minut ja minä olenkin jo murskattu.

— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta totisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on totta.

— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi metsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te siellä viileässä maitohuoneessa askartelitte… Miksi pitikään hänen kuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar ei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt toisin…

— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun kärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta joko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie, nouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon. Ja vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.

Molemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien, soran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka, mies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi surullista vieraskielistä laulua, »… doch was im Herzen geschah, wer kann es wissen, was nur der Himmel sah…» Ukko ja poikanen olivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä kuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he pakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta puolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin, mutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri alas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä sinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja haparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat käyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat juuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä puhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin jumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun morsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi käynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa ja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle, ettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti saada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja, sillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset tulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka on kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa sitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava morsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat tänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä koivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat tielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika kuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri pysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.

— Tomua ja tuhkaa me olemme! sanoi kirjuri.

— Emmekä olekaan kuin tulta ja tulikiveä! vastasi morsian ja nauroi.

— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me kaipaamme ja minne me pyrimme?

— Pyrkikäämme häätaloon, no tulkaa nyt. Tai oletteko todella juovuksissa?

— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti jonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista rintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän nimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä huudan siksi että minun on niin ikävä… oi, voi!

— Sacklén, minä otan vitsan koivusta, sitä te tarvitsette.

Kruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin pahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja oikoi käsiään puunlatvoja kohti.

— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy, kaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan… Minussa tukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.

— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin paras skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin haluatte.

— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia… Naurakaa te vain suullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova paikka.

— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette selvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen kanssa ja…

— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin entinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä, että sai sen tulemaan perässään.

— Te olette niin viisas, Sacklén, etten minä ymmärrä teitä.

— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta paikkaan heinätukon perässä.

— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä. Hyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain heinätukon perässä.

Kreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut ja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman askeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin äänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä lähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.

Yhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä jotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan. Risujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät korkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin niitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin: pieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita. Hän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja jäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin kasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen Janne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin? Täällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana soittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen. Morsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja palasi nopeasti.

— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan päästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa? Oletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa leukojanne auki.

Ja sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se ollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja syyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen puheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri kimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään vasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan torui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.

— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin. — Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana paraikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä hakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.

Morsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut silppuna lentelivät pitkin tietä.

— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän paikkanne nyt ole metsässä.

Janne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi haromaan käsiinsä tavaroitaan.

— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi Sakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.

Eihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä soittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin saattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään ympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli kivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne Jannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti hänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt. Sanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:

— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa tahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun olen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva mitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat. Ja ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska sattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu, että meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman ahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä taakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun sisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on ikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista nämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten kaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun takanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset mitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan. Aivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään. Jumalan haltuun vain.

Hento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja läjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt vanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa eikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä häneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa: hän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä poikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika ei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän kerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.

‒ Mutta minä kerron, minä! huusi hän. — Koska kerran minua lyödään.

Ja sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi raivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin silmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin haaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin suden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen metsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät viettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi sinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan merenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet kahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.

Sinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä tiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen käsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä. Lapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se oli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen mielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli puhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet pauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä se onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen mukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon pitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän oli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi ja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa hänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään aina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin makealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret, mikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa. Kesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein kaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa: kirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli, hautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat tämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille paikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään näkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi noussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus voi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.

Olisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha. Mitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?

Hän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet. Lieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.

Tomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian. Kaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme, siihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa tuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää taivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä kertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.

Janne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat, koskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi ainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit, jotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.

Oli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten pihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan versonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo, jonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi siitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi pitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä pelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä. He olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet ja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli kaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät pihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä niistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua metsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat kuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa petäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili vähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika oli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee. Käärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas kiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt soluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja hiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä. Linnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus painoi matkamiehiä.

Täytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo levottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä Paalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai olisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko ja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne lähettää? Ja mitä niistä syntyy?

Yöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä tähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen. Häntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta mistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.

— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi Sysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki. Saat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.

Siinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi rientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki söi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun lähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja muurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli paksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo: puoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden metsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat, sananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa keskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku kulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon käydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat kuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat kuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen. Valkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat ilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että kaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa. Nyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät olleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne olivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo täyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien juovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti palasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa ruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi ahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä oli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle katselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui mieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.

Päivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla oli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi suuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään avautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu kiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta kulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se oli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti siltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan ei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että ihminen sentään jossain täällä askarteli.

Sysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli paraikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä, kun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää sanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan kurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän kysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi käsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui sentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen lantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen. Oli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu nousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä vaeltelemaan pitkinä vöinä.

Niin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli hän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun tämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen ohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt mieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi ja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.

— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa poikaan päin.

— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä Epramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs matkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä kysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?

Sysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä täyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin käsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.

— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä on nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.

— Eikö se nyt tule? kysyi Matti silmät suurina päässä.

— Ei. Se on jo makaamassa.

Mattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet tulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa kolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram oli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja tervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille. Vihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta, sinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja vaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.

Mutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat, söivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa, jonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä. Savu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen, jolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut vähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten saarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta näkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa ja tummia seinämiä mäntyjä.

Näkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo korkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän puhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat molemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta he puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät ne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä, perunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset ajatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen pöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta takaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä ja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua ja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain aina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään nauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä sellaisista kyllänsä.

— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä tällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs sinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja nurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä. Se on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä toista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos polttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen hä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen leikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.

— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli sanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli hyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.

Pian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen lisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta kohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua, Janne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla. Epramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän rykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken haeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään lasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.

— Se on oikein Raja-Aatamin tekoa, sanoi hän.

Molemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain syvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.

Janne puhui ensin.

— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään. Pitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?

Epram imeskeli savuaan ja vastasi, hampaittensa välitse:

— Ruotsin virsta.

Ukot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet polvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan uikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka luulee ajavansa otusta.

— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella? sanoi taas Janne.

Eprami otti sikaarin hampaistaan ja sylkäisi.

— Olihan se.

— Minkästähden sinä sieltä lähdit?

— Kun sinne tuli se tervahaudan Aapeli tekemään saunaansa.

— Tekikö vallan niin liki?

— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa välillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.

— Ja taisi ahkerasti pyydystääkin?

— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat siinä ne kalanpyydykset.

— Niin että teit toisen tuvan.

— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle. Siinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin, että oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole, piin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran, kun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee ollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että onko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen minä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän vain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä olisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä hänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä muijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on. Siinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin, kun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja luulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin sitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä Paalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin. Tulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että jossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui sellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se ei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö he saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Minä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja ajattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole ketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.

Jannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat. Epram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi. Molempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.

— Niin että tämä nyt on kolmas saunasi, sanoi Janne.

— Mitä niissä on nyt niissä ensimmäisissä?

— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen vaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.

— Paljonkos sinä häneltä sait?

— Mitäs minä sitten olisin saanut. Kun vain antavat olla rauhassa.

— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi avonaisen suunsa puhujaan.

Epram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa yli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi suu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat taivasta kohden.

— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee ihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.

— Niin, ja on kuin joku seisoisi tuossa ja tuuppaisi, että mene jo.

— Mitä lienevät.

— Se on kaipaus, joka kuljettaa ihmistä.

— Niinkö lienee.

— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki työkin tehdään.

— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin hän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.

— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi maahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun tietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.

— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa keskustelun.

Hän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi jotain kohtaa ja tasoitti toista.

Sokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä liikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää, jalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä kaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä jonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi jäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.

— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti lyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii kävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut hänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä tästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla jotain tarkoitusta.

— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä sikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi syntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä ajattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet, piru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu. Sillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa, mistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on sikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista ovat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun levottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni ja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden levottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama, anna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä sinun levottomuudestasi tuli?

Epram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun ei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen oli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni pienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne huojui ja hänen äänensä oli uhkaava.

— Mitä siitä sitten olisi tullut, sanoi Epram yksikantaan.

— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo, tiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja luun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla ihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun levottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi pystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen mies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo itse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota, joka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa, mutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua ja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea, vaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle ennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.

— Mennään maata, sanoi Epram ja tarttui vieraansa käsivarteen.

— Sanotkos minulle ensin mitä minun kaipauksestani on syntynyt?

— Mistäs minä tiedän. Tulkaa nyt, niin johdatan. Poikakin tuolla uikuttaa.

— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu tuollainen poika.

— Ettekös sanonut, että poika on poikanne lapsi? sanoi Epram.

— Oi tätä tuskaa ja ikävää!

Janne kiersi kädet Epramin kaulaan.

— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan. Mutta olette tottunut niihin prykien juomiin.

— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla on kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.

— Saattehan kun teetätte.

— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla teettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä sitä ymmärrä.

— Hirsistä minä vain olen tehnyt.

— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle puhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä, että onhan minulla… mitä minulla on.

— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle kymmenen kapan soittavan koskaan.

— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa enkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain vaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon hirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi päähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin. Hyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne majallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven kirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.

»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki sitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei hänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin oli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan Paalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä taivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut. Jannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli nukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli kolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat suuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä olivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon. Lapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan sanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman tätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä olisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän tuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut enemmän arvoinen.

— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi kepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, — mene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi — että tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä olen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä hyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.

Sokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen Matin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että itketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja että Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa, ja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan ääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se pääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään pojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri, niskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko vaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että koko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset, jotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä oikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi toivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä hänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas hän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.

Hän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta oikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän hiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei nukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä vasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa ja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä lapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.

Hiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan hiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja. Vihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa niinkuin Mattikin.

* * * * *

Kun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä, tiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari luvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun. Matti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär. Talossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten hän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein kaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä kaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja maan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan. Milloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis ja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten hänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen sana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit ja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin. Lienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi Matti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma tekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun, mutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet pitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista mihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten on ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli kaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja sitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin jaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle kuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus on tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut kuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai vuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa puhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se puhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin se lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä elämän.

Näitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai järven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin tai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän asian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän koetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat palat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja aina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti taas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt vaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli kulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne valkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä. Tuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa liki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman ihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija ja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset muuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja paljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja ja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta ei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa? Miten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut sitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen alla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon muuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä raja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo kukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli hevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan varsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri mieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain. Sinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana päivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat kalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä uusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain perästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko ja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä löydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä hopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät olleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa juuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.

Matkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta vihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia, sananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa pehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä koivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle ja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren ja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin oli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana, välillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi auringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut mutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi suoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika olivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti pyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin taloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu kuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa ja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa. Oli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja. Kolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin Paalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.

Senjälkeen ei vaarilla ollut mitään rauhaa eikä hän enää mitään kertonut. Hän ei muistanut ruumiillisia vaivojaan, levottomuus ajoi häntä eteenpäin. Sen hän sanoi, että kun ehdittäisiin sinne juhannukseksi. Miten hän lieneekin unohtanut, että juhannus oli niin likellä. Nyt hän sen muisti ja nyt täytyi rientää. Ison maantien piti jo alkaa tulla. He odottivat ja odottivat ja kulkivat ja kulkivat. Ja vihdoin alkoi jotain kellahtavaa kuultaa läpi havumetsän: se oli kuin pitkä silta. »No nyt!» pääsi Matin suusta ja hänen rintaansa puhkesi sellainen ilo, että hän oli lähtemäisillään juoksemaan. Oli juhlallista pitkästä aikaa nähdä iso maantie. Mahtavana ja levollisena se juoksi läpi maiden ja yhdisti pohjoisen ja etelän. Toinen mitä he jännityksellä odottivat oli tienhaara viittoineen. Täällä tuntui jo suuren maailman läheisyys, kylät olivat toisenlaiset kuin Notkossa, nimittäin paljon kauniimpia, oli koski ja saha, vesi pursusi läpi tokeiden niin että kuului kauas. Ja tuossa oli mylly, peltojakin oli paljon, ruis lainehti pituutensa täydessä mitassa ja leivoset lauloivat sen yllä. Mahtoi olla paljon leivosia maailmassa, kun niitä riitti niin joka pellolle. Mutta vaarin kanssa ei enää voinut puhua paljon mistään, häntä itketti kaikki. Lauantai-iltana he rupesivat katselemaan itselleen saunaa ja löysivätkin juuri sen asumuksen, joka vaarin sanojen mukaan piti siinä mäellä oleman. Se oli pieni torppa, vaari oli ennenkin ollut siinä yötä. Ja ollut saunassakin, makean löylyn siinä sai. Ihmisetkin olivat samat. Miehet olivat jo kylpeneet ja naiset käskivät odottaa, kunnes he olisivat käyneet saunassa. Vanhus ja poika kulkivat kalikkatarhan läpi, missä lehmät makasivat märehtien, ja istuutuivat tuvan rappusille. Siinä tuoksui uusilta hirsiltä. Ruisrääkkä oli äänessä aidan takana ja saunasta kuului kaiken aikaa sirkan siritys. Valtamaantie oli siinä välillä, mutta kuitenkin kuului sirkka. Torpan vanhus puheli pojastaan, jonka siinä Jaakon-päivän aikaan piti naida, hänhän se oli tuon uuden rakennuksenkin tehnyt. Olisihan se vielä mennyt tämä vanha, mutta nuorilla on nuorten mieli ja sitten on paha, jolleivät saa tahtoaan läpi. Uhkasi poika heittää kodon ja lähteä maailmalle — mikäpä siinä sitten auttoi, täytyi tehdä velkaa ja antaa rakentaa.

Hänessä on kaipaus, ajatteli vanhempi Lehtisen pojista. Ehkä tässä kerran vielä on talo ja ihmisiä, jotka viljelevät omaa maata. Näin hän ajatteli, mutta ei puhunut mitään.

Silloin rupesi torpan poika puhumaan, että kyllä hän sen velan maksaa, mutta sitä ei hän tee, että tuo vaimonsa siihen ahtauteen, missä he ovat asuneet. Ja täytyyhän sitä yrittää eteenpäin, ei muuten mihinkään pääse. Yhtä hyvin saa panna pankolle maata ja nukkua tuomiopäivään.

Lehtisen Janne tunsi, miten itku taas yritti nousta rintaan. Hän olisi halunnut sanoa nuorelle miehelle, että kaipaus se on josta kaikki syntyy ja että jos hän vain tarpeeksi kaipaa, niin tämä maa vielä kerran on hänen lastensa ja heillä voi olla kivinavetta ja muutamakymmen lehmä. Hän oli kertomaisillaan, että tästäkin pienestä pojasta tulee pappi, joka äänellään täyttää koko kirkon. Sillä kas, tässä pienessä pojassa elää kaipaus. Mutta taaskaan ei Janne mitään sanonut, päätteli vain, ettei pidä sekaantua vanhempien ja lasten asioihin. Käki ja ruisrääkkä olivat väsymättömät, pieni Matti oli herätettävä, kun naiset tulivat saunasta. Matti oli nukkunut miesten puhuessa.

Saunaan kyllä sopi jäädä yöksikin, torpan vaimo lupasi lähettää jonkun tytöistä tuomaan sinne ruokaa. Niin, ja mikseikäs siellä saisi paitojakin pestä, heittää tuohon aidalle vain kuivamaan. Onhan se mukavaa, että saa puhtaat vaatteet juhannuskirkkoon. Kovin näkyvätkin olevan pyykin tarpeessa matkamiesten vaatteet.

Ja taas johdatti poika sokeaa läpi kalikkatarhan, ohi märehtivien lehmien. Ojat aidan takana olivat korkeanaan koiranputkia ja kaikkinaista kukkaa, sokea tunsi silmiensä pohjalla niiden värit valkoisena, hyvälle hajahtavana utuna. Tätä tuskaa! ajatteli hän eikä tietänyt sanoiko hän tai ehkäpä huusikin sen ääneen. Eipä saa koskaan nähdä tuota ihanuutta, vaikka kuinka kaipaisi — rajat ovat kaipauksella. Mutta juuri kun hän oli tuntenut tämän rajan, puhkesi hänen silmiensä pohjalla näky, joka pysähdytti hänen askeleensa ja sai hänet unohtamaan, missä hän oli.

— Äiti! parahti hän ja oikaisi molemmat kätensä.

Mutta silloin ei siitä enää ollut mitään jäljellä. Äiti oli seisonut keskellä kukkasia, yllään kirkkopukunsa ja kädessä nenäliinan välissä mintunoksa ja virsikirja. Ja äiti oli nyökyttänyt päätään merkiksi siitä, että kaikki lapset pääsevät mukaan. Se oli ollut vain väläys. Ei näkynyt enää mitään, oli kokonaan pimeää, ja sokea kulki ja mietti mitä tästä mahtanee syntyä.

Kirkonkellot hän kumminkin saa kuulla, kunhan jaksaa käydä vielä huomisen päivän. Ja Matista pitää tulla pappi.

Paalajärven seurakunta alkoi juuri kokoontua vanhaan herranhuoneeseensa viettämään Johannes Kastajan päivää, kun sokea pelimanni saattajapoikineen ponnisti viimeistä taivalta matkansa määrää kohti. He olivat molemmat pukeneet ylleen painavat, kantaessa kovettuneet saappaansa ja astuivat raskaasti ja uupuneina. He eivät astuneet itse valtatiellä, vaan ojan takana polulla, jonka jalankulkijat olivat vuosien mittaan siihen tallanneet. Tiellä tulivat rattaat rattaiden jälkeen, eteen valjastettuina parhaat hevoset ja etuistuimilla isäntiä ja emäntiä mustissa vaatteissa ja takana pieniä juhlallisia tyttöjä tai poikia, joiden tänään piti »päästä edes». Tomupilvi ympäröi kirkkokansaa, kohoten kuin suitsutus taivaan sineä kohden. Asumukset maantien laidassa olivat juhla-asussa nekin, portilla ja portaiden ääressä seisoivat juhannuskoivut ja ikkunoiden alla kukkivat keisarikruunut ja sireenit. Olisi luullut joka asumuksen aikovan lähteä liikkeelle ja liittyvän saattoon. Asumukset kukkasineen kuitenkin jäivät ja vain ihmiset tulivat, käsissä virsikirja ja mintunoksa, käärittyinä valkoiseen liinaan.

Kirkkoranta oli sekin täynnä kansaa, joka hääri veneitten ympärillä ja aitoissa. Kauniisti kirjailtuja vakkoja kannettiin aittoihin ja siellä levittelivät naiset parhaita huivejaan. Joku myöhästynyt vene likeni vielä pitkin aironvedoin rantaa.

Kukaan ei huomannut sokeaa ja hänen saattajaansa. Ihmiset riensivät heidän ohitseen, vain jotkut vanhat jäivät samaan saattoon. Matin ei nyt tarvinnut mitään kertoa, tämän seudun oli Janne näkevänä nähnyt. Hän tiesi miltä näytti rannalla, miltä metsässä, mitä tulisi näkyviin mäeltä. Hänen syntymäpaikkansa oli tässä heti mäen alla, siinä oli muinoin ollut punaiseksi maalattu mökki ja mökin takana humalisto. Mökki oli muutettu pois, sen hän oli kuullut, mutta Laarin talo oli paikallaan. Tässä sen täytyi olla vasemmalla. Ja koko tätä kylää kiersi järvi ja järven takana kohoili metsäisiä vaaroja.

Sydän oli vanhan pelimannin rinnassa ottanut sellaisen vallan, että hän muuta tuskin kuuli tai muisti. Se täytti lyönneillään koko olennon ja tuntui oudon suurelta, kipeältä ja onnelliselta yhtaikaa.

— Kun tullaan Viina-Heikin torpalle, niin juodaan, sanoi hän pojalle. — Eikös se ole jo tässä?

Siellä oli joku juuri juottamassa hevostaan ja hevosen juotua huuhteli mies kipon ja ammensi anojalle puhdasta, kylmää vettä.

— Juokaa pian nyt, että ennätetään mukaan, hoputti poika.

Hän oli kuin kuumeessa hänkin. Ja vaari joi nopeasti ja pitkään. Hiki tunki esiin koko ruumiista. Tätä riemua ja tuskaa! Mäeltä leviää silmän eteen kylä ja kirkko, kunhan pääsisi mäen päälle. Se on Valkaman ahde.

— Onko maksaruoho jo kukassa? sanoi vaari äkkiä.

— Mäki on keltaisenaan, vastasi poika.

He ponnistivat ja ponnistivat. Kirkkovalkaman väki alkoi lappaa esiin ja täytti tien. Kaikki riensivät sokean ohitse. Kellon läppäys helähti samassa ilmaan, ensin yksi hiljainen ja kevyt, joka oli kuin pisara taivaan sineä, sitten toinen ja nyt seurasi Paalajärven kirkonkellojen iloinen, raikuva huomensoitto.

Vanha Janne oli lyyskähtänyt polvilleen tielle, silmänräpäyksen ajan tuijottanut korkeuteen ja päästänyt sauvan käsistään. Sitten hän oli kaatunut kyljelleen eikä enää noussut. Poika rupesi itkemään, kaikki kääntyivät katsomaan taakseen ja palasivat. Sokeasta miehestä muodostui yhtäkkiä huomion keskipiste. Kellojen soidessa koetettiin häntä nostaa pystyyn ja virvoitella henkiin. Käytiin pojan kimppuun ja kysyttiin, mitä hän oli vaarille tehnyt. Hän itki niin, että vaivoin sai kerrotuksi vaarin kaatuneen samassa hetkessä, jolloin kirkonkellot alkoivat soida. Vaarille tuotiin viinaa ja tuotiin vettä. Hän ei liikauttanut jäsentä. Joku isäntämies tunsi hänet ja puhutteli häntä nimeltä. Nyt tunsivat hänet muutkin, sehän oli vanhempi Lehtisen pojista, joka oli ollut soittamassa Ison-Hiedan häissä. Tuossahan hänen viulunsakin oli. Ja tämähän oli hänen pojanpoikansa, sen heittiön Tuomaan poika, joka istuu linnassa. Tämähän Janne joutui sokeaksi nuorena poikana, kun Laarilla saunassa sai löylyn vasten kasvojaan. Se oli sellainen riihattu poika ja sitten rupesi soittamaan, kun sokeaksi tuli. Ei suinkaan hänen sisarensa vielä ole kuollut, ruotivaivaisenahan se on ollut jo kauan. Mutta tämä Janne on kuollut, ei se siitä parane, paras nostaa maantienlaitaan, noutaa kirkolta paarit ja kantaa paarihuoneeseen. Noin vanha mieskö se jo olikin? Eikö hänellä vielä siellä Ison-Hiedan häissä ollut musta tukka? Ja nyt oli näin valkoinen. Monet häät hän soitti, monet ilot nuorille piti ja tuossa on nyt ruumiina.

Yhtäkkiä sanoi joku, ettei kuolleeseen saanut koskea, vaan piti mennä noutamaan kruununvoutia. Siitä saattoi saada vaikkapa murhamiehen nimen, jollei esivallalle heti ilmoittanut tällaista äkillistä kuolemantapausta.

Ihmiset tulivat Matin ympärille, lohduttivat ja toruivatkin. Lapsi oli koetellut, hänkin, herätellä henkiin sitä ainoaa ihmistä, joka hänelle oli turvana maailmassa. Mutta kun ei vaari enää ensinkään liikahtanut, ymmärsi hän, että loppu on tullut ja että kirkonkello jo vie vaarin sielua taivaaseen. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sitä sanoivat hänelle ihmisetkin, kun vaari tällaisena suurena juhlapäivänä oli saanut lähteä taivaallisen Isän kotiin. Mutta poikanen ajatteli sitä, ettei hän enää saa tarttua vaarin käteen, ei kuulla hänen ääntään, ei kulkea hänen kanssaan. Minne hän nyt joutuu, minne kääntyy? Hän seisoi kuolleen vieressä ja itki katkerasti.

Kruununvouti tuli, tunsi heti Jannen ja tunsi Matinkin, tarkasti vaaria ja sanoi pojalle, ettei pitänyt itkeä. Lehtisen Janne oli ollut hänen ystävänsä ja hänen piti saada kunnialliset hautajaiset. Ja Matin hän ottaa Laarille, hän tarvitseekin sellaisen näppärän pojan, joka istuu kääsien takana ja avaa portit. Se oli paras pelimanni näillä mailla tämä Janne. Siitä se vasta olisi tullut viuluniekka, jos se olisi saanut opetusta.

Vaari makasi keskellä kukkasia, joista hän vasta oli puhunut. Ei hän ollut kuolleen näköinen, nukkuvan olisi hänen luullut. Mustat paarit tulivat. Kun Matti ne näki, heittäytyi hän suulleen vaarin rintaa vasten.

Silloin nosti kruununvouti itse hänet ylös, piteli häntä sylissään ja asteli vaarin perässä, jota kannettiin. Matti itki kruununvoudin olkapäätä vasten. Kellot soivat taasen ja Matti ajatteli vaarin sielua, jota ääni kantoi ylös taivaaseen.

Nyt laski kruununvouti Matin alas. He seisoivat valkoisella portilla, jonka ympärillä mehiläiset pilvenä surisivat. Portin takana oli hyvin paljon kukkasia, kaikenvärisiä ja -tuoksuisia. Avonaisen ikkunan laudalla lauloi häkissä lintu, jommoista ei Matti koskaan ollut nähnyt Se oli kuin auringosta lohkaistu. Portaille juoksi tyttö, jonka Matti ennen oli nähnyt. Se oli kruununvoudin pieni Aliina.