VI. Kuuden vuoden perästä.

Huhuja oli kulkenut Laurilan kulmalla, huhuja oli syntynyt ja hälvennyt. Oli kerrottu, että Sannan oli Helsingissä käynyt hullusti ja että hän oli tuomittu kuudeksi vuotta "pinhuusiin", kehruuhuoneesen, ja että se Arvikin oli saanut "kaksi vuotta".

Kun Laurila oli kirkkoherralta asian varmaksi kuullut, oli hänen päänsä vaipunut rintaa vasten ja hän oli sanonut tuskin kuultavasti: "mitäs teet, niin edestäs löydät."

Kirkkoherra, nuori virkaa tekevä, oli yrittänyt häntä lohduttaa, mutta mitäs sille miehelle teki, "se kuin ei sydäntänsä avannut."

Siitä sanomasta ruveten kävi Laurilan pää yhä harmaammaksi ja emäntä yhä äreämmäksi. Totinen, alakuloinen ja naimaton oli naapurin Kalle yhä edelleen, "vanha emäntäpiika vaan hänen huusholliansa piti."

Mutta sitten kerran ajoi "vanginvyöräri" pihaan. Hänellä oli kaksi henkeä rattaillaan, mies ja vaimo. Ne tulivat pirttiin, ja pitkään katsoi heitä Laurilan väki.

Mies jäi seisomaan ovensuuhun, mutta se harmaankirjava vaimoihminen astui hiljakseen Laurilan eteen pöydänpäähän, laskeutui polvilleen ja huusi surkeasti: "Isä!"

"Sanna!"

"Minä olen syntiä tehnyt, antakaa Jumalan rakkauden tähden anteeksi!"

"Kuinka on asiasi Jumalan kanssa?"

"Olen paljon rikkonut, mutta minulle on laupeus tapahtunut."

"Onko varmaan?"

"On, isäni!"

"Olethan tyttäreni."

Ja isä antoi tyttärellensä kättä, nosti hänen ylös, ja tytär piti isän kädestä kiinni ja itki.

Äiti istui siinä kanssa penkillä, päivitteli "sitä häpeää, minkä tytär oli rakkaalle äidilleen tuonut."

Mutta Laurila nousi seisoalleen, pani kätensä ristiin ja sanoi: "Kiitetty olkoon Jumala joka päivä; Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä!"

Kummallisen iloiselta se Laurila näytti.

"Mutta mikä mies tuolla ovensuussa?"

"Se on se Arvi, tuolla käveli kankaalla ja pyysi rattaille; mutta olisitte kuulleet sen saarnan, jonka nainen piti sille, — kyllä miehen vesi silmistä valui." Niin kertoi "vanginvyöräri" siinä sivupenkillä.

Mutta Arvi astui keskelle lattiaa ja sanoi: "minun pitäisi kanssa jotakin puhua, pyytää anteeksi taikka muuta semmoista, mutta mitä minun siitä hyötyä on? Jälkikatumus ei maksa mitään, eikä minua usko enää kukaan — enkä minä itsekään tiedä, mikä minussa on totta, mikä valetta." Otti sitten povestansa klarinetin ja rupesi puhaltamaan. Ensin kuului niin käheää ääntä, sitten se kävi raikkaammaksi, muuttui sen jälkeen niin surullisen vienoksi — se klarinetti itki ja sairasti, se soi valitusvirttä parinkymmenen vuotisista synneistä; se murehti, katui ja valitti. Laurila peitti kasvonsa käsillään, ja Eeva emäntä ihan itki.

"Paras että poistut", sanoi Sanna Arville; "me olemme toinen toisellemme olleet kiroukseksi."

Arvi vinkahutti vielä kerran klarinettiansa, pani sen poveensa, lähti ovesta ulos ja sanoi mennessänsä: "nyt minä olen vasta taivaanvuohi, saan lennellä taivaan ja helvetin välillä — ja mököttää."

Huusi sitä Laurila, mutta mies meni vaan menojansa.