II.

Joulu oli mennyt, Tapanikin oli jo takana ja keskispyhäkin oli käsissä. Nyt oli joulun vakava puoli jo mennyt menojansa, ja nyt se nuoren kansan joulu oikeastaan alkoikin. Ei sitä enää tarvinnut niin totisena istua, vaan sopi jo leikkiäkin laskea ja iloa pitää. Somia päiviä todellakin ne pikku eli puoli pyhät; eiväthän ne olleet oikeita pyhiä, joina kirkkoon olisi ollut mentävä, eivätkä myös oikeita arkioin päiviä, joina työtä olisi tarvinnut tehdä — Laurilan Jokkumi renki olisi suonut, sanoi hän, semmoisia päiviä olevan vuoteensa seitsemän, kahdeksan joka viikko.

Ei ollut Laurilankaan miehillä muuta työtä kuin että hevoset ruokkivat. Jokkumi tosin aamupäivällä isäntänsä käskystä vei sepälle talkoohirren ja tuli sieltä joksikin "saaneena" kotia. Juonas oli samalla seurauksella vienyt "raatarille" puukuorman, isäntä itse oli Kuppari-Maijalle "siirtänyt halkosylyksen." Tuommoisia pikkutöitä pikkupyhinä tavallisesti tehtiin.

Mutta iltapuoleksi oli Laurilan haltiaväki ja tytär kutsuttu sepälle talkoosen — kestiin, näet sen, sillä Laurilasta oli viety paras hirsi, ja muutenkin oli seppä usein sieltä "asiaa saanut", sillä Laurila oli hyvin "ihmiskerno ja halkinainen mies."

"Pitäisiköhän taas sinnekin mennä", tuumaili emäntä, katsoen miestänsä kysyvästi silmiin.

"Hm", oli lyhyt vastaus.

"Taitaisivat ottaa mielensä pahaksi, jos ei kukaan mene, kun kerran ovat kutsuneet, pane nyt likka yllesi, jos häneen menisimme pikipäinsä."

"Menishän sinne tuokioksi", puhui isäntä, piippuansa sytyttäen, "jos ei siellä taas olisi se Mesopotamian survinriihi."

"Hm", vastasi vuorostaan emäntä; hän kyllä tiesi, että hänen rakas miehensä Aatami Laurila käytti kuvakieltä, ja että hän tuolla muinoisnimityksellä tarkoitti tanssia.

Sepällä tanssattiin tänä ehtoona; talkooväki sai päälle päätteeksi "iloo pitkin ihoo."

"Jos ma vien tuon likan kanssani", sanoi uudestaan emäntä kysyväisesti.

"Hm, mitäs teet, niin edestäs löydät", vastasi Aatami ja heitti sänkyyn pitkäkseen. Sitten löyhäytti vielä puolen tusinaa sakeita savuja, nukkui ja rupesi kuorsaamaan.

Mutta ilosta loisti Sannan silmät. Nyt pääsi hän kerrankin ihmisten seuraan niinkuin naapureinkin tytöt. Kun joskus ennen salaa sattumoilta oli ollut Tuomaalassa tahi Marttilassa tanssissa, niin hauskaa se oli ollut. Ei häntä juuri kylän pojat tanssiin vieneet, sillä hän oli vielä pikku likka, eikä hän tanssata juuri osannutkaan muuta kuin vähän polkkaa. Mutta nyt, nyt oli hän jo valssinkin oppinut Maijulta, eikä enää seonnut purpurissakaan, kun vaan oli tarkkaavainen ja silmänsä auki piti.

"Onpa se Sanna oikein korea, on kuin herras mamselli", lausui kateettomasti Kaisu, kun Sanna oli pukenut uuden sinipunervan hameen yllensä, pannut "raakun" kaulaansa ja "mansetit" käteensä sekä sitonut tuuhean keltatukkaisen palmikkonsa päähän taivaansinisen, leveän ja pitkän nauhan. Hameen kauluria piti suuri messinkinen rintaneula, ja edessä oli hänellä lumivalkealta hohtava pitsillä reunustettu esiliina. Onneksi ei Laurilassa ollut seinäpeiliä; pienessä ympyriäisessä "plakkaripeilissä" Sanna vaan kurkisteli, oliko jakaus suora ja "istuiko rossi oikoisessa."

Soma se tyttö kyllä olikin; posket punottivat, silmä katseli syvänä, hiukan miettivänä — — taisi aatella: mitähän se lempi oikeastaan on.

Mutta nuo koristeet ja muut prameudet — ne oli Sanna koulunaikaiselta tuttavaltansa Neuloja-Emmalta saanut. Ei niiden tekopalkka suuriin ollut noussut, noin vaivihkaa oli äiti kirkkomatkalla joskus vain vienyt hänelle milloin villakouran, millon pellavasykyrän, milloin pari kynttiläsoiroa, voinaulan tahi maitotipan. Ei se Laurilan Eeva emäntä mieheltään mitään salaa tahtonut tehdä eikä hänen sitä tarvinnutkaan, hyi semmoista; mutta mitä niille miehille kaikkia puhua tarvitsee, tuumaili hän, eivät ne kumminkaan vaimoväen tarpeita ymmärrä. Ja tarvitsihan lapsi parka vähän koreutta, kun oli siellä koulussakin tottunut, ja kun on nuori ja muutenkin ymmärtäväinen eikä muotoa vailla. Eihän se isä mitään sallisi, puhuu vaan "salatun sydämenihmisen" kauneudesta, lakeamielisyydestä ja nöyryydestä; mutta — — niinhän se isä ennen itsekin oli näpsää poikaa, oli reima ja teiski poika, simisätissä ja sukarohvisaappaissa silloin kun — — — enkä minäkään — — — Omatunto parka, vaikene! Sinulla on puhelias vastustaja!

Nyt lähdettiin sepälle. Ei sille semmoiselle matkalle hevosta tarvittu, pian sen kävelikin. Lumi nirskui kävelijäin jalkain alla, pohjoinen puhalsi kylmää viimaansa, kiinteämmin kietoi äiti huivin päähänsä. — Tähti tuikki kirkkaasti etelän taivaalta, tuo kaunis sinertävä; katsoipa Sannaa aivan silmästä silmään, ehkä koetteli kestikö impi hänen silmäystään. Kaiketi kesti, koska yhä katseli sinne ylöspäin ja sanoi:

Niin se Sanna sanoi, mutta sanat vaan peittivät ajatuksia. Ajatus oli tämä: mitähän se lempi onkaan?

Mutta jo haihtui ajatus. Tuolla jo vilkkui tuli sepän akkunasta ja viulun vinkeä ääni kuului tulijain korviin. Se oli purpurin härsyä:

Ei äiti siitä millänsäkään ollut, sitä nuottia hän oli ennen muinoin kyllältä kuullut. Kellä on lehmät ruokittavina, vasikat juotettavina, porsaat lihotettavina, kanat munitettavina ja suuri perhe hoidettavana, neljä lasta vaalittavina, äijä passattavana, ei se enää ole kolmenaan, vaikka purpurin härsyäkin kuulee; — mutta ennen! Armas, kun silloin kommo soi, niin joka jäsen värähti, jalat nousivat maasta aivan itsestään, ja lentämällä silloin tyttö vilisti tanssipaikkaan; nyt se on yhtä kuin kuulisi kukon laulavan — — —

Mutta omituisia väreitä tunsi Sanna koko ruumiissansa. Ne alkoivat seljästä, kulkivat käsivarsia myöten aina sormenpäihin asti, aaltoilivat pitkin jalkoja hamaan varpaiden neniin — —

Jo polki pieni jalka tahdissa maata, varpaatkin aivan kuin alkoivat vikureerata toistensa kanssa; Sannan sisäpuolinen olento tanssi, tanssi purpuria, ja viulu puhui hänelle niin kummallisia asioita — kas nyt se niin kevyesti kuvasi hetken huoletonta elämää, mi hyppelee kuin kevätpuro iloisesti nurmien ja niittujen kukkia suudellen, — nyt se valittaa, mutta sen valitus on niin autuaan suloista; kas taas: pelmanni-Kusti römpähyttää paasia — ja nyt kuuluu aivan kuin huolettomin iva, joka sanoo "soranoo" koko tiiman elämän iloille ja suruille — — taas se kuuluu niin vienolta, niin houkuttelevalta, kuin tahtoisi se viedä ihmisen kauas, kovin kauas tuonne Saimaan rannalle, tahi Vienan rannall' koivun alle — — —

Mutta jo päästiin sepän pihaan. Siinä kävelee miehiä, mikä heittää heiniä hevoselleen, mikä lointa korjaa, mikä muuten seisoskelee. —

Pirtistä kuuluu jalkain poljenta, ja purpurin töminä saa permantopalkit notkumaan — —

Porstuaan tulvaa avatusta pirtinovesta lämmin löyhkä Laurilan vaimoväen päiden kohdalta, kynnyksen tienoitse tunkee ulkoa heidän kanssaan pakkanen harmaana höyrypatsaana.

Mutta ei anna sepän Anni heidän vielä pirttiin mennä; ensin vie hän Laurilan emännän tyttärinensä porstuanperä-kamariin kahveeta ja viiniä saamaan; "vasta sitten saavat he pirttiin mennä katsomaan nuorten iloa. Ne niin kiusasivat jo pyhäin päivästä asti seppää, että vaan piti keskispyhänä huone heille annettaman; sanoivat, että kyllä he itse pelmannin kustantavat. Seppä oli aatellut, että miksikäs se huone siitä tulee, ja sopihan vähän iloksi panna, kun hänkin on Juhannes, ja keskispyhänä on Juhanneksen päivä." —

Saali hartioilla astui Laurilan emäntä tyttärensä kanssa pirttiin; siellä juuri oli lopetettu purpuri, pelimanni huokasi ja tanssiväki huokasi pyhkiellen hikeä otsistansa, sillä "hiki siinä tuli kuin hyvässäkin työssä." Naisia istui peräpenkillä, miehiä pitkällä penkillä sivuseinällä; varakas seppä oli pannut oluthaarikan kulkemaan miehestä mieheen, toisen naisten riviä kiertämään. Päreistä oli tehty muutamia kynttiläpihtiä, jotka olivat ylhäälle seiniin kiinnitetyt; kaksi kynttilää oli pöydällä, kolmas muurin päällä; ja tavan takaa niisteli kynttilöitään seppä, kävellen pitkin seinuksia.

Mutta tuolla pöydän päässä pelmannin vieressä istuu — — — kuka? Sanna katsoo, katsoo, kun hän siinä äitinsä kanssa istuu peräpenkillä ja koettelee "istuuko rossi oikoisessa" — — katsoo vieläkin, ken on se mies sotilaan puvussa, haivenia ylihuulessa, se, joka puhuu pelmannin kanssa niin tuttavasti — — — nyökkää sille, ja se hänelle.

Samassa vetää pelmanni pari kertaa karheesti jousellansa, sitte kimeämmin, ja sitte alkaa tulla sävel säveleen kintuilla — — vilkas valssi — — —

Sotilaspukuinen nousee istuimeltansa, astuu sorjana ja suorana ihan peräpenkkiä kohden sanaa sanomatta, astuu ihan Sannan eteen, nostaa kätensä ohaukselle ja kumartaa Sannalle, kumartaa niin sievästi kantapäät yhdessä ja karvalakki kallellansa. Olis toisille tytöille sellaisen tempun tehnyt, taikka vaikkapa itse Laurilan emännällekin, niin eivätpä totta vieköön olisi tienneet, mitä se merkitsi. Mutta kyllä Sanna sen tiesi. Kirkonkylässä oli hän nähnyt herrain tekevän juuri samalla tavoin, kun siellä oli "paalit", joissa koottiin rahaa urpukassaan; se semmoinen kumarrus oli niin paljo kuin: "tules tanssaan kanssani!" Mutta eivät ne sepän talkoomiehet semmoisista tempuista mitään tienneet, ne vaan sylkäsivät kouriinsa niinkuin muuhunkin työhön ruvetessa, laskivat kätensä tytön vyötäisille ja sanoivat pää kenossa: "tus tanssaan!"

Kevyesti nousi nyt Sanna penkiltä istumasta, hymähti, laski kätensä toisen olkapäälle ja sanoi alkuaskeleita ottaissansa: "kas, Arvi; enpä luullut sinua täällä näkeväni."

Ja sitte sitä mentiin ympäri. Hyvän aikaa tarkasteli koko väki tuota somaa paria; poika oli niin sorja, hän kun siinä päätänsä hiukan taaksepäin kallistaen, piti oikeata kättänsä Sannan vyötäisillä, vasemmalla taas hänen kädestänsä piti kiinni. Sanna siinä nojasi hiukan päätänsä pojan rintaa vasten, vasemman kätensä antoi hänen käsivarrellaan levätä. Olipa se huimaa menoa. Vähitellen lähti liikkeelle useampia paria; toisia jo lakkasikin, mutta Sanna vaan kumppaninsa kanssa yhä pyöri, hyppi keveästi kuin lintu oksallaan; tuskin jalat näyttivät maahan sattuvan. Ensin ajatteli Sanna, että oli iloista, kun nyt tapasi vanhan koulutoverin, tapasi Arvin, jolta niin monta kirjettä oli saanut, mutta sitten ei enää aatellut mitään, tuntui vaan siltä kuin olisi ollut sisällinen pakko; viulun ääni tunki korvaan, sieluun, sydämeen, se vaati ja pakotti. Rinta huokui, silmä säihkyi, poskea poltti, mutta yhä nopeammin pyörähteli pari lakealla lattialla, kunnes yht'äkkiä kuului Kustaan viulusta karhea, järeä ääni ja soitto taukosi. Silloin jäi Sanna kumppaninensa keskelle lattiaa seisomaan. Sanna hiivi ujona äitinsä viereen, ja Arvi meni taaskin pelmannin viereen istumaan. "Hassu tyttö", torui äiti, "olisit itsesi kuoliaaksi tanssannut, ellen olisi soittoa lakkauttanut."

Ja sitte alkoi uusi purpuri. Se on yhteisen kansan keskustelutanssi, vaikk'ei siinä yleensä paljoa keskustella, mutta saa siinä ainakin keskustella, jos tahtoo.

Ja mitä siinä purpurissa Arvi ja Sanna keskustelivat? Kysytkös sitä? Kaiken iltaa oli Arvi niin paljon kuin suinkin Sannan parissa, seurasi silmillänsä häntä silloinkin, kun ei hänen likellään ollut.

"He ovat samaan aikaan käyneet kansakoulua", nuhahti Laurilan emäntä sepän Annille.

"Niin kyllä tiedän, hän on orpanani poika", vastasi Anni.

"Kuinkas se nyt sotamiehen muntieringissä on, ja onko se jo korkeakin herra?"

"Aliupsieri, kaks-nauhainen, nähkääs emäntä, se meni vapaaehtoisena sotaväkeen, ja taitaa pian taas yletä vielä ylemmäksi, sillä pojalla on pää kuin partaveitsi; — mutta mitääs vasten se tuota lasta niin kovasti on tanssittanut?"

"Lapsi kyllä Sanna on, käy se sentään Mikonpäivästä jo neljättätoista — Huh, täällä on lämmin — tuota, tietääkö Anni, joko tuo Arvi vanhakin lienee?"

"Se täytti kai jouluaattona kaksikolmatta."

Taas soi. Se on polkkaa. Arvi ja Sanna menevät taaskin. Aika tanssimestari se Arvi, kas noin vaan, väliin toisapäin, väliin taas toisapäin!

Tyttö, tyttö! Älä petä itseäsi! Elämä on sotaa ja taistelua; ei se ole paljasta polkkaa, ei! Tyttö, tyttö! Jo huomaa sinun moni muukin. Naapurin Kalle tuolta tulee lattian poikki Sannan luokse ja kumartaa, mutta kumartaa niin kömpelösti, että Sannaa naurattaa. Kalle huomasi kai itsekin, ett'ei temppu onnistunut; sentähden hän jo kumarruksen puolitiessä peräytyy entiseen jäykkään asemaansa, tarttuu leveällä kourallaan Sannan käteen ja sanoo: "eiks pikku Sanna tulisi minunkin kanssani vähän polkkaa polkemaan?"

Menihän se Sanna. Tiesi kenen kanssa tanssi, ei ollut menossa entistä sulavuutta, lakkasi pian, sanoen jo väsyvänsä.

Hiljainen ja jörömäinen se Kalle oli kovin, pitkä ja kankea kuin seiväs; siniset silmät tosin näyttivät rehellisiltä ja uskollisilta, mutta suu oli miesparalla (Sannan mielestä) auttamattoman leveä, nenä liian köyryinen — — — ja nuo saappaat sitten! ne olivat hirveän pitkät ja suuret! Ja kädet niin suuret, että olisi saanut kahmaloihinsa lymytetyksi Sannan koko pään, niin ett'ei nenän huippuakaan olisi näkynyt!

Niin se 18 vuotias naapurin Kalle oli Arvin rinnalla kuin on yö päivän rinnalla — — —

Hassua se oli, varsin hassua; että äiti edes leikillänsä oli viitsinyt Sannalle puhua molempain Laurilain yhdistämisestä kun Kalle ja Sanna yhteen menisivät. — Olikohan vaan sillä isälläkin sellaisia tuumia? Ainakin ne toisen talon isännän kanssa olivat ylimmäisiä ystäviä, istuskelivat usein ja puhuivat. Mutta älä luule lukkari, että pappi virren alkaa! Ei ikänä! Mitä se lempi oikeastaan lieneekin, tuommoisen kollon kanssa ei lemmestä puhettakaan!

Ja kuitenkin se Kalle katseli aina sieltä sivupenkiltä niin kummallisesti suurilla sinisillä silmillään peräpenkkiä kohden, katseli varmaan Sannaa. Kun ei edes olisi ollut huomaavinansa; mutta kun tollikko seurasi silmillään ihan Sannaa ja Arvia, pitkin lattiaa, kun ne tanssivat! Olisi sille Sanna mielellään hyväkin ollut, mutta mitäs sen teki? Tuossa oli Arvi, muhkea, solakka ja entinen koulukumppani.

Hikilöylyä karttui pirttiin, sakeana verhosi tupakansavu joulupäreitä, ja haukottelemaan rupesi jo Kekkalan muori, joka muurin takana istui ja tanssia katseli. "Haukka tarttuu suusta suuhun, orava hyppii puusta puuhun", sanoo sananlasku; ja niin se haukka nytkin tarttui. Emännät jo rupesivat väsymään, Laurilan emäntäkin. Paha sieltä kuitenkin vielä oli pois mennä, kun nuorten jalat vielä virkein voimin permantoa tömisyttivät. Mutta jos menisi yksin, jättäisi Sannan vielä vähäksi aikaa tanssimaan, koska lapsi tekee sitä niin sanomattoman kauniisti ja niin halusta. Osasi se Sanna kyllä ne pari kivenheittoa yksinkin kotia tulla, osasi hyvin ja uskalsikin.

Ja niin Laurilan emäntä sepältä ja Annilta jäähyväiset otti, varoitti Sannaa, ettei kovin kaukaa viipyisi, ja meni kotia.

Siellä isäntä jo makasi ja väki; pieni läkkilamppu tuikutti muurin otsalla, että emäntä näki pirttiin tulla ja riisua. Raskaasti jyrisi ruotu-Kiian hengenveto muurinvierusängyssä, renkien sänky oli tyhjä, samoin piikain, sillä omistajat olivat sepällä hekin, — vaikka he siellä olivat seisoneet aahen takana, väkitungossa, ja tanssiessa vaan keskellä lattiaa olleet. — Mutta peräsängyssä oli vielä valveilla isäntä, piippu paloi ja silloin tällöin kuului syvähenkinen huokaus.

Riisuttuaan siitä, laskihe emäntä isäntänsä viereen makaamaan; mutta kun kuuli hänen huokaavan, niin luuli kipeäksi ja kysyi: "mikä sinua, Aatami, vaivaa?"

Ei Laurila tuokioon mitään vastannut, huokasi vaara. Sanoi sitten vihdoin viimein: "Eikö tyttö jo tarpeeksi saanut olla turhuuden markkinoilla, miks'et häntä jo kotia muassasi tuonut?"

"Olet sinä oikein hassu, eikö nuori ollenkaan iloita saisi; iloitsimme mekin, kirmasimme hyvinkin, kun nuoria olimme, mutta ei lehmä muista vasikkana olleensa."

"Mutta entä kun jos muistaakin, ehkä muistaa liiankin hyvin — me uhrasimme nuoruutemme, arvaatko akkaseni, kelle?"

"Niin, niin ilolle ja riemulle."

"Taikka pahalle..."

"Aina sinä semmoinen olet. Ole nyt kerrankin ihmisten lailla. Mitäs luulet sen pyhyytesi sinua auttavan. Meinaa ne muutkin ihmiset kuoltuansa hyvään paikkaan päästä, mutta" —

"Kuule, Eeva, järkevä sana ennen kuin nukut: siunaa itsesi ja pane mieleesi, että mitäs teet, niin edestäs löydät."

Ynseänä käänsi Eeva Aatamille selkänsä, ja seljin se yö nukuttiin, jos vaan Aatami nukkuikaan, sillä tuon tuostakin hän nousi vuoteelta, otti valkean, vilkasi akkunasta välin ulos, huokaili ja höpisi itsekseen.

Parina viime vuotena se Aatami niin oli muuttunut. Nuori pappi oli tullut seurakuntaan ja saanut tunnot hereille, ja Eevan mielestä tuntui jo Aatamissakin olevan koko joukko isouskolaisen vikaa. Ehkä olikin. Se vaan on varmaa, että harvapuheiseksi ja miettiväiseksi peräti oli hän tullut, lueskeli usein ja katsoi joskus Eevaa ja Sannaa niin terävästi, että oikein täytyi luoda katseensa ales. — — —

Mutta sepän pirtissä tanssi Sanna yhä, nojasi yhä useammin ja syvemmin keltatukkaista päätänsä Arvin rintaa vastaan; yhä pirteämpänä lennätti Arvi sinihameista kumppaniansa. Mutta tyynen metsälammin tavalla oli naapurin Kallen sininen silmä totinen, kun se melkein räpähtämättä seurasi tanssin kaarteita ja pyörteitä.

Mutta pelmannikin rupesi jo väsymään; lanttuu sitä mies vahvakin kuin kaiken iltaa soittaa ja soiton välillä aina pitää "paussia", se on ottaa kylmän ryypyn tahi lämpimän käppyrän (se on: kahviplörön). Ja kun pelmanni lanttui, niin taukosi tanssi, ja kukin rupesi lähtöä tekemään.

Lähti siitä Sanna, ei aivan ensimäiseksi, vaan ei varsin viimeiseksikään, ja häntä lähti saattamaan Arvi. Pakkanen oli helpottanut ja suojan tuuli kohisi männistössä, jonka ohea kulkivat.

"Näin sivistyneet tekevät", sanoi Arvi, ja otti Sannan käden kainaloonsa. Ja Sanna tiesi myös, kuinka sivistyneet tekevät: hän nojasi väsyneenä, hervotonna aivan, Arvin olkapäähän.

Ei kuu silloin paistanut, sillä se oli pilven peitossa, mutta kuitenkin lausui Arvi tunteellisesti: "Oi kuinka kaunis on illan kuu ja loistava virran kalvo; voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, kun kultansa kanssa kuolla vois!"

"Niinkös luulet?"

"Niin armaani, niin kuin jo sanoin siellä pirtissä:

Vielä enemmän nojasi lapsi päätänsä sotilaan olkapäätä vasten ja sanoi vienosti, jotta tuskin toinen kuuli: "en voi sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänään sua sais."

Siellä sepän pirtissä oli vanha tuttavuus uudistettu, siellä oli vaihdettu sanoja, joita ennen muinoin ei 14:llä oleva tyttö ensinkään ymmärtänyt.

Arvi siinä vielä käydessä selitti, että "suudelmassa kaksi sielua yhtyy lemmen sopusointuun." Selitettiinkö tätä opinlausetta käytännöllisillä kokeilla, ei siinä pimeässä talviyössä niin voinut nähdä; mutta olivathan keskustelijat realistisen aikamme lapsia. —

Vihdoinkin siirtyi kuun päältä kateellinen pilvi; hölmömäisen hyväntahtoisesti katseli nyt "tolpparin aurinko" tanssista palaajia. Siinä nyt "kasvoin edessä ijankaikkisen kuun, päällä puhtaan lumen, tehtiin liitot ijänikuiset, ettei heitä muu eroita kuin kuolon kylmä kinnas" — — —

Ja se oli ihan täyttä totta, ainakin Sannalta. Ehkä oli Arviltakin. Mutta ei nyt Sannan mieleen juolahtanut kysymys: "mitähän se lempi oikeastaan on?" tahi "niinköhän se Arvi aikoo naida minun?"

Ei siinä kysymystä tullut mieleen mitään. Siinä oli niin turvallista olla ja pitää rivakan pulskan Arvin kainalossa kätensä. Kuin se oikein likisti hänen käsivarttansa. Sanna tunsi olevansa niin pieni, niin voimaton, niin hento, niin heikko, mutta samalla oli hän muka turvattuna, kun siinä nojasi kumppaninsa olkaa vasten. —

Arvi kumartui. "Armaani, yksi ainoa vaan suudel — — —"

"Piisaisi vähempikin lirputteleminen", kuului aivan takaa tunteesta värisevä ääni. Se oli naapurin Kalle, kyllä Arvi hänen oitis tunsi, kun taaksensa katsoi. Varmaan oli se kollo astuskellut kauan aikaa heidän perässänsä. Ja siinä se nyt seisoi muutaman sylen päässä, totisena, lammasnahka-lakki päässä ja harmaat sarkavaatteet yllä; seisoi ja katsoa toljotteli heitä. Semmoisia ne ovat ne tyhmät; eivät he ymmärrä —

Kiukustuneena hellitti Arvi kätensä Sannan kädestä, kääntyi kiivaasti ympäri, marssi ryhdikkäästi Kallea kohden, ja yks', kaks', lyödä läjäytti nyrkillään toista vasten suuta. Veri purskahti Kallen sieramista, samassa kuin Arvi ärjäsi: "Tuommoista polskaa minä annan kollolle, joka ihmisiä vahtaa ja vakoilee pitkin teitä!"

Kalle katsoi suurilla siniharmailla silmillänsä vastustajaansa, otti taskustansa siniraitaisen nenäliinansa, pyhki sillä veren pois kasvoistansa ja virkkoi: "Liian likelle sinä viettelijä tuppaatkin." Sitte ojensi molemmat pitkät kätensä, otti Arvin rintoihin kiini, tukevasti ja miehenkourilla ottikin. Yritteli Arvi vastustaakin, mutta mitäs niin pitkäkätiselle miehelle mitään voi, kun ei ulottunut muuta kuin sormen pääkköset sen, Kallen, päällysnutun nappeihin. Ja päälle päätteeksi oli se "kollo" niin riivatun voimallinen että nosti Arvin ylös niinkuin minkä vauvan hyvänsä, nosti korkealle, heilutti ilmassa sinne tänne, ja viskasi miehen pää edellä aitoviereen syvään lumikinokseen. Arvi kirkui ja kiroili, mutta Kalle tuumaili lähteä kotia päin — Sannan seurassa. Mutta heti kun miehet rinnuksista yhteen menivät, oli Sanna lähtenyt juoksujalassa kipasemaan kotia. —

Pieni lamppu paloi vielä, makaajat kuorsasivat vahvasti, kun Sanna hiipi pirttiin ja meni vuoteellensa, joka oli siinä sivuseinällä, kulmittain vanhempain vuoteen kanssa. —

Sanna sammutti lampun ja koetti nukkua. Siunasi — tahi koetti siunata, mutta kesken siunausta muistui aina mieleen sorea, pulskea Arvi ja pitkä, hoikka naapurin Kalle. Kuinkas niiden siellä viimein kävi? Jospa hiipisi hiljaa akkunaan katsomaan; ja hän hiipikin varpaillaan ja alkoi katsella akkunasta ulos talviseen yöhön. Jo näkyy mustaa lunta vasten siinä aitan kohdalla — se on hoikka Kalle, joka siinä astua köntystelee levollisesti polkua pitkin.

Mutta vähän ajan perästä tulee samaa polkua Arvikin, astui nopeasti, että harmaa sinelli löyhyy — menneekö kostamaan Kallelle? Eipä menekään. Tuosta kääntyy aitan editse menemään Mattilan tanhuan suuhun päin, menee kai sieltä sitten äitinsä tykö, sinne, missä se siellä Mattilan maalla asuneekaan.

"Pian siitä Arvista mies on tullut; pari vuotta ollut upsierikoulussa ja nyt jo on niin ylentynyt", — arvelee Sanna akkunasta katsellessansa; ja kummallisesti hänen sydämensä livahti, kun potra sotilas katosi varjoon huoneiden taakse. "Tällaistakohan se lempi oikeastaan on?"