IV.

Kaikkialla se Piki-Jermu tunnettiin. Siellä se asui takamaassa pienessä pirtissään, keitti pikiä ja kuljetti sitten sitä kaupan pitkin pitäjää. Mies oli runsaasti kolmen kyynärän mittainen ja muutoin hartiakas äijä. Kun hän suurine tallukoilleen astuskeli kirkkopihassa aina väliin autellen vasenta tallukkaansa jäljestä nousemaan nuoralla, joka oli sen kärkeen kiinnitetty, niin veti vakavinkin kirkkomies suutansa väkisinkin hymyyn, ja pojat puhua ilskaroivat, kuinka Jermu "oli totinen kuin Lotilan puntari ja puhisi ja tuhisi käydessään kuin Jutilan naurisläjä." Muuten oli mies naseva sanasuutari, vaikka sanat tulivatkin suusta räminällä ja litinällä semmoisella kuin pahan veräjän poru pakkasessa.

Jermu tänä talvena pikikauppoja tehdessään kertoi hirveitä uutisia. Pitäjän "herrapojat ja mamsellit" olivat ruvenneet italialaisilta leipää polttamaan ja ruvenneet komeljanttarin-urakkaan; mutta siellä Kolkkilassa oli ihmeitä tapahtunut: Yrjö vörsti oli tullut äkkiä kuin tuulispää huoneesen ja vienyt Laurilan Sannan uhrattavaksi hirmuiselle lohikäärmeelle, joka oli meressä siellä maailmansyrjässä, missä Kaski-Jussi vainaa köyhinä vuosina oli käynyt, — sille piti vaaleanhiveinen neitsy uhrattaman, ettei se nielisi Espanjan kaupunkia ja vihdoin koko maata kitaansa. Ja sitten oli tullut sellainen mulkosilmä, väkkäräsarvi, roikkasääri olento ja vienyt Arvin sen silkosen sileen.

Todella kauheita uutisia!

Ja tiesi Jermu Arvin entisyydestäkin jotakin kertoa. Hän oli ensin käynyt papinkoulua, sillä vaikka äiti oli köyhä itsellismuija, niin herrat sitä olivat auttaneet. Hyvin oli poika lävässyt kaksi ensimäistä luokkaa, mutta kolmas luokka se oli kiperä luokka, niin kiperä että päät meni yhteen, ja siinä tuli miehelle "tenkkapoo", ja vielä semmoinen "tenkkapoo", että täytyi ottaa passi kouraansa ja lähteä toisille markkinoille. Oli ollut sotaväessäkin ensin musikanttina ja sitte kaksinauhaisena; oli ollut kaikissa muissa paitsi puuron silmässä ja myllynnavassa. Semmoinen se Arvi oli, se Tanhuansuun Arvi, ainakin Jermun puheiden mukaan.

Mutta ei se juttu puheen-aineena kau'aa kestänyt; jo toisena talvena oli se vain historian oma eikä mikään päivän-uutinen.

Ei Arvia enää siis suurin muistettukaan muualla paitsi Laurilan paikkakunnalla. Yksi häntä muisteli kaipauksella. Se oli Sanna. Hän lueskeli paljon, luki mitä käteen sattui, luki kaikki kertomukset mitä lainakirjastosta oli saatavissa, lainasi Monnilan maisterilta yhä uusia kirjoja, kirjoitutti ystäviltään värsyjä muistokirjaansa, lauleli niin kauniita lauluja, että äidinkin herahti kyynel silmään. Olipa se äitiraukan mielestä surkeaa, kun Sanna istui kivellä tuolla aitan takana, katseli metsään päin ja lauloi niin saineesti: "voi kun et tule jo!"

Ihmisillä oli paljo tekemistä siitä, missä Arvi oikeastaan oli, sillä vaikka Jermun kertomus oli Laurilankin seuduille saapunut, ei sitä oikein uskottu; koska Sannakin oli koreasti kotiin saapunut, niin kai se Arvikin jossakin oli, olihan vaan missähän oli.

Ja kun sitä Sannalta kysyttiin, niin hän vaan hyrähti: "mistäs minä sen tiedän!"

Tyttöparka! Se kelmeni kelmenemistään, ja silmäys kävi niin aranluontoiseksi, ja sinervät renkaat silmien alla näkyivät yhä selvemmin.

Laurila oli äreä, murahteli itsekseen: "oih" ja "mitäs teet, niin edestäs löydät."

Emäntä moitti häntä tyttärensä sanoilla puhuen, yhä useammin ahdasmielisyydestä, ja omaa ajatussuuntaansa seuraten, körttiläisyydestä.

"Tarttuisit joskus edes työhönkin", sanoi kerran tuossa joulun edellä Laurila Sannalle.

"Sydämeni on niin kipeä", vastasi Sanna ja laski kätensä rinnalleen.

"Ota Hokmannin troppia taikka Prinssin troppia tuolta kaapistani."

"Ei se semmoisista parane, minua ei paranna muu kuin kalman kylmä kalmisto."

"Mitä troppia se on?"

"Se on ikuista univettä."

"Kosk'emma viitsi — — —"

"Minua vaivaa sielun sairaus."

"Taikka maarian mun mikä!

"Isä, minä olen niin onnellinen onneton."

"Mitä proskaa se on?"

"Minun on paha olla."

"Mitäs teet, niin edestäs löydät."

Käsi poskella istui siinä Sanna hetkisen pirtissä ja meni kamariin.

Niin se oli huonolla tuulella hyvin usein. Ainoasti silloin kuin äidin kanssa oli käynyt voinmyynnillä kaupungissa oli hän iloisempi. Tavallisesti valvoi hän silloin pian puoliyöhön ja lueskeli kirjeitä, luki, pani pois piironginlootaan, otti ja luki taas. — —

Ja niin kului hiljalleen talvi kolmaskin. Sanna oli kärsimätön ja äreä, Laurila lueskeli postillojansa, äiti lohdutteli Sannaa ja soimaili miestänsä "lapsensa onnen turmelemisesta." Naapurin Kalle kävi usein Laurilassa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet, ja hän oli talon ottanut haltuunsa, olikin saanut sen vallan velattomana. Hän oli usein sunnuntai-iltasin Laurilassa, kuunteli kuu Laurila luki, kuunteli miettiväisenä ja luki väliin itsekin. Näytti aivan, että molemmat miehet, vanha Laurila ja nuori Laurila, olivat kasvamassa samanmielisiksi; ainakin katseli vanhempi nuorempaa rakkain silmäyksin.

Yritti Kalle usein puhutella Sannaakin, mutta sai tavallisesti vain ivallisia vastauksia. Jo se kerran sitä kosikin, mutta Sanna oli vastannut ensin halveksivalla hymyllä, sitten vääntänyt vähän niskojansa ja sanoa tuirahuttanut: "ei tällä päällä, jos ei toista tule!"

Silloin alkoi Kalle katsella alaspäin, otti puukon tupestansa ja rupesi kynsiänsä leikkaamaan. Tarkasti sitten tuota työtänsä oikein visusti ja sanoi ujomaisesti: "on se niinkin, Sanna, että joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa."

"Ja mitäs teet, niin — — —", lausui Laurila, mutta ei sanonutkaan loppuun asti sanottavaansa, sillä Sanna pyörähti kantapäällänsä ja meni ovesta ulos.

"Sanna on joutunut silmäin pyyntöön ja rakastaa elämän koreutta", sanoi Laurila alakuloisesti.

"Niin näyttää, minä olen hänestä liian huono; joko minun täytynee lakata häntä aattelemasta, vaikka se raskaaltakin tuntuu. Voi sentään! Kukas olisi luullut, että sen mieli niin muuttui, me kun lapsina niin yhdessä olimme ja juoksentelimme! On kuinka onkin, mutta en minä Sannaa muistamasta lakkaa, en koskaan!"

"Hm, niinhän sitä luulisi, mutta ajan pitkään voi unhottaa paljo."

Laurila ei luullut olevan sieluja, jotka eivät voi milloinkaan unhottaa. On tautia, jotka eivät milloinkaan oikein parane, vaikka näennäisesti ei kipua olekaan. Sellainen tauti on haavoitettu rakkaus syvänpuoleisessa sielussa.

Puuhakkaana tuli emäntä pirttiin ja tarjosi Kallelle kahvia.

Joihan se sen, katsellen vakavasti kuinka ruskea neste läikkyi tassissa, jota hän piti sormiensa päässä.

Ilta jo rupesi hämärtämään, ja Kallelan vähän liikutteli itseään ikäänkuin pois lähteäksensä. Mutta samassa kuului ratasten rotinaa ulkoa, lyhykäinen, kimakka "tpruu", ja pari minuuttia sen jälkeen astui pirttiin Arvi, kiiltävänä, hienosti puettuna kantapäästä kiireesen asti, otti somasti korkean hattunsa päästään, laski kiiltävän matkalaukkunsa tuolille ja kävi tervehtämään isäntää ja emäntää, sanoen: "terve, terve, terveisiä Ameriikasta." —

Pitkään sitä katsoivat kaikki pirtissä olijat; Kallen lähtöliikkeet kohmettuivat, isäntä katsoi pitkään, ja emännän huuli rypistyi jonkinlaiseen ilon hymyyn.

Emäntä se sai ensin sanan suustansa ja virkkoi: "No ijän pitkinä päivinä, Arvihan se onkin, voi nyt kuitenkin, missä sinä Arvi oletkaan ollut — — missä, missä te, — — missä Herra Arvi onkaan ollut?"

"Ameriikassa mammaseni, Ameriikassa, tuolla ihanteiden maassa, missä joka mies on 'mister' — en minäkään siellä muuta nimeä kuullut kuin mister [englantilainen sana, suomeksi herra] Hömpl — — jaha, tuossa nuori mister Laurila — Saarles mi darling, hou du ju du? [Tarkotti sanoa: 'Kalle veliseni, mitäs kuuluu?'] Wie steht es, multtofretto assee emaapel —"

Näin se puhui Kallen edessä, ja Kalle avasi suuret siniharmaat silmänsä selki seljälleen, katseli ja kuunteli ihmeissään tuota muukalaista sanain tulvaa, kuunteli hetkisen, veti sitten suutansa naurun mareesen ja purskahti viimein makeaan nauruun.

"Uott? mitä nauraa trenkää? Kaksi vuotta ja 3 kuukautta kuullut paljasta engliss, forgeted Suomi — miks sitä naurat? terve nyt vaan, kyllä tästä tolkkuun tullaan kuin ehditään."

"Oletpa mies kiertänyt maailmaa, missä nuot höyhenet ovat kasvaneet sinuun", kysyi Laurila.

"Ai, Sir, siellä, siellä mies edistyy, siellä minulla on suuri talo, 20 hevosta, 70 lehmää, puolentoista tuhatta lammasta — — mutta yksi puuttui, (tässä laski Arvi kätensä sydämelleen) — ei ollut elämän kumppania."

Emäntä oli tähän asti ollut jokseenkin odottavassa asennossa, mutta nyt sen kasvot kirkastuivat, nyt hän astui aivan Arvin rinnalle, laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi itkien: "voi että minun piti vielä plikkuuden aikaisen ystäväni Leenan pojan näkevän tuommoisena miehenä, oh hoo, oikeinhan siitä Arvista on tullut viini herra — ja puolentoistatuhatta lammasta!"

Käyttäen hyväkseen näin edulliseksi käynyttä asemaansa, lausui Arvi: "Mutta oma maa mansikka, muu maa mustikka, olen aikonut antautua isänmaan ystäväksi ja asettua suloiseen Suomeemme asumaan — ja nyt kysyn teiltä, mister ja missis [suomeksi: herra ja rouva] Laurila, tahdotteko lahjoittaa minulle Sannan käden ja sydämen?"

"Olen ollut kolmattakymmentä vuotta jo isäntänä", puhui Laurila ja meni ottamaan kaapin päältä tupakkakukkaronsa, "muttei meitä ole ikänä kissiksi eikä missiksi haukuttu, ja paras on että saamme pitää omat inhimilliset nimemme — Sannan käsi ja sydän taas ovat siellä missä Sannan muukin ruumis."

"Etkös ymmärrä", muistutti emäntä, "ei Arvi sitä niin pookstavillisesti tarkoita."

"Kyllä minä yskän ymmärrän", sanoi Laurila äreästi, osoitti ovea ja sanoi Arville: "tuoss' on viis' hirttä poikki."

"Mutta miksi näin epäkohteliaita, impertinenttiä?" — —

"Siksi, että korjaat luusi ja paikalla", sanoi Laurila ja nousi vimmastuneena istualtaan.

Jo rupesi vieras lähenemään ovea ja olisi kai mennyt uloskin, mutta sieltä tuli uusi tulokas. Kyllä sen heti tunsi, sillä nuoralla nostettuna hypätä töpsähytti suuri tallukka kynnyksen yli ja tallukassa oikein aimo jalka, sitten toinen vähää vähempi tallukka jalkoinensa, ja jalkain muassa Piki-Jermun roteva ruumis.

Hänen äännin-elimistään kuului räminää, jonka tarkka kuulija huomasi "hyväksi päiväksi."

Arvi oli pyörähtää hänen ohitsensa ulos, mutta Jermu hänen siitä esti, sanoen: "älkää menkö, minulla olisi yksi hullu tarina juteltavana."

"Istukaa", sanoi emäntä.

"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Jermu ja istui ovensuussa olevan sängyn laidalle.

"Oli kerran", alkoi hän, "nuori poika-kloppi, joka ei olisi työtä tehnyt, kun teki mieli herraksi. Se meni kouluun, mutta sai apskietin harmaalle paperille, kun ryyppäsi viinaa ja poltti tupakkia ja luki jonnin joutavia tarinoita, joita klookit tutäntit aattelevat ja kokoon panevat. Sitte se meni musikantiksi, mutta puhalsi klasitorveen liian paljon. Sillä oli pää kuin partaveitsi, mutta sydämen ja tunnon rustinkien laita oli vähän niin ja näin. Pääsi kun pääsikin aina ylemmäksi — — —"

Laurila katsoi emäntää silmiin, emäntä häntä. Arvi punehtui ja katseli oveen. Kalle muutti hiukan istuma-asemaansa, mutta Jermu puhui edelleen: "mutta maalla se väliaikoina oli olevinaan puolitoista, narrasi tyttöjä, kylvi pahaa siementä löyhäperäiseen maahan — — —"

"Ja kitki pois, mitä siinä viljan alkua oli", lisäsi isäntä.

"Hyvästi nyt, on vähän kiiru", sanoi Arvi ja oli pujahtaa ovesta ulos.

"Kiiru kai", murisi Jermu, ja jatkoi entistä paljoa selvemmällä äänellä: "Niin, se luuli tekevänsä topoja maan moukkain kanssa, mutta silloin Yrjänä vei hentun ja sarvipää keikarin."

Kallea nauratti taas.

"Ja se vei keikarin Jussilan vanhaan lammasnavettaan, pani oven kiinni, eikä keikari päässyt pois ennenkuin Jussilan Henna aamulla tuli lampaita ruokkimaan. Mutta Henna peljästyi niin pahanpäiväisesti, että juoksi kirkuen, parkuen pirttiin apua hakemaan; ja sill'aikaa pääsi keikari karsimaan matkoihinsa."

Kalle: "Se keikari oli Herra misteri Arvi Hömppölä ja se sarvipää oli Pikimestari Jeremias."

Arvi: "Mitä Jermun jutut minuun koskevat? Minä olen tän maan kielellä Arvi Humliin, mutta enkeliskaksi Hömpl, enkä mikään Hömppölä. — En jouda enää, hyvästi!"

Mutta ei päässyt menemään. Jermu oli vahva ovenvartija, kurotti pitkän kätensä oven poikki, eikä siitä ollut kissaa isomman olennon hyvä ulos mennä.

"Vaikkas olisit Hömppölä kuinka nätisti hyvänsä sanottuna, niin tosi se kumminkin on, että sinä olet lurjus, ja lurjusmainen siksikin. Tunnetkos näitä kouria, muistatko, kuinka koreesti sinä näillä ilmaan nousit silloin ennen Kolkkilassa?"

Arvi puri hammasta ja oli vihoissaan, mutta mikäs siinä auttoi!

Mutta samassa tuli pirttiin Sanna. Hän oli ollut missä lienee ollut metsässä mietiskelemässä. Suurin silmin hän ensin katsoi pirtissä olijoita, tunsi pian Arvin, meni luokse, kävi käteen kiinni ja sanoi, punastuen: "armaani!"

Arvi oli hämillään, ei juuri saanut mitään sanotuksi, jonkun lemmensanan vain kuiskasi Sannan korvaan.

"Siis olet kotona armaani", puhui Sanna, "olet vihdoinkin saapunut Ameriikasta, tuolta kaukaisesta maasta, josta minulle kirjoitit."

"Siis preivit välillänne kulkeneet", sanoi Laurila äreänsekaisella kummastuksella.

"Ei se mies ole Ameriikkaa nähnyt ikänä", puhui Jermu, "Helsingissä se on ollut trahtööreissä, passarina, ja väliaikoina korttia pelaillut."

"Mitä puhut Jermu sen tulen ruoka!" kiljui Arvi.

"Puhdasta totuutta", sanoi Jermu ja puhui edelleen: "Jermu on se Jermu, mutta pitää se siitä vaarin, missä pikiä tarvitaan, ja missä vekkulit velskaavat; sillä samalla miehellä on ollut seitsemän morsianta sitte uuden vuoden päivän ja on pettänyt ne kaikki. Etkö luullut minun tietävän, minne sinä Mikkolan lammasnavetasta jouduit, ja missä sitten elustit — kyllä sen tiesin. Ja Laurilan isännät, sekä toisen talon vainaa että tämän talon isäntä ovat aina olleet miehiä minua kohtaan, ja sentähden minä vähän niinkuin pidin varalla, mistä tuuli kävi."

Arvi yritti taas mennä.

"Mene sipo lintuun, äläkä tällä maalla silmiäsi näytä!" — — —

Sanna oli vaalea, ei puhunut mitään, istui rahille, katseli alaspäin ja hypyeli taas esiliinansa kulmia.

Ja Arvi otti kiiltävän matkalaukkunsa, meni pois, istui rattaille ja ajoi aika tärinällä valtamaantietä kohden.

Sanna meni kamariinsa, ja Jermu muisteli vielä Kallen kanssa, kuinka he Kolkkilassa olivat "komelin" keskeyttäneet.

"Mailman meno on turhuus ja hengen vaiva", sanoi isäntä, "minä olen väsynyt ja runneltu." Hän otti virsikirjan ja rupesi veisaamaan. Jermu ja Kalle ottivat lakit pois päästänsä, emäntä istui vesi silmissä pesän eteen.

Mutta kamarissa itki ääneensä Sanna, teki pesään valkean, jonne hän viskeli koko joukon kirjeitä. Sitten istui hän pesän eteen käsi otsalla ja sanoi itsekseen: "kyllä kai se niin on, että mitäs teet, niin edestäs löydät."

Viikon kuluttua sai Sanna kirjeen. Hän luki sen isälle ja äidille eräänä iltana kun väet taas olivat takamaassa suokauraa leikkaamassa. Siinä kirjoitti Arvi:

"Sanna hyvä!

Elämäni on ollut täynnä valhetta. Minä en ymmärrä, mikä se päämäärä oli, jota tahdoin tavoitella. Minä etsein jotakin, mutta en etsinyt oikein. Minä kaipasin, mutt'en tiennyt mitä kaipasin. Kyllä minä sinua rakastin ja rakastan vieläkin. Minä olisin niin rakastanut kuin kirjoissakin rakastetaan, ja luulin että se meidän asiamme oli sellaista rakkautta. Mutta se Jermun puhe sai mun häpeemään, sillä mitä minusta on rakastajaksi, kun olen ihan semmoinen lurjus, joksi hän minun teillä kuvasi. Tiedätkö sinä miten ihminen onnelliseksi tulee? Minä en tiedä. Onkoos täällä maailmassa niin hullusti, ettei täällä olekaan onnellista ollenkaan, vaan onko ne vaan niin kaikki olevinaan. Voi nyt hyvin ja unhota minä, minä koitan itsekin unhottaa, että Arvi Humliini niminen mies on 'maa' nimisellä planeetilla. Terveisiä.

Arvi."