III.

"Mikä sitä meidän tyttöä vaivanneekaan, niin on kuin olisi päiviltä pois", arveli Laurilan emäntä ja istui rukilleen iltapuhteella tuossa kynttilänpäivän aikoihin, kun isäntä tuli tallista miesten kanssa.

"Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää", vastasi siihen isäntä, puhalsi lyhdyn sammuksiin ja asetti nahkansa ovipieli-naulaan.

Mutta porstuanperä-kamarissa elusti siihen aikaan Sanna. Äidin välityksellä oli hän saanut oikein oman kamarin. Siellä oli kuvia seinässä monenlaisia; piirongin päällä oli Nikkari-Aaron tekemä peili ja peiliä koristi virkattu verho, pienellä pöydällä oli pieni posliinikuppi, jossa näkyi olevan suuri joukko nimi- ja muistokorttia sekä onnentoivotuksia. Eikä se porstuanperäkamari hullummalta näyttänytkään, selvästi siinä havaitsi naisen järjestävän käden jälkiä.

Pesässä paloi valkea, ja sen edessä istui Sanna neito. Jo oli hän aika-ihmisen koolla ja sievistynyt aikakin lailla siltäiseltä kun hän viimein sepän talkoossa oli. Niin se nyt kuitenkin oli kuin vähän nurpeissaan, käsi poskella ja kirja helmassa. Eikä ollut poski enää niin verevä kuin ennen, mutta palmikko siinä tulen valossa vankkana kiemurteli rinnan editse. Siinä nyt Sanna istui ja odotteli — — —

Jo kuului kopinaa ulkoa ja kamariin astui vanha tuttumme Arvi. Olipa siitäkin jotakin tullut. Pulska, potra poika, aivan kieltämättä, sievät viikset, tukka somasti kammattu, ja vartalo solakka — se näytti niin solakalta alaupsierin kullatussa puvussa. Sepäs oli sievä tervehdys; käsi ohimoille ja notkea kumarrus — ja ensin suudelma kädelle ja sitten oikea "herraslaakanen muisku." — Jahaa.

"Enkelini!"

"Armas Arvi."

"Lemmitty Susannani!"

"Kuinka odotin sinua. Arvi armaani!"

"Oi, kuinka riensin tänne myrskyn siivillä, ja — — kukkasia tarjoten, lemmen iki-ikuisen ma merkiks' sulle tuon."

"Kukkasia talvella?"

"Kun sinun luokses riennän, niin kukkasia kasvaa raitio."

"Armaani!"

Syleilys. Autuas (?) syleilys.

Arvilla oli hevonen ulkona, se siellä päristeli pakkasessa. Nyt piti mentää Kolkkilaan, jossa oli pidettävä seuranäytelmä. Eikä sieltä Sanna eikä Arvi saanut poissa olla, sillä heillä oli kummallakin oma tärkeä näytelmä-osansa. Huomenna se vasta oli pidettävä, mutta sinne tuli mennä jo iltaa ennen, että oli aikaa "repiteerata", kuten Arvi sanoi.

Nuorten pakinoidessa tuli kamariin jo emäntäkin — tuli tervehtimään Arvia, joka jo oli ylentynyt taaskin "pari kraaria."

"Äiti", sanoi Sanna, "Arvi on tullut minua noutamaan, meidän tarvitsisi olla viimeistään kello 9 tän'iltana Kolkkilassa; siellä repiteerataan."

"Niin lapseni, kyllä se niin on; mutta niin — repiteerataan — mitä se taas onkaan?"

"Koetetaan kuinka se 'Kalatyttö' käy, että sitten huomen-illalla osataan se oikein yleisölle esittää", selitti Arvi.

"Kyllä se sitten tarpeen on, mutta isä ei ole sanonut, mitä hän pitää koko tuumasta."

"Niin se isä, ei hän ymmärrä nuorten pyrinnöitä eikä valistuksen henkeä, muuta kuin jarnaa postillojansa — niin kuinka nyt isä saataisiin myöntymään?"

"Jahka ma menen koettamaan parastani", puhui hellä äiti ja meni ulos.

"Milloin koittaa se ihana aika", laususkeli Arvi, "jolloin sinun lapsesi, Suomi, eivät enää kulje ahdasmielisiä polkuja, vaan lentävät kauneuden siivillä vapaamielisyyden merta myöden ihanuuden ilmassa — ja sydämet syttyy, sulaa, riemuin raikuu — — —"

"Ei koskaan, toivoakseni", kuului Laurilan vahva ääni ovesta; "mutta sen sanon teille lapset, mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää. Meinaatte kai mennä sinne Paalin palvelukseen — mutta minä en milloinkaan anna lupaa semmoisiin."

Ja niin se Laurila paiskasi oven kiini ja meni pirttiin takaisin.

Sanna se hyrähti itkemään, ja niiskuttaen puhui hän isän ahdasmielisyydestä.

Mutta kun äiti sitten lohdutteli, niin kirkastuivat nuorten kasvot; ja lähdöstä ruvettiin taas puhumaan.

Äitiä vähän epäilytti laskea nuoria noin kahden kesken iltapuhteella ajamaan, mutta kun Arvi oli selittänyt, että niin ne herrasväet aina ajelevat, niin jo haihtui epäilys; ja vastoin isän mieltä lähtivät nuoret ajamaan Kolkkilaa kohden.

Kun emäntä sitten meni pirttiin levolle, käänsi Laurila kylkeänsä, kiskotteli tuskallisesti, raappi korvallistaan ja äyskäsi hänelle: "ja kumminkin sinä, akka, panit ne menemään!"

"Mikäs nuoria estää voi; ja olimmehan mekin kerran nuoria, mutta ei lehmä muistakaan vasikkana olleensa."

Laurila vaikeni. Sanomattoman tuskallisesti katseli hän kattoon päin; ei sanaa tullut hänen suustansa, ei muuta kuin pitkäveteinen, tuskaa ilmaiseva: oih.

"Mikäs sinun on, kun niin oihkaat", kysyi emäntä.

Vielä kerran kuului samallainen "oih": ja kun se oli loppunut, sanoi Laurila: "mitäs teet, niin edestäs löydät."

Ei näkynyt emäntä tuota juuri miksikään panevan; hän vastasi: "aina sinä huudat kostoa ja pahaa ennustat Sanna paralle ja Arville, vaikka poika on niin viini ja taatimies kuin suinkin."

"Sepä sen juuri on! Voi minuakin!"

Mutta kuutamoisella iltapuhteella saapui Arvi ja Sanna Kolkkilaan. Siellä oli nuoria talo täynnä; siellä luettiin näytelmä-osia, kierreltiin arpalippuja, maalattiin "kulissia", naulattiin näyttämön laipiota. Kaikilla oli puuhaa ja huhtomista. Oli suuri isänmaallinen sivistystyö muka tehtävänä. Takamaalainen raakuus oli nyt pikaisesti poistettava, ura avattava sivistysriennoille pitäjässä — asianomaisella luvalla hankittu "puhvetti" oli tietysti yksi vaikuttava syy kanssa.

Vuorokauden valmistusten perästä vihdoinkin hämärsi näytelmä-ilta. Väkeä tulvasi lukuisasti iltahuveihin, arvat kävivät kelten kaupaksi, "puhvetissa" oli liike jo hyvällä alulla. Monnilan maisteri (sanoi olevansa regissööri) soitti porokelloa, "Pelmanni-Kusti" veti viulustansa mitä vienoimpia säveleitä, "kaupungin musikantti" antoi "klaneetinsa" vaikeroida ja "Kalliomäen kersantti" jyristi mahdottoman suurta, valkeoilla laudanlaikkeilla paikattua paasiviuluansa.

"Susetit, olkaa valmiina, orkesteri soittaa jo messusupraania", huusi Arvi, joka oli asiantuntija, kulissien takana. Hän oli ollut Helsingissä joskus teaatterissa mykkänä näyttelijänä.

Mutta jo se soitto loppui. Kello soi vielä kerran, esirippu nousi, ja Arvi astui esiin ylioppilaslakki päässä, vihreäkauluksinen metsästystakki yllä, pyssy olalla ja pitkävartiset saappaat jalassa. Pian sen jälkeen ilmaantui kalatyttökin; ja hyvin sujui heiltä sekä puhe että laulu. Yleisö oli silmänä ja korvana, seurasi tyystin nuorten rakkauden kehitystä. Silloin tällöin säesti Äyrään Taavetti — se setämies sieltä Huhtoin kulmalta — rämisevällä äänellään: "voi minun lintuni, voi minun kultani, laulappas nyt viel'." "Älä sinä jorise", kuului hänelle tavan takaa, mutt'ei se siitä helpottanut, lauloi vaan yhdessä Annan ja Yrjön kanssa (Sanna oli Annana, Arvi Yrjönä). Kuului niitä muistutuksiakin aivan äänekkäitä näyttelijäin liikkeistä ja puvuista, toisia hyvinkin kiittäviä, mutta toisia moittiviakin.

"Kas tuota nuppusuuta vaan! — Kas kun hypyelee noin esiliinaansa, eiks kelpaa ottaa tuollaista poikaa! Tehkää nyt jo valmis, älkää siinä koko ehtoota ruikuttako!" — Niin oli siinä arvostelu ihan tuoreeltaan, ei tarvinnut näyttelijäin odottaa sydän suussa, mitä seuraavan päivän sanomalehdillä olisi heistä sanottavaa.

Jo lähestyi kappale loppuansa. Sivukulissien takana poltti "regissööri" pellillä penkaalintulta, ja Anna ja Yrjö lauloivat:

Ja kauniilta näytti nuori pari ja vanha Lassi kalastaja punertavan liekin valossa; kauniilta näytti Sanna siinä "kansallispuvussaan." Herttaisesti hymyili hän Arville, ja kummallisen tumma oli Arvin silmäys, kun piti Sannan kädestä ja katsoi häntä silmiin — — katsoi ja lauloi: "oma silmäsein." —

Mutta mikä tuolla peräkulissin raosta näyttämölle tirkistää? Mies se on, korkea hattu kuin nelikko päässä. Jo sen ruumiskin näkyy. Sillä on suurikaulurinen vapriikinverkainen "kaprokki" yllä, suuri punasenkirjava vyö "kaprokin" päällä, ja vyössä riippuu nahkatupessa pitkä vanhanaikainen sapeli. Ei näyttämöllä olevat häntä huomaa, sillä heidän tuli olla kääntyneinä yleisöön päin. Ei toisetkaan näyttelijät häntä huomaa, sillä "regissööri" polttaa "penkaalia" ja toiset tarkastavat näyttämöllä olevia. Sanna lausuu: "Ei koskaan ole minulla ollut niin hupaista iltaa, kuin tämä on, ja minä toivotan jokaiselle Suomen neidolle samallaista iloa ja onnea — ja jos se viipyykin, niin — — —"

Mutta silloin astui kaprokkimies pitkillä säärillään pari kolme askelta, oli ihan Sannan sivulla, kuiskasi hänelle korvaan hätämältään, kävi hänen käteensä kiinni ja viedä sujahutti hänen näyttämöltä. —

Ei ennättänyt Arvi muuta kuin kerran häristää pyssyllään sitä; eikä Sanna ennättänyt sanoa kuin: "mitäs nyt, mitäs nyt, Kal — — —?"

Mutta yleisö rupesi nauramaan, käräjäkirjuri taputti raivokkaasti käsiään, siltavouti löi jalkojansa lattiaan, ja herra valismanni, joka niinikään oli kunnioittanut huvia läsnäolollansa, huusi tarmonsa takaa bravoota. Regissööri astui näyttämölle katsomaan, miksi programmista poikettiin, "penkaali" loimahti kerran ja sammui. Pari kynttilää vaan valaisi näyttämöä. Mutta silloin hyökkäsi sieltä peräkulissien välistä näyttämölle oikea mörkö. Sarvet sillä oli päässä, ja sarvessa tiuku; silmiä, nenää tahi suuta ei näkynyt muuta kuin lävet vaan, ja oljista sillä oli housut, mutta takkina ihan karvoja vaan. Se tuli ja sieppasi Arvin näyttämöltä niinkuin keilan radalta, ja vaikka se pyristeli ja potki niin että saapasten kiiltävät varrensuut välkkyivät ja lakki putosi päästä pyssyn viereen permannolle, ja metsästyslaukku remppui ja roikkui, niin se mörkö vaan otti hänen olallensa ja vei hurjaa vauhtia näyttämöltä, vaikka mies huusi ja noitui minkä jaksoi.

"Da kaappo", huusi nimismies.

"Fint", huusi kersantti paasiviulun äärestä.

"Pravoo", kertoi siltavouti esimiehensä äskeistä puhetta.

"Hali tuli tuli tei, joko piru sinun vei?" lauloi Äyrään Taavetti.

"Skandaali", kirkui regissööri vimmatusti.

Suutari Beckman luuli maisterin jotakin muuta vaikeroivan, ja lausui joukkoon: "Veikö se peijakas maisterin sandaalin? Saipa totta vieköön lurjus semmoisen sandaalin, ettei näin maalla parempia tehdä, ihan vaahteraisilla piikillä — —"

"Infernaalista", raivoili maisteri.

"Täss' on 'lapis infernaalista'", sanoo herra kanttori tuttavanmoisesti ja kömpii näyttämölle maisterin luo, "minulla on aina sitä muassani, onpa hyvä — — —"

"Menkä hiiteen!"

Ja niin se näytelmä loppui yleiseen sekamelskaan. Tulot olivat sentään hyvät, erittäin puhvetista, ja rahat oli aikomus käyttää — urkukassan hyväksi.

Joskus kai oli uruilla soitettava: "Ah surutoin, koskas synnistä lakkaat?"

Mutta seuraavana päivänä pitivät "toimikunnan" jäsenet kelpo "rääpiäiset."