I.
Reading edition
Laurilassa oli joulu niinkuin muuallakin. Tuore pärekerros oli orsilla ja valkasi somasti avaran pirtin laen, pahnat kahisivat lattiassa; pitkä honkapöytä oli peitetty lumivalkealla pöytäliinalla, röykkiö leipiä ja kaakkuja oli pöydän yläpäässä, ja keskellä oli kolmihaarainen kynttilä, joka tukevasti seisoi raskaassa tinajalassaan ja katseli korkealta asemaltaan uhkarohkeasti katajaista, suurta ja monivanteista oluthaarikkaa. Kynttilä ei enää palanut, sillä nyt oli jo päivä, joulupäivä. Kirkossa oli oltu, paleltu ja yskitty. Kirkon kuulumisina oli kerrottu muun muassa, että nyt jo se Aijälän maisterikin ensikerran puusäkissä paukutteli. Aamiainen oli syöty, ruo'at korjattu, paitsi leivät ja kaakut, sillä viimemainituista oli alimmainen syötävä vasta suvella ruistoukoa tehtäissä.
Siinä talon renkipari venyi pahnoilla ja imeskeli piippujansa. Naispalvelijat, Maiju ja Kaisu, istuivat ovisängyn laidalla ja supisivat hiljaa keskenänsä. Mutta siellä heidän takanaan oli pitkällään talontytär, ja vaikka näyttikin kauemma pirtissä olijoista kuin olisi lapsi nukkunut, niin eipä nukkunutkaan, vaan kuunteli tarkoin, mitä Maiju ja Kaisu puhuivat, kuunteli tarkkaan, nykäsi väliin heitä hameen selkämyksestä ja naurahti hiljaa, saipa silloin tällöin sanan parikin kuiskatuksi.
Kävihän se nuhina laatuun niin kauan kuin isäntä pöydän päässä jouluvirsiä veisasi, mutta sen tuiki tau'ota täytyi kun Laurila otti postillan ja rupesi siitä joulusaarnaa lukemaan.
Mutta loppui jo saarna pitkäkin, ja väljemmin hengitti naisväki pirtissä; vieläkin tuntui väljemmältä kun isäntä, tallissa miesten kanssa käytyään, pujahti vaarin kamariin toiselle puolen pihaa ja laski sinne rauhassa vaarin sänkyyn nukkumaan. Ja rengitkin ne lähtivät toiseen taloon, tuonne vaan toiselle puolen tanhuaa.
Pian se pikku nukkuja, talon pikku Sanna, kepsahti vuoteeltaan ylös, kun se olo tuvassa, isän mentyä, väljemmältä rupesi tuntumaan. Eikä tuossa äidin läsnä-olo ollenkaan tukalalta tuntunut; vapaasti sai Sanna hilpeän luontonsa irralle laskea. Äiti siinä peräsängyssä oli vähän aikaa lonkallaan ja katseli virsikirjaa, mutta kirjaimet rupesivat niin hullunkurisesti silmissä tanssimaan ja peittyivät vihdoin ihan harmaasen hämärään. Kas kun raukaisee, tulleeko vaan pyry kun niin ramasee, tuumii emäntä ja katoo porstuanperä-kamariin. Meni kai huokuulle, sillä oli jo kolmesta ollut ylhäällä, keittänyt väelle joulukahvit, ollut kirkossa ja taas aamiaisen laittanut.
Ja nyt oli tuvassa niin väljä olla. Maiju ja Kaisu rupesivat laulamaan; reistasivat ensin "Koko maailmaa", sitten "Kuin kirkkaast' kointähti koittaa." Mutta laulu meni vaan semmoisella akkain nuotilla, ivaili Sanna ja lauloi ne niin kuin niitä hänelle kansakoulussa oli opetettu.
Siinä sitä laulu antoi aihetta toiseen. Jo Maiju lauloi helevällä äänellään: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu." Eikä se Kaisukaan ollut huonompia, hän se veti niinkuin pelillä vaan: "Tuoll' on mun kultani ain' yhä tuolla."
Heitä Sanna kuunteli, hyräili vaan hiljaa joukkoon. Mutta kun laulu oli loppunut, niin alkoi Sanna. Siinä hän ensin oikein nuottiniekan tavalla puhui aivan kuin itsekseen, mutta niin että toisetkin kuulivat: mistä se alkaneekaaan se: "Suomi armas synnyinmaamme", kun ei vaan alkaisi Aasta.
S:llä se alkaa, tokasi Maiju. Olipa se aika hömppö, aatteli Sanna; mutta eihän se vaivainen ollut nähnytkään, kuinka alkuääntä annetaan. Opettaja siellä koulussa painoi harmoonion näppäintä, sitte kuului semmoinen kimakka ääni, opettaja vilkasi luokkaan, lauloi äänen mukaan "aaaa", ja koko oppilasjoukko yhtyi viidelläkymmenellä suullaan laulamaan "aaaa." Ja sitte vasta se laulu aljettiin. Ja nyt se Sanna lauloi, lauloi monta isänmaallista, niin hirmuisen koreata laulua, kuten Maiju ja Kaisu arvostelivat. Mutta osasi se toisiakin. "En voi sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänään sua saa; sinä sydämessäni olet ikuisessa muistossa." Se oli Sannan kuulijain mielestä kovasti koree; Kaisu melkein itki.
Olipa sekin vallan tavattoman kaunista, se semmoinen laulu: "Sydämestäni rakastan sua elinaikani." — "Se laulu sopii just minulle", sanoi Maiju.
Ja sopiihan se, sen myönsivät toisetkin. Äyräsjoen Martti oli häntä niihin asti priiaillut, mutta nykyään käynyt kylmäksi ja ruvennut katselemaan Inkilän Miinaa, tuota samaa Miinaa, joka rippikoulussa ei ollut osannut vastata sanaakaan, vaan jonka vanhemmat olivat metsäkulman rikkaampia — ne samat, joiden sanottiin puukattuisella viinapannulla korvessa kuusen juurella viinaa polttavan. Ja sen tupsakan takia oli Martti Maijulle kylmäksi käynyt, tuo helasilmäinen kiharatukka Martti — toivoi kai kotivävyksi Inkilään.
No siinä nyt tytöt hiljaa rupesivat pakinoimaan sydämen asioita. Ja millä sydämellä ei olisi omia asioitansa! Sannakin, vaikka vasta 13:n vuotias, oli varsin taitava puhumaan sydämen asioista. Hän ei ikinä tee naimiskauppaa, sanoi hän, niinkuin hevoskauppaa, ei, hän ottaa sen, jota hän lempii. "Lempii, mitä se on", kysyivät toiset. "Onko se sitä kun tekee mieli jotakuta?"
"Hyi, hyi, ei se niin jolsaa ole", tuumi Sanna, "lempiminen on sitä kun asuu lempi sydämessä." Ja vielä monilla muilla sanoilla yritti Sanna naistuttavilleen selittää, mitä se lempi on, mutta eihän se noiden punaposkisten hartevain hämäläistyttöjen tyhmiin päihin tahtonut mahtua. Ylevämielisesti ne vain Sannan selityksille nauroivat, jotta valkeat hampaat näkyivät ja posket kuopalle kävivät. Ja voiko tuollainen tönsikkä lempeä tuntea, tuollainen, jonka kourat lehmänhauteissa ovat noin pöhistyneet ja punottuneet, joka ei osaa kuin kaksi rakkauden laulua: "Kukkuu, kukkuu" ja "Tuoll' on mun kultani." —
Mutta kuinka olikaan, sydämet, kolmen tytön sydämet, sulivat yhteen, vaikka olikin erilainen käsitys heillä, sulivat yhteen ja avautuivat toisillensa. Sannallakin oli sydämen asia; ja sen kertoi hän, kun toiset lupasivat, ett'eivät sitä puhu yhdellekään ihmiselle ikinä; vieläpä siinä Sanna luki toisten kuullen koko kirjevaihtonsa entisiltä koulun ajoilta. Oli niitä kirjeitä jo ainakin tusina ja kaikki ne alkoivat sanoilla: "ikuisesti lempi Sanna." Ei niissä sitten juuri muuta ollut kuin tuhansia sydämellisiä terveisiä ja lauseita jostakin kansanlaulusta. Arvi niiden alla oli, ja hän se vakuutti lempivänsä Sannaa vielä sittenkin kun ijäisyys on virrannut ajan mereen ja hän itse lasketaan läpikäytävän edessä paarille.
"Semmoista se lempi on", sanoi Saima voitonriemulla, "ymmärrättekö nyt likat?"
"Kyllä, se on semmoista, että kun jostakin tykkää."
"Semmoista, että niinkuin meinaa jotakuta ketä vaan omaksensa."
"On se nyt niinkin", myönsi Sanna, "mutta lempi on taivaasta, se tekee onnelliseksi, se on semmoista, että — — — lempi on sitä, kun toinen lempii toista. Lukekaa esimerkiksi kirja: 'Rikas tyttö ruusulaaksossa' taikka edes Akselin ja Hildan laulu, niin ymmärrätte, että lempi on enempi ja kalliimpi kuin mikään muu mailmassa."
"Kyllähän sen ilmankin ymmärtää", vakuutti Maiju.
"Mutta oikeenko se Arvi sinun, Sanna, aikoo naida", kysäsi Kaisu.
"Tietysti kai hän sen aikoo tehdä, mutta eihän se lempi oikeastaan naimiseen kuulu eikä naiminen lempeen."
Ajattelemaan se kysymys Sannan sentään pani. "Niin, aikooko se Arvi sen tehdä. Ja mitähän se lempi oikeastaan onkaan? Kuka sen tietää?"
Kun siitä sitten hämärsi joulupäivän ilta, niin jopa taas Laurila luki pitkän saarnan kirkkopostillasta, veisasi neljä viis jouluvirttä ja luki sitte taas virsikirjasta; väki istui totisena ja kuunteli, mutta mitä kukin ajatteli, sitä ei päältä näkynyt. Arvaamme kuitenkin, että Sannan ajatukset saarnasta lentelivät entisten koulumuistojen valoisaan maahan. Kun hän siinä nyt istui jakkaralla peräsängyn pään kohdalla, kuuli "Könniläisen" seinällä tasaisessa tahdissa naksahuttelevan, näki läsnäolevain vakavat kasvot, kuuli isän vahvan äänen aaltoilevan, säännöllisesti nousevan ja laskevan, laskevan ja nousevan, niin kummallisen suloinen tunne valtasi koko olennon, silmä-laudat olivat niin raskaat —- — ja vihdoin jo luki isä viimeisen sanan, sanoi amenen; mutta Sannan mielessä oli kysymys: mitähän se lempi oikein on, ja niinköhän se Arvi sittekin aikoi naida minun?