SISÄLLYS: (continued 6)

— Minä olen haaksirikkoutunut raukka, — kuiskasi hän, sekottaen puheeseensa oppinutta latinaakin, — siunaisin ja kiitteleisin, jos saisin hyppysellisen nuuskaa.

— Nuuskata on toista ja toista on ruunua palvella, — vastasi Svedenborg vakavasti ja meni tiehensä, vaan jo samana iltana, kun iltavaihtoon soitettiin, tuli hän takasin nuuskarasia kourassaan.

— Tuossa, ota koko rasia, mutta elä siitä sen enempää puhu! — kuiskasi hän, ja katosi taas kuin outo kulkija, jonka ohi maantiellä pikimmittäin kuljetaan.

— Ihmiset ovat hyviä, ajatteli kohta Tolle Årasson ja koetti tyytyä kohtaloonsa. Pian oli hän kumminkin menettänyt viimeiset, säästetyt vaskijumalansa ja nuuskarasiakin oli jo tyhjä, — niillä oli hän silloin tällöin lahjonut korpraalit, saadakseen hiukan pitempään nukkua aamusilla. Ja silloin hänestä kohta tuntui, että ihmiset ovat pahoja.

Kun vihdoin viimeinen laiva, kultanen voitonjumalatar keulakokassaan, lipui Idevuonon tummaan veteen, komennettiin hänet taas marssimaan. Useita vieraita ja kotimaisia upseereja yhtyi vähitellen joukkoon ja talosta taloon kulki tuo pitkä jono maan viimeisiä, sotaväkeen kirjoitettuja poikia.

Silloin tapahtui eräänä päivällisaikana muutamassa kievarissa, että Tolle Årasson istuen nukkui liiterin takana hattu polvellaan. Kun rumpu taas pärähti ja hän heräsi, oli hatussa kirkas, puhdaskultainen talari ja kokoonkääritty paperi.

Se oli odottamaton näky, joten hän hieroi silmiään ja ihmetteli, että näkikö hän unta. Hän koputteli rystäillään rahaa ja punnitsi sitä kädessään. Vihdoin avasi hän paperin ja luki:

— Tistedalissa, Myllärintuvan luona, on riippuoksainen Koivu, jota kutsutaan Kynttilänjalaksi, sillä siinä on kolme Haaraa yhdestä Rungosta. Jos Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa vihollisten Luodeista kaatuu, saat samana yönä nähdä sen Ihmeen, että löydät Kukkaron, jossa on 50 Tukaattia, Mullasta Kynttilänjalan Juurelta.

— Tämän kirjeen on joku ulkolainen piru kirjoittanut! — huudahti Tolle Årasson melkein valittaen ja repi paperin pieniksi palasiksi, jotka hän ympärilleen sirotti. Hän potki multaa niiden päälle ja polki niitä. Sitten pisti hän kultatalarin housuntaskuunsa ja oli lähdössä toisten luo; mutta tuskin oli hän pari askelta astunut, kun hän pysähtyi, tempasi raivokkaasti rahan taskustaan, ikäänkuin se olisi häntä polttanut, ja viskasi sen kauas suolle.

Kun hän sitten oli nostanut laukun selkäänsä, rupesi marssimaan, kasvoillaan entinen, iloinen hymynsä, ikäänkuin ihmetellen tässä maailmassa yhtä ja toista, joka kumminkin kaikki oli hänelle aivan yhdentekevää. Mutta seuraavana yönä näki hän unta tuosta Valkosesta koivusta ja sen kolmesta, korkeasta haarasta.

Metsäiset tunturinharjat kävivät yhä sumuisemmiksi, tiet yhä jyrkemmiksi, ruoanlaittajain padat yhä tyhjemmiksi, mutta mitkään rasitukset eivät saaneet punaa kalpenemaan Tolle Årassonin pyöreiltä poskilta. Saappaat hajosivat repaleisiksi hänen jalkoihinsa, vaan ruunun housut, jotka nälkäistä sotajoukkoa varten olivat teetetyt, olivat hänelle niin ahtaat, että hänen niitä vatsan kohdalta täytyi jatkaa nuoralla. Hänen lihavuutensa ja kiiltävät kasvonsa ärsyttivät hänen tovereitaan, joten he uhkasivat pieksää hänet, mutta kun hän myöskin oli päätään pitempi kaikkia muita, ei sittenkään kukaan uskaltanut häneen koskea.

Vaikkei hän siitä kenellekään puhunut, mietti hän aamusta iltaan ja aprikoitsi, mitähän tuo merkillinen kirjoitus saattoi merkitä. Miksi tahtoivat pahat ihmiset valita juuri hänet aseekseen? Muuten hän ei voinut asiata selittää. Ja kun tuo tomuinen joukko vihdoin saapui pääleiriin Tistedaliin, jossa telttoja oli pystytetty ja havumajoja rakennettu, pysähtyi hän äkkiä ja, tietämättä itsekään mitä hän teki, osotti hän sormellaan suurta koivua, josta lehdet jo olivat pudonneet pois.

— Koivu, koivu, tuossa se on! Se on Kynttilänjalka, minä tiedän sen… Sen nimi on ihan varmaan Kynttilänjalka…

— Täällä sulla ei ole puheenvuoroa, totella vain sinun tulee! — vastasi korpraali ja asetti hänet heti riviin reunamieheksi, sillä tarkastuksen piti alkaa.

Kun korpraali samassa tarttui hänen käsivarteensa, siirtääkseen hänet paikoilleen, tunsi hän, että jäntereet olivat aivan pehmeät. Ja kun hän näki tuon rotevan miehen horjuvan käsissään, virkkoi hän:

— Tuon olisimme kernaammin voineet jättää kotiin. Hänessä on kaikki haprasta ja pehmyttä.

* * * * *

Eräänä marraskuun päivänä pysähtyi yksi sotaväenosasto muutamaan vuorensolaan; kello kävi vasta kolmea, vaan siltä oli jo hämärä. Arojen paahtavan päivän ruskeiksi polttamina ja turkkilaisten tupakkimassia vielä käyttäen katselivat monet vanhentuneet upseerit tätä talvivaltakuntaa, jonka metsäisissä sydänmaissa sotajoukko nyt marssi uusia seikkailuja kohden. Vangiksisaadut sissit kertoivat kummia juttuja noidista ja jättiläisistä ja miehenpituiset, rotevakasvuiset naiset, joilla oli pellavankellervä tukka, tulivat öisin leiritulien äärille ja surmasivat kirveillään nukkuvia ruotsalaisia.

Lunta satoi ja vuorenseinämäin välitse loi aurinko kellahtavan valon tunturinrinteellä kasvavaan vaivaismetsikköön ja ulkoneviin kalliosärmiin.

Siellä seisoi kinoksessa täysiaseinen sotajoukko kalpeita viisitoistavuotiaita poikasia, puolikasvuisia lapsia. Pienikasvuiset länsigootilaiset, joilla oli terävät nenät ja pälyilevät silmät, kuiskasivat toisilleen:

— Kuningas kuuluu sanoneen, että jos emme tahdo nähdä nälkää, saamme näistä Norjan vuorista kiskoa ravintomme…

— Kiskokaamme siis, — vastasivat smoolantilaiset pitkäveteisesti ja vaikeroiden.

Taalalaiset ja bohuslääniläiset nojautuivat synkkinä pyssynpiippuihinsa, mutta Södermanlannin pataljoonat rupesivat napisemaan. Silloin pysäytti Rutger Fuchs hevosensa ja asettui heidän rintamansa eteen. Hänen toinen jalkansa oli vinosti jalustimessa, sillä Gadebuschin luona, jossa hänet kannettiin taistelutantereelta, oli häneltä pyssynluoti murskannut sääriluun.

— Hävetkää, sörmlantilaiset! huusi hän Skoonen murteella. — Jos ette saa ruunun leivän jatkoksi vielä särvintä, rupeatte te heti napisemaan. Te näytätte kaikki alakuloisilta, vaan nyt juuri miehuutta ja urheutta kysytään, sillä sen teille sanon, että koskaan eivät Ruotsin miehet saa sellaista sankaria palvella, kuin kuninkaamme on, ja mielelläni minä ainakin hänen tähtensä vereni vuodatan. Katsokaa minua! Miksi minua kutsutaan? No, sanokaa pois!

— Rikkaaksi Fuchsiksi, — vastasivat soturit kaikki, ja heidän piirteensä kirkastuivat.

— Niin, se on totta. Minua on kaiken ikäni kutsuttu rikkaaksi Fuchsiksi… Mutta arvatkaapas, mitkä minun rikkauteni ovat? Se, joka voi astua esiin ja vastata, saa kaksi vaskirahaa.

Ei kukaan astunut esiin.

Silloin otti Fuchs taskukirjansa rintataskustaan, selaili sitä ja piti seuraavan puheen:

— Mitä hittoja se rikkaus oikeastaan merkitsee? Eihän se ole muuta kuin kirjaanpanotapa, pojat! Uskotteko, että kaikki omaisuus kantaa korkoa? Koettakaapas! — Kuunnelkaa nyt mitä luen. Velkoja: ei ensinkään. Siinä on rikkauteni toinen puoli. Sitten on meillä Schlippenbachvainajan yönuttu… Oletteko kokonaan unhottaneet kelpo Schlippenbachin, entisen överstinne, joka testamentissaan jätti mulle sekä yönuttunsa että rykmenttinsä, kaikki mitä hänellä kalliinta omaisuutta olikaan tässä maailmassa? Tuo yötakki on mulle niin kallis, etten sitä tahtoisi myödä vähemmästä kuin viidestä tuhannesta talarista. Silloin sillä onkin tietysti juuri tuo arvo. Siis, kuulkaa. Omaisuutta:

Schlippenbach vainajan yönuttu, viisituhatta talaria, Södermanlannin rykmentti, kymmenentuhatta talaria, rakas eukkoni Kreeta, joka on kotona, seitsemänkymmentätuhatta talaria, Koirani, jonka toin Holsteinista, tuhat talaria, Kapakkani, Kultanen aasi, kaksituhatta talaria.

Piru vie, se on kaikki halpaan hintaan arvioitua, mutta siinä onkin sitten kaikki mitä mulla on. Tiedättekö, missä kapakkani, Kulta-aasi, on?

— Se on varmaankin överstin sotateltta! — vastasivat soturit.

— Niin on, juuri se! Siinä kapakassa saa kuka tahansa eineen ilmaseksi, sillä siellä ei ole muruakaan saatavana. Laskekaamme siis yhteen. Tuloja yhteensä: sata ja kuusikymmentäkahdeksan tuhatta riikin talaria. Mutta kun velkojen olemattomuus tekee toisen puolen rikkauksistani, niin on kai sekin puolisko sadankuudenkymmenenkahdeksan tuhannen arvoinen. Siis on mulla todistettavasti kolmesataa kolmekymmentäkuusi tuhatta riikintalaria. Näettekös pojat, tämä kaikki on sitä, jota Görtz kutsuu finanseiksi, ja sitä on hyvä osata, ymmärrättekö sen. Oppikaa vain pitämään kirjaa ja oikein arvioimaan kaikki, silloin saatte nähdä, että tekin olette sangen rikkaita, ja silloin teidän ei ole tarvis olla allapäin, vaikka vatsa vähän kuriseisikin.

— Eläköön, eläköön rikas Fuchs! — niin kaikui nyt rivejä pitkin, mutta samassa lensivät kaikki säilät huotristaan. Pyssymiehet tekivät kunniaa ja rummut rämähtivät. Tunturin seinämälle kuvastui korkean, ontuvan miehen suuri kuva. Se liikkui seinää pitkin, päässä pyöreä karvalakki ja kädessä kyhmyinen sauva.

Se oli kuningas.

Hän tuli mäntyjen lomitse henkivartijainsa seuraamana; nämä astuivat pitkänä rivinä, miekat paljaina, ja taluttivat hevosiaan. Itse hän eellimmäisenä käveli ja polki tietä hankeen. Hänen arpiset ja suljetut kasvonsa olivat päivänpaahteesta ja pakkasesta vuosien kuluessa käyneet tummahtaviksi ja kulmakarvojen välissä oli syvä poimu. Kun hän pisti karvalakkinsa käsivartensa alle ja joka taholle vastasi tervehdyksiin, satoi lunta hänen kaljulle päälaelleen. Päälliköt kokoontuivat vähitellen hänen ympärilleen ja henkivartijat hakkasivat miekoillaan muutamia kuusenoksia ja levittivät ne kinokselle. Koko ajan seisoi kuningas paljain päin lumituiskussa ja harmautuneet ja ohimoilta pystyynkääriytyneet hiussuortuvat muuttuivat vähitellen seppeleeksi, joka oli kuin palmikoitu huurteisista lehdistä. Hän käski soturien panna pyssynsä kokoon ja sytyttää nuotiotulia, mutta soittajat asetti hän vuorenrinteelle, käskien heidän soittaa päivänlaskuun saakka.

— Norjalaiset ovat urheaa väkeä, heitä vastaan täytyy aivan puskemalla tapella, — virkkoi kuningas. — Miehet sellaiset kuin heidän Kruse ja Kolbjörnsen olisivat, kun kerran kaatuvat, haudattavat kultasiin arkkuihin.

Marski Mörner vastasi:

— Olemme juurikaan saaneet kiinni muutamia norjalaisia sissejä, jotka ovat pensaikossa vaanineet ampuakseen teidän majesteettinne. Hirtämmekö heidät?

— Elkää. Antakaa heille tukaatti mieheen palkkioksi hukkaanmenneestä ajasta ja kieltäkää heitä tästälähin ryhtymästä käskyttä soturien tehtäviin.

Mörner laski äänensä matalammaksi.

— On olemassa muitakin, vielä korkeampia sala-ampujia. Sain äsken rovasti Brenneriltä kirjeen, jossa kerrotaan uusista salahankkeista ruunua ja henkeänne vastaan. Jos häntä saisi uskoa, seisoisi vaarallisia vihollisia juuri tässäkin, tuskin viiden kyynärän päässä.

— Seisokoot vain, jos eivät suvainne istua. Sota-aikana ei ole tilaisuutta ruveta tutkimaan.

Mörnerin palvelija, kääpiö Luxemburg, toi nyt vesipullon. Kun kuningas oli juonut, ojensi hän kääpiölle kiiltäväksi kuluneen katajasauvansa, ikäänkuin pelotellakseen tuota pientä miestä, ja virkkoi:

Eräs turkkilainen on mulle ennustanut, että minun tulee varoa itseäni narreilta. Koetappas nyt sinä, tokko minua pelottaa.

Luxemburg otti katajasauvan käteensä ja soitteli sitä kuin muka kitaraa sekä heläytti ranskalaisen lemmenlaulun.

Silloin astui Mörner lähemmäs kuningasta ja kuiskasi:

— Miehistö näkee nälkää.

— Kylläinen soturi tekee huonosti tehtävänsä.

— Mutta nälistyneeltä soturilta putoo pyssy kädestä.

— Kun sulatetaan lunta, saadaan vettä. Kun pureskelee kuusenhavuja, voi nälän helposti saada vaikenemaan moneksi tunniksi.

— Täällä on toki kansa meidän silmäimme edessä… mutta siellä kotona… Papit kuuluvat saarnastuoleista aivan julkisesti rukoilevan Korkeimman kostoa. He arvelevat, että kun nyt Jumala on ruotsalaiset masentanut ja antanut merkin, että heidän valtansa on paloiteltava, taistelee teidän majesteettinne ainoastaan oman kunniansa puolesta.

— Onko heidän kunnia ja minun kunnia sitten muuttuneet eri asioiksi? He niskottelivat ensiksi, minä vastasin. Nyt tahdon pakottaa heitä kestämään viimeisiin asti. Eikö se tapahdu yhtähyvin heidän kuin minun vuoksi? He väittävät, että minä kiusaan Jumalaa. Minä väitän, että minä tottelen Jumalaa. Sen sanon kuninkuuteni nimessä! Sen sanon totuuden nimessä, sen vannon! Kuka on tässä tuomarina?

Näin sanoen pani kuningas taas karvalakin päähänsä, nosti pystöön takinkaulustan, sekä laskeusi niin rauhallisesti makaamaan kuusenoksille, kuin jos hänellä ei yhtään vihamiestä olisi ollut maailmassa.

Düker antoi kovalla äänellä käskyjään upseereille. Mörner nukahti istuvaltaan, nojautuen hongan kylkeen; hän ei jaksanut enää kuunnella pienen Cronstedtin sukkeluuksia ja hiljainen Stjernroos, joka oli käynyt vakoilemassa, palasi leiriin lammasnahkaturkkiin ja puukenkiin puettuna, selässä tyhjä nassakka. Kuningas jo liikahtamatta nukkui, ajattelematta kirjeitä ja uhkauksia. Hän oli uskonut henkensä sotilaittensa suojaan.

Mutta kaksi silmää häntä seurasi: Tolle Årasson, joka edellisenä päivänä oli pistetty Södermanlannin rykmenttiin korpraaliksi ja halonhakkaajain päämieheksi, ei voinut olla ulontamatta katsettaan nukkuvista miehistään. Rikkaan Fuchsin sanat hänen mieltään vielä pitivät vireillä.

— Voisinhan ehkä minäkin pitää tuollaista talouspäiväkirjaa, — ajatteli hän. — Viisikymmentä tukaattia on maassa Kynttilänjalkakoivun juurella!

Hän tuijotti kirkkailla ja ystävällisillä silmillään niin tiukasti kuningasta, ettei hän huomannut, kun rikas Fuchs tuli aivan hänen viereensä.

— Mikäs miestä vaivaa? — virkkoi Fuchs ja taputti hyväntahtoisesti häntä olalle. Tässä on käskykirje vietävänä Tistedaliin, nyt meidän näet on hyökättävä Fredrikstenin linnaa vastaan sitä sytyttämään. Ota kaksi miestä mukaasi ja tukun tulisoihtupäreitä tietäsi valaistaksesi… ja juokse rutosti! Se, jolla on nahkansa alla niin runsas ruokasäkki kuin sulla, ei tarvitse maata nuotiotulilla eikä syödä kuin joka kolmas yö, jos hän vain oikein osaa käytellä Jumalan antamia lahjojaan.

Tolle Årasson lähti kahden sotamiehen seuraamana metsään päin, mutta vielä kaukaa kääntyi hän kuusien lomitse katselemaan kuningasta.

Kun hän aamun sarastaessa saapui Tistedalin kylään, pysähtyi hän Kynttilänjalkakoivun alle ja pisti siellä viimeisen tervaksen maahan, palava pää alaspäin.

— Olen laajalti maata kiertänyt tutkiakseni ja oppiakseni, — virkkoi hän sotamiehille. — Olen tavannut sekä hyviä ihmisiä että pahoja. Ovatkohan puutkin ja eläimet hyviä ja pahoja? Aina murkinalomalla, kun olen halonhakkaajain päällikkönä ollut, olen laskeutunut nukkumaan tämän koivun alle, vaan en silmäntäyttä unta ole saanut. Kirous sitä puuta seuraa. Katsokaa, tuohon oksaan, ylös, olen iskenyt kirveen. Vielä tulee aamu, jolloin tuolla kirveellä käyn tämän puun rungon kimppuun.

Hän seisoi liikahtamatta ja katseli maahan pistämäänsä tervaspuikkoa.

— Hyviä ihmisiä ja pahoja, sanoin… En ole koskaan nähnyt miestä uljaampaa, kuin on meidän suuri kuninkaamme, mutta kuta kauemmin hän elää, sitä ankarammaksi ja kovemmaksi hän käypi. Hän ei sääli enää ihmisten eikä eläinten kärsimyksiä. Ei tuskanhuudahtus voi saada häntä edes päätään kääntämään. Hänelle on tullut talvi ja sen mukana hitaasti edistyvä kuolema. Kuinka olisimmekaan häntä surreet ja itkeneet, jos hän olisi saanut kaatua nuoruutensa keväänä! Ei mikään aika olisi voinut kehua omistaneensa suurempaa eikä puhtaampaa nimeä, kuin hänen nimensä silloin oli. Katsokaa tuota tervaspuikkoa, miten hitaasti se sammuu, miten se savuaa ja käryllään turmelee ilman… Miks'ei pienellä kädenliikkeellä hiukan painauteta puikkoa syvemmälle maahan, syvälle, äkkiä, odottamatta, niin että se vielä hehkuvana uppoaisi multaan…

Sotamiehet eivät häntä ymmärtäneet, vastasivat vain:

— Kunhan ei mitään pahaa tapahtuisi rakkaalle kuninkaallemme!

Tolle astui jo pari askelta seuratakseen miehiään, mutta Kynttilänjalka-koivu levitti ikäänkuin vaatien oksansa hänen ylitseen ja hän jäi siihen seisomaan itsekseen puhellen:

— Kuka aikoo mitään pahaa? Tolle Årasson tarttuu pyssyynsä, hän, tuo halveksittu, tuo hyljätty, joka on saanut kulkea talosta taloon ja kerjätä armon leipää. Hän tarttuu pyssyyn ja asettaa sormensa liipasimeen. Tuo laukaus on kutsuva kokonaisia kansoja sovintoon. Vaikka kaikki Fredriksstenin kanoonat sinä yönä jyriskööt, ei kukaan ole niitä kuuleva. Sotamiehistä tuntuu että luonto on niin hiljaista kuin syrjäisen tunturijärven jäällä. He kuulevat vain tuon yhden, ainoan laukauksen. Se on kajahtava yöstä yöhön, päivästä päivään, niinkauan kuin ihmisiä asuu maan päällä. Ja kun sitten olen kaivanut esiin nuo viisikymmentä tukaattia, menen kenraalien luo ja viskelen kultarahat heidän hattuihinsa ja tekotukkiinsa ja huudan: Tänne käsiraudat, herraseni, — siinä teille juomarahoja vaivoista. Juokaa muistokseni maljallinen väärentämätöntä viiniä! Minä olen se mies, joka on hänen majesteettinsa kuninkaan ampunut! Teistä ei kukaan puhu mutta niin kauan kuin hänen nimensä elää, elää minun. — Ja silloin käsiraudat ruuvataan kalvosiini. Minut asetetaan pyövelinkärryille ja niin ajetaan Tukholmassa Götkatua ylöspäin mestauspaikalle, vaan ei ole yhtään ikkunaa, ei yhtään porraskiveä, ei kattoa, jossa ei olisi mustanaan uteliaita, jotka tahtovat nähdä Tolle Årassonin. Ja herrastaloissa, joissa minua syötettiin kyökinpöydältä, ja pappiloissa, joissa kumarrellen olin anonut kupillisen olutjuustoa, huudahdetaan: Tuolla tuolilla istui Tolle Årasson, tuosta piipusta poltti Tolle Årasson, tuossa rivassa piti hän sitä samaa sormea, joka laukasi pyssyn. Upsalan ylioppilaat, nuo ylpeät, petolliset ystävät, jotka loppuaikoinani pitivät itseään liian hyvinä antaakseen mulle sateisena yönä yösijaa… he vanhenevat, he käyvät valkeiksi, mutta eivät väsy koskaan kehumaan: Me tunsimme Tolle Årassonin, me kutsuimme häntä sinuksi. — Niin tulee käymään. Ja aina kun matkavaunut ajavat Tukholman kaupunkiin, viittaa toinen herra toiselle ja virkkaa: Tuossa on mestausmäki. — Sen viereiseen peltoon on satoja mestattuja haudattu, mutta hän lisää ainoastaan: Ja tuossa lepää Tolle Årasson, tuo viheliäinen heittiö! — Ja silloin vastaa toinen herra: Tuo kansansa vapauttaja!

Tolle Årasson kohotti käsivartensa nojatakseen siihen, mutta samassa kun hän kosketti koivun siloiseen, kylmään tuoheen, tempasi hän sen taas takasin kauhusta hiljaa huudahtaen.

Sotilaat kääntyivät takaperin ja pysähtyivät. Hän viittasi heille, että he jatkaisivat matkaansa ja käveli itse perästä, mutta hän oli käynyt kalpeaksi kuin vainaja.

* * * * *

Kuningas oli rakennuttanut itselleen lautavajan vallihaudan reunalle, vuorenrinteelle, piiritettävän linnan eteen ja sinne siirrettiin sänky, pöytä ja tuoli. Ovella ei seisonut vartioivaa sotamiestä ja se ainoa ajutantti, joka majassa oli vahtina, oli usein poissa asioilla. Kuningas oli voittanut entisen kammonsa yön yksinäisyyttäkin kohtaan eikä sallinut enää passaripojan maata vuoteensa vieressä. Päivän vaivoista väsyneenä nukahti hän väliin ulos vallille suoraan vihollisten tykkien eteen tai vallihaudassa työskenteleväin sotilasten keskelle. Kuka tahansa olisi pimeässä voinut hiipiä esiin ja miekanpistolla sammuttaa hänen elämänsä. Nuo unettomat ja tuskan täyttämät yöt, jotka hän oli viettänyt Ukrainassa vastoinkäymisen ensi musertavan iskun jälkeen, eivät olleet häneen muuta jälkiä jättäneet, kuin arventapaisia poimuja kulmakarvojen väliin. Hän oli karaissut sielunsa onnettomuuksissa samoinkuin ruumiinsa retkeilyillä. Hän ei koskaan minuuttiakaan miettinyt uhkaavaa vaaraa, mutta hän tiesi, että se nyt riippui hänen päänsä päällä raskaana pilvenä ja lähempänä kuin milloinkaan ja tämä tieto hänet täytti kuluneen nuoruuden varmalla levolla. Hänen äänensä oli kovennut, mutta tuo käskevä tyyneys sytytti nuorentavan kiillon hänen silmäänsä. Hänen ympärilleen kasaantui pimeänä ryhmänä kaikki kurjuus ja kaikki onnettomuudet, mitä ajatella voi, vaan nojautuen katajasauvaansa ja usein kärsimätönnä toruen johti hän soturien työtä.

Toisinaan katseli hän taivasta ja haki sieltä niitä tähtiä, jotka hän tunsi, mutta kun sumu laskeusi ja pimensi seudun, sulki hän väliin silmänsä ja laski sormillaan: — Kolmesataa… kolmesataakahdeksankymmentä… yhdeksänkymmentä… yhdeksänkymmentäneljä… neljäsataatuhatta riikintalaria! — Voineeko Görtz todellakin saada niin paljo kokoon joulukuuksi. Miten voi sotajoukon muuten pitää pystössä? Ja jokohan Görtz kahden päivän perästä saapunee? Eikö juuri hänen odoteltavissa oleva saapumisensa levittäne erityistä levottomuutta leiriin? Mutta minkäpä sille tekee? Kuningas ei tuntenut katumusta eikä epäillyt, hänestä oli tullut erakko, joka halveksi rahaa ja tavaraa. Eikö ruotsalaiset olleet nimittäneet häntä houkkioksi ja ojentaneet kättään ottaakseen hänen ruununsa? No niin, sen hän antoi heille anteeksi, vastattuaan heille sopivalla tavalla, mutta viimeiseen asti tahtoi hän pitää heidät koossa, vaikka sitten palakoon talo ja mantu. Eikö ollut se vala, jonka hän oli sydämmessään vannonut, eikö se ollut Jumalan käsky? Nyt ei ole velttojen aika, sellaisten, jotka tahtovat vuoteissaan vetelehtää. Entäpä Görtzin julistus, jossa joka pitäjäntuvan seinällä hänen kuninkaallinen nimensä komeilee petollisten lupausten alla, joissa puhutaan rauhasta ja alamaisten parhaasta? Missä hän pitkillä sotaretkillään oli nähnyt ruhtinasten hädän hetkenä menettelevän toisin? Ja kumminkin, eikö heidän kansansa kutsunut heitä viisaiksi ja hyviksi, jos he vain onnistuivat? Kun myrsky oli ohi tahtoi hän pitää tarkastuksen ja asettaa kaikki taas oikeaan kuntoonsa. Ankaruutta oli hän käskenyt… ei koskaan tietensä mitään väärää. Nyt oli valloitettava Fredriksstenin linna, joka hänen edessään seisoi tunturin harjalla harmaamuurisena ja teräväsärmäisenä sulkien tien Norjaan. Olihan Gyldenlöwin etuvarustus jo valloitettu miekka kädessä.

— Miekka kädessä! — Hän sulki silmänsä, kuten hänen usein oli tapana ollessaan yksin ja toisti hiljaa nuo sanat. — He väittävät, että minä kiusaan sinua, sinä ikuinen, kummallinen Jumala, pyhä henki, sinua, iloni, onneni, virvoitukseni. Aina he sanovat: seisatu keskelle tietä, jonne me seisatumme, muuten kiusaat; istu alas siihen, mihin me väsymme, muuten emme sinua enää Gideoniksemme kutsu. — Sinun, joka olet tuomari, sinun edessäsi nöyrryn hädässäni, minä sorrettu syntinen. Jos olen harhaan maan päällä kulkenut, iske minut silloin kuoliaaksi!

— Kuningas on nukahtanut vartiopaikalleen, — sanoivat soturit, kun näkivät hänet pää kumarassa ja hattu silmillä.

Hän kuuli sen, katsahti ylös ja vastasi:

— Ei vielä!

* * * * *

Ensi sunnuntaina adventista nousi kuningas ratsun selkään ja ajoi sumuisen seudun läpi alas myllärintupaan Tistedaaliin. Hän oli mieleltään raskas ja voittaakseen raskasmielisyytensä istahti hän penkille takkatulen ääreen ruveten silmäilemään papereitaan. Siinä oli armonanomuksia ja vanhoja kirjeitä ja ristiinpyyhityitä laskuja aina Lundin ajoilta asti. Hänen silmänsä tarttuivat vihdoin kahteen arkinpuoliskoon, jotka neulalla olivat toisiinsa yhdistetyt ja joihin oli täyteen kirjoitettu hänen omaa vaikeasti luettavaa käsialaansa. Hän luki:

— Anthropologia Physica. Kaikkien elävien luonnollinen vietti on se, jota kutsutaan Intohimoksi eli Hyväntuntemuksen nauttimiseksi. Hyväntuntemusta on kahdenlaista, nim. Sielun ja Ruumiin hyväntuntemusta eli hekkumaa. Sielun hekkuma on se, jossa ruumiilla ei mitään osaa olla voi. Mutta Ruumiin hekkuma on se, jonka Ruumis ja samalla sielu tuntee… Ruumiin kolme osaa ovat: Aineellinen luomus, jonka kautta ruumiin Muoto ja sen ulkonaiset ja sisälliset osat muodostuvat; Juokseva Materia, johon kuuluu Veri ja mitä sen yhteydessä on; ja aineellinen Spiritus taikka Henki, joka on hienoin osa aineellista oliota, on voima ja elämä itse veressä ja saa elämän ja tunnon itse elävältä hengeltä tai Sielulta, sekä vaikuttaa sitä samaa koko ruumiissa. Tämä häviää myös itsestään, niinpian kuin jokin sen osa tai jäsen kuoleutuu… Syy, miksi Sielu on osallinen molemmista päähekkumoista ja miksi Ruumis tuntee ainoastaan lihalliset intohimot, on se, että elämä on oikeastaan Sielun ominaisuus, jonka ruumis, joka itsessään on kuollut olio, saa Sielun välityksen kautta… Se, mitä yleensä kutsutaan viideksi aistiksi, on ainoastaan yksi, jota kutsutaan Tunnoksi ja on Sielun vaikutusta, joka, jokaisen ruumiin ja sen kokoonpanon mukaan, esiintyy viidellä eri tavalla…

Hän nousi penkiltä ja tarttui sisäänastuvan marski Mörnerin vyöhön:

— Jos Mörner ei olisi yhtä huono filosoofi kuin hän on tarkka taloudenhoitaja, olisi hänellä tässä vaikea pulma ratkaistavana. Ei, elä lue mitä siihen on kirjoitettu, se on vain jotakin joutavaa, jonka panin kokoon eräänä iltana Lundissa ollessani. Aina kun jonkun ajan perästä katselen jotakin ajatusrakennusta, jota olen koettanut rakentaa, huomaan, että minun tekee mieleni ruveta omaksi vihollisekseni kukistaakseni tuon oman rakennukseni. Piileeköhän ajattelemisen huvi juuri tuossa taistelemisessa? Hekkuma, autuus, täydellinen tyydytys… jos se olisi elämän päämäärä, silloin olisi tuo määrä jotakin lakkaavaa, kappale jotakin kirkasta ja kiiltävää, mutta kuollutta ja liikahtamatonta kultaa. Miksi olisi elämä pidettävä jonkinlaisena pohjakerroksena, ja koottava tarkotukset sen yläpuolelle ikäänkuin kimpuksi yhteen huippukulmaan, yhteen ainoaan pisteeseen? Miksei tehdä elämää tuoksi keskipisteeksi, josta tarkotukset säteilevät rajattomina viivoina, puuksi, jossa on runko ja oksat ja jonka latva ikuisesti yhä tuuheoittuu? Miksei sanota: ei ole minkäänlaista loppumäärää, mutta tuhansia miljoonia päämääriä, joista jokainen yksityinen vielä haaroittuu miljooniin uusiin? Kuinka paljo suuremmaksi ei silloin jokaisen yksilön elämä muuttuisi!

Mörner vastasi:

— Teidän majesteettiinne on vaarallinen vastustaja oppineissa väittelyissä, enkä ole koskaan kuullut armollista herraamme kaunopuheliaampana kuin tällaisissa taisteluissa, mutta minä en voi, niinkuin Grothusen vainaja, asettua vastaväittäjäksi. Voin ainoastaan vastata näin: Jos elämästä määrätön joukko oksia kasvaa, silloin myös joka hetken pienimmästä teosta on ikuinen edesvastuu…

Hän tempasi rivakasti takkinsa auki ja ojensi kuninkaalle muutamia sinetillä suljettuja kirjeitä:

— Muistakaa, majesteetti, että halpamaisinkin ilmianto voi olla todenperäinen ja että se voi vuosikausiksi viskata viikatemieheltä aseen kädestä.

Kuningas tunsi jo entuudestaan nämä painokirjaimilla präntätyt kirjeet, jotka olivat vailla allekirjoitusta ja joissa hänen lähimpiä miehiään mustattiin ja hänelle pikaista kuolemaa ennustettiin. Kuoleman uhkaus ei häntä huolettanut enempää kuin luodin vinkuminen. Eikö ollut hän poikavuosiltaan saakka miltei joka aamu herännyt valmiina ennen iltapimeää makaamaan kaatuneiden joukossa tantereella. Hän viskasi nuo kolme kirjettä avaamattomina tuleen ja seisoi tuossa matalassa myllärintuvassa niin tyynenä, kuin jos tämä hänen viimeinen sotajoukkonsa, jossa oli väsyneitä ja nälistyneitä nuorukaisia, olisi tavaravaunulla vetänyt hänelle kaikki Euroopan ruunut.

— Vastaa minulle rehellisesti! — virkkoi hän hetkisen ääneti oltuaan. — Kuinka moneen voin vielä luottaa, minä en tarkoita taistelussa… vaan jos kaikki käy meitä vastaan.

— Täytyykö minun vastata? Käskettekö?

— Käsken. Moneenko voin vielä luottaa?

— Ette yhteenkään.

Rummut pärisivät tuvan ulkopuolella, jossa joukot marssivat jumalanpalvelukseen ja Hultman astui sisään virkkaen:

— Saan alamaisuudessa ilmoittaa, että jumalanpalvelus alkaa. Päivän teksti käsittelee herramme Jeesuksen Kristuksen ratsastusta Jerusalemiin.

Kuningas pesi nyt noen kasvoiltaan ja käsistään ja puki päälleen aivan uudet, siniset vaatteet ja uudet hirvennahkaiset hansikkaat. Sillaikaa kuin Hultman pani puuterijauhoja hänen tukkaansa, joten se muuttui valkoseksi kuin vanhuksen pää, nojasi kuningas toista jalkaansa takan vieressä olevaan halkoläjään ja virkkoi aivan hiljaa ikäänkuin pääasiallisesti itsekseen:

— Se teksti on mulle rakas… Mutta kansa levitti vaatteita tielle ja toiset leikkasivat oksia puista ja sirottivat niitä tielle. Ja kansa, sekä ne, jotka hänen edessään kävivät, että ne, jotka jälessä kulkivat, huusivat ja sanoivat: Hosianna, Daavidin poika, siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen. Hosiannaa korkeudessa!

— Niin, niin, armollinen herra, — vastasi Hultman melkein kuiskaten, — niinpä huutanevat pyhätkin, joka kerran kuin oikeamielinen, Jumalalle otollinen sankari ratsastaa sisään taivaalliseen Salemiin.

Silloin kääntyi kuningas tulen luota ja astui ulos joukkojensa luo. Paljain päin asettui hän Kynttilänjalkakoivun alle. Soturit, jotka olivat tottuneet rakastamaan hänen katajasauvaansa ja tahrattua pukuaan, tuskin hänet tunsivatkaan.

Koko päivän viipyi hän leirissä ja vasta iltamessun jälkeen, kun aurinko rupesi mailleen menemään, ratsasti hän metsäiselle harjulle ja vallihaudan luona olevaan lautakojuunsa.

Tolle Årasson työskenteli sotureineen ulommaisissa kaivannoissa. Ranskalaisen Maigret'in johtamina ryömivät ruotsalaiset lapiot kädessään eteenpäin ja askel askeleelta vierittivät he risukerppuja ja tekovarustuksia edessään suojaksi linnasta tulevia luoteja vastaan. Vihollisten ammunnasta soi kaiku vuoristossa kuin rautapuomien kalke, kuin nuijaniskut maanalaisten vankilain ja holvien rautaportteja vastaan.

Nähdäkseen tähdätä ja varoakseen äkkiarvaamatonta hyökkäystä nostivat linnan puolustajat palavia pikituohuksia pitkien riukujen nokkaan ja ammutut valoluodit valoivat pikaisen heijastuksensa kallioille. Tulta ja savua tuprusi Fredriksstenin linnan muureista ja sen valossa tunsi Tolle Årasson ruotsalaisten turpeilla peitetyn piiritysvallin ylitse kuninkaan suuren hatun ja pienen pään.

Kaivannon pohjalla vallin varjossa tarttui hän erään kaatuneen toverin pyssyyn ja kulki kumarassa kappaleen matkaa maavallia pitkin lähemmäs. Vasta kun hän oli päässyt niin lähelle, että saattoi kuulla kuninkaan sanat niille upseereille, jotka hänen vieressään seisoivat, pysähtyi hän.

— Ihmeellistä, — ajatteli hän. — Näiden vallien kupeilta kaatuu joka yö joukottain sotilaita. Mistä tulee sitten tuo mahti, kun yksi mies voi pakottaa satoja ihmisiä pysähtymään tänne ja kaatumaan, ilman että he uskaltavat huutaa toisilleen nuo kolme yksinkertaista sanaa: Me emme tottele!

Hän tahtoi langeta polvilleen ja pyytää anteeksi, koetti vakuuttaa itselleen, että hänen tekonsa oli oikea, mutta hän ei sitä voinut. Hän ei koskaan tiennyt, mitä hän itse tahtoi ja jos joku lapsi olisi hänelle huutanut, että hänen oli viskattava pyssy kädestään pois, olisi hän totellut ja kiittänyt neuvoa viisaaksi. Mutta kukaan ei häntä puhutellut, kukaan ei häntä nähnyt ja hän pelkäsi vain vitkastelevansa, jatkavansa omaa tuskallista epävarmuuttaan. Hän veti hanan vireisiin. Hän nosti pyssyn poskelleen. Hän tähtäsi sitä kohden, jonka puolesta hän oli nähnyt maamiestensä alttiisti kaatuvan ja vuodattavan verensä, — mutta sormi lepäsi vavisten ja voimatonna liipasimella.

Askeleita läheni. Se oli harmaapäinen Hultman, joka nappikengissä ja valkoisissa sukissa ja hattu kunnioituksen merkiksi pistettynä kainaloon läheni kallioiden yli vinkuvain tykinkuulain keskitse. Edessään kantoi hän liinalla peitettyä tinamaljaa, jossa kuninkaan iltaruoka oli. Vallille ehdittyään levitti hän liinan hattunsa päälle ja asetti maljan siihen sekä kutsui kuningasta, joka söi seisaltaan ja vähäväliä tarttui uskollisen palvelijansa nappiin, aterialle. Tolle Årasson laski kiväärinsä alas ja kuuli kuninkaan lausuvan:

— Hultman rupee kangistumaan nivelistään niinkuin Brandklipparen viime aikoinaan… Mutta eipä ole kukaan uskollisemmin minua seurannut minne vain matka liekään vienyt, ja siksi tällä paikalla nimitän hänet kyökkimestarikseni. Vuosi vuodelta jää yhä harvempia jälelle entisajan miehistä…

— Jumala, armollinen Jumala, — huokaili Tolle Årasson ja keinui edestakasin pyssy sylissään.

Hän näki kuinka Hultman taas poistui kuulasateeseen, näki kuninkaan nojautuvan vallia vastaan poski nojallaan vasempaan käteen. Kuu, joka oli täysi, kohosi selkeänä ja suurena mäntymetsän ylitse.

Ruotsalaisia, saksalaisia, italialaisia ja ranskalaisia upseereja kuului läheistössä keskustelevan eri kielillään ja neuvottelevan, kuinka he saisivat kuninkaan alas vaaralliselta paikaltaan. Maigret, joka nyt myös oli siihen saapunut, veti häntä hiljaa takista ja virkkoi:

— Tämä paikka ei ole teidän majesteettianne varten… Räjähdyskuulat ja pyssynluodit eivät arastele kuningasta sen enempää kuin halvinta sotamiestä.

Silloin kohotti Tolle Årasson taas pyssyn käteensä. Vaan hän viskasi sen maahan niin että se laukesi ja laukaus häipyi vihollisen ammunnan paukkeeseen.

— En koskaan! — sopersi hän. — En koskaan! Ruotsissa syntynyt mies sitä ei ikinä voi tehdä, vaikkapa olisi odotettavissa viisikymmentä tukaattia Norjan joka koivun alla! Parempi sitten lähteä karkuun tai kaatua itse. Mitä minä tukaateista… Hänen henkeäänhän tavottelin… ja sitä en voi riistää. Sen voisin vasta unissani tehdä. Eikö ole täällä muukalaista ampujaa, joka voisi nukuttautuneena ampua kuninkaan.

Tolle Årasson ei huomannut, että kuu jo paistoi kaivokseen ja kuvasi hänen oman varjonsa, hänen pyöreät jäsenensä ja hymyilevät pojankasvonsa, vallinrinnettä vastaan.

— Mitä sinä täällä teet poikani? — kysyi kuningas. — Käy vain eteenpäin, eteenpäin vihollista vastaan.

Tolle Årasson hytkähti, teki käännöksen ja alkoi marssia linnaa kohti. Takanaan kuuli hän vielä upseerien kehottavan kuningasta astumaan alas.

Kuningas vastasi heille:

— Elkää peljätkö!

Silloin tarttui Tolle Årasson molemmin käsin hatunliepeihinsä ja alkoi, tietämättä enää mitä hän teki, juosta rintavarustusten ja risukimppujen yli suoraan vihollista vastaan, suoraan eteenpäin. Useat ruotsalaiset soturit, jotka hänen näkivät, nousivat pystöön juostakseen jälestä ja karatakseen. Hän pysähtyi ja tyrkkäsi heitä takasin ja joka kerran, kun hän kääntyi, tunsi hän kuninkaan, joka seisoi valliin nojaten. Miksei hän silloin tarttunut lapioon ja ruvennut kaivamaan? Sehän kai kumminkin oli ollut kuninkaan tarkoitus. Ei, hän juoksi sen sijaan yhä kiivaammin, yhä sokeammin, eikä hän lopuksi enää tiennyt itsekään, juoksiko hän totellakseen vaiko päästäkseen pakoon. Hän haki suojaa kantojen ja kallionsärmäin takana, mutta aina hän vain ehti yhä lähemmäs linnaa. Hänen veltoista jäsenistään juoksi jo veri kolmesta haavasta, mutta hän ei välittänyt noista kuumista pisaroista, jotka rannetta myöten alas valuivat, vaan luki rukouksia ja virsiä ja nimitti itseään ikuisesti kadotetuksi pahantekijäksi, joka oli aikonut myödä sielunsa.

Hän saapui pienen, rikkiammutun ulkovarustuksen luo, joka näytti autiolta, vaan kun hän kuuli norjalaisten sotamiesten äänen, piiloutui hän suojavarustusten taa.

Muutamain askelten päässä hänestä oli rikkinäisillä rattailla ratsastava kenttätykki, jonka ruostunut suu oli tähdätty kuninkaan vallia vastaan. Siihen oli latingiksi sullottu hiekkaa ja vanhaa raudanromua; seassa oli ruostuneita pyssynkuulia, joita sata vuotta sitten joku juopunut merirosvo oli valanut, hyräillessään jotakin kevytmielistä laulua jalkavaimolleen; oli vinoja avaimia ja rautanauloja, jotka kauan aikaa sitten olivat pudonneet talonpojan lahonneesta aitankatosta, ja kaiken muun keskessä oli littiin kääritty kellonkieli, joka kerran tunturilla oli lehmänkellossa kilissyt, kun paimentytöt karjaansa huutelivat.

Pitkät, repaleiset pilvet liukuivat valkoisina kuun ylitse ja Tolle Årasson makasi suojavarustusten välissä verta vuotavana ja kädet ristissä.

— Tämä on sellainen yö — sammalsi hän itsekseen — jolloin taivas on auki ja Jumala katselee maata niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ihmiset tuntevat hänen katseensa. Koettakoot paeta… koettakoot piiloutua… olkoot viheliäisiä heittiöitä kuin minä tai sotajoukkojen johtajia, he tuntevat sittenkin hänen katseensa… Sankari… kuka on sankari? Se, joka pysyy kestävänä loppuun saakka, kestävänä vastustajia ja ystäviä vastaan. Mutta sinä pilvissä asuja, sinä olet sekä ihmisten että itsesi kostaja, ja kun sinun armosi tuntilasi on loppuun valunut, kohotat sinä kaikkivoipaisena sormesi ja sankari nojaa päänsä mullikkoon… ja makaa siinä sovinnon saaneena…

Tolle Årasson taivutti lähimpänä olevain, risuista punottujen rintavarustusten vitsaisia siteitä syrjälle ja hän kuuli norjalaisen konstapelin puhuttelevan sotilaita.

— Pojat, ei hyödytä enää tuhlata miehiä ja tykkejä tämän etuvarustuksen puolustamiseen, lähdemme pois. Mutta koska tuo vanha kenttätykki on niin rikkinäinen, ettei sitä saa täältä poiskuljetetuksi, on päällikkö käskenyt minun laukasta sen, ennenkuin lähdemme. Ainahan se laukaus voi ruotsalaisille jotakin vahinkoa tuottaa, ellei vain tykki itse halkee kappaleiksi.

Puhuessaan laski hän varmasti sytyttimen kanoonalle ja kiirehti sitten, miestensä seuraamana, nopein askelin ja laulellen linnaa kohden.

Tolle Årasson seurasi silmillään sytyttimessä palavaa, keltasta liekkiä, joka kiemurteli aina yhä lähemmäs ruutireikää. Hän viskeli syrjälle risukerppuja ja multasäkkejä, päästäkseen tykin luo ja saadakseen temmatuksi sytyttimen pois, ja hän puhui ääneensä yölle:

— Olin aikonut tappaa tuon miehen… ja nyt tahdon pelastaa hänet, ainoastaan siksi, että äsken olen hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan! Siten hän yhdellä katseella tekee meistä kaikista palvelijoitaan. Järkeni sammuu, enkä voi enää ajatella.

Nyrkillään hän iski ja katkoi pajuisia vitsoja, mutta paalutus esti häntä pääsemästä lähemmäs ja koko ajan näki hän liekin lähenevän ruutireikää. Väliin liekki heikkeni ja ja oli sammua pois, mutta taas se leimahti korkealle, kirkkaana ja suurena.

Se oli merkki siitä, arveli Tolle Årasson, että ihmiset eivät sinä yönä enää koettaisikaan toimia ja hän astui alas rotkoihin, joiden rinteet viettivät laaksoon päin ja poltetun Fredrikshallin mustia savupiippuja kohden. Vielä etäällä näki hän sytyttimen liekin. Kirkkaana se paloi siellä kaukana suojavarustusten lomassa, mutta itse laskeusi hän yhä syvemmäs kallioiden taa. Silloin kuuli hän laukauksen pamahtavan ja kallio tärähti.

Hänen voimansa olivat lopussa ja hänen järkensä kuin sumussa. Hän ei muistanut enää, miksi hän vihollista vastaan oli samonnut, ainoastaan hämärästi hän pelkäsi, että hänet keksittäisiin ja vangittaisiin. Hän tuijotti ulos yöhön ja kuin Pitkäisen-jumalan vaunut jyrisivät linnan ukkoset tuntureilla.

Ei hän tiennyt, kauanko hän horjui siellä katajapensasten lomassa eikä minne hän meni. Vihdoin kuuli hän raskasten, rautakantaisten saapasten askeleita ja kuuli ritinää risukoissa ja kivikoissa. Kaksitoista kaartin sotilasta kantoi paareja alas jyrkkää rinnettä.

Hän lymysi hiljaa katajapehkojen takana ja odotteli. Paareilla makasi kaatunut mies, kahden karkean sotilasvaipan peitossa; valkonen valetukka oli valahtanut kannettavan silmille ja sen päähän oli pantareunainen sotilaslakki painettu.

— Kuka on tuo kaatunut? — kuiskasi hän niin hiljaa, ettei översti Culberg, joka etupuolelta kannatti paareja rinteenpuoliselta kyljeltä, mitään kuullut.

— Översti sanoo, että se on eräs urhea upseeri, — vastasi jälkimmäinen kantaja, mutta kun hän sitä sanoessaan käännähti katsomaan tuota yksinäistä yökulkijaa, kompastui hän ja lytkähti polvilleen painon alle.

Paarilla makaavan vainajan päästä luiskahti lainattu valetukka ja lakki, joten kuutamo kirkkaasti pääsi valaisemaan hänen kasvojaan ja puhkiammuttuja ohimoitaan.

— Kuningas! Suuri, rakastettu kuninkaamme! — huudahtivat kantajat ja aikoivat laskea maahan kantamuksensa.

Tuo peljätty, jolle äsken juuri oli vakuutettu, ettei hän enää voi luottaa keneenkään, makasi siinä nyt aseetonna, ja vanhat soturit, saven ja noen tahraamat, vääntelivät pakkasen puremia, karkeita käsiään hänen ruumiinsa kohdalla ja valittivat ja huokailivat.

— Suuri, rakastettu kuninkaamme!

Överstin täytyi ankaralla äänellä heille huutaa, että heidän oli oltava vaiti eikä valituksillaan ilmaistava, mitä oli tapahtunut.

Raskaasti ja hitaasti kantoivat he kuningasvainajata edelleen samoilla höyläämättömillä paareilla, joissa hän edellisinä päivinä oli nähnyt niin monen nimettömän soturin makaavan, monen unhotetun, joka hänen tahtoaan oli totellut ja kuollut.

Puoliyö oli jo kulunut, kun paarit laskettiin aukinaiselle ruohokentälle tupien väliin Tistedaalin autioon kylään. Kantajat, saatuaan kolme hätärahaa mieheen kantopalkkaa, lähtivät kaikki tiehensä. Översti jäi jälelle ja syvästi miettien ja ääneensä huokaillen istahti hän toiselle kantapuulle. Laukaukset soivat yhä vielä kaukana vuorenrinteellä, mutta muuten oli kaikki äänetöntä, myllynrataskin joessa seisoi liikahtamatta. Kaikki ikkunat olivat pimeät ja sama täysikuu, joka oli valaissut tien valepukuiselle ratsumiehelle Stralsundin kaupunginportin kautta ja katsellut tuota synkkää kahakkaa Rügenissä, hopeoitti tänä yönä sitä nurmikkoa, jossa vanha, kyyneleensä kuiviin itkenyt översti valvoi kaatuneen kuninkaansa vieressä.

Hiljaa oli Tolle Årasson hiipinyt saattueen jälestä ja hän pysähtyi vasta nurmikon rinnassa Kynttilänjalkakoivun liikkumattomina riippuvain oksain alla. Puoliääneen itsekseen puhellen kiersi hän tuon valkosen rungon yhä ahtaammissa kehissä ja pirskoitti mättäille haavotetusta käsivarrestaan valuvia suuria pisaroita, noituakseen siten ijankaikkiseen uneen ja unholaan ne häjyt kultarahat, jotka multaan olivat kaivetut.

— Nukkumaan, nukkumaan kirottuina…! Miksei päryytetä rumpuja? Nuo paaret ovat tuolla niin yksinäiset. Naiset eivät partaalla itke, eivät lapset, eivät uskotut ystävät. Oi, sinä kuu, joka tulit ja menit ja näit niin paljo, en koskaan enää näe sinun valaisevan ruotsalaista metsää, ilman että noita paaria ajatteleisin!

Hän tempasi irti sen kirveen, joka oli oksaan kiinni-isketty ja jonka hän muutamia iltoja aikasemmin oli sotilaille näyttänyt. Lastut sinkoilivat ja hänen Kynttilänjalkakoivun runkoon tähtäämät iskunsa kaikuivat kauas läpi äänettömyyden.

Sitten hän taas pysäytti kätensä ja uusi välähdys järjen valoa leimahti hänen sielussaan.

— Kaikkivaltias, kostava Jumala! Hän, jonka edessä salamurhaajat pudottivat aseensa, hän, joka hymyillen kävi lukemattomia kuolemoita kohti, hän kaatuu nyt hiljaa kuin tallattu korsi tien partaalle, kun sinä hänen kohtalonsa mitan olet täyttänyt. Hän kaatuu miltei yksin yöllä vallille, kuin halpa sotamies vartiopaikalleen. Hänet kaataa kelvottomaksi hyljätyn, ruostuneen tykin mitätön luoti, tykin, johon muutamat sotilaat huolettomasti ja laulellen sytyttimen viskasivat. Taikka… mistä tuli käskystäsi tuo luoti? Mitäs tiedän minä, taidoton mies… Tiedän vaan sen, mitä äsken olen nähnyt ja mitä minun siis täytyy uskoa… Mutta oli niin paljo vieraita ääniä tuolla pimeydessä.

Upseeri istui yhä vielä paarien reunalla soturivaippaan verhotun vainajan vieressä ja yhä väsyneempinä kalahtivat yön hiljaisuudessa iskut koivun paksua kylkeä vastaan. Kun puu vihdoin kaatui, istahti tuntematon hakkaaja hiljaa sen rungolle.

Tunnit kuluivat hitaasti. Aamu jo koitti kun pari haettua palvelijaa saapui kantamaan sisään kaatunutta herraansa. Näiden keskessä kulki eräs kapteeni, kuninkaan miekka kädessään, ja kertoi, että kuninkaan käsi kuoleman hetkenä niin voimakkaasti oli miekankahvaan puristautunut, että miekka puoleksi oli huotrastaan irtautunut.

Jokaista sanaa kuunnellen taivutti Tolle Årasson Kynttilänjalkakoivun oksia sivulle.

— Tuo miekka…? — kysyi hän itsekseen. — Oliko se paatunut, niin aikusin harmahtunut ukko, joka vetäsi tuon miekan sitä valon ruhtinasta vastustaakseen, joka kerran hänen nimeään kantoi. Taikka oliko…

Hän astui piilostaan esiin, asettui kapteenin tielle ja kuiskasi käheästi:

— Tuo miekka… ketä vastaan tempasi hän miekan? Elkää häätäkö minua pois, tämän verisen korpraalinpuvun peitossa on vertaisenne mies, ehkä teitä tietävämpikin, vaikka hän ihmisten silmissä onkin syvälle vajonnut. Vastatkaa minulle senvuoksi armeliaasti.

— Ystäväni, en ymmärrä kysymystäsi.

— Ketä vastaan, kysyn minä. Ketä vastaan ojensi hän miekkansa!… Vaan minä tiedän sen itse. Ketä vastaan, niinkö kysyn? Kaikkia vastaan. Eikö se vastaus riitä? Eikö juuri niin tule sankarin kuolla?… Hän uskoi asiansa oikeaksi… Sellaisille uskoville antaa Jumala anteeksi… Sellaisille uskoville antavat ihmisetkin anteeksi!

Kuinka Görtz vangittiin.

Görtzin vangitseminen oli yhtä vaikea ja viekas tehtävä kuin revon satimeen pyytäminen; mutta Hessin perintöruhtinaalla oli pääkorttelissaan etevä lakeija nimeltä Pihlgren, joka vanhempana miehenä sitten usein kertoi, kuinka tuo tehtävä suoritettiin. Vielä monta vuotta sen jälkeen kuin Pihlgren hurskaasti oli kuolemaan nukkunut, säilytettiin eräässä Vermlannin pappilassa vanha käsikirjoitus, johon tuo kaikki oli tarkoin kirjoitettu. Ei kukaan oikein tiennyt, mistä se käsikirjoitus oli kotosin, mutta kun rovasti sai silmälasit päähänsä ja kellastuneen paperin eteensä, luki hän ankaralla äänellä seuraavaa:

Sinä yönä, jona kuningas ammuttiin, istui Hessin perintöprinssi ruokapöydässä Torpumin kylässä muutamain upseerien seurassa. Ranskalainen Siqvier astui silloin sisälle ja kuiskasi jotakin prinssin korvaan ja prinssi kuiskasi sen korvaan, joka hänen vieressään istui ja kun he olivat hetkisen kuiskanneet, laski prinssi veitsen ja kahvelin kädestään. Sitten käski hän satuloida ratsunsa ja käski lakeijan itseään seuraamaan. Pihlgren, joka sinä yönä piti vahtia prinssin luona, pisti äkkiä prinssin levätin satulalaukkuun ja ratsasti prinssin ja upseerien jälestä sen piiritysvallin luo, mihin kuningas oli kaatunut.

Siihen olivat paaret juuri tuodut, ja prinssi käski nostaa tuon jalon herran paareille, mutta niin lujasti oli tuo verraton sankari kuolinhetkenä tarttunut miekankahvaan, että kenraalien oli hyvin vaikea saada sormia siitä auki. Kun ruotsalaiset herrat vihdoin olivat riistäneet aseet suurelta vainajalta ja ottaneet haltuunsa sen miekan, josta hän niin vastahakoisesti luopui, jäi hänen kätensä kauaksi aikaa lepäämään heidän käsiinsä ja kaikki, jotka siinä ympärillä seisoivat, olivat sitä mieltä, että Jumala itse sinä hetkenä ikipäiviksi vahvisti sen kädenlyönnin.

Kun nyt paaret olivat pois kannetut, kutsui prinssi upseerit neuvotteluun siihen paikkaan, mihin kuningas oli kaatunut, ja ympärillä seisoi jonkun matkan päässä kolmekymmentä sotilasta tulisoihdut kädessään.

Bomgarten, joka silloin oli aatelislipullinen översti ja kamariherra, meni vihdoin syrjään överstiluutnantti Björnschiöldin kanssa ja koko ajan hän Pihlgreniä syrjäsilmillä katseli. Senjälkeen tuli Björnschiöld Pihlgrenin luo ja kehui hänen viisasta ymmärrystään ja kekseliäisyyttään sekä käski hänen prinssin nimessä seurata mukana pitkälle ratsastukselle, josta hän lähemmin kertoisi vasta, kun he olivat ehtineet matkalle.

Pihlgreniä tämä hiukan kummastutti, vaan kun hän aamulla ratsasti Bomgartenin ja Björnschiöldin seurassa, sanoivat nämä hänelle: Nyt me olemme matkalla pyytämään Görtziä.

Silloin täytyy, vastasi Pihlgren, sukkelasti liikkua sekä kielen että käden, mutta mitä minuun tulee, olen rehellisesti tehtäväni suorittava, sen kyllä herrat tietävät. Missä se syntinen ihminen nyt on?

He vastasivat: Hän ei liene kaukana, mutta jos hän Tistedaaliin asti ehtii, panee hän aikamoisen näytöksen toimeen.

Kun he olivat taivaltaneet tietä eteenpäin vielä yön ja päivän, kohtasivat he noin viiden tienoissa iltapäivällä Görtzin, joka ratsastaen läheni Rabalsin veräjän luona.

Kun Pihlgren sormellaan osotti veräjälle päin, pilkkasivat häntä Bomgarten ja Björnschiöld ja huusivat ivaten hänen korvaansa: Luuletko, että se suuri herra viitsisi ratsastaa?

Mutta Pihlgren vastasi: No hitto vie, se on Görtz! Tunnenhan hänen pikettinsä Petteri Bergin, joka hänen rinnallaan ratsastaa ja joka on minun kelpo vanha ystäväni ja veljeni.

Kun he tulivat lähemmäs ja huomasivat, että Pihlgren oli puhunut totta, nousi Bomgarten satulasta ja tervehti hänen ylhäisyyttään sangen nöyrästi ja vakuutti hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas ei ole koskaan ollut terveempi kuin juuri nyt.

Ja minne on teillä matka? kysyi Görtz.

Bomgarten, joka vihasi Görtziä kaiken sen pahan vuoksi, mitä hän hänelle oli oli tehnyt, kumartui ivallisesti yhä syvemmälle, niin että hänen päästä nostettu hattunsa kosketti tietä. Ja siinä hän sukkelan valheen keksasi. Olen matkalla Göteporiin ostamaan saappaita rykmentilleni, sanoi hän.

Görtz kääntyi nyt Björnschiöldin puoleen, jonka saksalainen vaimo oli hänen serkkunsa, ja virkkoi: Entä sinä, kuomaseni?

Björnschiöld karahti punaseksi kasvoiltaan, mutta turvautui hänkin yksinkertaisimpaan valheeseen: Minäkin olen matkalla Göteporiin erään karille ajautuneen laivan johdosta, jossa oli perintöprinssin tavaroita.

Bomgarten alkoi nyt taas kumarrella ja raappia maata ja oli niin iloisen näköinen, että hänen kasvonsa milteipä kiiltäneet, ja samassa hän lateli uuden valheen: Harmillisinta kaikista on, että meidän nyt juuri täytyy palata, — ajamme vain ensiksi Raballseen hankkimaan uudet hevoset. Sotapaikalla taitaa olla kysymys jostakin hyökkäyksestä. Perintöprinssi on lähettänyt tämän tuhman lakeijan meidän jälkeemme ja käskenyt meidän palata.

Kun he näin olivat puhuneet, iski hän silmää Pihlgrenille, jota hän todellisuudessa piti yhtä rehellisenä kuin sukkelana, miehenä ja arvosteli kymmentä muuta järkevämmäksi. Ellei hän seuralaisekseen olisi saanut niin taitavata lakeijaa, olisi Görtz mahdollisesti kulkenut vapaana vielä tänä päivänä ja kuka tietää, eikö tuo jumalankieltäjä, joka oli niin perillä taikataidossa ja monissa muissa kielletyissä vehkeissä, sitten olisi osannut jatkaa syntistä olemassaoloaan, niin ettei häntä vuodetkaan olisi vanhentaneet eikä hautaan kaataneet. Olipa senvuoksi varmaankin Jumalan tahto, että Pihlgren oli siinä saapuvilla, vaikka hän sitten siitä palkakseen sai pelkkää kiittämättömyyttä.

Koska Pihlgren oli Petter Bergin vanha tuttava, oli hän vähällä kertoa tälle kaikki, mutta hän sai lyhyessä ajassa kuulla niin monta valhetta, että hänen täytyi itsekseen hymähtää ja kohta oli hän yhtä hullunkurisella tuulella kuin kaikki muut.

He eivät voineet käydä Görtziä vangitsemaan siinä julkisella maantiellä, mutta hän kysyi heiltä hyvin kohteliaasti: Mihin aijotte ajaa yöksi, hyvät herrat? Ettekö tahdo ajaa jälestäni Tanum'in pappilaan ja syödä illallista minun seurassani?

Tästä herrat yhä riemastuivat ja kiittivät petollisella sydämmellä, mutta keskenään he supattivat, että he kyllä tulisivat olemaan sellaisia vieraita, jotka tiesivät ottaa parhaita paloja eteensä.

Görtz ajoi nyt edeltä Tanum'in pappilaan, mutta yksi kornetti ja yksi ajutantti seurasi häntä salaa jonkun matkan päästä, ettei hän kääntyisi pois siltä tieltä, jota oli kulkea aikonut; ja jos hän näytti pyrkivän pakoon, oli heidän määrä luodilla lävistää hänen päänsä. Bomgarten ja Björnschiöld olivat hyvillään yrityksen onnistumisesta; mutta Raballsen kievarista he eivät saaneet uusia hevosia, sillä kaikki hevoset olivat otetut kuljettamaan Görtzin runsaita tavaroita. Pihlgren yksin sai itselleen hankituksi hevosen, joka oli levännyt kolme päivää. Hän näet heittäysi hyväksi ystäväksi palvelustytön kanssa ja houkutteli tämän ulos ikäänkuin hetkiseksi supattelemaan; ja kun tyttö ei voinut sellaista pyyntöä vastustaa, vaan seurasi mukana sateeseen, kävi Pihlgren kohta totiseksi ja lupasi tytölle kauniin rahan, jos tämä hänelle heti hankkisi levänneen hevosen.

Bomgarten ja Björnschiöld hämmästyivät kovin, kun näkivät Pihlgrenin taluttavan esiin liinakon, joka oli niin virkku, että se korskui ja hyppi, ja he olivat niin hyvillään, että heti käskivät Pihlgrenin ajaa edeltä pappilaan ja siellä kaikessa hiljaisuudessa tilata kirkkoherralta lämpösen kamarin ja vuoteet.

Oli kylmä ja koko yön satoi rankasti. Kun Pihlgren saapui pappilaan, johon Görtz jo oli asettunut, tapasi hän kornetin ja ajutantin, jotka piiloilivat pimeässä vaunuliiterissä. He eivät uskoneet silmiään, kun näkivät hänen ratsunsa, joka vieläkin oli niin virma, että heissä tuskin oli sen pitelijää, ja he kehuivat Pihlgreniä ja olivat iloissaan, kun heillä oli mukanaan niin taitava lakeija.

Pitkälle kului ilta, ennenkuin toiset ehtivät jälestä saapua väsyneillä koneillaan. Hiljaa he asettivat hevosensa vaunuliiteriin, ettei heitä kukaan huomaisi. Kaikissa ikkunoissa oli valoa, vaan ulkona oli musta pimeys. Ennenkuin he menivät sisälle kamariinsa, jonka Pihlgren sangen varovasti oli tilannut sivurakennuksesta, ottivat he jokainen pistoolin mukaansa.

He olivat läpimärät paitaa myöten, mutta ajosta niin kuumat, etteivät sitä huomanneet, ja kun he hiljaa kuiskien astuivat kamariinsa, sanoi Bomgarten rovastille: Meidän asiamme on täällä vangita Görtz, sillä nyt on kuningas Kaarlo kuoliaaksi ammuttu.

Rovasti, joka oli pieni ja kapea mies, lempeäkatseinen ja harvahapsinen vanhus, käveli kerran poikki havunoksasilla peitetyn lattian ja asetti kalottinsa kohalleen: Jumala siunatkoon herra överstiä, sanoi hän, joka tahtoo lopettaa tuon ilkeän maanvaivaajan suuren vallan ja mahdin. Hän on Akitofel ja kuka tietää, eikö piru itse pilkoillaan matkiakseen korkeampaa luomamuotoa olekin hänessä ihmisruumiiseen pukeutunut ja siten itse tänä iltana tullut syömään minun vähäpätöiseen majaani. Siitä hetkestä saakka, jolloin tuo kadotettu heittiö tuli sateessa ratsastaen talooni, kohisee ja raiskaa tuli kyökinuunissa, niin että säkenet leimahtelevat savupiipusta, mutta kumminkin näyttää siltä, kun tuli ei voisi pannuja lämmittää, vaan pysyvät ne jääkylminä.

Bomgarten, vastasi silloin: Olkaa rauhassa, rakas rovasti! Asettakaa nyt renkinne kaikki kirves kädessä ikkunain alle ja sitten houkuttelee Pihlgren, joka oli sukkelampi kuin me kaikki yhteensä, hiljaisuudessa Görtzin palvelijat tähän huoneeseen, kunnes ne kaikki saadaan lukkojen taa.

Pihlgren meni silloin ulos ja tapasi aitassa vanhan ystävänsä ja veljensä Petteri Bergin, jonka hän pyysi sisälle ottamaan mukaansa salasen kirjeen Holsteinin pikkuherttualle. Berg, joka aitassa hommasi Görtzin monien nassakkain ääressä, tarjosi Pihlgrenille lasillisen hyvää viiniä ja kiitti hyvästä ja uskollisesta ystävyydestä, jota oli kestänyt aina siitä saakka, kuin he olivat olleet pienet. Mutta kun Berg tuli kamariin ja näki siellä kornetin ja ajutantin pistoolit kädessä ja miekat paljaina, rupesi hän itkemään ja huusi: En olisi koskaan uskonut Pihlgrenin tekevän mitään tällaista!

Sillaikaa tutki Bomgarten Bergin taskut ja löysi niistä sata tukaattia, mutta kun tuo raukka vakuutti, että ne kaikki olivat hänen saamiaan juomarahoja niiltä ajoilta, jolloin hän Feifiä palveli, sai hän pitää rahansa sillä ehdolla, että hän muuten kertoi kaikki mitä tiesi.

Hiljaa ja hädissään kertoi hän silloin, että muutamissa aitassa olevissa nassakoissa on kyllä sekä ranskalaista että unkarilaista viiniä, mutta toisissa on Görtzillä helähteleviä rahoja.

Silloin pysähtyi rovasti keskelle lattiaa ja löi kätensä yhteen ja Bomgarten puisteli päätään ja nakutteli pöydän syrjään eikä herennyt huutamasta: Tässä saammekin paremman saaliin kuin koskaan saatoimme arvata!

Pihlgren meni nyt taas ulos, sieltä pimeästä kalastaakseen valheen koukulla useampia miehiä, ja pian olivat kaikki Görtzin lakeijat huoneessa salvan takana, paitsi kamaripalvelijaa, joka oli sisässä herransa luona. Sitä Pihlgrenin oli vaikein pyytää, mutta hän luotti taitoonsa ja asettui vaanimaan kyökin ikkunan taa, joka oli pihalle päin.

Satoi niin että tohisi ja hän näki kuinka piika, joka Görtzille ruokaa valmisti, siirteli pannuja edestakasin piisillä, saamatta suurimpiakaan liekkejä kuumentamaan niinkuin olisi tahtonut. Onneksi tuli kamariherra pian kyökkiin, vaan kun hän oli tavoiltaan hyvin ylhäinen herra, älysi Pihlgren hyvästi, miten häntä oli käsiteltävä, eikä mennyt etemmäs kuin aukinaiselle kyökinovelle. Mein lieber Herr, niin alkoi hän kumarrellen, kysyisin nöyrimmästi, suvaitseisitteko olla niin suosiollinen, että seuraisitte minua tuonne pihan poikki, översti Bomgarten tahtoo teitä puhutella.

Mutta siellähän sataa, vastasi kamaripalvelija.

Nyt ei Pihlgrenkään tiennyt, mitä hän enää keksisi, vaan seisoi hetkisen neuvotonna ja tuijottaen. Mein lieber Herr, virkkoi hän vihdoin, siellä on varmaankin kysymys hänen ylhäisyytensä nassakoista.

Silloin tuli kamariherralle yhtäkkiä kiire seurata häntä pihan poikki, mutta kun tuo hieno herra saapui kamariin ja näki nuo kiiltävät miekat, yritti hän kääntyä takasin ja rupesi vihasena Pihlgreniä haukkumaan. Nyt ei Pihlgren enää kutsunut häntä nimellä "mein lieber Herr" vaan kävi häntä kohti ja virkkoi: Ole siinä kauniisti vaiti! Minä olen sangen rehellinen ihminen ja kenties jalompi, parempi, urheampi… kentiespä viisaampikin… niin parempaa palvelijaa kuin minä olen, ei ole kellään herralla koskaan ollut. Sillä se on kuitti.

Leveäsuinen renki olet, muuta et, vastasi kamariherra.

Sitä ihmistä ei viitsi kuulla, sanoi silloin rovasti Pihlgrenille.

Mutta Pihlgren ei ollut tahtonut kehua, hän oli sanonut itsestään ainoastaan sen, mikä oli totta ja kohtuullista ja Bomgarten, joka oli nähnyt minkälainen mies hän oli, löi käsiselällä kamariherraa suulle ja virkkoi ääneensä, joten kaikki sen kuulivat: Pihlgren on paljo miehevämpi mies kuin sinä, jos et kauniisti seiso paikoillasi, lyön luusi mureiksi. Ja nyt, hyvät herrat! Vartioikaa tarkoin näitä veitikoita, ettei kukaan pääse pakoon, sillaikaa kuin me käymme työhömme.

Pihlgren seurasi sitten Bomgartenia ja Björnschiöldiä pihan poikki ja he näkivät valon loistavan rovastin kamarista, jossa Görtz yksin istui. Sininen liina oli ikkunaverhoksi levitetty eikä siihen mitään varjoa kuvastunut. Koko pappila oli nyt niin äänetön kuin sydänyöllä, ei kuulunut muuta kuin hiljaista kolinaa kyökistä, jossa piika siirteli pannuja noille kylmille liekeille.

Pihlgren muisteli niitä monia seikkailuja, joissa hän elämänsä pitkään oli ollut, ja hänestä tuntui, että tämä se nyt kumminkin oli ihmeellisin. Nyt vasta hän tunsi, että hänen vaatteensa olivat märät ja kaikki lämpö katosi niin äkkiä hänen ruumiistaan, että häntä rupesi viluttamaan ja hampaat kävivät kalisemaan.

Kun he ehtivät eteiseen, pistivät he miekat tuppeen ja astuivat Görtzin luo.

Hyvää iltaa, alkoi Bomgarten.

Görtz, joka istui syviin mietteisiin vaipuneena, silmälasit nenällään, kosketti vain koreaa yömyssyään sitä päästään nostamatta. Tuli paloi uunissa ja pöydällä paloi kaksi valkoista vahakynttilää.

Bomgarten seisoi hänen edessään keskellä lattiaa: Minä ilmoitan, että herra salaneuvos on vangittu!

— Kuka — minäkö?

— Nii—in.

Görtzin hienoissa katseissa vaihtelivat veret ja hän napsutti sormiaan ja liikautteli huuliaan: Onko kuningas Kaarlo kuollut? Elääkö kuningas vielä?

Bomgarten vastasi: Kun häntä viimeksi puhuttelin, eli hän vielä.

Görtz, joka oli yhtä viekas kuin itse Pihlgren, jatkoi yhä kyselemisiään: Oletteko nähnyt hänet? Siihen vastasi Bomgarten: Näin hänen nuorena kun hän valloitetussa Thornissa ujona, ja hämillään myötäkäymisestä, istui hattu kädessään.

Minä kysyn, jatkoi Görtz, milloin näitte hänen viimeksi? Johon Bomgarten vastasi: Onnettomuuden hämärissä, jolloin hän ei ottanut hattua päästään muuta kuin joskus nälkäänäkevän sotajoukkonsa edessä ja jumalanpalveluksessa. Silloin huudahti Görtz aavistaen: Kuollut on ruotsalaisten kuningas!

Bomgarten astui pöydän luo ja sitasi kokoon suuren, punasen silkkiliinan, joka oli täynnä kirjoituksia, joita Görtz äsken oli lukenut, ja ojensi ne ovella seisovalle Pihlgren'ille. Sillävälin haki Björnschiöld Görtzin miekkaa ja löysi sen vihdoin hänen takaansa penkiltä ja antoi sen Pihlgrenille. Se oli jalkaväen miekka, jonka suuri kahva oli puhdasta tukaattikultaa.

Kohta kun Görtz nousi istumasta, rupesi Bomgarten tarkastamaan hänen vaatteitaan, nähdäkseen, oliko hänellä taskuissaan joitakin kirjoituksia tai myrkkyä tai unipulveria, jota hän saattoi vartijoille antaa, sillä hän oli sitä mieltä, että tällainen lintu on hyvin varovasti pantava häkkiin, jos mieli estää sitä taas pian luikahtamasta pakoon. Hän käänteli nurin housuntaskuja, mutta ei löytänyt muuta kuin kultasen kynäveitsikotelon ja vanhan riikintalarin sekä puolitoista tukaattia. Mutta kun Görtz pääsi lieden luo, repäsi hän nopeasti pukunsa alta esiin paperin ja viskasi sen tuleen, jossa se pian olisi tuhaksi muuttunut, ellei Pihlgren niin nopeasti olisi sivaltanut sitä hiilokselta, että sormet kärventyivät.

Seiso mies! karjasi Bomgarten ja tarttui Görtziä hartioista. Et ole enää se, mikä olet ollut. Sinä olit pahin vainoojani Ruotsin valtakunnassa, mutta nyt olen minä herrasi.

Görtz, joka sai kuulla näin harvinaisia kohteliaisuuksia, purasi kokoon hampaitaan ja hänen kasvoillaan vaihteli väri moneen kertaan; tuikeasti hän Bomgartenia katseli ainoalla silmällään. Rovasti, joka oli isäntä talossa, saapui nyt kynnykselle ja puhutteli liikutettuna, nähdessään sen muutoksen, mikä oli tapahtunut, Görtziä lempeällä äänellä: Teidän ylhäisyytenne on jumalankieltäjä, joka välittää paljon enemmän pakanallisesta filosofiiasta kuin meistä onnettomista ruotsalaisista, joiden mieltä voi verrata raamatulle lasketuksi miekaksi. Mutta onnettomuuden hetkenä on jokaisen kirkonpalvelijan velvollisuus tarjota lohdutustaan.

Görtz oikasihe nyt täyteen pituuteensa ja seisoi siinä ylpeänä puhuessaan: Jos en usko Jumalaa, uskon kumminkin sekä raamattua että miekkaa! Vaan te kiukkuiset ja tuhmat ruotsalaiset, vähän te ymmärrätte siitä, mitä minä uskon.

Rovasti virkkoi: Teidän ylhäisyytenne on nojautunut maallisen ruhtinaan suosioon.

Görtz vastasi: Hän, joka on elänyt vieraissa maissa kaukana teistä tyhmyreistä, on osottanut mulle kunniaa tarjoamalla mulle suosionsa. Jos tahdotte saarnata, kelpo rovasti, niin malttakaa sunnuntaihin saakka. Ihminen on eläessään vesikupla, kuoltuaan matojen ruoka.

Silloin mulla ei ole mitään lisättävää, huoahti rovasti, tahdon vain kysyä, käskeekö teidän ylhäisyytenne, että ruoka nyt on asetettava pöydälle.

Bomgarten kävi siihen väliin ja vastasi varsin tyyneesti Görtzin puolesta: Niin, mullapa onkin oikein nälkä. Katattakaa viipymättä ruokapöytä.

Kun ruokalajit, jotka hyvin olisivat parhaalle kuninkaalle kelvanneet, olivat kannetut esiin, istahtivat Bomgarten ja Björnschiöld Görtzin kanssa aterioimaan, vaan he eivät uskaltaneet antaa hänen käyttää veistä, vaan leikkasivat ruoat hänen lautaselleen. Sana "ylhäisyys", jota oli käytetty Raballsen veräjällä, oli nyt Bomgartenilta unhottunut ja hän kysyi: On kai salaneuvoksella jotakin viiniäkin mukana?

Görtz säikähti pahasti: — Viiniä… on!

Sekä keltasta että punasta?

Molempia… On kyllä!

Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille suomeksi, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, että hän toisi aitasta pari Görtzin viininassakkaa ja myöskin rahanassakat, mutta ääneensä hän virkkoi: Tuo nyt sisään punaviiniä. Lasillinen Volnayta maistaa tänään mainiolta… ja sitten hiukan kullankeltasta jälkiruoan kanssa.

Rovasti ja Pihlgren nostelivat nyt yhdessä sisään noita raskaita ja merkillisiä nassakoita. He asettelivat ne lattialle pöydän viereen ja Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille: Kelpo Pihlgren, laske mulle lasillinen hyvää viiniä, sen todella tarvitsen ja olen sen erityisesti tänään ansainnutkin. Ja juokaa itsekin lasillinen, toverini, sillä enpä tiedä, miten ilman teitä olisi käynyt.

Görtz, joka istui pöydän päässä ilman veistä ja kahvelia, ei jaksanut mitään maistaa, vaikka parhaita palasia hänen lautaselleen leikeltiin. Silloin viittasi Bomgarten taasen Pihlgrenin ovelta luokseen: Kelpo Pihlgren, tulkaa nyt tänne ja istukaa aterioimaan. Teillä on varmaankin yhtä nälkä kuin minulla, tiedänhän, ettette ole syöneet mitään veroa sittenkuin Torbumissa. Mitä, hä? Petit-salé avec choucroute, eikö se ole herralle mieleen? Taikka viipale kapuunipaistia? Taikka viskutorttua? Ah, se on mainiota! Tämä on oikea herkullinen ranskalainen souper sellaisille nälistyneille sotakarhuille kuin me olemme. En ole kahteen vuoteen näin herkullisesti syönyt. Ka niin, elä seiso nyt siinä ja kursaile, käy kiinni ruokaan.

Saan kaikkein nöyrimmästi kiittää semmoisesta rajattomasta kunniasta, vastasi Pihlgren, joka näki, että Bomgarten puhui siten ainoastaan yhä enemmän nöyryyttääkseen ylpeää Görtziä. Eihän tapani ole kerskailla eikä omaa imelää kiitostani laulaa, mutta sen herra översti kyllä tietää, että jos on kysymys käyttäytymistavasta taikka sopivaisuudesta, ei löydy koko armeijassa toista, niin, ei koko Ruotsin valtakunnassa, niin, ei…

Pidä nyt suusi, sinä suunsoittaja, ja istu syömään, huusi Bomgarten.

Kun yksin Pihlgreniäkin tällä tavoin kohdeltiin, ei muuta neuvoa ollut kuin totella, mutta hän hymyili tyytyväisesti, sillä hän oli usein entisinä aikoina palvellut Görtziä ruokapöydässä eikä hän ollut koskaan uneksinut saavansa istua syömässä sellaisen mahtavan herran kanssa.

Björnschiöld istui sukulaisuutensa vuoksi aluksi hiukan hämillään ja ääneti, mutta kun ei kukaan heistä ollut syönyt kahteen päivään, söivät he tuota herkullista ruokaa melkein ahmimalla ja joivat sydämmen halusta. Görtz ei sanaakaan sanonut, vaan tuijotti tuikeasti Pihlgreniin, joka oli sitassut liinan poltetun kätensä ympärille, mutta Pihlgren ei ollut siitä milläänkään, hän tiesi varsin hyvin, kuinka hänen oli hoidettava kahvelia ja veistä ja miten lasiin oli tartuttava.

Vihdoin tarjosi Bomgarten kaikille jälkiruokamakeisia ja niitä Görtz otti pari kolme murusta ja pisti niistä yhden lasilliseen unkarin viiniä. Vaan kun hän oli saanut purun suuhunsa, täytyi hänen taas jättää se lautaselle. Sitten joi hän lasin puolilleen. Siinä kaikki, mitä hän sinä iltana söi.

Bomgarten käski silloin Pihlgrenin avata raskaimman nassakan ja tarttui siihen itse kiinni. Rakkaimmat herrani, lausui hän, me emme saa unhottaa nyt viimeksi kiittää salaneuvosta tästä mainiosta ranskalaisesta ateriasta. Tämä on raskasta viiniä, josta vatsa paisuu suureksi ja joka helposti nousee päähän, mutta meidän köyhtyneessä ja onnettomassa maassa on se nykyjään hyvin harvinaista ja se lienee varmaankin salaneuvoksen mielijuomaa ja jokapäiväistä kotilääkettä.

Näin puhuessaan rupesi hän kaatamaan ja laseihin valui kirkkaita tukaattirahoja niin että ne kilahtelivat ja kiilsivät.

Görtz piti kätensä pöydän alla vastaamatta sanaakaan ja katseli eteensä ulos molempain vahakynttiläin välitse. Ovella seisoi vielä rovasti ja hykelsi ja hieroi käsiään ja piika, joka oli auttanut Görtzin kamaripalvelijaa valmistamaan ruokaa, seisoi hänen takanaan eteisessä ylöskäärityin hamein.

Mutta Björnschiöld ei jäänyt enää äänettömänä istumaan, vaan hypähti pystöön ja kävi punaiseksi hiusrajaa myöten. Hän tarttui kaikkiin täytettyihin laseihin ja kaatoi niiden sisällön nassakkaan takasin: Kirottu olkoon se viini! huusi hän. Ja kirottu jokainen, joka moiseen juomaan on mieltynyt!

Amen, amen, sanoi rovasti.

Niin nousivat kaikki pöydästä ja rovasti otti toisen vahakynttilän ja valaisi Görtzin sisälle siihen kamariin, jossa hänelle oli vuode laitettu. Jälkimmäisenä kulki Pihlgren kantaen tuota kallista miekkaa ja silkkiliinaan käärityltä papereita.

Görtz käveli varsin ylpeänä, vaan heitti sitten tekotukan ja liivit eräälle tuolille ja aikoi niinikään kannussaappaat jalassa viskautua rovastin sänkyyn, jossa sänkyvaatteina oli mitä hienointa palttinaa. Siitä kävi rovasti nurjamieliseksi ja ja rupesi siitä syystä vetämään Görtzin jaloista saappaita, mutta Bomgarten pidätti häntä sanoen: Te olette liian kelpo mies, vetääksenne noin likasia saappaita. Mutta jos tahdotte kutsua piikanne vetämään, niin hän sen tehköön!

Kutsukaa tänne kamaripalvelijani, pyysi Görtz.

Minä olen rehellinen ruotsalainen, vastasi Bomgarten, ja voin tulla toimeen ilman kamaripalvelijaa ja renkiä, jos niin on pakko. Teidän tulee kiittää herra rovastia, joka tahtoo antaa piikansa vetää saappaanne…

Piika tuli heti, vaan ei voinut saada saapasta jalasta ja Bomgarten kielsi kerran vielä sekä Pihlgreniä että rovastia häntä auttamasta. Vihdoin täytyi tytön istua saappaille, ja niin ratsastaen nytkyttämällä vetää ne hyvin hitaasti pois ja Görtz irvisteli ja oli yhä vihasemman näkönen, mutta ei nytkään sanaakaan virkkanut.

Jos salaneuvos nyt kauniisti tahtoo lukea iltarukouksensa ja kiittää hyvästä päivätyöstä, niin ei mikään häntä sitä tekemästä estä, sanoi Bomgarten ja pisti hänen käteensä vuoteelle yhden noita Cartesiuksen pakanallisia latinakirjoja, jonka hän Görtzin tavaroista oli tavannut. Mutta tämä ei kirjaan koskenut, kuiskasi ainoastaan hiljaa itsekseen:

Le rideau descend. Je sors, Je sors d'une grande tragédie; le héros et sa belle patrie, les amants malheureux sont morts. Allons nous coucher, c'est fini! Allons nous coucher, c'est la nuit!

Niin, nyt on peli meidän hallussa, sanoi Bomgarten. Aikasin huomisaamuna saavat rovastin rengit auttaa ruunun palvelijoita viemään miestä Uddevallaan ja sieltä eteenpäin ratsuväen saattamana Tukholmaan! Mutta ennen kaikkea täytyy meidän laatia kertomus tästä vangitsemistapauksesta ja heti tänä yönä lähettää se pääkortteliin, Norjaan. Ei ole ketään muuta kuin Pihlgren, jolle sen kirjeen voin uskoa.

Sen herra översti tietää, vastasi Pihlgren, että jos joskus joku palvelija on uskollisesti ottanut vaikeita tehtäviä suorittaakseen ja rehellisesti ja huolellisesti ja kenties rohkeastikin…

Eikö kukaan voi saada tuota itsekylläistä ihmistä vaikenemaan, kuiskasi Björnschiöld, mutta Bomgarten, joka tunsi asian paremmin, iski silmää Björnschiöld'ille ja sanoi: sellaista miestä kuin te, Pihlgren, ei ole toista. Hankkikaa nyt itsellenne hevonen… und leben sie wohl!

Vaikka Pihlgren oli läpimärkä ja niin väsynyt ja kipeytynyt, että hän enää tuskin pystyssä kesti, nousi hän kumminkin taas satulaan ja ratsasti pimeän yön läpi takasin Norjaan. Sittemmin sai Bomgarten vaivainsa palkaksi Görtzin suuren kultamiekan ja Björnschiöld sai hevosen täysine ratsaskaluineen, mutta Pihlgren, joka, niin sanoaksemme, oli vanginnut sekä Görtzin että koko hänen seurueensa, hän ei saanut palkakseen ei kuparilantin kipenettäkään.

Sankarin hautasaatto.

Hirsipuumäellä Tukholman edustalla pysähtyi hämärissä eräänä talvipäivänä mies pyövelin tuvan eteen ja koputti ikkunalle. Kun ei kukaan vastannut, pyörähti hän ja kuunteli kaupunkiin päin kääntyneenä. Sitten käveli hän kappaleen eteenpäin metsänrintaan päin, jossa Görtzin ulkolaiset palvelijat kuiskien seisoivat lapiot kädessä.

— Hyvää iltaa, toverit! — virkkoi hän. — Ei ole tulija vaarallinen, olen Duval kyökkimestari. Pelotta voitte ottaa esiin lyhdyn. Pyöveli on poissa. Kaikki ihmiset ovat nyt koolla Tukholmassa katselemassa hänen majesteettinsa hautasaattoa.

Toinen palvelijoista otti vaippansa alta esiin sytytetyn lyhdyn ja heijasti valoa arkkuun, joka kannetta oli siinä salaa avatun haudan partaalla. Arkussa makasi vielä vihannalla havuvuoteella mustaan samettipukuun puettu ruumis ja kaulasta katkaistu pää oli jalkojen välissä.

Duval heristi nyrkkiin puristettua kättään kaupunkiin päin ja mutisi hammastensa välistä:

— Te kostonhimoiset ruotsalaiset! Tässä ovat siis ylpeän parooni Görtzin, armollisen isäntämme, maalliset jäännökset! Mutta, muistakaa se, kuin filosoofi ja aatelismies astui hän mestauslavalle ja hartioitaan hän kohotteli teidän kuolemantuomiollenne! Aseen te löitte rikki, mutta kuninkaan, joka piti asetta kädessään, hänet kuljetatte te juuri tällä hetkellä samettikatoksen alla hänen viimeiseen leposijaansa. Luuletteko, että hän saapi rauhassa nukkua?

— Nyt rupeavat hautakellot soimaan! — virkkoivat palvelijat ja kohottelivat uhkaillen lapioitaan kaupunkiin päin, josta tulituksen heijastus jo loi värikkäitä valojuoviaan taivaalle. — Kuulkaa, kuinka kellot turhaan manaavat rauhaan!

Duval vastasi:

— Rauhaan ne eivät voi vaivuttaa tuota hautaa, jonka päällä ihmiset vielä taistelevat… Eilen illalla pukeusin rengiksi ja menin erääseen kapakkaan sekä sanoin kansalle: Viskatkaa huomenna kiviä rekeen arkun peitolle… Ammottavathan aukinaisina vielä veriset haavanne. Eikö hän ojentanut miekkaa omia alamaisiaan vastaan? Huutakaa hautasaaton lähestyessä tuon kansansortajan oikeat nimet… Kuningas Sydämmetön, Kuningas Jumalankiusaaja, Kuningas Houkkio!

— Ja mitä teille vastattiin?

— Vihaatko häntä siis? kysyivät miehet. Ja mitä vastaisin minä, ulkomaalainen. Eikö ole ihme tuon ruhtinaan laita se, ettei kukaan voi häntä vihata? Kaksi katkeramielistä ihmistä ei voi tavata toisiaan ja moittia häntä ilman että he erotessaan rupeavat epäilemään omia sanojaan; ja kun he taas ensi kerran tapaavat toisensa, puhuvat he hänestä paljain päin. Mekö tässä siis houkkioita olemmekin? Tuhansia ihmisiä seisoo ääneti tänään katujen partaalla, mutta niistä ei ole yhtään, joka häntä vihaisi. Jos joku vaan yhdenkään uhkaavan sanan lausuisi, kokoontuisivat he ruumisreen ympärille ja puolustaisivat sitä tietämättä itsekään miksi. Katsokaas, toverit, väliin asetamme ihmisen toiselle vaakapuoliskolle ja kaiken viisautemme toiselle, mutta kumminkin huomaamme vaakan pysyvän tasapainossa. Tiedättekö mitä se merkitsee? Se merkitsee sitä, että tuossa ihmisessä on pisara ijankaikkista vanhurskautta ja se pisara on raskaampi kuin kulta ja lyijy eikä ole meillä vaakoja, millä sen punnitseisimme. Valakaamme rautapainoiksi kaiken sen, mitä luulemme tuon ihmisen rikkoneen, kirkkaana kimaltelee tuo pisara siltä hänen otsallaan, — eikä vaaka hievahda. Minä käskin heittämään kiviä… Vaan raskisinko itse heittää kiviä tuota arkkua kohti? Minä vihasin vain kohtalon kovuutta omaa isäntäraukkaani kohtaan.

Palvelijat nostivat hatut päästään ja nyyhkyttivät.

— Isäntäraukkamme! Kukapa soittaa kelloja hänen sielunsa puolesta?

— Hyvät veikot, surkean on näköistä, kun laivuri kuolee ja kaikki laivarotat juoksevat esiin ja jyrsivät hänen lihojaan valosalla päivällä… Kätkekäämme nyt isäntämme maalliset jäännökset matka-laukkuun ja viekäämme ne siten salaa mukanamme maasta pois. Jos ei ne muuten mahdu, täytyy katkasta sääret polvitaipeesta. Sitten hautaamme hänet hänen isäinsä hautakumpuun ja pesemme hänen kasvonsa ja kiinnitämme arvomerkit hänen rintaansa. Ja silloin löytyy kyllä joku armelias käsi, joka hänenkin puolestaan soittaa syntisraukkojen kelloa…

Sillä välin kuin Görtzin palvelijat hirsipuumäellä itkivät lapioihinsa nojaten, makasi kaatunut kuningas vahakynttiläin valossa Karlbergin kuninkaantalossa. Kuin halvin soturi makasi hän puhtaaseen, mutta karkeaan valkoseen paitaan puettuna, mutta päälaen ja harvain, harmajain hapsien ympärille oli pantu laakeriseppele. Hymy oli vielä kuollessakin jähmettynyt hänen suulleen, niin että hampaat osaksi olivat näkyvissä.

Yrteillä täytetty patja asetettiin hänen kasvoilleen ja kun arkku oli pantu kiinni lähti kaksitoista päivänpaahtamaa överstiä kantamaan sitä rappusia alas ja he asettivat sen mustiinpuettuun rekeen, jonka päälle oli rakennettu samettinen kattosuojus. Oikealla puolella pään kohdalla käveli Gierta ja kolmekymmentä synkkää ja vakavaa henkivartijaa ympäröi paljastetuin kalvoin ruumisreen. Pitkiin, mustiin vaippoihin puettujen hovipalvelijain rinnalla kulki vielä vanha Hultman saatellen herraansa, niinkuin hän oli saattanut häntä Ukrainan lumisten ja Pultavan tuhkaisten kenttäin yli. Hänestä tuntui, että kaikki, mitä maailmassa on pyhää ja suurta, oli kuollut ja kun öinen tuuli kohisi lehdettömissä lehmuksissa, muisti hän sen hetken, jolloin hän suljetun kamarin oven ulkopuolella oli kuullut kuninkaan lapsena lukevan iltarukouksensa. Hänen katseensa kävi sameaksi, mutta ylinnä ruumisreen peittokankaassa tunsi hän siltä sen valtakunnan ruunun, jonka hän vielä äsken savisten ja veristen soturintakkien välissä alinomaa oli saarroskaivannoissa nähnyt liehuvan kuninkaan pään kohdalla ilmassa.

Kun hautaussaatto kulki Karlbergin veräjän läpi, olivat kaikki juhlatulet pitkin Kuningattaren katua ja siltoja aina Ritariholmaan saakka jo sytytetyt, mutta helmikuun yö lepäsi tähdetönnä ja pilvisenä kaupungin yläpuolella. Jälkimmäisenä henkivartijaan joukossa kulki aivan nuori mies. Hänen verevät kasvonsa ja ankarannäköinen otsansa muistuttivat siihen määrään Suurkirkossa olevaa Pyhän Yrjänän kuvaa, että toverit keskenään kutsuivat häntä Veli Yrjänäksi. Hän oli edellisenä päivänä syönyt päivällistä valtioneuvos Tessinin luona ja kuullut monen tyytymättömän kuiskeita, ja levottomana tarkasteli hän nyt katsoja-joukkoja.

— Liikahtamatta ne seisovat, — ajatteli hän. — Mutta sehän onkin luonnollista. Onhan onneton se, jota nyt hautaan saattelemme, Jumalan ja ihmisten hylkäämä erakko… sankari!

Kun ensimmäiset kunniavahdit saapuivat Kuningattarenkadulle, jossa porvaristo Jalkasin muodosti rintamarivin, astui Wreden talosta hoviseurue ulos pitkiin vaippoihin puettuna. Etunenässä kulki Düben. Hän asteli yhtä kankeana kuin Benderissä, jossa hän harjoitteli kyökkipalvelijoita sotatemppuja tekemään, vaan kun hän etäältä huomasi valtakunnan lipun, jota tuuli niin raivokkaasti repi, että se vähältä oli suistua alas, taivutti hän päänsä alas. Niin kulki hän kumarassa, etteivät hänen sukulaisensa häntä tunteneet. Hänen jälestään astui ritaristo ja aateli Cronhjelmin talosta ja maamarsalkka Per Ribbing, joka vaivaloisesti laskeusi liukkaita portaita alaspäin, kääntyi puoleksi ja virkkoi:

— Lohdutukseni on se, että olen lapseton, sillä tänä iltana muuten muisteleisin niitä kaatuneita poikiani, jotka eivät voi tukea vapisevaa käsivarttani.

Mutta kun hän ympärillään tunsi ne suvut, jotka olivat harvenneet kuin metsä, mistä joka toinen puu on kaadettu, lisäsi hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen:

— Jos mullakin olisi ollut kaatuneita poikia, ehkäpä silloin yksinäiset askeleeni eivät olisi tuntuneetkaan näin raskailta. Dulce et decorum est pro patria mori!

Tulen hohde valaisi ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa ja kirkon tornissa, mistä soittajat kumartuivat alaspäin avatuista luukuista. Askel askeleelta liikkui jono eteenpäin patarumpujen ja käheiksi käyneiden vaskirumpujen jyristessä ja ruumisreki huojuili kinoksessa. Norrbron ympärillä kuohui virran musta vesi, johon kerran Pikku Karinin sulhanen oli säkkiin suljettuna heitetty ja jossa muta peitti ne vajonneet venheet, joita muinoin oli pidetty ankkurissa Agnefitin tammien varjossa. Ritariholman hautuumaalla, jonka hautaoikeuksista maan isoiset entisinä aikoina olivat maksaneet viisikymmentä markkaa, seisoi uusi henkikaarti paraatirintamassa. Jokaisen seitsemännen miehen perästä oli tyhjä sija, jossa tuohustuli paloi, ikäänkuin kaatuneille ja kadonneille pystytettynä muistokynttilänä. Kansa siitä mietteitään kuiskaili, mutta nöyrästi ja hiljaa. Ei yksikään itkenyt eikä yksikään uhkaillut. Kaikki ruotsalaiset aavistivat, että vuosituhannet tulisivat tätä iltaa ihmetellen muistelemaan. He tunsivat, että he nyt hautasivat toisen puolen omaa olemustaan.

Tuo merkillinen kirkko, jonka ympärille aina eri aikoina oli rakennettu erilaisia pyhätöitä edesmenneille merkkimiehille, loisti kirkkaana kuin jouluaamuna ja tornista kaikui kellojen teräksinen ääni. Veli Yrjänältä oli jo aikoja sitten kansanjoukkojen tarkastaminen unhottunut ja hän tarttui lähimmän hovijunkkarin takkiin.

— Ei ole koskaan kellojen soitto näin mieleeni koskenut… On kuin riemuisa rukous joka heläyksessä, on aivan kuin kruunajaisiin soitettaisiin. Ja niinhän melkein onkin. Palaahan kuningas tänä iltana pääkaupunkiinsa oltuaan täältä poissa kahdeksantoista vuotta. Tämähän on nyt se odotettu voittokulkue.

— Entä voitto?

— Hänen tahtonsa sitkeys voitti tuona yönä Fredrikshallissa, jolloin Jumala löi hänet kuoliaaksi.

— Sitä sitkeyttänsä käytti hän ruoskana meitä vastaan.

— Eivätkö siis silmäsi vielä ole auki? Etkö näe, että se oli meidän oma, salainen tahtomme ja halumme, jota hän puolusti meidän omaa epäilystämme vastaan, kuin ikään lippua kapinallista vahtijoukkoa vastaan?

Veli Yrjänästä ei tuntunut enää siltä, että hän saatteli hyljättyä erakkoa hautaan. Hän näki, että, kun sankari oli kaatunut ja taistelu päättynyt, silloin hänet ne käsivarsilleen nostivat, jotka hänen sitkeydestään enin olivat kärsineet.

Kun Veli Yrjänä astui sisään kirkonportista, häikäsivät hänet nuo viisisataa vahakynttilää, jotka kullattujen kuvioiden kannattamina pääkuorossa pyramiidin muodossa paloivat. Hän ei muistanut enää, että tässä vietettiin hautajaisia. Hänestä tuntui, että joululaulua soitettiin, että oli sydäntalvinen kotien juhla, koko maan juhla, juhla kuolleiden tai poissaolevain omaisten muistoksi. Hän ajatteli kaatuneita, Siperiaan vietyjä vankeja, ajatteli kaikkea sitä, mikä oli ollut.

Oikealla kädellä olevassa mustassa taulussa olivat kultakirjaimilla kerrotut ne yhdeksän vuotta, joina onni oli ruotsalaisia seurannut, mutta vasemmalla kädellä olevasta taulusta sai lukea niistä yhdeksästä vuodesta, joina onni alituisesti väisti syrjään.

Niiden ympärille vetäytyivät nyt viimeiset hengissä olevat soturit.

Hovimiehet järjestyivät valopyramiidin taa niiden hautapatsaiden luo, missä Maunu Latolukko ja Kaarlo Knuutinpoika liikkumattomina lepäsivät, kiviset valtikkaat kädessään. Kuule ritarivitjain ja iloisten turnajaisten kilinää, kuule kaislikon suruista suhinaa Fogelvikin lahdesta!

Urhoollinen Axel Roos ja hänen ystävänsä Åberg, joka nyt jo luuvalosta ja haavoista oli käynyt niin raihnaiseksi, että hän sauvaan nojautui, seisoivat Vaasasuvun vanhimmalla haudalla. Siellä lepäsi kuumaposkisia herroja, ylpeitä, kunnianhimosia, kaunopuheliaita, kärkkäitä uhkaamaan ja taas pistämään kättä.

Jokaisen lattiapaaden, jokaisen seinätiilen, valaisivat satumuistot kuin liekit lyhdyn. Kuinka soivatkin kimakasti turkinreunustan kulkuset kirkossa, kun kuningas Albrecht sormin partaansa suorien ja punaripsiset silmät puoliummessa, juttelee saksaa ruotsalaisen marskin kanssa. — Mutta kuka tuolta ovelta saapuu leopardeilla koristetun lipun edessä. Se on Tanskan kuningatar Kristiina ja hänen, piirityksen aikana luurangoiksi laihtuneet, palvelijansa kantavat vaatearkkuja ja seinäverhoja ja hopeakannuja ja kaikkia niitä kalleuksia, joita ei nälkää häätämään ole voitu käyttää. Torvien räminä vapisuttaa ikkunoita. Kalpeana, kädet korvissa, nousee kuningatar suurimmalle arkulle ja tähystää kuorista ulos kaupunkiin päin, missä Sten Sturen sotajoukko kuin kevättulva aaltoilee kuperahattuisin lainein, — ja koko ajan helisevät ikkunat.

Lippu oli pystytetty siihen osaan kuoria, mihin ritari Kaarlo Niilonpoika Färla hämärässä muinaisuudessa oli kaatunut kappale alttarikehystä kädessään, mutta ruunu oli asetettu toiselle puolelle, sinne, missä kuningas Kustaa oli ojentanut Laurentius Petrille paimensauvan ja missä Torkel Knuutinpojan luut lepäsivät. Kuule laulavaa huminaa Karjalan rintamailta, jossa ristin lippu liehuu taikurien ja noitain pään päällä ja pakana-jumalan verellä voidellun, harmaakivisen, kuvan päällä!

Käytävän kahdella puolella töröttivät pystössä henkivartijani keihäät, jotka nojasivat siihen siltaan, jonka alla Pyhän Birgitan hurskas rippi-isä nukkui. Salve Birgitta! Katso Jerusalemin kaupunkia, jossa rippilapsesi toivioretkeilijän puvussa kuuntelee pyhäin harpunsoittoa taivaasta!

Astunta ja kannusten kilinä kajahtivat raskaasti sen paaden alta, mihin Yrjö Pietarinpojan synkkä veri oli haudattu yhdessä hänen poikansa kanssa. Hirsipuumäen varikset repelöivät sen papinpojan kättä, joka on erottanut kaksi kuningasveljestä toisistaan, — eikä ne sittenkään istu sovinnossa vierekkäin. Harmaahapsisena, harmahtaviin ryysyihin puettuna, seisoo mielipuoli vankilan kalteri-ikkunan ääressä, mutta edestakasin kävelee Tukholman linnakappelissa Juhana, mustetta sormillaan ja vyössään kirjoitettu paperi. Yksin hän on, on yö, mutta lehterillä soittaja istuu ja urut ne verkkaseen soivat.

Vahakynttiläin valkonen loiste valaisi noita tummuneita, melkein mustia soturinkasvoja ja kajasti katon murtuneesta savesta punaisia viivoja, jotka näyttivät melkein ihmisihoon painuneilta ruoskaniskuilta. Ne olivat nuo viivat vanhoja munkkien kirjoituksia, uhkauksia ja tuomioita, jotka arpina ovat kuivuneet ruotsalaisten otsaan: Kuusi syytä on, on ollut ja on oleva Ruotsin onnettomuuksiin: itsekkäisyys, salaviha, lakien halveksuminen, välinpitämättömyys yleistä hyvää kohtaan, lyhytnäköinen taipumus suosia ulkolaisia ja sitkeä kateus omia kansalaisia kohtaan. — Nuo viime sanat loistivat verenpunaisilta, ainoastaan sanat lakien halveksumisesta olivat kelmenneet ja melkein hävinneet. Mitä, koittaako vielä ehkä se päivä, jolloin kaikki nuo sanat ovat siloisiksi kuluneet pois?

Mustain suru-uudinten välitse tunkeusi valo pystytettyihin lippuihin ja sukukilpiin saakka, Oxenstjernan kilven tulipunaiseen sarveen ja Lewenhauptien suvun sinervään jalopeuraan. Silloin kuuntelivat vainajat huiluja ja rumpuja. Torstenson muisti, kuinka hän istui paareilla taistelukentän karttaa tutkien ja Banér muisti, miten hän morsiamensa seuraamana ratsasti rintamaa pitkin, tuon lapsen, joka noin monen miehen katsellessa peloissaan loi silmänsä alas satulaan… ja puettuna siihen kultakankaiseen hautapukuun, jonka naiskädet, kosteina lohduttomista kyyneleistä, viime kerran olivat silittäneet, lepäsi heidän kuninkaansa siinä silmät ummessa ja kuunteli hautavirrestä lempeän kesätuulen huminaa laakerimetsässä. Kaikki he oivalsivat, että taas astui eräs ruotsalainen ruhtinas heidän asuntoihinsa.

Kirkon pimeällä edustalla, jossa valtionvarainhoitaja Rafelt viskeli vaivoin aikaansaatuja muistorahoja äänettömälle katsojarahvaalle, paukkuivat Cronstedtin tykit ja ruutinsavua tunkeusi kirkkoonkin ikkunoista.

Niin oli siis nyt karoliinien sankarisatu päättynyt ja joka rinnassa tuntui tyhjyyttä, jota ei millään voitu täyttää. Ovien ulkopuolella sytyttivät jo palvelijat tulisoihtunsa valaistakseen hovikunnan takasin linnaan.

Veli Yrjänä seisoi siinä tuijottavin, uinailevin silmin. Hän liikutteli huuliaan ja, muitten sitä kuulematta, kuiskasi hän:

— Myrskyisinä talviöinä viettäkäämme tulisoihdoilla hänen muistoaan! Missäpä onkaan nähty hautakirjoitusta niin ylevää kuin on se, minkä meidän voitettu kansamme nyt hänelle piirtää: hän ei tehnyt meitä onnellisiksi, mutta me itkemme häntä siltä enemmän kuin ketään muuta!

Henkivartijat tekivät kunniaa.

Nyt vaikenivat urut ja huilut ja rummut. Oli niin äänetöntä, että kuului pieninkin aseen kalahdus. Karkeilla, tukkeissa olevilla äänillä virittivät soturit viimeisen hautavirren ja hitaasti ja raskaasti, askel askeleelta, kantoivat valtioneuvokset arkun alas hautaholviin.

Rappuset Kaarlo-kuninkaiden hautakammioon laskeusivat kuorin sivulta. Siellä lepäsi kymmenes Kaarlo voittoisana ja mahtavana, kultavaltikka kädessään, kultanen kruunu, omena, avain ja miekka ympärillään. Koristuksitta lepäsi siellä yhdestoista Kaarlo. Katso Mooran taalalaistyttöjen puukenkätanssia, kuule varmoja sanoja laista ja oikeudesta ja sadoista ja rauhasta! — Minne katosivatkaan nuo kultaset päivät? Missä olivatkaan nyt nuo lukitut ladot?

Sillä paikalla, mihin arkku nyt laskettiin, oli pater Hieronymuksella ennen tapana, avojaloin ja harmaaveljesten pitkän rivin saattamana, polvistua pyhän Fransiscuksen alttarin edessä. Aikusin ennen päivän nousua saapui hän sinne aina yhtä uskollisesti ja yhtä hiljaa, kävellen tuon jääkylmän kirkon läpi, mutta eräänä aamuna hän ei tullutkaan. Hän oli lähtenyt Roomaan ja asettanut paavin hiipan päälaelleen. Kuulkaa Lateraanin kirkonkellojen hopeakilinää, kuulkaa yleisön palmunoksien kahinaa.

Siten oli sen paikan jo satu pyhittänyt. Siellä, missä alttarikynttilät olivat palaneet Pyhälle Fransiscukselle, joka oli saarnannut evankeelista köyhyyttä ja kieltäytymistä ja maannut maassa ja vuorten rotkoissa, siellä lepäsi nyt se herra ja kuningas, joka oli tehnyt ruotsalaisten köyhyyden heidän kaunistuksekseen. Te kaukaisimman menneisyyden varjot, te maan alla makaajain, te tähtivaloon nousseiden varjot! Te kerrotun sadun kaijut! Kuuletteko? Kuuletteko, kuka tänä yönä koputtaa ovellenne? Se on kuningas, sen te aavistatte, vaan huomaatteko sitä pitkäaikaisen kaihon hartautta, joka hänen koputuksestaan kuuluu? Hän rakasti tuota satumaailmaanne… tuota, joka nukkuu suurten tähtien alla. Hänkin tahtoi olla kerrotun sadun kaiku.

* * * * *

Kaksi paasikiveä nostettiin esiin rautarenkaista ja hauta suljettiin.

Laiva.

Kirkas oli kesäyö siimeksissäkin, vaan Korsö'hön, kauas ulkosaaristoon, kokoontui Sandhamnin ja Haröön aseellinen talonpoikaisrahvas ja saaristoväki.

Yhden talven lumet olivat sataneet sen sunnuntain jälkeen, jolloin raskaat tussarit Tistedalissa viime kerran tekivät kunniaa kuninkaalle. Useimmat vanhimmat ja murtuneimmat karoliinit olivat jo vetäytyneet pieniin taloihinsa nauttimaan niukkaa eläkettään ja kutoivat siellä verkkoa ikkunain ääressä taikka selailivat vanhoja päiväkirjojaan. Vakavina, jumalaapelkäävinä, kunnioitusta nauttivina tapasivat he toisensa sunnuntaisin kirkolla ja arvoasteista huolimatta syleilivät kenraalit ja överstit kostein silmin pitkäin retkien sotaveikkoja. Mutta vielä ei ollut rauha allekirjoitettu. Kun Venäjän laivaston kanoonat taas paukkuivat saarien välisissä salmissa, pistivät sotavanhukset kuluneet, siniset takkinsa nappeihin yhtä tiukalle kuin ennen ja vyöttivät vyölleen tapparan, joka sängyntolpassa oli levännyt. Sitten he joka mies lähtivät liikkeelle viimeiseen asti puolustamaan kotia ja kontua.

Kapteeni Resslöf oli itse nimittänyt itsensä Korsö'hön keräytyneen joukon päälliköksi. Väsyttyään jo kamarissa elämään seisoi hän taas tyytyväisenä ja varmana joukon keskessä. Partaveitsi ja sakset olivat koko talven saaneet laatikossa levätä, joten hänen hiuksensa olivat niin pitkät ja hänen partansa niin valkoinen, että oli oikein ilo häntä nähdä. Yksinpä synkät ja raskasmieliset saaristomiehetkin kirkastuivat aina kun hän heidän puoleensa kääntyi.

Hyökyaallot kohisivat vielä päivällä raivonneen myrskyn jälkeen saaren merenpuolista, kallioista rantaa vastaan, mutta laaksossa tyynen salmen partaalla tuskin kilahduskaan raitisti niitä petäjiä, joiden alla miehet, odotellen ja levottomina, kuuntelivat kaukaisia tykin laukauksia.

Vapisevin äänin rupesi eräs Djurön papinpoika, joka astui esiin, puhumaan. Hän rutisti lakkinsa kouransilmäänsä ja hänen kalpeutensa teki öinen valaistus vielä harmajammaksi.

— Kapteeni! Te olette lähettänyt venheemme, joilla tänne tulimme, sisäsaaristoon hakemaan lisää väkeä. Nyt ei meillä ole kuin kaksi ravistunutta ruuhta millä pelastua, jos vihollinen nousee maihin, ja meitä on yli neljäkymmentä miestä. Elkäämme salatko totuutta! Meidän harvalukuinen joukkomme ei voi enää mitään toimittaa. Olemmehan kuulleet, että rikas Fuchs jo on Södermanlantilaistensa kanssa lähtenyt Etelä-Staketiin voittamaan vihollisen tai uhraamaan henkensä ja että Düker taalalaistensa ja vestmanlantilaistensa kanssa pian lähtee jälestä, vaan me tiedämme myöskin, että Boossa ja Vermdön ja Södertörnin saaristossa ei pian ole kallioilla mitään muuta enää löydettävissä, kuin mustaa tuhkaa. Antakaa puheeni anteeksi, vaan kaikki olemme me kuulleet, että Trosa on ryöstetty ja että Nyköping palaa, niin että tulen hohde näkyy kauas Tukholmaan saakka. Norrköpingissä ryöstävät ruotsalaiset talonpojat ja sotamiehet julkisella kadulla pakolaisten kuormia. Vikbosta antavat asukkaat lakanoilla merkkejä venäläisille laivoille, tehdäkseen niiden kanssa yksityissovintoja ja vannoakseen uskollisuudenvaloja tsaarille, ja Marstrandissa on Tordenskjöld jo nostanut Tanskan lipun. Minne vain katsomme, on ilma täynnä tulipalon liekkejä ja savua… Lopussa on Ruotsi, kotimme, kotimme!

— En salaa mitään, — vastasi Resslöf, — mutta luottakaa siihen, että yhdennellätoista hetkellä saavat ruotsalaiset aina apua. Harvoin se ennen tulee.

Papinpoika hymähti pilkallisesti ja vastasi poistuessaan:

— Nyt on yö ja kymmenes tunti on kulunut. Toivokaamme!

Kansa keräytyi tiheälle Resslöfin ympäri suuressa levottomuudessa. Vielä jyrisivät tykinlaukaukset, mutta jo heikompina ja etäämmältä mereltä.

Silloin tuli kalpea papinpoika uudelleen juosten kallioita pitkin. Hän kompasteli ja luisui, mutta hän juoksi. Hän tunkeutui väkijoukon keskelle eikä häntä pysäyttänyt mikään.

— Ei ole nyt, hyvät ihmiset, oikeat vallat kulussa. Tuolta tulee mereltä laiva, jolla on lyhty palamassa keulassa, mutta ei ole mastoa, ei purjetta eikä airoja. Enkä näe yhtään ihmistä laivankannella, ei ketään ole peräsimessä. Mutta laiva kulkee siltä eteenpäin… kulkee, joskin hitaasti, hitaasti.

Rahvaasta kuului taikamaisen pelon huminaa, mutta nuo harvasanaiset saaristolaiset seurasivat Resslöfiä salmen suuhun korkeimmalle kalliolle. He luulivat papinpojan nähneen näkyjä, sillä he eivät huomanneet mitään koko aavalla merellä, jonka ympärillä öinen taivas hehkui.

Mutta yhtäkkiä pääsi heiltä kaikilta kummastuksen huudahtus ja tuo jälempänä tuleva kansa rupesi nyt sekin ääntelemään. Vuorisen niemen takaa ilmestyi hyökyaaltojen keskitse raskaasti ja hitaasti sotalaiva ilman purjeita ja mastoja, mutta sillä oli valkosiksi maalatut tykinsuunreijät ja keulassa palavan lyhdyn alapuolella oli kultanen jalopeura, joka jalkojaan kuin hypätäkseen kohotteli.

— Se on kummituslaiva! — huusi rahvas.

Epäillen käski Resslöf muutamain rohkeimpain saaristolaisten ottaa pyssynsä ja saattaa hänet toisella soutuvenheellä laivaan.

Varovasti he lähenivät laivaa, hiljaa soutaen ja pyssyt ojossa, mutta kun he huusivat laivaa pysähtymään, eivät he saaneet mitään vastausta. Peräpuolen kajuutan pienet ikkunat kimaltelivat, vaan se oli yövalon heijastusta ja taas nekin kävivät pimeiksi. Keulalyhty vain paloi lepattavin liekein.

— Armahtakoon Jumala! — kuiskasi Resslöf ja osotti sitä pitkää vaaterepaletta, joka perästä virui vedessä. — Lipussa on meidän värit. Ja nyt näen siitä jo nimenkin… Se on brigantinilaiva "Ruotsalainen Jalopeura".

— Niin, se on "Ruotsalainen Jalopeura", — toisti kansakin saarelta.

He pysäyttivät venheen ja laskivat laivan kylkeen sekä kapusivat siihen katkottuja mastoköysiä pitkin. Mutta kun he rikkinäisen ikkunan kautta olivat astuneet kajuuttaan, täytyi heidän pimeässä käsikopelolla kulkea eteenpäin.

— Eikö täällä ole yhtään miestä laivaväkeä? — kysyi Resslöf ja korotti äänensä, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki oli yhtä äänetöntä.

Silloin avasi hän kannelle vievän oven. Laivarotat juoksivat siellä herroina edestakasin lankkuja pitkin, mutta kahden puolen laivaa reunustuksen vieressä makasi kalpeita ja liikahtamattomia laivamiehiä, jotka olivat vartiopaikoilleen kaatuneet. Hän kulki miehestä mieheen nähdäkseen, että ne kaikki olivat kuolleet. Sitten sanoi hän seuralaisilleen:

— Yhdestoista hetki on tullut. Tuokaa kansa laivaan ja ruvetaan sitten molemmilla ruuhilla soutamaan laivaa eteenpäin, ennenkuin maininkiaallot ja merivirta sen sysäävät matalalle. Me voimme siten sekä pelastaa itsemme sisäsaaristoon että pelastaa yhden ruunun laivoista, joka urheasti on taistelussa puolensa pitänyt ja uppoomatta kestänyt.

Vanhus käveli kannen yli ja asettui perään lipputangon viereen, yksin ja erilleen muista.

Kun kansa oli tuotu laivaan, hinattiin laiva soutuvenheillä sisäsaaristoon. Ja laivan hiljalleen lipuessa eteenpäin kuvastui kesäyön kalpeisiin salmivesiin kultasen jalopeuran kuva.

* * * * *

Tykinlaukaukset eivät enää jyrisseet mereltä. Hitaammin kuin murtunut sotavanhus sauvansa varassa astuu majaansa, lipui laiva saarien lomitse. Lapset ja naiset, jotka saarissa olivat lymynneet pensaiden ja murrosten alla, ryömivät esiin kätköistään. Iloisina, kun laivasta äidinkieltään kuulivat, ryhmittyivät he rannoille ja laitureille ja lukemattomia kysymyksiä lenteli.

— Onhan tämä "Ruotsalainen Jalopeura", joka palaa taistelusta! — vastasi laivassa oleva kansa.

Silloin virkosi lipputangon juurelta vanha karoliini umpimielisyydestään ja nousi pystöön.

— Tämä on muutakin kuin laiva! Ojentakaa mulle kätenne! — virkkoi hän nuoremmille miehille ja veti heidät tiheästi ympärilleen. — Hatut päästä, veikkoseni, hatut päästä! Tämä mastoton laiva on kuin Ruotsin maa, joka pelastaa itsensä, viimeiset joukkonsa ja kaatuneet vainajansa kotisaarten suojaan. Millaista ikävää ovatkaan ne vangit tunteneet, jotka ovat paenneet satojen peninkulmain päästä Siperian jokia pitkin… Yksinäisinä, valepukuisina ovat he seisoneet valaanpyytäjälaivain kannella, edessään jäämeren tutkimaton vedenpinta, ja huudellen Jumalaa hädissään, että hän ei heidän elämänliekkiä sammuttaisi, ennenkuin kotoisen katon alla. Kotoinen katto? Hiiltyneenähän se on romahtanut maahan! Voitettu, masennettu on meidän kansamme, pilkottu on valtamme ja raunioita rannikoillamme savuaa. Sinä keksimätön, ijankaikkinen Jumala, eikö jo aamu koita?… Hiljaa, hiljaa, veikkoseni, aamu koittaa vielä! Jonakuna aamuna vielä Siperian vangit, jotka ääneti istuvat käsitöittensä ääressä, nytkähtävät ja hypähtävät pystöön, nähdessään ratsumiehen torilla heiluttavan valkoista lippua merkiksi, että rauha on solmittu. Janoiset suut tulevat juomaan Fredrikin ja Ulrikan kultareunaisista laseista ja naiset tulevat vielä ilman surupukua kattamaan joulupöytiä. Vielä kerran tuoksuu Ruotsissa niitetty heinäkin! Kirkonkellot soivat. Kokonaisen vuoden ne aina puolenpäivän aikaan soivat rauhan kunniaksi… ja kaatuneiden muistoksi. Missä ovat silloin vanhat pataljoonat, missä Grothusenin rumpu ja missä turkkilaisesta silkkikankaasta neulotut liput? Ja hän, joka piti meitä koossa tuossa suuressa taistelussa ja joka ei koskaan tahtonut uskoa, että Jumala meidät oli hyljännyt, hän, jonka sankariluonnossa kaikki meidän halumme ja toivomme piili… missä elää hän? Kysykää lapsilta, jotka laulavat! — Niin, he menevät matkoihinsa, toinen toisensa perästä nuo vanhat sotatoverit. Missä vain kuljemmekaan maaseudulla, Jalkasin tai kyytirattailla, yösumussa me tunnemme nuo pienet valkoset kirkot, joissa kahdeksan tai kymmenen vankkaa poikaa on nostanut hautakiven sotavanhuksen haudalle. Ja missä vieraassa maassa kukkii niin kaukana kenttä, ettemme voi istahtaa mättäälle ja kuiskata: onkohan tämä sellainen paikka, jossa yksi meikäläisistä nukkuu, yksi verensä tyhjiin vuodattaneita? — Karkeissa puvuissa he hetkisen luonamme viipyivät nuotiotulen ääressä ja lähtivät sitten ja kaatuivat. Sellaisia he olivat, sellaisina heidät muistan. Sellaisina he myöskin kiitollisen isänmaan muistoissa ja taruissa elävät… Rakastettu olkoon se kansa, joka suuruutensa suistuessa osasi hankkia köyhyydelleen maailman edessä kunniaa!