SISÄLLYS: (continued 5)

— Mihin on ruotsalainen mielenrohkeus joutunut, pojat? Minä en välitä teidän Jeesuksesta… Tahdotteko, että Leijon taas käypi mieliänne reipastuttamaan… mutta silloin antakaakin oikea ryyppy alotteeksi! Hä?… Kraemer kunnon mies… Niinpä niin, niinpä niin…! Vaan onko kukaan kuullut sanottavan Kraemeria sukkelaksi mieheksi. Täytyy tehdä velvollisuutensa, saarnaa hän, ei saa nauraa onnettomuudessa… ei juoda itseään kuoliaaksi… Istua vain ja suutaroida viiden äyrin edestä viikossa… Ei, tiedättekö mitä minä teen? Minä aijon tehdä samoin kuin Stjernkors. Aijon ruveta ryssäksi ja ryssän uskoon ja naida lauhkean venakon. Hankkikaa vain mulle morsian, kelpo rouva Beck. Hankkikaa! Miks'ei elämä täällä olisi yhtä suloista kuin kotona Ruotsissa? Onko ruoho siellä viheriämpää, onko olkivuode pehmeämpi?

— Rakas ystävä ja veli, — vastasi Kraemer hiljaisesti. — Sinulla on oikeastaan hellä lapsensydän ja parastasi tarkotan. Mutta koti-ikävä on tauti, tauti kaikista raskain. Vaan jos teemme velvollisuutemme, on meillä maanpakolaisraukoillakin toki joku ilo maailmassa.

Hänen otsansa oli niin rehellinen ja kirkas. Leijon nyökäytti hänelle päätään ja jatkoi:

— Jokin ilo… Tietysti meillä on jokin ilo. Tiedätkö miksi venäläinenkin pitää meistä ruotsalaisista, hä, ei hän pidä meitä ainoastaan kohteliaan käytöstapamme vuoksi eikä siksi, että opetamme hänen lapsiaan kirjoittamaan ja lukemaan… Tänään minä tutkinnossa koulussa kuvailin lapsille Mesopotamian pääkaupunkia Krokedummelia, jossa ei ole yhtään asuntorakennusta, vaan ainoastaan kapakoita ja ravintoloita, ja jossa vaunut eivät pyöri rattailla, vaan oluttynnyreillä ja viinanassakoilla… Ja venäläiset turkistenkauppiaat, jotka istuivat siellä kuuntelemassa, saadakseen hekin jotakin opituksi, he nauroivat niin, että rouva Beck tuli ja ajoi minut ulos… Vie sun! Siksi, veliseni, siksi venäläiset ja koko maailma meistä pitävät, että me kesken tätä kurjuutta voimme syleillä heitä ja koko Siperiaa ja olla reippaita kuin varsat.

Kraemer katseli häntä syvälle silmiin.

— Ah, sinä vanha veli ja oluthaarikon sankari! Minä tunnen sen salakäytävän, joka kulkee ruotsalaisten reippauden alla.

Mutta illan tullen rupesi Leijon kiroilemaan ja huutamaan kopeana kuin ylipäällikkö ja rouva Beck otti jääkylmillä käsillään oluthaarikon hänen edestään.

— Minä en pidä juominkeja huoneessani! — virkkoi hän ankarasti. — Emme ole tulleet kokoon elämöidäksemme humalassa ja liekkumassa.

Kraemer rupesi rouvaa puhuttelemaan, ettei Leijon ehtisi huomata tämän katkeroita nuhteita, ja hetken kuluttua hän talutti toverinsa alas huoneesta.

— Minä menen hautuumaalle! — huudahti Leijon. — Sen vieressä on kaupungin paras kapakka. Mielen reippaus ja vireys antaa elämänhalua ja terveyttä!

— Tästä näet hautuumaan joen rannalla. Sen vieressä ei ole yhtään taloa.

— Mutta minä menen sinne sittenkin, tahdon nähdä onko kasvanut se nurmi, jonka kylvimme Rääfin pojan haudalle.

Kraemer puisteli päätään ja tarttui ystäväänsä käsipuolesta. Pureva pohjoistuuli puhalsi autiolta arolta eikä kulkijaa kuulunut missään. Lumen oli tuuli tuiskuttanut tieltä pois ja hiljaa ystävykset edelleen kävelivät. Jo kaukaa he lukivat valkosista puuristeistä ruotsinkieliset kirjoitukset.

— Pysähdy ja lue ääneen, veli Kraemer! Yksi sukulaiseni makaa Ukrainassa ja toinen Benderissä. Me olemme nyt viidentoista vuoden kuluessa kylväneet ruotsalaisia luita Jäämereltä Arkkipelagiin saakka…

Kraemer nykki häntä vaipasta.

— Tule! Tämä on hulluutta!

— Nurmi on jäätynyt… Sano, veli, eivätkö vainajat ole kotona? Eivätkö ole kotona ne, jotka turpeen alla makaavat? Puhu, mulle, Kraemer! Sinä voit tyynnyttää meren, sinun sanasi niin lauhkeasti mieleeni vaikuttavat.

— Vaikene, jätä minut rauhaan. En tahdo sinua kuunnella. Elä moisia ajattele, ajattele vain velvollisuuksiasi.

— Mutta kysynhän sulta vain sitä, emmekö kuoltuammekaan ole kotona, silloin kuin Jumalan armosta nukumme? Kotona, kotona… ymmärrätkö sen sanan… kotona! Emmekö koskaan, koskaan pääse kotiin?

— Sinä et tiedä mitä puhut, Leijon. Minä olen heikompi kuin sinä.

— Kotona… Eikö totta, sinä olet myöskin sitä sanaa ajatellut… Olet kulkenut ja sitä hiljaa itseksesi hokenut: kotona, kotona! Se alkaa siitä, kun lapsi lukee naulat kotisillan lattialaudoista… Koti, veliseni, on jotakin, joka alkaa pienestä siemenestä ja päättyy suureen puuhun. Se alkaa lastenkammarista ja siitä se kasvaa, siitä tulee useita huoneita ja talo ja kylä ja kokonainen maa… ja sen maan ulkopuolella ei ole ilmalla eikä vedelläkään virkistävää makuaan… Etkö voi mulle taata, että toverimme, jotka täällä allamme makaavat vieraassa, kivikossa maassa, ovat kotona?

Kraemer veti häntä yhä kovemmin käsipuolesta.

— Tule, pakene täältä! Meidän velvollisuutemme on olla puhumatta noista tunteistamme, tuosta turhuudesta, meidän täytyy miehistölle osottaa hyvää esimerkkiä.

— Haha! nytpä jouduit satimeen? Entä itse… Luuletko, että ilonen soturi todellakin suree ja haaveilee? Etpä tunne silloin minun kerjäläislauluani, jonka olen sepittänyt pihoilla laulaakseni, kun joskus olen kopeekan tarpeessa.

Hän käveli yhä edemmäs joen ahdetta ajotietä myöten ja Kraemer, joka jäi seisomaan kalmiston veräjälle, kuuli hänen laulavan kerjäläislauluaan:

On aukeilla Upsalan Mökkini armas Ja tuulet ne vaahteran Oksissa laulaa. Vaan tuuletkin vaihtuu Ja vierivät vuodet, Mut' koditon vanki Vain mierolle haihtuu.

Yhä etäämmältä kuului laulu myrskyn keskestä.

Oon ääneni juonut, Ja kielen on höplä. Vaan ryypyn kun suonut Ken lie, vielä laulan. Hei, maljoja viisi, Kun tuonette, — kohta Oon, vie minut hiisi. Taas leijona julma, Ja vankina laulan. Oon haavoja saanut Oon lumessa maannut. On vertakin juonut Mun nälkänen kaulan! Nyt miekkan' on hiekassa Kahvaansa asti Jo Dnieper sit' huuhtoo Niin huolehtivasti. Siis lanttisi anna Nyt laulajan massiin Ja ryyppysi kanna, Sen janoovaan lasiin. Juon maltaat ja hiivat — Juon maljan, sen, josta Sä kiistit. Nyt kosta! Rex Carolus vivat!

Ääni heikkeni ja kuoli pois ja yksin palasi Kraemer köyhään mutta hyvin hoidettuun kamariinsa, jonka pöydällä ei tomun hiukkaa ollut. Hän riisuutui ja pani maata. Mutta uni ei tullut. Ehtimiseen hän hypähti pystyyn ja kuunteli.

— Se on tuuli, joka vonkuu, ajatteli hän ja veti peiton korvilleen. Mutta tuokion kuluttua istui hän taas valveilla pystössä. Kuuluihan aivan siltä, kuin joku olisi viskannut hiekkaa ikkunalle.

Hän sammutti talikynttilänsä ja meni paitasillaan ikkunan luo.

Avattuaan ikkunan näki hän kadulla pienen miehen, joka hänelle viittoi. Hän tunsi lammasnahkaturkista ja lyhytvartisista saappaista venäläisen talonpojan.

— Kuuleppas nyt ukkoseni, — puhui talonpoika. — Olen usein tavannut sinut tuon iloisen ruotsalaisen Leijon'in seurassa… Se mies ei ole mulle koskaan muuta kuin iloa suonut, vaikka hän on kauan asunut meidän tuvassa. Ja vaikkei hän koskaan ole vuokraa maksanut, pidimme, vaimoni ja minä, hänestä paljo ja iltasin hän meille kertoi, kuinka hän Ruotsin kuninkaan seurassa Puolan metsissä oli moni aukonut tiikerein ja meripetojen kitoja ja tappanut helvetin petoja… Istui hän väliin äänetikin kapakkahuoneessa, vaan jos hän silloin sai ryypyn, oli hän kohta taas sama vanha leikinlaskija.

— Ah, se ruotsalainen reippaus, sen tunnen! — huoahti itsekseen Kraemer. — Enkö ole sanonut: tunnen salakäytävän sen alla.

— Niin, kuules nyt, ukkoseni, kun ei luutnantti tänä iltana tullutkaan tupaamme tarinoimaan, menin aittaan, jossa hänen vuoteensa oli… Ja siellä hän makasikin. Mutta hän oli itsensä lopettanut. Tuo reippaus ja mielen hilpeyskö hänelle lie sittenkin niin raskaaksi käynyt.

Yö oli myrskyinen ja pimeä. Seuraavana aamuna kirjoittivat vangit päiväkirjoihinsa, että luutnantti Leijon on kuollut. Ja siihen alle he kirjoittivat, että Kraemer yöpimeässä oli asunnostaan kadonnut. Ei kukaan hänestä mitään kuullut eikä mistään hänen jälkiään löytynyt, vaan upseerit kertoivat miehistölle:

— Hän on pelastunut, päässyt kotiinsa.

Jalopeuranhäkissä.

Num Eddaula oli totuudenpuhujain veljeskunnan esimies. He asuivat jokainen kodissaan kauppamiehinä taikka vanhojen kirjoitusten oppineina tulkitsijoina, vaan joka vuosi, kuun ensi kerran noustessa beiram-juhlan jälkeen, kokoontuivat he yöllä, tulisoihdut kädessään ja valkoisiin pukuihin puettuina, kaukaiseen rotkoon.

Eräänä yönä, kun Num Eddaula kivistä vuoripolkua myöten palasi sellaisesta kokouksesta, sanoi hän palvelijalleen, joka soihtua kantoi:

— Olemme äsken uudistaneet veljesvalamme, että aina puhumme totta, paitsi yhdessä asiassa, kun on kysymys meidän omista hyvistä teoistamme. Ne me salaamme taikka valehdellen halvennamme ja koetamme unhotettuina kuolla. Mikäpä kuvastuu kauniimmalta ijäisyyden hiljaiseen suuruuteen kuin unhotus? Koko maan päällä ei ole niin kaunista paikkaa kuin on unhotettu hauta. Toisin siellä ruoho humajaa kuin muualla, linnutkin siellä toisin laulavat. Kuule minua, ystäväni! Totuudenpuhujain vapaat sanat ovat niin suututtaneet sulttaanin, että hän on uhannut heidät sotajoukolla hävittää, ellei heille lunnaiksi anneta minun päätäni. Ja minun pääni tuntee jokainen helposti tähdenmuotoisesta syntymämerkistä silmäni kulmassa. Minä tahdon tämän pääni itse sulttaanille viedä. Mutta se olisi hyvä työ, joka ei enää olisi hyvä, jos sillä tavotteleisin kunniaa, ja minulla ei ole halua eikä oikeutta sitä ilmaista. Jos meikäläiset aikomukseni aavistaisivat, niin he minut sitoisivat ja kätkisivät ja minua viimeisiin asti puolustaisivat. Siksi tulee sinun minua salaa seurata ja kun rangaistukseni olen kärsinyt, tulee sinun salaa haudata minut tuntemattomalle paikalle ja sitten levittää huhun, että olen vastoin tahtoani pelkurina ja pakenevana raukkana joutunut kiinni.

Kun päivä koitti, viskasi palvelija soihdun pois ja he laskeusivat Timurtassin linnan, sulttaanin huvileirin, edustaiselle, kukkivalle kedolle.

Nähdessään nuo muhkeat varustukset ja teltat joutui Num Eddaula ymmälle. Halukkaasti hän kuunteli erästä orjaa, joka kertoi, että Ruotsin kuningas asui tuossa linnassa pienen sotahovinsa keskessä, puolittain vankina, puolittain kunniavieraana.

— Käykäämme tuolla linnassa, — virkkoi hän palvelijalleen. — Itse olen heikko mies ja kun näen sankarin, saan siitä voimaa. Silmäni, vanhuudesta väsyneet, sulkeutuvat sitten ilolla.

He kävelivät puiston läpi, jota kesäaurinko viikunapuiden ja pensaskasvien välistä valaisi, ja näkivät, kuinka siinä käytävällä Brandklipparia talutettiin juotettavaksi. Kun he saapuivat linnan portaille, tuli heitä vastaan joukko turkkilaisia, jotka olivat käyneet kuningasta katsomassa, niiden joukossa itse sulttaani janitsaariksi puettuna. Num Eddaula vetäysi seinän katveeseen ja heitti levällään olevat hiuksensa silmän kupeisen syntymämerkin peitoksi, mutta hän tunsi hengityksen siitä suusta, joka samana iltana oli hänen kuolemantuomionsa julistava. Sankarin, sankarin hän tahtoi nähdä, muuten rupesi hän itse horjumaan.

Ovi avattiin. Hän astui vilkkaasti pari askelta lähemmäs esiripun luo ja katseli sen raosta kuningasta.

Tuossa väljässä salissa, jossa sulttaanin tanssijattaret niin usein olivat mattoja polkeneet, oli pitkin seiniä lattiasta kattoon saakka niin tiheään köynnöskasveja, että Num Eddaula luuli lehtimajaan katselevansa. Takimmaisella seinämällä makasi kuningas kapealla telttavuoteella, paita tarakoin rinnalta kaulaa myöten kiinni. Vieraan vallassa ollen, vailla sotureita, vailla käskijänoikeutta, vaikka olikin kaukaisen valtakunnan itsevaltias, ei hänellä ollut sen vertaa varoja, mitä tarvittiin juomarahoiksi ja lahjoiksi, jos tahtoi päästä sulttaanin puheille. Hän ei tahtonut nöyrtyä vierasten valtain lähettilästen edessä eikä astua sulttaanin luo voitettuna, viheliäisenä pakolaisena. Hän punastui ajatustakin, että hänen täytyisi näyttäytyä palvelijoilleen ja sotureilleen aseettomana, jonka pitäisi totella toisen tahtoa, vaikkakin hänelle joka päivä selitettiin, että tämä kaikki tapahtuu hänen omasta tahdostaan. Siksi hän oli ruvennut vuoteen omaksi. Hän ei potenut mitään tautia, hän poti rahojen puutetta. Aina Benderin kahakasta saakka oli hän vuoteessa maannut kuukauden toisensa perästä. Hän ei tahtonut jalallaan edes maahan astua, vaan kannatti itsensä lakanassa sohvalle, kun vuodetta oli korjattava. Hänen molemmat henkilääkärinsä Skraggenstjerna ja Neuman huomasivat kauhukseen, että hänen jäsenensä rupesivat kangistumaan ja lamautumaan. Vaan turhaan he häntä pyysivät edes kerran päivässä nousemaan pystyyn ja astumaan pari askelta lattialla.

Num Eddaula katseli kuningasta kuin pyhää miestä, jota kunnioittaen on tapana tervehtiä jonkun varjoisan tammen juurella.

Yskien oli äsken rintatautinen maisteri Eneman kertonut kuninkaalle pitkistä matkoistaan. Hän kaatoi pari elävää krokotiilinpoikaa mukanaan tuomistaan pulloista ja näytti, kuinka ne syöksivät mustankellertävää sappea suustaan, kun ne pantiin eläviltä palamaan sängyn viereen asetetulle, pyöreälle, hehkuvilla hiilillä täytetylle messinkitarjottimelle. Kuningas nojasi käsivarttaan patjoihin ja katseli hiiloksella kiemurtelevia elukoita.

— Voisikohan pelkällä miekalla tappaa täyskasvuisen krokodiilin? — virkkoi hän. — Niin, miksei voi; kun tahtoo, niin voi.

Nukkavieru hovikansleri von Müllern, joka nyt oli ruvennut palvelemaan myöskin kokkina, kun muita ei siihen toimeen enää ollut, hiveli hymähdellen vaalenneita takinliepeitään.

— Voiko, jos tahtoo, tehdä pannukakunkin ilman munia ja kermaa?

— Voi hankkia mitä puuttuu… jos ei muuten, niin miekalla.

Grothusen kohotti nuuskanruskeat sieramensa kattoa kohden ja kääntyi, kultareunaista virkahattuaan rummuttaen, hiljaa Müllern'ille virkkamaan:

— Kaikkein pahimmissa tapauksissa hankitaan mitä puuttuu maksamalla neljäkymmentä korkoa sadasta.

— Nuo jalot pasjat ovat niin ilosen näköset. Mistä ne juttelevat? — kysyi Num Eddaula lähimmältä lakeijalta. Tämä kävi ensiksi vähän ymmälle, vaan vastasi sitten summia:

— Ne puhuvat muutamasta Evankeeliumin kauniimmasta paikasta.

Mutta näitä selitellessään tuli hän hiukan heilauttaneeksi esiripun lievettä. Kuningas huomasi tuon kunnianarvoisen vanhuksen, viittasi hänet luokseen ja kutsui Grothusenin tulkiksi.

Kuningas virkkoi:

— Olet varmaankin viisas mies. Mutta olisiko sulla myöskin rohkeutta seistä siinä, missä luodit vinkuvat?

Num Eddaula laski turbaaninsa maahan ja siveli miettien Valkosta partaansa, joka uumeille asti ulottui.

— Kuulun totuudenpuhujaan veljeskuntaan, enkä saa mitään ansiokseni lukea, vaan vastaa sinä, sankari. Jos ensi opettajasi on sinulle opettanut: elä tapa, elä tapa hiiloksella edes julminta eläintä… Jos nämä korkeat pasjat ja kaikki ihmiset sulle joka aamu sanoisivat: elä tapa, sillä se on synti. Pysy kotona valtakunnassasi ja huolehdi touvoista, vaikket siten kuuluisuutta saavuta… Olisiko sulla rohkeutta siihen? Onko sulla rohkeutta onnettomuudessa nöyrtyä ja tunnustaa olevasi voitettu ja antaa anteeksi vihollisillesi ja pyöveleillesi?

Kuningas rypisti otsaansa.

— Eikö hyvän soturin avu ole pysyä kestävänä?

— Sinä, joka vihaat valetta etkä tahdo, että muut sinua kuvaileisivat suuremmaksi kuin olet! Korkea on otsasi ja jalo, suuret ovat silmäsi, mutta sulla on häijy viiva suljetun suusi kupeella. Luulisi, että hymyilet, mutta sinä et hymyile. Nuo huulet kertovat jotakin aivan muuta. Ne niskottelevat Jumalata vastaan. Ne sanovat, että sinun tahtosi on hänen tahtonsa. Ne kokosivat kansasi, joka tuli voitetuksi. Kun Jumala on kansasi kukistanut, vierittää hän raskaan kallion sen haudalle, ja tahtoo että siellä sisällä kaikki olisi hiljaista. Hän tahtoo taas nähdä keltasia peltoja ja leikkiviä lapsia. Mutta sinä jatkat taistelua yksin, — ja häntä vastaan. Totuuden tunnustajat, kaikki vilpittömät, menestyksessä nöyrät, onnettomuudessa ylpeät, ne olivat nousseet sinua ihailemaan, ja nyt ne kääntyvät pois. Ehkä on kansassasi monta suurta miestä ja kuningasta, mutta kuka niistä alunpitäin on esiintynyt arvokkaampana, vilpittömämpänä valon soturina kuin sinä? Sinä pelkäsit unhotusta. Halusit, että haudallesi olisi syttynyt tähti ja palanut siinä tuhannen vuotta. Mutta onni kääntyi sulle vastaiseksi, sillä Jumala tahtoi kukistaa sinut ja kansasi. Siis, täytä nyt sankarityösi! Luovu tuosta turhasta kunniasta, niinkuin olet luopunut viinistä ja naisista. Tee se, tee se nöyrästi, tee se ylpeästi, kummin voit. Mene, asetu voitettujen, köyhtyneiden nurkkaan, istu kuin Job tuhkaläjälle. Sinä voit tahdollasi kasvosi hallita, hallitse siis itsesikin. Sinä voit enemmän kuin teet, — ja juuri sitä ei Jumala koskaan sankarille anteeksi anna. Hän ei ole oikeassa kädessään koskaan pitänyt kirkkaampaa jalokiveä kuin sinä, mutta hän ei ole myöskään koskaan omain kättensä työtä niin syvälle pimeyteen viskannut, kuin sinut… ja siksi sinua rakastan, sillä minä olen ihminen. Kaikista, joita olen tavannut, en ole ketään rakastanut niinkuin sinua, en ketään. Varo, varo, muutkin sinua rakastavat ja ne ovat paljo vaarallisemmat kuin pahimmat vihamiehesi ja pilkkaajasi.

— Ja ketä ne ovat?

— Ne ovat narrit. He ovat huomanneet tuon poimun suusi kupeella ja he tulkitsevat sen omalla kielellään. Narrit eivät vieraannu pois. He takertuvat vaatteisiin kiinni. Narrit tarvitsevat sankarin nekin, laakeriseppeleisen päänarrin kaikiksi ajoiksi, ja semmoiseksi he tahtovat riemulla sinut kruunata. Narrit eivät kysy minkälainen olet, he eivät ihmisiä rakasta. He ovat apinain kaltaiset, jotka Hidjan palmulehdoissa istuvat jumalankuvilla ja syövät taateleita päiväpaisteessa ja kirkuen ja matkien hyppivät oksalta oksalle, kun kuulevat ihmisen tulevan. Kuningas, sinä et pelkää kuolemaa. Jumala on kerta sen sulle armeliaisuudesta antava kun hän muistaa, miten kätesi poikasena heilutti keruubien miekkaa. Mutta hänen kostonsa sattuu syvemmälle: hän luovuttaa sinut narreille.

— Sinä menet pitkälle vapaapuheisuudessasi.

— Tahdon tutkia, kuinka pitkälle rohkeutesi ulottuu, koska olet sankari. Uskallatko jäädä unhotuksiin?

Kuninkaan otsa synkistyi yhä enemmän ja hän etsi vastausta. Hän istahti poikkipuolin sänkyyn, käärästen peiton kireälle sääriensä ympäri.

Num Eddaula pani kätensä ristiin ja kumarsi:

— Paljo, paljo on vielä, johon rohkeutesi ei riitä. Grothusen heläytti hatullaan messinkitarjotinta.

— Sinä, joka olet olevinasi totuudenpuhuja… kuka on sanonut, ettet sinä seiso tässä nöyryydestäsi ylpeillen. Kuka on sanonut, ettei rohkeutta vaadita siltäkin, joka tahtoo muistettuna kuolla?

Num Eddaula sulki silmänsä ja syleili tuskallisesti ilmaa.

— Sinä puhut totta, pasja. Kuuluisuus, se on likaista panettelua, likaista kunniaa. Se on häikäsyä ja valetta. Ylpeää kutsutaan nöyräksi ja nöyrää ylpeäksi. Te maailman kuulut miehet ja naiset Aatamista alkaen, paljoko olisi totuuden puhdasta kultaa jälellä, jos tuo pettävä tuhka pestäisiin pois? Ja sinä, kuningas. Kuka luki viimeisen ajatuksesi illalla, ennenkuin nukahdit? Kuka näki sinut pimeässä yksin, kun valveilla makasit? Kuka voi kerran ruumispaariesi ääressä laskea käden rinnalleen ja sanoa: Semmoinen hän oli! — Ainoastaan narrit sen uskaltavat. He sanovat: kysy meiltä, hän oli meidän kaltainen! — Ja kun he väsyvät sinua ylistämään, rupeavat he sinua kivittämään ja pilkkamaan ja osottavat sormellaan raskasta tapparaasi. Sinun rauhattomalle haudallesi rakentavat he tyyssijansa. Siinä he niin tiheässä tungoksessa seisovat, etteivät viisaammat pääse lähellekään maatuneita luitasi. Mutta sen sulle sanon: Jos narrit sinut omaksi sankarikseen valitsevat ja sinä sittenkin vielä voit nousta ja koota viisaat ja totuuden puhujat, menestyksessä nöyrät ja onnettomuudessa uljaat, ympärillesi, — silloin olet koettelemuksesi kestänyt. Silloin olet Jumalalle mieluinen soturi vielä muistonakin. Silloin ovat ihmiset sinua väärillä puntareilla punninneet, silloin olet se mies, jonka tahtosin sinun olevan.

Num Eddaula viskausi polvilleen ja painoi otsansa mattoa vastaan.

— Minä olen heikko mies, joka voimaa hakeakseni olen sinua näkemään tullut. Paljo olen elämässäni rikkonut, — jos mulla ei ole arpia nahassani, on niitä sydämmessäni. Minä tahdon unhottua, unhottua. Minä tahdon nukkua, nukkua. Kuuluisasta tulee toisen orja, joka, aina sen mukaan, miten hän on viimeisen herransa suosiossa, saa seppeleitä tukkaansa tai iskuja selkäänsä. Rakkaus ei voi julistaa rauhaa hänen haudalleen. Siihen kasvaa aina vain korkeammaksi puu, jossa on yhä ihmeellisemmät solmuiset oksat ja milloinkaan vaikenematon, ääretön levottomuus ja huokaus soi sen lehdiltä.

Vastausta ei kuulunut, äänettömyys vallitsi suuressa huoneessa. Vihdoin helähti messinkitarjotin, kuningas viskasi siihen kirkkaan kultarahan valkopartaiselle ennustajalle. Tämä ryömi polvillaan vuoteen luo ja painoi kasvonsa lakanaan, mutta rahan hän koskematta jätti.

— Elä sinä, kuole sinä, — virkkoi hän, — aina on taistelu sinun ympärilläsi riehuva. Minä käyn lepoon.

Aikusin seuraavana aamuna mestattiin Num Eddaula sulttaanin teltan edustalla. Varma tieto, että unhotus tulisi hänet peittämään, valoi rauhaa hänen viimeisiin hetkiinsä.

Palvelija hautasi hänen ruumiinsa kauas kahden sypressin väliin. Ja kun hän oli luonut haudan umpeen, kylvi hän siihen maissijyväsiä kyyhkysille, joita siihen lehdon puista tuhansittain kertyi. Pian kasvoi haudalle pensaita ja valkosia kukkia ja pensaiden viileässä varjossa lepäsivät usein soturit ja paimenet hetkisen helteisiltä taipaleiltaan. Siellä vallitsi rauha. Siellä nukkui unhottunut ihminen.

Kuninkaanratsastus.

Hovikansleri von Müllern istui puujakkaralla keittiön uunin edessä Ruotsin kuninkaan talossa Demoticassa ja paistoi piirakkaita. Hän nosti toisen kuluneen takinliepeen tulen valoon ja tarkasteli sitä.

— Vielä ovat kullatut reunustat jälellä haaratakin liepeessä — virkkoi hän Grothusen'ille, joka seisoi vieressä käsiään lämmitellen, — mutta pilalle ne ovat mustuneet. Ja yleensäkin rupee tämä meidän ruotsalainen retkikunta olemaan mustalaisjoukon kaltainen. Minä sanon niinkuin Fabrice: en muista enää minkänäköiset rahat ovatkaan, ovatko ne pyöreät vai neliskulmaiset.

— Ne ovat pyöreät ja ne vierivät kuin rattaat! — vastasi Grothusen ja hieroi hyvillään käsiään vastakkain. — Kuningas, hovi, kokonainen pieni armeija, eikä rahoja muuta kuin pieni kipene lainattuja lantteja… ja niin eletään pienessä turkkilaisessa kauppalassa satojen peninkulmien päässä kotimaasta! Oletko koskaan kuullut puhuttavan mistään sellaisesta? Totta tosiaan, se on tämä kaikki niin hullunkurisen näköistä, ettei tee mitään, jos joskus onkin vähän ohkasemmalti sokuria piirakassa. Turkki ei lainaa meille enää äyriäkään. Ja vaikka mulla on semmoinen puuha rahoja kokoonhaaliessani kaikilta maailman koronkiskureilta, etten ehdi öisinkään nukkua, niin enpä totta tosiaan käsitä, millä tavalla riittävästi matkarahoja saamme. Olen jo sanonut hänen majesteetilleen, että meidän ei auta muu, kuin ottaa koko liuta saamamiehiä jälkijoukkona mukaamme Ruotsiin, sijoittaaksemme heidät Karlshamniin, kunnes heille voidaan velka suorittaa. Ajatteles, pikku Karlshamn paisuu aivan täyteen turkkilaisia, jotka lankeavat polvilleen kadun kulmissa ja rukoilevat Allah'ia! Mutta sama se, kunhan päästään lähtemään! Meidän täytyy lähteä liikkeelle rumpujen soidessa ja torvien päristessä niinkuin ruotsalaisille sopii, ymmärrätkö sen? Onneksi meillä on tallessa nuo kesällä saadut korukapineet, siltä retkeltä, jolloin sulttaanin luona kävin jäähyväistervehdyksillä. Tosin ei ole vaunuissani enää vuoria eikä patjoja, vaan ulkopuolella on siinä sitä enemmän messinkiheloja ja tupsuja… ja sehän on pääasia… Ja enkö itse ole ylhäisyyden näköinen, hä? Katsoppas tuota rintaneulaa, tuota nuuskarasiaa, — puhtainta tukaattikultaa…! Ja kaapissa on kunniaturkki, jonka sulttaani on mulle lahjoittanut, pari leveäkaulaisia tohveleita, piippalakki ja silkkinen yönuttu, jota Düben mielellään kirkossakin käyttäisi. Mutta siinä ne kalleudet kaikki ovatkin, ja saa vain nähdä, mitä jälelle jää, ennenkuin täältä päästään lähtemään!

Kuta pitemmälle Grothusen puhui, sitä iloisemmaksi hän kävi. Vihdoin hän meni ikkunan luo ja leväytti sen seposeljälleen.

— Mitä sinä siellä? — kysyi Müllern ja käänsi viluissaan takin kaulustan pystyyn.

— Siellä on joukko turkkilaisia, jotka odottavat saadakseen nähdä hänen majesteettinsa lähtevän ratsastamaan. Sataa näet taivaan täydeltä ja he tietävät, että hän silloin ei voi jäädä katon alle.

Grothusen käveli ja käänteli takintaskujaan ja kun hän sieltä löysi pari, kolme suurta hopearahaa, viskasi hän ne ulos ikkunasta ja huusi:

— Tuonnäköiset ovat rahat! Eläkööt ruotsalaiset ja heidän antelias, suuri, mahtava kuninkaansa!

— Viskeletkö omia rahojasi vai ruunun rahoja?

— Kunpa sen tietäisin!

— Sullahan on tapana pitää omat rahasi vasemman liepeen taskussa ja kuninkaanrahat oikean.

— Vasemmalla taskulla on korkein armollinen lupa saada hätätilassa lainata oikeasta. Rakas veli, minä teen rehellisesti tiliä. Joka ilta näet lasken, paljoko kaikkiaan on vielä jälellä.

Kansa riemuitsi, mutta tyytymättömänä nosti Müllern piiraspannun tulelta.

— Sulla on kevyt mieli, veli! Mutta en uskonut teitä koskaan niin ylhäisiksi, että teille joku vapaaherra ja hovikansleri kokiksi rupeaisi, vaan hyvilläni olen, että piirakkaani teille maistuvat. Usein olen itseltäni kysynyt, kuinka me niin kernaina ja ilomielisinä olemme voineet kestää nämä pitkät vuodet.

— Sen sulle selitän. Ihmisillä on erityinen nautinto saada myötään olla yhdessä niiden kanssa, jotka heidän elämisestään määräilevät. Minäpä luulen, että taivaallisen autuuden kerran meille muodostaa juuri tuo nautinnontunne.

— Olisi hyvä, jos sellainen ajanviete myöskin tekisi ihmiset jalommiksi ja paremmiksi.

— Kiitos, veli! Sen sanan sinä mulle sanoit. Hyvin sen tiedän, ettei minua selkäni takana teidän joukossa paljo säästetä. Nimittäkää minua kevytmieliseksi roistoksi, — sama se! Epäilijä ja filosoofi sellainen kuin minä, joka nukun arveluttavan lähelle aamujumalanpalvelusta, hän ei voi teiltä ruotsalaisilta suurta rakkautta odottaa. Ainoa lohdutukseni lie, että kuningas ei sellaisissa asioissa ole yhtä turhantarkka kuin te. Kotona Ruotsissa ei tainne tulla kysymystä muusta kuin taistelemisesta ja kaatumisesta ja silloin saat nähdä, veli, ettei vanhan Grothusenin musta tekotukka kätkeydy rivien taa.

— Kotona Ruotsissa, sanot sinä. Vastaa mulle rehellisesti! Toivooko hänen majesteettinsa todellakin siellä voivansa koota uutta, verestä sotaväkeä?

— Toivoo… ja hän siellä uudet armeijat nostattaakin. Siitä tulee valtiollinen voimanponnistus, jonka vertaista maailma ei vielä tunne… Koettakoon! Aivan toista on, kun täytyy hädän hetkenä kutsua koronkiskuria velihopeaksi… ja ellei olisi koronkiskureja, eipä taitaisi olla ritareitakaan… Mutta kunnia ja kalpa, se on taas toinen asia!

— Ja sitäkö varten hän nyt vihdoinkin lähtee liikkeelle? Mutta minusta on sittenkin tuntunut, ettei hän vielä itsekään oikein tiedä, mitä hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoo.

— Kuta pohjoisemmas hän ehtii, sitä selvemmäksi se hänelle käypi.

— Sinä ajattelet vihollisia, noita vanhoja, noita odotettavissa olevia… Saksia, Venäjätä, Puolaa, Preussia, Hannoveria, Tanskaa… Kuusi vihollista, joita vastaan täytyy sotia!

— Seitsemän. Sinä unhotat uusimman ja vaarallisimman vihollisen!

— Minkä?

— Ruotsalaiset!

Müllern nousi jakkaraltaan ja molemmat korkeat herrat seisoivat tuokin vastakkain.

— Taivaan Jumala, elä puhu niin. Sinähän tavallisesti olet niitä miehiä, jotka eivät epäile. Tämä on vierasta puhetta sinun suussasi.

— Sittenkuin kuningas on saanut varman tiedon siitä, että hänen alamaisensa ovat ruvenneet häntä vastustamaan ja niskottelemaan, ratsastaa hän kotiinsa yhtä kiivaasti kuin taisteluun… Mitäpä onkaan uskottava viimeisistä kuulumisista…? Virastot ovat pysähtyneet kuin myllynpyörät kuivuneen puron rannalla. Valtiopäivillä ja neuvostoissa puhutaan erottamisesta… Meillä olisi jo varmaankin leimuava kapina meneillään, ellei Ruotsin kansa olisi niin lainkuuliainen kansa… ja siksi toiseksi, onhan hän meidän kuninkaamme. Elä nyt noin uikuta, Müllern, eläkä valita, onhan tämä kaikki vain sinun omaa vanhaa virttäsi… eläkä säästele noin hiivatisti sokuria, vaan kaada koko tötterö piirakkaasi päälle… ja pää pystöön, noin. Hyvästi!

Müllern seisoi huolestuneena ja kykenemättömänä vastaamaan keskellä lattiaa. Hänen piirteistään kuvastui mitä suurin hämmästys, sillä avonaisesta ovesta kuuli hän Grothusenin huutavan eräälle rummuttajalle:

— Aukusti! Hanki tänne kelvollinen rumpu! Ripusta se kaulaasi ja tule minun matkaani basaari-myymälään.

Müllern puisteli päätään ja istahti taas piirakkaitaan kääntelemään.

— Mitä hullutuksia aikoo Grothusen nyt taas tehdä, mitä ihmeitä aikoo hän tehdä rummulla?

* * * * *

Seuraavana aamuna marssivat ruotsalaiset juhlallisesti Demoticasta, alkaakseen vihdoinkin kotimatkansa Itämeren rannikkoa kohden. Satoja peninkulmia heillä oli taivallettavana vuorensolien ja metsien läpi. Heidän jälessään ratsasti pitkä rivi turkkilaisia, juutalaisia ja armeenialaisia, joilla oli säkkejä ja nyyttyjä hevostensa seljässä. Siinä tuli seitsemänkymmentä ruotsalaisten vaativinta velkojaa. Kuningas oli iloinen ja säteilevä. Kaupunkilaiset ja heidän hunnutetut vaimonsa toivottivat siunausta sankarille, joka nyt läpi kaupungin ratsasti pois. Mutta Grothusen viipyi vielä majapaikassaan, hänen turkkilaiset ystävänsä häntä pidättivät. Yksi pisti mustepullon hänen kouraansa, toinen piipun hänelle hampaisiin ja mustapintaiset palvelijat repivät häntä takinliepeistä. Hänen väljät sieramensa ammottivat taas auki ja suurenmoisella auliudella tyhjenteli hän taskujaan palvelijain kahmaloihin. Sitten viskasi hän suuren vaatearkkunsa kannen auki.

— Rakas ystävä, paras ystävä, — puhui hän. — Tämän tavattoman hienon yömyssyn olen erityisesti sinua varten tilannut ja itse sitä käyttänyt, jotta se sulle olisi todellakin arvokas muisto… Ja sinulle, ukkoseni, sinulle olen säästänyt nämä ihkauudet tohvelit. Sinä ihmettelet, että ne ovat vähän lintassa… Katsos, omissa jaloissani olen niitä käyttänyt ollakseni varma, ettei ne sinusta kovilta tunnu… Ja sinä, veli, ota tämä silkkitakki…

Hän hyppäsi kuin vainottuna vaunuihinsa ja käski kuskin ajaa.

Kun ruotsalaiset illalla ehtivät Timurtaschiin, oli siellä vastassa pasja, joka sulttaanilta lahjana antoi kuninkaalle silkkikankaisen teltan ja jalokivikahvaisen sapelin.

— Nyt menee soopeliturkkini! — virkkoi Grothusen puoliääneen kuninkaalle. — Muuta vastalahjaahan meillä ei ole, teidän majesteetilla ei itsellänne ole muuta kuin tomunen takki ja puolen tusinaa karkeita soturinpaitoja.

— Lainaa mulle myöskin mustepullosi ja piippusi, jotka äsken sait, — vastasi kuningas veitikka silmässään. — Täytyyhän minun lahjoittaa jotakin myöskin janitsaarisaattueen päällikölle.

— Lahjota koko Grothusen eunukiksi sulttaanin seraljiin! — huudahti Grothusen ilonilveellä ja hykelsi käsiään yhä vallattomammin, kuta hullunkurisemmiksi asiat kehittyivät. Samassa hän näki rummuttajansa, joka puikot kainalossa alakuloisesti asteli tietä pitkin.

— Sinun rumpusi on käynyt mykäksi! Siinä on jotakin varastettua tavaraa! — huusivat toiset rummuttajapojat ilkkuen.

Ja he tarkastivat rumpua ja näkivät, että se oli neljällä sinetillä suljettu. Ja vedet kihahtivat pojan silmiin.

— Päryytä sinä vain ahkerasti käheää rumpuasi, — käski Grothusen. — Minä sen olen sinetöinyt niinkuin Pilatus Kristuksen haudan… ei tee mitään, vaikka vähän suruvirttä soipikin noille turkkilaisille koronkiskureille, jotka nyt meidän sijasta maanpakolaisuuteen ajavat.

Mutta iltasin, kun ruotsalaiset jonkun hetken levähtivät leiritulen luona, nakuttivat ja puistelivat soittajat tuota käheää rumpua ja arvelivat, että se oli täynnä ruunulta kavallettuja rahoja ja arvopapereita.

— Sellainen vekkuli! — kuiskivat he. — Eipä ole mikään ihme antelijaasti tyhjennellä vasenta taskua, kun pitkin sormin lainaa oikeasta.

Jo kahden aikaan yöllä komensi kuningas matkaa jatkamaan. Tuohusten valossa ratsasti hän kallioiden lomitse. Kun hän Pitest'issä taas saapui kristittyjen maiden rajalle, tapasi hän siellä Benderiin jääneet joukkonsa ja viimeiset zaporoogit, jotka niin monissa vaaroissa olivat hänelle uskollisina pysyneet, kuuntelivat siellä polvistuneina hänen jäähyväissanojaan. Sitten meni kuningas Grothusenin puheille.

Tämä laski parhaallaan niitä kultarahoja, joita hänen palvelijansa oli käynyt Siebenbürgenistä lainaamassa. Kuningas hänelle virkkoi:

— Passini on valmis. Minä olen nyt kapteeni Frisk nimeltäni ja Kosenin ja Düringin seurassa aijon nyt rientomarsseissa ratsastaa Stralsundiin.

Silloin paljasti Grothusen päänsä ja antoi kultareunaisen upseerinlakkinsa ja mustan tekotukkansa kuninkaalle.

— Tohvelit, yömyssy, kunniaturkki, silkkitakki… ne ovat poisannetut, — peri ne takasin! Alles ist weg! Nyt menee tekotukka ja hattu! Noihin tamineihin puettuna ja niiden lisäksi vielä ruskeaan ihotakkiin, ei teidän majesteettianne tunne kukaan; teidän vormunne on sitä laatua, että elleivät kaikki Rosen'it olisi erityisesti naisten suosiossa, ei hitto soi — salvo honore, — kukaan kapakanpalvelija antaisi herroille lasillista vettä. Mutta omasta puolestani olen kiitollinen, etten toki nahkaani tarvitse uhrata tällä kuninkaanratsastuksella Euroopan halki…

Mutta Grothusen istahti kumminkin heti matkavaunuihinsa ehtiäkseen edeltä vastaanottamaan herraansa Ruotsin meren partaalla, jonka rannikolle viholliset nyt rakentelivat kaupunkejaan ja linnojaan.

Päivät ja yöt harjoitteli kuningas hurjilla ratsastusmatkoilla noita molempia henkivartioitaan, jotka hän seuralaisikseen oli valinnut. Kun vihdoin tuli hetki, jolloin hän sai pukeutua valepukuunsa ja hypätä satulaan, kannusti hän niin voimakkaasti juoksijaansa, että Düring ja Rosen melkein kohta jäivät pari hevosenpituutta jälemmäs. Eikä hänen poskensa palaneet yksinomaan syystä, että raskas tekotukka häntä oudoksestaan lämmitti. Hänen mielensä paloi kuin kahakkapäivän aamuna. Tuo sankari, joka aivan tervennä oli kestänyt kuukausia tautivuoteessa makuullaan, jottei hänen tarvitseisi nöyrtyä ja käydä sulttaania tervehtimässä, ja joka vuoskausia oli hukkaan viettänyt aikaansa turkkilaisessa pikkukaupungissa, toivoen saavansa suuren sotajoukon komennettavakseen, hän ratsasti nyt kahden toverin seuraamana ilman palvelijaa kärsimätönnä matkalle vieraisiin maihin.

Kaviot kilahtivat kivikkoon kuin pillastuneen hevosen laukatessa ja viininviljelijät hypähtivät kesken uniensa ällistyneinä ovilleen:

— Kuka siinä noin hurjasti ratsastaa? — kysyivät he. — Jos se on joku vainottu karkuri, niin tulkoon majaani turvaan ja minä kätken hänet latooni olkiin.

— Varo, varo, ukkoseni sen ratsastajan miekkaa, — vastasi Düring. — Se on tänään löyhästi huotrassaan. Siinä ratsastaa upseeri, jonka eräs petollinen ystävä ja sukulainen on haastanut ottosille ja sitä hän nyt niin kiihkoisesti tahtoo tavata…

Mutta itsekseen hän lisäsi:

— Sen sukulaisen nimi on Ruotsin kansa… Siitä siis tuli meidän viimeinen taistelumme!

* * * * *

Sinetöitty rumpu oli arkkujen ja nassakkain lomassa niiden vaunujen keulalla, joissa Grothusen tällä välin ajaa rytisti Stralsundiin päin. Hänen sydämmensä tykytti kuin nuorukaisen, kun hän ensi kerran luki tämän kaupungin nimen kallellaan seisovalta tienviittataululta. Kohta kuului jo kellojen soitto Nikolainkirkon tornista. Hän näki sieltä, täältä talojen ikkunoista yksinäisen kynttilän valon ja kun hän laskusillalle ehti hyppäsi hän vaunuista ja kysyi vahdilta:

— Kuningas, kuningas, missä on hän? Onko saapunut mitään uutisia?

Vahti ei tiennyt mitään ja seuraavina aamuina seisoi Grothusen aina vallin luona ja tähysteli kotiinpalaavaa herraansa. Vihdoin eräänä kuutamoyönä saapui kuningas ja ajoi Dürkerin taloon ja jo seuraavana aamuna, kun saappaat oli leikkaamalla riisutut hänen ajettuneista jaloistaan, astui Grothusen iloisesti tervehtien hänen huoneeseensa.

— Teidän majesteettinne. Bin verliebt! — puhui hän.

Kuningas häntä sydämmellisesti kädestä tervehti.

— Kelpo Grothusingen, taitaa meille täällä tulla muuta tekemistä, kuin liehakoida neitosia.

— Enpä neitoseen olekaan rakastunut! Hän on varmaankin jo sekä äiti että äidinäiti, ainakin voisi olla… Enkä häntä muuten tunnekaan… Mutta nyt, niin kuin aina, pyydän nöyrimmästi saada teidän majesteetillenne salaa uskoa hullut tuumani.

Grothusen asetti kuninkaan eteen joukon papereita ja osotteli numeroriviä toisensa perästä, mutta työtä helpottaakseen kertoi hän sen kestäessä hilpeästi seikkailustaan:

— Oli päivällisen aika, kun kerran olin tulossa tänne Dürkerin taloon. Kniperthorin vieressä oli päiväpaisteessa talo, joka oli niin valkonen, että minun täytyi nostaa silmäni ja katsella sitä. Siellä istui nainen ikkunan edessä… Ei, nyt teidän majesteettinne laskee väärää numeroriviä!… Ne kaksituhatta guldenia, jotka tästä puuttuvat, olen itse syönyt ja juonut… Niin, hän istui siellä ikkunan ääressä, jonka valkonen uudin puoleksi peitti. Hänen hiuksensakin olivat aivan valkoset ja kasvot olivat kauniit ja niistä kuvastui sanomaton lempeys… Hän oli varmaankin päälle seitsemänkymmenen… mutta hän on sittenkin nainen! Ei ole mitään niin jaloa, kuin ihailla vanhaa naista. Mieli ei pala hänen läheisyyteensä… hän pysyy siinä ikkunan ääressä muistona, pyhänä legendana. Sellaista vain kunnioittaen miekalla tervehditään, kun asioilla ohi kuljetaan…

— Onpa hauska kuulla taas veli Grothusenia. Minä luulen, että vanha sukkelain ja tyhmäin ihmisten ihailusi lisääntyy vuosi vuodelta. Tuo holsteinilainen herra Görtz, joka pian saapuu tänne, kuuluu myös olevan sangen miellyttävä ja kaunopuhelias, lahjakas herra.

— Olen itse aina suositellut hänen palveluksiaan teidän majesteetillenne, vaikka tiedänkin, että sekä minä että Feif silloin heti saamme vetäytyä siimekseen. Ade! ade! Sellainen vähäpätöinen yrittelijä raha-asiain alalla kuin minä ei tietysti enää kelpaa näinä vaikeina aikoina, jolloin koko valtakunnan olemassaolosta on kysymys. Täällä tarvitaan suuri, ulkomaiden mallinen manalanministeri… Görtz on rohkea ja nerokas, on soturi valtiotaidon alalla, hän on hankkinut Holsteinin hallitsijalle rahaa kuin ruohoa. Hän on viekkaampi kuin kymmenen Grothusenia ja viisikymmentä Müllern'iä ja Feifiä. Minua nyt ei enää muu huoleta, kuin se, miten on kirjoitettava rakkaudenkirje vanhalle naiselle, sellaiselle, kuin on henttuni Knipethorin luona.

Kuninkaalle nousi taas veitikka silmään ja hän ojensi Grothusenille kynän.

— Asetu siihen pöydänpäähän kirjoittamaan niin minä sanelen.

Kuningas mietti hetkisen ja alkoi sitten:

— Jalohin neitsyt. Likanen sotakarhu sellainen kuin minä ei uskalla pyrkiä niin jalon naisen puheille kuin on madame, mutta te, ylevä neitsyt, voinette silti suosiollisesti lähettää minulle kuvanne, mutta pian, sillä kuninkaamme sanoo, että täältä kaikkien pian tulee lähteä taistelemaan ja kaatumaan, joten kuvan on hyvin kiire…

Grothusen nauroi ja kirjoitti ja nauroi ja puhui aina sekaan tileistään ja valtioasioista ja Görtz'istä. Kun kirje oli valmis, käänsi hän sen kokoon ja suuteli kuninkaallisen ystävänsä kättä ja hetken kuluttua käveli hän katua alaspäin Knipethoriin päin.

Vihdoin tapahtui eräänä päivänä, että Müllern, joka, vaikka myöhään, hänkin oli saapunut Stralsundiin, istui Grothusenin kanssa työskentelemässä kuninkaan etuhuoneessa. Lakeija avasi oven ja ilmoitti:

— Herra parooni Heinrich von Görtz!

Silmäpuolena, kohteliaana, perlemokahvainen pieni miekka vyöllään kalliin samettipuvun päällä astui Görtz huoneeseen. Hän tarttui Grothusenin ja hämilleen käyneen Müllernin käsiin ja painoi ne rinnalleen. Siten seisoivat siinä vastakkain nuo kolme silmäpuolta herraa.

— Sanokaa mulle suoraan, — virkkoi Görtz viitaten päällään kuninkaan huoneeseen päin, — paljoko siitä on aikaa, kuin sankarimme viimeksi kylpi?

Grothusen vastasi:

— Annahan kun muistelen! Hän kylpi viimeksi mennä kesänä Demotikossa… Mutta hän kaadattaa väliin niskaansa jääkylmää vettä… Sellaisista asioista voi teidän ylhäisyytenne huoletta hänen kanssaan laskea leikkiä. Mutta yhden neuvon annan. Ei ole syytä tarpeettomasti puhua ruotsalaisista!

Görtz sulki silmänsä ja nyökäytti päätään sekä meni kuninkaan luo.

Hieno varjo lensi Grothusenin päivettyneelle otsalle ja hän virkkoi hiljaa Müllern'ille.

— Sillävälin kuin hänen majesteettinsa myö itsensä pirulle, menen minä, luulenma, alas markkinatorille ja viihdyttelen mieltäni.

* * * * *

Kun Görtz oli tervehtinyt kuningasta, astui hän maailmanmiehen huolettomalla tavalla imartelevaa sanaa sanomatta kuninkaan luo.

— Merkillistä! — virkkoi hän. — Jos pudottaa lantin suuren salin lattialle, vierii se koko sillan poikki kunnes se kätkeytyy kaapin alle.

Kuningas, joka ei vielä oikein luottanut tuohon vieraaseen onnenonkijaan, otti tukaatin kukkarostaan, joka oli auki pöydällä, ja viskasi sen lattialle. Se vieri hetkisen kehässä ja jäi makaamaan hänen eteensä.

— Sapristi! — virkkoi Görtz. — Sapristi! Jos tahtoo, että lantti vierisi kaapin alle, silloin se asettuu keskelle lattiaa.

Samassa kuningas huomaamattaan tuli miekkansa kahvalla sysänneeksi kukkaroa, joten kaikki tukaatit kilisten kierivät lattialle. Niinkuin säikähtynyt lammaslauma hulmahtivat ne pyörimään joka taholle ja kätkeytyivät kaapin alle ja pöydän alle, jopa muutamat uunin taaksekin.

Nyt vasta rupesi Görtz kumartelemaan syvemmälle.

— Siinä näette. Uskon asiassa olen heikko, sen tunnustan kernaasti, vaan yhdessä asiassa olen kuitenkin taikauskoinen. Räjähdyspommi voi pudota tiheimmän pataljoonan keskelle vahingoittamatta ketään, mutta vielä ei ole koskaan tapahtunut, että voileipä olisi pudonnut lattialle niin, ettei voipuoli olisi kääntynyt lattian tomuun. On olemassa kokonainen armeija pikkuveitikoita, joita paholainen itse komentelee. Jos ne eivät olisi näkymättömiä, olisivat ne pienten, ruskeaselkäisten, lenteleväin mehiläisten näköiset. Suurta pahaa ne eivät koskaan tee, vaan kyllä paljo ilkeyttä ja harmia; ja kun näitä pieniä harmeja kasaantuu joukottain, voi niistä lopuksi muodostua suuri onnettomuus. Noita näkymättömiä pikkuveitikoita ovat ruotsalaisten kiiltävät aseet ärsyttäneet. Jos lippu nostetaan, kätkee lippuköysi. Jos sotamies käy jäätyneen haudan yli, murtuu jää. Suoraan puhuen: teidän majesteettianne vainoo onnettomuus nyt yhtä itsepäisesti kuin ennen seurasi onni.

Kuningas hyräili hiljaa:

— Kuinka siis tallataan Kannoin kuolemaan Nuo mettiset maan?

— Qvilibet fortunae suae faber! Niitä pelotellaan! Ensiksi karkotetaan läheisyydestä kaikki pikkumaiset ihmiset, sillä sellaisilla on aina mukanaan housunliitingissä yhtä paljo noita pikkuelukoita kuin kuormarengillä kirppuja. Sitten paljastetaan kalpa koko maailmaa vastaan ja seurataan oman onnensa tähteä.

— Ruotsin herrat vakuuttavat, ettei kotona Ruotsissa saa enää verona yhtään äyrinrahaa.

— Silloin täytyy lyöttää uusia äyrinrahoja! Mitä ovat rahat? Ne ovat velkakirjoja, jotka vastaavat todellisuudessa olemassaolevia arvoja. Eiköhän ole se kuningaskunta, joka tuolla pohjolassa on, vielä arvoesine, joka vastaa melkein kuinka monta velkakirjaa tahansa?

— Olen itse jo kauan ajatellut hätärahan lyöttämistä. Mutta onko se oikein? Hallitsijan tulee olla oikeamielisen. Hänen kunniansa ei saa olla täplikäs. Muistakaa se!

— Tietysti, tietysti! Hätäraha, se on laina. Hädän hetkenä sillä rahalla vaihdetaan oikeaa rahaa. Saavutetaan voittoja ja maksetaan oikea raha takasin sekä viskataan hätärahat uuniin. Joka tahtoo tähdätä korkealle, hän ei saa arastella, vaikka itse piru olisi nuolen takonut!

Kuninkaan rohkea ajatuksenjuoksu kiintyi kohta tähän kysymykseen ikäänkuin otteluun tyhmiä ennakkoluuloja vastaan. Itse ei hän ollut koskaan erämaassakaan pistänyt kättään takin taskuun, tapaamatta sieltä tukaatteja. Mutta ollen välinpitämättömämpi kuin kerjäläinen siitä, mitä hänellä oli pukunaan ja vuoteenaan, ei hän koskaan ollut nähnyt esinettä, jota hänen todella olisi tehnyt mieli ostaa. Tukaattejaan hän ei ollut koskaan käyttänyt muuhun, kuin toisten rohkaisemiseen ja palkitsemiseen. Raha oli hänestä vain hallitsemisen välikappale. Mutta hän oli myötään nähnyt, että aina kun hän käski muiden luovuttaa rahojaan sotajoukon hyväksi, niin he valittelivat ja niskottelivat ja siitä hänessä oli noita palvelijoita kohtaan syntynyt halveksumisen tunne, johon kietoutui hillitsemätön halu saada hyvitystä, saada kostaa niille vihollisille, jotka olivat sysänneet hänet noin syvälle maailman silmissä. Eikö hän ollut kuningas, miljoonain ihmisten itsevaltijas? Miksi nuo itsessään arvottomat, pienet metallilaatat siis saattoivat häntä alinomaa kahlehtia ja estää, nuo laatat, joita toisin paikoin kutsuttiin talareiksi ja toisin guldeneiksi? Onhan se vain keksintö, jolla halpamielisyys kääntää nurin ihmisarvon ja pettää rehellisyyden, itse upeasti elelläkseen. Onko siis mikään rikos, jos vähän muuttelee tuollaisen keksinnön ruuveja? Oikeastaanhan olisi raha kerrassaan hävitettävä pois.

Hetken mietittyään virkkoi kuningas:

— Entä ehdot?

— Että minä pysyn Holsteinin alamaisena ja saan vapaasti valita apumieheni sekä vastata ainoastaan teidän majesteetillenne. Virastot ovat uudelleen muodostettavat. Sotaväki..

Kuningas katkasi hänen lauseensa.

— Mutta ei jalanleveydeltä maata isiltäperitystä valtakunnastani saa luovuttaa vihollisille minkäänlaisten rauhantekojen taikka sovintokauppojen kautta. Mieluummin kuolkaamme kaikin ja palakoon Ruotsi. Minä en ole näitä sotia alkanut. Naapurit rupesivat minua väijymään, kun vielä olin kokematon lapsi.

Nyt vasta notkisti Görtz polvensa.

— Maailma ei koskaan ymmärrä sankaria, joka mieluummin pitää vannotun sanansa kuin keplottelee viekkaana valtiomiehenä, mutta raukka se, joka ei sankarin kestävyyttä tahdo palvella. Huonoja ennustajia oli teidän majesteettinne syntymäkehdon kupeella. Ne näkivät tähdistä Jalopeuran kuvan, vaan eivät osanneet lukea Ruotsin suurvallan palosta… josta niissä jo silloin kerrottiin, peruuttamattomasta säälimättömästä palosta. Sankari, joka nousee kokoamaan ruotsalaiset tuohon suureen taisteluun, hän tarvitsee miehiä. Minä olen muukalainen, vaan, niin totta kuin elän, minä puhun sydämmestäni ja puhun totta. Niin pitkälle kuin voimani riittävät, tahdon oikealta ja vasemmalta koota polttopuita siihen rovioon, joka, sen pahempi, saadaan pystöön ainoastaan kirkkaan kullan avulla.

— Se leikki on uskalias.

— Mikä on uskaliasta, se on mieluisaa. Rohkean valtiomiehen täytyy joka päivä olla yhtä valmiina telotuslavalle kaatumaan kuin soturin taistelutantereelle. Jos kaikki käy hullusti, silloin tuosta rakennuksestamme tuleekin rovio, joka valaisee yön kirkkaaksi kuin päivän ja tekee vihollisista pelkkiä varjoja ja kääpiöitä. Minulle jää vain kunnianhimo, saada siinä roviossa palaa Herkkuleeni rinnalla. Kelpo Luteeruksemme mielilause: Wein, Weib und Gesang on minusta aina haiskahtanut liiaksi ravintolalta ja minun tekisi mieleni korjata tuo laulu tämännäköiseksi: Wer nicht liebt Weib, Ruhm und Macht, en bleibt ein Narr bis Todes Nacht!

Hetkellisen avomielisyytensä ja lämpönsä innostamana oli Görtz unhottanut muuttaa myöskin sanan Weib, vaan kuningas ei siitä välittänyt, käveli vain säteilevin silmin paroonia vastaan.

— Minun kuvaani ei saa panna hätärahain leimaksi.

— No, voimmehan siihen käyttää vaikka kaikki Olympon viraltapannut jumalat.

Kuningas seisoi kauan ääneti. Sitten hän lisäsi hiljaa ja epävarmalla äänellä:

— Eikä niihin saa panna Ruotsin valtakunnan vaakunaakaan!

Hänen kulmakarvansa loivat raskaan, tumman mielenhaikeuden varjon hänen kasvoilleen.

Hätääntyneenä ja kiirehtien nousi Görtz lattialta, käveli ikkunan luo ja viittasi torille.

— Kun katkerat ajatukset teidän majesteettianne rasittavat, silloin käykää vain ikkunan luo ja katselkaa ihmisiä. Silloin raskaus pian sulaa iloiseen nauruun.

— Onpa pitkä aika siitä, kuin ilosesti olen nauranut… Siellä torilla vehnäinmyyjäin kojujen lomissa käveli Grothusen markkinatyttöjen keskessä edestakasin ja hänen takanaan seisoi rummuttajapoika kantaen sinetöittyä rumpua.

— Päräytäppäs reipas rummutus, jotta tytöt kerääntyvät tähän ympärillemme! — käski Grothusen.

Poika heilutti puikkoja ja kun tytöt uteliaina juoksivat siihen ja pysähtyivät hänen ympärilleen, mursi Grothusen sinetin ja avasi rummun. Ja sieltä hän kaivoi kaikenlaista naisten korutavaraa, jota hän viimeisenä iltana oli ostanut Demotikon basaarista. Siinä oli pieniä huiveja ja huntuja ja kuvastimia ja ruusuöljypulloja ja kaulanauhoja, joissa riippui puolikuita ja turkkilaisia rahoja. Hän huiskutti huiveja ilmassa. Ja nenä pystössä, ahavoittuneet kasvot hikisinä, hän siinä huutokauppaa piti, tarjoten tavaroitaan kaupaksi. Yhdestä esineestä hän vaati suutelon, toisesta syleilyn ja kolmannesta tanssin siinä avonaisella torilla.

— Kas, kas, — jatkoi Görtz, — kuinka översti jakelee pakanain koruja kristityille neitosille! Hän on bon garçon, tuo ystävämme, mutta eivät hänenmalliset miehet ole kylliksi suuria Kaarlo kahdettatoista palvelemaan…

Kuningas kumarsi merkiksi, että Görtzin oli aika poistua.

— Panettelijat ovat väittäneet, että te, parooni, olette vaarallinen viekastelija. Yhden neuvon tahdon teille antaa. Kun me vasta työskentelemme yhdessä, ei pidä paroonin koskaan puhua pahaa kenestäkään poissaolevasta, sillä minä asetun aina poissaolijan puolelle. Kuinka paljo pahaa mulle onkaan koetettu kuiskata yksin tuosta sinetöidystä rummustakin… Ja mitä siinä oli? Leikkikaluja ja naisten koruja! Jos Grothusen ei ole ollutkaan mikään nerokas palvelija, niin hän ei ole toki koskaan mitään omaan pussiinsa pistänyt… Nyt tahon läpikäydä muutamia asiakirjoja.

Görtz purasi huultaan, vaan kun hän ehti ulos, viittasi hän kopealla liikkeellä Grothusenin vaununikkunan luo.

— Ukrainan ja Poltavan sairas ja vertavuotava jalopeura on niin kauan lepuuttanut raajojaan, että kynnet ovat kasvaneet terävämmiksi kuin koskaan. Painakaa hattunne kiinteämmin päähänne ja pankaa takki nappeihin, hyvät herrat, ja olkaa valmiit. Syysmyrskyt alkavat.

Stralsundin harvalukuinen varustusväki kuuli pian vihollisten tykkien paukkuvan muurien ulkopuolella. Läppäämällä kirkontornista kutsuttiin miehistö milloin vallien luo, milloin palavia taloja sammuttamaan. Aamuyöstä viskausi kuningas hattu silmillään hetkeksi lepäämään Frauenthorin kivitetylle permannolle. Valvoen tuijotti hän hattunsa pimeään kupuun, mutta soturit, jotka lyhdyt kädessään seisoivat hänen vieressään, eivät nähneet muuta kuin leuvan ja huulet, joissa vielä hymy viipyi, mutta kylmänä ja jäykistyneenä, kuin jos se hänen kasvonilmeihinsä olisi kuulunut. Silloin he kuiskasivat, että reippaampaa sankaria ei ole ennen koskaan nähty; mutta syrjemmässä taivasalla seisoivat ylemmät upseerit ja haastelivat, että kuninkaan kuolema ainoastaan voi pelastaa Ruotsin valtakunnan.

Hän tiesi mistä he puhuivat, vaikkei hän mitään ollut huomaavinaan. Se kansa, josta hän oli suuret unelmansa uneksinut, se odotti jo vapautustaan hänen kuolemasta. Saattaako kohtalo sen kovemmin kuningasta kolhasta? Oliko hän syntynyt ainoastaan johtamaan ruotsalaisia näiden viimeisessä kovassa taistelussa ja sitten häviämään kuin käytetty työkalu? Hänen sisarensa puoliso silmäili jo hänen kruunuaan ja hänen jo kuolleen lemmikkisisarensa poika kurkotti sitä kohden lapsenkättään.

Ehtoollisella käydessään hän nöyrtyi ja kyynelissään kylpi, mutta omia onnettomuuksiaan hän ei koskaan itkenyt. Nuo epäilijät, olivathan ne hänen vihollisiaan, joita hänen tuli kohdella kostajan vihalla. Hän kävi tylymmäksi ja ankarammaksi upseereitaan kohtaan ja puhui usein nyrkkiä puiden, mutta hän vaati itseltäänkin yhä enemmän ja hallitsi ankarasti mieltään ja ajatuksiaan. Tosin oli hänen pukunsa yhä huonommin huolehdittu, hän piti pari viikkoa yhtä likasta paitaa, mutta hän käveli reippaasti eikä ontumista enää näkynyt. Hänen tukkansa kimalteli jo hopealta, vaikka hän vasta olikin kolmenneljättä ikäinen, mutta kun hän hereillään makasi ja hattuunsa katseli, hoki hän itsekseen: Niin täytyy olla Jumalan tahto, sitä seuraan. — Sitten hän nousi kuin levännyt nuorukainen ja levitti vaippansa jonkun viluisen, vanhan soturin harteille. Mutta jos Ruotsista ja kotimaalaisista puhuttiin, silloin hän hypelteli takkinsa nappeja ja oli vaiti.

Eräänä päivänä harjoitteli Grothusen tavallista suuremmalla innolla sotureitaan tuon vanhan naisen ikkunan edustalla Kniperthorin kohdalla. Liikahtamatta istui nainen uutimen takana ja kun Grothusen heilautti hattuaan, kimaltelivat sen uudet kultanauhat.

Hän kutsui rummuttajan luokseen.

— Vielä ei rummullasi ole täyttä ääntänsä, avatkaamme se. Täällä on vielä pari mitä siroimpia, kultakoristeisia kenkiä. Mene tuon naisen luo ja sano, että Grothusen lähettää ne jäähyväistervehdykseksi. Nyt on rumpu tyhjä!

— Herra kenraali, täällä on vielä turkkilainen kultaraha pohjalla.

— Kas, onpa tottatosiaankin. Ja se on ruunun raha, se on siihen kiireessä tipahtanut! Nyt meidän on lähdettävä Eugeniin, jonne preussilaiset ja tanskalaiset aikovat nousta maihin, saartaakseen meidät myöskin meren puolelta. Mene kuninkaan luo, vie raha hänelle ja käske hänen ottaa se vastaan muistona niistä vuosista, jolloin Grothusenilla oli onni palvella häntä vierailla mailla. Sulatettakoon tuo kultaraha vielä vastaisina, rauhallisina vuosina rehelliseksi rahaksi, josta ruotsalaiset taas kerran voivat nähdä kuninkaansa ja vaakunansa. Virka nöyrimmästi kaikki nämä terveiset Grothusen'ilta!

Kun joukko oli järjestetty ja valmiina marssimaan, teki Grothusen vielä miekallaan kunniaa tuolle seitsenkymmenvuotiaalle hentulleen. Ja kun hän sitten ratsasti katuja pitkin, nyökytti hän päätään tytöille, joita seisoi ikkunoissa ja rikkiammuttujen porttien pielissä ja ensi kerran nyt Demotikosta lähdettyä pärisi hänen rumpunsa täydellä äänellään. Se kajahteli niin voimakkaasti kirkkojen seinistä, että se muistutti vihollisten kenttätykkien pauketta. Rohkeana, hehkuvana keskusteli Düber rappusilla kuninkaan kanssa. Kuunnellen Bassewitzin katkeroita, kuiskaavia kuvauksia Görtzistä ratsasti Daldorff kenraalien keskessä ja pieni Cronstedt taputti tykkijunkkareitaan olalle. Milloin pyörähti hän toiselle, milloin toiselle puolelle. Hän tarkasti pikatykkejään kuin tallimestari hevosiaan ja kiillotteli sillävälin vaippansa liepeellä äsken keksittyjä Polhemin tähtäysruuveja.

— Siitä tulee tuima ottelu, — virkkoi hän — ja vasta kun hänen majesteettinsa on ehtinyt Ruotsin mantereelle, voidaan sanoa kuninkaanratsastuksen päättyneen.

* * * * *

Syysmyrskyt kohisivat hämärissä Rügenin saarella ja rotkot ja rannikot vinkuivat ja valittivat. Ei tähteäkään näkynyt taivaalla Jumalan hyvyyttä todistamassa ja kun sotajoukot asetettiin rukoukseen, kaikuivat pappien suista vanhan testamentin kostosanat. Ruotsalaisilla oli nyt niin niukalti väkeä, että he etuvartijoiksi asettivat sidottuja koiria, joiden valittava ulvonta kuului aaltojen hyrskeen keskitse.

— Kuoloa ennustaa koirien ulvonta, — virkkoivat soturit.

Maalaiskansalle annettiin aseiksi vikatteita ja kirveitä. Mutta sadeusvan suojassa laskivat viholliset rannalle ja heitä nousi maihin Stresowin melkein vartioimatta jääneen kylän edustalla yli kymmenentuhatta miestä. Tuuli repi usvan hajalleen ja kuu nousi kirkkaana tuota autiota maisemaa valaisemaan. Vaan jo noin kolmen aikoina yöllä hiipivät vihollisten kenttävahdit varovasti takasin hiedikon poikki ja ilmoittivat, että ruotsalaiset lähestyvät.

Kuningas pysähtyi hetkeksi viskaamaan vaippansa pois ja hän kääntyi Daldorffin ja henkidrabanttien puoleen:

— Vuosia on kulunut. Hyvin olemme yhdessä toimeentulleet. Kuka tietää, milloin se lyijy on valinkauhassa sulanut, joka meidän päivämme päättää.

Grothusen veti poveltaan, takinnappien lomitse, kellertävän reunushansikkaan ja vastasi:

— Tämän hansikkaan otin Benderissä armolliselta kuninkaaltamme, eikä ole hallayötä ollut niin kylmää, ettei tämä hansikas olisi sydäntäni pitänyt lämminnä.

Silloin paljasti Daldorff päänsä:

— Kun minuun kuolinluoti sattuu… jos silloin haavojen repelöimä ruumisraukkani voisi puhua, kääntyisi se maan mullassa poistuviin joukkoihin päin ja rukoileisi siunausta rehellisille asetovereille, kiitollisen kumppanin siunausta… Ah, jospa voitto vielä kerrankaan tietämme valaiseisi. Vaan niinkuin maanviljelijä väliin päästää vanhan pellon metsistymään ja raivaa uuden, niin tahtoo Jumala vaihdella valtakuntia ja valtoja. Ja kun hän on uudet rajapyykit pystyttänyt, ei hän salli kenenkään enää siirrellä rajapaasia vanhoille paikoilleen. Me emme hänen tahtoaan tajua, me oivallamme vain sen, että hän on meitä vastaan.

— Jumala on meidän puolellamme, meidän kanssamme! Hänen tahtonsa ei voi olla, että Ruotsin valta paloitellaan. Jos niin on, antakoon hän meille selvän merkin ruhjomalla meidät maahan toisen toisensa perästä.

— Ne ovat tosia sanoja! — vastasi Daldorff. Eikä nekään upseerit, jotka Stralsundin portin edustalla olivat kuutamossa kuiskailleet, enää muistaneet silloisia mustia ajatuksiaan. He päinvastoin tunkeutuivat henkivartijain lomaan, saadakseen lähinnä kuningasta taistella. Heistä tuntui, että hänen olennossaan ilmeni kuvia Jumalan omasta kovasta ja armottomasta rakkaudesta oikeamielisiä kohtaan ja oman tahtonsa täyttämistä kohtaan.

Keskustelu pysähtyi. Torvet eivät soineet, rummut eivät pärisseet, liput olivat kokoonkäärityt ja niitä hiljaa kannettiin. Säilä paljaana käveli kuningas joukkonsa etupäässä. Tuskin oli sitä joukkoa kolmetuhatta miestä ja sen tuli nyt taistella kolme aina kymmentä vastaan, sen tuli hyökätä pelottamaan vihollista ja ajamaan sitä saarelta pois. Hän pysähtyi äkkiä:

— Mitä on tämä? Siinähän seisoo joukko espanjalaisia ratsumiehiä ja tuolta etäämmältä näkyy kuutamossa varustusvalli. Tanskalaiset ovat hyvin käyttäneet aikansa… Eteenpäin!

Varustuksen harjalta ruiskahti samassa pitkä rivi tulisäteitä ja ensimmäinen yhteislaukaus pamahti öisessä luonnossa. Mutta ruotsalaiset viskasivat syrjään espanjalaiset ratsumiehet ja hyökkäsivät vallia vastaan.

Cronstedt'in tykinkuulat huhkasivat jalkamiesten päiden ylitse ja tupruuttivat multaa ja hiekkaa vallituksesta. Maa tärisi ja joka taholta salamoivat tuliluikut. Kuului suhinaa ja vinguntaa, kuin sataisen allijoukon lentäessä rannikon poikki; ruutipilvet peittivät niin paksulta tantereen, että kuutamon hohde vain paikotellen niiden lomitse pääsi maata valaisemaan ja siihen valkosia, kinoksilta näyttäviä täpliä kuvaamaan. Kauan vielä saattoivat taistelijat, kun melske hetkeksi heikkeni, kuulla etäällä kahlehdittujen koirien ulvontaa, mutta sitten taas kävi jyry niin valtavaksi, etteivät soturit voineet kuulla upseeriensakaan komennushuutoja. Ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin kaksin kourin miekankahvaa pidellen, kuin muinaisajan berserkat. Siinä ei enää taisteltu järjestetyssä ottelussa, jossa päälliköt käskivät ja osastot tottelivat. Siinä viimeiset sankarit siitä sotajoukosta, joka oli tehnyt retken Euroopan halki, nyt viimeistä kertaa sankarikautensa syysmyöhällä uhrasivat vertansa Ruotsin meren eteläpuolella. Siinä taisteltiin rinta rintaa vastaan, taisteltiin elämästä ja kuolemasta, taistelun määränä oli sankarikunnia tai häpeä.

Översti Jakob Torstenson oli jo kuollut, mutta hänen veljensä Karl Ulrik murtausi kaartilaisineen vallin yli ja taisteli vihollisen varustuspaikan keskessä. Ja kun hänen oli verkalleen peräydyttävä, iski hän yhä selällään varustukseen nojaten ja huusi, kapteeni Adlerfeltin maatessa kuolleena hänen vieressään, joukolleen:

— Pitäkää urheasti puolianne, toverit! Isoisäni johti koko Ruotsin armeijaa enkä minä hellitä miekkaani muille kuin itse Dessaulaiselle. [Preussilainen sotapäällikkö, ruhtinas Leopold von Anhalt-Dessau.]

Avopäin, vihan ja innon lieska otsallaan, raivasi kuningas säilällään itselleen tietä miekkojen ja pyssyntukkien lomitse. Hän riensi vertajanoovia miekanteriä vastaan syksyset myrskyt sydämmessään, nöyrryytettynä, välittämättä kivusta tai kuolemasta. Vielä kerran irvistelivät Åbergin hampaattomat ja rumat, mutta miehevät, kasvot hänen kupeellaan ja Seved Tolfslag särki kalloja ja aseita. Pyssyntuli leimahti joka taholta ja kärventi kuninkaan rikkinäisen sotatakin. Vaan hän lävisti ja ampui. Karkeat soturinkäsivarret häntä tapailivat ja sylitappelussa hän kamppaili vihollisten kanssa. Eräs tanskalainen upseeri, joka hänet tunsi, tarttui toisella kädellään hänen harvaan tukkaansa ja koetti vääntää miekkaa hänen kourastaan, mutta kuningas tempasi pistoolin vyöltään ja ampui luodin tanskalaisen ruumiin läpi. Mutta uusia vihollisia ryntäsi esiin ja Dessaulaisen ratsumiehet ja kenttätykit ahdistelivat ruotsalaisia sivulta, niin että heitä myrskyisen marraskuunyön pimeässä joka taholta saarsi sarja murhaavia miekkoja ja leimahtavia ukkosentulia.

Kenraalimajuri Strömfelt antoi kuninkaalle hevosensa, mutta espanjalainen ratsumies sen pysäytti ja tykinluoti sen kaasi ja kuningas kaatui maahan hevosensa alle. Ja koettaessaan päästä sen alta pois, sattui hänen rintaansa kivestä ponnahtava tykinluodin sirpale, joten veri tirskahti hänen huulilleen. Mustaksi kävi maailma hänen silmissään ja hän vaipui makaamaan tiedotonna ja puoleksi hiedikkoon hautautuneena, mutta käsi puristi yhä miekan kahvaa.

Överstiluutnantti Tranfelt taisteli keskellä tanskalaisjoukkoa. Kumpasessakin kädessään heilutti hän asetta ja hänen repaleiseksi repeytyneen takkinsa ja paitansa alta ammotti kolme haavaa rinnasta. Ja kun hän ei enää jaksanut seistä, taisteli hän polvillaan, kunnes hän kaatui ja heitti henkensä.

Cronstedtin olivat tykkimiehet, haavoitettuna ja vertavuotavana, nostaneet eräälle kenttätykille.

— Ne ovat Pohjoismaiden roomalaisia nuo, — virkkoi hän, — jotka tänä yönä kaatuvat viimeisten valloitusmaittensa puolesta.

Hänen edessään makasi kaatunut tykkijunkkari palava sytytin vielä kädessään ja aivan läheltä kuului taistelun ja nyrkkien pauhinan keskestä rukoileva ääni. Se oli sotapappi, joka taistelijain takana seisoi kumartuneena haavoitettujen ja kuolevain ylitse.

— Sinä sotajoukkojen ja kuningasten kuningas. Elä huuda meille, niinkuin Jerobeamin huoneen lapsille: kuka kaupungissa kuolee, hän koirain syötäväksi jääpi, ja kuka maalla kuolee, sen taivaan linnut repivät, sillä niin on Herra sanonut. Miksi epäät meiltä merkkiäsi, että meidän kanssamme olet? Mikset suo minun julistaa voiton rauhaa näille miehillemme, jotka verta vuotavat, että tämä kova vuode heille pehmeämmäksi kävisi…

Bassewitziä jo kannettiin kahden pyssyn varassa kuolemaan syrjemmäs kahakasta ja Daldorff, sotavanhus, joka niin monissa taisteluissa kaatuneitten toverien keskessä oli kuninkaan hengen pelastanut ja joka kuninkaan katsellessa oli johtanut smoolantilaiset ratsumiehensä Holofzin surmia kohden, makasi levätillään otsa kuolon kalpeana. Laukaukset väläytellen valaisivat iskeviä ja ristiinlyöviä säiliä ja haahmontapaisia, taistelevia sotureita. Kenttätykin laukauksen valossa tunsi korpraali Baumgarten vihdoin kuninkaansa ja nosti hänet hevosensa selkään sekä vei hänet turvaan ruotsalaisten joukkoon, jotka lähtivät peräytymään.

Silloin kajahti kestävä, äänekäs rummutus kuninkaan korviin ja kun hän tutkistellen kääntyi sivulle katsomaan, näki hän nousevan päivän valossa rummuttajapojan, joka puikot käsissään vielä seisoi paikoillaan vihollisiin päin kääntyneenä. Hänen vieressään makasi upseeri selällään, molemmat käsivarret suoriksi ojennettuina. Suuri, kultareunainen upseerinhattu oli kaatuneella vielä komeasti päässään ja vaalea, ranskalainen kaulaliina hulmusi punapilkkuisana tuulessa; ja takinliepeen ympärillä, jonka luoti oli halki ratkonut, kimalteli kosteisessa kanervikossa makeispapereita ja hopearahoja.

— Kuka on tuo kaatunut? — kysyi kuningas.

Ratsumestari Ridderstadt vastasi:

— Se on urhea soturi Jumalan edessä, mutta jota useat ihmiset ovat häväisseet… Se on teidän majesteettinne suosima ystävä… Se on Grothusen!

Tämän sanottuaan pyörähti Ridderstadt takasin käsikahakkaan ja kaatui hänkin.

* * * * *

Oli pimeä talviyö, kun kuningas vihdoin kuusihankaisessa soutuveneessä lähti räjähdyspommeista suitsuavasta Stralsundista. Düring, joka niin väsymättä oli ottanut osaa kaikkiin kuninkaanratsastuksen vaikeuksiin, oli kaatunut kaupungin edustalla, vaan hänen veljensä istui perässä perää pitämässä. Joukko työmiehiä kulki tuurineen ja keihäineen jäähän hakatun aukon kahdella puolen, ja Rosen, joka seisoi keulassa, oli niin kuninkaan näkönen, että jäätikölle jääjät juuri hänelle hyvästiksi viittoivat.

Vihollisten luotien vainoomana saapui venhe sulalle selälle. Turhaan tähysteli kumminkin Rosen niitä kahta ruotsalaista laivaa, Snapp-oppia ja Snare-Sveniä, joiden oli ollut määrä olla siellä vastassa, vaan jotka myrsky oli kuljettanut ulommas. Silloin nousivat kuningas, hänen kaksi seuralaistaan ja palvelija raskaaseen lastilaivaan, joka nosti ankkurin ja paikkonaisilla, mustuneilla purjeillaan lähti viiltämään vesille. Mihin olikaan joutunut se ylpeä laivasto, jonka kannella. Kaarlo XII viisitoista vuotta sitten oli, nuorena ja voitonvarmana, kuunnellut vanhan Piperin käsientaputuksia. Se uhkaava mastometsä, jonka Rosen viittasi näkyvän näköpiirin rajalta, oli Tordenskiöldin. Vasta kaukana merellä tapasi lastilaiva Snapp-opp'in ja vihasin käskyin ja synkin katsein astui kuningas myöhästyneeseen laivaan. Oliko tämä se armollinen herra, josta merimiehet olivat kuulleet kerrottavan, että hänen oli tapana sievästi kumarrellen pistää lakin kainaloonsa? Hän nosti kätensä tervehtiäkseen miehistöä, mutta laski sen alas verkalleen ja nyrkkiin puristettuna, ja rankaisevina kaikuivat hänen ensi sanansa Ruotsin merilipun alla.

— Snapp-opp laivan päällikkö on vitsoilla ruoskittava. Mutta Snare-Sven'in laivuri, joka on jäänyt kokonaan tulematta, on ammuttava!

Myrsky heilautteli jäätelejä korkealle. Ne kohottelivat kuin hukkuvain aaveet Valkosia kylkiään laivan laitojen yli, vaan vielä pimeän laskiessa seisoi kuningas ääneti maston juurella… Jos hän ei olisi ollut ruhtinas, olisi hän vielä voinut paeta ja purjehtia kauas pois rauhaisaan piilopaikkaan, mutta nyt olisivat ihmiset pian hänen jälkeensä juosseet ja hänet kätköstään kiskoneet pois. Hän olisi voinut varustaa itselleen merirosvolaivaston ja siinä edelleen elää vuotensa miekkaili helskeessä ja pyssyjen paukkeessa. Vaan nyt pakottivat hänen alamaisensa hänet palaamaan kotiin vartioimaan heidän lantatunkioitaan ja omettojaan. Kuta lähemmäksi Skoonen rannikkoa hän saapui, sitä selvemmältä hänestä tuntui, että hän teki maallenousua vihollisen maahan. Hän muisti sen aikuisen aamun Karlbergin kuninkaankartanossa, jolloin hän, ennenkuin täti ja sisaret vielä olivat heränneet, hiipi portaita alas Hultmanin seurassa ja ratsasti sotaan. Noita tuttuja kasvoja hän ei tahtonut nähdä. Hän ei tahtonut ratsastaa Tukholman katuja pitkin eikä nähdä kansan pikituohuksilla tervehtivän ajelollejoutunutta, haaksirikkoista kuningastaan. Hän kyllä näki, että nämä ruotsalaiset yhä vielä uhrasivat henkensä hänen edestään ja sen maapalasen edestä, joka vielä heidän omansa oli, mutta hän tiesi myös että heistä monet hiljaisissa rukouksissaan pyysivät Jumalaa suomaan hänelle ruton kuoleman. Nyt hän sen kaiken näki yhtä selvästi, kuin se hänelle ennen oli ollut tietämätöntä. Hän ei ajatellut rauhaa eikä sovintoa. Hän ei voinut unhottaa, että ne tuhannet, jotka häntä olivat seuranneet, olivat kaatuneet, että kansan kyyneleet ja siunaukset olivat pehmosen peiton heidän nurmettuneille haudoilleen luoneet, että niistä oli tullut pyhiä miehiä, joiden synnit unhotettiin ja joiden avuja ylistettiin. Soturilla on ainoastaan kaksi tietä sovintoon Jumalan ja ihmisten kanssa: "voitto tai kuolema."

Kun kuningas yösateen virtoina valuessa nousi maihin Skoonen hiekkarannalle, ei hän langennut polvilleen eikä katkeruuden eikä helpotuksen huoahdusta päässyt hänen huuliltaan. Kiirehtien ja sanaa puhumatta meni hän suuren kiven kupeelle. Demotikan väsymätön ratsastaja, hän, joka soturin tavoin huoletonna oli laskeutunut kinokseen nukkumaan, alentui tällä hetkellä siihen määrään, että viattoman vesisateen vuoksi haki suojaa kiven takana. Siellä hän seisoi kauan.

Kirkonkelloja ei soitettu, kuninkaankartanolta ei siistitty eikä lämmitetty. Sateen rapistessa kattoja vastaan nukkuivat ruotsalaiset kodeissaan aavistamatta, että heidän kuninkaansa viistoistavuotisen poissaolon jälkeen, satumaisten voittojen ja sanomattoman kurjuuden jälkeen, katkeruus ja viha sydämmessään polki valtakuntansa mannerta, ilman että häntä kukaan otti vastaan tai tervehti. Mutta hän ei katsonut taakseen, eteensä vain. Kostoa! Sitä sanaa heilutti hänen ajatuksensa kuin vasaraa; kostoa lupauksensa rikkoneita kohtaan, kostoa sitä maailmaa kohtaan, joka oli hänestä tehnyt surkuteltavan, rahattoman, vallattoman pakolaisen… mutta suurta, kuninkaallista kostoa hän mielessään hautoi! Hän tiesi, että seuraavana päivänä monet hänen alamaisistaan tulisivat riemuitsemaan, mutta monet myöskin vavisten ennustelemaan hirsipuita ja teloituslavoja. Sille hän hymyili. Hänen suuttumuksensa sisälsi häpeää ja loukattua rakkautta. Siksi hän viime vuosina niin kartellen oli puhunut Ruotsista. Hän tahtoi voittaa ja rangaista nämä vihollisensa, mutta ei mestauspaikalla. Tyyneesti ja käskien aikoi hän tallata sitä maata, jonka he olivat vähältä olleet häneltä riistää. Hän aikoi asettua samaan riviin, missä nuo synkkäkasvoiset alamaisensa olivat. Hän aikoi huoletonna kuin paimen metsässä nukkua noitten salaliittolaisten keskessä ja pakottaa heidät vielä kerran seuraamaan itseään sinne, mihin hän kulki. Hän aikoi voittaa vihollisensa Ruotsissa heille osottamalla, että he yhä vieläkin pysyivät hänelle uskollisina.

Päivä alkoi sarastaa ja muutamia talonpoikia käveli pellolleen. Mutta luonnon väritys oli niin kovaa ja jäykkää, kaikki tuntui niin kylmältä ja vieraalta.

— Tämäkö siis on Ruotsinmaata, — mutisi Rosen itsekseen, astellessaan kaulus pystössä. — Enpä sitä enää tunnekaan.

— Myrsky on tuulentanut silmänne punasiksi, — vastasi kuningas. Ja sitten hän lisäsi: — Jos emme tunne kaikkea täällä, niin tottapahan muut tuntevat meidät!

Yhden talonpojista otti hän oppaakseen Trelleborgiin. Aivan tyynenä kasvoiltaan hän puhui haluavansa tavata Lundin oppineita professoreja ja tuota suurta Polhem'ia, jonka hän aikoi apulaisekseen rakentamaan kanavan Ruotsin halki. Valtakunnan alimmassa kulmassa kävelivät nuo kolme herraa pikkukaupungin lautavajojen ja unessa makaavain talojen välitse kuin haaksirikkoutuneet seikkailijat, jotka olivat käyneet vieraiksi omassa maassaan; ja Rosen, joka oli vetänyt hatun syvälle silmilleen, itki salaa kuin lapsi.

Kun kuninkaan sitten tuli maksaa oppaalle palkan, huomasi hän matkan varrella lahjoittaneensa pois kaikki tukaattinsa. Hän löysi ainoastaan sen turkkilaisen rahan, jonka Grothusen oli tuonut mukanaan rummussa ja lähettänyt hänelle niillä toivomuksentapaisilla terveisillä, että siitä kerran rauhan palattua sulatettaisiin oikea rehellinen ruotsalainen raha. Se oli kuninkaan viimeinen raha eikä sekään ollut hänen omansa, sillä hän oli sen lainannut turkkilaiselta juutalaiselta.

Sanaa puhumatta pisti hän tuon vieraan rahan ruotsalaisen talonpojan kouraan.

Ruotsin saaristossa.

Majapaikasta majapaikkaan marssivat ruotsalaiset soturit pölysissä vaatteissa ja rikkinäissä kengissä. Rämisevillä rattailla heidän edessään kuljetettiin niitä suomalaisia naisia, jotka kuningas oli lunastanut vapaiksi turkkilaisilta ja naittanut sotureilleen ja oljissa vaununistuimen alla oli häkki, jossa säilytettiin ne kameleontit, joita maisteri Eneman oli tuonut Aasiasta. Naisten kärryt jäivät pian jälelle ja elukat kuolivat, mutta päivettyneet soturit taluttivat vielä keskessään kuninkaan ratsua Brandklipparia, joka oli vuosiltaan väsynyt ja käynniltään kankea ja joka ei enää kantanut voittoisaa sankaria selässään.

Kappaleen muitten edessä kulki aina pitkä, laiha mies, jonka katseet levottomina pälyivät ja jonka otsa oli kurtuissa. Hänen poskensa oli tumma kuin pajunkuori, mutta hampaat kimaltelivat harmajalta kajastavan parran sisästä, jota leikkaamaan häneltä ei riittänyt aikaa. Viheliäisin mieronkiertäjä olisi halveksinut hänen tahraista takkiaan; kaiken omaisuutensa hän mukanaan kantoi: säkin ja sauvan. Tosin oli juuri hän matkan alussa kierrellyt maita rahoja lainailemassa, mutta ne olivat aikoja sitten huvenneet. Jotteivät muukalaiset halveksuen sormellaan osottaisi häntä ja hänen syntymämaataan, nimitti hän itsensä halvaksi sotamieheksi, mutta tositeossa hän oli henkivartija ja oli nimeltään Ehrenskiöld. Nuoruudessaan oli hän eräänä syysyönä pistänyt kuoliaaksi muutaman Gyllenstjerna nimisen vänrikin ja vaikka hän oli iloisin mies juomaseuroissa, makasi hän öisin valvoen levottomissa mietteissään. Tuskin oli päivä sarastanut, kun hän sauvallaan takoi majatalon lattiaa herättääkseen tovereitaan.

Kun väsynyt joukko iltasin keräytyi ruokapöydän ympäri ravintolahuoneeseen, jäi hän seisomaan ja kohotti ilosesti kannua kaikkien niiden uteliasten nähdä, jotka ulkopuolelta kurkistelivat ikkunasta.

— Kas, kas, — huutelivat kurkistelijat. — Jokainen arpi näiden miesten kasvoissa kertoo urostyöstä. Tässä kulkevat Ilionista palaavat sankarit.

Ja he lisäsivät, nähdessään Brandklipparin pihamailla kankeasti kömpivän:

— Puuhevosensakin he ovat ottaneet mukaansa. Mutta silloin kertoi Ehrenskiöld, että hevonen on Kaarlo XII:n ratsu ja sen kuultuaan laskeusivat jalosukuiset kreivittäret vaunuistaan antamaan sille leipää ja sokuria, voidakseen sitten jälkeläisilleen kertoa, että Brandklippari kerran on heidän kädestään syönyt. Vaan Ehrenskiöld tyhjensi oluthaarikkonsa ja koputti sauvallaan pöytään tovereilleen merkiksi, että taas oli lähdettävä.

— Sinä et koti-ikäväsi takia raski antaa meidän istua etkä maata, — napisivat toverit. — Jos ateria valmistetaan, heti meille huudat, että on lähdettävä matkaa jatkamaan, ennenkuin lihaa on ehditty paloihinkaan leikata…

Silloin hän närkästyi tovereihinsa ja eräänä aamuna hiipi hän edeltä matkalle.

Hänen ei tarvinnut lukea tienviittoja eikä kysellä suuntaa. Hän tiesi, että pohjoiseen päin vei matka ja suorimman tien hän aina valitsi. Vuosi vuodelta oli koti-ikävä käynyt hänelle yhä rasittavammaksi, mutta kun nyt vihdoinkin jokainen askel vei hänet lähemmäs noita seutuja kohden, joista hän ei koskaan puhunut, mutta joita hän aina ajatteli, kasvoi yhä hänen kaipauksensa. Väliin hän pysähtyi, kädet ristissä sauvan nenässä, ja tuijotti tielle, mutta huomaamattaan sitä itsekään rupesi hän taas kävelemään. Jos jonakin sateisena yönä sattui, että hänet jyrkin sanoin ajettiin pois joltakin ovelta, kun hän, nimittäen itseään köyhäksi ruotsalaiseksi kuorma-ajuriksi, siihen kolkutti, silloin häneltä unhottui, ettei hän enää ollutkaan sotaretkeltä. Nähdessään silloin ikkunan kautta leivän ja maitokannun pöydällä, taivutti hän lyijyset ikkunapuitteet syrjälle, siirsi lasit pois ja poimi pöydältä evääkseen niin paljo ruokia kuin yletti saamaan. Mutta kun hän siinä sammutteli janoaan ja tukki leipäpaloja laukkuunsa, muistui hänelle mieleen, että hän oli soturi, ja silloin hän lähtiessään kolkutti sauvallaan niin kovasti pöytään, että ihmisten varmaankin oli pakko ymmärtää, ettei siellä ollut tavallinen varas käynyt.

Ennen toisia ehti hän Stralsundiin, mutta kaupunki antautui vihollisille, joiden laivastot sulkivat Itämerenkin. Kauan seikkailtuaan keksi hän vihdoin Amsterdamissa hollantilaisen laivan, joka oli lähdössä Bohuslääniin, ja silloin hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi ruveta pitkälleen laivurin olkivuoteelle kajuuttaan. Mutta kun hän kuuli ankkurivitjain ritisevän, koputti hän sauvallaan kajuutan kanteen ja kutsui laivurin luokseen.

— Kuulehan hyvä mies, kun te saavutte Ruotsin saaristoon, ilmoittakaa heti minulle siitä, jotta tiedän siistiä pukuni ja partani ja saapua kannelle.

Laivuri lupasi tehdä niin, mutta tuskin oli hän ehtinyt kannelle, kun taas sauva kolkutti kajuutan kattoa.

— Kotiinpäin, kotiinpäin… — sopersi Ehrenskiöld ja tarttui laivurin käteen. — Te olette meriä kulkenut ja paljo kokenut mies, sanokaa, mistä on kotoisin tämä aistien sekasorto, joka vaikuttaa, että ihmisen täytyy tuntea olevansa kotona, ennenkuin hän pääsee rauhaan itsensä kanssa. Kun Turkinmaalla, ollessani kunniavahdin päällikkönä Funcke-vainajaa haudattaessa, minun oli komennettava vahtia, niin tuskin muistin komentosanoja ja saatoin hoitaa miekkaani… Kivet olivat niin valkosen näköiset… sypressit seisoivat siinä niin välinpitämättöminä… Jos minut itseni olisi siihen haudattu, enpä olisi voinut rauhallisna levätä. Minä olisin raapinut mullan ympäriltäni ja huutanut Jumalalta armoa…

Laivuri vastasi:

— Eikö ole sama isänkäsi luonut jokaista maan kappaletta, sehän on luonut yksin ne hennot laudatkin, jotka meitä myrskyssä kuljettavat. Kääntykää seinään päin ja levätkää! Te ratsumiehet olette huonoja merimiehiä ja nyt tulee kova jumalanilma.

Vaan jo varhain seuraavana päivänä, kun laivuri seisoi perämiehen vieressä, kuuli hän taas koputuksen kajuutankatosta.

— Täällä kylkiluuni alla on luoti — puhui Ehrenskiöld, — enkä ole koskaan päässyt oikein selville, sekö vai koti-ikävä multa on niin terveyden tärvellyt, etten enää vaivatta voi pystössä pysyä. Juuri tällä hetkellä aamusin, jolloin päivä sarastaa, mutta aurinko ei vielä ole noussut, ahdistaa koti-ikävä minua pahimmin.

Matka oli levoton, myrsky vinkui, aallot kohisivat. Eräänä yönä laskeusi laivuri, sarvesta tehty lyhty kädessään, kajuutan rappusia alas. Ehrenskiöld istui olkivuoteellaan, laukkuunsa nojaten, ja sauva oli hänellä vieressään, ja hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne valahtivat korvain yli.

— Armollinen herra, — puhui laivuri ja asetti lyhdyn naulaan. — Nyt olemme Ruotsin saariston luona Uddevallan kohdalla, mutta myrsky painaa meitä alaspäin ja yö on musta ja sumuinen… Meidän täytyy kääntyä ja palata ulapalle odottamaan kirkkaampaa säätä.

— Niin, kääntäkää pois laiva! — huusi Ehrenskiöld, niin että kajuutta kajahti. — Enhän minä kotiin ikävöi! En, en, mitä olisi mulla siellä tekemistä! Kalmarin kirkossa makaa isäni ja sen muurilla on hänen vaakunakilpensä… veljeni on vankina… ja pikkusiskot ovat ikäihmisiä, naimisissa… Ne eivät nekään enää ole ennallaan… pikkusiskoja ei enää ole… Kotia ei enää ole…

Niin hän vastasi laivurille, vaan kun tämä yritti lähtemään, tarttui hän hänen takinhiaansa.

— Ei, elä kuuntele minua! — virkkoi hän. — Jatka vain urheasta entistä kurssiasi. Kelpo soturi ei saa, palveltuaan kauan ja rehellisesti kuningastaan, palata kotiinsa pelkurina.

— Entäpä laivani, armollinen herra? Se on ainoa omaisuuteni ja sen päällikkö olen minä. Tosin olen näkevinäni majakkatulen koillisesta, mutta saaristo on täällä vaarallinen ja merirosvoja täysi ja ne voivat pian väärillä tulilla vietellä laivamme ansaan.

Nyt ei Ehrenskiöld enää ollut potilas. Hän karahti pystöön vuoteelta ja tarttui laivurin käsivarteen raudankovalla kouralla.

— Jos pidät upseerin tahtoa missään arvossa, niin purjehti eteenpäin vain. Tosin minulla ei täällä ole sulle muuta annettavaa kuin nämä kehnot ryysyni, joita kumminkin ylpeällä mielellä kannan, kun kerran Ruotsin mantereelle nousen, mutta Kalmarin kaupungin vieressä on mulla pieni talo, ellei sitä multa kukaan ole poissaollessani vienyt. Sen saat palkaksi, jos laivasi hukkuu.

Laivuri luuli, että koti-ikävä oli samentanut upseerin järjen; hän tiesi varmaan, että ellei peräsintä pian käännettäisi, oltaisiin aivan karien keskessä. Hän taisteli, päästäkseen irti. Hiha irtausi olkaompeleesta ja käsivarsi paljaana riensi hän kannelle.

Silloin laiva jysähti ja tärähti niin valtavasti, että kynttilä lyhdystä kaatui ja sammui.

— Taivas auttakoon! Tuossa, herraseni, tunnette Ruotsin saariston!

— Siis siunattu olkoon tämä hetki. En sitten lapsuuteni ole tätä keveämmällä mielellä lähtenyt vuoteeltani.

Ehrenskiöld kuuli laukauksia ja kahakoimista. Hän otti laukkunsa ja sauvansa ja kiipesi jäiselle kannelle. Aallot loiskahtelivat hänen ylitseen. Mutta päivä sarasti sumuisen ilman läpi ja hän näki, että laiva oli ajautunut kiviselle luodolle ja että joukko outoja miehiä parastaikaa riisti aseita laivaväeltä.

— Anna pois mitä sulla on! — karjasi hänelle punapartainen mies, ojentaen pyssyään. — Karille laskeneet laivat ovat rantaväestön omia.

Ehrenskiöld puristi sauvaa kourassaan ja viskasi hänelle kerjuupussinsa.

— Ota, siinä on! Sitä sielun rauhaa, jonka nyt olen saavuttanut, ette pyssyillänne enää voi häiritä, mutta tällainen leikki voisi sulle käydä kalliiksi, mies… Minä olen kuninkaan upseeri…!

Empien laski punaparta pyssynsä alas.

Luodon harjalla paloi rosvojen sytyttämä harhatuli ja etäämpänä karien takana oli liputon kaliotta ankkurissa. Sen kanelia istui sairaloinen, kellertävä, nuori mies, pulskaan revonnahkaturkkiin käärittynä ja kainalosauvat vieressään.

— Mistä siellä on kysymys, Norcross? huusi tämä hienolla, mutta kimeästi vihlovalla äänellä. — Kiirehdi työtäsi, välemmin!

Punaparta vastasi:

— Tämä mies sanoo olevansa ruunun miehiä ja niin ollen lie parempi ampua hänet, kuin laskea hänet maihin kieliä kantelemaan… Hei mies, kerro pois, mitä miehiä sinä oikeastaan olet! Näen rääsysi sotilaspuvun jätteiksi, mutta ei niissä ole upseerin merkkejä. Oletko ollut niin kauan kotoasi poissa, ettet ole kuullut puhuttavan Lassi Gatenhjelmistä? Hän istuu tuolla laivan kannella, hän on meidän päällikkömme!

— Nimeni saat tietää, — vastasi Ehrenskiöld, — jos ensin hankit mulle säätynimukaisen puvun, mutta siitä en vähääkään välitä, mitä pahaa sinä mulle uhkaat tehdä, kunhan vaan kerran vielä eläissäni saan astua ruotsalaiselle maaperälle. Huomaanhan teidät jumalattomiksi merirosvoiksi ja toisenlainen näöltään on nyt tämä maa, kuin se valoisa ja onnellinen maa, josta lähdin… vaan kaikissa tapauksissa, minä olen kotona… Olen kotona! Hengestäni luovun nyt ilolla, mutta elä kiellä minua ensiksi astumasta ruotsalaiselle luodolle.

— Se on kohtuullinen pyyntö, — vastasi Gatenhjelm.

— Mutta kiirehdi, kiirehdi!

Hän koputti kärsimätönnä laivansa kaidepuuhun.

Ehrenskiöld viskasi sauvansa kannelle kuin sotavanki miekkansa ja laskeusi luodolle. Muutamia askeleita hän verkalleen astui, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tarrauneet maahan kiinni. Sitten hän lankesi polvilleen ja siveli ja hyväili kämmenillään kalliota ja painoi poskensa sitä vastaan.

— Kiitos olkoon sulle, taivasten isä, — kuiskasi hän, — sulle, joka niin kaukaisilta vierailta retkiltä olet palauttanut kotiin kodittoman pojan. Sinun, sinun olkoon kunnia!

Silloin antoi Gatenhjelm merkin ja Norcross kohotti kivärinsä poskelleen ja ampui laivan kannelta luodin Ehrensköldin pään läpi.

Kun aurinko nousi, purjehti merirosvoalus jo saaliineen Bohuslannin rannikkoa kohden, mutta autiolla meriluodolla lepäsi kotiinsa palannut soturi käsivarsillaan kalliota syleillen.

Marstrandin kirkossa.

Levottomina porvarit neuvottelivat Marstrandin torilla ja eräs kalastaja heille kertoi, että Tordenskiöld oli pian odotettavissa laivastoineen Marstrandin luo valloittamaan sen linnaa.

Martti Rosengård, lukkari, käveli torin poikki avainkimppu kädessään ja astui suoraa tietä tungoksen läpi kirkkoon puhuttelematta ketään.

— Hän on vähäkuuloinen ja vanha — virkkoi kansa. Vanha Martti vastasi hiljaa itsekseen:

— Mutta se vanha Martti muistaa hyvin, erinomaisen hyvin. Hän ei unhota koskaan sitä päivää, joka antoi hänelle iloa ja rohkeutta koko elämän ijäksi. Hän ei unhota Baggea, vaikka tämä mies jo on haudassa maannut viisi vuotta, Benderistä tuotu valtakirja päänalaisenaan. Hän oli opettajamme ja vielä haudastaan hän meitä opettaa. Siksi meidän tänään tulee muistella häntä. Hän on meidän miehiämme, vaikka hänen elämäntyönsä kuuluukin menneisiin aikoihin. Meidän sydämmissämme on linnoitus, jota ei vihollinen voi koskaan valloittaa. Väännelkää te vain käsiänne! Nyt on sunnuntaiaamu ja vanhalla Martilla on vähän toimia.

Hänen kuivettunut vartalonsa kasvoi päätä pitemmäksi ja hän nyökytti niin tuiki tyytyvästi päätään, kun hän kirkkoon astui ja sen oven jälleen sulki. Hän asetteli kynttilöitä jalkoihin ja levitti auki käsinkudotun Vadstenanmallisen alttariliinan. Nuoruuden muisto täytti siihen määrään hänen ajatuksensa, että hän tuossa tyhjässä kirkossa miltei oli kuulevinaan ääniä ja kannusten kalsketta.

Oli silloinkin ollut sunnuntai ja Gyldenlöw, joka tanskalaisten päällikkönä äsken oli valloittanut saaren, oli käskenyt kirkkoherra Fredrik Baggen pitää kiitosmessun ja lukea Tanskassa tavallinen rukous kuningas Kristianin ja hänen voittoisan sotajoukkonsa puolesta. Gyldenlöw istui itse päällikönpenkissä ja käytävällä seisoi vieraita sotilaita aina oveen saakka, niin että Baggen messupuku näytti vaalenneelta ja halvalta noiden kaikkien kimaltelevain vormupukujen keskessä. Ruotsalaiset miehet ja naiset, jotka istuivat alimmissa penkeissä, tuijottivat tylsästi eteensä ja monet heistä katkerasti kuiskivat, kun näkivät pappinsa rauhalliset kasvot avonaisen ikkunan kautta, jonka läpi varpuset lentelivät.

Hän messusi heleämmällä äänellä kuin ennen koskaan, ja kun messu oli päättynyt ja hän nousi saarnastuoliin, virkahti Gyldenlöw hiljaa:

— Bagge, sinusta me hyvän papin saamme!

Pappi puhui saarnastuolilta voiton suuruudesta sellaisella hehkuvalla innolla, että yksin raakain soturien silmät kävivät kosteiksi; mutta kun hän saapui rukoukseen kuninkaan puolesta, risti hän innolla kätensä kasvojensa tasalla ja rukoili vanhan rukouksensa ruotsalaisen kuninkaan puolesta.

Silloin hypähti Gyldenlöw penkistään ja tuossa pienessä kirkossa rupesi kuulumaan meteliä ja kirouksia ja aseiden ja kannusten kalinaa; mutta yli kaiken metelin kuului Baggen ääni, kun hän rukouksensa loppuun asti tyynesti luki.

— Jos et muuta osaa rukoilla, — kiljui Gyldenlöw, — niin takaanpa sulle kuolemanrangaistuksen taikka elinkautisen vankeuden.

— Vielä mulla on vähän lisättävää.

Alimmista penkkiriveistä kuulunut nyyhkintä vaikeni ja tanskalaiset kävivät äänettömiksi kuunnellakseen.

Silloin rupesi Bagge rukoilemaan Ruotsin sotajoukon puolesta, noiden rivissä seisovain halpain soturien puolesta, rukoili voittoa ruotsalaisille, rukoili, että he vielä palaisivat ja valloittaisivat takasin hänen saarensa.

Gyldenlöw käveli tulenpalavana alttarin edustalla ja paukutti ilmaa hansikkaillaan.

— Tuokaa tänne nuo käsiraudat, jotka ovat kirkon ovella häpeäjakkaran vieressä! — käski hän.

Kaksi sotamiestä meni ulos ja he raahasivat sieltä vitjat kirkkoon, niin että ne kilahtelivat kivilattiaa vastaan. Gyldenlöw pysähtyi Baggen eteen.

— Minä uskon, että sinä olet hurskas mies ja että tämän olet ymmärtämättömässä hartaudessasi tehnyt. Siksi tahdon sulle armon antaa, jos kadut… Mutta, kautta Jumalan, jos vielä niskoittelet, et voi muuta odottaa, kuin tuomiota ja rangaistustasi. Sinulla on koti ja perhe… Mietippäs tarkoin! Minä tässä kärsivällisesti odotan, kunnes sinä itsesi tutkit. Laskekaa hänet irti, miehet, nouskoon hän kerran vielä saarnastuoliin. Tekin, jotka siellä penkissä istutte, olette sanani kuulleet!

Bagge tasotti vaippansa poimut ja lähti saarnastuolin portaita kohti astumaan ikäänkuin totellakseen. Vaan siitä hän taas kääntyi seurakunnan puoleen.

— Minulla on todellakin jotakin kaduttavana, se on oikein puhuttu. Ja minä voin sen ilmaista tästäkin, tarvitsemattani saarnastuoliin nousta.

Gyldenlöw työnsi lähimmät upseerit syrjään ja asettui paikoilleen, mutta levottomasti hänen sormensa hypeltelivät miekan kahvaa ja kaikki kuuntelijat seisoivat jo käytävillä tai penkeissä.

Bagge oikasi molemmat kätensä eteenpäin. Ei kukaan tiennyt, mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.

— Minä kadun — puhui hän, — että olen liian pitkälle lykännyt sen rukouksen, joka minun ehkä ensiksi olisi pitänyt esittää.

Ja hän rupesi rukoilemaan hyvää vuodentuloa ja suotuisia ilmoja, rukoilemaan hirsilautan puolesta, joka oli tulossa joelta ja heinäkuormain puolesta, joita vedätettiin taloihin ja koko Ruotsin kansan puolesta, jolle hän lupasi pysyä uskollisena, vaikka hän saisikin jälelläolevat päivänsä viettää syvimmässä vankiluolassa.

Silloin soturit ymmärsivät, miksi hän oli ojentanut käsivartensa eteenpäin. Hänen vielä puhuessaan kiinnittivät he käsiraudat hänen ranteihinsa ja taluttivat hänet sitten miekat paljastettuina välissään linnaan päin.

Katrinuska, eukkoseni…

Oli talviyö ja tähdillä oli tuo kylmä tuike, joka panee yksinolijan itkemään, ilman että hän itsekään tietää, miksi hän itkee. Seppeleillä koristettua paavin ivakuvaa, jota äsken oli kuljetettu Moskovan kaduilla, oli kansa tervehtinyt paljo äänettömämmin kuin ennen, ja kesken voiviikon iloisien ilveiden kuiskailtiin vihasta ja salahankkeista ja vangitsemisista. Missä kaksi ihmistä kohtasi toisensa, niin ettei heitä kolmas kuullut, kiroilivat he tsaaria. Papit nurkuivat savustusmaljoja heilutellessaan, että hän söi lihaa paaston aikana ja palveli roomalaisten jumalia eikä oman kirkon pyhiä. Bojarit valittivat, ettei heidän annettu nukkua rauhassa öitään, vaan että heillä teetettiin työtä yhtä paljo kuin niillä orjilla, joita käytettiin uusimaan koko Venäjän valtakuntaa kantapäästä kiireeseen saakka. He kertoivat, että tsaari oli tullut hulluksi. Jos ei hän istunut matkavaunuissaan eikä mikroskooppinsa ääressä, niin paranteli hän lääkärinä tauteja, teki suutarina saappaita, laivanrakentajana venheitä, valmisti norsunluuesineitä kuin sorvari taikka listi ihmisiltä päitä kuin pyöveli. Tällaisen päivätyön jälkeen nähtiin hänen toisinaan iltasaterian aikana astuvan soittokunnan luo ja lyövän rumpua niin taitavasti, ettei paraskaan rumpari ollut häntä etevämpi. Kauppiaat valittelivat tiskinsä ääressä näitä alituisia sotia ja talonpojat aukoivat vihoissaan paksuja sarkatakkejaan ja kätkivät niiden povitaskuihin poisajetut, pyhät partansa.

Kuta myöhemmäksi kävi yö, sitä terävämmin tuikahtivat tähdet ja Aleksei, tsaarin poika, istui yksin kammarissaan, jonka katto ja seinät olivat verhotut punasilla kankailla, joihin oli maalattu viheriöitä lehvänoksia. Hänen ympärillään lattialla oli jumaluusopillisia teoksia ja pieniä, hoikkasia kirjoja, hurskaita pyhäintaruja. Hän leväytti kynäänsä keskeneräisen kirjeen kohdalla, jota hän kirjoitti Affrosinjalle, punatukkaiselle suomalaiselle orjattarelleen; mutta häntä väsytti, kynä vaipui alas. Hän unhotti, että häneltä oli riistetty miekkansa ja perintöoikeutensa valtakunnan ruunun. Hän oli olevinaan puettu edesmenneiden tsaarien kankeihin silkkiturkkeihin ja turkoseilla kirjaltuihin saappaisiin ja hän oli suljetussa linnassaan tarkastelevinaan hovikultasepän teoksia ja keskustelevinaan oppineiden munkkien kanssa. Sitten hän uneksi astuvansa alas rukouskappeliin ja talvihämärässä siellä holvissa viettävänsä hartaushetken tuijottavan kristuspään alla, mutta laajana hänen ympärillään rehotti vanhanaikainen valtakunta, jossa kyläkellot soivat ja jossa myöhään noustiin vuoteelta ja aikusin sammutettiin tulet. Silloin nousi tsaari Pietarin veri hänen päähänsä ja hän oli lopettavinaan iltansa juomingeissa ja viskelevinään tyhjillä tinakannuilla kiitollisina riemuilevia bojareja päähän.

Ovi hänen takanaan aukesi, mutta hän luuli tulijaa palvelijaksi ja jäi istumaan mietteihinsä. Vasta kun hän kuuli käytävässä astuttavan ja naurettavan, käänsi hän hallavat, laihat, kuopille painuneet kasvonsa ja viisaannäköiset silmänsä sinnepäin. Se oli isä. Se oli tsaari, joka saapui yövieraineen ja he kantoivat keskessään pitkän pöydän, jossa kymmenen palavaa kynttilää oli pistetty kukin vehnäleivokseen. Monasti oli Aleksei juonut lääkkeitä, voidakseen sairautta syyttäen pysyä syrjässä heidän öisistä syömingeistä! Tuska sielussaan oli hän kerran Affrosinjansa kanssa valepukuisena paennut Neapelin viinimaille saakka, piiloillakseen tätä isää, joka nyt kohotti keppiään hänen päänsä kohdalla. Hän peräytyi taaksepäin nurkkaan.

— Aleksei, — käski tsaari, — sinun tulee tänä iltana olla isäntänä. Istu tuohon vastapäätä minua.

Juuri kun pöytään istuttiin, iski tsaari läiskäyttäen lähinnä seisovaa miestä korvalle ja huusi:

— Anna sen kiertää ympäri pöydän! Ei usko kukaan, kuinka tarpeellinen näille tällaisille herroille, jotka ruhtinaan pöydässä istuvat, korvatelli on.

Korvatelli lensi kajahdellen miehestä mieheen pöydän ympäri aina ajutantti Wjasemskiin asti, joka istui lähinnä tsaaria toisella puolella. Hän oli nuori ja vielä kokematon upseeri ja käsi jo puoliojossa hän kalpeni ja katseli tylsästi tsaaria. Ei ollut koko juomaseurassa yhtään, johon tsaari niin lämpöisesti oli kiintynyt kuin tähän keltakiharaiseen nuorukaiseen, mutta juuri tänä yönä oli eräs huhu kuiskannut, että tämäkin oli liittynyt Alekseihin ja kapinallisiin. Siksi tahtoi tsaari häntä koetella ja Ivan julman katse silmässään, vaan moskovalaisen pikkuporvarin hyväntahtoisella hymyllä, virkkoi hän nuorukaiselle:

— Wjasemskij, poikaseni. Omassa valtakunnassani ei kohta kukaan uskalla lausua nimeäni kiroamatta minua. Tässä on poskeni. Jumalan ja hänen ainokaisen poikansa nimessä vaadin sulta suoruutta. Jos olet häpäisijäini puolella, lyö, silloin en ansaitse sen parempaa kuin nuo toisetkaan. En sulta pyydä muuta kuin suoruutta… siitä kiitän sinua.

Wjasemskij nousi ja siirsi tuolinsa syrjälle, ikäänkuin polvistuakseen, mutta sitten loi hän katseensa kynttilään ja kuiskasi:

— Käteni eivät ole puhtaat. Käyn ensiksi pesemässä ne.

Tsaari nyökäytti raskaasti päätään ikäänkuin hyväksyen ja katseli hänen jälkeensä.

— Hänkin! Toisinpa olin odottanut.

Hän piti tyhjää pikaria edessään ilmassa ja tsaaritar, joka koko illan oli syrjästä hänen liikkeitään seurannut, astui sisälle yksinkertaiseen, siniseen pukuun puettuna ja istahti häntä varten varatulle tuolille. Tsaari laski kätensä puolisonsa käsivarrelle ja kääntyi Aleksein puoleen.

— No, mikset kaada laseihin ja juo maljaamme. Isoin, — vielä kerran! Ja vielä. Nouse pystyyn — pikemmin! Ei, istukaa te muut, sinun vain tulee seistä. Ja sinun täytyy siitä vastata. Onko totta, että munkit ovat sinulle uskotelleet, että koko kansa rakastaa sinua ja kiinnittää sinuun toiveensa?

Aleksei seisoi pöydän toisella puolella ja vihan väreet häntä puistattivat ja hänen ryppyiset kasvonsa kävivät tuhankarvaisiksi ja vanhannäköisiksi. Isäkin oli poikansa karvainen ja joka kerran kuin isä kysyi, kierasi Aleksei pitkän kaulaliinansa pään yhä tiukemmas sormensa ympäri, mutta ei vastannut mitään.

— Onko totta, että vihaat minua, elämäsi antajaa, että ikävällä odotat kuolinhetkeäni, voidaksesi kumota päivieni ja öitteni teokset? Onko totta, että rippi-isäsi on kehottanut sinua rupeamaan kansasi marttyyriksi? Ah, onpa maailmassa toisenkinlaisia marttyyrejä kuin niitä, jotka torilla uhraavat verensä kansan asian puolesta! Tahtosin olla teille kaikille isänä ja hyväntekijänä… Mutta kuka voi sanoa tuoneensa taivaasta kultataulun, jossa on sanottu, että tässä nyt juuri on totuus? Kenties kerran huudahdatte, että tuo hullu, jonka suonissa minun vereni virtaa, hän oli juuri se mies, jonka te tarvitseisitte. Mutta silloin te huutelette turhaan. Sen elämän, jonka olen sytyttänyt, voin myöskin sammuttaa. Katrinuska, eukkoseni, mitä olen tehnyt, jonka vuoksi minut on jätetty näin yksin?

Hän nojautui eteenpäin; painaen suljetut silmänsä puolisonsa käsivarteen ja nauroi itkien, niin että pöytävieraista toinen toisensa perästä nousi pystyyn ja hiipi tsaarittaren taa. Hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista ja lämmintä, etteivät he olleet sellaista kuulleet koskaan muualla kuin mahdollisesti jossakin talonpoikaistuvassa maalla, vaan he tunsivat tuon hymyn, jonka reunoille vähitellen keräysi epätoivoa ja halveksumista, ja he pelkäsivät henkeään.

— Katrinuska, lapsueni… Milloin vain koko Euroopassa lyötetään muistoraha tai painetaan lentokirjanen, silloin puetaan minut aina narrin vaippaan! Mitä olen sitten tehnyt, kun olen jäänyt näin yksin? Yhtä yksinäinen on se mies, joka nyt Ruotsissa kerää joukkojaan ja johtaa niitä kohti Norjan vuoristoja… Sinnekö siis meidän molempain tuli ehtiä, vaikka eri tietä… Miksi viipyy ajutanttini? Ikävöinpä nähdäkseni, eikö teidän kaikkien joukossa ole edes yhtään, joka on kyllin rehellinen, suoraan mulle osottaakseen, rakastaako hän minua vai eikö. Tulkoon hän ja lyököön!

Hän kohotti taas itkun ja naurun sekaiset kasvonsa, mutta tsaaritar hiveli lempeästi hänen kiharaista tukkaansa ja lauloi kansanlaulun nuotilla ja aikoja sitten murtuneella, hienolla äänellä:

— On herroilla matkassaan nihdit ja vahdit, Vaan siltä kuin mierot he tietänsä käy. Mut' köyhiä enkelit hellästi hoitaa Ja ei heidän katseessa kaihoa näy.

— Missä on Wjasemskij, ajutanttini? Onko hän sellainen raukka, että on paennut, koska ei uskalla lyödä tsaaria? Taikka seisooko hän siellä oven takana ja empii? Taikka ehkä… Rakastaisiko hän minua?

Mentsikoff, joka oli jäänyt istumaan paikoilleen, nousi pystöön. Hänellä oli päässään suuri valkojauhoilla kylvetty tekotukka ja paljo arvomerkkejä rinnassaan.

— Muinaisina aikoina, kun olin halpa sokurileipurinpoika, joka kantelin leivoksia Moskovan kaduilla, sain sinut iloseksi, tsaari, kun puhuin. Osasin sommitella juttuni niin, että sinä olit näkevinäsi kamaloita huuhkaimia ja kotkia räpöttävin siivin edessäsi taikka käsillään käveleviä lystikkäitä kääpiöitä, mutta me olemme vanhenneet, sekä sinä, hyväntekijäni, että minä… Minun täytyy totella sinun hallitsijakäskyäsi.

Hän käveli ulos kamarista käytävään ja tsaari huusi hänen jälkeensä:

— Miksi viipyy ajutanttini, siitä tahdon tiedon. Olivatko hänen kätensä niin likaset, että hänen näin kauan täytyy niitä pestä? Sitäpä pesuvettä tahtosin nähdä.

Kun Mentsikoff tuli takasin, kantoi hän käsissään suurta, kuperaa tinavatia, joka oli puolillaan punertavaa nestettä, mikä näytti vaahtoavalta viiniltä.

— Ajutanttisi Wjasemskij on kuollut, — virkkoi Mentsikoff. — Hän pesi kätensä omassa sydänveressään.

Tsaari sulki taas silmänsä ja nojasi päänsä puolisonsa käsivarteen, ja sillävälin kuin tämä hiveli hänen tukkaansa ja sitä sormillaan suki, kuuli hän tsaarin kuiskaavan:

— Hän ei minua rakastanut… hän ainoastaan pelkäsi… Katrinuska, eukkoseni!

Pimeässä joulukirkossa.

Oli joulunaatto. Udenäsin pappilassa istui kappalaisen leski ja tarkasteli miesvainajansa laskuja. Hänen leninkinsä miehusta oli tehty vainajan moneen kertaan käännetystä virkatakista, hänen kankean käsiliinansa oli hän sitonut huiviksi päähänsä ja siinä hän kylmästä sinervillä käsillään selaili papereitaan. Kasvultaan hän oli tavallisia naisia pitempi ja laihempi ja kaikki häntä panettelivat ja vihasivat hänen ahneutensa ja ilkeytensä takia. Eipä entisinä hyvinä aikoinakaan raskittu talikynttilöitä polttaa pappilassa. Palkolliset ajoi hän vuoteelta kolmen aikana talviaamuina, vaikka nämä eivät nähneet tehdä työtä päresoihdun hämärässä valossa, vaan istuivat tarinoiden karsinassa. Rengin kävellessä pihalla tallin ja navetan väliä, varotti hän tätä, että hänen tulisi riisua puukengät jalastaan ja säästää ne sunnuntaiksi ja jos kenet langetettiin kirkkosakkoihin, silloin tiettiin aina, että pappilan muori oli ollut ilmiantajana.

Oli jo hämärä, vaan yhä liikahtamatta katsoa tuijotti hän puoleksi lumipeitteisen ikkunan läpi lastukattoista puukirkkoa ja kellotapulia. Hänen vieressään seisoi isotukkainen mies, jonka punertavat posket olivat alituisessa hymyssä. Se oli ruukin taloudenhoitaja Trulsson.

— Uskotteko hänen tulevan? — kysyi muori hätääntyneenä. — Hän oli ainoa renkini ja sittenkuin hän kaupunkiin lähti, ei hänestä ole mitään kuulunut. Ja siitä on jo kolme päivää… Selkäänsä hän tarvitseisi. Luultavasti hänet maanantaina tavattiin kapakasta ja silloin hän uuden asetuksen mukaan pistettiin sotamieheksi.

— Pelkäsinpä, että tässä talossa olivat huonosti asiat vainajan jälkeen, — vastasi Trulsson ystävällisesti — ja siksi tänne ratsastin. Elkää valittako, muori Ingebritt, sillä oikeastaanhan ei ole onnen ja onnettomuuden välillä niin suurta erotusta, kun luulemme. Kumpasestakin tulee, mitä siitä tahdomme. Näkisittepä isäntäni, tuon vanhan, kauniin herra Soop'in, kun hän suorana ja sanaa puhumatta seisoo ruokapöytänsä ääressä ja laskee suuriin kasoihin rahoja vuosiveroaan varten. Kuusisataa talaria hopearahaa ylellisyysverona vaimonsa ulkomaisista silkkikankaista, kuusikymmentä talaria pitseistä, neljäkymmentä sopuliturkistaan, kaksikymmentä hienommista hatuistaan ja pukimistaan, neljä teestä ja kahvista, neljäkymmentä vaunujensa kullatuista koristeista, neljäkymmentä tupakanpoltostaan ja sitten kuudennesrahan maksut, kulkuveromaksut ja ulosteot tilastaan ja alustalaisistaan. Muistakaapa sen lisäksi, että tehtaan tuote, rauta, on ensiksi tarjottava valtiolle, jolla ei ole mitään millä maksaa, ja että koko tehtaassa tuskin on kolmea työhönpystyvää miestä, joita voi pitää työssä pajoissa. Ja kumminkin seisoo vanha Soop siinä niin uljaana ja arvokkaana ja puistelee Görtzin vaskijumalia pussistaan. Te tallennatte liian ahnaasti tämän maailman tavaroita, se on kaikkien käsitys.

— Köyhyys pakottaa säästäväksi, — mutisi muori karkeasti. — Tällainen hätä ei ole koskaan mitään kansaa ahdistanut. Sitten viime marraskuun olemme syöneet pettuleipää ja voidakseen pitää miestä ratsuväessä työskenteli puolisovainajani itse pelloilla kuin renkimies, kunnes nääntyi ja heitti henkensä. Naula sokuria maksaa viisi talaria, silakkanelikko maksaa viisikymmentä ja suolatynnyri päälle sadan talarin. Huomenna on joulupäivä, aamukirkkoon olisi mentävä, vaan talia ei ole yhteenkään kynttilään. Eikä meillä ole pappiakaan, joka voisi meille jumalansanaa lukea, eikä lukkaria. Hevoset on viety kuormastohevosiksi ja ellei renki palaa takasin, olen minä hukassa, sillä silloin ei ole enää miestä talossa. Jumalan nimessä, sanokaa, että hän tulee!

Hän painoi otsansa ikkunaa vastaan sammaltaen ja neuvotonna.

— Hän tulee! — vastasi Trulsson. — Kuulen askeleita ulkoa.

Samassa lennähti ovi auki suurella melulla. Muutamia isoäänisiä, repaleisiin vormupukuihin puettuja sotureita astui kynnyksen yli ja niiden jälestä tuli joukko laihoja, kuihtuneita maankiertäjiä, enimmäkseen nuorukaisia ja poikasia. Viimeksi tulevan nuorukaisen tunsi pappilan muori rengikseen ja ymmärsi nyt, että hänkin oli otettu sotaväkeen ja ja oli sinne menossa toisten seurassa.

— Kantakaa pöydälle nyt mitä talossa on syötävää, — komensi yksi sotureista, ja puhalteli kangistuneisiin kouriinsa.

— Täällä ei ole mitään, ei mitään! — vastasi eukko liikahtamatta.

— Mitä ei tarjota, se otetaan! Seitsemän tuntia olemme nälkäisinä tätä kylää kierrelleet autiotalosta toiseen.

Miekat ja kannukset kilahtivat, miehet huutelivat ja Ingebritt-muori käveli edestakasin hypeltäen esiliinaansa. Kenkiään hän kysellen katseli. Tämä kuunteli kotvasen toisten toraa ja hiveli neuvotonna niskaansa. Vihdoin hän käänsi katseensa lattiaan ja lausui hiljaa:

— Te olette aina ollut kova ja ahnas, emäntäni. Siksi varastin viime talvena neljä mustaa leipää ja kätkin ne arkkuuni tallin yliselle. Ne leivät aijon nyt tässä näille toisille jakaa, sillä tällaisessa hädässä olkaamme kaikki ystäviä.

Soturit tempasivat nyt meluten avainkimput Ingebritt-muorin vyöltä ja kaapit ja arkut avattiin. Savimaljoihin mätettiin kätkettyjä herkkuja ja kiroten sulattivat soturit takkatulen ääressä sianreittä, jonka luun vieressä madot paleltuneina kekottivat.

— Elkää vain rähiskö hyvät miehet! — kehotti heitä Trulsson isällisesti ja ystävällisesti. — Niinkuin talven pakkanen on tappanut madot lihasta, niin on se kurjuus, joka nyt maamme täyttää, tappava monta ilkeää matoa, jotka sydäntämme ovat kalvaneet.

Puhuessaan katseli hän Ingebritt-muoria, juurikuin olisi hän erityisesti tälle puhunut, mutta muori katsoi poispäin. Trulsson puhui melkein papillisesti ja saarnaavalla äänellä ja kääntäen selkänsä tuleen päin pysähtyi hän kädet ristissä muorin eteen ja jatkoi:

— Elkää vain rähiskö, hyvät miehet, elkääkä aterioinaan käykö ennenkuin rukoilette! Sellaisen onnettomuuden yön, kuin tämä on, lähettää Jumala kaikkivaltias ihmisille, tehdäkseen heistä hyviä ja suuria ja jotta pieni kansa näyttäisi kauniimmalta köyhyydessään, kuin muut kultaisessa komeudessaan.

Muori käveli avatun kaapin luo ja siirteli kalistellen maljoja edestakasin, ettei hän kuulisi puhujan ääntä. Vaan sitten hän taas kääntyi.

— Trulsson, minä luulin teitä hyväntahtoiseksi mieheksi…

— Te hallitsette ankarana tuvassanne, muori, mutta ruokarukoustamme ei kukaan voi kieltää.

Hurjistuneet miehet asettuivat siivoina seinämille ja ristivät kätensä, Yhä tarkastaen Ingebritt-muoria tyyneillä katseillaan ja pannen painon joka sanalle, alotti Trulsson Isämeidän kovalla äänellä.

Muori hypelteli hätäisenä esiliinaansa ja vapisi ja koetti katsoa syrjään, mutta uudelleen ja uudelleen pakotti rukoilija lempeällä luonnollaan hänet kääntämään katseensa puoleensa, ja joka kerralla hän yhä kovemmin läähätti. Kun Trulsson vihdoin ehti sanoihin: "Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", katkasi muori yhtäkkiä hänen puheensa.

— Ei enempää! — virkkoi hän.

— Mitä? Enkö saa lukea Herran rukousta?

— Et tänä yönä. Huomenna se lukekaamme. Muori tarttui rukoilijan käsivarteen ja veti hänet eteiseen.

— Te sanoitte minua ahnaaksi ja tylyksi, eikö niin? — kysyi hän niin omituisella äänellä, että tuntui siltä, kuin hänen kielensä ei olisi puhunutkaan, vaan itse sydän.

— Niin sanoin.

— Ja te sanoitte, että tämä hätä on meitä kohdannut, jotta meistä tulisi parempia ja suurempia.

Trulsson nyökäytti päätään.

— No niin, seuratkaa minua! — sanoi muori ja he lähtivät ulos talviseen yöhön.

Hanki kantoi ja kylminä tuikkivat tähdet tyhjäin omettain yläpuolella, joissa ei karja enää ammonut eikä ruislyhdettä oltu pistetty nurkkaan varpusten jouluruoaksi. Tohiseva pohjoistuuli vinkui nurkissa. He painautuivat lähelle ladonseinää tuulelta suojaan ja metsään päästyään pitelivät he kuusenoksista kiinni.

Kauhu vei muorilta järjen, ajatteli Trulsson ja huusi häntä pysähtymään, vaan ääni ei kuulunut myrskyssä. Muori viittasi vain kädellään eteenpäin ja jatkoi vaellustaan. Trulssonia rupesi pelottamaan, mutta häntä hävetti jättää naista yksin yönselkään ja hän tiesi, että sudet olivat lisääntyneet sitämyöten kuin ihmiset olivat vähentyneet.

Pakkanen ja pelko jähmensivät hänen ruumiinsa, mutta hän lisäsi siitä huolimatta vauhtiaan tavatakseen edessään rientäjän ja pysäyttääkseen hänet. Silloin hän huomasi, että he olivat ehtineet erääseen autiotaloon, jonka isäntäväet olivat kuolleet ruttoon ja pojat kaatuneet sotaretkelle. Luhanparvi oli sortunut kinokseen ja tuvan eteisessä pyrysi Valtonaan lumi. Ovi oli selällään ja tyhjän tuvan läpi loisti valo aukinaisista ikkunareijistä. Kauhu valtasi Trulssonin ja hän pysähtyi.

Tuvanseinään nojallaan seisoi pelottava olento, kuin mies harmajaan turkkiin puettuna ja päässä suuri, särmäkäs, lunta täyteläinen ruunu. Seisoiko siinä tuo ruttoon kuollut talonpoika, joka oli noussut hätäisesti umpeenluodusta haudastaan, viettääkseen joulua tässä talossa, jossa niin usein Kaarlo yhdennentoista aikana tervetuliaismaljoja oli juotu ja harppuja soitettu?

Ingebritt-muorikin vapisi tuskissaan ja hän peitti silmänsä, jottei hän mitään näkisi, sekä juoksi tupaan.

Trulssonin sydänkin seisattui ja hän kumartui verkalleen haahmoa tarkastamaan. Silloin hän näki, että se oli kuoliaaksi paleltunut hirvi, joka muistellen entisiä talviöitä, jolloin se samalla seinämällä oli löytänyt suojan ja tuntenut sisältä säteilevää lämmintä, oli nojautunut autiota rakennusta vastaan, jossa ei enää eläviä nukkunut eikä hiilos näkynyt kimaltelevan liedeltä.

— Jumala meitä armahtakoon! — sammalsi Trulsson astuen tupaan. — Eihän täällä menehdy ainoastaan ihmiset, vaan metsän elukatkin!

Mutta muori Ingebritt ei häntä kuullut. Hän oli jo irrottanut muutamia siltapalkkeja ja niiden alta lumen kalpeassa valossa nostanut esiin arkun, joka oli noin kyynärän levyinen ja kahden pituinen. Arkku oli siniseksi maalattu, koristeinaan valkosia kuviota ja siinä oli rautaset kädenpitimet.

Ingebritt-muori ei uskaltanut kääntää selkäänsä tuvan nurkkaan päin, jossa tyhjä vuode oli, vaan seisoi niin, että Trulsson jäi hänen selkänsä taakse. Tämä ei ymmärtänyt vielä mitään. Mutta kun muori tarttui toiseen kantimeen, tarttui hän itse toiseen, ja yhä katsellen ympärilleen joka nurkkaan kantoivat he arkun ulos tuvasta ja kirkkoa kohden. Siellä asettivat he sen keskikäytävälle, alttarin edustalle. — Mene nyt takasin pappilaan — sanoi Ingebritt-muori, — ja istu isännäksi aterioimaan kutsumattomain vierasteni joukkoon. Itseni täytyy minun jäädä tänne arkun luo ja miettiä yhtä ja toista, sillä kun aamulla aikusin tänne kokoonnumme, taitaa Jumala jättää minun toimekseni pitää aamujumalanpalveluksen.

Trulsson totteli ja astui hautuumaan poikki pappilaan, mutta hän mietti itsekseen, että onnettomuus on sammuttanut muoriparan järjen ja aamulla hän taitaa olla vietävä johonkin hourulaitokseen hoidettavaksi.

Kun aamu koitti ja myrsky tyyntyi, eivät kulkuset soineet niinkuin tavallisesti eikä vauraita pitäjäläisiä ajanut lumisia teitä myöten kirkolle. Ei kuulunut ruoskanläimäyksiä eikä huutoja peninkulmani alalta ränstyneistä autiotaloista. Joku yksinäinen tulisoihtu loisti puitten välitse ja muutamia naisia ja huonohenkisiä, sauvan varassa kulkevia ukkoja saapui kirkkoon. Miehiä ei ollut yhtään, kirkkoväkeä oli kaikkiaan kaksitoista henkeä. Hautoja oli enemmän kuin surevia eikä jouluaamu tämän syvemmässä hiljaisuudessa ollut ennen koskaan vaiennut.

He sammuttivat soihdut lumisilla kengillään ja, nähdessään Ingebritt-muorin istuvan arkkunsa kannella kirkossa, jossa ei yhtään kynttilää palanut, tuntui heistä, että he vihasivat häntä entistä enemmän.

Vähitellen saapuivat kirkkoon myöskin nuo pappilaan yöpyneet vieraat, mutta kellonsoittoa ei kuulunut soitten yli, sillä kellot tapulista olivat jo aikoja sitten valetut kenttätykeiksi, jotka nyt suljettuina ja äänetönnä lepäsivät erään Ditmarin järven pohjassa. Pappia ei ollut, joka olisi saarnastuoliin noussut. Lukkaria ei virttä virittämässä, mutta se palvelustyttö, joka jo kauan oli lukkarinvirkaa hoitanut, seisoi jo kirkonovella.

Silloin Ingebritt-muori nousi ja pyyhkäsi hiussuortuvat otsaltaan, mutta niin pimeä oli kirkossa, että hänen käsin täytyi haparoida, tavatakseen penkinoven, johon hän nojata tahtoi. Ei näkynyt kattoruunua eikä alttaritaulua eikä seinäpieloja. Ainoastaan vaskinen kynttiläjalka viereiseltä alttarilta kimalteli lumesta heijastavassa valossa.

— Eilen loppui rukouksemme — virkkoi hän — sanoihin: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. — Sitten lisäsi hän hiljaa, melkein kuiskahtaen: — Anna meille meidän syntimme anteeksi!

Samassa saapui kummitukselta näyttävä, kellertävä lapsi kirkon kynnykselle kantaen soihtua kädessään. Sen valossa avasi muori arkkunsa ja polvistui sen vierelle hautakatokselle.

— Onnettomuus tekee ihmeitä, — virkkoi hän. Ja kaikista kirkossaolijoista näytti, että kirkon käytävälle välähti kirkkaampi valo kuin mikä sadoista vahakynttilöistä saattaisi lähteä.

Kuusi hopeapikaria ja kuusi hopealusikkaa nosti hän arkusta ja jakoi ne sotureille ja näiden seuralaisille. Hän tyhjensi neljä pullottavaa pussillista hätärahoja ja jakoi ne tasan kaikkiin ojennettuihin käsiin, jotta jokainen sai saman verran, ja jokaiseen ojennettuun esiliinaan pani hän leipää ja sormustimia ja muita esineitä, kunnes arkku oli tyhjä ja soihtukin sammui.

Fredrikshall.

Maaherra kutsui kansan kokoon ja laski pöydälle viisikymmentä talaria jokaiselle, joka vapaaehtoisesti rupesi ratsumieheksi ja sata jokaiselle, joka rupesi jalkaväkeen. Monet vastahakoiset iskivät sormensa poikki taikka vihloivat veitsellä ruumistaan, jotta olisivat kelpaamattomat sotaväkeen, mutta heille tuomittiin viisitoista paria vitsoja tai pistettiin heidät elinkautiseen pakkotyöhön Marstrandin linnaan. Hurjia soturijoukkoja kierteli ryöstellen kylissä. Kun talonpoika kuuli heidän tulevan veräjällä, avasi hän aittansa ja juoksi itse heinähaasion alle piiloon tai pakeni perheineen, karjoineen korpimaille. Tukholmassa sulkeutuivat neuvosherrat huoneisiinsa, jottei heitä kysyttäisikään. Tarkastajat kulkivat, sotaväkeä mukanaan, portilta portille, avasivat kellarit ja ruoka-aitat ja sudet etenivät kaduille saakka. Kauppapuodeissa ei ollut tavaroita, myllyssä ei ollut viljaa, vasara ei kalskanut pajassa, ei kaikunut iloisia ääniä eikä turvallisia talvi-iltoja vietetty kotilieden ääressä.

Silloin profeetallinen aavistus kauhistutti koko kansan. Kirkonovilla tai suljetuissa kamareissa kuiskailtiin, että Jumala, joka marttyyrikruunulla oli kansaa kiduttanut, nyt oli antava okaiden kadota ja lehtien uudelleen vihannoida ja että kuningas nyt oli kuoleva. Joka päivä odotettiin uutista, että hän oli kaatunut ja ihmeteltiin vain, miksi tuo sanoma viipyi. Kaikki tiesivät, että hän mies miestä vastaan taisteli kujissa ja aitavierillä kuin halpa sotamies. Useimmat herkesivät jokapäiväisistä toimistaan ja kulkivat pelokkaina uutisia odotellen. Eräs Tukholman porvari jo valitti, ettei hän tiennyt, mistä nyt saisi suruvaatetta ja hautajaisrahoja. Yksinpä Görtzkin joka aamu unetonna valvoi, kun hänen palvelijansa kantoi halkoja uuniin. Ruotsi oli samanlaisessa tilassa kuin kuninkaan raunioksi hävitetty talo Benderissä, mutta tämän suitsuavan rauniokaupungin päällä, jossa tuska haihtui pois odottavaan äänettömyyteen, näkyi tähtilennon tapaisia tulevaisuudentuumia, joista ennustajat sanoivat, että niitä vasta vuosisatojen perästä voitaisiin toteuttaa ja käsittää.

Näihin aikoihin eli Upsalassa kerjäävä ylioppilas, jonka oli määrä lukea papiksi, vaan joka ei koskaan saanut tehneeksi muuta kuin raivanneeksi ja tapelleeksi, eikä kelvannut muuhun kuin sepittelemään runoja hautajaisiin ja häihin sekä latinaksi että ruotsiksi. Hänen nimensä oli Tolle Årasson. Kädet ja jalat olivat hänellä aivan liian hentoset ja pienet suureen ruumiiseensa verraten, vaan vaikka hän näki nälkääkin, kukoistivat hänen parrattomat lapsenkasvonsa aina yhtä pyöreinä ja verevinä. Ei hän ihmisille mitään pahaa tehnyt, kunhan hän vain sai elää vapaasti kuin taivaanlintu ja kulkea omia teitään ja aamusin nukkua pitkään; mutta tovereissa vallitsi se käsitys, että hänen oli mahdoton tehdä erotusta hyvän ja pahan välillä. Kun värvääjät eräänä päivänä alkoivat kiertokulkunsa kaupungissa, tuli hänestä yhtäkkiä jumalaapelkäävä poika ja hän piilousi kirkonpenkkiin kädessään vanhan latinankielioppinsa tyhjät kannet. Se tapahtui Kolminaisuudenkirkossa. Keskellä jumalanpalvelusta tunkeusivat värvääjät kirkkoon uhkaavina helistellen käsirautakimppua hartioillaan, mutta Tolle nojausi yhä syvemmälle tyheitä kirjankansiaan tutkimaan. Hän huojutti ruumistaan edestakaisin ja veisasi niin hartaasti, ettei kenenkään pistänyt päähän vaatia häntä sotamieheksi, vaikka hän juuri olikin niitä sellaisia kelvottomia lukumiehiä, joita kuninkaallisen asetuksen mukaan piti sotaväkeen ottaa. Tämän koetuksen jälkeen huomasi Tolle kumminkin viisaimmaksi ripustaa laukun selkäänsä ja lähteä seikkailuretkille. Kauhistuneena kulki hän ja katseli rakasta isänmaataan, jonka rutto ja sota niin oli muuttanut ja ruhjonut. Oliko tämä todellakin Ruotsi, tuo valtakunta, jonka isät olivat rakentaneet ja jota olivat silmäteränään hoitaneet, Pohjoismaiden suurvalta, rakastettu, peljätty? Tiellä tapasi hän valittavia talonpoikia, jotka pitkissä kuormajonoissa pakosta kuljettivat viljaansa pääkortteliin Norjaan taikka Jämtlanniin asti, Hjerpen linnoitukseen. Kumottuja kuormia ja kuolleita hevosia näkyi joka mäellä. Metsien autiotaloista vilhuivat repaleiset maankiertäjät tuvanikkunoista ja hän piti varovaisuuden vuoksi rahansa aina saapasvarressaan… Talonpoikaistaloissa oli höyläpenkkejä, heinähäkkejä ja karjaa asetettu riveihin pihamaalle, ja itkun ja valituksen keskitse kalahti huutokaupanpitäjän vasara ovipieliin. Herrastaloissa kertoivat palvelijat, että isäntäväki oli kaivanut hopea-astiansa maakuoppiin, sillä Görtz oli käskenyt, ettei ainoastaan kaikki oikeat rahat, vaan yksin jalommasta metallista tehdyt talouskapineetkin olivat vaihdettavat hätärahoihin, joten kuningas saisi käsiinsä alamaistensa kaiken omaisuuden. Tolle Årasson kuuli kerrottavan, ettei Tukholmassa asuvilla prinsessoilla edes ollut riittävästi hopeakaluja ruokapöytäänsä varten ja että kuningas itse söi rautalevyisiltä lautasilta. Autioissa pajoissa, joiden ulkopuolella joki vapaasti virtasi mereen päin pysähtyneiden ratasten ja avattujen sulkuluukkujen ohi, puheli hän ainoan jälelläolevan sepän kanssa, joka oli liian vanha ja raihnainen sotaan lähteäkseen. Siellä hän kuuli, että jos rautaa vähänkään valmistettiin, oli se heti muutamista pussillisista hätärahoja myötävä valtiolle. Mutta mieluimmin istui Tolle kumminkin ja lämmitteli pappiloissa, joissa hänen raamatun ja latinantaitonsa hankki hänelle suosioita; useimpa istuskeli pappi ja tarinoi hänen kanssaan päivännousuun saakka. Pappiloissa kuiskailtiin, että oli kysymys riistää koulukassat ja pitäjäin vaivaisrahastot, jopa valtion pankkikin, sotatarpeisiin, kerrottiin, ettei ole kyniä eikä paperia millä kirjoittaa, joten virastot olivat suljettavat, koska herrain ei käynyt pistäminen sormeaan mustepulloon eikä sillä pöydälle kirjottaminen. Eräs harmahtunut kappalainen hänelle kertoi, että maaherrat pantiin viralta taikka asetettiin tarkastuksen alaisiksi, joten ei kukaan tiennyt, ketä nyt tuli totella ja kenen oli käskettävä; pappi kertoi, kuinka hänen itsensä oli täytynyt panna panttiin raamattunsa ja papinviittansa ja antaa sahtia seurakuntalaisilleen ehtoollisessa viinin asemesta.

Näin Tolle Årasson kulki pitäjästä pitäjään ja ansaitsi silloin tällöin lantin, kun otti viedäkseen kirjeitä ja virkapapereita toisiin seutuihin. Postimiehetkin olivat näet lähetetyt sotaväkeen ja noista epärehellisistä kievarinpitäjistä oli tehty postinkuljettajia. Mutta nämä eivät tätä uutta ammattiaan osanneet hoitaa, vaan turhaan heidän ympärilleen joka päivä kokoontui äitejä ja isättömiä kysellen kirjeitä omaisiltaan Siperian aromailta ja kaivannoista. Matkallaan jouduttuaan Slätthögin kirkkoon sai Tolle nurkuvain talonpoikain joukossa seisten kädellään hivellä sulttaanin kultaompeleilla kirjailtua lahjaturkkia, joka sinne oli alttarinpeitoksi ripustettu. Kalmarin kaupungissa joi hän veljenmaljat tykkisoturi Edstedtin kanssa, joka äsken oli mennyt naimisiin erään palvelustytön kanssa, vaan joka itsekään ei ollut mikään mies, vaan valepukuinen aatelinen neitsyt Stålhammar. Visingsössä pelasi hän noppapeliä repaleisten venäläisten sotavankien kanssa ja Karlshamnissa painiskeli hän puolalaisten, armeenialaisten ja juutalaisten kanssa ja tempoi noita juhlallisia turkkilaisia velkojia turpaanintupsusta. Hän vietteli heidät viiniäkin juomaan, mutta iski sitten katukiviin pirstaleiksi tuon tahratun lasin. Lundissa hän aseellisten ylioppilasten joukossa kuunteli professori Ihren kapinallista puhetta ja ampui professori Rydeliusta, joka saapui tuota myrskyä asettelemaan. Siten risteiltyään halki puolen valtakunnan saapui hän vihdoin Göteporiin, johon kuningas läpimatkalla oli pysähtynyt merirosvo Gatenhjelmin vieraaksi, asuen hänen talossaan Stigebergstorin varrella. Tomuisena ja janoisena istahti Tolle Årasson Dorotea Ekin kahvilaan, jossa porvarit itkien ja nauraen parastaikaa toisiaan syleilivät ja kertoivat, että Madagaskarin kauheat merirosvot olivat saaneet luvan saapua kuudellakymmenellä täyteen lastatulla kaappaaja-laivalla Göteporiin ja asettua sinne lakastuneita elinkeinoja virvoittamaan. Silloin hän ei enää malttanut ääneti pysyä, vaan ilmaisi itsensä ja kertoi sekä ruotsiksi että latinaksi, mitä hän oli kokenut matkoillaan. Pian hän huomasi, että pari miestä, jotka kaulustat pystössä istuivat aivan hänen vieressään, vaikenivat ja rupesivat hänen puheitaan kuuntelemaan, ja siitä hän kävi vielä yhä avomielisemmäksi.

— Nyt saavat ruotsalaiset maistaa rautahansikasta selvemmin kuin ennen koskaan, — virkkoi hän, katsellen läpikuultavia kynsiään. — Kuningas on taistellut kaikkia kansoja vastaan ja nyt hän kääntyy omaa kansaansa vastaan. Mitenpä tämä ilve muuten saattoi päättyäkään? Mutta kamaloita aavistuksia kuiskaillaan ympäri maan. Häneltä ei jää poikaa. Mitenpä sellaiselta mieheltä jäisikään lasta? Neuvosherroilla on jo pöytälaatikossaan englantilaisenmallisen, perustuslaillisen hallitusmuodon suunnitelmia. Me emme keltään muulta kuninkaalta aijo kärsiä sitä, mitä nyt olemme kärsineet. Kenties huomenna… kenties tänä iltana, meidän tätä tarinoidessa, joku iloinen pyssymies istuu hiiloksen ääressä ja sulattaa lyijyä valinkauhassa… Kenties hän juuri nyt kaataa kuulavormuun sen raskaan pisaran, joka ikipäiviksi on uneen uuvuttava sankareista suurimman.

Eräs kauppias, jo sangen vanha mies, jonka hapset olivat valkoset ja silmät surumieliset, taputti häntä olalle:

— Me ihmiset arvostelemme kaikkia sen mukaan, miten omia haavojamme kihelmöi, mutta sallikaa nyt vanhan miehen puhua. Vaikkei meidän kova rautakuninkaamme olisi koskaan syntynyt, olisivat yhä mahtavammiksi paisuvat naapurimme ruvenneet paloittelemaan Ruotsin valtakuntaa… Verkalleen, vähitellen joka vuosi, olisivat lapsemme ja lapsenlapsemme tinkineet ja nöyrtyneet ja luopuneet maakunnasta toistensa perästä. Isänmaamme ei olisi koskaan päässyt rauhaan, ei koskaan kunniakkaaksi. Olisi ollut häpeällinen tuo näytelmä, kun olisi ollut nähtävänä kahlehdittu jalopeura, jonka verta verkalleen juoksutetaan pieniin sormustimiin! Tahdonpa niinollen kernaammin yhdellä kertaa nähdä taivaanrannan leikkivän ja nähdä miehen seisovan meidän edessämme. Koska käski hän meidän uhrata enemmän kuin hän uhrasi itse? Eikö hän ole nähnyt nälkää ja vilua ja nyt on meidät jo voittanut aavistus, että hän myöskin on meidän kanssamme kaatuva.

Tolle Årassonin ääni värähti. Hän ei tahtonut teeskennellä, vaan aina hänestä tuntui, että se, joka viimeksi puhui, oli oikeassa.

— Jos en pitäisi vapauttani ja kunnollista vuodetta suuressa arvossa, hiipisinpä kuninkaan jälkiä niitä suudellakseni Norjan lumituntureilla. Kohta voi se jo olla myöhää, luoti voi jo olla valettu…

Samassa kuin hän oli lausunut nämä sanat, nousivat, keskenään merkin annettuaan, nuo molemmat miehet, jotka hänen vieressään olivat istuneet. Tolle pelkäsi soturintakkia niin kovin, että hän kalpeni, kun hän huomasi kiiltäviä messinkinappeja heidän väljäin kauhtanain alla.

— Kas niin, poikani! — huudahtivat he hänelle ja taluttivat hänet käsivarsista vankinaan ulos. — Koska niin kauniisti osaat puhua, ei liene liika vaatimus, että sinulle annetaan paikka siellä läheisyydessä, missä luoti vinkuu… Nytpä saimmekin oikein kelpo saaliin. Me olemme värvääjiä, ymmärtääkö herra sitä… niin, ymmärrät? No, siis marssitaan Norjaan!

— En ole koko elämäni pitkään toivonut muuta, kuin päästä sotamieheksi! — vastasi hän heti niin pehmeästi ja ystävällisesti, mutta samalla varmasti, että hän itsekin uskoi sanansa. — Tipauttakaapa kauniisti värväysrahat hattuuni!

Siten täytyi hänen vihdoinkin pukeutua tuohon siniseen takkiin, jota hän niin pelkäsi, ja joka päivä sai hän taas huomata uusia tapahtumia siinä maassa, jossa aura ennen tyyneesti oli piirtänyt vakoaan peltoon. Tuskin ehti hän kappaleen Strömstadista eteenpäin, kun hän huomasi suuria kaleerilaivoja kuivalla maalla. Ja hänet itsensä valjastettiin keulan eteen yhdessä talonpoikain ja hevosten ja härkäin kanssa vedättämään laivoja kahden ja puolen peninkulmaisen kannaksen poikki Idevuonoon. Tuuma tuumalta vedettiin laivoja telakkatietä ja risukoita myöten, öisin vedettiin tervasten tuohusten valossa, päivällä heinäkuunauringon paahteessa. Pikkunen mies, ruskahtavaan samettitakkiin puettuna, päässä tuuhea tekotukka ja kengissä leveät kultasoljet, kulki edestakasin vetäjäin joukossa heitä rohkasten. Se oli Emanuel Svedenborg, hänen toimekseen oli Polhem jättänyt tuon omituisen tuumansa suorittamisen. Kun hän näki Tolle Årassonin, varjosti hän kämmenellään heikkoja silmiään ja virkkoi:

— Siinäpä on lihavin ja kukoistavin mies, minkä moneen vuoteen olen nähnyt. Mutta, hyvät korpraalit, elkäähän häntä sentään liiaksi rasittako, näettehän sen heti, ettei hänellä mitään voimia ole jäsenissään.

Ne oli ensimmäiset säälin sanat, jotka Tolle kuuli, sittenkuin hän Upsalassa oli kilistänyt toveriensa kanssa, ja kohta oli hän valmis silmät kyynelissä ojentamaan pyöreähkön kätösensä jo kerjäämään.