SISÄLLYS: (continued 2)

Henkivartijat olivat vastoin kuninkaan tahtoa peittäneet hänen telttansa olilla ja panneet olkien päälle turpeita, niin että se näytti sysihaudalta. Se ei seisonut leirin keskellä vaan kaikkein äärimmäisenä ja melkein pimeässä. Sisälle telttapatsaan viereen olivat he rakentaneet kivistä tulisijan ja kantoivat sinne vähän väliä hehkuvan kuuman kanuunanluodin. Pesuvati oli puhdasta hopeaa, ja pöydällä seisoi Aleksanteri Suuren elämänkertomuksen ja kultalyötteisen raamatun vieressä pieni hopeoitu kuva Pompe-koirasta, joka oli kuollut, mutta tuolin ja telttasängyn vaaleansininen silkkipäällys oli jo kulunut ja tahrautunut. Keskellä sänkyä makasivat koirat Turkki ja Nuuskuri, mutta kuningas nukkui havusijalla maassa. Kalja oli loppunut, ja Hultman-lakeijalla ei ollut muuta tarita hänelle illalliseksi kuin pikarillinen sulanutta lunta ja kaksi teräskovaa korppua. Sitten oli hän levittänyt viitan hänen ylitseen ja pannut kudotun yölakin hänen päähänsä. Siinä nukkui nyt voittojensa kukkuloilla Ruotsin kuningas, ja hänen kapea päänsä oli kääntynyt viimeisen hehkuvan kuulan himmenevään hohteeseen päin. Kaukaan aikaan ei hän ollut lukenut sitä iltarukousta, jota hän muinoin tavaili kamarissaan, kun tuuli hohisi Karlbergin puiston lehmuksissa. Hänen jumalansa oli vähitellen muuttunut vanhan testamentin ukkosjumalaksi, kostavaksi Herraksi Seebaotiksi, jonka käskyt hän kuuli sielussaan tarvitsematta rukoilla, ja Taara ja Aasat ajoivat yömyrskyn jyryssä ympäri leiriä ja tervehtivät torvillaan nuorinta poikaansa maan päällä.

Silloin alkoivat koirat vainuta ja murista, ja puolikasvuinen Max Würtembergiläinen, Pikku Prinssi, tuli haltioissaan ja onnesta säteillen teltan suulle.

— Majesteetti, — huusi hän kirkkaalla lapsen äänellä, — herätkää, herätkää! Viisikolmatta smoolantilaista on ollut ulkona ottelemassa vihollisen kanssa!

Hänen takanaan seisoi Ranskan Mauno nojaten urheaan kapteeni Schmiedebergiin, joka itse vielä kulki kainalosauvoilla kuormastolla tapahtuneen taistelun jälkeen, jolloin hän kahdentoista miehen kanssa oli taistellut kolmeasataa puolalaista vastaan.

Ranskan Mauno ei koskaan kantanut päätänsä ylpeämmin ja tyytyväisemmin, vaikka hän herposi väsymyksestä, mutta kun hän kuuli olevansa kuninkaan teltalla, pysähtyi hän arasti. Hän kumartui ja pesi kiiruusti veritahrat käsistään. Hatun ja väliperuukin ja pikkuperuukin heitti hän maahan, ja sääntöjä ajattelematta pani hän suuren kähäräperuukin päähänsä. Kun hän oli reilassa ojensi hän kätensä pitkin sivujaan ja astui teltan suulle ja kertoi ja sopersi ja hampaat tärisivät.

Kuningas, joka istui yhä havuvuoteella, kertoi sitten itse hitaasti ja tutkien joka sanan ettei menettäisi pienintäkään osaa seikkailusta. Hän iloitsi niinkuin lapsi ihmeellistä satua kuullessaan. Viimein ojensi hän hänelle kätensä.

— Oxehufvud puhui oikein, — sanoi hän. — Herroilla on ollut kelpo löyly vihollisen kanssa. Koska se puolalainen ärmätti pilkalla pyysi saada lainaksi viittä louisdoria, tahdon minä, antaa kymmenen, ja herran pitää mennä takaisin heittämään rahat ikkunasta sisään.

Ranskan Mauno poistui takaperin teltan aukosta, ja Schmiedeberg otti häntä vyöltä kiini ja vei hänet uteliaina odottavain toverien piiriin. Siinä oli vänrikkejä ja luutnantteja ja kapteeneja, jotka olivat hänen ikäisiään, mutta jo nousseet arvossa ylemmäksi häntä.

— Ranskan Mauno! — porisivat he. — Nyt ei uskalla kukaan enään nauraa sinun nenälasiasi ja peruukkiasi. Mutta kuinkas kävi valtakirjan ja aateliskirjan? Aateliskirja!

— Vaiti, vaiti! — sanoi Schmiedeberg. — Palkinnot ovat raukkoja varten. Jos kuninkaallinen majesteetti saisi vallita, ei hän antaisi mitään palkintoja, vaan tahtoisi, että kukin taistelisi ja kaatuisi yksin vain kunnian vuoksi.

Ei kukaan uskaltanut vastustaa Schmiedebergiä, ja hän päästi uuden suojattinsa käden ja kompuroi kainalosauvoineen pari askelta lähemmäksi tulta.

— Ettekö nähneet? — kuiskasi hän. — Ettekö nähneet, että kuninkaallinen majesteetti otti häntä kädestä melkein kuin vertaistaan?

— Silloin sain aateliskirjan ajaksi ja ijankaikkisuudeksi! — sanoi Ranskan Mauno.

Tuuheassa kähäräperuukissaan ja repaleisessa paidassaan seisoi hän yhä vielä pystysuorana ja kädet pitkin sivujaan, ja hän soperteli vielä puheessaan ja hampaat kalisivat.

— Ja vapaaherrakirjasi, — vastasi Schmiedeberg hiljaa, — sen sinä saat, kun kaadut.

Sotarosvojen kuningatar.

Kellojen humina oli tauvonnut Narvan kirkontorneissa. Muurinmurrossa mäsäksi ammutulla linnoitusvallilla makasivat maahan hakatut Ruotsin sankarit, joiden raastettujen ja alastomain ruumiitten yli venäläiset hurjasti kiljuen ryntäsivät kaupunkiin. Muutamat kasakat, jotka olivat neuloneet elävän kissan ravintolanisännän vatsaan, nauroivat vielä piirissä uhrinsa ympärillä, mutta jättiläisen mittainen Pietari Aleksievits, tsaari, raivasi jo tietä itselleen keskeltä katujen ja kartanoiden tungosta ja hakkasi maahan omia miehiään hillitäkseen heidän hirmutöitään. Hänen oikea hihansa oli olkapäähän saakka lionnut omain alamaisten veressä. Murhaan kyllästyttyään oli vihdoin joukkoja toisensa jälkeen kokoontunut toreille ja kirkkomaille. Etsien tekosyyksi että kirkkomaihin haudatut uskottomat häpäisivät kirkkoja, alkoivat knihtijoukot raiskaamaan ja ryöstämään hautoja. Vipukangilla nostivat he kivet kirkonpermannoista, ja ulkona avattiin hautoja lapiolla. Vaskiarkut ja tina-arkut jakoivat väkivallan tekijät kappaleiksi ja heittivät arpaa hopeisista kantimista ja levyistä. Kadut, joille asukkaat ensi kahakassa olivat heittäneet kekäleitä ja kattotiilejä ja missä tapettujen veri tulvi katuojista, olivat monia päiviä täpötäynnä ruosteisia tai puoleksi lahoja arkkuja. Muutamain ruumiitten tukka oli kasvanut niin että se roikkui lautain välistä. Muutamat vainajat olivat palsameerattuja ja hyvin säilyneitä, vaikka ruskeita ja kokoon kuivuneita, mutta useimmiten arkuista irvisteli keltaisia luurankoja laskehtineissa ja homeisissa kääreissä. Arasti hiipivät ihmiset lukivat hämärässä arkkujen levyjä ja tunsivat joskus läheisen sukulaisen nimen, äidin tai sisaren. Joskus näkivät he väkivaltarien raastavan lahonneita jäännöksiä pois ja heittävän niitä virtaan. Joskus taas onnistui heidän yön varjossa itse viedä niitä pois ja haudata ne ulkopuolelle kaupunkia. Niinpä saattoi pimeässä tulla vastaan vanha mies tai vaimo, joka lapsineen ja palkkapiikoineen vaivaloisesti hiipi arkkukuorman kanssa.

Eräänä yönä piti joukko ryöstäjiä nuotiota erään kirkkotarhan kulmalla. Hui, kuinka oli hauskaa kasata tulirovioksi sängynpohjia ja patjoja ja tuolia ja ruumiinarkun päitä ja mitä ikinä käsille saatiin! Liekit ja kipunat leimusivat yhtä korkealle kuin pappilan räppänä. Yliympäri oli arkkuja pinottu toistensa päälle, ja eräästä päällimmäisestä oli pohja ratkennut, niin että sisällä oleva rahastomestarivainaja seisoi ihan pystyssä kähäräperuukki päässään niinkuin olisi ajatellut: Bitte, mihinkä seuraan olenkaan joutunut?

— Ahaa, äijäpaha! — huusivat ryöstäjät hänelle paistaessaan omenanraakiloita ja sipulia tulessa. — Tekisikö mielesi saada jotain maistavaa suuhusi siellä!

Tulen loimu valaisi pappilan arkitupaa, ja säkenet lensivät sisään rikotuista ruuduista. Siellä oli ainoastaan halkinainen pöytä ja tuoli ja sillä istui pappi nojaten otsaansa käsiinsä.

— Kuka tietää! Ehkä se onnistuisi! — mutisi hän ja nousi seisomaan niinkuin olisi löytänyt ratkaisun kauvan mietittyyn arvoitukseen.

Hänen hopeanharmaa partansa peitti koko rinnan ja hänen hiuksensa riippuivat hartioille. Sotapappina ollessaan nuoruudessaan oli hän ollut mukana yhdessä ja toisessa, eikä hän koskaan ollut hyljännyt tarjottua pikaria. Sitten leskimiehenä pappilassa eläessään oli hän palvellut Herraa Jumalaa ilossa ja riemussa täpötäysien tuoppien ääressä, ja puheet kertoivat ettei hän ensiksi, tarttunut kirjaan, jos hyvänkasvuinen ilotyttö sattumalta istui joukossa. Sen vuoksi otti hän nyt vastaan onnettomuudenkin rohkeammin ja sovinnollisemmin kuin muut ja hänen sydämmensä oli yhtä turmeltumaton kuin hänen sotilasmainen ruumiinsa vuosista vääristämätön.

Hän meni eteiseen ja veti varovasti pois ne viisi kuusi ruostunutta naulaa, joilla pari lautaa oli kiinnitetty pienen ahtaan portaanaluskomeron eteen. Sitten nosti hän laudat sivulle.

— Tule ulos, lapseni! — sanoi hän.

Kun ei ketään kuulunut, tuli hänen äänensä ankarammaksi ja hän uudisti käskynsä.

— Tule ulos, Liina! Molemmat toiset palvelustytöt sidottiin ja kannettiin pois. Olipa tosiaan viime tinka että sinut sain tänne piiloon. Mutta siitä on pian jo vuorokausi kulunut, etkä sinä voi elää ruuatta ja juomatta. Noh?

Kun ei häntä sittenkään toteltu, heitti hän suutuksissaan päätään taaksepäin, ja hän puhui nyt jäykästi ja käskevästi.

— Miksi et tottele? Luuletko että ruoka on täällä? Ei suolanrakeistakaan ole taloon jätetty. Sinut pitää viedä pois, ymmärrätkö. Jos sinulle käy huonosti ja sinä joudut tiellä vainolaisten vangiksi, niin silloin, lapseni, niin silloin en voi muuta kuin sanoa: Pane kätesi hänen kaulaansa ja seuraa häntä hevosselässä vaikka maailman ääreen. Olen monta kertaa sodan pauhinassa nähnyt sellaisen rakkauden liiton, ja silloin olen heittänyt sotilasviitan papinkauhtanan ylle ja nostanut lakkia lorun korealle lopulle. Etkö kuule, tyttöseni? Kun isä vainajasi, joka oli juoppo — totta puhuakseni, — oli tallirenkini ja kerran veti minut avannosta, lupasin minä sen jälkeen pitää huolen hänestä ja hänen lapsistaan. Ja sitten oli hän ruotsalainen syntyään, niinkuin minäkin! No enkö aina ole ollut sinun isällinen isäntäsi, eli mitä on hänen armollaan sanottavana? Onko pääsi pyörällä, häh?

Nyt alkoi jokin liikkua pilkkopimeässä komerossa. Kyynäspää sattui seinään, sieltä kuului teputusta ja raappimista, ja sitten tuli Liina Antintytär ulos aivan paitasillaan ja paljain jaloin ja yllään hihaton repaleinen punainen jakku, jossa kuitenkin oli ehjä selkäkappale, jonka yli ruskea palmikko riippui.

Tulenvalo näkyi ikkunan läpi. Hän piti paitaansa polviensa välissä ja kyyristyi, mutta hänen terveet kumartuneet kasvonsa ja niiden leveät avonaiset juonteet olivat yhtä iloiset kuin jos hän juuri olisi noussut seinäsängystä kauniina talviaamuna aamuruskon valossa.

Veri kuohahti kyllä vielä kiivaassa tahdissa valkotukkaisen sotasaarnaajan suonissa, mutta tällä hetkellä oli hän ainoastaan isäntä ja isä.

— Minä en tiennyt, että minun yksinkertaisessa talossani on opittu niin korkean-ylhäistä häveliäisyyttä, — sanoi hän ja taputti häntä ystävällisesti paljaalle olkapäälle.

Liina Antintytär katsahti ylös. — Ei mutta se on vain sitä, — sanoi hän, — että minua palelee niin kovin.

— No niin, se on toista. Niin minä tahdon että minun talossani pitää puhua. Mutta minulla ei ole mitään vaatteita annettavana sinulle. Omani ovat siekaleina. Milloin hyvänsä saattaa talo palaa. Minä itse voin kentiesi hätyyttämättä hiipiä tieheni, ja taskussani on minulla Riian riikintaaleri. Kukapa kysyy repaleista vanhaa ukkoa! Toista on sinun laitasi, Liina. Minä tunnen ne villit rakkarit. Minä tiedän vain yhden keinon sinun pelastamiseksesi, mutta minua itseäni kammottaa sanoa sitä. Sinä olet kai liian pelko.

— En minä pelkää, käyköön minulle kuinka käynee. Enhän liene parempi kuin muutkaan. Kun ei vaan palelisi.

— Tule siis tänne ovelle, vaan älä pelästy! Katsos, tuonne porttikäytävään ovat ne roistot panneet pienen puisen arkun. Se ei voi olla erin raskas, mutta kenties sovit sinä sinne. Jos uskallat ruveta arkkuun, niin ehkäpä saan sinut kaupungista sutkautetuksi ulos.

— Kyllä minä uskallan.

Hänen hampaansa kalisivat ja tärisivät, mutta hän suoristi itseänsä hiukan ja antoi paidan vapaasti riippua ja astui kiviä pitkin porttikäytävään.

Pappi nosti pois kostean arkunkannen, joka oli irrallaan, ja ryöstetystä arkusta ei hän löytänyt muuta kuin höylänlastuja ja ruskean peiton.

— Sitä minä juuri kaipasinkin, — hytisi Liina Antintytär ja veti esiin peiton ja kääri sen ympärillensä ja nousi ylös ja laski selälleen höylänlastuihin.

Pappi kumartui hänen ylitsensä ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä rohkeisiin silmiin. Hän saattoi olla kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta. Hiukset oli kammattu sileästi taakse aina palmikkoon saakka.

Kun hän siinä seisoi, tuntui hänestä, ettei hän kaikkina aikoina ollut katsellut häntä niin puhtaalla ja isällisellä mielellä kuin hän itse olisi toivonut ja kuin hän oli näyttänyt. Mutta nyt hän teki sitä. Hänen pitkät valkeat hapsensa riippuivat aivan tytön kasvoihin.

— Käyköön sinulle hyvin, lapseni! Minä olen vanha. Vähän on väliä, kestääkö minun elämäni vielä hetkisen vai loppuuko se tänäpäivänä. Minä olen ollut tekemässä monta konnankoukkua ja pahaatyötä elämässäni, ja syntein anteeksi saamiseksi tahdon minä kerran tehdä jotain hyvääkin. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi hänelle ja ojensi itsensä.

Ulkoa kuului yhä hurjempi meteli. Hän pani kannen paikalleen ja kiersi pitkät siihen jääneet kierrenaulat kiini niin hyvin kuin taisi. Sitten pani hän polvilleen ja kietoi köyden arkun ympäri poikittain ja nosti väkevillä käsivarsillaan raskaan kuorman selkäänsä ja kulki kumarassa ja horjuen ulos.

— Katsokaa! — huusi muudan väkivaltari tulelta, mutta vierustoveri käski häntä vaikenemaan sanoen:

— Anna ukkorähjän mennä. Sehän on kurja köyhäin arkku.

Hiki nousi vanhuksen kasvoihin ja hänen selkäänsä ja käsivarsiansa pakotti ja kirveli raskaan taakan alla. Askel askeleelta yritti hän eteenpäin pimeitä katuja pitkin. Vähän väliä täytyi hänen laskea arkku maahan puhaltaakseen, mutta silloin piti hän kättään kannen päällä ja pelkäsi koko ajan että häntä huudettaisiin ja työnnettäisiin pois tieltä tai että joku harhaileva knihtijoukko pistäisi hänet kuoliaaksi. Monta kertaa täytyi hänen väistyä syrjään kuormain tieltä, jotka olivat täynnä miehiä ja naisia, joita piti viedä satoja peninkulmia Venäjän sisämaihin kansoittamaan korpia. Suuri, voittava tsaari oli kylvömies, joka ei lukenut kylvämiänsä siemeniä. Kun vihdoin vanha sotilaspappi tuli kaupungin portille ja vahti meni häntä vastaan, ponnisti hän tuskan koko yhtyneellä tahdolla voimansa viimeiseen yritykseen. Toisella kädellään piti hän arkkua selässään ja toisella otti hän riikintaalerinsa taskustaan ja antoi sen vahtisotamiehelle lahjoakseen hänet.

Knihti viittasi häntä menemään eteenpäin. Jälleen tahtoi hän astua eteenpäin, mutta ei jaksanut. Kaupungin porteista näki hän joen luikertelevan vapaassa luonnossa, mutta sitten musteni hänen silmissään. Hiljaa ja avuttomuudessaankin peloissaan kuormastaan laski hän varovasti arkun viereensä katukiville. Sitten kaatui hän suulleen ja kuoli.

Toiset vahtimiehet juoksivat paikalle ja alkoivat torua ja riidellä. Porttiholviin ei arkku saanut jäädä seisomaan.

Upseerit, jotka istuivat pelaamassa vallihuoneessa, tulivat myös paikalle. Yksi heistä, pieni kuiva ja ohennut olento, jolla oli nelisnurkkaiset silmälasit ja joka oli enemmän kirjurin kuin soturin näköinen, kaappasi lyhdyn ja meni arkun ääreen ja raotti hiukan kantta miekan tupella.

Ensi kerralla oli hän vähällä pudottaa lyhdyn ja vetäsi äkkiä päänsä takaisin. Toisella kerralla, kun hän kumartui ja katseli lyhdyllä, viipyi hän vähän kauvemmin ja tutkivammin ja pyyhkäsi sitten kädellään koko naamansa yli ikäänkuin ajatuksiansa peittääkseen. Sitten nosti hän pois silmälasit ja seisoi miettivänä. Kun hän kolmannen kerran kumartui, kuljetti hän lyhtyä raossa edestakaisin, ja sisällä makasi Liina Antintytär aivan rauhallisena ja tirkisti häntä lyhdyn valossa tietämättä itse mitä oli tekeillä.

— Minulla on nälkä, — sanoi Liina Antintytär.

Upseeri pani pois lyhdyn ja kulki pari askelta edestakaisin holvissa kädet ristissä takanaan. Sitten ilmautui ilkeä ja riemuisa tärinä hänen jäykkiin piirteisiinsä, ja kenenkään huomaamatta otti hän takinpussistaan muutamia omenanraakiloita ja pisti ne arkkuun. Sitten alkoi hän komentaa.

— Tänne miehet! Kahdeksan miestä kantamaan arkkua kenraali Ogilvylle ja tervehtikää ja sanokaa että se on halpa lahja hänen nöyrältä palvelijaltaan, Iivana Aleksievitsiltä. Kahdeksan muuta, jotka äsken ovat tulleet vallityöstä, kulkevat perässä ja käärivät kerstukkinsa torviksi, joihin te toitotatte rykmentin marssia. Mutta ihan etupäässä kulkee kaksi miestä ruokosoihduilla. Eteenpäin!

Hurjat knihdit katselivat toisiansa suu selällään ja tottelivat. Arkun nostivat he nauraen musketeilleen. Kaksi pitkää tervattua ja olilla käärittyä tankoa otettiin holvin nurkasta ja sytytettiin lyhdystä, ja kun joukko alkoi marssia ulos kentälle leiriin, toitottivat soittajat marssiansa kerstukkiin:

— Kun musketti soturilla toverina on, Mitä huolisi suruista lainkaan! Kapakoissa on hällä elo verraton, Aina tyttöjä, kirppuja hänellä on, Vaan rahaa ei ole lainkaan!

Kun he tulivat leiriin, ryntäsivät sotamiehet koolle soihtujen ääreen. Kenraali Ogilvy, joka oli istunut aterialla, tuli ulos teltasta.

— Rakas taattoseni, — sanoi yksi kantajista, — Iivana Aleksievits, luutnantti, lähettää sinulle nöyrästi tämän lahjan.

Ogilvy kalpeni ja puri huultaan harmaitten viiksiharjastensa alla. Hänen arpiset ja ponnistellun tuimat kasvonsa olivat pohjaltaan sävyiset ja hyväntahtoiset.

— Onko hän järiltään? — jyrisi hän teeskennellyllä vihalla, vaikka hän itse asiassa säikähti kuin poika. — Laskekaa arkku maahan ja murtakaa kansi auki!

Knihdit kingoittivat miekoillaan ja lahonnut kansi romahti maahan.

Ogilvy tuijotti. Sitten päästi hän naurun. Hän nauraa kohotti, niin että hänen täytyi istua maapenkille. Knihdit nauroivat myöskin. Nauroivat pitkin koko telttakujaa, niin että he nytkivät ja horjuivat ja nojasivat toisiinsa niinkuin kapakasta tulleet juoppolallit. Liina Antintytär makasi arkussa omenanpuolikas kädessään ja katseli silmät pystyssä. Hän oli taas lämminnyt ja hänen poskensa kukoistivat niinkuin nukella.

— Kaikkien pyhien nimessä! — huusi Ogilvy. — Ei edes pyhän Antoniuksen hautakammioissa ole sellaista ihmettä nähty! Sepä on ruumis, jonka pitäisi lähettää edelleen itse tsaarille.

— Ei vainkaan, — vastasi eräs hänen upseereistaan. — Minä lähetin toissapäivänä kaksi vaaleanveristä sipulia, mutta hän ei nyt välitä muista kuin ruskeatukkaisista ja kaidoista.

— No niin olkoon! — vastasi Ogilvy ja kääntyi kumartaen Narvaan päin. — Viekää Iivana Aleksievitsille terveiset, että kun arkku lähetetään takaisin, on siellä oleva kapteeninkirjat pohjalla. — He, he, he, sokeriruusuni!

Hän meni arkun viereen ja silitteli Liina Antintytärtä leuvan alta.

Mutta silloin tyttö nousi ylös ja otti häntä kiini tukasta ja antoi hänelle raikuvan korvapuustin ja sitten vielä toisen.

Kenraali ei ollut milläänkään, vaan jatkoi nauruaan.

— Niin sen pitää olla, — sanoi hän, — niin sen pitää olla! Minä teen sinusta sotarosvojen kuningattaren, ryyniseni, ja merkiksi siitä annan minä sinulle tässä rannerenkaan, jonka lukossa on jalokivi. Joukko pahinta roskaväkeämme varasti sen taannoin kreivitär Hornin arkusta Narvassa.

Hän ravisti ketjut käsiranteestaan ja Liina Antintytär kieppasi ne ahnaasti itselleen.

Kun sitten iltaisin teltassa istuttiin aterialla, istui Liina Antintytär pöydässä Ogilvyn vieressä. Hän oli nyt saanut ranskalaisen puvun kukitetusta kankaasta ja silkkipitsisen pääkoristeen. Mutta mitkä kädet! Hänen piti aina syödä hansikkaissa, mutta niiden alta turvottivat hänen suuret ja leveät sormensa ja punainen nahka paistoi nappien välistä.

— Hohoo, hohoo! — huusivat kenraalit. — Noista käsistä tulee lystimpi kuin kokonaisesta kannusta Unkarin viiniä, Auta meitä! Kiristäkää vöitämme! Tue meitä! Tätä ei voi kukaan halkeamatta katsella.

Ja miten hän käyttäytyi ja popsi makeisia ja istui lusikka ilmassa! Jos jokin maistui pahalta, niin irvisti hän. Syödä hän osasi. Mutta sitä vastoin ei hän tahtonut juoda, vaan otti kulauksen suuhunsa ja ruiskutti viinin kenraalien päälle. Mutta kaikki heidän kiroilemisensa ja sopimattomimmat puheensa otti hän opikseen, ja aina istui hän yhtä iloisena ja kukoistavana.

— Vie, vie! — huusivat kenraalit, haljetakseen nauruun. — Sammuttakaa kynttilät, ettei häntä tarvitse nähdä. Purista meitä otsasta! Saapiko ehkä olla pienet savuset, mademoiselle?

— Mitä helvettiä, eikö täällä saa rauhassa istua! — vastasi Liina Antintytär.

— Yksi seikka oli kuitenkin, jonka Ogilvy taiten salasi, etteivät naurajat olisi kääntyneet häneen ja nipistäneet kyljestä ja nykineet takin liepeestä ja sanoneet: Niinkö, taattoseni, oletkos saanut pitkän nenän, kaljupää. Pidä hyvänäsi, taattoseni! Pidä hyvänäsi pienet vastoinkäymisesi!

Hän oli aina kohtelevinaan Liina Antintytärtä hiukan kylmäntuttavallisesti, mutta hän ei koskaan istunut niin lähelle tyttöä, ettei hänen koiransa voinut hypätä heidän väliinsä, eikä hän koskaan koskenut häneen kenenkään nähden, eikä koskaan kenenkään näkemättä, sillä silloin tiesi hän saavansa häneltä vasten naamaa, niin että hansikas halkesi ja punainen käsi paistoi koko voimassaan. Sattui niinkin, että tyttö siitäkin huolimatta joskus antoi hänelle iskun keskelle taulua, eikä ketään hän nenästellyt pahemmin kuin häntä, mutta kaikelle sille nauroi hän vain niinkuin muutkin, niin ettei koskaan ennen ollut leirissä ollut sellaista melua ja hälinää.

Väliin ajatteli hän antaa tytölle nyrkistä, vaan hän häpesi toisia, sillä kaikki kuului teltan läpi, ja hän pelkäsi, että he sitä helpommin olisivat arvanneet, kuinka asia oli ja kuinka vähän hän saattoi tulla aikaan sen tyttösen kanssa. — Odota, — ajatteli hän, — kerran kyllä olemme itseksemme suljetussa huoneessa. Odotahan! Siihen saakka menköön kuinka menee.

— Vie, vie! — huusivat kenraalit. — Mitenkä hän kantaa laahustaan! Me tulemme kantamaan. Kas, kas, ei, mutta nähkääs!

— Kantakaa te! — sanoi Liina Antintytär. — Kantakaa te! Se sopii teille.

Ja niin tunkeilivat kenraalit kantamaan hänen laahustintaan sekä hänen pöytään tullessaan että hänen pöydästä lähtiessään.

Silloin sattui eräänä iltana, kun hän istui maljailevain ukkojen joukossa, että ajutantti astui sisään epäröiden ja hämillään. Hän kääntyi Ogilvyyn.

— Saanko puhua suoraan?

— Luonnollisesti, poikani.

— Ja mitä hyvänsä sanon, anteeksi annetaan?

— Kunniani kautta. Mutta sanohan se!

— Tsaari on matkalla leiriin.

— No niin, hän on minun armollinen herrani. Ajutantti osotti Liina Antintytärtä.

— Tsaari suosii pitkiä ja ruskeatukkaisia, — sanoi Ogilvy.

— Ylhäisyytenne, hän on viime päivinä muuttanut makua!

— Hyvä. Käskekää joukot aseisiin… ja tuokaa kolmivaljakkovaunut!

Nyt hälyytettiin. Rummut pärisivät, torvet raikuivat, aseet rämisivät, ja poljenta ja huuto täytti yön. Juomaseura keskeytettiin, ja Liina Antintytär pantiin varusvaunuihin.

Ajajana olevan talonpojan viereen hyppäsi sotamies kädessään palava lyhty ja tyttö kuuli talonpojan hiljaa kyselevän sotamieheltä pakenemisen tarkoitusta.

— Tsaari! — vastasi knihti yksitoikkoisesti ja osotti peukalollansa olkansa yli tyttöön.

Silloin lyyhistyi talonpoika niinkuin viluttavassa kuurossa ja löi pieniä takkuisia hevosiaan aina hurjemmin ja hurjemmin. Hän luikkasi ja löi ja ajoi niitä jytisevää karkua. Lyhdynvalo liiti näreikköjen ja poltettujen talojen ohi, ja vankkurit jyrähtelivät ja horjuivat kivien välissä ja natisivat liitoksissaan.

Liina Antintytär makasi selällään heinissä ja katseli tähtiä. Minnekkä vietiin häntä? Mihin kohtaloihin? Hän ihmetteli ja ihmetteli. Ranteessa riippui ranneketju niinkuin taikakalu, takaus Ogilvyn kummallisen ennustuksen toteutumisesta. Sotarosvojen kuningatar! Se kuului niin ihmeelliseltä, vaikka hän vasta vähitellen oli etsinyt sanain oikean merkityksen. Hän silitteli ja poimi pieniä hopearenkaita ja nousi istumaan ja tutki lyhdynvalossa koluista tietä. Varovasti siirtyi hän yhä peremmäksi ja peremmäksi. Hän kapusi hitaasti ja huomaamatta perälaudan yli ja laski jalkojansa maahan. Musertuisiko hän ja jäisi maahan makaamaan? Muutamia askelia raahautui hän mukana. Sitten menetti hän jalansijan ja hapuroi ja putosi revittynä pensaisiin.

Yhä edemmäksi jyristivät varusvankkurit laukkaavan kolmivaljakon perässä, ja lyhdynvalo katosi. Silloin nousi hän ylös ja pyyhki veren poskiltaan ja vaelsi pois tiettömiin metsiin. Kun hän tapasi villiintyneitä pakolaisia ja he näkivät hänen kauniit kasvonsa, noukkivat he heti hänelle marjoja ja sieniä ja seurasivat hänen mukanaan. Hän sai seuraansa kokonaisen hovin rääsyläisiä ja hän piteli heitä niin pahoin, että he tuskin uskalsivat koskettaa hänen vaatteisiinsa, mutta väliin pistivät he toinen toisiansa kuoliaiksi. Viimein rupesi hän palvelukseen eräälle laivurin vaimolle, jonka piti purjehtia miehensä mukana Dantsigiin, ja tuskin ehti hämärä joutua kun rääsyläiset tulivat toinen toisensa jälkeen ja rupesivat palvelukseen ilman palkkaa. Laivuri istui kajuutallaan kuutamossa ja puhalsi luikuhuilua ja ylisteli, että oli saanut niin halukkaan miehistön, eikä koskaan ollut eukko nähnyt jaksavampaa piikaa. Mutta tuskin olivat pistäneet merelle, niin istui Liina Antintytär laivurin viereen kädet ristissä, ja kaikki rääsyläiset panivat selälleen ja lauloivat luikuhuilun nuottia.

— Luuletteko että minä rupean pyttyjänne pesemään! — sanoi piika.

— Lyö sitä, lyö sitä! — huusi eukko, mutta laivuri siirteli itseänsä vain lähemmäksi ja puhalsi ja puhalsi luikuhuiluaan. Yöt ja päivät keinui alus kirkkailla laineilla purjeet rempallaan, ja laivuri soitteli Liina Antintyttärelle, joka tanssi rääsyläistensä kanssa, mutta alhaalla kajuutassa istui eukko ja valitti ja itki.

Kun he tulivat Dantsigiin pani laivuri huilun kainaloonsa ja hiipi yöllä Liina Antintyttären ja hänen rääsyläistensä joukossa laivasta pois. He arvasivat nyt, että hän aikoi lähteä Ruotsin joukkojen luo Puolaan ja pakottaa itse kuningasta antamaan hänelle kättä.

Kun hän seuroilleen hyräillen astui ruotsalaisten kuormastovaimojen joukkoon, oli siellä kapinaa ja melua, sillä kaksi vuorokautta olivat he istuneet vankkureillaan syömättä, ja viimeiset varat annettiin leirimyyjille ja jaettiin sotamiehille. Silloin meni hän ensimmäisen lähellä olevan korpraalin eteen ja pani kädet puuskaan.

— Eikö häntä hävetä, — sanoi hän, — jättää minun naisiani nälkään, kun ei hän kuitenkaan tule aikaan ilman heitä.

— Sinun naisiasi? Kuka sinä olet? Hän osotti ranneketjuaan.

— Minä olen Liina Antintytär, sotarosvojen kuningatar, ja nyt ottaa hän mukaansa viisi miestä ja tulee meidän mukaamme.

Korpraali katsoi kapteeniinsa, pelottomaan Jaakko Elfsbergiin, ja katsoi Liina Antintyttären kauniisiin kasvoihin ja knihteihinsä. Kuinka ollakkaan asettuivat he Liina Antintyttären ympäri musketteineen, ja naiset varustivat itsensä ruoskanvarsilla ja sauvoilla. Yöllä, kun palon hehku punasi taivaan, nousi kuningas uteliaana satulaansa, ja kun hurja joukko tuli takaisin kukkuraisimmilla kuormilla ja tuoden härkiä ja lampaita, huusivat joukot yhä riemuisammin:

— Vivat kuningas Karolus! Eläköön kuningatar Karoliina!

Naiset tungeskelivat kuninkaan hevosen ympärille, niin että lakeijain täytyi heitä häätää takaisin, ja Liina Antintytär meni suoraa päätä hänen luokseen saamaan kädenlyöntiä. Mutta silloin nousi kuningas jalustimillaan ja huusi naisten päiden yli korpraalille ja hänen viidelle sotamiehelleen: — Hyvin retkeilty, pojat!

Siitä hetkestä lähtien ei Liina Antintytär tahtonut kuulla kuninkaan nimeä mainittavan, ja missä hän vain tapasi miehiä, syyti hän heille ilkeimpiä sopimattomuuksia vasten silmiä, olivatpa he alhaisia sotamiehiä tai kenraaleja. Kun Malkum Björkman, nuori vaan urhotöistään ja haavoissaan jo maineen saanut henkivartija, ojensi hänelle kättänsä, pani hän siihen pilkalla tyhjän ja risaisen kukkaronsa, eikä hän ollut koskaan vihaisempi kuin silloin kun hän kuuli kenraalimajuri Meyerfeltin vihellellen ratsastavan rakuunainsa etupäässä tai tunsi eversti Grothusenin ruskeankeltaiset posket ja pikimustan valetukan. Mutta jos haavoitettu parka makasi tien vieressä, silloin tarjosi hän viimeisenkin pisaran levypullostaan ja nosti hänet vankkureilleen. Kylmä ja naarmut parkkasivat pian hänen kasvonsa. Ylhäällä kuormarattaillaan istui hän piiskanvarsi kädessään ja komensi koko hullua irtolaisnaisten, laillisten vaimojen ja varasmaisten heittiöiden jälkijoukkoa, joka oli kokoontunut idästä ja lännestä, ja kun öisillä tulenliekit kajastivat taivaille, niin tiesivät sotamiehet, että kuningatar Karoliina oli ryöstöretkellä.

Kun päiväin ja vuosien kuluttua ja hauskan talvimajailun jälkeen Saksissa sotajoukot marssivat Ukrainaan, käski kuningas, että kaikkien naisten piti lähteä sotajoukosta.

— Opettakaa häntä pysymään omissaan! — mutisi Liina Antintytär ja ajoi rauhallisesti eteenpäin.

Mutta kun sotajoukko tuli Beresinalle, syntyi hälinä ja huuto naisten joukossa. He kokoontuivat Liina Antintyttären kärryjen ympärille ja väänsivät käsiään ja nostivat lapsiaan ylös.

— Mitä sinä nyt vastaat? Joukot ovat jo menneet joen yli ja repineet kaikki sillat! He ovat jättäneet meidät kasakkain saaliiksi.

Hän istui piiska polvellaan ja pitkät saappaat jalassa, mutta ranteessa hohti vielä hopeaketjut ja jalokivi. Yhä kovemmin nyyhkyttivät ja valittivat hänen ympärillään petetyt naiset, ja suljetuista laatikon näköisistä kuormavaunuista kömpi esille puuteroituja ja maalattuja saksilaisia ilotyttöjä. Muutamilla oli oikein silkkihameet ja kultakäädyt. Joka puolelta tuli naisia, joita hän ei koskaan ollut nähnyt.

— Schmutzige Dirnen! — mutisi hän. — Nyt saan vihdoinkin nähdä mitä salatavaraa kapteenit ja luutnantit ovat vaunuissaan kuljetelleet. Mitä on teillä tekemistä köyhäin kuorma-akkaini joukossa! Mutta nyt saamme kaikki oppia, mihin mies kelpaa, kun hänen eväskonttinsa kevenee.

Silloin vetivät he häntä vaatteista ja rukoilivat häntä niinkuin hän yksin olisi voinut heidän kohtalonsa määrätä.

— Eikö ole ketään, — sanoi hän, — joka osaisi virren: Mä kuljen kohti kuolemaa? Veisatkaa se, veisatkaa se!

Muutamat naisista rupesivat veisaamaan virttä pakahtuvilla äänillä ja melkein kuiskaten, mutta toiset syöksyivät virralle ja etsivät veneitä ja sillankappaleita ja soutivat yli. Jokainen, jolla oli sotajoukossa mies tai armahin, toivoi että hänet lopuksi kuitenkin otettaisiin vastaan ja salattaisiin, mutta kaikki pahimmat lutkunaiset, jotka eivät kuuluneet oikealle eikä vasemmalle, he seisoivat rievuissaan tai aistittomasti pöyhistetyissä hameissaan piirissä Liina Antintyttären ympärillä, ja kasakkaparvia, jotka olivat tulleet virran yli tavoittelemaan jälkeenjääneitä sotarosvoja, ryömi polvillaan pensastoissa.

Silloin suli hänen sydämmensä ja hän astui alas vankkureiltaan.

— Lapsiraukat! — sanoi hän ja taputti ilotyttösiä poskelle. — Lapsiraukat, minä en jätä teitä… Mutta nyt pitää teidän, piru vie, rukoilla Jumalaa, että hän tekee teidän veriruskeat syntinne valkeiksi, sillä muuta ei minulla ole teille tarjottavana kuin tehdä häpeä miehille ja kaatua kunnialliseen kuolemaan.

Hän avasi vankkurien kannen ja etsi ryöstötavaroistaan muutamia keihäitä ja puolalaisia sapeleita ja pani ne hiljaa veisaavain naisten käsiin. Sitten otti hän itse käteensä musketin ilman luotia ja kruutia, ja asettui odottamaan muitten joukkoon rattaitten ympärille. Niin seisoivat he laskevan auringon valossa rannan ylimmällä penkereellä.

Kun virralla olevat naiset näkivät kasakkain ryntäävän vankkureille ja hakkaavan heidät maahan toisen toisensa jälkeen luulleen heitä valepukuisiksi miehiksi, tahtoivat he kääntää veneensä, ja sotamiehet juoksivat päällikköjensä luota takaisin rannalle ja ampuivat.

— Vivat kuningas Karolus! — huusivat he sekaisin tuhansin äänin. — Ja eläköön… Ei, se on myöhäistä! Katsokaa, katsokaa! Siellä kuningatar Karoliina keskellä lutkujoukkoa kuolee neidon kuoleman musketti kädessä.

Mazepa ja hänen airueensa.

Komeasti varustetussa makuukamarissa oli telttasänky, höyhentöyhtöt kulmissa. Puoleksi suljettujen uutimien takana makasi kuusikymmentäkolme-vuotias ukko peitettynä partaa myöten ja pitkät vaalistuneet haivenet levällään pääalusella. Koko otsa oli laastarin peitossa. Se oli Mazepa.

Vuoteen vieressä lattiamatolla olevain lääkeastiain joukossa oli muutamia latinalaisia ja ranskalaisia runoteoksia, ja ovella oli pieni nahkakuiva pappi kuiskaavassa keskustelussa kahden viheriäiseen puetun tsaari Pietarin lähettilään kanssa.

— Tuskinpa hän ymmärtää teidän sanojanne, — kuiskasi pappi luoden surullisen tutkivan katseen sairaaseen päin. — Itse on hän pitkiä aikoja aivan houreissa. Kukapa olisi aavistanut, että se elämäniloinen vanhus niin äkkiä olisi joutunut kuolinvuoteelleen!

— Iivana Stefanovits! — sanoi korotetulla äänellä toinen muukalaisista ja lähestyi vuodetta. — Meidän jalomielinen tsaarimme, sinun herrasi, käskee tervehtää sinua. Muistatko? Ne kolme kasakkaasi, jotka hiipivät hänen luoksensa kertomaan, että sinä salaisuudessa valmistat kapinaa hänen yliherruuttansa vastaan, ne hän antoi vangita ja lähettää takaisin sinulle ystävyyslahjaksi. Iivana Stefanovits, hän luottaa uskollisuuteesi.

Mazepan silmät aukenivat raukeasti ja huulet liikkuivat, mutta hän jaksoi höpistä vain käsittämättömän kuiskauksen.

— Me ymmärrämme sinut! — huusivat sanansaattajat toinen ja toinen. — Me ymmärrämme sinut! Sinä siunaat häntä ja kiität häntä hänen armostansa, ja me sanomme hänelle, että vuodet jo ovat sinua raskauttaneet ja että sinä jo olet kääntänyt kaikki ajatuksesi niihin, jotka eivät ole tästä maailmasta!

— Minä pelkään, — mumisi pappi syrjään, — että täällä on loppu lähellä.

Sanansaattajat nyökyttivät surullisesti ja poistuivat makuukamarista selkä edelläpäin.

Niinpian kuin he olivat menneet, salpasi pappi oven.

— He ovat menneet! — sanoi hän.

Mazepa kavahti ylös ja repi laastarilapun otsastaan ja heitti sen kauvas pois lattiamaton yli. Hänen tummat avonaiset silmänsä säihkyivät ja ilvehtivät. Punastus nousi ja katosi hänen poskillaan, ja kauniskaarteisen nenän alla kimaltelivat valkoiset ja terveet hampaat niinkuin nuorukaisella. Hän työnsi pois peitteen, ja täydessä asussa kiireestä kantapäähän saakka, takissa ja kannussaappaissa, hyppäsi hän vuoteesta ja nipisti pappia kyljestä.

— Sinä pieni pappivekkuli! Sinä maantien roisto! Tällä kerralla emme tehneet huonompaa temppua. Moskovassa uskotaan, että vanha Mazepa makaa voimattomana ja vaarattomana. Jumala auttakoon hänen hurskasta sieluaan! Hahahei! Sinä pikku pappivekkuli! Sinä pääveitikka!

Pappi nauroi kuivasti. Hän oli viralta pantu piispa Bulgariasta, ja hänen pyöreä päänsä ja lyhyt nenänsä ja syvällä olevat silmänsä näyttivät kuolleen pääkallolta.

Mazepa tuli yhä iloisemmaksi.

— Mazepa kuolemassa! Kyllä, kysyppä hänen hentuiltaan! Kysyppä vain! Eipä, sinä suuri Moskovan tsaari, nyt tahdon minä elää ja päästä sinusta.

Tsaari epäilee sinua, herra, vaan hän tahtoo voittaa sinut jalomielisyydellä. Sellainen saattaa hän olla.

— Ja sillä olisikin minut voitettu, ellei hän olisi eräänä yönä juomapöydässä, päissämme ollessa, lyönyt minua korvalle. Minä pidän korvaani yhtä pyhänä kuin hänkin, ja häväistystä en koskaan voi unhottaa. Se jää sieluun ja kuluttaa ja kalvaa. Jos en ole suvultani kuningas, niin olen mieleltäni. Ja miksi tahtoo hän tupata saksalaisia takkejaan oivallisten kasakoitteni päälle. Nyt asiaan! Kerro vaiheesi, sinä valehtelija!

— Herra, kerjäläismunkin puvussa kuljeskelin teitä pitkin ruotsalaisten pääkortteeria kohden, mutta välistä otin kapakkatytön polvelleni ja juomakannun pöydän kulmalle, ja kun silloin katsoin alas ja näin varpaan pistävän esille rikkinäisestä kengästäni, ajattelin itsekseni: Tämä se on Mazepan lähettiläs!

— No hyvä, minkälainen oli keikailija?

— Keikailijako?

— Luonnollista! Ruotsalaisten majesteetti! Kuningas Karoli! Etkö luule, ettei hän keikaile yhtä paljon nokisilla repaleillaan kuin mikään ranskalainen hajuvesiprinssi silkkisukillaan! Ja hänessä on tuo ihmeellinen pohjoismaalainen kevytmielisyys, joka aina vain läimäyttelee ratsupiiskaa ja huutaa: Pihkaa, joutavia! Schadet nichts! — Hän ei ole koskaan voinut surra onnettomuutta yhtä yötä kauvemmin. Siinä on ollut hänen voimansa salaisuus. Voi häntä ja hänen kohtaloansa silloin, kun hän istuu unettomana yöt yhyksin! Olen utelias näkemään häntä. Minä ikävöin. Mutta kerrohan toki!

— Ensiksi löysin hänet valetukassaan ja aseissaan kapakkatytön olkahuivista tai esiliinasta ja lasista, josta join, ja sokerileivoksesta, jota söin, ja pöytäliinoista ja arkunkansista ja tupakkarasioista ja markkinakopista. Ei kukaan puhunut muusta kuin hänestä, ja lapset kokoontuivat ja leikkivät ruotsalaisten jumalanpalvelusta. Talonpoikais-ukot kutsuivat häntä itse Jumalan valitsemaksi protestanttien miekkapaaviksi ja nostivat sitä sanoessaan lakkiaan.

— No niin, mutta minkälainen oli hän itse kun tulit pääkortteeriin.

— Minä varoitan sinua. Ennustan onnettomuuksia. Minä näin ennustusmerkin. Näin hänet pöyhkeänä ja ylpeänä…

— Niinkuin ainakin suuri luonne, jota maailma alkaa pitää halpana.

— Marlborough läksi keskustelusta Saksista hänen leiristään olkapäätään kohottaen, ja hallitsijat alkavat nauraa hänelle selän takana… Hänen omat kenraalinsa ovat väsyneet.

— Hänestä on tullut rahvaansankari, tarkoitat. Entäs sitten! Sellaista miestä tarvitsen minä kokoomaan hurjia laumoja! Ellet sinä vakuuta minulle, että olet nähnyt hänen syövän ja juovan, en voi uskoa että hän on elävä ihminen. Silloin täytyy minun sanoa: Ruotsalaisten nuori ruhtinas kaatui Narvan voittopauhussa, mutta hänen varjonsa ratsastaa yhä vielä eteenpäin joukkojen etunenässä, ja lunta sataa ja sataa ja rummut pauhaavat ja täräjävät, eivätkä harvenneet pataljoonat tiedä eivätkä ymmärrä, minnekkä hän vie heitä. Kun viholliset tuntevat hänet ruudinsavussa, laskevat he taikauskoisesi muskettinsa eivätkä uskalla ampua, eikä hän huomaa, että hän joskus hakkaa maahan miehiä, jotka aikovat langeta polvillensa. Palkatut salamurhaajat heittävät aseensa hänet nähdessään ja antavat itsensä ilmi, ja hän antaa heidän mennä rankaisematta. Älä puhu hänelle valtioista ja sopimuksista! Hän ei taistele tavaroista niinkuin ihmiset; hän pitää Jumalan miekkaa kostoa ja palkitsemista varten. Mitä vaati hän voittopalkaksi äskettäin rauhaa tehdessä? Rahojako? Maatako? Itävallalta pyysi hän kamariherran, joka oli parjannut häntä päivällispöydässä, ja joukon venäläisiä sotamiehiä, jotka olivat paenneet sinne rajan yli… ja omantunnonvapautta protestanteille. Preussilta vaati hän vankeutta everstille, joka oli neuvonut tsaaria, ja maanpakoa kirjurille, joka oli pilkannut hänen asetuksiansa pietistejä vastaan… Saksilta vaati hän Patkullia ja kaikkia ruotsalaisia pettureita, mutta vapautta Sobieskin ruhtinaille ja kaikille saksilaisille, jotka olivat ruvenneet ruotsalaisten puolelle. Kuningas Augustin itse pakotti hän latomaan vanhat Puolan kuninkaankalleudet samettilippaaseen ja lähettämään ne kuningas Stanislaulle. Pantuansa kuningas Augustin viralta Puolassa, tahtoo hän nyt erottaa tsaarin tai haastaa häntä kaksintaisteluun, mutta heidän kruunujansa ja hallitushuoliansa ei hän ottaisi ilmaiseksikaan. Muinaisuudesta saakka ei olo kukaan kummallisempi mies pitänyt miekkaa tai valtikkaa!

Mazepa oli puhuessaan tarttunut niin lujasti sängyn patsaaseen, että silkkihimmelin höyhentöyhtöt tutisivat, mutta pappi nosti kolmea sormea ja vastasi:

— Olen varoittanut sinua! Kaikki mihin hän koskee, saattaa hän kurjuuteen ja kuolemaan. Mutta hän on seikkailijain suojelusenkeli. Hän on tehnyt seikkailun kestävyydeksi ja suuruudeksi. Sinäkin, herra, olet seikkailija, ja minä itse olen pahin seikkailija teistä kaikista. Siksi tahdon mukaantua.

Hän laski kätensä ja lähestyi ylenkatseellisella tuttavallisuudella.

— Sinä, Iivana Stepanovits! Etkö koskaan ole kummastellut, että olen kuljeksinut juuri sinun ovellesi?

— Sinut ajettiin piispanvirastasi epäuskosi ja konnuutesi tähden.

— Oikeittain koski asia vain pientä vähäpätöistä näpistystä. Jumalan kuvassa oli pari jalokiveä…

— Joiden sijaan sinä panit lasipalasia ja jotka sinä kaikessa hiljaisuudessa möit voidaksesi elää hiukan leveämmin ja kirkonpalvelijalle arvokkaammalla tavalla.

— Älkäämme siitä enään puhuko! Silloin kuulin minä Mazepasta, Johan Kasimirin entisestä hovipojasta, joka puuteriperuukissaan niin kauvan palveli lankeemukseen viettelevää sukupuolta, että muudan mustasukkainen aviomies lopuksi sitoi hänet alastomana hevosen selkään ja ajoi hänet pois erämaihin. Ja siellä rakensi hän itselleen seikkailuvallan. Pyhä Antti sinua suojelkoon Mazepa! Minä tarvitsin pientä herraa, jota hävettäisi lyödä poikki hyvää päätä ja joka antaisi minun rauhassa lukea kreikkalaisia teoksia ja Machiavellin kirjaa ja jolle saattaisin sanoa: Hei, äijäseni! Kaikki on vaihtelevaa varjoa, sekin että sinä olet herra ja minä palvelija. — Senvuoksi tulin sinun luoksesi. Mutta seikkailuveri ei siedä seisomista. Ja se on tyrtynyt sinun vetiseen viiniisi, sillä sinä olet suuri visukinttu, Mazepa, ja koska sinä nyt mietiskelet suurta rahakauppaa musketin luotien kautta, niin seuraan minä sinua. Ja koska Ruotsin kuningas ei enään kuule kenraalejansa eikä isoäitinsä ja kansansa rukoilevia kirjeitä ja koska vaarallisin ja mahdottomin tie kulkee tännepäin, tahtoo hän suostua sinun liittotarjoukseesi. Sinun ja kasakoittesi kanssa tahtoo hän mennä sinun herraasi vastaan. Tässä ovat paperit.

Pappi heitti yltään kaapunsa ja seisoi kasakan puvussa pistoolit vyössä, ja rinnasta veti hän esille kokoonkäärittyjä papereja.

Mazepa kalpeni ja tempasi ne ja piti niitä kauvan huuliinsa painettuna lyykistyen ja kumartaen ikäänkuin näkymättömän pyhimyskuvan edessä.

— Rummut! Rummut! — sopersi hän mielenliikutuksessa.

Mutta kun pappi oli ehtinyt ovelle, esti hän häntä.

— Ei, älä anna lyödä rumpuja ennenkuin huomenna.

Sen jälkeen meni hän pieneen sivuhuoneeseen yksinkertaisen puupöydän ääreen ja rupesi tutkimaan tilikirjojansa. Hän kutsutti voutinsa ja laski ja määräsi suurempaa säästäväisyyttä noudatettavaksi maitokamarissa. Puolittain niinkuin lystikäs rosvoritari ja puolittain kuin oppinut vaan säästäväinen tilanhaltija valvoi hän lopuksi monien arkkujensa ja laatikkojensa sullomista. Välistä kumartui hän itse auttamaan. Viimeiseksi otti hän seuraavana aamuna ylleen muinaisaikaisen ja hyvin korean kasakkapuvun. Kiihkoisena ja liikkuvana hypähti hän ylös tuolilta heti kun oli istunut, mutta peilin eteen jäi hän seisomaan tuntikaudeksi ja siveli vähän väliä partaansa hienoilla pienillä valkoisilla käsillänsä.

Vasta kun sotasoitto kuului, nousi hän satulaan, ja hän piti ratsuansa aina laukassa.

* * * * *

Kun hän jonkun ajan kuluttua oli ehtinyt ruotsalaisten luo ja eräänä aamuna ratsasti kuninkaan seurueessa, tuli pappi ikäänkuin sattumalta hevosineen hänen rinnalleen. Joka puolella heidän ympärillään marssivat joukot ohi likaan ryvettyneinä ja aseet ja tykit peitettyinä, jotta ne eivät ruostuisi. Kuormastovaunut ratisivat kuljettaessaan muonasäkkejä ja sairaita ja joskus peitettyä ruumisarkkuakin. Perimmäisenä ajettiin kokoonhaalittuja karjalaumoja. Juopuneita saporogeja, rientäviä kasakoita ja ahkerasti rummuttavia Puolan valakkeja ratsasti viheriäisissä ja punaisissa viitoissa ja päässä korkeat vaskikypärit, joissa kulkuset helisivät. Muutamat heiluttivat tupsutettuja keihäitä ja jousipyssyjään tai hopealla ja luulla silattuja pitkiä piilukkopyssyjään. Toiset soittivat jonkinlaisilla valittavilla puuhuiluilla. Se oli kirjava tarujoukko, joka raivaamattomia ja tuntemattomia metsäteitä pitkin jäätyneiden hetteiden yli ja lumisten kuusien alla vaelsi salaperäistä itämaata kohden.

— Mazepa, — alkoi pappi matalalla äänellä puhua. — Sinä lupasit tulla ruotsalaisten luokse kolmenkymmenen tuhannen kasakan kanssa, mutta tuskin neljäätuhatta seurasi sinua.

Mazepa piti yhäti hikistä raudikkoansa nelissä ja nyökkäsi myöntäväisesti, eikä pappi väsynyt häntä ivaamaan.

— Toissapäivänä meni puolet heistä tiehensä. Eilen läksi vielä useampia. Pian ei sinulla ole muuta jäljellä kuin parisataa miestä, vain rengit, jotka ovat vartioimassa arkkujasi ja kahta kultatynnöriäsi. Kapina on ilmiannettu, kaupunkisi on poltettu, sinun harvat uskolliset miehesi naulattu lautoihin ja heitetty virtoihin. Pian et ole muuta kuin korea ratsumies Ruotsin kuninkaan seurassa.

Kun Mazepa oli vaiti, jatkoi pappi:

— Tänään hylkään minäkin sinut, sillä ruotsalaisten kalja on minusta hapanta, ja varvas pistää jälleen liian pitkälle ulos kengästäni. Lähettilääsi tarvitsee rikkaamman herran. Jää hyvästi, Iivana Stepanovits!

Mazepa vastasi:

— Niin kauvan kuin minulla on pääni tallessa ja filosofiani, pysyn Mazepana. Kun kasakkani käänsivät hevosensa ja pakenivat pois, annoin minä vain kantaa hetmanin sauvaa ja nuijaa edelläni, ja ratsastin kuninkaan luo niinkuin olisin tullut Xerxeen miljoonain etunenässä. Ja hän, jonka valtakunta on rutiköyhtynyt, kenraalit tyytymättömiä ja jonka aurinko on laskussaan, otti minut vastaan niinkuin ruhtinaista onnellisimman. Mitä liikuttaakaan häntä ja minua, kuinka monta takanamme ratsastaa! Hänellä on kylläksi kuningaskunniaa, hän tahtoo olla myöskin jumalan erityinen ihminen. Hän ajattelee historiaa niinkuin rakastunut mies armastansa: hän ei tahdo voittaa hänen suosiotaan suvullaan vaan omalla itsellään. Jos me kumpikin, hän ja minä, kerran olemme ainoat kaksi jäljellejäänyttä ja istumme aron luolassa, jatkamme me kuitenkin filosoofisia keskustelujamme ja kohtelemme toisiamme niinkun kruunauspöydässä.

— Sinä puhut hänen laskevasta auringostaan. Sinä olet huomannut ennustusmerkin, sinäkin! Hän ei saata enään puhua lörpöttelemättä kuin kuormarenki.

— Helppo on olla häveliäs, kun kaikki kiittävät.

Mazepa heitti taaksepäin valkokutrista päätään ylpeällä halveksimisella ja ajoi kuninkaan luo, joka nosti hattuaan ja kumarsi satulassa.

Ympärillä pauhasi muutamia kenraaleja niin äänekkäästi kuin mahdollista että kuningas kuulisi heitä.

— Kun minä tulen Moskovaan, — sanoi Antti Lagerkrona, — paikkaan minä ratsuhousujeni istuinpaikan tsaarin yömyssyllä.

— Häpeä! — vastasi Akseli Sparre. — On vanha ennustus, että Sparre kerran on oleva Kremlin käskynhaltijana.

— Tänne! — huusivat vänrikit. — Ampukaa maahan jokainen joka uskaltaa estää niin suurta ja korkeaa ruhtinasta kulkemasta mistä ikinä häntä huvittaa.

Kuningas hymyili ja hyräili: — Ryssä se juoksee, ryssä se juoksee! — Mutta kun hän ei enään kuullut puhuvien ääntä, muuttuivat he ja tulivat hajamielisiksi ja alakuloisiksi.

— Majesteetti! — huusi silloin Mazepa rehevällä latinankielellä ja säihkyvin silmin. — Niin kauvas tunkeutuvat teidän majesteettinne voittavat aseet, että jonakin kauniina aamuna on meillä enään tuskin kahdeksaa peninkulmaa Aasiaan.

— Siitä saanevat oppineet riidellä, — vastasi kuningas hyvillään, mutta tapaillen latinaisia sanoja ja katse kiintyneenä Mazepan valkoisiin ja miellyttävästi liikkuviin käsiin. — Ellei raja ole kaukana, täytyy meidän mennä sinne voidaksemme sanoa, että olemme käyneet Aasiassakin.

Äänet hävisivät, ja pappi pysähdytti hevosensa.

— Aasia, — mutisi hän, — Aasia ei ole keskellä Eurooppaa. Mutta ajakaa te, ajakaa, seikkailevat herrat! Minä olen niin monta kertaa vaihtanut vaatteita ja nimiä, ettei kukaan teistä ruotsalaisista koskaan voi keksiä kuka minä olin. Mutta älkää unhottako, että se oli rääsymunkki, että se oli tienkulkuri, Mazepan lähettiläs, joka kavalilla välityksillään pani sinikylmän sormensa heidän ja teidän puolijumalanne kohtaloon ja johti teidät erämaihin. Olet oikeassa, kuningas Karoli, ja sinä, Mazepa. Kaikki, kaikki riippuu lopuksi yksityisestä ihmisestä!

Lumi ryöppysi ja ryöppysi, ja hän istui liikkumatta laihan hevosensa selässä, sillä välin kuin pataljoonat kulkivat ohitse, äänettöminä ja kärsivällisinä. Kun perimmäiset knihdit kääntyivät katsomaan tuntematonta, yksinäistä ratsastajaa ja näkivät hänen pienen kokoonpainuneen kalman kallolta näyttävän päänsä, tuli heihin pelästys ja he jouduttivat askeleitaan.

Viidenkymmenen vuoden päästä.

Kun puuro oli syöty ja molemmat haaraiset talikyntteIit, jotka paloivat molemmin puolin tinavatia, olivat enemmäksi puoleksi palaneet, nostettiin tuolit takan eteen. Kartano oli pienimpiä ja köyhimpiä paikkakunnallaan, mutta tänä iltana ei siellä näkynyt mitään puutetta. Oljet peittivät pehmeästi kuin matto lattiapalkit, tuoreita katajia oli aseteltu mustien, märkien ikkunoiden kumminpuolin, avonaisen takan hohde kellerti kalkilla maalattuja puuseiniä, ja äsken oli siellä tarjottu tuoppimalja portugiisiakin. Kaikki myös tiesivät, että illan juhlallisin hetki nyt oli tullut. Molemmat palvelustytötkin, joilla tänään oli yllään parhaat hienokuteiset röijynsä, korjasivat ruokia niin hitaasti kuin mahdollista ja unohtuivat ovelle seisomaan, sillä nyt oli kapteeni Höökillä, karoliinilla, käsilllä tupakkasarvensa ja hän istui itse kunniapaikalla takan edessä. Vasta kuitenkin kun hän oli päästänyt irti pikisaumaiset kenkänsä ja nostanut jalkansa paksuissa valkoisissa sukissa ristiin takanreunalle oikein niitä paahtaakseen, näytti hän täysin tyytyväiseltä. Tosin oli hän yksin pitänyt puhetta melkein koko illan ja nyt viimeksi puhunut Ehrencronasta, joka oli saanut miekkaritariston tähden kuningas Freedrikiltä, vaan jota ei koskaan voitu saada sitä kantamaan muualla kuin rasiassa, mutta tällä hetkellä tuli hän ankaraksi ja miettiväksi ja joutui toiseen tarinaan. Tosin väitettiin, että hän useimmiten valehteli runsaasti, mutta kukaan ei siitä pahentunut, ja pääasia oli että hän kertoi.

Hän oli jo vanhempi mies, jolla oli pakkasen vikuuttama möhkönenä, ja hänen eteenpäin kammattu tukkansa ja nuorekkaasti käännetyt viiksensä olivat aina olleet niin vaaleat, ettei kukaan huomannut oliko aika tehnyt muutaman haivenen vielä vaaleammaksi, ja hän istui tuolilla ahtaassa ja kiinikapistetussa takissaan yhtä suorana kuin ennenkin.

— Niin, — alkoi hän tavanmukaisella tavallaan siirtyen asiasta toiseen, — sinä syksynä, kuin eksyin metsässä olin pahemmassa kuin pulassa. Tarkoitan syksyä siellä etelässä Severiassa. Lewenhaupt oli juuri antanut hävittää viimeiset kuormavaunumme ja kuljetti meitä Sozajokea pitkin kaahlamon etsimistä varten, jotta me toisella puolella olisimme voineet etsiä tietä kuninkaan sotajoukon yhteyteen, mutta useita jalkaknihtejä oli jäänyt vaunuja ryöstämään. Olin siihen aikaan vänrikki ja yhdessä muutamain toisten kanssa lähetti meidät kenraalimajuuri Stackelberg takaisin miehiä taivuttelemaan, mutta venäläiset olivat heidän luonaan, ja minä tuskin tiedän millä tavoin minun pimeässä onnistui pelastua joen ylitse. Kun likomärkänä vedestä ja mudasta seisoin kanervikossa toisella rannalla, tapasin minä siellä rakuunaknihdin. Hän oli omasta rykmentistäni, ja häntä sanoimme Pitkäksi Jussiksi, koska hän oli pitimpiä ja kapeimpia urhoja, jotka milloinkaan ovat ruotsalaista miekkaa pidelleet. Hänen rintansa oli kapea, mutta hänen kätensä olivat suuret. Hänen käsivarsissaan ja säärissään näytti tuskin olevan ainoatakaan jäntärettä, eikä haituvaakaan ollut hänen laihassa ja yksinkertaisessa naamassaan, jonka kuka hyvänsä tunsi viistoista silmistä ja paksusta alahuulesta. Tiesi Herra miten hän koskaan oli saattanut mukaan päästä… Mutta sillä hetkellä olin minä yhtä iloinen tavatessani tuon kulkevan kummituksen kuin olisin kultaiseni tavannut, ja summan päiten mutta kuitenkin niin joutuisesti kuin saatoimme suuntasimme askeleemme metsään.

Aluksi juoksimme päästäksemme lämpimiksi ja saadaksemme vaatteemme kuivaksi, ja vasta päivän koitteessa panimme me levolle.

Monta vuorokautta harhailimme me sitten metsissä ja nevoilla ja vielä olivat meidän vaatteemme yhtä märät. Kerran riisuimme me ne pois ja ripustimme ne oksalle, mutta sateisessa syksyilmassa se ei paljoa auttanut, ja ne olivat vain sitä kylmempiä, kun meidän suurella vaivalla vihdoin onnistui saada ne takaisin päällemme. Saappaita ei ollut puhettakaan saada jaloista pois. Joskus ne kulussa kuivuivat, mutta vettyivät pian suossa, ja sadekuuro seurasi toistansa.

Minulla oli mukanani palanen sianlihaa ja kappale mustaa leipää, jonka jaoin hiljaisen ja kuten näytti nöyrän onnettomuustoverini kanssa, ja sitten me pureskelimme lehtiä ja oksia ja kaikkea mitä suinkin tapasimme. Nälkä ei kuitenkaan hetimainkaan ollut niin kuluttava vaiva kuin alinomainen kylmä kosteus, jonka tähden meidän hampaamme kalisivat unessakin. Sitä myöten kuin voimat uupuivat kangistuivat jäsenemme niin ettemme voineet niitä tuskatta liikuttaa.

Eräänä iltana kuulimme odottamatta koiran haukuntaa, ja hetkeksi tunsin ilosta punastuvani, mutta heti sen jälkeen tuli mielenmaltti ja vaaran ajatus. Käännyin vastaiselle suunnalle, ja Pitkä Jussi seurasi minua ääneti kuten aina, mutta kun olimme hetken kulkeneet, huomasin että olimme tulleet vain lähemmäksi koiranhaukuntaa. Silloin tartuin knihtiä kainaloon ja käännyin taasen toiselle suunnalle, mutta niinkuin vastustamaton, sisällinen viettelys olisi meitä vetänyt, kuljimme me lakkaamatta koiraa yhä lähemmäksi. Kun vihdoin päästin Pitkän Jussin käden, kulki hän vielä nopeammin.

— Seis! — huusin minä hänen jälkeensä, märkyydestä uupuneena, mutta kuitenkin haluttomana menemään suoraa päätä vihollistaloon, jossa meitä mahdollisesti otettaisiin kirveellä vastaan.

— Seis! Seis! — toisti Pitkä Jussi tottelevaisesti, mutta jatkoi siitä huolimatta kulkuaan.

Silloin juoksin minä kilpaa hänen kanssaan ja otin häntä kiini vyöstä, ja niinkauvan kuin pidin häntä kiini, seisoi hän aivan suorana ja liikkumattomana, mutta heti kuin päästin irti, kulki hän edelleen.

— Seis! Pysähdy! — pauhasin minä raivoissani ikäänkuin olisin ollut keskellä tulta ja hämmästynyt niin äkillistä ja niskoittelevaa itsepintaisuutta knihdissä, joka oli tottunut meidän raudankovaan järjestykseemme. — Etkö tottele omaa vänrikkiäsi, mies?

— Seis! Pysähdy! — kertoi hän, mutta jatkoi sittenkin kulkuaan niinkuin ennenkin ja niinkuin ei hän enään olisi oman jalkansa herra.

— No Jeesuksen nimessä, — lausuin minä, — pahempaa emme voi kokea kuin jo olemme kestäneet. Mutta sitten oletkin sinä tästä hetkestä alkaen ruvennut vänrikiksi, vaikka oletkin vain miehistöön kuuluva, ja minä sotamieheksi. Ole hyvä ja pane se mieleesi.

Pitkä Jussi ei vastannut mitään eikä ehkä kuullutkaan minua. Minä rupesin häntä seuraamaan, ja jo muutaman minuutin kuluttua tulimme avonaiselle tasangolle, jossa oli useampia latoja ja rakennuksia. Aivan lähellämme oli suuri monikerroksinen rakennus. Laskeva aurinko kimalteli jyreäin seinähirsien sammalissa, ja ikkunanruudut loistivat niinkuin lukemattomien kynttiläkruunujen valossa, mutta portti oli lukossa, eikä mitään savua noussut tulteista. Talo oli niinkuin ruumis, jolla on suu suljettu ja hengitys lakannut, mutta silmät kamalasti valaistut kylmästä, ulkoapäin tulevasta valosta. Luisuksi lyyhistyneen olkiriutan takana olevaan paaluun oli sidottu koira, joka kulki edestakaisin maassa ja liehutteli häntäänsä meidät nähdessään.

Pitkä Jussi meni suoraan portille ja kolkutti, mutta ei kukaan avannut. Silloin veti hän esiin miekan ja löi kahvalla säpäleiksi lähimmän ikkunan, ja samassa kuulimme me sisältä säikähtyneen naisen äänen moneen kertaan huutelevan jotakuta, jolla oli nimenä Varvara. Lasipalaset putosivat helisten, lyijypuitteet taipuivat joka puolelle pitkiksi riippuviksi kaistaleiksi, ja juoksuaskelia kuului rakennuksen sisältä. Melkein samassa tuokiossa avasi portin suurikasvuinen ja komea piika, jonka leveä vaalea palmikko riippui selälle ja jonka mustassa päähineessä ja punaisessa ja viheriäisessä liivissä hopeakoristeet kilisivät. Kädessä oli hänellä sytyttämätön lyhty, jonka hän luultavasti peloissaan oli tottumuksesta siepannut.

— Me emme aijo tehdä mitään pahaa, — sanoin minä ja koetin niin hyvin kuin taisin tulla touhuun visaisella kielellä. — Olkoon kaukana sellainen kauheus, armollisin neiti. Mutta me olemme nälissämme ja ennen kaikkia me tarvitsemme…

— Kuivia vaatteita, — sekausi Pitkä Jussi hytisten puheeseen.

Ensi kerran koko pitkän vaelluksen aikana kuulin nyt kummallisen roikon puhuvan omin päin, ja sitten oli hän päälle päätteeksi niin hävytön, että otti sanat minun suustani. Kun tyttö kääntyi ja jätti portin puoleksi auki, astui hän kyllä syrjään tehdäkseen minulle tietä, mutta minä vastasin kiusalla:

— Herra vänrikki tekee hyvin ja menee edellä.

— Jumala varjelkoon siitä, — vastasi hän ja löi kantapäitään yhteen, mutta puolittain iloissani rauhallisesta vastaanotosta ja puolittain vielä suutuksissani lisäsin minä sellaisella äänen kovuudella, ettei hän voinut epäillä vakavuuttani:

— Taikka otti piru vänrikin.

Silloin veti hän pitkät koipensa ovesta sisään minun edelläni, ja kun ei talossa ollut mitään eteistä tulimme me heti suureen saliin, jossa oli kirjava kaakeliuuni keskellä lattiaa niinkuin torni. Pitkin seiniä, jotka olivat hakatuista ja sammaleella tiivistetyistä hirsistä, seisoi muutamia mustaksi lakattuja tuoleja, ja hyllyllä hohti tinakannuja.

Palvelustyttö juoksi edestakaisin ja huusi Varvaraa, joka puoli-unissaan ja pelästyksissään viimein ilmestyi pimentyvän salin perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäivät molemmat tytöt pelokkaasti kuiskailemaan.

Hetken kuluttua he kuitenkin rauhoittuivat, eivätkä he malttaneet olla toisiinsa vilkaisematta ja säyseämmiksi tulematta, kun minä myötäänsä kutsuin heitä armollisiksi neideiksi enkä ollut ymmärtävinäni että he olivat orjaraukkoja. Se oli pisara kuumaa öljyä kovettuneelle vahalle, ja he kertoivat nyt, että korkeat herrasväet jo kaksi viikkoa sitten olivat lähteneet tiehensä kun huhut kertoivat ruotsalaisten lähestyvän, ja erityisesti vakuuttivat he ettei koko rakennukseen eikä koko taloon oltu jätetty rahtuistakaan minkäänlaista arvotavaraa, vaan että he mielellänsä tekisivät parastaan vieraitten palvelemiseksi.

Varvaralla oli kauniit hampaat, mutta hän oli liian pieni ja lihava ja mustanvillava, ja vähän ajan kuluttua päästi hän niin raikuvan naurun, että se kiusasi minua. Mutta kultatukkaista tyttöä, jonka nimi oli Katariina, en sitävastoin voinut olla leikillisesti nipistämättä korvaan kun hän kantoi puita pesään. Sillävälin oli Pitkä Jussi ilman muita mutkia riisunut risaisen sinisen takkinsa, ja kun ei hänellä ollut paitaa eikä liivejä oli hän pian alasti vyöhön asti kurjassa laihuudessaan, niin ettei kukaan voinut enään pysyä vakavana — ei kukaan paitse hän itse. En koskaan ollut minä nähnyt iloisuuden värähdystäkään hänen jäykässä naamassaan. Kun olimme saaneet kumpikin yllemme lammasnahkaturkit ja tyydyttäneet pahimman nälkämme naurismokolla ja kaljalla, panimme maata uunille hukari polvien välissä, ja minä rohkenin käskeä herra vänrikkiä vuoron perään valvomaan kanssani, jos mahdollisesti meitä vastaan olisi ollut jotain pahaa hankkeissa. Myöskin kielsin minä molempia palvelustyttöjä lähtemästä salista, ja lukien rukoukseni kuuluvalla äänellä äidinkielellä uskoin itseni kaikkivaltiaan huomaan.

Mutta! Kaikkivaltias antaa meidän ihmisten joskus tuottaa toisillemme hämmästyksiä. Kun ei kukaan puhutellut minua, nukuin minä nukkumistani tuntikausia kunnes heräsin tukahduttavaan kuumuuteen, jota muuten olisin sanonut tuskaksi, mutta joka nyt kuitenkin muistutti minulle etten enään ollut kuljeskeleva luuranko vaan jälleen elävä ihminen. Ja kuitenkin! Kuka ymmärtää hämmästystäni, kun näin lämmitetyn salin tyhjäksi ja autioksi ja kuulin huutoa ja kolinaa viereisestä huoneesta.

Tartuin heti hukariini ja juoksin ovelle. Silloin näin kyökistä leimuttavan tulen, jonka edessä seisoi Pitkä Jussi ruudukkaassa yönutussa ja korkeakorkoisissa kengissä. Nähtävästi osasi se heittiö muonitustaidonkin, sillä lintu oli jo vartaassa, ja porisevaan pataan heitti hän sekaisin kaikki mitä saattoi anastaa puolittain nyyhkyttäviltä tytöiltä. Väliajalla otti hän aukimurretusta kaapista komean lasin toisensa jälkeen ja rikkoi ne palasiksi takan kulmaan ja nakkasi sirut lattialle. Minä menin viereen ja tartuin sen junkkarin vyöhön, mutta en kyennyt saamaan häntä paikalta. Hänen suunnaton itsepäisyytensä antoi jättiläisen voimat hänen hoikalle ruumiilleen ja itse olin vielä kaikkien kestettyjen kärsimystemme masentama. Kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat kuitenkin hänen silmänsä lasimaisen kankeat, ja minä tunsin viinin löyhkän hänestä. Nyt päästin minä hänet kaksinkerroin hämmästyneenä. Hän oli päissään.

Kultatukkainen Katariina, jota asia oikeittain näytti enemmän huvittavan kuin pelästyttävän, tuli sillävälin luokseni ja kertoi pehmeällä äänellään — hoi! vanha kapteeni Höök oli nuori siihen aikaan ja pulska poika… Missä olimmekaan? Niin, hän kertoi että Jussi oli kulkenut huoneesta huoneeseen ja etsinyt kaikki paikat ja lyönyt rikki vaaseja ja kelloja. Viimein oli hän kellarissakin kaivanut kaikki holvit paitse yhtä… paitse yhtä… yhtä… yhtä, jonka avain oli hukkunut, lisäsi hän kiiruusti.

— Mutta sinä raukka tarvitset myöskin jotakin, — sanoi hän minulle ja työnsi minut toiseen huoneeseen, jota sopi sanoa kuninkaalliseksi. Seinillä riippui kudottuja vihertäviä tapetteja, joissa oli kuvattu Diaana hirveä ajamassa. Komeimpia vaatteita oli raahattu pitkin liukasta ja kirkasta lattiaa, nojatuolit olivat kullatut, ja padan vieressä keskellä pöytää seisoi tuoppeja, joissa ei ollut inhottavaa kaljaa, eikä edes olutta, vaan kirkasta keltaista viiniä.

Nyt menetin minäkin malttini nähdessäni kaiken tämän ihanuuden, ja epäluuloani rauhoitti jonkin verran se, että molemmat tytöt itse näyttivät sydämmensä pohjasta iloitsevan kun kerrankin saivat tuhlata ja hävittää, sillä hekin tunsivat olevansa vihollisalueella siinä talossa, missä he muuten olivat saaneet kulkea tottelevaisina ja nöyrinä orjattarina. He riemuitsivat kuin voitosta saadessaan hävittää herkkuja, joita he eivät koskaan olleet maistaneet, saadessaan heittäytyä nojaselkäisiin ylpeisiin tuoleihin, joiden edessä he olivat saaneet kumartua maahan asti, ja polkea kalliita vaatteita, joita koskemaankaan ei heitä oltu pidetty mahdollisina. He valitsivat minulle kankeasta hopeakankaasta tehdyn takin, jonka helmukset oli ommeltu lohenpyrstöön, niin että ne näyttivät pöyhistetyltä hameelta, ja jalkoihin, joista illalla suurella vaikeudella olin saanut saappaat vedetyksi, sain sukat ja punaiset kengät. Kuitenkaan en uskaltanut päästää hukaria vyöltäni, sillä en ollut täysin voittanut kaikkia epäluulojani salahankkeista.

Pienen sydämmenryöstäjän koko lapsellisella suoruudella taputti Katariina käsiään, jotka eivät kuitenkaan olleet oikein valkoiset eikä pehmeät, ja tunnusti, että hänellä oli oikein hupaista, sillä minun kanssani, joka olin samaa säätyä, saattoivat he olla niin kuin tahtoivat, mutta vänrikin edessä, joka oli suuri herra, täytyi heidän olla aina varuillaan.

Minä istuin aterialle nojatuoliin, joka melkein peittyi kiiltävän takinhelmukseni alle, ja kummallenkin puolelleni kutsuin tytöt ja kilistin heidän kanssaan ja join.

— Herra vänrikki on hyvin korkeaa sukua, — sanoin minä. — Hänestä tulee lopuksi kukatiesi… niin kukatiesi neuvosherra, — (se oli siihen aikaan pahin hävittömyyteni, sillä ihmiset jotka tappelevat kynätikuilla…) — mutta armolliset neidit tietävät että korkeasukuiset joskus onnettoman sattuman kautta voivat syntymästään tulla sekä yksinkertaisiksi että tiedottomiksi, ja sen vuoksi katson velvollisuudekseni joskus niin sanoakseni vääntää hänen älliään oikealle tolalle.

Minulla sotamiehenä on aina ollut yksi vika. Olen kyllä osannut oikeana hetkenä sekä lyödä että rutistaa, mutta itse asiassa olen ollut liian hyväntahtoinen ja säyseä. Senvuoksi annoin nytkin Pitkän Jussin metelöidä kyökissä mielensä mukaan ja söin ja join itse sillä aikaa sydämmen pohjasta. Mutta joka ryypyltä tunsin kuinka viini vei ymmärryksen. Etten ruvennut enemmän lähentelemään iloisia emäntiäni, riippui vähemmin siitä hyveestä, jolla Kaikkivaltias joskus viisaasti kyllä on varustanut kauneuden, kuin niistä rasituksista, joita olin kestänyt ja jotka pian muuttivat viinin unijuomaksi. Järki käski työntämään tuoppia sivulle, mutta viime päivien kärsimysten jälkeen oli viiniä mahdoton vastustaa. Minä vaivuin uneen istuilleni kädet ristissä miekan nupun yli.

Nyt kuulen sipsuttavia askeleita! sanoin itsekseni unessa. Ne tulevat yhä lähemmäksi tuolin takaa. Nyt täytyy minun vetää miekkani. Mutta mitä on tämä? En voi liikuttaa käsiäni enkä jalkojani, vaikka olen niin valveillani että voin nähdä Diaanan ja hänen koiransa tapeetissa. Koko ilma on tanssivaa höyryä, joka humisee tyttöjen jaarittelevaan kasvojen ja vahakynttiläin liekkien ympärillä. Minä olen saamattomasi päissäni. Siitä ei puhettakaan, mutta nyt nukun jälleen ja tuolin takana kuuluu sipsutus. Piilossa ollut orja seisoo siellä kirveineen. Juuri nyt nostaa hän sitä… Seuraavassa silmänräpäyksessä olen tunteva sen päässäni niinkuin salaman ja sitten on kaikki lopussa… Miksi ei tuoli saa pysyä alallaan? Minä en voi pysyä jos sinä juokset… Ptruu, läsipää! Tiedätkö mitään maailmassa, joka voi minua säikähdyttää! Mutta pysyä takaperin kuninkaan laukkaavan käsihevosen lautasilla — sitä en voi… Pang! Kas niin, nyt makaan siellä keskellä kivikatua! Hyi! Warum lachen? Ja sitten kellarin holvi… Miksi sanoit juuri että se oli… oli… yksi kaksi, yksi kaksi, yksi kaksi, kolme neljä, viisi kuusi, seitsemän ja kahdeksas, Kaarle kuningas.

Nousin viimein ylös pakottavalle käsivarrelleni ja veisasin koko virren numero kuuden alusta loppuun saakka ja niin vahvalla äänellä että minusta näytti kaiken pahan täytyvän peljästyneenä paeta.

Olen monasti ollut humalassa, mutta en koskaan mokomassa. Kun aamulla heräsin, hyppäsin heti pystyyn lattialla, missä makasin pitkälläni selkä tuolin vieressä. Olin vielä niin varma salahankkeesta että aivan hämmästyin kun näin molemmat tytöt nukkumassa lampaannahalla pöydän jaloissa ja kynttilät palaneiksi loppuun saakka. Ulkona kyökistä kuulin outoja ääniä ja tapasin siellä vanhan silmäpuolen ämmän, jonka nimi oli Natalia, ja partasuisen orjan, jonka nimi oli Makaari ja joka pienintä myöten oli sen näköinen, josta olin nähnyt unta. He tunnustivat olleensa piilossa ullakossa, mutta tulleensa nyt esille kun huomasivat, ettemme tahtoneet mitään pahaa. He kertoivat että läheisessä kylässä oli myöskin vielä yöllä ollut muutamia perheitä, mutta että ne kuultuansa meidän tulleen heti olivat kuormittaneet omaisuutensa vaunuihin ja ajaneet pois täyttä neliä.

Nyt vasta saatoin todella tuntea vapautuneeni kaikesta epäluulosta, ja iloissani menin minä takaisin saliin ja kumarruin tyttöjen ylitse ja suutelin Katariinaa hartaasti ja kauan.

Hän heräsi ja nauroi ja käänsi kylkeään unta jatkaakseen, mutta minä suutelin häntä vielä kerran ja silloin torjui hän minua ja hyppäsi jalkeille reippaasti ja iloisesti.

— Sinä olet kunnon tyttö, Katariina, eikä minun enää tarvitse epäillä sinua, — sanoin minä. — Toimita nyt minulle raitista vettä ja suolaa.

Kun hän puuhasi minulle aamiaista kaappasin minä usein häntä ei varsin hoikasta vyötäröstä kiini ja suutelin häntä. Viimein suuteli hänkin minua takaisin ja nojautui hopeakangasta vastaan rinnalleni ja itki ja nauroi sekaisin. Me kuljimme edestakaisin talon monien huoneitten läpi, mutta eräällä ovella pysähtyi hän aina, sillä sinne oli herra vänrikki suvainnut asettua levolle korkean herrasväen oinaan töyhtökulmaiseen sänkyyn. Vihdoin istuimme me keltaiseen nojatuoliin, ja minä otin hänet polvelleni ja kiersin hänen paksua palmikkoansa käsiranteeni ympäri. Eikä se ollut valetta, kun kuiskasin hänen korvaansa, että minun karaistu sotilassydämmeni harvoin oli sykkinyt lämpimämmin.

Kaiholla muistelen minä niitä onnellisia päiviä, jotka nyt seurasivat, ja ennemmin kuin muistelen niitä tunti tunnilta, kehoitan teitä toisia ja varsinkin nuorempia käyttämään mielikuvitustanne. Joka ilta asetin kuitenkin Makaarin vartioimaan talon ulkopuolelle enkä koskaan jättänyt miekkaani. Välistä riipaisi Katariina sen piloillaan minulta ja pitäen molemmin käsin kahvasta kiini kulkea tömisti pitkin huoneita syksysateen piiskatessa ikkunaruutuja. Löyhästi kiinnitetyt gobelinit liikkuivat vedosta hänen takanaan, niin että kuvat niissä näyttivät elävän ja kumartelevan. Huone kaikui joka kerran kuin hän musta hiippa vedettynä pään yli niinkuin vanhanaikuinen kypäri huusi: Eteenpäin! Silloin minä rakentelin pöydistä ja kultanahkatuoleista varustuksia, kunnes keskellä rynnäkköä äkkiä juoksin esiin ja valloitin sekä sotineidon että hänen aseensa. Minä en enää laisinkaan ajatellut tovereitani, jotka sillä aikaa kukaties kulkivat nälissään ja verissään, ja minun ainoa toivoni oli saada aina jäädä sinne, missä nyt olin.

Katariina tuoksui aina mintulta. Me olimme erottaneet nurkkahuoneen itseämme varten, ja sinne hän toi suuren arkkunsa, joka oli kokonaan päällystetty siniruutuisella paperilla. Siellä olivat hänen vaatteensa ja muu omaisuutensa eikä sitä koskaan avattu, ettei se täyttäisi koko huonetta mintun tuoksulla. Hänen rakkain huvinsa oli maata polvillaan arkun ääressä ja nostella siellä kaikki vaatekappaleet ja koko joukon pieniä toosia ja rasioita ja sitten jälleen laskea kaikki arkkuun suurimmalla huolella. Kun se minusta joskus tuntui ikävystyttävältä tai kun huone joskus tuli liian kylmäksi, puhuttelin häntä tulemaan kanssani isoon tupaan, jossa istuuduimme uunille. Silloin koettelin minä herättää hänen ajatuksiansa kertomalla hänelle pitkän hukarini elämäkerran enkä silloin juuri sanoja säästänyt. Minä tiedän varmasti, että sillä jo silloin oli yhdentoista ihmisen kuolema omallatunnollaan, ja käsivarrestani saatoin hänelle näyttää arpia sekä luodin-kiskomista että iskuista. Mutta niitä ei hän paljoa kysellyt. Kun kerroin hänelle prinssi Gideon Maxibrandarin satua, tuli hän kärsimättömäksi. — Sellaista ei koskaan ole tapahtunut, — sanoi hän ja alkoi kiivaasti neuloa kokoon viheriäisiä ja punasia veranpäitä nahkapieksuihin, joista nähtävästi piti tulla mestariteos laatuansa.

Herra vänrikki eli ainaisessa humalassa ja osotti naisille ilmeisintä halveksimista. Katariinasta se olikin hyvin onnellista, väitti hän, sillä olihan niin vaikeaa hänen arvoisensa henkilön ojentaa niin korkeaa herraa, ja se rupesi rasittavaksi. Eräänä aamuna herra vänrikki kuitenkin muisti lukitun holvin kellarissa, jonka me molemmat olimme unohtaneet. Hän läksi heti sinne, ja Katariinalle tuli niin suunnattoman hauska, ettei hän voinut sitä peittää. Hän puristi minun molempia käsiäni ja rukoili ja kerjäsi minua pidättämään häntä, ja niin täydellisesti olin minä sillä kertaa sen sydänkäpysen orja, että vaikka kaikki entisen epäluuloni jälkeen heräsi, taivuin minä koettamaan häntä auttaa.

Me menimme herra vänrikin perässä valoisaan kellariin, jossa hän jo oli murtamassa lukittua puuovea.

— Anna sen olla! — käskin minä, ja hän toisti käskyn, mutta jatkoi yhtä hyvin järkähtämättömällä itsepäisyydellään murtamista ja ponnistamista.

Silloin pyytelin minä anteeksi uikuttavalta seuralaiseltani sillä, ettei halpa sotamies niinkuin minä voinut komentaa upseeria — ja samassa ovi aukeni.

Holvissa paloi lamppu kullatun venäläisen jumalanäidin-kuvan alla, ja pöydän vieressä, jolla oli kaikenlaista ruokatavaraa, oli tehty vuode. Vuoteen ja seinän välissä liikkui jotakin pyöreää ja mustaa, joka meidän ääreen tullessamme nähtiin kyyristyneen ukon seläksi. Kun vanhus huomasi että hänet oli löydetty, kömpi hän esille ja tarttui herra vänrikin polviin ja pyysi ja rukoili häneltä armoa. Hän tunnusti olevansa talon herra ja piilottaneensa tänne saatettuansa perheensä pois, mutta lupasi olla nöyrin palvelijamme, jos armosta jättäisimme hänet henkiin.

— Olkaa rauhassa, — vastasin minä ja autoin horjuvaa ukkoa maasta ylös. — Mutta sitten pitääkin teidän olla meidän rumpalimme, kun me menemme pöytään.

Kun illalla istuimme isossa pirtissä syömässä, sai herra vänrikki tavallisuuden mukaan komeimman tuolin ja me istuimme hänen rinnallaan, minä ja Katariina. Pöydällä vähän vasemmalla seisoi talon valkopartainen herra vapisevin käsin vaskihuhmareen kanssa ja Makaari kahden padankannen kanssa. He jyristivät kyökkikoneitaan tahdissa niihin surumielisiin kansanlauluihin, joita ruma vanha Natalia lauloi istuen pöydän laidalla heidän välissään.

En tiedä, mitenkä lie käynyt, mutta hänen valittava äänensä ryösti minulta vähitellen kaiken hilpeän iloisuuteni, ja minä rupesin ajattelemaan tuhansia ja tuhansia poissaolevia tovereitani. Minulla oli liivin ja paidan välissä kokonainen tukko kirjeitä, joita levottomat omaiset olivat kirjoitelleet sodassa oleville rakkaillensa ja pyytäneet minua heille viemään, jos kerran ehtisin kuninkaan leiriin saakka. Vedin kirjeet povestani, eivätkä ne olleet mitään salaisuuksia, sillä monta niistä olin saanut avonaisina viimeisenä iltana Riiassa. Vedin kynttilää lähemmäksi ja silmäilin sattumakaupalla erästä epävakaisella kirjoituksella kirjoitettua kirjettä, ja luin:

'Anna tämä Johanneksen käteen.

Rakas poikani.

Ota vastaan isäsi siunaus, vaikka erotettuna hänestä sekä maalta että mereltä ja ehkä pian jo lähellä Pakanoitten maan osaa, jossa Krokotiilit, skorpionit ja muut vahingoittavat eläimet pelkoa ja vapistusta sisälle ajavat…'

Minä ehkä vedin suutani hymyyn, mutta tunsin pyhän vastuunalaisuuteni, ja yhä raskaammaksi tuli mieleni. Huomasin, että Katariina kiivaammin kuin ennen polki minun jalkaani, mutta minä polin vastaan ja arvelin, että se vain oli rakkauden räiskeitä. Kun vihdoin käänsin kirjeen kokoon, huomasin että hän istui aivan kalpeana eikä voinut ottaa eteensä viiniä eikä ruokia. Minä kumarruin hiukkasen syrjään, että hän olisi voinut kuiskata, mutta vanha herra pöydällä tuijotti häneen herkeämättä lyöden yhä kiivaammin ja kiivaammin helähdyksiä vaskihuhmareen laitaan, jota hän riiputti niinkuin kelloa.

Minä jouduin ymmälle enkä tiennyt oikein, minkä petoksen keksisin. Silloin valehtelin, että minua paleli ja läksin makuukamariin ja huusin hetken muka haparoituani pimeässä:

— Katariina, tyttöseni, mihin olet pannut lammasnahkaturkin?

Kun hän tuli sisään, juoksi hän suoraan luokseni ja heittäytyi nyyhkytys kurkussaan kaulaani.

— Sinä et kuullut, kuiskutti hän, miten Makaari äsken keskellä helinää kertoi talon herralle, että hän on saanut koolle enemmän kuin kuusikymmentä orjaa ja että he, heti kun hän antaa heille merkin lyömällä ikkunanruudun rikki isosta tuvasta, tulevat sisään ja tappavat teidät molemmat.

Minä pysyin jokseenkin levollisena ja koetin häntä lohduttaa, mutta itkuun tukahtumaisillaan kertoi hän, että hänkin oli alussa ollut itse mukana vietelläkseen meitä ansaan, mutta ettei hän nyt enään luullut voivansa elää päivääkään ilman minutta.

Minä pusersin häntä kovasti itseeni ja suutelin hänen polttavia huuliansa ja tykyttäviä ohimoltaan, ja kuitenkin valtasi minut sinä hetkenä omituinen levollisuus. Meidän tuttavuutemme tuntui yhtäkkiä melkein niinkuin jo unohdetulta. Minä olen sitten harmaina vuosinani katunut sitä katkerasti ja ihmetellyt itseäni, kun juuri sinä hetkenä minulla oli niin vähän hänelle annettavaa. Kirjeen lukeminen, äkillinen vaara… En tiedä täysin, kummassako oli enin syytä. Se kai riippui molemmistakin.

— Jos voisin ottaa sinut mukaani — sopersin.

Hän pudisti päätänsä, kuten varsin selvästi saatoin nähdä ovenraosta tulevassa hämyisessä valossa, ja veti minua sen sijaan ikkunaan päin ja pyysi minua hiipimään pois. Silloin kiihotin itseäni jonkinlaiseen teennäiseen vihaan ja heitin hänet kauvas pois liukkaan lattian yli ja huusin kuuluvalla äänellä:

— Miksikä luulet minua, tyttö?

Samassa vedin hukarini ja menin isoon tupaan, ja kun herra vänrikki näki minut sellaisena, nousi hän heti pöydästä ja veti myöskin säilänsä.

Silloin nosti talon herra huhmaren nuijan heittääkseen sen huuruiseen ruutuun, mutta me seisoimme suoraan hänen edessään aseinemme ja hänen vapisevat polvensa painuivat yhä enemmän koukkuun. Hän meni yhä matalammaksi ja matalammaksi, ja huhmaren nuija hoippui hänen sormissaan. Natalia teki ristinmerkkiä vaijeten, ja Makaari, joka näki herransa aivan vaipumaisillaan, tuki häntä takaapäin kainalosta ja pudotti padan kannet rämisten lattiaan. Vähän väliä koetti hän kuitenkin siepata huhmaren nuijan viskatakseen sen ikkunanruutuun, mutta silloin puristi vanha herra kättänsä sen varteen uskaltamatta sitä hellittää.

Niin seisoimme pitkän aikaa toistemme edessä, ja kuulimme kattilan pihisevän kyökissä.

Mutta pian kuulimme myös kolkuttavia askeleita, sillä orjat olivat ulkoa tirkistelleet ikkunasta ja nähneet kaikki. Kyökin ovi ahtautui täyteen likaisen harmaita lammasnahkaturkkia, joista siellä täällä kiilsi kirkas nappi. Laukaus pamahti jo ja puhalsi savua pörhöisten päitten yli.

Nyt minä unohdin koko vänrikkipelin ja työnsin Pitkän Jussin syrjään päästäkseni heidän kimppuunsa, mutta juuri nyt piti minun paremmin kuin koskaan ennen oppia tuntemaan, kuka minulla oli toverina. Hän seisoi yhtä yksipäisesti paikallaan kuin ainakin ja tarttui minua molempiin käsivarsiini kiini ja painoi minua syrjään sellaisella taipumattomalla voimalla, etten ymmärrä mistä hänen kapeat jäsenensä sen saivat.

— Vänrikki, — sanoi hän, — sinä olet tehnyt itsestäsi sotamiehen ja minusta vänrikin, niinpä pitää sinun tietää meidän sotatapamme, että upseeri menee ensimmäisenä tuleen. Niinkuin ukkosilma ryntäsi hän lammasnahkaturkkien joukkoon ja piti suurilla latteilla käsillään miekkaansa, joka milloin iski oven kamanaan hänen niskansa päällä ja milloin kuori orjaraukkain nahkaa ja vaatteita. Kuulin vielä laukauksen ja näin kirveitä ja heinähankoja. Hänen oikea kätensä nytkähti ja veristyi ja hän saattoi nyt pitää asetta vain toisella kädellään, mutta minä olin hänen rinnallaan ja iskin ja pistin.

Meidät tungettiin kyökin yhteen nurkkaan, ja minun pöyhelletty hopeakankainen narrin takkini repeytyi rääsyiksi, niin että mustat kalanluiset pistivät lävistä ulos. Savusta aivan tuntemattomiksi mustuneena horjui Pitkä Jussi minun hartiatani vastaan, ja minä tartuin hänen vielä terveeseen käteensä ja pusersin sitä veljellisesti ja sanoin:

— Nyt olen oppinut näkemään, mikä olet miehiäsi, Jussi, ja jos täältä pääsemme, emme koskaan luovu toisistamme.

Hän ei vastannut mitään. Toinen silmä oli kiini, toinen oli aivan auki, ja minun edessäni kaatui hän raskaasti lattiaan.

Se oli viimeinen kerta kuin näin Pitkän Jussin, jolle niin usein olin nauranut, mutta jolle minun nyt piti tarjota ystävän ja vertaisen kunnioittava kädenlyönti.

Hetkisen koetin ehdottomasti puolustaa hänen ruumistaan, mutta vähitellen huomasin viimeisen kunniapalveluksen hyödyttömäksi. Minuutti sen jälkeen kapuilin minä jälleen pimeässä risuissa ja savessa ja läpimärkänä sateesta sekä haavoittuneena toiseen etusormeeni.

Onneksi tapasin kuitenkin parikymmentä muuta harhailevaa ruotsalaista ja kapusin honkaan silmin huomatakseni sen pitkälle ulettuvan tulen valon alkupaikan, joka metsän yli kajasti synkeälle taivaalle.

— Mitä näet? kysyivät toverit.

— Näen sysimustaa pimeyttä. Mutta jos ummistan silmäni, näen vielä enemmän. Silloin näen edessäni vihollisleirin. Allani näen vetelät mättäät, jotka imeytyvät kiini jalkoihimme, himoiten sitä kunniaa että saisivat olla muutamain köyhäin raukkain kuolinvuoteena. Takanani näen peninkulmittain erämaata, jossa veljiemme ruumiita kellastuu putoavain syyslehtien alla, missä ei ainoakaan kana kaakata poltettujen talojen edessä eikä hevonen löydä einettä muualta kuin varvuista. Mutta vielä kauvempana on meri, ja sen takana näen pitkän tanhuan kaatuneine aitoineen vievän mäelle köyhään punaiseksi maalattuun taloon. Siellä on nauriit juuri kannettu pöydälle, ja kun kunnianarvoisa ukko aukaisee kansikirjan, jossa teeren sulka on merkkinä Ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa, joutuu hän tutkistelemuksiin ja ihmettelee, olemmekohan juuri nyt päässeet apuväkinemme kuninkaan leiriin ja lukevatkohan hänen rakkaansa juuri nyt nuotiotulilla hänen puolittain lukemattomaksi tährittyä kirjettään.

Varmaan en sanonut kaikkia sitä sillä hetkellä, mutta tiedän että niin minä ajattelin. Katariina oli jo melkein haihtunut muisto.

— Mitäs nyt näet? — kysyivät toverit. — Olet kavunnut ylemmäksi.

Latvain yli näin vartiotulia eli leirinuotioita riippuvan keltaisessa sumussa niinkuin sulavan raudan möhkäleitä, ja kun silmiäni siristin, muistutti harmaitten telttakattojen rivi sumuista rantaa tulimajakkain tervasvalossa.

— Tuo tulenleimu, — kuiskasin tovereilleni, — on korea omena, jossa on monta sydäntä, ja saamme pitää säilät valmiina. Mutta odottakaahan, se ei ollut venättä… Kuulitteko kahta esivartijaa, jotka huusivat toisilleen! Niin totta kuin elän, eikös ollut se omaa kallista äidinkieltämme? Ellen kuullut seitsemää pirua, niin vieköön piru!

Kuinka tulin alas hongasta? Sitä tuskin muistan. Joka puolella ravistui ojennettuja käsiä ja minua heitettiin sinisten ja keltaisten lakkien välillä syleilystä syleilyyn. Kuinka monia kaivattuja terveisiä oli minulla tuotava tänne etäiseen erämaahan, kuinka monta kestettyä vaihetta kerrottavana. Kuljin yhä edemmäksi leiriin, väliin kannettuna, väliin vedettynä, väliin saaden tervehdykseksi rähähtävän naurun, kun näkivät repaleisen narrintakkini, jonka joka paikasta esiinpistävät kalanluunytteet tuikkivat joka liikkeessä. Sisässäni kuohui ilo.

— Minulla on kirje kapteeni Baggelle! — huusin minä.

— Jo kauvan sitten ammuttu!

— On minulla kirje Cederstjernallekin, luutnantille…

— Kaatunut!

Kompastuin kuolleeseen hevoseen, joka kangistuneena irvistykseen oli kärventyä kytevästä nuotiosta. Sade oli sammuttanut liekit, ja valaistussa savussa kekäleitten takana näin minä ryhmän ankaroita upseereja istumassa. Heidän keskessään makasi pitkänään maassa mies, joka oli vetänyt karvalakkansa alas ja kääntänyt viitan kauluksen kasvoilleen. Aijoin astua hänen ylitsensä ja huiskutin kirjepakkaa, mutta käsi tarttui olkapäähäni, ja lyhyesti ja koreasti seisauttivat minun seuraavat sanat:

— Oletko järiltäsi? Etkö näe, että se on hänen majesteettinsa?

Silloin löin minä kantapäitä yhteen ja nostin käteni kirjetukkoineen ohimolle, ja kyyneleet, jotka pulpahtivat esille, juoksivat pitkin poskia.

* * * * *

Kapteeni Höök nousi ja lopetti kertomuksensa ja sanoi hyvää yötä, mutta kun hän tuli porstuaan, kuulivat toiset, miten hän jäi seisomaan ylisten portaille.

Silloin otti toinen palveluspiioista palttinaröijyn päälleen ja irroitti haarakynttilästä pöydältä viimeisen pätkän. Kantaessaan sitä piti hän toista kättään alla, ettei karsta putoisi olkiin. Varovasti meni hän sitten valaisemaan kapteenille tietä, sillä kaikki tiesivät miten hän, kaarlelainen, oli niin pimeän-pelko, ettei hän koskaan uskaltanut yksin kulkea vintin läpi.

Linnoitettu kartano.

Talvipakkaset olivat yllättäneet ruotsalaiset ja ahdingossa ja sekasorrossa olivat he majoittuneet Hadjatshin muurien taakse. Pian siellä ei ollut ainoatakaan taloa, missä ei olisi ollut tuvat täynnä kylmän vihoissa makaavia ja kuolevia. Valitushuutoja kuului kadulle ja pitkin porraskiviä oli nakattu leikattuja sormia, jalkoja ja sääriä. Ajoneuvot oli ajettu toinen toiseensa kiini ja ne seisoivat yhtenä rymärivinä kaupungin portilta aina torille saakka, niin että valkoiseksi paleltuneet nihdit, joita tuli joka puolelta läämänään, saivat konttailla pyörissä ja jalaksissa. Valjaisiinsa sidottuina seisoivat hevoset tuulensuojassa, kyljet valkoisessa huurteessa, ja monta päivää ilman einettä. Ei kukaan niitä hoitanut ja muutamia kuormamiehiä istui kuoliaaksi paleltuneina kädet pistettyinä hihoihin. Muutamat vaunut näyttivät pitkulaisilta laareilta tai ruumisarkuilta ja tasaisen kannen alta kurkisteli synkkiä naamoja, jotka lukivat rukouskirjaa tai kuumeen houreissaan ja ikävöiden katselivat huoneita, joissa olisi ollut suojaa. Tuhannet onnettomat rukoilivat ääneensä tai hiljaisesti Jumalan armahdusta. Pitkin kaupungin muuria suojassa seisoi rivittäin nihtiä kuolleina, monilla punaiset kasakantakit vedettynä risaisten ruotsalaisten univormujen päälle ja jalat lammasnahkoihin käärittyinä. Metsäkyyhkysiä ja varpusia, jotka olivat niin jähmettyneet että niitä sai käsin kiini, oli istunut seisovien ruumiiden hatuille ja olkapäille, mistä ne räpyttelivät siipiään, kun sotapapit kulkivat ohi antamaan muutamalle kuolevalle Herran ehtoollista, paloviinaa viinin sijasta.

Torin varrella oli poltettujen talonpaikkani keskellä suurehko talo, josta kuului kovapuheisia ääniä. Muudan sotamies vei risutaakan vänrikille, joka seisoi ovessa, ja kun sotamies palasi katua pitkin, kohautteli hän hartioitaan ja sanoi jokaiselle, joka halusi häntä kuulla:

— Kanslian herrat siellä vaan riitelevät!

Ovessa seisova vänrikki oli vasta tullut Lewenhauptin joukkojen mukana. Hän kantoi risutaakan huoneeseen ja heitti sen takkaan. Äänet huoneessa vaikenivat heti, mutta heti kun hän oli päässyt oven taakse, alkoivat ne uudella kiihkolla.

Itse ylhäisyys Piper seisoi keskellä lattiaa, ryppyisenä ja uurteisena, posket kuumottavina ja sieramet täristen.

— Minä sanon, että kaikki on hulluutta, — tiuskasi hän, — hulluutta, hulluutta!

Terävänenäinen Hermelin liikutti alituisesti silmiään ja käsiään ja juoksi edes takaisin huoneessa niinkuin pieni kesy rotta, mutta sotamarski Rehnskiöld, joka kauniina ja komeana oli jäänyt takan ääreen seisomaan, vain vihelteli ja hyräili. Ellei hän olisi vihellellyt ja hyräillyt, olisi riita nyt loppunut, sillä kaikki olivat he kerrankin täysin yksimielisiä, mutta se että hän vihelteli ja hyräili sen sijaan, että olisi ollut äänettä tai edes puhunut, sitä ei pitkälle käyden saattanut kestää. Lewenhaupt ikkunassa nuuskasi ja koputti nuuskasarveaan. Hänen pippurinruskeat silmänsä pullottivat päästä ulos ja hänen lystikäs valetukkansa näytti tulleen yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ellei Rehnskiöld olisi jatkanut vihellystään ja hyräilyään olisi hän hillinnyt itsensä tänään niinkuin eilenkin ja joka kerran ennen, mutta nyt nousi viha hänen otsaansa, ja hän löi kiini nuuskasarvensa viimeisen kerran ja mutisi hampaittensa välistä:

— En minä pyydä, että hänen majesteettinsa ymmärtäisi valtiotaitoa. Mutta osaako hän johtaa sotajoukkoja? Näyttääkö hän todellista taitoa ainoassakaan kohtauksessa tai ryntäyksessä? Harjaantuneita ja koeteltuja vanhoja sotamiehiä hän uhraa joka päivä turhan urhoollisuuden tähden. Jos miestemme pitää rynnätä muuria vastaan, pidetään turhuutena, että he sitovat itselleen suojelevia risukimppuja tai suojuksia, ja siksi joutuvat surkeasti tapetuiksi. Suoraan sanoen, suosiolliset herrat, Upsalan teinille saatan antaa anteeksi monta poikamaista ilkivaltaisuutta, mutta toista vaadin leirissä olevalta sotapäälliköltä. Toden tottapa ei tule kellekään parannukseksi olla sotatoimissa sellaisen herran komennuksessa. — Myöskään, — vastasi Piper, — ei hänen majesteettinsa nykyänsä vaivaa herra kenraalia millään raskaammalla päällikköviralla. Alussa ennenkuin yksi oli ehtinyt kunnostamaan itseänsä paremmin kuin toinen, meni kaikki paremmin, mutta nyt saa hänen majesteettinsa kulkea pitkin välittämässä ja sovittamassa sellaisella tyhmällä hymyilyllä, että siitä saattaa raivostua.

Hän nosti käsivartensa ylös vihoissaan yli äärien ja rantain, vaikka hän oli täysin yhtä mieltä Lewenhauptin kanssa. Kesken puhettaan hän vielä kääntyi ympäri ja meni pikaisesti pois muihin huoneisiin. Ovi lensi kiini sellaisella paukkeella, että Rehnskiöldin piti ruveta vielä enemmän viheltämään ja hyräilemään. Olisi hän edes sanonut jotakin! Mutta ei, sitä ei hän tehnyt. Gyllenkrook, joka istui pöydän ääressä tutkimassa partiomatkalippuja, oli tulen punainen kasvoiltaan, ja pieni kuiva herra hänen vieressään kuiskutti hänelle sapekkaasti korvaan:

— Pari timanttikorvarenkaita Piperin kreivinnalle voisi ehkä vielä auttaa Lewenhauptia uusiin virkoihin.

Jos Rehnskiöld nyt olisi herennyt viheltämästä, olisi Lewenhaupt vielä voinut hillitä itsensä ja ottaa esille povestaan paperikäärön ja istua pöydän päähän, mutta sen sijaan suuttui tuo kunnianarvoisa ja muuten niin harvapuheinen mies yhä pahemmin ja pahemmin. Hän kääntyi kahdella mielellä ja meni ulko-oveen päin, mutta siinä hän äkkiä pysähtyi, ojensi itsensä ja löi kantapäätä yhteen niinkuin halpa sotamies. Nyt lakkasi Rehnskiöld. Ovi aukeni. Jääkylmä tuulenhenki puhalsi kamariin ja vänrikki ilmoitti niin korkealla ja venytetyllä äänellä kuin vahti, joka kutsuu tovereitaan aseisiin:

— Hää-änen majesteettinsa!

Kuningas ei enään ollut entinen soaistunut ja ihmettelevä puolilapsi. Ainoastaan poikamainen vartalo ja kapeat hartiat olivat entiset. Takki oli nokinen ja likainen. Uurre vähän ylöspäin nousseen ylähuulen ympärillä oli tullut syvemmäksi ja hiukan irvistävämmäksi. Nenää ja toista poskea oli pakkanen vikuuttanut, ja silmäluomet olivat reunasta punaiset ja turvonneet pitkällisestä palelemisesta, mutta ennen aikojaan paljastunutta päälakea seppelöi ylöskammattu tukka niinkuin okainen kruunu.

Hän piti nahkalakkiaan molemmissa käsissään ja koetti peitellä kainouttaan ja ujouttaan kankealla ja kylmällä koukeroimisella ja kumarsi hymyillen kullekin läsnäolevalle.

He kumartelivat monet kerrat vielä syvempään ja kun hän oli ehtinyt keskilattialle, pysähtyi hän ja kumarsi rasittuneena vielä pari kertaa molemmille puolille, vaikka vähän lyhemmin ja nähtävästi aivan sitä ajatellen mitä hän aikoi sanoa. Sitten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa aivan ääneti.

Sitten astui hän Rehnskiöldin luo ja tarttui lyhyesti kumartaen hänen takinnappiinsa kiini.

— Tahdon pyytää, — sanoi hän, — että ylhäisyytenne hankkii minulle pari kolme tavallista sotamiestä vartioksi pienelle retkelle. Minulla on jo kaksi henkivartijaa kanssani.

— Mutta, teidän majesteettinne! Tällä seudulla vilisee kasakoita. Jo se, että on ratsastettu teidän majesteettinne leiristä tänne kaupunkiin niin pienellä vartioväellä, oli kovin uskallettua.

— Noo, joutavia! joutavia! Ylhäisyytenne tekee niinkuin olen sanonut. Joku läsnäolevista kenraaleista, jolla on aikaa, voi myöskin nousta satulaan ja ottaa miehen mukaansa.

Lewenhaupt kumarsi.

Kuningas katseli häntä hiukan neuvotonna vastaamatta ja jäi seisomaan lattialle, sittenkuin Rehnskiöld oli rientänyt ulos. Ei kukaan muista ympärillä olevista katsonut sopivaksi ruveta puhumaan tai liikkumaan.

Vasta sangen pitkän hetken kuluttua kumarsi kuningas jälleen kullekin erikseen ja lähti ulos.

— Noo? — tiedusteli Lewenhaupt ja taputti vänrikkiä olkapäälle entisellä luonnollisella hyväntahtoisuudellaan. — Vänrikki pääsee mukaan! Nyt on vänrikki ensi kerran nähnyt hänen majesteettinsa silmästä silmään.

— En minä olisi luullut häntä sellaiseksi.

— Hän on aina sellainen. Hän on liian kuninkaallinen käskeäkseen toisia.

He seurasivat kuninkaan perässä, joka kipusi vaunujen ja kaatuneiden eläimien ylitse. Hän liikkui notkeasti, mutta ei koskaan nopeasti, niin ettei hän koskaan silmänräpäykseksikään unohtanut arvokkaisuuttaan. Kun hän vihdoin oli päässyt tungoksen läpi kaupungin portille, nousi hän satulaan seuramiehinensä, joita nyt oli seitsemän miestä.

Hevoset kompastuivat iljameisella tiellä, ja muutamia kaatuikin, mutta Lewenhauptin huomautukset vain viettelivät kuningasta vielä säälimättömämmin kannustamaan hevostaan. Pöydänkattaja Hultman oli koko yön lukenut hänelle kovaa kirjasta tai kertonut satuja ja vihdoin saanut hänet nauramaan sille ennustukselle, että jollei Jumala olisi häntä asettanut kuninkaaksi, olisi hän ollut koko ikänsä ihmispelko kamarissa-istuja, joka olisi ajatellut paljon kummallisempia runoja kuin Messenius vainaja Disa kirjassaan, mutta varsinkin mahtavia taistelulauluja. Hän koetti ajatella Rolf Göttrikin poikaa, joka aina itse ratsasti miestensä etupäässä, mutta tänäpäivänä ei hän tahtonut ajatuksiaan pysymään satujen lapsikamarissa. Levottomuus, joka viime aikoina oli iskenyt hänen mieleensä, ei tahtonut päästää kuninkaallista saalistaan. Hän oli äsken nähnyt tulistuneet naamat kansliassa. Lapsuusvuosiensa temmellyksistä saakka oli hän ollut oman muinaisaikaisen kuvitusmaailmansa vankina, vihlovat hätähuudot tien varsilta kuuluivat kuuroihin korviin, ja hän tuli epäluuloiseksi jokaista kohtaan, joka näytti hellätuntoisempaa kuuloa. Tänään hän tuskin huomasi enemmän kuin muulloinkaan, että hänelle oli annettu parhaiten levännyt hevonen ja lämpöisin leipä, että hänen kukkaroonsa aamulla oli pantu viisisataa tukaattia ja että ratsumiehet ensimmäisessä kahakassa ympäröisivät hänet ja uhraisivat henkensä siihen surmaan, johonka hän oli heidät houkutellut. Sitä vastoin hän kyllä huomasi, että sotamiehet olivat tervehtineet häntä kamalalla äänettömyydellä, ja onnettomuudet olivat tehneet hänet epäluuloiseksi lähimpiäkin miehiä kohtaan. Varovaisimmankin vastustamisen, salatuimmankin moittimisen huomasi hän paljastavan itseään, ja jokainen sana oli jäänyt hänen sieluunsa ja katosi siitä. Hän luuli jokainen tunti menettävänsä upseerin, johon hän oli luottanut, ja hänen sydämmensä tuli aina kylmemmäksi. Hänen loukkaantunut kunnianhimonsa kärsi tuskaa ja vuoti verta epäonnistumisen painosta ja hän henki kevyemmin kuta kauvemmas hän pääsi päämajasta.

Äkkiä pysäytti Lewenhaupt ja käänsi hevosensa poikki puolin ajatellen siten vaikuttavansa kuninkaaseen.

— Kunniallinen Affjaksini! — sanoi hän ja taputti höyryävää hevostaan. Tosin olet sinä vanha soimenpurija, mutta minulla ei ole varaa pakahduttaa sinua ilman niitäkään hyötyä ja itsekin alan minä tässä vanhastua niinkuin sinä. Mutta Jeesuksen nimessä, miehet! Seuratkaa kuningasta, joka voi!

Kun hän näki vänrikin tuskallisen syrjäkatseen kuninkaaseen päin, puhui hän hiljaisella äänellä:

— Ole rauhassa, poikani! Hänen majesteettinsa ei koskaan kiivastu niinkuin me muut. Hän on liiaksi kuninkaallinen riitelemään tai torumaan.

Kuningas ei ollut mitään huomaavinaan. Aina hurjemmin ja hurjemmin jatkoi hän jäiden ja lumien yli äänetöntä kilparatsastustaan ilman päämaalia ja ajatusta. Hänellä oli enään ainoastaan neljä seuralaista.

Vielä vähän ajan kuluttua kaatui yksi hevosista etujalka poikki, ja ratsastaja ampui laupeuttaan luodin sen korvan taakse ja läksi sitten itse jalansyten pakkaseen outoja kohtaloita tapaamaan.

Viimein oli vänrikki ainoa, joka jaksoi seurata kuningasta, ja he olivat nyt tulleet pensaisiin ja nuoreen metsään, missä he vain kävelyten saattoivat ajaa. Kunnaalla heidän edessään oli harmaa nokinen talo, jossa oli ahtaat ristikkoluukut ja muuri pihaa ympäri. Samassa kuului laukaus.

— Kuinka kävi? — tiedusteli kuningas ja katsahti ympärilleen.

— Pahasti vinkui piru, tuosta korvan ohi mennessään, mutta puri vain hatun kulmaa, — vastasi vänrikki, jolla ei ollut vähintäkään kokemusta, miten hänen tuli käyttäytyä kuninkaan edessä. Hän puhui murretta ja nauroi tyytyväisesti koko maitonaamallaan! Lumottuna onnesta, että sai olla kahden kesken sen kanssa, joka näytti olevan suurempi kuin mitkään muut olennot maan päällä, jatkoi hän:

— Me kai menemme sinne ja käymme niitä partaan kiini?

Vastaus miellytti kuningasta erinomaisesti ja yhdellä hyppäyksellä oli hän maassa.

— Sidomme konit tänne pensaisiin, — sanoi hän vallattomasti ja posket hohtavina. — Sitten menemme taloon ja pistämme kuoliaaksi jok'ikisen, että sihisee.

He jättivät huohottavat hevosensa ja kapusivat kyyrysillään mäkeä ylös pensaikkoa pitkin. Muurin ylitse katseli muutamia pitkätukkaisia kasakan päitä, keltaisia ja irvistäviä niinkuin mestattavien pahantekijäin päät.

— Katso! — kuiskasi kuningas ja taputti kämmeniään. — Nyt ne koettavat saada kiini retuista porttiaan, ne hevoshäntyrit.

Hänen vielä äsken tyhjä katseensa nyt vuoroin leimahteli ja vuoroin suureni ja kiilsi. Hän veti hukarinsa ja kohotti sen molemmin käsin päänsä yli. Niinkuin muinainen sotajumala ryntäsi hän raottavasta portista sisään. Vänrikki, joka iski ja löi hänen rinnallaan, oli usein saada takaa maistaa hänen aseistaan, ja musketinluoti mustasi kuninkaan oikean ohimon. Neljä miestä hakattiin maahan portilla ja viides pakeni hiililapioineen pihalle, kuningas kintereillä.

Siellä pyyhki kuningas lumeen veren säilästään ja pani kaksi tukaattia kasakan hiililapioon ja sanoi iloistuen:

— Ei ole mikään huvitus tapella näiden raukkain kanssa, jotka eivät koskaan iske vastaan, vaan aina juoksevat. Tule takaisin, kun olet ostanut itsellesi paremman aseen!

Kasakka, joka ei ymmärtänyt hölyn pölyä, tuijotti kultarahoja ja väistyi pitkin muurin sivua portille ja pakeni. Yhä kauvempana ja kauvempana tasangoilla huuteli hän harhailevia tovereitaan kaamealla ja valittavalla äänellä: Ohahoo! Ohahoo!

Kuningas hyräili itsekseen ikäänkuin kiusoittaakseen näkymätöntä vihollista: — Pieni kasakan poika, pieni kasakan poika, kokoile sinä vain heittiöitäsi!

Pihaa ympäröivä muuri oli homeinen ja musta. Maan alta kuului loppumattoman pitkällinen ja suruinen ääni niinkuin kummallisesta kanteleesta ja sitä tutkiakseen tempasi kuningas asuintuvan oven auki. Siellä oli yksi ainoa suuri ja puolipimeä huone ja takan edessä oli kasa vereen tahrattuja vaatteita, joita ruumiinraastajat olivat ottaneet kaatuneilta ruotsalaisilta. Ristituuli heitti oven taas lukkoon, ja kuningas meni vieressä olevaan tallirakennukseen. Siellä ei ollut ensinkään ovea, ja ääni kuului nyt vielä selvemmin. Pimeässä tallissa makasi nälkään kuollut valkoinen hevonen, joka oli sidottu seinän rautarenkaaseen.

Lyömään nostettu hukari ei olisi kuningasta pidättänyt, mutta epävarma hämärä pani pimeänpelon haaveilijan pysähtymään kynnykselle. Kuitenkaan ei hän näyttänyt pelkoaan vaan kutsui vänrikkiä. He astuivat alas jyrkkiä portaita ja tulivat kellariin. Siellä oli kaivo, ja vinkuvan pelitukin ympäri, joka nosti vettä, ajoi vaaraa aavistamatta kuuro kasakka ruoskalla ja ohjaksilla ihmisolentoa, joka oli ruotsalaisessa upseerinpuvussa.

Kun he päästivät nuoran ja sitoivat sijaan kasakan, tunsivat he holsteinilaisen Feuerhausenin, joka oli palvellut majuurina eräässä värvätyssä rakuunarykmentissä, mutta joka oli joutunut kasakkain kynsiin ja pantu hevosen virkaan heidän kaivonvinttiinsä. Hän meni polvilleen ja sopersi omalla siansaksallaan:

— Majesteetti, minä ei usko minun silmä… Minä suuri kiitos…

Kuningas keskeytti iloisesti hänen puheensa ja kääntyi vänrikkiin.

— Tuo molemmat hevoset talliin! Kolmin miehin emme mukavasti aja kahdella hevosella ja siksi jäämme tänne, kunnes joitakin kasakoita kulkee tästä ohi, joilta me saamme uuden hevosen. Itse jää herra porttivahdiksi.

Sitten meni kuningas takaisin asuintupaan ja pani oven perässään kiini. Nälkiintyneet hevoset, jotka ahnaasti kalvoivat pensaitten kuoria, tuotiin talliin sillä välillä, ja vänrikki asettui vahdiksi.

Pitkäksi tulivat tunnit. Kun hämärä alkoi tulla, yltyi myrsky vihaiseksi ja lumi tuiskusi auringonlaskun aikana lohduttomilla lumiaavikoilla. Kalmankeltaisia kasakan päitä nousi pensaista tähystelemään ja tuuli kantoi kauvas kuljeskelevain ruumiinraastajain huutoa: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!

Silloin tuli Feuerhausen tallista, missä hän oli istunut hevosten välissä, jotta ei kylmänvihoja tulisi köysien hankaamiin haavoihin. Hän meni asuintuvan suljetulle ovelle.

— Majesteetti, — toimitti hän, — kasakka kokoontuu enempi ja enempi, ja pian tulee pimeä. Minä ja fänrikki molempi päälleistuu yksi hevonen. Josko viipyy täällä tulee se yö suurivaltaisen majesteetin viimeinen, kuin Jumala tutkimattomalla neuvolla estäköön!

Kuningas vastasi sisältä:

— Sen täytyy olla niinkuin olemme sanonut. Kolmin miehin ei mukavasti ratsasteta kahdella hevosella.

Holsteinilainen ravisti päätään ja meni vänrikin luo.

— Sellainen majesteetti, te kirotut ruotsalaiset! Minä tallissa kuulee kuinka hän astua eteen ja taakse. Kipu ja paha omatunto on tullut. Kuin pater familiae seisoo Moskovan tsaari alamaistensa seassa. Sokeripaakarigesällin ylöspanee hän omaksi ystäväkseen ja vähäinen palkkapiika hänen kunniallisimmalle keisarilliselle troonille. Lysti on hänen käytöskin kestipidoissa ja hän tekee kuurit frouvasväelle Franskan tavalla. Mutta hänen ensimmäinen ja viimeinen parolli on aina: Ryssänmaan terveydeksi! — Kuningas Karolus jättää maansa kuin suitsuava hävitys ja ei omista yksi ainoa ystävä, ei edes hänen lähimmäistä. Kuningas Karolus enemmän yksinäinen kuin yksi köyhä trossikuski. Ei edes olla toverin polvi missä itkeä. Furstien ja metressien ja peruukkien sekaan tulee hän kuin yksi kyöpeli tuhatta vuotta vanhasta haudasta, ja kyöpelit kulkee enemmän yksikseen. Onko hän viisas valtiomies? Oi, armahda! Ei mieltä yleisiin! Onko hän sotapäällikkö? Hyvästi! Ei ymmärrä joukkoja! Ainoastaan tehdä siltoja, asettaa vallikoreja, taputtaa käsiä yhdelle valloitetulle lipulle ja kahdelle torvelle. Ei ymmärrä säätyä ja armeijaa, ainoastaan ihmisiä!

— Saattaapa sekin olla ymmärrys! — vastasi vänrikki.

— Hän astui kiivaasti edestakaisin ja hänen sormensa olivat jo niin kylmästä kangistuneet, että hän hätinä saattoi pidellä tupesta vedettyä säiläänsä.

Holsteinilainen kohensi repaleista nutunkaulustaa poskilleen ja jatkoi matalalla äänellä ja kiihkeillä viittomisilla:

— Kuningas Karolus nauraa ihastunut, kun silta pettää ja ihmiset ja eläimet surkeasti uppoo. Ei sydäntä rinnassa. Hiiteen sellainen! Kuningas Karolus sellainen pikku ruotsalainen puolinero, joka vaeltaa ulos maailmaan ja trummuttaa ja paradeeraa ja tekee fiasko ja parterri viheltää! Uhii!

— Ja juuri sentähden menevät ruotsalaiset kuolemaan hänen edestään, — vastasi vänrikki, — juuri sentähden.

— Ei suuttua, kultaseni. — Nauroihan sinä että hampaat loisti, kun me ensin tapasi.

— Minä kuulen mielelläni herra majuurin puheita, mutta minua palelee. Eikö majuuri tahtoisi mennä kuuntelemaan kuninkaan ovelle?

Holsteinilainen meni ovelle ja kuunteli. Kun hän tuli takaisin sanoi hän:

— Hän vain kulkee ja kulkee ja huokaa syvästi niinkuin ihminen sielupiinassa. Niin se taitaa olla nyt aina. Majesteetti ei enää koskaan nukkuu yöllä. Komediantti ei osaa enään rooli, ja elämän piinasta taitaa se haavoitettu kunnianpyyntö olla happamimpi.

— Niinpä pitää meidän sitä vasta viimeiseksi pilkata. Saanko pyytää majuuria hieromaan oikeaa kättäni lumella, sillä nyt se kuolee.

— Holsteinilainen teki työtä käskettyä ja kävi sitten taas kuninkaan ovella. Hän löi molemmilla käsillään otsaansa. Harmaansekaiset ja suttuiset viikset törröttivät suoraan eteenpäin, ja hän mutisi:

— Jumala! Jumala! Pian tulee liian pimeäksi palata. Vänrikki huusi:

— Hyvä herra, uskallanko vielä pyytää teitä hieromaan kasvojani lumella. Posket paleltuvat. Jalan kivistyksestä en tahdo puhua. Voi, minä en tätä kestä.

Holsteinilainen otti kädet täyteen lunta.

— Anna minun sijastasi, seistä vahti, — sanoi hän, — vain yksi tunti.

— Ei, ei. Kuningas on sanonut, että minun on seistävä tässä portilla.

— Ak, se kuningas! Minä hän tuntee. Minä tahtoo tehdä hän iloinen, puhua filosofia, kertoa frouvasväkihistoria. Hän aina huvitettu kuulla rakastajasta, joka vaarallisesti kiipee ikkunat läpi. Hän usein sivusta katselee frouvasväki, jos hän on kaunis. Se on kuva hänen mielessä, mutta ei ruumiissa, sillä siinä ei ole tunto. Ja hän on niin ujo. Jos se kaunotar yksi kertaa tahtoo astua hänen yli silkkikengällä, täytyy hänen itse tehdä ryntäys, mutta pelata paeta ja kaikki muut pitää vastustaa yhtyminen. Hänen kaikkein suurivaltainen frouva muori tärvellyt kaikki, huutaa: Naiminen, naiminen! Kuningas Karolus on kiire ja kantapää niinkuin se ruotsalaisten kuningatar Kristiina, vaikka todellinen miespuoli. Ne molemmat pitäisi istua naimisissa toisen kanssa samalla troonilla. Sepä olisi nätti pari olla! No, hui, hui! — Te, ruotsalaiset! Jos ajaa yksi mies, että hevoset läkähtyy ja antaa valtakunta ja kansa hävitä, hän on kuitenkin puhdas sydämmessä ja ylimmäinen kaikkein seassa, vaikka hänen veri on liian hidas rakkaushistoriaan. Oo, anna minun mennä! Minä tuntee puhdassydämmet sankarit, jotka on uskollisesti rakastetut kaksi kolme eri neito eli frouva yksi ja samana viikkona.

— Niin, sellaisia me olemme, sellaisia olemme. Mutta Kristuksen laupeuden tähden hierokaa vielä kerta minun kättäni! Ja antakaa anteeksi minun valitukseni ja huokaukseni.

Pihapuolella lähellä porttia, jota ei voitu saada kiini, makasivat maahan hakatut kasakat, huurteesta valkoisina kuin marmori. Keltainen taivas harmeni, ja yhä moniäänisempänä ja lähempää kuului hämärässä valittava huuto: Ohahoo! Ohahoo! Ohahoo!

Nyt aukasi kuningas ovensa ja tuli pihan poikki.

Päänkivistykset, joita hän oli alkanut potea, olivat pahentuneet tuulisesta ajosta ja tekivät katseen raskaaksi. Kasvoissa kuvastuivat yksinäisyydessä kestetyt sieluntaistelut, mutta samassa mitassa, kuin hän lähestyi, ilmaantui huulille tavallinen kaino hymy. Ohimo oli vielä nokinen musketinluodista.

— Ilma raitistuu, — sanoi hän ja kaivoi takistaan leivän, jonka hän taittoi kolmeen osaan, niin että kumpikin sai yhtä suuren palan kuin hän itse. Sitten riisui hän päältään ratsuviitan ja napitti itse sen vahdissa olevan vänrikin hartioille.

Hämillään omasta teostaan tarttui hän sitten holsteinilaista äkkiä käsipuoleen ja vei hänet pihan yli, ja mennessä he purivat kovaa leipäänsä.

— Nyt jos milloinkaan, ajatteli holsteinilainen, täytyy sukkelilla sanoilla voittaa kuninkaan huomio ja sitten puhua hänelle järkeä.

— Huonompikin majapaikat löytyy, — alkoi hän, yhä haukaten ja pureskellen. — Tuli tässä mieleeni! Tämä muistuttaa juuri yksi hauska seikka ulkopuolella Dresdenin.

Kuningas piti yhä vielä häntä käsivarresta kiini ja holsteinilainen alensi ääntänsä. Kertomus oli sukkela ja niljas, ja kuningas tuli uteliaaksi. Karkeimmat kaksimielisyydet saivat aina hänet jäykästi hymyilemään. Hän kuunteli niinkuin tekee epätoivoon joutunut ja puolittain läsnäolematon ihminen, joka kaipaa hetken huvitusta.

Vasta kun holsteinilainen viekkaalla taitavuudella alkoi siirtää keskustelua muutamiin sanoihin nykyhetken vaarasta, tuli kuningas uudelleen yksivakaiseksi.

— Joutavia! Joutavia! — vastasi hän. Siitä ei kannata puhua, kun me vain pysymme ryhdissä ja pidämme mainettamme yllä viimeiseen mieheen saakka. Jos heittiöt tulevat, niin asetumme kaikki kolme portille ja iskemme miekoillamme.

Holsteinilainen pyyhki otsaansa ja muutti puheenainetta. Hän alkoi puhua syttyvistä tähdistä. Hän esitti opin, miten niiden etäisyyttä maasta voisi mitata. Kuningas kuunteli häntä nyt aivan toisenlaatuisella hartaudella. Hän tunkeutui kysymyksen sisälle älykkäästi, terävästi ja väsymättä haluten keksiä uusia hämmästyttäviä tapoja oman ajatuksensa mukaan. Toinen väittämä tuki toistaan, ja pian oli keskustelu maailmoiden avaruuksissa ja sielun kuolemattomuudessa, josta se jälleen palasi tähtiin. Niitä tuikahti uusia ja yhä uusia taivaalle, ja kuningas kertoi mitä hän tiesi auringonosottajasta. Hän painoi hukarinsa kahvapään lumeen ja asetti tutkaimen pohjantähteä kohti, jotta he aamusella voisivat lukea ajan.

— Joko, — lausui hän, — täytyy maan olla maailman kaikkeuden sydän tai sen tähden, joka on Ruotsinmaan päällä. Ei mikään saa olla Ruotsia suurempaa.

Muurin takana huutelivat kasakat, mutta heti kun holsteinilainen rupesi heidän uhkaavista liikkeistään puhumaan, tuli kuningas harvapuheiseksi.

— Päivän koitteessa lähdemme takaisin Hadjatshiin, — sanoi hän. — Meidän pitää vain siksi, saada käsiimme kolmas hevonen, niin että kukin voi mukavasti ajaa omassa satulassaan.

Näin puhuttuaan meni hän takaisin asuintupaan. Holsteinilainen tuli nopein askelin vänrikin luo, ja viitaten kuninkaan oveen huusi hän:

— Antaa anteeksi, fänrikki. Me saksalaiset ei räättää sanoja, kun haava kirvelee nuorien perään, mutta minä pudottaa aseet ja antaa herralle voitto, sillä myös minä voi vuotaa veri sen miehen edestä. Josko minä rakastaa häntä! Ei kukaan koskaan ymmärtää häntä, joka ei ole nähnyt häntä.

— Mutta fänrikki, te ei saa viipyä kauvan ulkona ilmassa.

Vänrikki vastasi:

— Ei mikään viitta ole lämmittänyt minua suloisemmin kuin tämä, joka nyt on ylläni, ja minä perustan kaiken toivoni Kristukseen. Mutta Jumalan nimessä majuuri, menkää takaisin ovelle ja kuunnelkaa! Kuningas saattaisi tehdä itselleen mitä pahaa.

— Majesteetti ei hukkua omaan miekkaansa mutta ikävöi toisen.

— Nyt kuulen minä hänen askeleensa aina tänne saakka. Ne tulevat yhä kiivaammiksi ja levottomammiksi. Hän on yksin. Kun minä näin hänet Hadjatshissa kenraaleille kumartavan ja kumartavan, saatoin minä vain ajatella: kuinka yksinäinen hän on!

— Jos tämä holsteinari-poika elävänä pääsee pois täältä, hän tahtoo aina muistaa ne askeleet, kuin me kuullut tänä yönä, ja aina kutsua tämä maja Yrttitarhan linna.

Vänrikki nyökäytti suostuvaisesti ja vastasi:

— Menkää te talliin, majuuri, levätkää hetkinen suojassa hevosten välissä. Ja sieltä te seinän kautta voitte paremmin kuunnella kuningasta ja valvoa häntä.

Sitten alkoi vänrikki kuuluvalla äänellä veisata:

Sun haltuus rakas isäni…

Holsteinilainen meni takaisin pihan poikki talliin ja kylmästä tärisevällä äänellä yhtyi hän toisen virteen:

ma annan aina itseni. Mun sielun, ruumiin, tavaran, ne ota, Jeesu, vastahan.

— Ohahoo! Ohahoo! vastasivat kasakat myrskyssä ja jo oli syvä yö.

Holsteinilainen teki tilan itselleen hevosten väliin ja kuunteli niin kauvan kunnes väsymys ja uni painoi hänen päänsä alas. Vasta aamun vaietessa heräsi hän meluun. Hän riensi ulos ja kuningas seisoi jo pihalla katsomassa auringonviisariksi asetettua miekkaa.

Portille olivat kasakat kokoontuneet, mutta kun he näkivät liikkumattoman vahdin, väistyivät he taikauskoisesi pois ja muistivat huhuja että ruotsalaiset vahdit ovat noiduttuja iskuja ja luotia vastaan.

Kun holsteinilainen oli ehtinyt vänrikin luo, tarttui hän kovasti hänen käsivarteensa.

— Mikäs nyt? — kysyi hän. — Paloviinaako?

Samassa päästi hän kätensä.

Vänrikki seisoi kuoliaaksi paleltuneena selkä portinpieltä vastaan ja kädet miekan kahvalla ja kääriytyneenä kuninkaansa viittaan.

— Koska meitä nyt on ainoastaan kaksi, — sanoi kuningas ja veti miekkansa lumesta, — saatamme lähteä matkaan kukin omalla hevosellaan, niinkuin sanottiin.

Holsteinilainen tirkisti häntä suoraan silmiin ja hänessä heräsi viha uudelleen eloon ja hän jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi mitään kuullut. Vihdoin talutti hän kuitenkin hevoset esille, mutta hänen kätensä vapisivat ja puristuivat niin että hän töintuskin saattoi kiristää satulavyöt.

Kasakat heiluttivat sapeleitaan ja piikkejään, mutta vahti seisoi paikallaan.

Silloin hyppäsi kuningas muuta miettimättä satulaan ja kannusti hevosensa laukkaan. Otsa oli kirkas ja posket rusottivat ja hukari välkähteli niinkuin auringon säde.

Holsteinilainen katsoi hänen jälkeensä. Hänen kova katseensa lieventyi, ja noustessaan itsekin satulaan ja ajaessaan vahdin ohi käsi hatulle nostettuna hymisi hän huulissaan:

— Se on vain ilo sankarille nähdä sankarin kaunista kuolemaa! — Kiitos, toveri!

Puhdas valkoinen paita.

Ratsumies Pentti Geting oli saanut kasakanpiikin rintansa läpi ja toverit laskivat hänet vesakkoon risukasan päälle, jossa pastori Rabenius antoi hänelle ehtoollista. Oltiin jääkentillä Weperikin muurien edessä, ja vinkuva pohjoistuuli riisti kuivia lehtiä pensaista.

— Herra olkoon kanssasi! — kuiskasi Rabenius isällisestä ja hiljaa. — Oletko nyt valmis lähtemään täältä hyvän päivätyön jälkeen?

Pentti Geting makasi nyrkissä käsin ja verta vuotaen. Hänen ankarat silmänsä olivat selällään ja hänen itsepäiset ja pakuraiset kasvonsa olivat niin auringon ja pakkasen parkkaamat, että kuoleman sininen kalpeus näkyi ainoastaan huulissa.

— Enkä, — vastasi hän.

— Ensi kerta kuulen sinun puhuvan, Pentti Geting. Kuoleva puristi kouraansa vielä kovempaan ja puri huultansa, jotka vastoin hänen tahtoansa aukenivat puhumaan.

— Kerran kai, — sanoi hän verkalleen, — saa kurjin ja repaleisinkin sotamies puhua.

Hän nousi tuskallisesti käsivarsiensa varalle ja parkasi niin sydäntä särkevästi, että Rabenius ei tiennyt, tuliko se sielun vaiko ruumiin tuskista.

Hän laski kalkin maahan ja levitti nenäliinan sen päälle, ettei lehtiä putoaisi viinaan.

— Ja tällaista, — änkytti hän ja painoi käsillään otsaansa, — tällaista olen minä Herran palvelija pakotettu kuulemaan joka päivä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Sotamiehet tunkeilivat joka puolelta pensaikosta kuulemaan ja näkemään kaatunutta, mutta heidän kapteeninsa tuli vihassa ja miekka pystyssä.

— Tukkikaa sen miehen suu! — huusi hän. — Hän on aina ollut itsepäisin mies pataljoonassa. Minä en ole sydämettömämpi kuin muutkaan, mutta minun täytyy tehdä tehtäväni, ja minulla on suuri joukko uutta ja tottumatonta väkeä, jotka ovat tulleet Lewenhauptin kanssa. Väki on nyt pelästynyt hänen valituksistaan ja kieltäytyy lähtemästä eteenpäin… Minkätähden ette tottele? Täällä käsken minä!

Rabenius astui askeleen eteenpäin, ja hänen valkoisella kähäräperuukillaan oli kokonainen seppele keltaisia lehtiä.

— Kapteeni, — sanoi hän, — kuolevan ääressä käskee ainoastaan Herran palvelija, mutta hän jättää mielellään nöyryydellä komennuksen kuolevalle itselleen. Kolme vuotta olen minä nähnyt Pentti Getingin kulkevan rivissä, mutta en koskaan ole nähnyt hänen puhuvan kenenkään kanssa. Nyt Jumalan istuimen edessä ei kukaan voi kieltää häntä puhumasta.

— Kenenkä kanssa olisin puhunut? — kysyi verissään makaava ratsumies katkerasti. — Kieleni on kuin kiinikasvettunut ja rampa. On mennyt viikkojakin etten ole puhunut sanaakaan. Ei kukaan ole koskaan kysynyt minulta mitään. Mutta korva on saanut olla valmiina, etten olisi laiminlyönyt palvelustani. Mene, on minulle sanottu, mene soiden ja lumikinosten yli! Siihen ei ole ollut mitään vastaamista.

Rabenius polvistui ja otti hiljaa hänen kädestään kiini.

— Mutta nyt sinun pitää puhua Pentti Geting. Puhu nyt, puhu nyt, kuin kaikki kokoontuvat kuulemaan sinua. Sinä olet nyt ainoa meistä, jolla on oikeus vapaasti puhua. Onko sinulla vaimoa, tai ehkä vanhaa äitiä kotona, jolle tahtoisit lähettää terveisiä?

— Äitini antoi minun nähdä nälkää ja lähetti minut sotaväkeen, eikä kellään naisella ole sitten ollut minulle muuta sanottavaa kuin: Mene tieltä pois, Pentti Geting, mene, mene! Mitä sinä meistä tahdot?

— Ehkä sinulla kuitenkin on jotain kaduttavaa?

— Minä kadun etten lapsena juossut myllykoskeen ja etten, kun sinä sunnuntaisin seisoit rykmentin edessä ja kehoitit meitä kärsivällisesti kulkemaan ja kulkemaan, astunut esiin ja lyönyt sinua musketillani kuoliaaksi. — Ei, kuuleppa mikä minua kaduttaa? Etkö ole koskaan kuullut kuormarenkien ja esivahtien kertovan, kuinka he kuuvalossa näkevät kuolleitten toveriensa liikkaavan sotajoukon perässä ja hyppivän poikkioimilla jaloillaan ja huutavan: Viekää terveisiä äidille! — He kutsuvat niitä Mustaksi pataljoonaksi. Ja siihen Mustaan pataljoonaan tulen nyt minäkin. Mutta se on pahinta, että minut haudataan repaleisissa ryysyissäni ja verisessä paidassani. Sitä en minä voi saada mielestäni. Eipä suinkaan halpa ratsumies pyydä vietää kotia niinkuin kenraali Liewen-vainajaa, mutta muistelen Dorfsnickissä kaatuneita tovereitani, joille kuningas käski tekemään joka miehelle kirstun parista laudasta ja antamaan kullekin puhtaan valkoisen paidan. Mitä varten pidetään niitä minua parempina? Tänä onnettomana vuonna saa hautansa siihen kuin kaatuu. Niin syvälle olen minä vajonnut kurjuuteen, että ainoa minulle kadehdittava maailmassa on niiden puhdas valkoinen paita.

— Ystävä rukkani, — vastasi Rabenius hiljaa. — Mustassa pataljoonassa, — jos sinä uskot sellaisen olevan, — saat sinä paljon seuraa. Gyldenstolpe ja Sperlingi ja everstiluutnantti Mörner makaavat kentällä siinä mihin kaatuivat. Ja muistappa tuhansia muita? Muistatko ystävällistä everstiluutnantti Wattrangia, joka ratsasti meidän rykmentille ja antoi omenan joka sotamiehelle ja joka nyt makaa henkitravanttien ja kaikkien muiden toverien kanssa Holofzinin kedolla? Ja muistatko minun edeltäjääni, suurta saarnamiestä Niklas Uppendichiä, joka kaatui papillisessa puvussa? Ruoho on kasvanut ja lunta satanut hänenkin hautansa yli, eikä kukaan tiedä kengälläänkään osottaa, missä hän makaa.

— Kymmenen tai korkeintaan viidentoista minuutin perästä ei sinua ole enään elävitten joukossa. Ehkä ne minuutit voivat korvata menneet kolme vuotta, jos ne käytät oikein. Sinä et kuulu enää meidän joukkoomme. Etkö näe, että sielunpaimenesi on polvillaan edessäsi pää paljastettuna! Puhu nyt ja sano viimeinen toivosi, eli käskysi. Muista vaan yksi asia. Rykmentti on hajonnut sinun tähtesi, ja muut sillä aikaa kulkevat eteenpäin kunnialla ja nousevat ehkä jo rynnäkkötikoille. Sinä olet pelottanut nuoremmat miehet kuolinhaavallasi ja valituksellasi, ja ainoastaan sinä voit enään asiaa auttaa. Nyt kuulevat he vain sinua ja sinulla yksistään on voima saada heidät menemään vihollista vastaan. Muistappas että viimeiset sanasi unohdetaan vasta viimeiseksi ja kerran kentiesi kerrotaan kotona oleville, jotka istuvat kiukaalla naurispaistikkaineen.

Pentti Geting makasi liikkumattomana ja hänen katseessaan näkyi miettimisen varjo. Sitten nosti hän kätensä hiljaa ylös ikäänkuin avuksi huutaen ja kuiskasi:

— Herra auta minua tekemään tämäkin!

Hän viittasi, että hän jaksoi vain kuiskata, ja Rabenius painoi päänsä lähemmäksi kuullakseen mitä hän sanoi. Sitten viittasi Rabenius sotamiehille, mutta hänen äänensä vapisi, niin että hän tuskin sai puhutuksi.

— Nyt on Pentti Geting puhunut, — sanoi hän, — hänen viimeinen tahtonsa on, että te otatte hänet musketeillenne ja kantaisitte hänet vanhalle paikallensa riviin, jossa hän on yksipäisesti kulkenut vuosi vuodelta ja päivä päivältä!

Rummut rupesivat nyt pärisemään ja sotasoitto alkoi, ja poski nojalla toisen sotamiehen olkapäähän kannettiin Pentti Getingiä askelittain kedon yli vihollista vastaan. Ja koko rykmentti seurasi häntä, ja hänen takanaan kulki Rabenius vielä paljain päin eikä huomannut, että Pentti Geting jo oli kuollut.

— Minä toimitan, — kuiskasi hän, — että saat puhtaan valkoisen paidan. Tiedäthän, ettei kuningas pidä itseään alhaista sotamiestä parempana, ja niin tahtoo hän itse kerran maata.

Poltava.

Vapunpäivänä piti sotamarsalkka Rehnsköld iltakemut ja eversti Appelgren sai siellä pääntäyden ja tuli nokkaviisaaksi ja hypisteli leipää ja mulkoili silmiään.

— Voiko teidän ylhäisyytenne sanoa, miksi Poltava heti pitää saartaa?

— Hänen majesteettinsa tahtoo saada huvitusta, kunnes puolalaiset ja tataarit ehtivät avuksi.

— Ja kuitenkin tiedetään, ettei kumpaakaan kuulu. Eurooppa alkaa unhottaa meidän Diogenesmäisen hovimme ja sen ratsastavat valtioministerit, miekkaa käyttävät kanslistit, kaatuneet kamariherrat, kunniaistuimet kannon nenässä… ja piikkospalatsit ja kuninkaallisen ruokapöydän paistoräiköiset ja kaljahaarikat.

— Hänen majesteettinsa tahtoo kuiten kaiten pitää piiritystä ja tulee pitämään leirihuvia elinkautensa. Onpa aikaa aikaillessa. Poltava on kirppulinna ja tainnee antautua ensi laukauksesta.

Sotamarsalkka tuli äkkiä äänettömäksi ja pani kahvelin kädestään.

— Luulenpa että kaupungissa rupeavat hulluksi ja yrittävät puolusteleimaan!

Hän riensi ulos, hyppäsi satulaan, ja kaikki nousivat ja kuulivat yhtämittaista ampumista.

Valleilla kulkevilla venäläisillä vahdeilla oli tapana iltapimeässä kuuluvasti ja pitkään huudella: Hyvää leipää, hyvää juomaa! — Heidän huudellessaan oli nyt eversti Gyllenkrok, kenenkään kuulematta hänen marssiansa, alkanut kaivaa juoksuhautoja ja luoda suojuksia, mutta samassa juoksi kuningas kentän yli ja huuteli ääneensä kenraaliajutanttiansa. Kun hänellä oli miekka kädessä, ei hänen juoksunsa tullut naurunalaiseksi. Gyllenkrok pyysi häntä huutamaan hiljempaa eikä säikyttämään vihollista, mutta jo hänen sitä sanoessa vaikenivat vahdit ja alkoivatkin viritellä nuotioita ja ampua. Ilmaan nousevat tuliset luodit valaisivat kunnaita ja niittyjä ja heijastuivat Worsklan rientävään virtaveteen. Työssä olevat Gyllenkrokin zaporogit heittivät lapionsa ja ruotsalaisetkin sotamiehet, jotka heitä miekanlappeella taputtivat nahkatakkeihin, alkoivat vihdoin itsekin paeta tai heittäytyä suulleen maahan.

Sillä tavoin oli ampuminen alkanut.

— Kas niin! — sanoi Gyllenkrok, joka seisoi puun takana kuninkaan ja Pikku Prinssin kanssa. — Niin suurta hämminkiä saattaa pieni tapahtuma matkaansaattaa, ja vielä viimeisen kerran uskallan minä esittää että koko piiritys heitetään sikseen. Minun rukoukseeni yhtyvät väsyneet sotajoukot ja kaikki onnettomat alamaiset kotimaassa. Miksikä ei meitä käsketty tänne talvella, jolloin kaupungin olisi voinut helposti valloittaa? Nyt kasvaa linnaväki päivä päivältä ja koko vihollisarmeija on tulossa. Meillä on ainoastaan kolmekymmentä tykkiä jäljellä ja kruuti, joka monta kertaa on kastunut ja kuivanut, sylkee luodin vain pienen matkan päähän kanuunan suusta ulos.

— Joutavia! Joutavia! Onpa sitä ammuttu niillä hirsiä paksumpiakin kuin vallipaalu.

— Mutta täällä niitä täytyy ampua satoja.

— Kun yhden voi ampua, voi satakin ampua. Meidän tulee tehdä juuri erinomaisia, niin siitä tulee kiitosta ja kunniaa. Nyt täytyy zaporogeille näyttää että täällä saattaa olla työssä ilman vähintäkään vaaraa.

Kuningas otti miekan kainaloon ja meni luotisateeseen kentälle. Häntä seurasi Pikku Prinssi, kalpeana, suorana, juhlallisena kuin nuorukainen muinaisajan juhlakulussa temppeliuhriin mennessä.

Kaksi paksua hirttä oli ikäänkuin veräjän pieliksi lyöty luodun juoksuhaudan partaalle ja sinne pysähtyi kuningas pudonneen tykinluodin taakse, jonka kytevä hehku paljasti hänet viholliselle. Pikku Prinssi vilkaisi häneen epäröiden ja silitteli miekkansa kahvaa hiukan vapajavalla kädellä. Sitten kapusi hän toisen hirren päähän, jonne asettui kädet pitkin sivuja. Silloin nousi eräs aliupseeri, jota sanottiin Saarna-Martiksi, toisen hirren päähän. Hänellä oli nahanruskeat kasvot, musta tukka ja messinkiset korvarenkaat. Liikkumatta kuin kaksi maalattua puukuvaa katolilaisten pellolla seisoivat molemmat vahdit kuninkaansa takana ja ryssät raivoissaan tähtäsivät kanuunansa, tykkinsä ja muskettinsa tuota kummallista näkyä kohden. Kumpikaan ei tahtonut ensiksi nöyrtyä ja siksi pysyivät he paikallaan. Luodit soivat ja vinkuivat niinkuin piiska ja vitsa, niinkuin tuulispää ja pilli, ja poukahtavat kanuunankuulat heittivät soraa ja mättäitä ilmaan. Oli niinkuin ukkonen ja salamat olisivat lyöneet, maa vapisi niinkuin vauhko hevonen, ja puunpirstoja ja kivenlohkoja lensi yhtenä tuiskuna.